Front matter (continued 2)

"Eläimiä, kultaisten ristikkojen takana…"

Elisabet oli sittenkin ollut oikeassa…

* * * * *

Isä Joann oli kuollut Kronstadtissa… Hauraan korren tavoin oli vanha ruumis kaatunut mahtavan leikkuumiehen jalkojen juureen, jonka hiljainen viikatteenviuhina oli suhahtanut Tsarskoje Selon puistossa kuin rauhaton aavistus.

Mutta Pobjedonostsev eli. Norsunluiseen sauvaansa nojaten hän astui suorana palatsin suojien läpi, seisoi kuin kostava tuomari hintelän, ryhdittömän yksinvaltiaan edessä…

Nikolai työskenteli paljon ja uutterasti. Hänellä oli mitä paras tahto ja herkkä omatunto, joka pakotti häntä ponnistamaan voimiaan. Mutta määrättömästä työstä hänen voimansa murtuivat ja hänen tahtonsa kävi taipuisaksi kuin ohut pajuvitsa.

Pobjedonostsev huomasi sen. Kaikki sen huomasivat… Hän ei ollut enää se keisari, joka loistavin silmin puhui vapauttaja-tsaarin työstä.

Tosin sanottiin, että Nikolai puhutti Filip-taikurin spiritistisissä istunnoissa isoisänsä henkeä, pyytäen häneltä neuvoja, ja pikku ranskalaisen suipot, mustapartaiset kasvot olivat toisinaan vetäytyneinä huolestuneisiin kurttuihin, — puhuttiin, että hänen keisarillisen suosijansa kietovat kysymykset panivat hänet hikoilemaan ja miettimään —, mutta Pobjedonostsevin ja hänen kannattajiensa tähti oli nousemassa, se kohosi tsaarin heikon pään ylitse korkeammalle ja loisti kirkkaana pimeimmän taantumuksen taivaalla.

Haagin rauhankonferenssi oli avattu; Muravjov lähetti imartelevia selostuksia, jotka keisari, huulillaan hymy — selviytyneen, yltäkylläisen väsynyt hymy —, silmäsi läpi.

Witte olisi voinut riemuita. Hovissa kiertelevät huhut väittivät, että juuri hän oli saanut keisarin esiintymään maailmaa onnellistettavana vapauttajana. Hänen tarkoitusperänsä olivat päivänselvät. — Haaveelliset sisäiset uudistussuunnitelmat nielivät ne rahamäärät, jotka olisivat olleet välttämättömät vastustuskykyisen armeijan taisteluvalmiuden säilyttämiseksi. Kullan täytyi vieriä, jotta lapsikansasta tulisi sivistyskansa.

Pobjedonostsev hymyili halveksivasti. Keisarillisen suunnan epävarmuus ajoi hänet kirkon — yliaistillisen — syliin, tapahtuipa se sitten laillisesti tahi laittomasti.

Monsieur Filipillä oli hovissa mahtavia vastustajia. Tsaaritar kuului julistaneen hänet temppuilijaksi… Painava todistus siitä, ettei Aleksandra Feodorovna vielä ollut se tottelevainen välikappale, jona häntä rukoilukiihkonsa heräämisestä lähtien pidettiin.

Mutta se seikka, että hän asettui vastustamaan ranskalaisen taikurin vehkeitä, saattoi olla hyödyksi. Filip oli kukistuva… Ennemmin tai myöhemmin.

Nikolai ei kyennyt ajan pitkään vastustamaan ympäristönsä jännitettyä tahtoa.

Pobjedonostsev oli rauhallinen ja varma tarkoitustansa saavuttamisesta.

Vierasheimoisissa maakunnissa odottivat optimistit niiden lupausten täyttämistä, jotka uusi hallitsija joitakuita vuosia sitten pyhäsavu-usvan keskellä juhlallisessa kruunaustilaisuudessa oli antanut.

Kiihkomielisemmät eivät enää odottaneet. Alkoi kuulua murinaa, kehoitettiin, vaadittiin…

Suotuisa tilaisuus ryhtyä ankariin sortotoimiin vihatun vapaudenhengen kahlehtimiseksi.

Pobjedonostsev ryhtyi näihin toimenpiteisiin varovasti ja lujin ottein. Hän eteni askel askeleelta, kuten astutaan vieraaseen, järjestelmällisesti valloitettavaan maahan. Witten järjestelmä oli vallannut tärkeitä alueita, saattanut hänen käsiinsä vaikutusvaltaisia keisarillisen sortovallan varustuksia.

Pobjedonostsev oli kyllin älykäs asettuakseen vihollistaan vastaan ensi sijassa puolueettomalla alueella.

Hän pysähdytti edistysmieliset aatteet kahlehtimalla koululaitoksen, ajamalla talonpojan takaisin tietämättömyyden pimeyteen, kun valistus uhkasi luoda häikäisevät ja vaaralliset säteensä muutamien havahtuneiden aivoihin.

Pobjedonostsev vihasi kreivi Tolstoita siten, kuin hyvän seurapiirin jäsen vihaa rikollista, joka kerran on ollut hänen vertaisensa…

Ominaisella, itsepintaisella tarmollaan hän sai aikaan tuon merkillisen ylimyksen erottamisen kirkon yhteydestä… Hitaasti mutta varmasti hän tunsi työnsä edistyvän, vallan luisuvan takaisin kuivettuneisiin, sormusten koristamiin käsiin.

Ryhditön, monisokkeloiseen juoniverkkoon takertunut hallitsija!

Yliprokuraattorin ohuet huulet hymyilivät, samoin kuin ne olivat hymyilleet tuon ensimmäisen, suuriruhtinatar Olgan syntymän jälkeisen audienssin aikana. Viisaan hymyä haaveilijalle…

Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys painostaa.

Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan, ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä… Yksitoikkoista, alati samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava ääni.

Ah, isä Joann oli kuollut…

Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä…

Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi. Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää kuvaa…

Varjo, joka samalla tiesi vapautumista…

Tuo ennustus…

Keisarinna puristi käsiään yhteen.

Eikö toivo ollut heikkoutta?… Eikö ollut rikos epäillä Jumalan lähettämän uskottavuutta?

Hänen väsyneet sormensa selailivat isä Joannin saarnakirjaa…

Annushka ei enää lukenut hänelle ääneen. Hän oli rakastunut ja juoksi salaisilla kohtauksilla puistossa. Hänen hempeiden, kuulakkaiden kasvojensa viehätys oli menettänyt sulavuutensa. —

Aleksandra Feodorovna huokasi. Hänen pettymyksensä rouva Vyrubovan suhteen kalvoi hänen mieltänsä. Hän koetti olla hänelle hyvä, kuten aina ennenkin. Annushka oli syntinen, joka tarvitsi anteeksiantoa… Mutta hänen äänensä sai tylyn pohjasävyn, kun hän puhui Annushkan kanssa, ja Vyrubova kasteli öisin pieluksiaan kyynelillään. —

Besobrasov ei enää ollut täsmällinen Annushkan odotellessa temppelin luona.

Kun he viimeksi olivat yhdessä, puhui ratsumestari paljon Wittestä. Pobjedonostsevistakin oli puhetta.

Sanottiin Pobjedonostsevin valmistautuvan taisteluun kreivi Tolstoita vastaan musertaakseen hänet… Kreivillä oli paljon kannattajia. Oli sellaisia, jotka väittivät, että hän oli parempi kristitty kuin pyhän synoodin yliprokuraattori.

Annushkan silmät suurenivat pelästyksestä.

Hän pelkäsi Pobjedonostsevia. Ja rakastetun sanat vivahtivat rienaukseen.

Besobrasov kohautti pilkallisesti olkapäitään.

"Pobjedonostsev on mahtava, koska hän pelkää… Hän kuulee ääniä syvyyksistä, Annushka. Hän tietää, että ruumis on surmattava, jotta ääni, lakkaisi huutamasta ja syyttämästä kiusaajaansa… Pobjedonostsev on ovelin kaikista. Valta, niin kauan kuin me sitä käyttää voimme…"

"Me?"

"Sinä pikku hupsu! Mutta se aika, jossa elämme, on suuri ja merkillinen. Naiset eivät voi ymmärtää sen tunnusmerkkejä. Keisarinnakaan ei niitä ymmärrä… Etkö sanonut, että hän nimitti tuota ranskalaista temppuilijaksi?"

"Hänellä ei ole niin paljon valtaa keisariin, että saisi hänet luopumaan monsieur Filipistä."

"Hänellä on valtaa, Annushka… Mutta hänellä ei ole kylliksi älyä sitä käyttää. Koska häntä kalvaa sairaus, on hän unohtanut uskon omiin voimiinsa."

"Sairaus?"

"Kruununperillisen syntymän turha odotus."

Besobrasov puhui hitaasti ja juhlallisesti. Peitetty kyynillisyys karehti hänen suunsa ympärillä.

"Isä Joann — sanotaan, että, hän oli pyhimys, eikä minulla ole mitään pätevää perustetta väittää sitä vastaan… Isä Joann osasi kovasta raudasta takoa taipuisan välikappaleen kirkolle."

Hän näki Annushkan tekevän ristinmerkin ja kalpenevan kuullessaan tuota pyhää nimeä noin häpäisevästi mainittavan.

Hän purskahti hilpeään nauruun ja vetäen Annushkan käsivarren kainaloonsa sulki hänen suunsa polttavilla suuteloilla…

* * * * *

Ulkoministerin, kreivi Muravjovin, luona oli ollut jokaviikkoinen diplomaattinen vastaanotto. Seisoskeltiin ympäri huoneita kahvikuppi kädessä ja juteltiin. Rahaministerin synkkä jäykkyys herätti huomiota.

"Hän ei usko hollantilaisen korttirakennuksen kestävyyteen", kuiskasi kreivi Lambsdorff suutaan suojaavan käden takaa. "Kerrotaan, että eilen sanasota kajahdutteli Aleksanterinpalatsin seiniä. Keisarinna kuuluu saaneen päänsäryn."

Lähinnä seisovat nauroivat.

"Herra von Witte kyllä varoo jännittämästä jousta liiaksi…"

"… tahi joutuu kiusaukseen todistaa, ettei liiaksi jännitettyjenkään aina tarvitse katketa."

Hienostuneen keskustelijan kevyellä, kaikkia muotoja noudattavalla tavalla isäntä lähestyi Sergei Juljevitshia.

"Olette tyytymätön, teidän ylhäisyytenne?"

Witte hymyili.

"Ainoastaan itseeni… Että voinkin olla näin kiittämätön vieras…"

"Ah!" Kreivi Muravjov hymyili hienosti. "Eikö jo teidän ylhäisyytenne pelkkä läsnäolokin…?"

Witte kohotti kättään.

"En ole niin itserakas, paras kreivini."

Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä, vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä, suojelevaa ylemmyyttä…

Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä, joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.

Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä, hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.

Tarvitsi tänään aivan erikoisesti… Erään yksityisasian vuoksi, joka näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta ensi silmäyksellä saattoi näyttää.

Oliko Witten mielestä venäläis-kiinalaisella pankilla tulevaisuutta?

Sergei Juljevitsh kohotti katseensa.

Tämä kysymys tässä paikassa oli yllättävä…

Hän viivytteli vastausta… Ja kun se vihdoin tuli, kuului se epäröivältä, merkillisen laimealta…

"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä, kreivi Muravjov…"

Hänen sanoissaan ei ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Ja kuitenkin hän näytti hämmästyneeltä, aivan kuin olisi valehdellut.

"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä…"

Kuka siihen uskoi?… Hän itsekö?…

Hän katseli alakuloisesti kreivin miellyttäviin piirteisiin, joka koetti salata hämmennystään näennäisellä hilpeydellä.

Hän oli tänä aamuna matkalla Pietarhoviin kohdannut suuriruhtinas Vladimirin.

Suuriruhtinas oli hymyillyt, katsahtanut kylmästi syrjään ja lennättänyt omituisesti kerskailevin elein savukkeensa leveän ajotien kosteaan hiekkaan.

Silloin tiesi Sergei Juljevitsh: suuriruhtinas tuli tsaarin luota ja oli onnistunut asioissaan…

Hän suoristautui äkkiä.

Muravjov, joka taitavasti vaapotteli sirotekoista meissner-kuppia sormiensa nenillä, kumartui häneen päin.

