SISÄLLYS: (continued 4)

"1804", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle enää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut vihkimätodistukset läpi.

Lukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen huolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella lehdellä. "Kas tässä se on, herra!" sanoi hän, lyöden samassa kätensä tyytyväisenä avattuun kirjaan. "Tässä on se vuosi, jota Te halusitte nähdä."

"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin minä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki todistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka vihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.

"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä avioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko joulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko — ei, ei koko syyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!

"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli tehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän ahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva herätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama kuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan toisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä suuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir Felix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava lukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot hänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane Elster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick Elster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'

"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.

"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen ratkaisemista.

"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä suljin kirkonkirjan.

"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli seurakunnan pastorina, ei elä enään?"

"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun tänne tulemistani — ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen vaimonsa ajoi hänet pois kotoa — vaimo elää vielä ja asuu uudessa kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen — sen vanhan herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri, aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."

"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?" kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut, ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.

"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."

"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä tarkoitetaan."

"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän tietoja kuin useimmilla heistä — vaikka minä en tosiaankaan tahdo kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."

"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"

"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella Knowlesburyssa — samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen häntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja nähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja nyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli jotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!"

"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?"

"Oh, sinne on varsin pitkältä", sanoi lukkari liioittelevalla käsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla vaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun asukkaille. "Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!"

Oli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn Knowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa ketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja siitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir Percivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan asianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä siis sakaristosta.

"Tuhat kiitosta, herra", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan hänen käteensä. "Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie Knowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet jalat — se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te ette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin Teilläkin — on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat tulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin tämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra — vielä kerran suuri kiitos!"

Me erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa, katsoin minä taakseni — siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä ja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen mies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.

He seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen — sitten erosivat he. Mustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset seisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun minä alkaisin kulkea edelleen.

Minä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He eivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä — päinvastoin voin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni. Hämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin minä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään sakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät, muistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini Vanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani rouva Catherickin kanssa — muutoin ei hän olisi asettanut vakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin kirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. — Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä kirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.

IX.

Tultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn johtavaa tietä.

Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua. Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä olisi aikomus saavuttaa minut — mutta pysähtyivät sitten heti — neuvottelivat keskenään — ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.

Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain miesten askeleet aivan takanani.

Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä — se, joka oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua. Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua. Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi esiin oikealta puoleltani — ja tuossa tuokiossa pitivät roistot minua välissään kiinni keskellä maantietä.

Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä, että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden miehen kanssa — joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.

Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä. Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä, että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia. Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän välissään käsivarteni vapaina.

Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle. Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.

Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari — juro ja töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa harjoittamisesta — kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.

Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun vankeudessa — ensi oikeuden istuntoon saakka — voisi sir Percival päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun vastaisia yrityksiäni — laittautuakseen kenties täysin turvaan kaikilta enemmiltä huomioilta — ilman että minä vähintäkään voisin ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.

Suuttumukseni — minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin lamauttava ja onneton seurauksiltaan — saattoi minut aluksi aivan kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani — en ennenkun minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon, mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua. Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän aseman, johon minä olin joutunut.

Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa, ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä olen täysin vieras.

Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja, joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin, sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei hän olisi kotona — ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin kärsivällisesti, kuin voin.

Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus, jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana, liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä — vapaana miehenä — Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan, kunnon tohtorin kättä.

Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle, ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.

Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.

Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa — jolleivät ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä uhkasi — kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta, jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir Percivalin äitiä koskevia tietoja — nyt toivoin saavani tarkastaa Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.

Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen, punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää, että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä Teille."

Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen — minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin, mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin, että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä, kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni — mutta minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata kirjan.

Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat: "Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös. Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1 päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."

Minä avasin syyskuun 1803.

Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten välissä sivun alareunassa —?

Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir Felix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!

Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani. Katsoin uudelleen siihen — peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity. Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli tyhjä paikka — nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir Percival tuli Vanhaan Welminghamiin. Täällä Knowlesburyssa oli minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta, joka minulla oli edessäni — ja Vanhassa Welminghamissa oli petos tehty kirkon asiakirjoihin.

Minua pyörrytti — minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana ajatuksistani.

Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä, että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut hänet hirsipuuhun — nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan — sanalla sanoen: koko sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt minun! Jos lausun vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus — jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui yhdestä sanastani — ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan kuin minä itsekin!

Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta, jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta, jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin, epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää itseään, ei kammoisi mitään rikosta — pelastaakseen siten itsensä.

Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.

Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.

Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen rajusti.

Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.

Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.

Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin keskellä maantietä.

Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä. Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni. Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.

Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi, mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea, määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä, toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä juosten — ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.

Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.

Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en minä tulisi aivan väärälle taholle.

Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja, jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni suunnasta — kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin. Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.

Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen ensimmäisiä sanojansa.

"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"

"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"

"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua — mitä pitää minun tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus, kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden. "Avaimet ovat poissa!"

"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"

"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on pitkällisiä toimituksia tänä päivänä — suljin oven ja ikkunan — se on auki nyt — ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta sisään ja ottanut avaimet!"

Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään. Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti silmänräpäyksessä kynttilän.

"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon. Pian, pian!"

Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä? Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin pihasta ja kuljin pitkin tietä.

Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.

"Pyydän anteeksi, sir Percival —" alkoi hän. Keskeytin hänen puheensa.

"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."

Mies vetäytyi heti takaisin.

"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.

"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"

"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."

Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.

"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain avaimista?"

"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy ennen kaikkea mennä sakariston luo."

Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme — ja tunsi heti lukkarin.

"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun sulkevan oven perästään — minä kuulin jonkun raapasevan tulta tulitikulla."

Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa. Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."

Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten. Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle. "Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin edelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.

Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.

Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin rätisevää ääntä sisältä — näin valon vahvenevan vahvenemistaan — ruutu meni rikki. — Tuli oli valloillaan sakaristossa!

Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti kierrettävän lukossa — ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon voimalla apua.

Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"

Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme — ja juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja käännettävän lukossa.

"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on kuolemaan tuomittu — hän on vääntänyt oven umpilukkoon."

Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni, määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies oli rikoksellaan aikaansaanut, — kaikki se rakkaus, viattomuus ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut — se vala, jonka minä olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille — kaikki katosi mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet kamalasta kuolemasta.

"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"

Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa kilahtelemista.

Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti riistäneen häneltä kaiken käsityksen — hän seurasi minua kuin koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä, ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.

Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle, lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."

Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle. Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään. Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani. Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina, kokoutui alas kirkkomaalle — milloin näkyivät he selvästi kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan, tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!

Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni avulla laskeusin minä taasen maahan.

"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy koettaa sitä tietä — kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä sisäoven sisään."

"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa — hän on tomu ja tuhka tähän aikaan!"

"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."

Minä huusin luokseni tätä miestä — hän näytti olevan ainoa, joka ei ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti, ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni, että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka luja, raskas lukko oli — kuinka vahva raudoitettu tammiovi — minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?" — Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" — Kyllä, kyllä! Juoksin alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!" Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen laji — rahan nälän — sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!" He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään, asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari — vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa. Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja kirvein — toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin, katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä, josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli — mitä vastusta tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään — se putosi ja suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet ovelle katsoakseen, kirkasivat — miehet huusivat — pari kellahti kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme: "Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! — Katsokaa kuinka liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin näyttääkseen meille tietä. — Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle — reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks, kolme! — takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! — takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista sen ympärillä. Vielä pusku — viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään — ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"

"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin liekkeihin.

"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka — ja, oi! kirkko on pian myöskin."

Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.

Kuulkaa!

Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä — hevosten kavioin kopina, jotka lähenivät lähenemistään täyttä neliä — niin, ensin hiljainen, pian yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina. Paloruisku oli tuotu.

Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä. "Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"

Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä, pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä, vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"

Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut — voimani tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet riipuksissa — silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.

Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit pienenivät — savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys — sitten lähestyi poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui — sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän mennä.

Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.

Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:

"Ovatko he löytäneet hänet?" — "Ovat." — "Mistä?" — "Hän makasi pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." — "Mitä ovea vasten?" — "Kirkkoon johtavaa." — "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" — "Ei." — "Ovatpahan." — "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." — "Hänhän makasi kasvoillaan, sanon minä." — "Kuka hän oli?" — "Eräs lordi, sanotaan." — "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir — jokin sir merkitsee vain aatelismiestä." — "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." — "Eipähän." — "Merkitseepä." — "Miksi hän meni sakaristoon?" — "Ei ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." — "Tekikö hän sen tarkoituksella?" — "Olisiko hän tahtoen polttanut itsensä!" — "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa. Näyttääkö hän kamalalta?" —. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." — "Eikö täällä ole ketään, joka tuntee hänet?" — "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." — "Kuka?" — "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei luota häneen." — "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka hän on?" — "Hiljaa! —" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.

