TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Belmont. Huone Portian talossa. (Maroccon prinssi seurueineen, Portia, Nerissa ja muita hänen seuralaisiansa astuu sisään. Torven toitotusta.) MAROCCO. Mua älkää halveksiko muodon tähden, Se varjokas on puku kirkkaan päivän, Jonk' olen naapuri ja heimolainen. Mies tuokaa kaunein pohjolasta, missä Jääpuikon tuskin sulaa Phoiboon liekki, Ja teille mieliks isketämme koitteeks, Punaisempaako veri mun vai hänen. Näköni, nähkääs, neiti, säikyttännä On urhoja; ja vannon kautta lemmen: Lumonnut on se maani parhaat immet. En tätä hipiää ma muuhun vaihtais Kuin suosioonne, kuningatar armas. PORTIA. Ei nirsot tytön-silmän pyyteet yksin Mun valintaani määrää, vaan sen lisäks Tuo kohtaloni arvanheitto multa Vapahan vaalin oikeuden kieltää. Mut, jos ei ois mua isä rajoittanna, Ja viisaudessaan määrännyt sen vaimoks, Ken sillä lailla voittaa mun, kuin kerroin, Te, jalo prinssi, minun silmissäni Niin puhdas oisitte kuin joku toinen Mun kosijoistani. MAROCCO. Ma kiitän siitä. Lipasten luo siis, pyydän, minut viekää Nyt onnen koitokseen. Tuon säilän kautta, — Mi Sophin löi ja Persiankin prinssin, Ja kolme kertaa Solimanin voitti —, Masentaisin ma hurjimmankin katseen, Rohkeinta miehen mieltä vastustaisin, Imevät emäkarhun pojat veisin, Ivaisin leijonaa, mi saalist' ärjyy, Sun voittaakseni, neiti. Mutta, ah! Kun Herkules ja Lichas arpaa lyövät, Ken heist' on uljaampi, voi sattumalta Heikompi käsi parhaan heiton heittää. Näin voittaa palvelija Alcideen; Myös minä, johdoss' onnen sokean, Kadottaa voin, min huonomp' ehkä saapi, Ja harmiin kuolla. PORTIA. Onnen kauppa täss' on; Lain älkää valitko, tai vala tehkää; Jo ennen valintaa: ett' ette koskaan, Jos väärin valitsette, naisen kanssa Puhele naimisesta. Miettikää siis. MAROCCO. En sitä tee; siis onnikauppaan suoraan. PORTIA. Ei, kirkkoon ensin; jälkeen puolisen — Vast' alkaa koitos. MARICCI. Onni, apuhus Ma luotan: siunaus tai kirous! (Torven toitauksia; he lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Venetia. Katu. (Lancelot Gobbo tulee.)

LANCELOT. Totta toisen kerran, omatuntoni sallii minun karata isäntäni, tuon juutalaisen tyköä. Vihamies nyhkäisee hiastani, kiusaa minua ja sanoo: "Gobbo, Lancelot Gobbo, hyvä Lancelot", tai: "hyvä Gobbo", tai: "hyvä Lancelot Gobbo, koivet selkään, loikkaus vaan, ja matkaan!" Omatunto sanoo: "älä; varo, kunnon Lancelot, varo, kunnon Gobbo", tai, kuten ennen on sanottu: "kunnon Lancelot Gobbo, älä karkaa; anna karkaamiselle aika potku." Hyvä; tuo vorpiiskattu vihamies käskee minua matkaan: "mars!" sanoo vihamies, "pois!" sanoo vihamies, "mitä aattelet, ota sydän kouraasi ja karkaa!" sanoo vihamies. Hyvä; omatunto, sydämeni kaulaan karaten, sanoo sangen viisaasti mulle: "Lancelot, kunnon ystävä, sinä kunnon miehen poika", — tai oikeammin kunnon vaimon poika, sillä, totta puhuen, isässäni oli jotakin omituista, jonkinlaista liikamakua, hieman maistelemisen vikaa —; hyvä; omatunto sanoo: "Lancelot, älä liikahda!" "Liikahda vaan!" sanoo vihamies; "älä liikahda!" sanoo omatunto. "Omatunto", sanon minä, "neuvosi on hyvä. Vihamies", sanon minä, "neuvosi on hyvä"'. Jos antaun omantunnon haltuun, niin täytyy minun jäädä herrani, juutalaisen tykö, joka, Herra nähköön! on pirun sukua. Ja jos juutalaisen luota karkaan, niin antaun vihamiehen haltuun, joka, luvalla sanoen, on piru itse. Toden totta, tuo juutalainen on oikea piru eläväisessä hahmossa, ja omantuntoni nimessä, on omatuntoni tavallansa ilkeä omatunto, kun se koettaa neuvoa mua jäämään juutalaisen tykö. Vihamies antaa minulle paljoa ystävällisemmän neuvon; minä karkaan, vihamies; kantapääni ovat sinun vallassasi; minä karkaan.

(Vanha Gobbo tulee, vasu kädessä.)

VANHA GOBBO. Nuori herra, kuulkaas, olkaa hyvä, sanokaa, mistä mennään herra juutalaisen tykö?