"Kuka meistä on epäillyt rauhallista kehitystä, teidän ylhäisyytenne?"

"Ei kukaan", sanoi Witte äänekkäämmin kuin näytti soveltuvan yksityisluontoiseen keskusteluun. "Ei kukaan, kreivi Muravjov."

Hän hymyili viedessään väkevän, mustan juoman huulilleen.

"Luulisinpä, että olemme oppineet tekemään rauhallisia valtauksia", sanoi Muravjov. Hänen ääntään värähdytti vastentahtoinen jännitys.

Mutta Sergei Juljevitshin tyyneys oli palannut. Hän hymyili kuin viattomalle sukkeluudelle.

"Eikö meidän ole täytynyt sitä oppia?… Vai näyttääkö saksalaisten tunkeutuminen Keltaiselle merelle niin vaarattomalta?" [Tarkoitetaan Saksan ja Kiinan välillä tehtyä vuokrasopimusta.]

Muravjov tuli totiseksi.

"Saksa tahtoo säilyttää rauhan", sanoi hän lujalla äänensävyllä, joka silmiinpistävästi poikkesi hänen tavallisesta, slaavilaisesta hermostuneisuudestaan.

Rahaministeri kohautti olkapäitään.

"Sitäkään ei kukaan epäile. Mutta Saksan kauppapolitiikan voimistuminen on huolestuttavan ripeää."

Hän keskeytti puheensa ja vaipui syviin mietteisiin, murahdellen vain yksitavuisesti.

Saksa oli hankkinut vuokraoikeuden Kiautschouhun, Venäjä Port Arthuriin ja Talienwaniin. Englanti, tuo hurskas, joka alati himoitsi uusia alueita, tyytyi Weihaiweihin, Ranska kaappasi Kvangtu-lahdelman… Japani oli saanut lähteä tyhjin käsin… Ja viisas Li-Hung-Tshang oli varoittanut käryävistä selkkauksista Itä-Aasiassa…

Witte jätti ensimmäisenä hyvästi Muravjoville. Tulevan rajuilman aavistus oli viime aikoina estänyt häntä nauttimasta seuraelämästä. Hän istui mielellään kotona kirjoituspöytänsä ääressä sommitellen mahdollisia yhdistelmiä…

Muravjov oli Witten lähtiessä hilpeä ja sydämellinen. Hän saattoi ministeriä puoleensavetävästä hymyillen…

Rahaministerin tummissa silmissä värähteli alakuloisesti.

Muravjov oli yksi niitä harvoja, joilla oli rohkeutta puhua hänen kieltään… Kenties itsekkäistä syistä!… Mutta sittenkin…!

Alhaalla, leveän kiviportaan varjossa hän seisoi hetkisen epämieluisiin mietteisiinsä vaipuneena.

Tuo monsieur Filip oli vehkeilijä. Ei silti pahimpia. Hän ei toiminut tarkoituksellisesti, ei ollut sellainen, joka yritti muodostaa jonkun hovipuolueen, antaa suuren vaikutusvaltansa valtiollisten tarkoitusten käytettäväksi…

Mutta Nikolai oli käynyt hempeämieliseksi. Ja monsieur Filip oli kyllä saava seuraajan. Jonkun, joka äkkiä ilmestyi pimeästä taas kadotukseen. Joka ehkä olisi ranskalaista vaarallisempi.

Witte kohautti olkapäitään, sytytti savukkeen ja astui hitaasti viimeiset porrasaskelmat. Eteisessä hän oli kuulevinaan kuiskauksen… Erään palvelijan notkea vartalo vilahti hänen ohitseen.

Sähkölampun kalpeassa valossa hän näki miehen kasvot. Ne olivat terävät kuin petolinnun, ja niillä kuvastui tarmokas äly. Silmät, jotka olivat syvällä kuopissaan, kohtasivat omituisesti pälyillen vieraan hetkellisen katseen.

Sergei Juljevitsh viivytti hiukan askeliaan… Sitten hän rypisti otsaansa, pisti ovenvartijan kouraan juomarahan ja astui miettiväisenä ulos lämpimään, vastasytytettyjen lyhtyrivien haaveellisen loiston valaisemaan kesäkuun-iltaan. —

Muravjov vietti yönsä rauhallisesti, epämääräisen voitontunteen vallassa.

"Niin kauan kuin voimme olla varmat rauhallisesta kehityksestä…"

Rahaministerin ei ollut tapana lasketella turhia korulauseita. Tässä voi ryhtyä kauppoihin, jotka muissa olosuhteissa olisivat tuntuneet uskalletuilta.

Kreivi heräsi myöhään, tunsi itsensä täysin levänneeksi ja reippaaksi ja oli kiitollinen kohtalolleen, joka tänään ei ollut valmistanut hänelle esittelyä Tsarskoje Selossa.

Mitä ruusunhohtoisimmassa mielentilassa hän antoi pukea itsensä, pilaili Veljan kanssa ihanasta säästä ja käski valmistaa erikoisen runsaan aamiaisen.

Palvelijan petolinnunkasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt.

Liukuvin, äänettömin liikkein hän kulki ylös ja alas, laski hiljaa kilahtavan hopeisen tarjottimen herransa viereen.

Muravjov antoi käskynsä päivän varalle.

"Ivan valjastakoon hevoset. Kello kymmeneksi. Sää on kerrassaan ihana…"

Velja kumarsi ja poistui. Tultuaan käytävään hän joudutti askeliaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire päästä pian loitolle huoneen piiristä…

Pobjedonostsev oli paluumatkalla Tsarskoje Selosta, kun iltapäivälehdissä oli luettavana tieto kreivi Muravjovin äkillisestä kuolemasta.

Hän antoi seuralaisensa, erään nuoren papin, tehtäväksi hankkia lähempiä tietoja. Hänen kätensä oli aivan tyyni, antaessaan hetkisen kuluttua sanomalehden takaisin.

"Haagilainen yritys ei näy olevan tähtien suosima…"

Kun hänen seuralaisensa kunnioittavasti ilmoitti olevansa aivan samaa mieltä, pyysi hän sanomalehteä vielä uudelleen.

Lyhyeen tietoon kreivin kuolemasta liittyi viittauksia "erinäisiin salaperäisiin, tapauksen yhteydessä oleviin seikkoihin"… Kreivi oli edellisenä iltana ollut hilpeä ja levollinen, oli herännyt myöhään ja heti istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen suorittaakseen kaikessa kiireessä eräitä tehtäviä, joita ei voinut siirtää tuonnemmaksi.

Palvelija, joka tuntia myöhemmin astui huoneeseen ilmoittaakseen, että vaunut olivat kreivin määräyksen mukaan ajaneet portaiden eteen, tapasi ministerin kuolleena kirjoitustuolissaan. Hän hälyytti heti koko talon ja käski hankkia lääkärin…

Pobjedonostsev hymyili.

"Kaitselmus näkyy antavan uuden järjestelmän kannattajien tuta valtaansa", sanoi hän hitaasti, ja hänen äänessään oli juhlallinen, mahtipontinen sointu.

Nojaten keppinsä norsunluiseen kahvaan hän vaieten ja riemuitsevana katsoi lämpimään auringonpaisteeseen, joka kirkkaana harsona ympäröi kävelijättärien valkoisia pukuja.

Herra von Wittelle oli tapaus ilmoitettu muutamaa tuntia aikaisemmin. Puhelimitse… Tiedon antoi joku välinpitämätön ääni ulkoministeriöstä. Sanoma oli häntä järkyttänyt ja herättänyt hänessä merkillisiä epäluuloja.

Hän lähetti palvelijansa kadulle ostamaan kaikki sanomalehdet, mitkä olivat saatavissa.

Hän luki nopeasti:

"Palvelija, joka tuli ilmoittamaan herralleen vaunujen saapuneen… palvelija, joka oli kattanut kreiville aamiaispöydän ja heti senjälkeen poistunut huoneesta… Palvelija… palvelija…"

Hän alkoi hämärästi muistaa… Petolinnunkasvot ulkonevan porrassuojuksen varjossa… Voihan se olla hullutusta… sattuma…

Mutta sittenkin

Iltalehdet julkaisivat tietoja kreivin elämästä, pohtivat laajalti kuoleman syytä ja sen yhteydessä ilmenneitä näennäisesti arvoituksellisia seikkoja. Vastustettiin kiivaasti "joutilaiden kielien".levittämää olettamusta, että Muravjov mahdollisesti oli joutunut jonkun rikoksen uhriksi. Aamiaisjätteiden kemiallisesta tutkimisesta oli tosin täytynyt luopua, koska ensiksi paikalle rientänyt palvelija tapauksesta hämmästyneenä oli hävittänyt kaikki aamiaisen jäännökset. Mutta molemmat pätevät lääkärit, jotka olivat tutkineet kuoleman syytä, päättivät yksimielisesti, että kuoleman oli aiheuttanut verenvuoto aivoissa…

Witte antoi sanomalehden pudota käsistään. Kirpeä maku vääristi hänen suutaan.

Ensimmäinen tykinlaukaus taantumuksen ja uuden järjestelmän välisessä taistelussa. Ei viimeinen…

Ottelu oli alkanut…

Vastoin, kaikkea pelkoa otti keisari varsin levollisena vastaan tiedon Muravjovin kuolemasta. Sillä tyynellä levollisuudella, joka viime aikoina oli tullut hänen olemuksensa huomattavaksi piirteeksi ja jota pahansuovat sanoivat saamattomuudeksi tahi välinpitämättömyydeksi.

Lausuttuaan muutamia niukkoja osanoton sanoja hän jätti sen aiheen ja siirtyi päiväjärjestykseen.

Keisarinna sensijaan oli kiihtyneempi. Perheaterian kestäessä tehtiin huomautuksia kuoleman äkillisyydestä. Puhuttiin verenvuodosta aivoissa… Tiedettiinhän, että ulkoasiain ministeri oli työskennellyt ankarasti ja että sellaiset ponnistukset helposti tekivät äkillisen lopun mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi.

Pöydästä noustua keisarinna äkkiä keskeytti keskustelun ja meni suuriruhtinatarten huoneeseen.

Merkillistä tuo hermostuneisuus, joka häntä ahdisti. Vain lasten luona hän oli aivan rauhallinen.

Muravjov?…

Hän tuskin tunsi miestä. Mutta siinä ajatuksessa, että keisarin ympäristöön oli ilmestynyt uusi aukko, oli jotakin levottomuutta herättävää. Oli kyllin paljon lujatahtoisia ihmisiä, jotka kykenivät saattamaan Nikolain hypnoottisen vaikutuksensa alaiseksi.

Yhtenä esimerkkinä oli Witte. Hyvässä merkityksessä. Mutta keisari tuli punaisena ja kiihtyneenä työhuoneestaan, koetti etsiä perusteita, joita voisi esittää rahaministerille, ja vältti vastustamasta suuriruhtinaspuoluetta…

Pikku suuriruhtinatarten huoneessa hänet toisinaan valtasi jonkinlainen väsynyt iloisuus, jossa oli jotakin hermostunutta ja samalla liikuttavaa…

Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.

Besobrasov oli poissa… hävinnyt… ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.

Kukaan ei ollut häntä nähnyt, kukaan ei tiennyt hänestä mitään.

Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia, jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.

Besobrasov oli poissa.

Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän hymyillyt.

"Kun aika tulee, pikku Annushka."

"Kun aika tulee?"…

"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka… Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa…"

Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo…

Vavisten ja pelokkaasti Annushka oli ojentanut hänelle huulensa.

Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun läheisyyteen.

Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.

Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —

Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa olivat rukoilleet…

Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon täyttämissä kasvoissa.

Hän rakasti yhä vielä Sergei Aleksandrovitshia.

"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat…"

Hänen ohuet, tuskallisesti vääristyneet huulensa hymyilivät.

Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen lamaannus.

Aleksandra Feodorovnalle tuotti tuskia tyhjä sija, jonka isä Joann oli jättänyt jälkeensä, ja hänen täytyi samalla vastustaa jonkinlaista selviytymistä, jottei hänen olisi tarvinnut käsittää tuon kunnianarvoisen pyhimyksen kuoleman proosallisuutta ja jokapäiväisyyttä.

