SISÄLLYS: (continued 3)

Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa. Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni heikko piirustusraukka — itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta niin mieltä liikuttava — oli huolellisesti asetettu kahden kirjan tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä, joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen, olisimme me häirinneet häntä.

Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton ilme.

"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.

Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.

"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.

"Niin, liiaksi hyvin", vastasi hän. "Lähettäjä on kreivi Fosco."

Tätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen kasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.

Kirje sisälsi nämä rivit:

"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä — minua kunnioittavasta, Teitä kunnioittavasta — kirjoitan minä, oivallinen Marian, rauhoittaakseni Teitä — sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:

"Älkää peljätkö!

"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja pysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa kaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve — seuratkaa sitä.

"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis — nauttikaa siitä. Elämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson — viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!

"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä. Ei mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne, — näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani. Teitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän pakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne. Arvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!

"Vielä hellä, varottava sana — isällinen kehotus varovaisuuteen, ja minä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä lopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.

"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun tärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako minua — minä vannotan Teitä — älkää pakottako minua toimintaan — minua, joka olen toiminnan mies, — kun minun kunnianhimoni rakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä suurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on varomattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa. Jos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään neuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani eteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra Hartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies."

Kirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja koristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä ylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.

"Hän koettaa pelottaa sinua — varma merkki siitä, että hän itse pelkää", sanoin minä.

Hän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä välinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli liian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua pöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella, ja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja silmistänsä.

"Walter!" sanoi hän, "jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun valtaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä — älä säästä silloin kreiviä."

"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä, kun se hetki tulee."

Hän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.

"Kunko se hetki tulee?" toisti hän. "Voitko sinä puhua tulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä — varma kaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?"

"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain pyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken sen."

"Ja miksi huomisesta?"

"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse."

"Millä tavoin?"

"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani illalla."

"Blackwateriin!"

"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota. Eräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani. Meidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville päivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko salahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän elää, on tämän päivämäärän selville saamisessa."

"Sinä tarkoitat", sanoi Marian, "sen selvittämisessä, ett'ei Laura lähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän jälkeen, jolloin lääkäri oli antanut todistuksensa."

"Niin, juuri sitä tarkoitan."

"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa mitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa."

"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä epäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa kauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen ympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen ja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa. Ja jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin sir Percivalia ja kreiviä vastaan."

"Niin, niin — nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi tapahtua?"

"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri keinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä päivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa Lauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä ravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä. Me tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja myöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada tieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa — ja huomenna olen minä aikonut sen tehdä."

"Ja jos se ei onnistu — minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter, — jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä kaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. — Jos me edellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua —."

"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka voivat ja joiden täytyy auttaa minua — sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset voivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli — mutta rikolliset muistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni, niin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän, pakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan."

Koko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.

"Ala kreivistä!" kuiskasi hän innokkaasti. "Ala kreivistä minun takiani!"

"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen toivoa", vastasin minä.

Puna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.

"Niin, sinä olet oikeassa — oli pikkumaista ja viheliäistä puolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja toivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä. Hieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin — kun minä vain ajattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut."

"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin", sanoin minä. "Meidän täytyy muistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen elämästään." Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen itsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:

"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin elämästä —."

"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!"

"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan. Minä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan — minä voin ainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän valoon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan, niin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut suostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin vain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän uskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon? Sinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna Catherick kertoisi salaisuutensa?"

"Niin, niin! Kuulin kyllä."

"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun aikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa minua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen vaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme. Ratkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä — ja Anna Catherick, joka lepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!"

Valkopukuinen nainen

IV.

Kertomus minun ensimmäisistä tutkimuksistani Hampshiressä on pian esitetty.

Matkustettuani Lontoosta aikaisin aamulla olin minä herra Dawsonin luona jo puolenpäivän aikaan. Keskustelustamme ei kuitenkaan ollut mitään tyydyttävää tulosta minun käyntini tarkoitukseen nähden.

Tohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli tullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta ei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää tuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei rouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa — ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? — kuinka monta päivää oli kulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän oli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta neiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan kuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä mainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli matkustanut Lontooseen.

Ei hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää oli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän kirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja vastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas, unhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän, jolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.

Menetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä matkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä päivänä sir Percival tuli sinne.

Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin. Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut, oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt, ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.

Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.

Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.

Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää ollut näkyvissä — ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut taloon.

Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret Porcheriksi.

Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan — mutta varmaa päivää, milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.

Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". — Siinä kaikki!

Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.

Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.

Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän, kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani. Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni — jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" — ja poistuin pihalle. Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin muutamiksi päiviksi.

Minä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla Blackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä Lontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei. Voihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua — mutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla asemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin, mutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle lähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän väliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella itseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan aarniometsissä — nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa tarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen Lontoon sydämmessä.

Ei mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut tapahtunut poissa-ollessani.

Hän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani hänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan siitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista kuulusteluistani.

Seikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään tavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän matkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä mielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein rakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi elämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä. Kostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini, ja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie — nykyisin ainoakin — mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää Lauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.

Mutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää vaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti lausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt päähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta yhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä, jonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin saanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: "Jos minä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen miehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta." Minä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta tuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka hän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi sanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli olisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä kohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät nyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi takaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas olisi kyllin vahva ja onnellinen — jolloin hän taas voisi katsoa minua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin oli puhutellut — siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden suunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.

En ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun houkutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle itselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että minun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä ennen verratuiksi.

Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia hänen heikosta kohdastaan.

Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.

Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements. Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon — Todds Corneriin — ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti — Limmeridgen seudulta. Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.

Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä hänellä oli kerrottavana.

Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan — lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät surullisella tavalla.

Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen, että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa — niin, vieläpä tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti, ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.

Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin, pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta. Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä kasvatuksensakin yksityisopettajilta.

Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825 tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät, vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä perheessä oli Lauran isä.

Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa voisi olla jotain hyötyä minulle.

Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin. Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.

Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat poistuneet ystäväinsä luota — huomispäivänä minun kohtaukseni jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille. Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän asunnostamme.

Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.

V.

Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun varrella olevaan taloon.

Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita, että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin — kuten tämä itse oli selittänyt — välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa. Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.

Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista. Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta. Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.

Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.

Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa, oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.

Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli seuraava:

Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja. Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä täydellä syyllä voitu kieltää.

Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa. Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.

Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.

Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden, kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.

Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi. Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa — ja tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven läheisyydessä.

Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen, vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti lady Glydelle.

Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.

Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun hän meni järvelle — uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin surulliset aavistukset toteutuivat — vanha sydäntauti uusiutui, ja Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.

Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä — joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä venehuoneelle — ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan, kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran, jolla oli kirja kädessä — sanalla sanoen: kreivi Foscon.

Katsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada tavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi hän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta ett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö, jolle se olisi esitettävä.

Tämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja pyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi rauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti ja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän, oli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen hyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen, koska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät kiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä. Lyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen, ja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja jättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä neljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa ystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon kanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen puhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.

Tähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena, ettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin Lontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä, kun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva Clements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva Clements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää liiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän ilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva niin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan kanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti kreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän, otti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen heidän asuntoonsa.

Heidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen pitkän aikaa — luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään lady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli peljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut herättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia kysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan hänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa. Kreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan, että lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja sanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti vaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta ylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan Lontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja huomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva voidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä Blackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla. Jolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna oli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.

Näkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.

Saadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja tätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements nyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa saisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat he rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui vanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa Lontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi, ojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä muistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei ollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin hän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements vuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja kirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen hänelle osoitteensa.

Hieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään vastausta saapunut.

Tämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen — sama, jonka he olivat nähneet rautatieasemalla — eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden terveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että lady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen kanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti olevansa halukas seuraamaan häntä — mihin häntä kehotti saapuvilla oleva Annakin — sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei hänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja tuntematon nainen — luonnollisesti kreivitär Fosco — olivat sen jälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu pyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen piti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät hotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.

Kun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi ja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne, hieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!

Ainoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta, joka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven pojalle, joka oli jättänyt kirjeen "toisessa kerroksessa asuvalle nuorelle naiselle" — siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö oli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi minuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven ja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän ottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut siis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta. Jotain erinomaista sen täytyi olla — sillä hän ei koskaan tahtonut yksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä, ei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes puoleksi tunniksi.

Niin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen ensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan, jonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.

Huomispäivänä meni hän siis sinne — Anna itse oli näet ilmoittanut hänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää — varmaankin siksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna Catherick oli sinne tuotu — ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut palannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille Welminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai kuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.

Siihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän tietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä lähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä hänen vaiheittensa loppua.

VI.

Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain valmistavaa laatua.

Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois. Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni, ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne, joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.

"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää hänen hyväkseen."

"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni. Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.

"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en voi olla itkemättä häntä — ei, sitä en todellakaan voi, herra!"

Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan olin etsinyt, alkaisi nyt — joskin heikosti ja kaukaa — loistaa minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta elämästä.

"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.

"En paljoa ennemmin, herra — ei enempää kuin noin neljä kuukautta. Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme me juuri olleet."

Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin, huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.

"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.

"Kyllä, herra — me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."

"Vanha Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia Hampshiressa?"

"Niin, herra, ennen oli niin — siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi, mukavammin joen varrelle — ja vanha Welmingham, joka ei koskaan ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi — mutta vanha kirkko on vielä edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."

"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"

"En, herra. — Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä, mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen. Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan, jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta elimme onnellisesti toistemme kanssa — onnellisemmin kuin meidän naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta myöhemmin tulivat paikkakunnalle."

"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"

"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon, oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä, herra — mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."

"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"

"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita — hän oli vain onneton — minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä —."

"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"

"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä, herra, — ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian hyvin."