LANCELOT (syrjään). Herra Jumala! sehän on minun täysiverinen isäni, joka on enemmän kuin uppisokea, aivan tuppisokea, kun ei minuakaan tunne. — Pannaanpa hiukan koetellen miestä.

VANHA GOBBO. Nuori herra ja munsyöri, olkaa hyvä, sanokaa, mistä mennään herra juutalaisen tykö?

LANCELOT. Kääntykää oikealle ensi kulmassa, mutta kaikkein ensimmäisessä vasemmalle; no, peijakas, aivan ensimmäisessä kulmassa älkää kääntykö kummallekaan kädelle, vaan kääntykää suoraa tietä juutalaisen taloon.

VANHA GOBBO. Pyhät ja enkelit! sitä tietä on vaikea löytää. Voitteko sanoa, tokko eräs Lancelot, joka on hänen tykönään, on hänen tykönään vai ei?

LANCELOT. Nuorta Lancelot herraako tarkoitatte? — (Syrjään.) Huomatkaa nyt; nyt alkaa leikki. — Nuorta Lancelot herraako tarkoitatte?

VANHA GOBBO. En herraa, herraseni, vaan köyhän miehen poikaa. Hänen isänsä, vaikka minä sen sanon, on köyhän köyhä kelpo mies, ja, Jumalan kiitos, hyvin voipa.

LANCELOT. Hyvä; olkoon isä mitä hän on; puheena oli herra Lancelot.

VANHA GOBBO. Palvelijanne, armollinen herra, ja pelkkä Lancelot.

LANCELOT. Ergo, pyydän teitä, ergo, kysyn teiltä: puhutteko herra Lancelot'ista?

VANHA GOBBO. Lancelot'ista, jos suvaitsette, armollinen herra.

LANCELOT. Ergo herra Lancelot'ista. Älkää puhuko herra Laneelot'ista, isä, sillä se herra (niin ovat määränneet kohtalot ja sallimukset ja mokomat kummalliset puheenparret, kolmet sisarukset ja muut sellaiset tietoviisaudet) on totta tosiaan kuollut, tai, kuten suorin sanoin sanotaan, mennyt taivaasen.

VANHA GOBBO. Todellako? Jumala varjelkoon! Poika oli vanhuuteni sauva, ainoa tukeni.

LANCELOT. Olenko minä seipään tai seinänpönkän, sauvan tai tuen näköinen? — Tunnetteko mua, isä?

VANHA GOBBO. Herrainen aika! En tunne teitä, nuori herra; vaan pyydän, sanokaa, onko poikani (Herrassa maatkoon!) elossa vai kuolleena?

LANCELOT. Ettekö tunne mua, isä?

VANHA GOBBO. Voi, herraseni, olen umpisokea; en tunne teitä.

LANCELOT. Niin, totta toisen kerran, vaikka olis teillä silmätkin, voisitte erehtyä minun suhteeni: se on viisas isä, joka oman lapsensa tuntee. No niin, ukko, tahdotteko tietää uusia pojastanne? (Polvistuu.) Antakaa mulle siunauksenne! Totuus pyrkii ilmi; murhaa ei voi kauan salata, ihmislasta voi; mutta lopulta tulee totuus ilmi.

VANHA GOBBO. Pyydän, herra, nouskaa. Olen varma siitä, ett'ette ole poikani Lancelot.

LANCELOT. Älkäämme nyt kauemmin siitä hullutelko, vaan antakaa siunauksenne mulle. Minä olen Lancelot, joka ennen olin vunukkanne, nyt olen poikanne, ja vasta olen lapsenne.

VANHA GOBBO. En saa sitä päähäni, että olisitte poikani.

LANCELOT. En tiedä minä, mitä sitä päähän pälkähtää; mutta Lancelot olen, juutalaisen palvelija, ja varma on että teidän vaimonne, Reeta, on minun äitini.

VANHA GOBBO. Todellakin, Reeta oli hänen nimensä; ja vannon että, jos sinä olet Lancelot, olet omaa lihaani ja vertani. Oi, taivaan taatto varjelkoon, millaisen parran olet saanut! Sulla on enemmän karvoja leuassasi, kuin Pollella, aisahevosellani, on hännässään.

LANCELOT. Näyttää siis siltä, kuin Pollen häntä kasvaisi ta'apäin; sillä silloin kun sen viimeksi näin, oli sillä varmaankin enemmän karvoja hännässä kuin mulla leuassani.

VANHA GOBBO. Herrajesta, kuinka sinä olet muuttunut! Kuinka te nyt sovitte yhteen, sinä ja sinun isäntäsi? Tuon hänelle tässä lahjan. Kuinka te nyt sovitte?

