KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Venetia. Katu. (Solanio ja Salarino tulevat.)

SOLANIO. No, mitä uutta Rialtosta kuuluu?

SALARINO. No niin, hoetaanhan siellä yhä, että Antoniolta on kallislastinen laiva hukkunut raumaan — Goodwins sen nimi muistaakseni on, tuon vaarallisen ja vahingollisen särkän, johon monen uhkean laivan luurangot ovat haudatut, niinkuin Huhu kertoo, jos sen kielikellon sanoihin saa luottaa.

SOLANIO. Soisin, että hän tässä kohden olisi yhtä tyhjänkielijä kuin mikä inkiväärin nakertelija, joka naapurillensa uskottelee itkevänsä kolmannen miehensä kuolemaa. Mutta pitkittä puheitta ja koukkuilematta pakinan tasaisella tanterella — totta on, että tuo hyvä Antonio, tuo kunnon Antonio, — oi, jos löytäisin sanan, kylläksi hyvän tekemään seuraa hänen nimellensä! —

SALARINO. No niin, mutta päätös.

SOLANIO. Häh? mitä sanot? — No niin, päätös on se, että hän on hävittänyt laivan.

SALARINO. Soisin, että hänen häviönsä päättyisivät siihen.

SOLANIO. Jahka sanon amenen aikoinansa, ennenkuin piru hämmentää rukoukseni, sillä tuossa hän lähestyy juutalaisen hahmossa.

(Shylock tulee.)

Mitä kuuluu, Shylock? Mitä uutta kauppamaailmasta?

SHYLOCK. Te tiesitte sen, ei kukaan, ei kukaan niin hyvin kuin te, että tyttäreni oli lentänyt karkuun.

SALARINO. Se on tietty. Minä puolestani tunsin räätälin, joka siivet teki, joilla hän lentoon lähti.

SOLANIO. Ja Shylock puolestaan tiesi että lintu oli lentovalmis; ja silloinhan luonto kaikkia vaatii jättämään kantajansa.

SHYLOCK. Siitä saa hän kirouksen kantaa.

SALARINO. Aivan niin, jos piru tässä pannaan tuomariksi.

SHYLOCK. Oma lihani ja vereni noin hillitöntä!

SOLANIO. Hyi suas, vanha raato! Hillitönkö vielä sillä ijällä?

SHYLOCK. Sanon, että tyttäreni on minun lihaani ja vertani.

SALARINO. Sinun lihallas ja hänen lihallaan on eroitus suurempi kuin mustan puun ja norsunluun välillä, ja teidän kumpaisenkin verellä enemmän eroitusta kuin punaisen viinin ja renskan välillä. — Vaan kuulkaa, tiedättenkö, onko Antoniolta laiva hukkunut vai ei?

SHYLOCK. Siinä on mulla toinen ilkeä juttu: häverikki, tuhlari, joka tuskin uskalsi päätänsä Rialtoon pistää; kerjäläinen, joka aina niin sileänä kauppatorille ilmestyi. — Varokoon velkaansa! Hän aina sanoi minua koronkiskuriksi; — varokoon velkaansa! Hän aina lainasi rahaa kristillisestä rakkaudesta: — varokoon velkaansa!

SALARINO. Jos hän menettää, olen varma ett'et hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?

SHYLOCK. Kalan syötiksi. Vaikk'ei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani. Hän on minua häväissyt ja vienyt minulta puolen miljoonan hyödyn, nauranut vahingoitani, pilkannut voittoani, herjannut kansaani, ehkäissyt toimiani, laimentanut ystäviäni, kiihoittanut vihamiehiäni; ja mistä syystä? Olen juutalainen. Eikö juutalaisella ole silmiä? Eikö juutalaisella ole käsiä, raajoja, jäseniä, aisteja, haluja, himoja? Eikö sama ruoka häntä ravitse, samat aseet häntä vioita, samat taudit häntä etsi, samat rohdot häntä paranna, sama talvi ja kesä häntä lämmitä ja vilusta kuin kristittyä? Jos meitä pistätte, emmekö vuoda verta? Jos meitä kutkutatte, emmekö naura? Jos meitä myrkytätte, emmekö kuole? Ja jos meille vääryyttä teette, emmekö sitä kostaisi? Jos kaikessa muussa olemme teidän kaltaiset, tahdomme tässäkin olla kaltaisenne. Jos juutalainen loukkaa kristittyä, mitä on tämän ihmisrakkaus? Kostoa. Jos kristitty loukkaa juutalaista, mitä hänen kärsivällisyytensä tulee olla kristityn esimerkin mukaan? Kostoa, tietysti. Sitä ilkeyttä, minkä teiltä opin, tahdon harjoittaa, ja kovalta ottaa, jos en oppi-isiäni voita.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Hyvät herrat, Antonio, isäntäni, on kotona ja haluaisi puhutella teitä kumpaakin.