"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.

"Tässä, herra — tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.

"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.

Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa — ett'ei ollut mahdollista niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.

"Tunnetteko häntä, herra?"

Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa — minä tiesin, miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.

"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"

Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan yläkulmaan, ja siinä — siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.

Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että hänen ja minun piti kohdata toisemme.

X.

Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä. Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.

Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat, olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.

Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut tapahtunut — kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni. Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut. Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin, että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.

Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.

Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin, sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi olivat kaiverretut siihen.

Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.

Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai poistua.

Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan, että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan, kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa mitään tietoja kummastakaan seikasta.

Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet, ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra Kyrlekään.

Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen, joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista. Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir Percivalin kuolemasta.

Tieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet luultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys maantiellä ja sitten — tärkein — hänen rikoksensa näkyvän todistuksen — kirkonkirjan lehden — hävitys. Jollen minä voisi näyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi Knowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi voinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen tarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo peljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Jos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän tuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin poissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen etsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus saattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi joku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin läheisyydessä.

En voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi tahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi. Paljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat pelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut kylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun muistan sen joukon helposti syttyviä aineita — olkia, paperia, sälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja — niin oli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui jostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen pitelemisessä.

Hänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa tuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta hän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut. Kun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet kirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja jonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat. Luultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän koetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana kaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun minä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten olisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi tämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut kuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain päästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka siten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile — eikä kukaan voi epäillä — että hän jo oli kuollut, ennenkun me olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin kiskoneet parrun irti.

Tällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten kuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt, löydettiin hänen hengetön ruumiinsa.

Tutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni hankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.

Päätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan Lontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai myös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka edelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään arvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli tulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä ja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen isäntänsä.

Minun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta aikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja sitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa isännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä tehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa selvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että hänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella tavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään päivänä ole parantunut.

Minä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani niin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen johdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko kahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen vuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan päivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.

Jos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen vahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia rakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan, uudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja toisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän kuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn maistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se epävarma tulevaisuus — nyt epävarmempi kuin koskaan — sallinut minun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes vähäpätöisimmälläkään summalla.

Seuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä alotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen lähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin, kirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä ja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen Vanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.

Kuinka olikaan kaikki toisin nyt!

Kaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy jokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä mitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle, oli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja kuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän eteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset kirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista sisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon palavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut polvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen jälkeen kohonneita matoja — ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi kauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen sidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen uskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle. Vanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö hitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui — into puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Eräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet kasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt siinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen naisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa! Salomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava pikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja jokaisesta ihanan linnansa nurkasta.

Poistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin, kuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun suunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa. Sir Percival oli poissa — ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka oli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.

Enkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta näkökannalta?

Jos sir Percival olisi elänyt — olisikohan tämä johtanut toiseen tulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani kuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir Percivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko minä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän olisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena edelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi erotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä huomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan olisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan, kuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys olisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle tuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty — minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu, täytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni tämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä vaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän välille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä sydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!

Rauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt varmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.

Matkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva Catherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir Percivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan jo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu kaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut minulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi. Harrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet puhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen, joka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: "minulle ei ole mikään muu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan". Minä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen silmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni syvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti minussa kammoa tavata uudelleen häntä — ja minä käännyin pois ja menin suoraan ravintolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa, jätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja kysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen vähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois, ennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka hän oli.

Avasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta ja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin lukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka kirjeenkirjoittajatar oli: — rouva Catherick.

Kirje kuului seuraavasti — kirjoitan sen sana sanaltaan.

Rouva Catherickin jatkama kertomus.

Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se — ja Te olette saavuttanut sen.

Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon. Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.

Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon, lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te olisitte tehnyt sen, — Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista, hakiessanne minua — yksityisistä asioista, joita Te kaikella terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani — salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava, nuori ystäväni!

Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen. En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.

Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen — hän ihaili minua ja antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja — varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo. Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen — sellaisia ovat useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa — sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni, miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan — en uskonut sanaakaan siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi — aina neljä kertaa vakoilin minä häntä — viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.

Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten asioihin nähden — mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden vihkimätodistuksen rekisteriin?

Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se ei minusta tuntunut — olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen — mikä oli toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle vieläkin kellon Lontoosta — kolmas ja paras syy kaikista. Jos minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet pulaan. Mutta minä en tietänyt — ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto, jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini — miksi, saatte pian kuulla.

Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille. Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta — luulen sen onnistuneen.

Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään — edes testamenttiakaan. Poika päätti silloin — ja kuka voi syyttää häntä siitä? — älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät, ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen — jos totuus olisi tullut tunnetuksi — oli eräs kaukainen sukulainen, joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus oli helppo saada — hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi — se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.

Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen sijaan Knowlesburyyn.

Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli tuttavaksi hänen isänsä kanssa — hän eli silloin siellä isän nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa — hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi, että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa, ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.

Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin. Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan, eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut Vanhan Welminghamin kirkossa?

Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman johdosta — eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.

Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty — joka lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen lainata hänelle rahoja tai ei — hän uskoi lainattavan — oli hänellä kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.

Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka itse tiedätte.

Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan — seikka, jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä, ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa — tuskin oli heidän oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä — nainen, joka ei niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin häntä salaa puuhissaan.

Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin — hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka olivat minun. — Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se, ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä — kello käy erinomaisesti.

Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta minä sain kärsiä — ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi minua kohtaan.

Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys — vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni — sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne." Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua — niin kauan kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi mennyt mies.

Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa — kaikki tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen, kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin. Tunnustan, että hän pelotti minua — tuo halpamielinen petturi, pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä? Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan — miksi teen sen kiitollisuudesta — tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?

No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon — hän tiesi sen ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen nähden.

Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä, mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa — se jalomielinen roisto! — antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta — yhtä hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia — täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat kovia ehtoja — mutta minä hyväksyin ne.

Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana, huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan armolahjoja mieheltäni — tuolta puolihullulta karkulaiselta — joka ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla. Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut. Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin silkkiä, minä!

Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla maallansa ja voitin aikojen kuluttua — kuten Teidän itsenne olisi pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan — joka oli minunkin — kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni — on kaksi kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada vastauksen.

No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää Teiltä mitään — käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi — minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright, siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te pidätte suoruutta arvossa — toivon tämän tyydyttävän Teitä.

Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.

Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin, että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia. Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei mitään jäänyt häneltä perittäväksi.

Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa. Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja päättämiskykyä — hän oli tuollainen siivo raukka — ja minua huvitti joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun. Herrastalon rouva — kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa — tuli kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia. Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.

Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa. Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä, tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti. Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita vaaralliseen salaisuuteen nähden.

Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa, kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi kirkkoherra minulle ensi kerran.

No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä aamuna kirjeen ylhäiseltä — nykyisin kuolleelta — herralta. Tämä kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta ilmaa.

Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin hänen salaisuutensa.

En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun. Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.

Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni — suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi tapahtua jo huomispäivänä.

Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.

Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin — niin äreä kuin se olikin — vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan, käskemällä hänen menemään ulos.

"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen. "Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." — "Puhukaa kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa. Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! — toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä — toistettuina hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. —

Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin minä, joka olen kouluneuvoston jäsen — keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta uskon kautta" tilaaja — alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia — ja jatkakaamme sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.

Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut, että hän — oman turvallisuutensa vuoksi — vaati, että Anna oli suljettava mielisairaalaan.

Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat, kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään, koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle, että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia mielikuvitelmia kuin tämä — mutta ei mikään auttanut — hän ei tahtonut uskoa valaanikaan — hän oli aivan vakuutettu, että minä olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: — hän ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan. Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa. Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani. Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki — kiitos olkoon päättäväisyyteni — ole koskaan tarttunut lapseeni.

Sittenkun olin saanut tahtoni läpi — mikä oli sitä helpompaa, kuin joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana — en voinut kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä — asia, jota minä en suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja toistamalla varomattomia sanojani.

Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty. Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan, kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun sopiva hetki olisi käsillä.

Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan, nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni — jos te olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi joutunut tolkultaan — kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi, levottomaksi ja hajanaiseksi — olisitte huomanneet, ett'en minä kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt — kuinka törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin oudoille.

Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.

Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia vakavain nuhteiden rivejä Teille.

Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia voisi joutua epäilyksen alaiseksi. — Tässä menettelitte varsin sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" — käyttääkseni ystäväni kirkkoherran lempilausetta — ei saa saastuttaa sellaisilla taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia, heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.

Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne, mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan. Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani, askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä — älkää kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle — kuten Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.

Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä kirjettä, ei hyödytä mitään — minä olen lujasti päättänyt olla tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus on parempi kuin liian pieni.

Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu, ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille antamien tietojen täydellisyyttä — tietojen, jotka olette ansainnut minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 — ei koskaan myöhemmin.