LANCELOT. Hyvin, hyvin; vaan minä pahainen, kun olen saanut päähäni juosta matkaani, en saa pahaakaan rauhaa, ennenkuin olen juossut kappaleen matkaa. Isäntäni on oikea juutalainen; hänellekö lahjaa! Nuora hälle antakaa. Olen nälkään nääntynyt hänen palveluksessaan; voitte jokaisen sormeni lukea kylkiluillani. Hauskaa että tulitte, isä. Antakaa lahjanne herra Bassaniolle: hän se uudet muhkeat liverit antaa. Jos en hänelle pääse palvelukseen, niin juoksen niin pitkälle, kuin kruunun sarkaa piisaa. — Oi, mikä erinomainen onni! tuossa hän itse tulee. Häneen, isä, kääntykää; sillä juutalainen olen, jos juutalaista kauemmin palvelen.

(Bassanio tulee, Leonardo ja muutamia muita seurassansa.)

BASSANIO. Tehkää se; — mutta joutuun, niin että illallinen on valmis viimeistään kello viisi. Laittakaa perille nämä kirjeet, toimittakaa puvut tekoon ja käskekää Gratiano oiti tulemaan puheilleni kotiini.

(Palvelija lähtee.)

LANCELOT. Häneen, isä.

VANHA GOBBO. Jumala siunatkoon armollista herraa!

BASSANIO. Kiitoksia paljon! Tahdotko mitä!

VANHA GOBBO. Tässä on, herra hyvä, poikani, köyhä kakara —

LANCELOT. Ei, herra, ei mikään köyhä kakara, vaan rikkaan juutalaisen palvelija, joka tahtoi — niinkuin isä likemmin suplieraa —

VANHA GOBBO. Hänellä on suuri, niinkuin sanotaan, kuraasi palvella —

LANCELOT. Niin, lyhyestä tärkimpään on seikka se, että palvelen juutalaista, ja haluni olisi — niinkuin isä likemmin suplieraa —

VANHA GOBBO. Hän ja hänen isäntänsä (teidän luvallanne, armollinen herra) elävät niinkuin kissa ja koira —

LANCELOT. Lyhyesti sanottuna on oikeus ja totuus se, että juutalainen, kun on mulle vääryyttä tehnyt, pakoittaa mua — niinkuin isä, joka on vanha mies, kuten toivon, teille arenteeraa —

VANHA GOBBO. Olis mulla tässä kyyhkysen paisti, jota pyytäisin tarita teidän armollenne; ja anomukseni olisi —

LANCELOT. Lyhimmässä lyhykäisyydessä, hänen anomuksensa komtieraa minua, niinkuin saatte, armollinen herra, kuulla tältä kunnon vanhukselta, ja vaikka minä sen sanon, vaikka vanha mies, on hän kuitenkin isäni, tuo köyhä raukka.

BASSANIO. Yksi kerrassaan. — Mitä tahdotte?

LANCELOT. Palvella teitä, herra.

VANHA GOBBO. Niin, siinäpä se solmu.

BASSANIO. Sun hyvin tunnen; täytetty on pyyntös, Sun herras, Shylock, haastoi kanssan' äsken, Ja sua kehui, jos on kehuttavaa Pois rikkaan juutalaisen luota mennä Ja köyhää ylimystä seurata.

LANCELOT. Tuo vanha sananlasku on sangen tasan jaettu herrani Shylockin ja teidän välillenne, herra: teillä on köyhän kunnia, hänellä on rikkaan kulta.

BASSANIO. Niin oikein. — Mene, isä poikines. — Hyvästi vanha isäntäsi heitä Ja tiedusta, miss' asun. — (Seuralaisille.) Kuulkaas, tuolle Komeempi puku tehtäv' on kuin muille.

LANCELOT. Tulkaas tänne, isä. — Minäkö en voisi saada palvelusta, minä? mullako ei olis kieltä suussa? — Hyvä; (katselee kämmentänsä) jos yhdelläkään miehellä koko Italiassa on kauniimpaa kämmenpöytää laskea kirjan päälle, niin — Minä olen onnenmyyrä, minä! — Niin, niin: tuossa on vaan tuommoinen turha elämänviiva, ja tuossa tuommoinen mitätön naisonnen piiru. Heleijaa! viistoista vaimoa ei ole mitään; ykstoista leskeä ja yhdeksän tyttöä, niillä voi, noin niukasti toimeen tulla; ja kolmasti pelastua vedenhädästä, ja joutua höyhenpatjan kolkassa hengenvaaraan, nehän vaan on joutavia tapauksia, ne. Hyvä; jos onnetar on nainen, niin on hän hyvä pala siinä suhteessa. — Lähde, isä; minä heitän silmänräpäyksessä juutalaisen hyvästi.

(Lancelot ja vanha Gobbo lähtevät.) BASSANIO. Leonardo hyvä, mietipäs nyt tuota. Kun kaikk' on kunnossa ja ostot tehty, Palaja joutuun; ystäväni parhaat: Pitoihin kutsun illaks; riennä, joudu! LEONARDO. Ma tässä toimin, miten parhain taidan. (Gratiano tulee.) GRATIANO. Miss' on sun herras? LEONARDO. Tuossa kävelee hän. (Lähtee.) GRATIANO. Signor Bassanio! BASSANIO. Gratiano! GRATIANO. On pyyntö mulla. BASSANIO. Täytetty se on jo.

GRATIANO. Ette saa sitä kieltää minulta: minun täytyy päästä kanssanne Belmontiin.