SALARINO. Olemme häntä etsineet sieltä, täältä, kaikkialta.

SOLANIO. Tuossa tulee toinen samansukuinen; kolmatta mokomata ei ole helppo löytää, jos ei piru itse juutalaiseksi muutu.

(Salarino, Solanio ja palvelija lähtevät.) (Tubal tulee.)

SHYLOCK. No, Tubal, mitä Genuasta kuuluu? Oletko löytänyt tytärtäni?

TUBAL. Monessa paikassa kuulin hänestä puhuttavan, vaan häntä itseään en voinut löytää.

SHYLOCK. Vai niin, vai niin, vai niin, vai niin! Timantti tiessään, joka maksoi mulle kaksituhatta dukaattia Frankfurtissa. Nyt vasta kirous kansaamme kohtaa; nyt sen vasta tunnen. Kakstuhatta dukaattia siinä, ja vielä muita kalliita, kalliita hohtokiviä! — Soisin, että tyttäreni makais kuolleena tuossa maassa, hohtokivet korvissa! ruumisliinoissa tuossa jalkojeni edessä ja timantit kirstussa! Eikö mitään tietoa niistä? — Niin, niin; — enkä vielä tiedä, mitä etsiminen maksaa! Voi sentään, — vahinko toisen perästä! Noin paljon varkaan käteen ja noin paljon varkaan etsimiseen; eikä mitään hyvitystä, ei mitään kostoa! Oi, kaikki onnettomuudet minun harteilleni keräytyvät, kaikki huokaukset minä huokaan, kaikki kyynelet minä vuodatan!

TUBAL. Kylläpä se onnettomuus muitakin kohtaa. Antoniolta, niinkuin Genuassa kuulin. —

SHYLOCK. Mitä, mitä, mitä? Onnettomuutta, onnettomuuttako?

TUBAL. On kolmimasto-laiva joutunut haaksirikkoon matkalla Tripolista.

SHYLOCK. Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — Tottako? tottako?

TUBAL. Puhuttelin muutamia merimiehiä, jotka olivat haaksirikosta pelastuneet.

SHYLOCK. Kiitos, hyvä Tubal! — Hyviä uutisia! hyviä uutisia? ha! ha! — Missä? Genuassa?

TUBAL. Genuassa tyttärenne, kuten kuulin, tuhlasi yhtenä yönä kahdeksankymmentä dukaattia.

SHYLOCK. Tikarin sinä pistät rintaani. En koskaan enää saa kultaani nähdä. Kahdeksankymmentä dukaattia yhdellä rupeamalla! Kahdeksankymmentä dukaattia!

TUBAL. Seurassani kulki Venetiaan useita Antonion velkojia, jotka vannoivat, ett'ei hänellä ole muuta edessä kuin perikato.

SHYLOCK. Sepä oikein hauskaa! Minä häntä kiusaan; minä häntä rääkkään! Sepä hauskaa!

TUBAL. Yksi heistä näytti sormuksen, jonka oli tyttäreltänne saanut marakatin hinnaksi.

SHYLOCK. Piru hänet periköön! Sinä rääkkäät minua, Tubal: se oli minun turkoosini; sain sen Lealta, kun olin vielä naimaton. Sitä en olisi vaihtanut metsän-täyteen marakatteja.

TUBAL. Mutta Antonio on varmaankin perikadon partaalla.

SHYLOCK. Niin, se on totta! se on varsin totta! Mene, Tubal, ja hanki mulle ruununmies; tilaa hänet neljätoista päivää ennen aikaa. Minä häneltä sydämen otan, jos hän laiminlyö maksupäivän; sillä kun hänestä olen Venetiassa päässyt, niin voin harjoittaa mitä kauppaa tahdon. Mene, Tubal, ja kohtaa minua synagogamme luona. Mene, Tubal hyvä! synagogamme luona, Tubal!