Valkopukuinen nainen.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.

XI.

Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen, oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki koko kirjeen alusta loppuun — se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka sai minun hillitsemään itseni.

Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.

Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani, että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän peitossa — Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.

Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.

Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen iltapäivän tai illan junalla.

Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit sisälsivät seuraavat sanat:

"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut meille. Mutta kiiruhda kotiin. — Marian."

Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni. Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen kirjoittamisesta — monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin olla heidän luonaan — eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun vielä viipyä — estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua tuomioistuimen eteen!

En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima, joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin kärsivällisyyttäni — minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.

Vainajan lontoolainen asianajaja — herra Merriman — oli myöskin saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana. Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt, mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia hautauksen ja todistajat saivat poistua.

Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra, jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.

Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka kiinnitti koko paikkakunnan huomion.

Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä — kun sir Percival ei jättänyt yhtään poikaa — oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.

Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi, oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan. Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen; hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.

Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, — ei ketään ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni. Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa, mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi, ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.

XII.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja saatuani selvän Gowers Walkista.

Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin, että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken levottomuuden poissa ollessani — huomasin samana hetkenä, kuin silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla, ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja asunnon muuttomme syy.

Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät tulevaisuuden suunnitelmat — hän puhui niistä piirustuksista, jotka hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin rakkautta.

Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa niin paljon ja vaatii niin vähän — jonka naiset omistavat — käänsi nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.

"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät väsyneeltä, Walter, — pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut kovin levottomaksi."

"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"

"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin pahempi, Walter — minä puhuin hänen kanssaan."

"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko hän luoksenne?"

"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut. Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa, mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä, toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen henkilön kanssa —"

"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"

"Ei — mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en oikein varmaan tiedä sitä."

"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"

"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella, tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."

"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"

"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt — olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä — mutta, Jumalan kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.

"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen nimikorttinsa kädessään — suuri kultareunainen kortti, jossa oli hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' — niin, tuo viheliäinen mies uskalsi minua kutsua siten — 'kallein neiti, rukoilen saada keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti. Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin kreiviä.

"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän, sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet toisistamme mitä ystävällisimmästi."

"Muistatko, mitä hän sanoi?"

"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui sinusta — mitä hän sanoi minulle, sitä en voi toistaa. Se oli pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus. Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin, ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin, mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa: Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin, mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"

"Muistan varsin hyvin, Marian."

"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan, itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa, mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä —"

"No hyvä?"

"On kovaa tunnustaa se, Walter — ja kumminkin täytyy minun tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa sen — totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä, hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota Laurasta — hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin, jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan — ja toisen kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä, minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan yrityksestäsi — kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan — ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei — olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois — yksi asia on kumminkin varma: — minä näin miehen poistuvan hänen luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes taloa, jossa me asuimme".

"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä — miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella, jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"

"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi, esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina — sekaisin säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani — sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen voittoon, jonka hän on saanut — millä minä jätän häiritsemättömään rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi, kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat minuun — hän otti juhlallisesti hatun päästänsä — kumarsi ja läksi."

"Oliko tämä hänen viime sanansa?"

"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli — erittäinkin sinun poissaolossasi — vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin sinun tavarasi — ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa työhuoneessasi."

"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"

"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko ansainnut luottamuksesi?"

Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani, koski kreivi Foscoa.

Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen epäilyänsä — hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta, voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli. Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.

"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä, "keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme, lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.' Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."

"Toinen on jäljellä — ja minun päätökseni on myöskin jäljellä." Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko sielustaan otti osaa päätökseeni.

"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat, jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa — mutta taistella uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään; antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi — jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta, ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."

Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.

"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle", vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle — minun täytyy vaieta sinullekin, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä kuolemasta —."

"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me ilmoitamme hänelle sen?"

"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä häntä kaikilta yksityiskohdilta — sano hänelle se varovasti — mutta sano hänelle että sir Percival on kuollut."

"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää miehensä kuoleman?"

"Kyllä, kyllä on."

"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"

Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen annoin minäkin niille syvän merkityksen.

Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme, kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi, Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."

Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa haudassa.

Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä voimakkaana — niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia, jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa valppaasti ja hartaasti — milloin tuntien lohdutusta, milloin levottomina, kunnes sopiva aika saapui.

Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani. Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen — ja päästäkseni tähän päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.

Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika, josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan, kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys ratkaistavana.

Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa, ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana. Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.

Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää, ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli ratkaistava — kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.