BASSANIO. Kai täytyy siis; mut kuules, Gratiano, Sa olet liian hurja, raaka, suulas; Se hyvin kyllä sopii sulle, eikä Vialta meidän silmissä se näytä. Vaan miss' ei sua tunneta, siell' on se Jotenkin julkeaa. Siis viitsi hiukan Parilla tilkall' ujoutta jäähtää Sun hurjaa mieltäs; muuten irstas menos Saa Belmontissa minut pahaan huutoon, Ja toiveet tyhjiin käy. GRATIANO. Bassanio, kuulkaa: Jos siistiä en käytöst' osoita ma, Siivosti puhu, vanno joskus vaan, Pää kallellaan käy, virsikirja käessä, Ja pöytäluvuiss' silmiäni peitä Hatulla näin, ja huokaa, sano amen, Tapoja kohteliaita tarkoin nouda, Kuin joku, joka mummon mieliks ottaa Vakavan muodon, älkää enää koskaan Mua uskoko. BASSANIO. No, käytöksesi nähdään. GRATIANO. Tää ilta poikkeus on: tän illan työt ei Mitaksi kelpaa. BASSANIO. Ei, ei, Herran tähden. Pikemmin pyydän, ettäs pukeut sa Hilpeimpään leikki-muotoos; vieraat, näet, Iloita tahtovat. Mut hyvästi, Minulla vähän toint' on. GRATIANO. Lorenzon luo ja toisten mun on tieni; Mut illalliseks kyllä tullaan teille. (Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Shylockin talossa. (Jessika ja Lancelot tulevat.) JJESSIKA. Surettaa, ettäs jätät meidät. Horna Tää talo on, ja sinä hauska piru, Jok' ikävyyttä täällä hiukan poistat. Vaan hyvästi! Tuoss', ota dukaatti. Lancelot, kuules: iltaisella näet Lorenzon uuden herras vierahana. Tuo kirje hälle anna; mutta salaa. Hyvästi nyt! En sois, ett' isä huomais Mun puhuvan sun kanssas.

LANCELOT. Jumalan haltuun! — kyyneleet pidättävät kieltäni. — Oi, sinä kaunein pakana! — sinä ihanin juutalaistyttö! Jos ei sua kristitty veijaa ja sieppaa, niin suuresti petyn. Vaan, Herran haltuun! Nuo tyhmät tilkat milt'eivät upota mun miehuullista mieltäni; hyvästi vaan!

JESSIKA. Hyvästi, hyvä Lancelot. — (Lancelot lähtee.) Voi, minkä jumalattoman teen synnin, Isäni lapsi kun en kehtaa olla! Mut vaikka tytär olen hänen vertaan, En hänen mieltään ole. Oi Lorenzo! Jos sanas pidät, päättyy tuskani: Käyn vaimokses ja heitän uskoni. (Lähtee.)

Neljäs kohtaus.

Katu. (Gratiano, Lorenzo, Salarino ja Solanio tulevat.) LORENZO. No niin, pois hiivimme me iltaiselta, Pukuja muutamme mun luonani Ja tunnin päästä palajamme. GRATIANO. Ei ole valmistukset hyvät meillä. SALARINO. Ei soihdunkantajia toimitettu. SOLANIO. Jos sit' ei hyväks saada, turhaa kaikki, Ja paras, luulen, heittää koko tuuma. LORENZO. Nyt kello vast' on neljä; valmistuksiin Kaks tiimaa meill' on. (Lancelot tulee, kirje kädessä.) Lancelot, mit' uutta?

LANCELOT. Jos suvaitsette murtaa auki tuon, niin pitäisi siinä olla niinkuin viittaus.

LORENZO. Sen käden tunnen; kaunis käsi on se; Ja paperia tuota valkeamp' on Sen kirjoittajan käsi. GRATIANO. Lemmenkirje!

LANCELOT. Teidän luvallanne, herra.

LORENZO. Minne matka?

LANCELOT. Käskemään vanhaa isäntääni, juutalaista, Illalliselle uuden isäntäni, kristityn, tykö.

LORENZO. Tuoss' ota. — Sano sulo Jessikalle, Ett' oiti tulen, — vaan se sano salaa. (Lancelot lähtee.) No, hyvät herrat, Nyt illan naamiaisiin valmistaitkaa. Min' olen soihdunkantajan jo saanut. SALARINO. Todellakin, sit' etsimään käyn oiti. SOLANIO. Ja minä myös. LORENZO. Gratianon luona meidät Molemmat kohtaatte noin tiiman päästä. SALARINO. No hyvä, tehdään niin. (Salarino ja Solanio lähtevät.) GRATIANO. Oliko kirje sulo Jessikalta? LORENZO. Kaikk' uskon sulle. Hän on määrännyt, Kuink' isän talosta ma hänet ryöstän; Jo hankittun' on kullat, kalliit kivet, Ja palvelijan puku häll' on valmis. Jos taivaasen tuo Juutas koskaan pääsee, Se kauniin tyttären on ansiota. Ja kova onni koskaan tämän jalkaa Ei tohdi loukata, pait sillä syyllä, Ett' on hän uskottoman miehen verta. No, seuraa mua; silmää tiellä tuota. Sulo Jessika mun soihtuani kantaa. (Lähtevät.)