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Belmont. Huone Portian kartanossa. (Bassanio, Portia, Gratiano, Nerissa ja seuralaisia tulee.) PORTIA. Ma pyydän, viivytelkää koitostanne Vaan päivää pari; jos ei luonna vaali, Kadotan seuranne; siis kotvan viipy. On ääni — mut ei lemmen — joka sanoo, Ett' teit' en tahtois kadottaa; ja viha, Sen tiedätten, ei siihen suuntaan neuvo. Mut että ymmärtäisitte mua oikein, — Vaikk' aatteitaan ei tyttö saisi virkkaa, — Teit', ennen koitostanne, jonkun viikon Pitäisin täällä. Valinnassa voisin Teit' ohjata, mut silloin valani rikon; Ja sit' en tee. Näin voitte kadottaa mun, Ja silloin syntisesti toivoisin ma Valani rikkoneeni. Häijyt silmät Nuo hurmanneet mun on ja jakaneet mun: Puol' ompi teidän, toinen puoli teidän — Mun, tarkoitin ma; mut jos mun, niin teidän, Ja teidän kaikki näin! O, inhaa aikaa, Jok' omistajalt' oikeuttaan kieltää! Näin teidän, enkä teidän! — Jos niin käy, Kirottu olkoon onni, vaan en minä. — Ma liian pitkään haastan; näin vaan aikaa Venyttää tahdon, estääkseni teitä Valitsemasta. BASSANIO. Valita mun suokaa; Tää tila on, kuin piinapenkiss' oisin. PORTIA. Kuin? Piinapenkissä? Siis tunnustakaa, Mi kavallus näin piilee lemmessänne? BASSANIO. Tuo epäluulon häijy kavallus vaan, Mi lemmen onnest' epäilyksiin saa mun. Niin sovussa on tuli lumen kanssa Kuin kavalluksen kanssa lempeni. PORTIA. Puhutten piinapenkilt', epäilen mä: Pakosta siinä jotain haastaa täytyy. BASSANIO. Luvatkaa henkeni, niin tunnustan. PORTIA. Tunnusta, henkes lupaan. BASSANIO. Lempes lupaa! Siin' on mun kaikki tunnustukseni. Oi, piinaa autuasta, piinaaja kun Opettaa itse vapautuksen sanat! — Lipasten luokse nyt ja onnen koittoon. (Uudin vedetään syrjään lipasten edestä.) PORTIA. No, tulkaa siis! Noist' yhdess' olen minä; Mun löydätten, jos mua rakastatte. — Nerissa ja te muut, te syrjään käykää. — Soitanto soimahan, kun valitsee hän! Näin, jos hän hukkaa, kuolee hän kuin joutsen Ja sointuun raukee. Vertaus ett' oisi Todempi, silmistäni virta tulkoon Ja kuolinvuode hälle. Voittaa voi hän; Ja mit' on silloin soitto? Silloin soitto Kuin toitaus on, kun uskollinen kansa Kuningast' äsken kruunattua suosii; Tai niinkuin päivän koitoss' sulo-sävel, Jok' uneksivan sulhon korvaan hiipii Ja kutsuu häntä häihin. Nyt hän lähtee, Yht' uljaana, mut mielin lempivämmin Kuin nuori Alcides,[2] kun vapautti Hän neitsyt-uhrin, jonka Troia parkuin Tursaalle suoritti. Min' olen uhri, Ja Troian vaimot nuo, jotk' itkusilmin Käy katsomahan, kuinka koitos päättyy. Mene Hercules! Sin' elä, niin min' elän! Oi, tuskaa paljon enemmän kuin sulla, Jok' ottelet, on taistelustas mulla! (Laulua sill'aikaa kuin Bassanio lipasten luona itsekseen miettii.) Laulu. 1 Ääni. Mikä lemmen synnyttää? Sydänkö se on vai pää? Vastatkaa! 2 Ääni. Lemmen alku silmist' on, Saapi katseist' elannon, Samaan kuolee kehtohon. Hautakellot soimahan! Minä alan: — pling, plang, plang! Yhteen. Pling, plang, plang! BASSANIO. Näin halvin puoli asiast' on muoto; Mailmaa aina hurmaa kaunis pinta. La'issa ei niin halpaa, inhaa riitaa, Miss' ei suloisen kielen korulauseet Pahuutta tyyni verhois. Uskonnoss' ei Sit' erhetystä, jot' ei joku hurskas Pyhittäis, raamatulla todistaisi, Näin suloudella peittäin törkeyttä. Ei pahetta niin tyhmää, jok' ei lainaa Hyveeltä jotain ulkonaista kohtaa. Monella pelkurilla, joll' on sydän Kuin hiekkaporras hauras, leuass' sentään On parta Herkuleen tai uljaan Marsin, Vaikk' ompi maksa valkoinen kuin maito. Nuo miehuuden vaan liian lainaa, sillä Pelästyttääkseen. Kauneutta katso, Niin näät sen painon jälkeen ostetuksi; Ja se — oi, luonnon ihmetyötä sentään! — Kepeimmäks tulee, joll' on raskain taakka. Niin on nuo käärmeen-kierot kultakutrit, Jotk' ilkamoiden tuulessa noin kirmaa, Luullulla kauneudellaan, niinkuin tietty. Useinkin toisen kallon kaunistusta, Se pää, jonk' omat on ne, haudass' on. Koreus näin vaan petollinen ranta On vaarallisen meren; kaunis huntu, Jok' Indian kaunotarta verhoo; muut' ei Kuin teko-totuutta, joll' aika viekas Viisaankin kietoo. Siis, sa korea kulta, Sa kova Midaan