Ruhtinattaren pettymys oli toista lajia. Hänen loukattu naisellinen ylpeytensä, jonka ei ollut onnistunut kahlita Sergei Aleksandrovitshia tämän viimeisen ratkaisevimman uhrauksen avulla, oli sulkeutunut syvästi haavoitettuna itseensä ja vajonnut uskonnollisen mystiikan suitsutustuoksuisiin syvyyksiin. Kuten useimmat kääntyneet, tunsi hän tuon aluksi uuden ja pelkoa herättävän pian muuttuvan vanhaksi ja totutuksi ja tapasi oikeauskoisen kirkon ulkonaisessa komeudessa hedelmällisen maaperän esteettömästi liihottelevalle mielikuvitukselleen, jolta oli riistetty sen varsinainen päämäärä…

"Pelastuksen aika on läsnä, Aleksandra… Väärät profeetat ovat nousseet ja heidät heitetään kadotukseen…

"Mistä sinä puhut, Elisabet?"

Aleksandra Feodorovna oli vähäistä ennen puhunut keisarin kanssa kreivi Tolstoin julistamisesta kirkonkiroukseen, jonka Pobjedonostsev oli pannut toimeen. Eikö keisari ollut oikeauskoisen kirkon pää? Eikö hän ollut kruununperillisenä ollut kreivin innokas ihailija?…

Pobjedonostsev oli hymyillyt omituisesti, kun keisari puolusti runoilijaa.

"Tämä päätös tehtiin yksimielisesti Venäjän, sen kansan ja teidän majesteettinne todellista etua silmälläpitäen; ainoastaan kaikkivaltias Jumala voisi ihmeen kautta tehdä sen päätöksen pätemättömäksi." Hänen äänensä oli vavissut voitonriemusta. Puhuiko hän vielä jonkun muun kuin Harkovin arkkipiispan Ambrosiuksen hyväksi? [Harkovin arkkipiispa Ambrosius esiintyi pyhän synoodin erityisessä istunnossa Tolstoin syyttäjänä.]

Tätä ja koko Venäjänmaan itsevaltiaan onnetonta voimattomuutta Aleksandra Feodorovna mietti. Väsyneitä kurttuja oli hänen otsallaan.

"Olemme heikkoja ihmisiä, Elisabet… emme kykene erottamaan oikeata väärästä."

Suuriruhtinattaren kalpeille kasvoille levisi kiihkon hohde, joka loisti keskiaikaisten rukoilijattarien silmissä. Hän risti kätensä ja nyökkäili hiljaa päätään.

"Pelastus on lähellä, Aleksandra."

Keisarinna huokasi… Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta. Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta, sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle, sanattomalle mietiskelylle…

Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti laskeutuvan harmaa huntu.

"Lapset!" sanoi hän miettivästi.

Aleksandra Feodorovna kohotti päätään.

"Niin… lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu. Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että hänen täytyisi suojella lapsia…

Voi, hän oli voimaton… vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.

Pobjedonostsev… aina vain Pobjedonostsev!…

Suojella… suojella!…

Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten… Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa… Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa nuorinta lastaan…

Samaan aikaan seisoi kaksi köyhästi puettua miestä yliprokuraattorin palatsin edustalla.

Toinen heistä, jonka korkeaa, hienopiirteistä otsaa reunusti omituisen vaaleanhallava tukka ja jonka yllä oli lopen kulunut, tummansininen, hopeanappinen ylioppilasunivormu, piti kättään lujasti taskussaan, ikäänkuin olisi raudanlujin sormin puristanut kourassaan jotakin kallisarvoista esinettä.

Toisella miehistä oli kuopalle painuneet kasvot, joiden jalomuotoiset piirteet nälkä ja kaikenkaltaiset puutteet olivat miltei muodottomiksi rumentaneet.

"Oletko rauhallinen, Ivanov?"

"Täydellisesti, veliseni."

Vaaleatukkainen hymyili… Ei kiihtymyksen jälkeäkään ilmennyt hänen hymyilyssään, joka paljasti kalpeiden huulien välissä kaksi kaunista, valkoista hammasriviä.

"Jos meidän onnistuu tehdä se peto mykäksi…" Ivanov kohotti varoittavasti sormen suulleen.

"Sinä olet varomaton, Langovski ystäväni…"

Langovski naurahti.

"Kymmenen vuoden oleskelu Pähkinälinnassa on omiaan tekemään varovaiseksi, eikö totta?" [Langovski oli entinen upseeri, joka valtiollisista vehkeilyistä epäiltynä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen Pähkinälinnaan.]

Hänen äänessään oli jotakin karkeata, joka teki hänen kuiskauksensa äänekkääksi ja kiihkeäksi.

"Hst!" varoitti Ivanov uudelleen… Väsyneillä, syvälle kuoppiinsa painuneilla silmillään hän tähyili katua alaspäin.

Se oli aivan tyhjä. Harvalukuiset katulyhdyt pilkottivat kuin himmeästi hohtavat kupoolit alkukeväisen illan usvain lävitse. Jossakin löi kello…

Hetken vaitiolon jälkeen Ivanov tarttui uudelleen toverinsa puheenaiheeseen.

"Jos meidän onnistuu vaientaa se peto, niin on vasta ensimmäinen askel otettu, Langovski ystäväni… Vasta aivan ensimmäinen…"

Hän hymyili taas ja silmäili, huulet suljettuina, pimeyteen, joka mustana vaani talojen nurkissa kadun varrella.

"Pobjedonostsev, Sipjagin… Trepov…"

Hän oli kohottanut vasemman kätensä ja luetteli nimet sormillaan laskien.

"Mutta niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on legio."

Hänen toverinsa nyökäytti päätään.

"Sanotaan, että keisari pelkää noita kolmea…"

Langovskin kokoonpainunut vartalo ponnahti suoraksi. Hänen silmänsä tuiskivat tulta.

"Niinpä hän oppikoon enemmän pelkäämään muita."

"Sanotaan hänen tahtovan hyvää…"

"Sitä parempi hänelle…"

Ivanov nyökkäsi. Hänen kätensä, jota hän yhä edelleen näennäisen huolimattomasti piti taskussaan, aukeni hetkeksi, puristautuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sitä lujemmin aseen ympäri. Kuului heikko, napsahtava ääni.

"Hiljaa, veliseni, hiljaa…"

Hänen katseensa kohdistui kadun tasalla olevaan suureen kaksoisikkunaan. Valo syttyi sisällä. Valkoinen, kirkkaasti valaistu ovenpuolisko avautui…

Pobjedonostsev oli vasta myöhään päässyt menemään työhuoneeseensa… Hän tuli Tsarskoje Selosta, väsyneenä ja aivan kuin rikkirunneltuna, ja kirosi kaikkia uusia aatteita, jotka olivat panneet nuoren keisarin pään auttamattomasti pyörälle.

Tsaarin puheilta palatessaan Pobjedonostsev aina tunsi hivelevää mielihyvää sen johdosta, että tiesi päässeensä voitolle.

Haaveilevan pojan heikko tahto taisteli miehen rautaisia kouria vastaan. Mutta rautakoura pysyi kovana ja kylmänä, puristui rautaisen renkaan tavoin ranteiden ympäri… kiristi… kiristi…

Kaikki tunsivat sen. Keisarinna Aleksandra Feodorovnakin.

Hovissa vallitsi masentunut mieliala Jasnaja Poljanan kreivin kirkostaerottamisen johdosta.

Aleksandra Feodorovna oli uskonut tsaariuden voimaan. Hänen täytyi oppia uskomaan kirkon mahtiin. Täytyi oppia taivuttamaan niskansa…

Pobjedonostsev liikutteli tyynesti kuivia käsiään.

Tsaarittaren vaikutusvalta olisi voinut käydä vaaralliseksi. Hän tuli maasta, joka vaarallisessa määrässä suosi henkistä vapautta. Oli saanut terveen kasvatuksen ja osoitti taipumusta vapaa-ajatuksiseen filosofoimiseen.

Kiitos olkoon tutkimattoman kaitselmuksen, joka ei suonut hänelle poikaa ja joka saattoi perinpohjin murtaa hänen henkisen voimansa.

Kiitos myös isä Joannin…

Yliprokuraattorin huulilla väreili hetken ajan halveksiva hymy. Sitten hän meni hitaasti kirjoituspöydän luo, joka seisoi kirkkaasti valaistuna kaksinkertaisen kaari-ikkunan luona…

Ulkona seisova ylioppilas teki lyhyen, äkillisen eleen. Ikkunaruutu meni pirstoiksi…

Pobjedonostsev kohotti teräväpiirteistä päätään ja tähysteli epäluuloisesti pimeyteen.

Kuului puoleksi tukahdutettu pettymyksen huudahdus…

Siniseen ylioppilasunivormuun puettu mies oli kohottanut kätensä ja tähtäsi otsaan… tuohon kylmään, säälimättömään otsaan, joka marmorinkovana kohosi tuuheiden kulmakarvojen yläpuolella.

Toinen laukaus… kolmas…

Kadulla oli syntynyt eloa. Ovia paukutettiin kiinni, kiihtyneet ihmisäänet puhuivat yhtaikaa.

Osoitettiin miestä, joka seisoi suorana keskellä katukivitystä.

Neljäs laukaus!…

Joku kävi häneen käsiksi, riisti aseen hänen kädestään.

Hän kohautti olkapäitään, purskahti kamalaan, suonenvedontapaiseen nauruun…

Kaari-ikkunassa, kirkkaassa valovirrassa, näkyivät Pobjedonostsevin piirteet — kylminä — hymyilevinä — kammottavina. Belzebubin kasvot, pahan hengen, joka oli kaikkia maailman mahteja voimakkaampi…

Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan…

Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen käsityskyky ei pysty tajuamaan.

Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa seurassa.

Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut tehdä itselleenkään selkoa.

Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?

Oikeauskoinen kristitty hänessä asettui vastarintaan.

Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska korkeammat voimat häntä suojelivat…

Loukkaamaton oli keisarikin… loukkaamattomia keisarilliset lapset… Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.

Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.

Pyhä ja loukkaamaton…

Kun keisari vasta keskiyön jälkeen tuli hänen luokseen, tärkeiden ministerineuvoston asiain pidätettyä häntä siihen asti, oli hän jo paljon rauhallisempi.

Heikosti hymyillen hän meni puolisoaan vastaan, ojensi kätensä, jonka tämä kunnioittavasti vei huulilleen. Keisari näytti tyynemmältä, kuin mitä hän oli odottanut. Murhayrityksen uusi selostus vääristi asian todellisen laidan.

Murhayrityksen tekijä oli sekapäinen, yleistä hävitysvimmaa sairastava ylioppilas; mitään ymmärrettäviä syitä tekoon ei voitu havaita. Pobjedonostsev oli vahingoittumaton ja pelastunut.

Puhuessaan keisari huomasi voitetun levottomuuden jälkiä keisarinnan kasvoissa.

"Oletko ollut levoton?" tiedusti hän.

"Vain sinun tähtesi, Nikolai."

Keisari hymyili hajamielisesti. Huitaisi kämmenellään ilmaa, ikäänkuin karkoittaakseen kiusallisen hyönteisen.

"Minun tähteni?… Me olemme turvassa, Aleksandra Feodorovna. Vartiostoa on vahvistettava."

"Vartiostoa?"

"Freedericks neuvoi minua siihen. Eipä silti, että mikään vaara olisi uhkaamassa…"

"Niin, eihän ole?" kysyi keisarinna nopeasti.

Keisari veti hänet luokseen, suuteli hänen otsaansa, hiuksiaan… Hiljaa ja varoen, viilein, välinpitämättömin huulin, kuten ihminen suutelee, jonka ajatukset ovat kaukana poissa.

Keisarinna katseli huolestuneena hänen kasvojaan. Huomasi ensi kerran raskaiden silmäluomien alla olevat tummat varjot. Silmäkulmien lukuisat rypyt…

Hän vavahti pelästyksestä. Kuinka hän olikaan ajatellut vähää ennen? Pyhä ja loukkaamaton? Ja tämä puhui vartioista!…

Naurunpuuska, outo, väkivaltainen, pyrki ilmoille. Ravisteli häntä, niin että hän voihki puolisonsa syleilyssä…

* * * * *

Annushka Vyrubovan kirjeitä Besobrasoville.

"Vihdoinkin, kallis rakastettuni, tiedonanto, joka näyttää tulevan jostakin minulle oudosta Siperian kolkasta.