Viides kohtaus.

Shylockin talon edustalla. (Shylook ja Lancelot tulevat.) SHYLOCK. No, omin silmin nähdä saat, mik' ero Bassanion välill' on ja Shylock ukon. — Hoi, Jessika! — Nyt et saa herkutella Kuin minun luonani, — hoi, Jessika! — Kuorsailla, maata, vaattehia hiertää — Hoi, kuule, Jessika! LANCELOT. Hoi, Jessika! SHYLOCK. Ken sinun käski huutamaan? En minä.

LANCELOT. Teidän armonne on aina sanonut, etten osaa mitään tehdä käskemättä.

(Jessika tulee.) JESSIKA. Te huusittenko? Mitä tahdotte? SHYLOCK. Pois illaks olen käsketty; he, tuossa On avaimet. — Vaan miksi lähden? Käsky Ei ole ystävän: mua liehakoidaan. Mut lähden vihasta ja varoj' ahmin Tuon hauskan kristityn! — Mun lapseni, Taloa katso! — Väkinäist' on lähtö. On pahaa hankkeissa mun rauhalleni: Uneksin yöllä rahakukkaroista.

LANCELOT. Menkää, herra, minä pyydän; nuori herrani odottaa teidän tulevaisuuttanne.

SHYLOCK. Samoin minä hänen.

LANCELOT. Ja he ovat salaliiton tehneet: — en sano, että siellä näette naamiaiset; vaan jos niin tapahtuisi, niin ei silloin tyhjän vuoksi nenäni verta vuotanut viime pääsiäismaanantaina kello kuusi aamulla, joka sinä vuonna sattui olemaan keskiviikko pääsiäisviikossa neljä vuotta ennen iltapäivällä.

SHYLOCK. Kuin? Naamiaiset? Kuule, Jessika: Kiinn' ovet sulje, ja jos rummun kuulet Ja käyrähuilun kurjan kitinän, Niin älä kiipee ikkunaan, ja älä Kadulle päätäs pistä, töllistääkses Kristittyin vaha-naamain narritöitä, Vaan tuki huoneen korvat, ikkunat, näet; Typerän ilveen ääntä älä päästä Talooni siivoon. — Jaakon sauvaan vannon! En halua ma pitoihin tän' yönä; Mut menen sentään. — Edell' astu, poika, Ja sano, että tulen. LANCELOT. Edell' astun. — Mut käykää sentään ikkunahan, neiti: Kristitty saa kohta tänne, Varokaatte silmiänne. (Menee.) SHYLOCK. Häh? mitä sanoi Hagar-suvun narri? JESSIKA. "Hyvästi, neiti!" sanoi hän, ei muuta. SHYLOCK. Hyv' on se hupsu, mut suur' ahmatti; Kuin raakku hidas hyötyyn: makaa päivät Kuin villikissa. Hörriäist' en salli Kiteessäni; siis menköön vaan, ja menköön; Sen luo, jot' auttaa voi hän lainarahain Tuhlaamisessa. — No niin, Jessika, Käy sisään; kenties tuokiossa palaan. Tee niin kuin käskin, sulje ovet jälkees: Ken pian uskoo, pian petetään, Sen säästäväinen pitää sääntönään. (Lähtee.) JESSIKA. Hyvästi! Jos on onni myötäinen, Min' isän kadotan, te tyttären. (Lähtee.)

Kuudes kohtaus.