ruoka,[3] sua en tahdo; En sua myös, sa halpa, kalvas käyjä Miehestä mieheen; vaan sä, laiha lyijy, Jok' uhkaat pikemmin kuin mitään lupaat, Halpuutes korukieltä kauniimp' on; Sun valitsen, ja onneks olkohon! PORTIA. Kuin tunteet muut nyt haihtuu: epäilykset, Ja raskas synkkyys, tuskan väristykset Ja kateuden karsasilmä valta! Oi, lauhdu, lempi: innostustas malta! Hillitse riemusi, sen tulvaa estä! Autuutta liiaks tunnen: tät' en kestä; Ilosta kuolen! BASSANIO. Mit' on tässä? (Avaa lyijyisen lippaan.) Kuva Ihanan Portian! Mikä puoli-jumal' Osannut noin on? Liikkuuko nuo silmät? Vai oman silmänikö välkkehessä Vaan siltä näyttää? Huulet tuoss' on, henki Suloinen eroittaa ne: hellät siskot Eroittaa hellä salpa. Hiuksiin tuossa Hämähäkin laill' on maalar' kultaverkon Kutonut, joka miesten mielet kietoo Kuin lukin seitti sääsken. Mut nuo silmät! — Kuin, näki hän ne tehdä? Kun tek' yhden, Se eikö hältä molempia vienyt, Näin jääden paripuoleks? Vaan sen verran Kuin kiitokseni tuota kuvaa loukkaa Sit' alentain, sen verran kuva tuo Jää jälkeen esineestään. Tuoss' on lippu, Se sisältää mun koko onneni. (Lukee) "Ket' ei näkö pettää voi, Oikean se valikoi. Onni teille osan soi, Ottakaa mink' onni toi. Osaanne jos tyydytten, Ja löydätten siin' autuuden, Kullan luo nyt käykäätten, Pyytäin lempisuukkosen." Suloinen lippu! — Siis, jos ette estä: (suutelee Portiaa.) Näin otan ma ja annan määräyksestä. Kuin mies, mi voittosill' on toisen kanssa, Ja kansan mielen luulee voittavansa, Ja riemuhuudon kuulee yleisen, Hurmaantuu, tuijottaapi epäillen. Tuo kiitos onko aiottua hällen, — Niin minäkin täss' seison epäellen, Kaikk' onko totta, kunnes teiltä varmaan Todisteen saan, te kolmin kerroin armaan'. PORTIA. Sellainen olen, kuin mun tässä näette. Vaikk' itse puolestani toiveissani En tahtois turhan vaativainen olla, Niin kolminkerroin kaksinkymmenesti Parempi teidän vuoks tok' olla soisin, Ja tuhat kertaa ihanaisempi Ja satatuhat kertaa rikkahampi. Vaan täysi arvolt' ollakseni teille, Ma avuiss', ehdoissa ja kauneudessa En vertaistani sois. Mut koko arvon' On tyhjän arvo: kaikkiansa vaan Opiton, kokematon tyttö-raiska, Siin' onnellinen, ett'ei liian vanha Lie oppimaan; siin' onnellisemp' ehkä, Ett' ei niin tuhma, ett'ei oppiin taivu; Mut onnellisin siinä, että nöyräst' Antautuu alttiiks teidän johdollenne, Herransa, valtiaan ja kuninkaansa. Minä ja omani on tullut teiksi Ja teidän omaks. Haltija ma olin Tän kauniin talon, palvelijaini herra Ja oma ruhtinaani; nyt, niin, nyt Ma itse, taloni ja palvelijani On teidän: ne tuon sormuksen kanss' annan; Jos hukkaatten tai pois sen lahjoitatte, Katoa ennustaa se lemmellenne, Ja antaa mulle syytä kanteen nostoon. BASSANIO. Oletten multa sanat vienyt, neiti: Vereni nyt vaan suonissani puhuu; Ja sielussan' on sekasorto moinen, Kuin rakkaan prinssin kauniin puheen jälkeen Sohina mieltyneessä rahvaass' on: Siin' eri äänet hurjaan sekameluun Toisiinsa yhtyy, ja vaan riemu kuuluu Hillitty väliin, väliin hillitön. Mut sormus tuo jos tuosta sormest' erii, Niin täältä erii henki myös: oi, silloin Sanokaa suoraan: Bassanio on kuollut. NERISSA. Nyt, herrani, ja neitini, nyt meidin, Jotk' onnistuvan näimme toivehenne, On vuoro huutaa: onneks olkoon! onneks! GRATIANO. Bassanio ja te, jalo neiti, teille Ma kaiken toivomanne ilon toivon, Sill' ette varmaan mitään toivo multa. Ja koska lemmenliittoanne näillä Kai viettää aiotten, niin pyydän minä Samassa myöskin vihityksi tulla. BASSANIO. Kyll', aivan kernaasti, kun vaan saat vaimon. GRATIANO. Ma teitä kiitän: sen te hankitten jo. Mun silmän' yhtä virkku on kuin teidän: Te neidin näitte, piikatytön minä; Te lemmitte, mä lemmin; viipy, nähkääs, Ei mulle sovi enempää kuin teille. Lippaista tuolla riippui teidän onni, Niin myöskin minun, sattumalta kyllä. Kun hiki päässä kosin, näet, ja vannoin, Siks että lemmenvalat kidan kuivi, Vakuudeks, — lupaus jos vakuutt' antaa, — Tält' ihanalta vastalemmestänsä Ma lupauksen sain, jos onni ensin Emäntää suosis. PORTIA. Tottako, Nerissa? NERISSA. Niin, neiti, jos vaan suostutten te siihen. BASSANIO. Gratiano, onko