Minun on siis kirjoitettava Sinulle Vladivostokiin? Annettava Sinulle tietoja?… Minua miltei pelottaa… Kirjoitettu sana on vaarallinen ja väärinkäsityksille altis, ja minusta on jonkun aikaa näyttänyt olevan aihetta epäillä Tsarskoje Selon palveluskuntaa.

Lähetän ensi kerralla Pietarissa käydessäni tämän kirjeen.

Kuinkako voimme?… Kuinkako heidän majesteettinsa voivat? Vieläkö monsieur Filip on vallassa?

Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa. Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui ranskalaista temppuilijaksi… Tänään hän näytti miettivältä, puhui kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.

Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa… hän puhui vakavasti ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä; vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä tapauksia…

Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle Filipistä… Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja, jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla tavalla… Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi, lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen seuraajaa?

Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden vivahduksen… Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso. Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen…

Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnan lähempään ympäristöön.

Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaa ja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.

Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleen sukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. Koko Tsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —

Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaista laajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiä asioita…

Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään aloitetta… Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa…

Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä… Ymmärrettävästikin hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja hirveämpinä…

Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin, jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä epämieluisia valtiomiehiä.

Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti yleistä hymyilyä.

Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja. Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin ylioppilasnuorison suhteen.

Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.

Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —

Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia ja tapahtuneen rosvoamisia.

Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi, jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?

Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeni Vladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni…

* * * * *

Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.

Kysyt Maria Feodorovnasta?…

Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista rikkailla kävelyilläni puistossa.

Merkillinen rauhattomuus näkyy ajavan häntä pois Hatsinasta.

Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa — kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta…

Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.

Ei ole olemassa suurempia vastakohtia kuin nämä molemmat keisarinnat.

Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.

Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?… Maria Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat kiusallisesti.

Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnalla ole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.

Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, usein tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi…

Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä… [Näyttelijätär ja taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti. Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen seurueensa naisten saattamana…

Herra von Witte on taas kerran antanut puheenaihetta.

Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta… Eräiden sanomalehtien, jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään, täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty… Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen, että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät… Sitten tuli Witte puheeksi ja sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun… Maria Feodorovna taas kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti… Kenties politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?…

Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan luona.

On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo… Suuren linnan kupoolit loistavat… satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa… Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana Pietariin…

* * * * *

Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin. Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!…

Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän, että hän on vältellyt minua jonkun aikaa… Tänään hän kertoi mitä herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä…

"Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa. Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan odotettuun kruununperillisen syntymään.

Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule. Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus. Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta… Jos hän olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla…

Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa… Hän elää nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan vaikutusvaltaa… Minä sitä epäilen… Aleksandra Feodorovnan vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi… silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu, jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä…

Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani… Nuo suloiset, pyhät kuvat ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että palaisit tänne… Anna anteeksi, että olen arka!…

* * * * *

Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle…

Kirjoitat Vladivostokista… Koko harppauksen lähempää ja kuitenkin yhä vielä niin äärettömän kaukaa…

Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinulle melkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.

Mitäkö siitä arvellaan?… Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin… Täällä puhutaan vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta…

Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian [Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten… Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan teloituksesta… En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra Feodorovnan korviin.

Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.

Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.

Aleksandra Feodorovna virkkoi:

"Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, että keisari alati huolehtii kansansa paraasta.".

Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissa vähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.

Kreivitär Mengden virkkoi:

"Kaikista venäläisistä hallitsijoista on keisari enimmin kansan suosima."

Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoi hymyillen eteensä…

Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikö Aleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?

Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän piirteen…

Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?… Näen ajatuksissani Sinut lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn huulillasi… Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja miettiväiseksi… alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi tosiasioita?…

Ne ovat yhdessäolomme hedelmiä.

En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.

Toisinaan kärsin siitä…

Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!… Nuorta, tuskin puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle…

Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan, mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää… Eilen hän niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua Saksanmaasta.

Luulen, että häntä toisinaan vaivaa koti-ikävä…

Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin molemmat edellisetkin Vladivostokiin… Minä kadehdin sitä, vaikken tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon puistoa ihanampaa…

J.K. … Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle tiedon, että Trepov on murhattu… Hän oli sitä ennen saanut "Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä ilmoituksen kohtalostaan.

En vielä usko sitä. Se kuuluu liian mielettömältä…

Ei!… Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston istunto…

Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin totuudenmukainen… Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".

Siis sittenkin!… Sittenkin!… Niin mielellään tahtoisi pitää sitä kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!…

"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?… Mitä kirjoitetaankaan? Ilveilevät?… Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi… kaiken nimessä?…

En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän sen… Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua jotakin. Se on tietenkin hermostumista…

Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!…

Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.

Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan lukenut keisarinnalle… Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä. Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja saada sielulleen virkistystä.

Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.

Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä… Aleksandra Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.

"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta", sanoi hän valittaen.

Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummitteli hänen aivoissaan…

Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanut ylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean" uhkauskirjeestä voisi päättää.

Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä alaluokan aivoihin.

Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensä tähden.

Samalla hän on niin täydellisesti ihminen… Ajattele vain, että hän on tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.

Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä, osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin…

"Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta, joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.

Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti huolettomien sanojensa takana.

Olisiko tosiaan totta, että vartiostoa taas on vahvistettu?

Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes huomaa sitä.

Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.

Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä. Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.

Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja tekee hänet surumieliseksi…

Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymää matkaa Darmstadtiin.

Ruhtinatar Obolenskaja epäilee suuresti, tuleeko silta matkasta mitään…

Nyt vihdoinkin: jää hyvästi, ainoa rakastettuni!…

* * * * *

Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista… Tänä aamuna tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella…

Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.

Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen mielialansa levollinen ja iloinen.

Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.

Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia pikku kohteliaisuuksia… Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.

Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.

Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa, joka niin ajattelee… Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.

Keisari kuuluu olevan erittäin tyytyväinen…

* * * * *

Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista… Eikö minulla olisi syytä olla pettynyt, rakkaani?

Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka on kirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.

Siis todellakin… paluu?…

Vielä rohkenen sitä epäillä … Tahtoisin huutaa riemusta, niin että koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.

Anna anteeksi, rakas!…

Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti… Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään vihjauksia.

Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.

Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?

Olen itkenyt koko yön, rakkaani… Sinun arvoitukselliset silmäsi katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.

Olen ehkä uneksinut… Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka puhui minulle keisarinnan suun kautta.

Minä rakastan Sinua… Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti. Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta… Anna minulle anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi…!

Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.

Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään…

Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.

Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!

Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.

Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi. Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.

Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan, puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.

Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.

Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja sotilaallisesta etevämmyydestä.

Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin sodan aikana.

Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta. Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen rauhaan… silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin piirretyksi tähtiin.

Mutta vielä epäillään… Meillä ainakin. Niinkö muissakin maissa?

Silloin olisi Muravjov täyttänyt tehtävänsä huonosti.

Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas esiin. Minä sille hymyilin… Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!

Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin… Jokin esiin pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri… sellainen kyllä! Mutta tämä!… Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!

Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää, olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.

Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.

Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.

Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteiden vallitessa…

En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussa niin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.

Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu, rakkaani.

Minä pelkään Sinua, pelkään… mutta silti en Sinua vähemmän rakasta. Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdon omansa alaiseksi.

Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasi mahtavaan… Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensä mietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä…

* * * * *

Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sitten Pietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.

On tapahtunut jotakin kauheaa!… Se on niin hirvittävää, että käteni vapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.

Uhkauskirje keisarin kirjoituspöydällä!

Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus… hirveä totuus!

Koko Tsarskoje Selo on kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa!

Kirjoituspöydällä…! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden jokaista liikettä…

Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin…!

Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?…

Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut… Ainakin on meille uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä omaksua…

Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.

Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.

Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava… hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä…

Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus, jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.

He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön, heti kun aika on sovelias?

Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?…

Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää… Todellisuudessa ei tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä… toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden…

Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään… Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta…

Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa jumalanpalvelukseen… Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä komitea…

Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.

Kaameaa… eikö totta?

Omituista on, että keisari jäi hyväksi aikaa yksin kirjeen löydettyään.

Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan palvelijoita…?

Meidät tahdotaan saada uskomaan ensimmäistä.

Vähitellen tulen rauhallisemmaksi… On merkillistä, ettei mikään niin helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen selostaminen.

Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisille mitään viittauksia.

Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdys puistossa päiväkausia vaivasi häntä.

Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos… tosin ainoastaan molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.

Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa torjuakseen…

Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon. Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.

Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla… Aivan kuin Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella voitkin… Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin, saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa tavallisten kuolevaisten katseilta.

Voimakasta, kaikkeen leimansa lyövää voimaa meiltä juuri puuttuu.

Keisari on saanut uhkauskirjeen… ja kaikki on samoin kuin sitä ennen!

En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.

Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus… Ehkäpä olemme kaikki hiukan arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.

Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä. Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä, hermoja ärsyttävää…

Myöskin keisari on hermostunut. Illallispöydässä hänen silmäripsensä värähtelivät, kun hän luuli olevansa huomaamattomana. Hän joi paljon samppanjaa… sisäisen kuohunnan pettämätön merkki.

Muuten kävi kaikki luonnollisesti, miltei välinpitämättömästi.

Aleksandra Feodorovna siirtyi aikaisin huoneisiinsa. Mennäkseen levolle?…

Tarkkasin ympärillämme olevia välinpitämättömiä kasvoja enkä voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että kaikki nämä ihmiset esiintyvät naamio kasvoillaan ja että heidän piirteensä talon ulkopuolella muuttuvat vaarallisiksi ja rikollisiksi.

Ensi kerran Pietarissa käydessäni hankin kyllä jonkinlaisen aseen.

Sen on täytynyt olla joku palvelusväestä. Mitä kauemmin sitä ajattelen, sitä varmempi olen asiasta.

Mutta kuka… kuka… kuka?

Olen liian kiihtynyt voidakseni jatkaa kirjoittamistani. Lopetan tämän kirjeen ja pyydän kreivitärtä lähettämään sen huomenna Pietarista.

Huomenna? Kuka tietää, mitä huomiseen mennessä on voinut tapahtua?…

Keisarinnan ikkunat ovat vielä valaistuina. Hän siis valvoo! Kukapa meistä saa tänä yönä unta silmiinsä?…

Jää hyvästi, rakkaani! Ajatteletko tällä hetkellä Annushkaasi?…

* * * * *

Ei ole mitään tapahtunut paitsi sitä iloista seikkaa, että tänä aamuna Siperiasta saapui niin kauan ja hartaasti odotettu kirje. Mutta se oli lyhyt ja sisällyksetön. Sinulla näkyy olevan rasittavia asioita yli korvien…

Ei, emme todellakaan ole lentäneet ilmaan emmekä kuulleet minkään maanalaisen räjähdyksen jyminää.

Keisarinna on valvonut koko yön. Ja rukoillut, luulen. Kukapa hänen asemassaan ei olisi tehnyt samoin?

Tänä aamuna luulin voivani kreivittären ja ruhtinas Dolgorukin välisestä keskustelusta päättää, että keisari aikoo muuttaa hallitusmuodon perustuslailliseksi, niin pian kuin kruununperillinen on syntynyt… Mutta entä jos Aleksandra Feodorovna synnyttäisi viidennen suuriruhtinattaren?

Kreivitär Mengdenkin mainitsi tänään Moskovanmatkan. Keisarinna ei vielä ole puhunut siitä mitään. Suunnittelemastaan Saksan-matkasta hän kuuluu luopuneen — tietenkin! Tiedetäänhän, ettei hän milloinkaan eroaisi lapsistaan, ja hän pelkää vaaroja, joita sellainen matka voi aiheuttaa suuriruhtinattarille. Kerrotaan sitäpaitsi, että Italian kuninkaalla on aikomus tulla Pietariin vierailulle. Kylliksi syitä kotiinjäämiseen…

Suuriruhtinas Pavelista on liikkeellä hurjia huhuja. Joka tapauksessa näyttää Nikolain epäsuosio pysyvän järkähtämättömänä.

Mikael Aleksandrovitshin [keisarin veli, silloinen kruununperillinen] näen harvoin… Hän on kokonaan Maria Feodorovnan vaikutuksen alaisena ja oleskelee sangen usein Hatsinassa tahi Anitshkov-palatsissa.