Sama paikka. (Gratiano ja Salarino tulevat naamioittuina.) GRATIANO. Täss' ompi lakka, johon meitä jäämään Lorenzo käski. SALARINO. Koht' on tunti mennyt. GRATIANO. Ja ihmeellistä, että näin hän viipyy: Nopeemmat aikaa ain' on lempiväiset. SALARINO. Oi, kymmenesti nopeammin lentää Venerin kyyhkyt uuden liiton lyöntiin, Kuin lemmenvalan vannotun he pitää! GRATIANO. Niin kyllä, niin. Ken päättää syömisen Samalla ruokahalulla kuin alkoi? Mikäpä hepo vaivalloista matkaa Takaisin astuu yhtä innokkaasti Kuin ensin tielle lähti? Kaikkeahan On pyytää hauskempi kuin nauttia. Kuin nuori, rikas tuhlari, niin lentää Lipuiten laiva kotivalkamastaan, Tuon porton, tuulen, sulokiemailussa! Tuhlaajapojan lailla palaa taasen, Alasti, hajapurjein, laidat rikki, Tuon porton, tuulen, ryöstämänä paljaaks. (Lorenzo tulee.) Tuoss' on Lorenzo. — Toiste enemmän. LORENZO. Anteeksi, ystäväiset, että viivyin; On siihen syynä toimet enkä minä. Jos teill' on tyttö-sissiks halu joskus, Niin yhtä kauan teitä varron. — Tulkaa! Isäni juutalainen asuu tässä. Ken se? (Jessika ilmestyy ikkunaan, pojaksi puettuna.) JESSIKA. Ken siellä? Kysyn varmemmaksi, Vaikk' äänenne jo tuntevani vannon. LORENZO. Lorenzo, armaasi. JESSIKA. Lorenzo, niin, ja armahani varmaan! Ket' armastaisin niin? Ja kenpä tietää, Pait te, Lorenzo, että olen teidän? LORENZO. Ett' olet, taivas todistaa ja tuntos. JESSIKA. Tuo lipas ottakaa, se maksaa vaivan. Hyv' ett' on yö, ett' ette mua näe: Niin valhepuku tää mua hävettää. Mut lemp' on sokko: lempivät ei itse Voi omaa pientä hulluuttansa nähdä; Näet, muuten Cupidokin punehtuisi, Mun nähdessään näin pojaks muuttuneena. LORENZO. Pois tule, soihdunkantajaksi mulle. JESSIKA. Kuin? itse valoon viemään häpeääni? Se, totta maar, jo julkea on liiaks. Ei, kultani, se toimi ilmi tois mun; Mun täytyy peitoss' olla. LORENZO. Niin sa, armas, Tuoss' ihanassa poikapuvuss' olet. Vaan tule joutuun: Yö hiljainen jo karkuun, näet, hiipii; Bassanion juhlaan meitä varrotaan. JESSIKA. Lukitsen ovat vaan, ja dukaateilla Viel' itseäni kultaan; oiti tulen. (Poistuu ikkunasta.) GRATIANO. Vie Juutas! Enkel' eikä juutalainen! LORENZO. Hänt', oikein totta, sydämestä lemmin. Älykäs on hän, jos voin minä päättää; Ja kaunis on hän, jos ei silmä petä; Ja uskollinen on hän, sen hän näyttää. Siis älykkäänä, kauniin', uskollisna Sydämeen hänet ainiaksi suljen. (Jessika tulee.) No, joko tulit? — Matkaan, hyvät herrat: Muut naamioitut odottavat meitä. (Lähtee Jessikan ja Salarinon kanssa.) (Antonio tulee.) ANTONIO. Ken siellä? GRATIANO. Signor Antonioko? ANTONIO. Hyi, hyi, Gratiano! miss' on toiset kaikki? Teit' odotetaan: yhdeksän on kello. Nyt huvit jäävät; tuul' on kääntynyt, Bassanio heti aikoo laivaan mennä. Teit' etsimäss' on toistakymment' ollut. GRATIANO. No hyvä! mitään muut' en mielikään Kuin oiti päästä merta kyntämään. (Lähtevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Belmont. Huone Portian kartanossa. (Torven toitotusta. Portia ja Maroccon prinssi astuvat sisään, kumpikin seurueinensa.) PORTIA. Käy, vedä syrjään uutimet ja näytä Jalolle prinssille ne kolmet lippaat. — Nyt tehkää valintanne. MAROCCO. On kultaa ensimmäinen, siinä sanat: "Ken valitseepi mun, saa mitä moni toivoo." Hopeeta toinen, siinä lupaus: "Ken valitseepi mun, saa mitä ansaitseepi." Lyijyinen kolmas, tyhmin varoituksin: "Ken valitseepi mun, saa alttiiks antaa kaikki." No, mistä tiedän, valitsinko oikein? PORTIA. Kuvani, nähkääs, yhdessä on niistä: Jos valitsette sen, niin saatte mun. MAROCCO. Mua joku jumal' ohjatkoon nyt! Annas, Ma luen uudestaan nuo kirjoitukset: Tuo lyijylipas, mitä sanoo se? "Ken valitseepi mun, saa alttiiks antaa kaikki." Mist' antaa! Lyijystäkö? Lyijyst' alttiiks? Se lipas uhkaa. Ken kaikk' alttiiks antaa, Hän kalliin voiton toivossa sen tekee: Kultainen miel' ei tyydy halpaan kuonaan. En, lyijystä en mitään alttiiks anna. No, entä hopea, tuo immen-karva? "Ken valitseepi mun, saa mitä ansaitseepi." Mit' ansaitseepi? Maltapas, Marocco, Vakaalla kädell' arvos punnitse. Jos arvataan sua oman laskus mukaan, Sa täyden ansaitset, vaan täysikään Ei tuota