aikomukses tosi? GRATIANO. On, herra, toden tosi. BASSANIO. On häänne kunniaksi juhlallemme. GRATIANO. Jos panisimme heidän kanssaan tuhat puntaa vetoa ensimmäisestä pojasta. NERISSA. Mitä, jos tappaisimme? GRATIANO. Ei, se ei laita leikkiä; se veto ei lyö leiville. — Ken tuossa on? Lorenzo pakanoineen? Ja maanmies, vanha ystävä Salerio? (Lorenzo, Jessika ja Salerio tulevat.) Lorenzo ja Salerio, tervetulleet, Jos nuorell' arvollani tääll' on valtaa Sanoa tervetulleeks. — Luvallanne, Ihana Portia, tervetulleiks sanon Maanmiehet, ystäväni. PORTIA. Samoin minä: Tuhansin tervetulleet! LORENZO. Kiitos teille. — Mut, hyvä herra, mitä minuun tulee, Ei aikeen' ollut täällä teitä nähdä; Vaan tiellä kun Salerion kohtasin, Hän mua vaati, vastoin kieltoani, Seuraamaan häntä tänne. SALERIO. Sen ma tein, Ja syystäkin. — Antonio suosioonne Sulkeutuu. (Antaa Bassaniolle kirjeen.) BASSANIO. Ennenkuin tän kirjeen avaan, Te kertokaa, kuin voi hyv' ystäväni. SALERIO. Ei pahasti, jos mieli ei lie sairas; Ei hyvin, jos ei mieli hyvä. Kirje Ilmaisee hänen tilansa. (Bassanio lukee kirjettä.) GRATIANO. Nerissa, No, sano tervetulleeks vieras tuolla. — Salerio, terve! Mitä uutta kuuluu? Kuin voi Antonio, kaupparuhtinaamme? Hän varmaan onnestamme iloitseepi: Me taljan voitimme kuin muinoin Jason. SALERIO. Jos taljan voittaisitte, min hän hukkas! PORTIA. Tuo kirje sisältääpi jotain julmaa: Bassanion poskilta se punan vie. Hyv' ystävä on kuollut, mikään muu Ei mailmassa lujan miehen mieltä Noin muuttaa voi. Kuin? Vielä pahempaa? Bassanio, minä puolet olen teistä, Ja mulle pitää puolet kaikesta. Mi tuossa kirjeess' on. BASSANIO. Oi, rakas Portia, Täss' sanaa pari ilkeint' on, kuin koskaan On paperia tahrannut. Oi, neiti, Kun lempen' ensin tunnustin ma teille, Niin lausuin, että rikkauteni kaikki Juoks' suonissani, — ylimys' ett' olin. Ja totta oli se, mut, armas neiti, Nyt saatte nähdä että kehuin liiaks, Kun tyhjäks itsen' arvasin. Kun virkoin, Ett' olin tyhjä, ois mun tullut virkkaa, Ett' tyhjää tyhjemp' olen: itse, nähkääs, Ma velkaan jouduin kunnon ystävälle. Ja hänet velkaan saatoin pahimmalle Viholliselleen. Täss' on kirje, neiti; Tuo paper' on kuin ystäväni ruumis: Jokainen sana ammoittava haava, Jost' uhkuu sydänveret. — Tottako? Kaikk' onko mennyt? Menestyst' ei missään? Ei Lissaboniss', Indiass', Afrikassa, Tripoliss', Englannissa, Meksikossa? Kareista, noista kaupan hirmuist', ehjän' Ei ykskään laiva päässyt siis? SALERIO. Ei ykskään. Lisäksi näyttää että, jos häll' oiskin Rahoja juutalaiselle nyt maksaa, Tuo niist' ei huolis. Min' en ole nähnyt Olennon, jolla ihmismuoto on, Niin ahnehtivan toisen turmiota. Hän aamuin kiusaa dogia ja öisin, Ja valtakunnan vapautta vainoo, Jos oikeutt' ei saa hän. Kauppamiestä Kakskymment', arvokkaimmat senaattorit Ja dogi itse hänt' on lepytellyt, Mut häijyn juonikkaana hän vaan änkää; Oikeuttaan, sakkojaan ja velkomistaan. JESSIKA. Kun koton' olin, muistan kuin hän vannoi, Maanmiesten Tubalin ja Chusin kuullen, Ett' ennen hän Antonion lihan tahtoo Kuin kaksinkymmenittäin velan määrän. Jos laki, arvo, valta sit' ei estä, Pahasti varmaan käy Antonio-raukan. PORTIA. Rakasko ystävä noin hädäss' on? BASSANIO. Niin, rakkain ystäväni, lempein mies, Ja väsymättömin ja alttiin henki, Miss' apua on tarvis; mies, joll' on Enemmän vanhan Rooman kuntoisuutta Kuin kellään, jok' Italian ilmaa henkii. PORTIA. Kuin suur' on velka? BASSANIO. Minun puolestani Kolmetuhat dukaattia. PORTIA. Eikö muuta? Kuustuhat antakaa, ja velka rikki. Kuustuhat kaksin, kolmin kertokaatte, Ennenkuin sellaiselta ystävältä Bassanion tähden hiustakaan saa taittaa. Mut ensin kirkkoon, saadaksenne vaimon; Venetiaan sitten ystävänne luokse: Milloinkaan Portian vieress' ette maata Saa miellä häirityllä. Kultaa saatte; Vaikk' kahteenkymmeneen noin turhaan velkaan. Se maksakaa; Antonio tänne tuokaa; Sill' aikaa elämme Nerissan kanssa Kuin tyttöset ja lesket. Joutukaatte! Hääpäivänänne lähteä te saatte. Palatkaa veikkoinenne ilomiellä; Jos kalliskin, sit' armaamp' ootte vielä. — Mut ystävänne kirjeen kuulla soisin.