Muuten oli Witte täällä tänään aamupäivällä. Myöhemmin oli Pobjedonostsev. Minusta näyttää aasialaisessa politiikassa taas olevan joku pulma…

Keisari pysytteli iltapäivällä huoneissaan. Hän näyttää rasittuneelta. Se ei itsessään ole mitään erikoista, sillä ainahan herra von Witten esittelyillä on häneen kiusaava vaikutus… On todella ikävää, että erinäisten olosuhteiden vallitessa kaikki pikkuasiat saavat erikoisen valaistuksensa.

Huomenna taas kerran ministerineuvottelu.

Kaikkien hämmentyneiden kasvojen joukossa näyttävät Witten olevan ainoat rauhalliset. Tarkkasin häntä, kun hän audienssin jälkeen nousi vaunuihin.

Se mies on jykevämpi kuin kaikki me muut yhteensä.

Ehkäpä viisaampikin?

Kun hän ei ole meikäläisiä, on hänellä vähemmän pelättävissä, hän tietää ehkä, että noiden uhkailujen lähteet solisevat salassa ja kyllin surullisesti. Hän salaa meiltä niin suuren kappaleen entisyyttään, ettei hänestä voi päästä perille. Tiedän vain, että hän on Sinun vihollisesi. Siis myöskin minun…

Rouva von Witte elää yhä edelleen piilossa. Maria Feodorovna on kyllin johdonmukainen tahi pikkumainen jatkaakseen vieroksumistaan. Joku kertoi minulle, että rahaministerin avioliitto on erinomaisen onnellinen, mutta että rouva von Witte alati vainuaa vaarojen uhkaavan miestään. Se näyttää joku aika sitten tulleen yleiseksi huolestuneiden aviovaimojen keskuudessa.

Suuriruhtinatar Olga on sairastunut. Jotakin lievää, tarttuvaa. Tuhkarokkoa, luulen… Tohtori Botkin kävi täällä puoli tuntia sitten ja tutki hänen tautiaan. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, tiedän vain, että sairas on eristettävä… Tapaus vaikuttaa tietenkin kiihoittavasti Aleksandra Feodorovnaan, mikä hänen tilaansa nähden ei voisi tulla sopimattomampaan aikaan.

Olemme saaneet sadetta, ja siinä meillä on riittävä tekosyy olla poistumatta palatsista. Minulle se ei ole epämieluista; sillä minua hiukan hävettää tunnustaa, että pelko yhä vielä kummittelee aivoissani. Ehkä se sentään enemmän on luonnollista vastavaikutusta hermoissani…

Ihailen keisarinnaa. Hän istuu suuriruhtinattaren vuoteen ääressä eikä näytä tuntevan mitään muita huolien syitä kuin tyttärensä voinnin. Olisikohan uhkauskirje todellakin jäänyt tehottomaksi?

Lopetan tähän, koska olen hiukan rasittunut monien huonosti nukkumieni öiden jälkeen ja kalpaan lepoa. Jää hyvästi! Jää hyvästi!… Voi, kuinka ihminen onkaan typerä ja arvostelukyvytön, kun pelkkä uhkaus, jonka täytäntöönpano sen lisäksi on hyvin epätodenmukainen, voi saattaa hänen koko sisimpänsä sellaiseen kuohumistilaan!…

* * * * *

Tänään taas kirje Vladivostokista, vaikken ollut sellaista odottanutkaan. Kiitos, kiitos!

Olet siis saanut kirjeeni… vahingoittumattomina ja avaamattomina! En voi ilmaista Sinulle, kuinka rauhoittava se tieto minulle on. Monenlaisten tapausten kiihoittamana mielikuvitukseni loihti jo eteeni mahdollisia petoksia ja kaikenlaisia kauheita sattumia. Nyt tunnen jonkinlaista hyväätekevää levollisuutta, kuin sellainen, joka pitkällisten myrskyjen jälkeen vihdoin on päässyt sataman turviin…

Minua kummastuttaa, että se kirjeeni, jossa kerroin monsieur Loubetin käynnistä, jo on ehtinyt Sinun käsiisi. Näyt pitävän sitä erikoisen tärkeänä ja pahoittelet hiukan kertomukseni lakoonista lyhytsanaisuutta. En vain oikein käsitä, mitä maljojen ja juhla-ateriain yksityiskohtaisella kuvailulla ja mainitsemallasi tulevalla valtaryhmityksellä on keskenään tekemistä.

Yhtä vähän voin nähdä poliittisella taivaanrannalla mitään "suuria tulevia tapauksia".

Herra von Witte on jo niin kauan pitänyt meitä aasialaisen vaaransa pelossa, että hänen uhkailunsa ovat menettäneet kaiken pelottavan. Keisari on ehkä ainoa, joka vielä hiukan hätkähtää sitä. Mutta hänkin on käynyt rohkeammaksi. Joitakuita viikkoja sitten hän oli erittäin mielenkiintoisena kuunnellut suuriruhtinas Vladimirin esityksiä tuottoisista korealaisista metsäkaupoista, joiden toteuttamiseksi täytyi saada Venäjän rahamiespiirit puolelleen. Eräässä ensimmäisistä kirjeistäsi kerrot jostakin kohtauksesta suuriruhtinaan valtuutetun kanssa… tätä kirjoittaessani tulee mieleeni se hupsu ajatus, että niillä kahdella asialla voisi olla jotakin yhteyttä… Mutta ei! Sanoinhan sinulle jo, mikä onneton sommittelutaito minussa viime aikoina on kehittynyt…

Luin kirjeesi vielä uudelleen. Kirjoitat, että elämme suurien tapauksien aattona, ja muusta sisällyksestä ilmenee kieltämättömästi, että sana "sota" on ajatustesi takana, vaikket joistakin syistä tahdo kirjoittaa sitä julki…

Jospa tietäisit, rakkaani, kuinka kummallisilta ennustuksesi näyttävät täällä lämpimän kesäkuisen aamun hiljaisuudessa!

Sataa yhä, mutta se ei ole enää mitään sohinaa, vaan hienoa, surumielistä pisaroimista, joka hunnun tavoin laskeutuu puiden lehvien ja suuren palatsin kiiltävien kattojen ympärille.

Tiet ovat kosteat, ja puutarhurien haravain karhulta kuuluu hiljaisuuden läpi suuresta vaahterapuistosta päin kuin tahdikas, alati palaava säekerto.

Maria Feodorovna oli juuri täällä ja joi teetä keisarin seurassa.

Aleksandra Feodorovna ei ollut saapuvilla… Hän istuu yhä suuriruhtinattaren vuoteen ääressä. Lapsi kuuluu itkevän ja käyvän rauhattomaksi, jos keisarinna näyttää vain aikovankin poistua huoneesta…

On eräitä, jotka luulevat huomaavansa Aleksandra Feodorovnan käyttäytymisessä jonkun verran teeskentelyä, mikä hoveissa ja varsinkin Venäjän valtakunnan hovissa on niin yleistä.

Sellainen väite on niin järjetön, että sille voisi nauraa, ellei koko asiaan sisältyisi eräänlaista traagillisuutta.

Keisarinnako, jonka suurimpana vikana on kaikenlaatuisen keimailemisen täydellinen puute, vetäisi kevytmielisesti lokaan pyhimmän, mitä hän tuntee, äidinonnensa?

Minulle käy joka päivä yhä käsitettävämmäksi miksi Aleksandra Feodorovna ei saata juurtua tänne.

Häntä ei ymmärretä, ei kyetä käsittämään, että maailman mahtavimmalla valtaistuimella on nainen, jolle tämän istuimen kaikki kimellys ja loisto ei ole minkään arvoinen.

Hänen olentonsa yksinkertaisuutta pidetään teeskentelynä, samoin kuin hänen hurskauttaankin… Ja hän on siksi hienotunteinen, ettei osaa epäillä eikä kärsi siitä.

Minulla oli tilaisuus tarkata Maria Feodorovnaa, kun hän astui vaunuihinsa.

Hän on epäilemättä vanhentunut, hänellä on jotakin hermostunutta käytöksessään ja omituinen, pingoittunut piirre suupielissään, joka jo viimeksi Pietarissa käydessäni pisti silmääni. Kauneuskeinot, joita hän käyttää, käyvät selvemmin havaittaviksi ja näyttävät kadottavan tehoansa.

Hänen olemukseensa on tullut jotakin sääliä herättävää.

Luonnollisesti hänen mieltään kiihoittaa suuresti Aleksandra Feodorovnan uusi synnytys, joka Schenkin kokeilujen tulosten mukaan ei ole vielä aivan lähiaikoina odotettavissa. Voin ajatella, että tämä nainen on taisteleva vallastaan kuin leijona… ja hänen valtansa vähenee luonnollisesti huomattavassa määrässä, jos keisarille syntyy poika. —

Olisitkohan sittenkin oikeassa? Täällä on taas pidetty ministerineuvottelu, ja keisari viipyi Plehwen kanssa huoneissaan yli tunnin ajan. Vai ovatko taaskin syynä vain hermoparkani? Vaikuttaneeko tahtosi vakuutusvoima Vladivostokista saakka?…

Kreivitär Mengden oli juuri äsken luonani. Hän tuli Pietarista, oli ahtanut päänsä täyteen aivan epäpoliittisia asioita ja täytti huoneeni rauhallisella, sisällyksettömällä lavertelullaan.

Hänen läsnäolonsa teki minuun miellyttävän vaikutuksen, aivan kuin kylmä juoma kuumeen vaivaamaan.

Joimme teetä, katselimme sateessa hämärtävään puistoon ja vietimme hyvin hauskan hetkisen.

Poistuessaan hän sitten ilmaisi — tietenkin mitä syvimpänä salaisuutena — sen uutisen, että tuo surullisen kuuluisa kolmas osasto pantaisiin uudelleen toimimaan.

En usko siitä sanaakaan. Eikö sellainen teko olisi anteeksiantamaton heikkoudentunnustus keisarin puolelta?

Nyt, kun kreivitär on lähtenyt ja mieleni tyyntynyt, voin taas hymyillä samalla tavalla kuin hymyilin synkille ennustuksillesi lukiessani rakasta kirjettäsi ensi kertaa. Ei, rakkaani!… Keisari ei milloinkaan, ei milloinkaan ole hyväksyvä liikettä, joka kaikissa tapauksissa panisi miljoonien hänen alamaistensa onnen vaaralle alttiiksi. Hän tarkoittaa totta näillä ikuisen maailmanrauhan ajatuksillaan, joista tehdään niin paljon pilaa. Eikä vain hän yksin… Vain yhden seikan mainitakseni, olemme laiminlyöneet varustelut eikä meillä ole rahoja suurempien sotavoimien liikkeellepanoa varten.

Ellet Sinä häijy siis tahdo uskoa muihin todisteihin…

Witten täytyy ponnistella älyään saadakseen välttämättömimmät varat irti. Hän tekee tehtävänsä rehellisesti ja on ihailtavan taitava keksimään uusia keinoja ja lähteitä. Nyt kuuluu rautatiemaksuja pian korotettavan. Eikä suinkaan suotta. Siinä rahaministeri ainakin liikkuu omalla alallaan. [Vihjaus Witten uran alkuun rautatievirkamiehenä.] Mutta minähän rupean ilkeäksi. Kreivitär Mengden on sen minuun tartuttanut…

Vihdoin taas kerran Aleksandra Feodorovnan luona. Olgaa ei enää uhkaa mikään vaara, saa luultavasti jo huomenna nousta vuoteesta.

Keisarinna on tullut kovin kalpeaksi ja laihtunut. En kuitenkaan voisi uskoa, että ainoastaan huoli suuriruhtinattaren terveydentilasta on siihen syynä. Ei edes tohtori Botkin ole voinut olla vakavasti huolissaan tämän lapsentaudin tähden. Mutta ehkäpä Aleksandra Feodorovnan hermot ovat näihin aikoihin erikoisen herkät.

Hän oli erittäin ystävällinen, kutsui minua "rakkaaksi ystäväksi", ja hänen äänessään oli omituinen, valittava sointu, joka tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa.

Näin, että hänellä oli pöydällään isä Joannin teosten uusi painos. Nähdessään kysyvän katseeni hän otti kirjan ja näytti sitä minulle.

Se sisälsi muutamia niistä saarnoista, joita olimme aikaisemmin lukeneet, mutta nyt ne oli pantu toiseen järjestykseen.