neittä saamaan riittäne. Mut ansioni epäilys se sentään Vaan kurjaa itsen' alentamist' oisi. Mit' ansaitsen ma? — He, tuon neitosen; Hänt' onnen, syntyperän, luonnonlahjain Ja kasvatuksen kautta ansaitsen, Enimmin toki rakkauteni kautta. Mitäpä, tuon jos suoraan valitseisin? Mut kultalipast' ensin vielä katson: "Ken valitseepi mun, saa mitä moni toivoo." Se hän on: koko mailma häntä toivoo. Maan ääristä tuot' eläväistä pyhää, Lipasta tuota suutelemaan tullaan. Hyrkanian korvet, Arabian jylhät, Avarat salot valtateit' on, joita Vaeltaa prinssit kauniin Portian luokse. Ei meren valtakaan, min korska pää Taivasta silmiin sylkee, estä noita Upeita vieraita; ei, he vaan astuu, Kuin puron poikki, kauniin Portian luo. Näist' yks tuon taivahisen kuvan kätkee. Vaan tokko lyijylipas? Kiron oma Niin herja aatos! Liian tyhmää panna Sen hikiliinaa hautahan noin halpaan. Vai suljettu hän oisko hopeaan, Min kymmenesti voittaa kirkas kulta? Oi, syntist' ajatusta? Moinen helmi On kultapuitteiss' aina. Englannissa On raha, jossa enkelin on kuva Painettu kultaan; vaan se päälläpäin on, Mut tässä enkel' lepää kultavuoteen Sisässä aivan. — Avain mulle tuokaa; Tuon valitsen ma, käyköön kuinka käy! PORTIA. Siin' on; ja kuvani jos tuossa löytyy, Niin olen teidän. (Marocco avaa kultalippaan.) MAROCCO. Kirous! Mitä tämä? Hyh! kuolleen raato, jonka silmäkuopass' On kirjoitettu kääry! Luen sen. (Lukee:) "Kaikk' ei kultaa, näetten, Jonk' on pinta kultainen. Moni mies myö autuuden Pelkkään kiiltokuorehen. Kultahaut' on toukkainen. Teillä jos ois nuoruuden Miel' ja äly vanhuksen, Toisen vastuun saisitten: Hyvästi ja menkäätten!" Vaivan palkaksiko tää! Hyvästi, tuli! terve, jää! Hyvästi! pitkiin jäähyväisiin nyt Ei mieli tee; näin lähtee hävinnyt. (Lähtee.) PORTIA. Pelastus oiva! Eteen uutimet! Noin kaikki valitkoot tuon kaltaiset. (Lähtevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Venetia. Katu. (Salarino ja Solanio tulevat.) SALARINO. Niin, pois Bassanion purjehtivan näin, Ja Gratiano hänen kanssaan lähti; Mut, takaan, laivall' ei Lorenzo ollut. SOLANIO. Tuo konna juutalainen kirkunallaan Sai dogin kanssaan laivaa tutkimaan. SALARINO. Mut liian myöhään: lähdöss' oli laiva, Vaan siellä dogi tiedoksensa sai Ett' yhten' oli gondolissa nähty Lorenzo kera armaan Jessikansa. Lisäksi vakuutti Antonio, ett'ei He Bassanion kanssa laivall' olleet. SOLANIO. En moista sekavimmaa ole nähnyt, Niin hurjaa, outoa ja hajanaista, Kuin kadulla tuon koiran juutalaisen: "Mun tyttäreni! — Rahani! — Tyttäreni! — Kristityn kanssa! — Kristi-rahani oi! — Laki ja oikeus! rahani! tyttäreni? Yks säkki kultaa — kaks — ja leima päällä, Ja kruunun kultaa, jotka tyttäreni Varasti multa! Niin, ja hohtokivet! Kaks kiveä, kaks kallist' ehta kiveä Minulta vei hän! — Oikeus! kiinni tyttö! Mukana hällä kivet on ja rahat!"' SALARINO. Ja kaikki pojat jäljessä ja huutain: "Kiveni, tyttäreni, rahani!" SOLANIO. Jos vaan Antonio määräpäivän muistais, Hän muuten tuon saa maksaa. SALARINO. Aivan niin. Ma ranskalaista puhuttelin eilen; Hän kertoi, että Englannin ja Ranskan Väliseen raumaan meikäläinen laiva On kallein lastinensa hukkunut. Antoniot' aattelin, kun hän tuon kertoi, Ja salaa toivoin, ett'ei ois se hänen. SOLANIO. Parasta ilmoittaa se Antoniolle; Äkisti ei vaan, ett' ei huolestuis hän. SALARINO. Jalompaa ylimyst' ei päällä maan. Näin kuin Bassanion hyvästi hän jätti: Bassanio joutuun sanoi koittavansa Takaisin; "älä", vastas hän, "mun tähten' Äl' asioissas hätäile, Bassanio. Vaan anna ajan kaikki kypsyttää; Ja juutalaisen saama velkakirja Se älköön häiritkö sun lempituumaas. Iloinen ollos, koko mieles käännä Kosintahan ja lemmen-osoituksiin Semmoisiin kuin vaan sopivaksi katsot." — Näin sanoen ja kyynelsilmin kääntäin Pois kasvonsa, hän takaa kätens' antoi Ja tunteill' ihmeen hellillä nyt puisti Bassanion kättä; niin he erosivat. SOLANIO. Se mies hänt' yksin kiintää mailmaan, Sen luulen. Käykäämme, hänt' etsikäämme, Ja poistakaamme hänen synkkää mieltään Huvilla jollakin. SALARINO. Se tehkäämme. (Lähtevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