BASSANIO (lukee). "Bassanio hyvä, laivani ovat kaikki hukkuneet, velkojani rupeavat julmiksi, varani ovat tyhjissä, velka juutalaiselle on maksettava; ja koska minun on mahdoton jäädä eloon, jos sen maksan, niin ovat siten kaikki tilit välillämme selvät, jos vaan saisin teitä kuollessani nähdä. Menetelkää kuitenkin mielenne mukaan: jos ei ystävyytenne kehoita teitä tulemaan, älköön sitä kirjeenikään tehkö."

PORTIA. Oi, matkaan, armas; jääkööt kaikki toimet. BASSANIO. Ma riennän, armaan lupanne kun sain; Vaan kunnes jälleen palajan, ei mulla Saa vuode viivyttäjän' olla lain, Ei lepo meidän välillemme tulla. (Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Venetia. Katu. (Shylock, Solanio, Antonio ja vanginvartija tulevat.) SHYLOCK. Mies, katso häntä! — Armost' älä virka! — Tuo narri hän se lainoj' antaa ilman. — Mies, katso häntä! ANTONIO. Kuule, hyvä Shylock! SHYLOCK. Ma sakon tahdon, sakon, kuuletko sa! Ma valan vannoin, että sakon tahdon. Mua haukuit koiraks, kun ei ollut syytä; Nyt olen koira: varo hampaitani. Ma dogilt' oikeutta tahdon. — Ihme, Kuink' olet, kehno vartija, niin houkko, Ett' ulos häntä vaatiessaan lasket. ANTONIO. Oi, minä pyydän, kuule mitä sanon! SHYLOCK. Ma sakon tahdon; en sua kuulla tahdo. Ma sakon tahdon; pidä suusi siis. En ole veltto, tihrusilmä narri, Mi heltyin päätään nyökyttää ja huokaa Ja kristittyjen rukouksiin myöntyy. Pois tieltä! Pidä suus! Ma sakon tahdon. (Lähtee.) SOLANIO. Tuo tunnottomin koira, mikä koskaan Elänyt ihmisiss' on. ANTONIO. Menköön matkaan! Hänt' enää, turhaan rukoillen, en seuraa. Hän henkeäni väijyy; syyn ma tiedän: Pelastin monen hänen kynsistänsä, Ajoissa kun vaan hädän tietää sain; Sen vuoks hän mua vihaa. SOLANIO. Dogi varmaan Ei koskaan myönny moiseen maksuehtoon. ANTONIO. Lain järjestyst' ei dogi muuttaa voi. Jos muukalaisten mukavuudet meillä Venetiassa täällä kiellettäisi, Niin oikeutemme saisi huonon maineen, Ja kaupunkimme vaurauden ja kaupan Maan kaikki kansat määrää. — Lähtekäämme; Nää vahingot ja huolet niin mua kalvaa, Ett' tuskin lihanaulaa huomen' antaa Voin veri-velkojallen. — Tule, mies. — Suo Jumal', että Bassanio itse Velkansa maksun näkis, muust' en huolis! (Lähtevät.)