Keisarinna selitti käskeneensä noutaa sen kirjastosta, säilyttääkseen toisen kappaleen, jossa oli pyhän miehen omakätinen omistuskirjoitus, omaa yksityistä käyttöään varten.

"Ette voi ajatellakaan kuinka paljosta minun on häntä kiittäminen, rakas ystävä", lisäsi hän hymyillen tuolla omituisella tavallaan, joka on niin erilainen kuin äitikeisarinnan ja suuriruhtinatarten pinnallinen, sovinnainen hymyily.

Se, että Aleksandra Feodorovna niin harvoin on ihastuttava, johtuu ehkä siitä, että hän niin harvoin hymyilee.

Sitten hän ensi kerran johtui puhumaan tuosta vallankumouksellisen komitean uhkauskirjeestä.

"Keisari oli kiihtynyt ja hämmentynyt, koska hän tietää itsellään olevan mitä jalommat tarkoitukset. Jos kansa…" Hän keskeytti äkkiä.

"… Mutta eihän se olekaan kansa! Eikö totta, Annushka? Joitakuita harvoja sokaistuja ne ovat…"

Hän katsoi minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea ajatukseni sieluni sisimmästä.

En voinut muuta kuin nyökätä ja sopertaa jonkun sisällyksettömän vastauksen… Tuntuu omituiselta kirjoittaa sitä, mutta sillä hetkellä kun tunsin Aleksandra Feodorovnan tutkivan ja surullisen katseen olevan itseeni kohdistettuna, aloin äkkiä epäillä sitä, mihin siihen saakka oli uskonut…

Joitakuita harvoja sokaistuja?

Nyt istun taas ja mietiskelen… Kansa? Kuka, mikä on kansa? Tietääkö sitä Aleksandra Feodorovna? Tietääkö keisari?

Keisarin sanotaan kerran puhuneen lapsikansasta, joka oli kykenemätön kantamaan heikoilla hartioillaan perustuslain taakkaa… Tunsiko hän tuon kansan, silloin kun hän noin puhui?

Ja jos hän silloin sen tunsi… niin tunteeko hän sen vielä tänään? Ajatteleeko hän sitä, että lapset kasvavat suuriksi, että voi tulla aika, jolloin kohoavat kasvattajaansa korkeammiksi?

Nämä ovat Sinun ajatuksiasi, rakkaani! Minä olen ne omaksunut, tietämättäni ja tahtomattani, ja kannan niitä nyt kuin vieraita aineksia veressäni. Minä kärsin niistä kuin jostakin raskaasta, elimettömästä, joka ei pääse yhdistymään ajatusteni kiertokulkuun…

Näin everstin, kun viimeksi kävin Pietarissa. Hän oli säälittävästi laihtunut ja hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kyynillinen piirre. Hän tervehti kohteliaasti ja pidättyvästi. Tuo pidättyväisyys… et aavista, kuinka kiitollinen olen hänelle siitä. Minua tyynnyttää se, ettei se edes vaadi häneltä ponnistusta; hän on niitä onnellisia, jotka voivat kokonaan antautua töihinsä ja tehtäviinsä ja jotka puhuvat elämän nautinnoista istuessaan iltaisin viinilasin ja korttien parissa…

Emme ole keneltäkään mitään ryöstäneet, rakkaani!

Pohjaltaan on Vyrubov korkeamman venäläisen upseerin perikuva; mutta vain harvat voivat väittää omaavansa hänen virkaintonsa ja järkkymättömän velvollisuudentuntonsa. —

Ymmärrätkö, miksi tunnen kylmiä väreitä kuullessani sanan "sota"? — —

Mutta en tahdo Sinua mistään soimata. Sinä olet herrani; Sinä olet osannut tehdä tahtoni taipuisaksi. Sinä olet se mahtava, jonka edessä minun täytyi taipua. Minä palvelen Sinua…

Ennenkuin lopetan tämän kirjeen, mainitsen vielä muutaman sanan Italian kuninkaan vierailusta. Se on määrätty tapahtuvaksi heinäkuussa. Sitä näytään pidettävän pelkkänä muodollisuutena eikä sille näytä annettavan mitään poliittista merkitystä… Vai… päättelisinköhän taaskin liian kevyesti?

* * * * *

Kahteen viikkoon ei kirjettä, jonka päällekirjoitus saattaa veren suonissani levottomasti virtaamaan. Alan uudelleen käydä rauhattomaksi ja epäillä postia.

Olisikohan joku itsekäs virkamies saanut ansaituksi muutamia huokeita ruplia meidän onnemme kustannuksella?…

Ei! Ei! Ei! Hermoni ovat malttamattomat kaipauksesta. Olen ärtyisä ja surumielinen enkä kykene salaamaan tunteitani.

Luulen, että Aleksandra Feodorovna aavistaa tilani ja tuntee osanottoa minua kohtaan. Hän on hyvä ja lempeä ja hymyilee minulle omituisella, syvällisellä tavallaan…

Kuninkaan vierailun jälkeen on suunniteltu tavanmukainen matka Suomen saaristoon. Sitten Moskovaan…

Keisarinna välttää yleensä puhumasta matkustusaikeistaan. Mutta kun eilen oli puhe merimatkasta, ilmestyi hänen huuliensa ympärille katkera piirre…

"Keisari kaipaa raitista ilmaa", sanoi hän hitaasti. "Luulisi sen olevan käsitettävää… kaiken jälkeen."

Hänen puheensa saa aina katkeran sävyn kohta kun keskustelu suorasti tahi epäsuorasti koskettelee keisarin kirjoituspöydältä löydettyä uhkauskirjettä.

On muuten ihmeellistä, kuinka suuresti vaaran alituinen ajatteleminen heikentää sen pelkoa.

Nukun jälleen yhtä rauhallisesti kuin ennenkin enkä enää vapise, kun luulen näkeväni vieraat kasvot ikkunaverhojeni damastikukkien takana.

Mutta keisarinnan makuuhuoneessa näen valon palavan aamuun asti.

"Hermoparkani", sanoi hän kerran äskettäin ja teki hermostuneille ominaisen kädenliikkeen otsaansa kohti.

Eikö hän pidä keisaria uhkaavaa vaaraa vielä poistettuna?… Vai onko se jokaisen raskaudentilan aiheuttamaa ärtymystä, joka kerta kerralta kasvaa?

Tohtori Botkin pitää keisarinnan vointia tyydyttävänä. Hän luulee tällä kerralla voivansa varmasti ennustaa pojan syntyvän. Tulen pakostakin ajatelleeksi ennen pikku suuriruhtinatar Marian syntymistä lausuttuja ennustuksia ja saatan vaivoin pidättyä hymyilemästä.

Suokoon taivas, että hän olisi oikeassa…

En lähetä tätä kirjettä, ennenkuin Sinun seuraava kirjeesi on käsissäni.

Viime yönä heräsi mielessäni epäilys, että Vyrubovilla mahdollisesti voisi olla sormensa pelissä… Päivänvalossa sellainen epäluulo kuitenkin haihtuu mielestäni. Eversti ei ole mikään juonten punoja eikä vähintäkään mustasukkainen.

Lopultakin… eikö jonkun kirjeen häviämiseen voi olla syynä pelkkä sattuma?

Voi, Venäjällä on lakattu uskomasta sattumiin!

Näen juuri herra von Plehwen astuvan ulos keisarillisista vaunuista ja kaikin kiireen ja kiihtymyksen merkein rientävän linnaan. Se ei sinänsä olisi mitään merkitsevää, sillä Sipjaginin murhasta lähtien näyttää hänen seuraajansa tehtäviin kuuluvan olla kiireinen ja kiihtynyt. Mutta se on merkillistä, että keisari myöntää hänelle audiensseja niin usein.

Plehwen sanotaan olevan ainoan koko ministeristössä, joka päänsä puolesta kykenee kilpailemaan Witten kanssa. Etsineekö keisari siis vastapainoa rahaministeriä vastaan?

Tiedän, että Plehweä on suositeltu hänelle, jotta Pobjedonostsevin puolueelle saataisiin vakava jalansija keisarin läheisyydessä. Tämä ei ole ensimmäinen sensuuntainen yritys. Edelliset ovat epäonnistuneet, suurimmaksi osaksi herra von Witten toiminnan vuoksi, jos voi uskoa yleiseen mielipiteeseen… Ehkäpä myös toisten saamattomuuden takia.

Nyt puhutaan, että herra von Plehwe olisi kykenevämpi, ja sanomalehdet — luonnollisesti lahjotut —julkaisevat elämäkerrallisia tietoja uudesta ministeristä ja ylistelevät häntä.

Olen yleensä epäilevä, mutta silti minun täytyy myöntää, että hänen paljon kehuttu rautainen nyrkkinsä hyvinkin voi olla paikallaan nykyisten kumouksellisten salajuonten aikana… Merkillistä vain, että sen omistaja aina lähtiessään ulos kätkeytyy vahvan poliisimuurin suojaan, välttääkseen edeltäjänsä kauheaa kohtaloa… Tosin hänellä kuuluu virallisena syyttäjänä olonsa aikana olleen kylliksi tilaisuutta vihan kylvämiseen. Ehkäpä häntä niin ollen omatunto muistuttelee…

* * * * *

Rakkaani, nyt on taas äkkiä niin paljon puhetta Aasian kysymyksestä… Japanin sanotaan näyttävän uhkaavaa naamaa. Naurettavaa, eikö totta? Siitä huolimatta keisari näyttää olevan halukas tekemään myönnytyksiä, välttääkseen kaikkia vaaroja. Puhutaan paljon eikä, kuten tavallista, tiedetä, mitä siitä on ajateltava.

Witten ja Plehwen välit tuntuvat kireiltä ja sähköisiltä. Keisari ottaa vastaan molemmat ja heiluu edestakaisin kahden äärimmäisyyden välillä…

Täällä kuulee usein lausuttavan sellaisia mielipiteitä, että meidän hentomielinen politiikkamme on tehnyt Japanin ylvästeleväksi. Jos olisimme kyenneet näyttämään rautaista nyrkkiä… Emmekö siis vieläkin siihen kykene?

Alkaa äkkiä taas tuntua, että elämme suurten tapausten aattona…

Keisarinna on aivan rauhallinen. Hän ei aavista tahi ei tahdo aavistaa mitään. Ehkäpä hän ei ole täydellisesti selvilläkään nykyisten polttavien kysymysten laajakantoisuudesta. Hän ei milloinkaan puhu politiikasta, ja hovin henkilöistä vain silloin, kun se ei ole vältettävissä. On mahdotonta ajatella ruhtinatarta, joka olisi ollut vähemmän vehkeilijä kuin hän.

Italialainen vierailu lähestyy lähestymistään. Siitä puhutaan paljon, huolettomasti, huomiotaherättävän huolettomasti… Vaivaan turhaan aivojani koettaessani löytää tapauksesta jotakin valtiollista tarkoitusta. Ehkä haparoinkin aivan tyhjässä. Lopultakin riippunee kaikki vain Euroopan valtojen veljeytymisestä…

Se, mitä siellä Aasiassa tapahtuu…!

Joka tapauksessa ovat siirtomaasodatkin pelottavia. Englannin esimerkin pitäisi olla meille varoituksena. Mutta emmehän me olekaan mitään englantilaisia, joiden saaliinhimoinen politiikka tekopyhästi oikeuteen ja laillisuuteen vedoten vuodattaa veren rauhallisten kansojen suonista. Meillä on hallitsija, joka pitää rauhan säilyttämistä korkeimpana lakinaan.

Wittessä on viime aikoina tapahtunut surullinen muutos. En erehdy. Hänen entinen erehtymätön varmuutensa on hävinnyt.

Paha hänelle, että juuri se ominaisuus takaa suurimman menestyksen keisarin luona.

Aiheuttaakohan uusi sisäasiainministeri todenteolla hänelle vaivaa?

* * * * *

Ei vieläkään ainoata riviä Idästä…

Se voi johtua luonnollisista syistä; mutta kiihoittuneet ajatukseni suorastaan koettavat etsiä mitä pahimpia mahdollisuuksia.

Tsarskoje Selossa on hiukan puuhakasta huomisen kuningasvierailun johdosta. En oikein jouda kirjoittamaan.

Aleksandra Feodorovna on lähettänyt minua hakemaan.