Belmont. Huone Portian kartanossa. (Nerissa tulee palvelijan kanssa.) NERISSA. Oi, joutuun, joutuun, syrjään vedä uudin: Valansa Arragonin prinssi tehnyt Jo on, ja heti vaalitoimeen saapuu. (Arragonin prinssi ja Portia tulevat, kumpikin seurueineen. Torventoitotuksia.) PORTIA. Niin, nähkääs, jalo prinssi, tuoss' on lippaat. Jos valitsette sen, miss' olen minä, Niin heti häämme vietämme; jos ette, Niin, prinssi, täytyy teidän hiiskumatta Ja suoraa päätä suoriuta täältä. ARRAGON. Valani velvoittaa mua kolmeen ehtoon: Ensiksi, etten kerro kellenkään, Min lippaan valitsin ma; sitten, jos Erehdyn vaaliss, etten kuuna päänä Ma vaimoks pyydä tyttöä; ja vihdoin, Jos onni minut valinnassa pettää, Ett' oiti lähden pois ja jätän teidät. PORTIA. Ne ehdot vannoo jokainen, ken tahtoo Mun halvan edest' alttiiks jotain antaa. ARRAGON. Nyt toimeen! Toiveheni täytä, onni! — Niin, kulta, hopea ja halpa lyijy. "Ken valitseepi mun, saa alttiiks antaa kaikki." Saat kauniimp' olla, jos kaikk' alttiiks annan. No, entä kultalipas? Katsokaamme: "Ken valitseepi mun, saa mitä moni toivoo." Mitä moni toivoo? "Moni" tarkoittaapi Kai hölmö-joukkoa, mi muotoon katsoo, Sen tietäin vaan, min tyhmin silmin näkee; Jok' ytimeen ei tunge, vaan, kuin pääsky, Pesivi ilmaan, ulkopuolelle seinää, Juur sattumuksen tielle ja sen valtaan. En valitse ma mitä moni toivoo: En tahdo halpaa joukkiota olla Enk' yhtä mieltä raa'an lauman kanssa. Sun luokses siis, hopeinen aarre-aitta! Minulle kerran vielä nimes kerro: "Ken valitseepi mun, saa mitä ansaitseepi." Hyvästi lausuttu! Ken julkeneisi Kavaltaa onnea ja arvoon koittaa, Kell' ansion ei leimaa ole? Älköön Kiivetkö ansioton arvoisuuteen. Varoja, säätyä ja virkaa jos ei Vilpillä saatais; kunniansa loiston Omaaja jos sais ansiollaan ostaa, Vois silloin moni paljaan päänsä peittää, Ja moni käskijä jäis käskyläiseks; Eroittuis silloin paljon moukka-roskaa Pois arvon viljasta, ja monen arvo Puhdistuis kuonasta ja ajan ruosteest' Uudelleen kirkkaaksi. — Mut valintaani! "Ken valitseepi mun, saa mitä ansaitseepi." Ma tahdon ansiota: — avain tänne! Het' auetkohon tuosta onneni! (Avaa hopealippaan.) PORTIA. Liiaksi suuret hankkeet löydön suhteen. ARRAGON. Mi tuossa! Vilkkusilmä narrin kuva! Ja tarjoo mulle lipun! Luen sen. Kuink' olet erilainen Portiaa Ja ansioitani ja toivettani! "Ken valitseepi mun, saa mitä ansaitseepi." Muut' enkö ansaitse kuin narrinpään? Se palkkaniko? ansioni kaikki? PORTIA. Rikos ja tuomio on eri toimet Ja vastaluontoiset. ARRAGON. Mit' ompi tässä? (Lukee:) "Tuless' seitsemäss' on tää Koiteltu, niin senkin pää, Jot' ei lain voi eksyttää. Monta varjo miellyttää, Moisten osaks varjo jää. Moni narri, tietäkää, Hopeiss' on, niin myöskin tää. Vaimo saakaa mistä vain, Minä päänne olen ain', Pois! ei teitä tarvis lain." Narrimman saan yhä näyn, Kauemmin jos täällä käyn. Yks narrin-pää oli tullessan', Mut kahdella ma palajan. Hyväst', armas! Pidän valan; Nielen vait tuon harmi-palan. (Lähtee seurueineen.) PORTIA. Valoa liki lens' se koi. Varovat narrit! nuo kun valikoi. Heilt' oma viisaus älyn viedä voi! NERISSA. Ei ole vanha sananlasku väärä: Niin hirsipuun kuin vaimon onni määrää. PORTIA. Nerissa, eteen vedä uudin. (Palvelija tulee.) PALVELIJA. Missä On neiti? PORTIA. Täällä; mitä tahtoo herra! PALVELIJA. Tuoll' astui juuri maahan portin luona Nuor venetialainen, joka tulee Herransa lähestymist' ilmoittamaan, Ja mielevät tuo tervehdykset hältä: Pait monta sievää puoltosanaa, nähkääs, Kalleita lahjoja. En ole vielä Niin hauskaa lemmen-airutta ma nähnyt. Niin kaunis huhtikuunkaan päiv' ei ole, Kun armaan kesän tulon ilmoittaa se, Kuin herrans' edell' on tuo sanantuoja. PORTIA. No, taukoo jo, ma pyydän. Varon melkein Ett' orpanakses sanot häntä kohta: Niin ylistyksiin juhla-älys tuhlaat. Nerissa, tule! nähdä haluan Cupidon sievän sanansaattajan. NERISSA. Bassanio, Herra Lempi! aavistaa. (Lähtevät.)