Neljäs kohtaus.

Belmont. Huone Portian kartanossa. (Portia, Nerissa, Lorenzo, Jessika ja Balthasar tulevat.) LORENZO. Teill', — itse kuultenne sen sanon, rouva, — On jumalallisesta ystävyydest' Ylevä, puhdas tunne; sen siit' arvaa. Kun kestätte näin eron miehestänne. Mut jospa vaan te tietäisitte, rouva, Kenelle tämän kunnian te suotte. Kuin kelpo ylimystä autatten, Kuin kallist' ystävätä miehellenne, Kopeemmaks tulisitte työstänne, Kuin tavaks tullut hyvyytenne vaatis. PORTIA. En koskaan katunut ma hyvää työtä, En nytkään kadu; sillä kumppaneilla, Jotk' yhdess' aikans' elävät ja joita Yks ystävyyden side yhteen liittää, Epäilemätt' on sopusuhtaa myöskin Näössä, tavoissa ja miel'alassa; Jok' uskomaan mun saapi ett' Antonio, Kun puolisoni helma-ystäv' on hän, Myös hänen näköään on. Jos niin ompi, Kuin pieni eikö hinta, minkä käytän Pelastaakseni sydämeni kuvan Käsistä pirullisen julmurin! Vaan tämä milt'ei omaa kiitost' ole; Siis siit' ei enempää. Nyt toiseen juttuun. — Lorenzo, teidän haltuunne nyt heitän Taloni isännyyden sekä hoidon, Siks kunnes palaa mieheni. Ma itse Taivaalle salaisen tein lupauksen, Rukouksissa ja mietteiss' elääkseni, Ja ilman muuta seuraa kuin Nerissan, Siks kunnes palajavat puolisomme. Kaks penikulmaa täst' on luostari: Siell' aiomme me viipyä. Ma pyydän, Älkäätte kieltäykö tehtävästä, Jonk' ystävyyteni ja täytymys Näin teille määrää. LORENZO. Mielist' aivan, rouva: Ma teidän armaat käskyt kaikki täytän. PORTIA. Väkeni aikomukseni jo tuntee, Ja tunnustavat Jessikan ja teidän Bassanion ja minun sijaiseksi. Hyvästi siis, siks kunnes tavataan. LORENZO. Miel' olkoon raitis, aika teillä hauska! JESSIKA. Sydämen kaikki toiveet teille toivon. PORTIA. Ma kiitän toivomastanne ja toivon Juur samaa teille. Hyväst', Jessika! (Jessika ja Lorenzo lähtevät.) No, Balthasar, Sun uskolliseks kelpo mieheks tunnen; Niin ollos aina. Ota kirje tuo, Ja koita kaikin miehen voimin rientää Nyt Paduaan; tuo anna langolleni, Bellario tohtorille omaan käteen; Ja kirjat, vaatteet, jotka hältä saat Sa tuo, niin nopeaan kuin aatos lentää, Yleiseen lossipaikkaan, josta tie Venetiaan käy. Äl' aikaa haasteluihin Nyt tuhlaa; mene vaan; sua varron siellä. BALTHASAR. Niin joutuun, kuin vaan voin, ma riennän, rouva. (Lähtee.) PORTIA. Nerissa, kuules! päässä mull' on juoni, Jot' et sa arvaa: miehemme me näämme Äkisti aivan. NERISSA. Näkeekö he meitä? PORTIA. Näkevät, mutta puvuss' semmoisissa, Ett' olevan meill' arvelevat sitä, Jot' olemme juur vailla. Vedon lyön ma, Kun nuoriks miehiksi nyt pukeumme, Ett' olen minä molemmista sievin, Ja miekkaa käytän ryhdill' uljaammalla, Ja puhun sorahtain kuin miehen ijäss' Oleva poika; kaks teen sipsutusta Mies-askeleeksi; tappeluista haastan Kuin hienot keikkaherrat; valan valheen, Kuink' etsi lempeäni sievät naiset, Mut sairastuivat, kuolivat, kun kielsin. En voinut sitä auttaa; — kaduin sitten, Ja soisin, ett'en tappanut heit' oisi. Näin kymmenittäin pikku-valheita Ma kerron, jotta vannotahan, että Vuos' sitten jätin koulun. Päässä mull' on Tuhannen pientä keikkaherran juonta, Joit' aion käyttää. NERISSA. Kuin? miehiäkö jäljitellä? PORTIA. Hyi suas! Vaikk' olis joku häijy kuulemassa! Vaan tule, koko juonen sulle kerron Ma vaunuissani, jotka meitä vartoo Jo puiston veräjällä. Riennä, lennä! Kakskymmentä on penikulmaa mennä. (Lähtevät.)

Viides kohtaus.

Sama paikka. Puisto. (Lancelot ja Jessika tulevat.)

LANCELOT. Toden totta; sillä, nähkääs, isäin pahoista töistä saavat lapset kärsiä; sentähden pelkään ma teitä, uskokaa pois. Olen aina ollut suorasukainen teitä kohtaan ja niin sanon nytkin mieliluuloni asiasta: olkaa siis hyvällä mielellä, sillä todellakin luulen, että joudutte kadotukseen. On vaan yksi toivo, josta voi teille apua olla, ja sekin on vaan jonkinlainen äpärä-toivo.