Hän on aina rauhaton, kun hänen täytyy edustaa, ja koettaa unohtaa sen seurustelun ja vilkkaan keskustelun avulla.

Tänään hän näytti minulle ihmeen taidokkaasti valmistetun, mielettömän suuritöisen, kirkkaanväriselle silkkipohjalle ommellun gobeliiniteoksen, joka esittää pyhää Andreasta.

Hän on sen salaa valmistanut ja aikoo lahjoittaa sen jollekin Moskovan tuomiokirkolle. Siinä on reunakirjoitus: S.A.P.R. [Sanctus Andreas, Patronus Russiae] roomalaisin kirjaimin.

Keisarinna hymyili, selittäessään kirjainten merkityksen.

"Olen ommellut siihen monta ajatusta", sanoi hän hiljaa, äänessään sävy, joka voi merkitä vain yhtä.

Siitä siis johtui kirkas valo hänen huoneessaan!

Kuinka monta unetonta yötä se on hänelle maksanut! Hän näyttää kovin uupuneelta ja rasittuneelta. Toivoisin kaiken olevan ohi ja rakkaan valtiattareni vihdoin saavan lepoa. —

"Novoje VWremja" tervehtii italialaista vierailua ilahduttavana merkkinä siitä, ettei kolmiliitto pyri vahingoittamaan Pietarin ja Rooman välisiä hyviä ja ystävällisiä suhteita eikä estä ketään kolmesta sopimusvallasta lähestymästä niitä valtoja, jotka ovat sen ulkopuolella. Se on yhä suurempana takeena maailmanrauhalle.

Taidokas lause ja kiertelevä merkitys…

Siinä näet vikani, armas! Minun täytyy etsiä politiikkaa, tahdoinpa tahi en. Sinä olet poistanut siteen silmiltäni.

* * * * *

Me loiskuttelemme nyt keskellä italialaisen vierailun kaikkia "hauskutuksia".

Ellen tänään kerro tarpeeksi tyhjentävästi, niin voit syyttää siitä väsymystäni.

Sitäpaitsi en koskaan tunne olevani oikein kotonani Pietarhovissa. Tuossa ikuisessa vedensolinassa on jotakin painostavan surumielistä. Ymmärrän kyllä, miksi Aleksandra Feodorovna on mieluummin Tsarskoje Selossa.

Puoliyö on jo aikaa sitten mennyt, mutta yötä valaisee salaperäinen aamuhämy, joka näihin aikoihin ei vaivu uneen. Puisto tuoksuu ja lähettää yöperhosensa lämpimään usvaan.

Olen päästänyt hiukseni auki ja tunnen suloista väsymystä, joka iloitsee pehmeistä patjoista.

Juhlallisuuksien ensimäinen osa on takanamme: juhlallinen vastaanotto, kunniakomppaniain kaunomarssit y.m., y.m… Keisari oli paikalla kruununperillisen-suuriruhtinaan ja kaikkien suuriruhtinaiden seurassa. Hän esiintyi hyvin edukseen, kantoi Annunziata-ritarimerkkiä rinnassaan, ja hänen koko olemuksestaan henki sydämellinen, viime vuosien onnettomien tapausten himmentämä ystävällisyys, joka hänen hallituksensa alkuaikoina niin suuresti hurmasi mieliä.

Jos poliisi todella oli ryhtynyt erikoisiin ehkäisytoimenpiteisiin näiden molempien hallitsijoiden suojelemiseksi, täytyy ihailla sitä taitoa, jolla ne salattiin.

Kaikki huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Me odotimme linnan muotokuvasalissa, keisarinnat ja suuriruhtinattaret keisarinnan salongissa.

Aleksandra Feodorovnalle sattunut pieni välikohtaus teki minut levottomaksi.

Keisarinnan oli täytynyt pukeutumisen kestäessä taistella pyörtymiskohtausta vastaan. Kreivitär Mengden mainitsi sen minulle. Peläten sen olevan jotakin pahempaa hän oli heti puhelimitse kutsunut tohtori Botkinin, joka saapui kaikkitietävän hymy huulillaan, selitti keisarinnan tilan olevan normaalin ja satunnaisen heikkoudenkohtauksen olevan ohi.

Aleksandra Feodorovnan onnistuikin pukeutua suurjuhlapukuun.

Hän ei puhunut sanaakaan. Näytti aivan apaattiselta… Vain kerran, kun vilvoitin hänen otsaansa kölninvedellä kostutetulla liinalla, hän teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen käteeni. Seuraavassa hetkessä hän avasi silmänsä, katsoi minuun kummastuneena ja pudisti päätään.

Jokin ajatus näytti askarruttavan hänen mieltään.

Minä olenkin vakuutettu siitä, että tohtori Botkin erehtyy.

Siitä tavasta, jolla keisarinna suoristautui, näin että hän kärsii. Kenties ne lukemattomat kokeilut, joiden alaiseksi hänet on tehty luonnon oikaisemiseksi ja jotta hänet saataisiin synnyttämään poika, ovat vaikuttaneet haitallisesti hänen elimistöönsä, ja luonnollisista syistä hän pelkää sitä myöntää. —

Joka tapauksessa meni ulkomaisen vieraan vastaanotto ilman sen enempiä kommelluksia.

Viktor Emanuel on tummanverevä, keskikokoinen, ja hänellä on eteläitalialaisen vapaat liikkeet ja vilkkaat kasvojen ilmeet.

"Journal de St. Pétersbourg" julkaisee hehkuvan tervehdyskirjoituksen, jossa viitataan venäläisen ja italialaisen kulttuurin yhtäläisyyksiin ja molempien valtojen yhteisiin etuihin ja jossa Italian kuningas joka kolmannella rivillä saa lisänimen "ylevä hallitsija".

Mutta ne ovat kohteliaisuuslauseita. Ja kohteliaisuus on yksi slaavilaisen hyveitä, joiden tähden hän kernaasti luopuu monista muista.

Ajattelen Vyrubovia ja tulen katkeraksi. —

On onnetonta olla liian herkkäkuuloinen. Ei kukaan, paitsi minua, liene pannut merkille, että keisari maljapuheessaan mainitsi kuningattaren ennen äitikuningatarta ja Viktor Emanuel Maria Feodorovnan ennen hallitsevaa keisarinnaa.

Onko kruununperillisen äiti tosiaankin korkeampiarvoinen kuin hallitseva keisarinna?

Olisin utelias tietämään, millä tavalla Maria Feodorovna olisi esiintynyt Aleksandran asemassa!

Jospa Aleksandra Feodorovna synnyttää pojan…! Rukoilen hänen puolestaan joka ilta!… Joka ilta!"

* * * * *

"Taas pitkä kirjeetön aika. Olemme yksin Tsarskoje Selossa. Keisari on matkoilla, ja me hankkiudumme Moskovaan.

Keisarinnan ulkomuoto on suuresti muuttunut. Hänessä on jotakin, mikä muistuttaa väsynyttä madonnaa, vaikka madonnamaisuus ei muutoin ole hänelle ominaista…

Siitä saakka kun keisari matkusti, on hän mietiskellyt entistä enemmän. Olen huolissani hänen tähtensä enkä kuitenkaan voi löytää mitään syytä.

Nyt juuri tuli kirjeesi… Sain sydämentykytyksen, ja minun täytyi pitää kiinni pöydästä pysyäkseni pystyssä.

Kirje on pitkä ja sisällysrikas!

Olet ollut sairaana?… Ystävä-parkani! Tahtoisin rientää luoksesi. Laskea käteni kuumalle otsallesi ja lohduttaa Sinua, lohduttaa…

Mutta nyt olet paranemaan päin, kirjoitat. Ja palaat tänne! Kahden kuukauden päästä…

Kuinka uskomattomalta tuo kaikki kuuluu! En voi enempää kirjoittaa. Panen tämän kirjeen kuoreen ja etsin jonkun luotettavan lähetin, joka vie sen puolestani Pietariin…

* * * * *

Onko Afghanistanin kysymys yhä vielä polttava?… Sinun täytyy saada toisia ja meitä parempia lähteitä, sillä keisarin lähdettyä olemme haparoineet täydellisessä pimeydessä.

"Novoje VWremjan" viimeisimpien tietojen mukaan, jotka sain käsiini käydessäni viimeksi Pietarissa, ei Venäjän edustuksen tarkoitus Kabulissa tunnu ensinkään epäoikeudenmukaiselta. Englanti voisi mielestäni tyytyä Afghanistanin riippumattomuuteen. Minä en kylläkään paljoa ymmärrä kaikista näistä asioista, mutta Englannin ylenpalttinen huolehtiminen vieraiden, riippumattomien kansojen hyvinvoinnista joutuu sentään omituiseen valoon, kun ajattelee Etelä-Afrikan tapahtumia.

Kaikesta päättäen näyttää eräitä kahnauskohtia olevan olemassa.

Oli miten oli: Englanti on nykyisessä tilanteessaan koettava estää sodan puhkeamista yhtä huolekkaasti kuin mekin.

Kirjeesi sisältää useita kysymyksiä italialaisen vierailun johdosta, joihin vastasin jo tätä edellisessä kirjeessäni.

Vaikken väitäkään, että tämä vierailu itse asiassa olisi vailla kaikkea poliittista merkitystä, niin en voi sittenkään muuta kuin hymyillä ranskalaiselle sanomalehdistölle, joka vainuaa italialaisen menettelyssä kolmiliitolle vihamielistä tekoa.

Tietenkin olisi vierailu liittoutuneiden valtain hallitsijain luona ollut luonnollisin. Mutta ovatko he unohtaneet, että Saksan keisari viipyy elokuuhun saakka matkallaan Pohjoismaissa ja että Aleksandra Feodorovnan tila teki määräajan jouduttamisen toivottavaksi, ellei suorastaan välttämättömäksi?

Mutta vaikkei näitäkään päteviä syitä olisi: valtioiden politiikan määrääjinä eivät tänä aikana enää ole hallitsijahuoneiden persoonalliset suhteet, vaan kansallisuuksien elinehdot, asiain tila, jonka olemme nähneet jatkuvan koko 19. vuosisadan läpi. Ajattelen kolmen keisarin kohtausta Berliinissä 1872, jonka kintereillä seurasi saksalaisvihamielinen virtaus, kolmen keisarin kohtausta Skierniewicessä, jota välittömästi seurasi Venäjän ja Ranskan lähestyminen… Näemme, että ruhtinasvierailujen kurssiarvo on aika tavalla laskenut.

* * * * *

Mitä vallankumoukselliseen liikkeeseen tulee, on se taas tänään arveluttavalla tavalla ilmaissut olemassaolonsa. Murhayritys ruhtinas Obolenskia vastaan! Ruhtinatar on aivan suunniltaan, hirveän hermostunut ja kykenee tuskin hillitsemään itseään. Kuinka kauheata mahtaakaan olla tietää, että läheinen omainen on joutunut noiden hirvittävien murhayritysten maalitauluksi!

Onneksi yritys epäonnistui. Kuvernööri on mieskohtaisesti lähettänyt tsaarille kirjelmän, joka aiheestaan huolimatta oli sisällöltään varsin rauhoittava. Siitä huolimatta kuuluu kiehunta etelässä vielä olevan jotenkin voimakas ja vaarallinen.

Ruhtinas oli määrätty Harkoviin, koska toivottiin, että kumousliikkeen pesä saataisiin hänen erittäin tarmokkaan ja häikäilemättömän toimintansa avulla hävitetyksi. Kuitenkin näyttää liike kaikista vastatoimenpiteistä huolimatta yhä laajenneen ja levinneen naapurialueillekin…

En voi enää yhtyä siihen suureen joukkoon, joka yhä vielä vain halveksivasti kohauttaa olkapäitään. Päättäen tuon tuostakin leimahtavista talonpoikaislevottomuuksista näyttävät maanomistusepäkohdat olevan suurimpana syynä.

Täällä tietenkin moititaan yleisesti herra von Witteä, joka teollisuutta suosimalla on toimittanut maahan levotonta köyhälistöä ja kasvattanut työväenluokan, jonka veljellinen yhteistoiminta alati tyytymättömien talonpoikien ja vastustusmielisen ylioppilasnuorison kanssa herättää huolestumista.

Merkillistä ja melkein levottomuutta herättävää on nähdä, kuinka vähän ruhtinailla on aavistusta kansojensa varsinaisista elinehdoista…

Täällä jokainen vannoo rauhan säilyvän, koska molemmat maailman mahtavimmat hallitsijat ovat Räävelissä vakuuttaneet toisilleen muuttumatonta rauhanrakkauttaan… [Nikolai II ja Wilhelm II.]

Jokainenko? Hendrikov väitti vielä muutamia viikkoja sitten, että me tarvitsemme sotaa, masentaaksemme maan sisäosissa kuohuvan, yhä kasvavan levottomuuden.

Se kuului niin ristiriitaiselta, että purskahdin nauramaan. Silloin muistin, että Sinä olit kerran puhunut samaan suuntaan, ja nauruni mykistyi omituisen, kaamean tunteen tukahduttamana…

Oi rakkaani, kuinka kaipaan päästä pois tästä sekamelskasta Sinun läheisyyteesi! Rauhaan ja selvyyteen!

Pelkään, etten ole ainoa, joka niitä tarvitsee…

Ennen saatoin rukoilla ja tunsin, kuinka maailma takanani häipyi pois. Hekumallista sulautumista oli tuossa rajattomassa Jumalalle antautumisessa, jossa samalla tunsi häviävänsä ja olevansa suloisessa turvassa.

Nyt puuttuu välittäjä. Isä Joann on kuollut, ja niillä, jotka ovat tulleet hänen jälkeensä, ei ole sitä ihmeellistä voimaa, joka saa mielet värisemään ja johtaa kaikki tunteet vain yhteen, kuin leveään, loppumattomaan virtaan.

Huomaan, että keisarillinen perhekin tuntee tuskallisesti tuon sijan yhä vielä olevan, täyttämättä.

Keisarinnan vointi on olosuhteisiin nähden suotuisa.

Saksan keisarin käynti Räävelissä näyttää istuttaneen hänen mieleensä epämääräistä pelkoa.

Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen, että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen liikkeeseen puhumalla väestölle.

Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi viimeistäkin tukea?

En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.

Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen raskaudentilan vaikutus.

Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa tuskanhuudon tukahduttaminen.

Rakkauden näkökyky puuttuu heiltä.

Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi ja puhuu koti-ikävästä.

* * * * *

Eilen meillä oli taas pitkästä aikaa hiukan musiikkia.

Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.

Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa ensimäisinä vuosina.

Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.

"Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."

Katsahdin häneen ja tiesin, että katseeni oli kummastunut ja kysyvä.

Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisin taistellut kyyneliä vastaan.

En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet ajatuksiani rauhaan.

Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.

Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:

"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä… Teillä venäläisillä on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin…"

Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin kyynelten pyrkivän esiin.

Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen… Mutta hän ei tahdo mitään lähentymistä.

Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.

Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!…

Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut miettiväiseksi.

"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?

Tulen onnettomaksi kaikesta mietiskelystä.

Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön varjojen keskellä.

Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.

Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä, miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.

* * * * *

Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta toiseen… Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.

Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje Selossa Sinua odottamassa.

Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaan voi hillitä riemuani.

* * * * *

Viimeinen kirje Itään!

Vain muutamia rivejä… Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomenna lähettää sen matkalle.

Minä riemuitsen, riemuitsen… Mutta jotakin erikoista on sentään sattunut.

Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää syyn.

Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu. Tuloksetta… Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina, ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.

Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin kitaan."

Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä, vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.

Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiin varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!…

Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisari kehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?

Voi!… Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin ne olisi lausuttu tyhjään ilmaan.

Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.

Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta. Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.

Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.

Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen aiheutuvan fyysillisistä seikoista…

Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.

Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja, voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.

Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessa Venäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?

Kuinka kummallisia ajatuksia johtuukaan mieleen!

Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyy vastata myöntävästi.

Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! Olisiko Mikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?

Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteni ärsyttää mieltäni.

Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuin kaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.

Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinä luonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä ja vajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen…

Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna! Pyhä Jumalan äiti!… Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevät kirjaimet mahdottomiksi lukea…

Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen… Kuolleena syntynyt! Poika!…

Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni. Kirjoitan siis…

Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut… Toiset puhuvat vaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotka olisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.

Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänen luonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuulla mitään ääniä…

Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.

Jospa Sinä olisit luonani, rakas!

Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.

Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —

Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan väreilisi riemuitseva hymy.

Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.

Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun aikanakin merkillisen jäykiltä.

Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. — Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?

Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua…

Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.

Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän suuriruhtinatarten kanssa puistossa.

En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa… Mitkä toiveet! Mikä pettymys!

Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla; etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua… yhä lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —

Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.

Me tulemme onnellisiksi.

Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! — Onni tekee itsekkääksi…

Jää hyvästi! Jää hyvästi!…

Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana, jonka määräät.

Jää hyvästi! Jää hyvästi!…

* * * * *

Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.

Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia, joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.

Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja asioita tuntevilta.

Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.

Pobjedonostsev — Plehwe — Besobrasov!

Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.

Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain valoivat öljyä tuleen.

He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.

Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan käsityksestä.

Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.

Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.

Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.

Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia muotoja.

Poika!… Haaveksija!

Mitä Pobjedonostsev aikoinaan oli ajatellut, sitä ajatteli nyt Besobrasov.

Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen tuoksahdus.

Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut ylimmäispapillisen valtikan.

Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se hallitsi… Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa tulevaisuuden vaatimuksia.

Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki hovin puolueet häntä yhtä paljon.

Hän hymyili sille.

"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.

Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat vakuuttelut.

Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien keisarinnan sydämeen.

Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei tehnyt häntä neuvottomaksi.

Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta protestantista oli tullut kiihkoinen luopio…

Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu, vallanhimo…!

Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan vaikutusvallasta.

"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani. — Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi niin suuripiirteinen… Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä vapaampi."

Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.

"Entä isä Joann?" kysyi hän äkkiä.

Rouva Vyrubovan hennoilla kasvoilla kuvastui kummastusta.

"Pyhimys?"

Mies työnsi hänet töykeästi luotaan.

"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa omien tarkoitusperiensä palvelukseen."

"Sinä herjaat, rakas!"

Annushka vapisi.

"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"

"Kukaan ei ole kylliksi mahtava…"

"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta pyhän Serafimin ihmetöistä?" —

Rouva Vyrubova oli käynyt kalpeaksi. Hän uskalsi vielä väittää vastaan.

"Lääkärien lausunnon mukaan keisarinnan on mahdoton enää…"

Besobrasov keskeytti hänet töykeästi:

"Kumpi on korkeampi — inhimillinen vaiko jumalallinen tieto?"

Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko miehen kookasta vartta vasten.

Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.

Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken viehätyksen.

"Sinä olet mahtava, rakas…"

Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen…

Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten kiitävän sormissaan.

Mitä hänelle oli keisari, — Witte ja kaikki muut?

Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä, joita myöten hän nousi ylemmäksi.

Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen auringon säteissä.

Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti värähdyttäen silmäluomiaan.

Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?

Valtioneuvoksen kylmille kasvoille ilmestyi tyly, pingoittunut piirre.

Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti. Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu, jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?…

Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle pääovelle.

Työhuoneessa odotti keisari suosikkiaan.

Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen, joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.

Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää. — Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suuren Katarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaa yhteentörmäyksiin…

Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella tavallaan kääntyi hänen puoleensa.

"Olen odottanut teitä. Työskennellyt kello seitsemästä asti… Ah!"

Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa arpea…

Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:

"Kiitän teitä, että tulitte… Witte meni tunti sitten…"

Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat hänen kasvonsa taas liikkumattomat.

"Herra von Witte näyttää huolestuneelta ja rasittuneelta."

Keisari hypisteli valkoisen litevkansa nappia.

"Itä-aasialainen politiikka tuottaa hänelle huolta."

"Ehkäpä hänellä on syynsä esittää varoittajan epäkiitollista osaa."

Äskeinen hermostunut kädenliike toistui.

"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."

"Tsaarivallan, majesteetti?"

Kysymyksessä oli omituinen sävy… Keisari hätkähti, punastui vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.

"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla harrastuksella… On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä finanssimiehenä…"

"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä itä-aasialaisen kysymyksen avulla."

"Se on tulella leikkimistä, Besobrasov."

Valtioneuvos kohautti olkapäitään.

"Englannin kädet ovat kiinni Etelä-Afrikassa."

"Mutta Japani? — Kiina?"

"Ovat väistyneet useammin kuin kerran."

Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä ylemmyydentunne.

"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän majesteettinne… Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena], on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän saakka…"

"No niin?"

"Meidän vallassamme on milloin tahansa pistää miekka takaisin tuppeen…"

Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja päättämättömyyttä.

"Sanotaan, että Sir Robert Hart on asian alkuunpanija…"

Besobrasov ponnahti pystyyn.

"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi erilainen kuin meidän."

Keisari peräytyi hänen kiivautensa hämmentämänä.

"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan, jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta…"

Hän huokasi.

"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia Itä-Aasiassa…"

Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin odottaen ratkaisua siltä taholta.

Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat. Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.

Englanti — Englanti — Englanti.

Venäjä tahtoi rauhaa, Englanti sotaa.

Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.

Besobrasovin ilme kävi yhä kylmemmäksi, puolueettomaksi.

"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin…"

Keisari keskeytti hänet:

"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen, Japani…"

Hän epäröi… Besobrasov hymyili taas.

"Eihän Venäjä toki pelkää Japania, teidän majesteettinne?"

Keisari kohotti päätään.

"Kansa, joka pelkää, ei suuresti kykenisi ajamaan rauhanasiaa."

"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme kalistelleet sapelia."

Keisari kohautti olkapäitään ja katseli epäröivän näköisenä eteensä.

"Takaako se tulevaisuuden?"

"Ainoastaan se, teidän majesteettinne."

Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat, pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata, ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä? Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä suurin huojennus rahapolitiikalle!

Korean metsät…

Keisari kohotti kätensä.

"Korea on ollut jo kyllin kauan riitakapulana. Ei — Ei!"

Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.

Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät toisiinsa.

Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt alistuvan nyrpeyden tieltä.

Besobrasov tarkkasi häntä.

Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin puolelle. —

Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin. Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se ase väännettäisiin hänen käsistään — —

Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään… oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta saatettaisiin vaikenemaan.

Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina teroitettu miekka.

Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja ällistytti yksinkertaisuudellaan.

Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä astuessaan keisarinnan suojiin. —

* * * * *

Kaikkien venäläisten hallitsija liitti Mandshurian valtakuntaansa.

Vastalauseet vaikenivat Besobrasovin teeskentelevien neuvojen tukahduttamina.

Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin, Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.

Kukaan ei nurissut, kukaan ei kapinoinut.

Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä uhkaava, vaaraton ukkospilvi?

Kaukaisessa Idässä keräytyivät Venäjän sotajoukot.

Miekka heilahti ja välähteli… Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein: se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.

Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.

Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.

Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean metsistä.

Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi suuriruhtinasten puolelle.

Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana… Halukkaasti he tarttuivat ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot…

Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia kantavalle hallitsijalle.

Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen ministeriensä esityksiä.

Keisarinna? — —

Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle. Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja, rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat verhiönsä.

Messupukuja, alttarivaatteita, pyhäinkuvia…

Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsä Aleksandra Feodorovnan elämän.

Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.

Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.

Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä, Korkeimmasta…

Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!

Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät häneltä kuulumattomiin.

Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa. Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen, salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.

Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —

Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —

Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen Witten taholta.

Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.

Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä, tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.

Aasian kysymys?

Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.

Oliko se totta?

Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua, joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.

Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.

Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien, kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa perillistä.

Jotakin oli hänessä särkynyt, ja hänen tarmonsa oli lamaantunut.

Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.

Hän yksin… oliko hän niin heikko?

Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.

* * * * *

Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?

Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar Draga… tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.

"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä vääristyneinä ja suurentuneina…"

Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa, minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta, jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen suruaika.

Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa ilmestyä palatsisalaliitto.

Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja… eikö kuningatar Dragan uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?

Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin kiillotettua pöytälevyä.

Ruhtinatarten tragiikka, jotka ovat myöneet naisenoikeutensa valtiolle!

Katkera hymähdys värähti hänen huulillaan.

Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin, kevyihin asioihin.

* * * * *

Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi…

Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut hänet itseensä sidotuksi.

Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.

Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi kädellään kosteita silmäripsiään.

Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli… hupsuksi! Hän työnsi ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat valaistut palatsinikkunat loistivat.

Keisarikin oli menossa perikatoaan kohti. Kaikki… kaikki!

Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.

Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan neljännestuntisen ennen levolle menoa.

Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.