JESSIKA. Mikä se toivo on, sano.

LANCELOT. He niin, voitte vissillä tavalla toivoa, ettei isänne olekaan isänne, ett'ette olekaan juutalaisen tytär.

JESSIKA. Sepä, totta maar, olisi jonkinlaista äpärä-toivoa: näin saisin äitini pahoista töistä kärsiä.

LANCELOT. Niin kyllä pelkäänkin, että joudutte sekä isän että äidin puolesta kadotukseen. Jos vieron isäänne, Scyllaa, niin joudun äitiinne, Charybdiin. Niin, te olette kummaltakin puolen hukassa.

JESSIKA. Saan pelastuksen mieheni kautta; hän on minut kristityksi tehnyt.

LANCELOT. Se oli, todellakin, hyvin pahasti tehty: meitä on muutenkin jo tarpeeksi kristityitä, juuri niin paljon, kuin hyvällöisesti voi yhteen sopia. Tämä kristittyjen teko kohottaa vaan sikojen hintaa: jos kaikki rupeamme sianlihan syöjiksi, niin kohta emme enää saa rahallakaan paistiimme rasvaa.

JESSIKA. Kerron miehelleni mitä sanoitte; tuossa hän tulee.

(Lorenzo tulee.)

LORENZO. Rupean vähitellen luulemaan sua, Lancelot, kun noin vaimoani nurkkaan vedät.

JESSIKA. Ei, Lorenzo, ei mitään pelättävää: minun ja Lancelot'in väli on aivan rikkunut. Hän sanoo minulle vasten silmiä, ett'en saa armoa taivaassa siitä syystä, että olen juutalaisen tytär; ja sanoo, että te ette ole hyvä yhteiskunnan jäsen, kun kääntämällä juutalaisia kristityiksi kohotatte sianlihan hintaa.

LORENZO. Siitä voin minä paremmin vastata yhteiskunnan edessä kuin sinä tuon mustalaistytön kohottamisesta: hän on tullut kohtuulliseksi sinun kauttasi.

LANCELOT. Sehän vaan on kohtuullista, että mustalainen on kohtuulliseksi tullut; vaikka kohta kunnialliselta vaimolta olisi sopinut vaatia enemmän kohtuutta.

LORENZO. Kaikki narrit tässä sanoja suolii! Luulenpa, että kohta paras sukkeluus on olla vaiti, ja puheliaisuus ainoastaan papukaijoissa kehuttavaa. — Mene sisään, ja toimita kaikki valmiiksi päivällistä varten.

LANCELOT. Se on jo tehty, herra: kaikkien vatsat ovat valmiit.

LORENZO. Herra Jumala, sitä sananseulojaa! Toimita sitten ruoka valmiiksi.

LANCELOT. Sekin on tehty; mutta lautaset pöytään, sanokaa niin.

LORENZO. No, vieläkö siinä lautailet?

LANCELOT. Minäkö? En, herra, niin törkeä en ole.

LORENZO. Kuitenkin yhä loruelet. Aiotko tuoda koko äly-aittasi yht'aikaa näkyville? Pyydän, että ymmärrät suoran miehen suorat sanat: laita pöytä katetuksi ja ruoka eteen, sitten tulemme me syömään.

LANCELOT. Pöytä kyllä tulee eteen ja ruoka katetuksi, vaan mitä syömiseenne tulee, tehkää miten haluttaa ja maistaa.

(Lähtee.) LORENZO. Voi, pyhä äly, kuin hän pieksee kieltä! Se narri kokkapuheit' armeijoittain On muistiins' ajanut; ja monen narrin Ylemmän' asemalla tunnen, joka Noin myöskin konstailee ja kompin vuoksi Pääseikan hylkää. — Jessika, kuin voit sa? Ja nyt, hyv' armas, sano ajatukses: Kuin miellyttää sua Bassanion vaimo? JESSIKA. Verrattomasti! Sangen hyvä olis, Ett' eläis nuhteettomasti Bassanio; Näät, vaimona kun häll' on moinen aarre, Maan päällä hän jo taivaan ilon löytää; Ja jos sit' ei hän löydä päällä maan, Ei taivaasen hän koskaan saisi päästä. Kaks jumalata taivaallisen vedon Jos lyö, ja voitton' on maan naista kaksi, Ja Portia toinen, pitää jotain lisää Toiselle panna, sillä maassa kurjass' Ei ole hänen moistaan. LORENZO. Moinen miespä Juur' olen minä, kuin on vaimo hän. JESSIKA. Kysypäs myös, mik' ajatus on mulla. LORENZO. Sen heti teen; mut ensin ruoalle. JESSIKA. Sua tahdon kiittää, kun se vielä maistaa. LORENZO. Ei, säästäkäämme ruokajutuks tuo; Jos mitä silloin pakiset, muun kanssa Ma nielen sen. JESSIKA. No, kyllä minä kiitän. (Lähtevät.)