"Sir Percival Glydenkö?"

"Niin. Sir Percival Glyden."

Sydämmeni sykki kovasti — uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni. Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!

"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin minä.

"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku. Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista huomiota häneen — olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."

"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"

"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 — ja minun muistaakseni tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."

"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"

"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen. Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat. Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän avioliittonsa päättyisi onnettomasti — pelkään kovin, että loppu on tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä vaimonsa piironkiin — kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin ylhäinen nainen voi omata — eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka hän on kaikki nämä saanut.' — 'Luuleeko Catherick, että hän on varastanut ne?' kysyin minä. — 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi — hän ei ole ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie — hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon — ja Catherick on nähnyt hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran — sir Percival Glyden kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta — minä olen hetkiseksi rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua asiasta.' — 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' — 'Niin, niin', sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa keinona pelastaakseen maineensa — ja minä pelkään pahoin, että tämä rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni, 'saammepa nähdä!' — ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin nähdä, kuinka kävi."

Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto, jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä jokapäiväinen — liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.

"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa, josta jokin ihminen voisi etsiä heitä — siksi olivat he siellä. Sir Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan — ikävä kyllä — ollut yhtä vahva kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä poistunut — ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän, mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta Catherick oli liian ylpeä — sanoivat muutamat — hänellä oli liian paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan — hänen ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista — koskaan saane nähdä häntä."

"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän vielä kauan paikkakunnalla?"

"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana, kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän rouva Catherickin kanssa — ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."

"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"

"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen, että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka. Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti kaikesta huolimatta."

"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä. "Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"

"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa, minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan, ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."

"Ottiko hän vastaan tämän avun?"

"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se hänellekin, jos hän joskus vielä kirjoittaa."

"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"

"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin — ja täydellä syyllä, pelkään minä — että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."

Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin, kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää, että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan myttyyn.

Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.

Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla, joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua. Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu — mistäpä hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu mainitsi — sir Percival Glydeltä?

Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa, että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin, että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken arvonannon — senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär — sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat tehneet — niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty kaikkien näiden vuosien kuluessa?

Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan" välillä todistuksen sen totuudesta.

Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle, kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä kääntääkseen itsestään pois toisen ja raskaamman? Tässä oli, jos minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon, jonka minä juuri nyt olin kuullut.

Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus, oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär, joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.

Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin henkilöllisen yhdennäköisyyden.

"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli Welminghamissa?" sanoin minä.

"Kyllä, herra — varsin usein", vastasi rouva Clements.

"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"

"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."

"Oliko hän äitinsä näköinen?"

"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on pyöreät kasvot."

Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa tein minä seuraavat kysymykseni.

"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin saapui kaupunkiimme?"

"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja toiset sanoivat Skottlannista — mutta ei kukaan tiennyt oikein."

"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän joutui naimisiin?"

"Kyllä, herra."

"Oliko hän ollut kauan siellä?"

"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."

"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"

"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."

"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella Varneck-Hallin läheisyydessä."

"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa, eikä kestään muustakaan luullakseni."

Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu, ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle — minä voin vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.

"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."

"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."

"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"

"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani. Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän iloinen takaisin tullessaan — vaikka hänellä olikin niin iloton elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan, kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin muut lapset — mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen — sillä asia oli siten, herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon miehen kuoltua — kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin erilaista entiseen verraten."

"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"

"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja — mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen. Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi luonteeltaan — hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan, ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."

"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"

"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra. Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä olin poistunut Hampshirestä — ja kun sir Percival sai tietää, että hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi, voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon, mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt niin paljon, kuin uskotteli — tai oikeammin sanoen, kuin uskoi tietävänsä, lapsi-raukka!"

Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni. Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa. Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella, epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään, samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.

Aika kului — puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.

Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.

"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."

"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis — tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet luokseen?"

En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.

"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa", vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."

Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah, herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"

"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä asiasta — syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti, jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin — Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen kirkkomaahan maalla — joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras, jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."

"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena — ja minä elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa. Minä opetin häntä kävelemään. Minulle lausui hän ensi kerran sanan 'äiti' — Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te, herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja katsoessaan uudelleen minuun — "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut minun oma tyttäreni?"

Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta vastauksestani — lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu — mutta kuinka tiedätte sen? — Kuka on sanonut Teille sen, herra?" Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt rauhoittua — kenties parin päivän perästä."

"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle, herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."

"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu Welminghamissa?"

Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun — hämmästyksen perikuvana.

"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva Catherickiltä?"

"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne — ja minä matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se selville."

"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on kamala nainen — Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa tarkoin."

"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa mitä tahansa."

Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.

"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on hänen osoitteensa."

Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä jäähyväisiksi.

"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki, mitä minä olen luvannut sanoa Teille".

Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.

"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän. "Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."

VII.

Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä Laurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.

Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten minulle: — "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.

Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen molempiin käsiinsä.

"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani — koeta sanoa minulle, mitä se on."

Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta —." Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se koski minun sisimpään sydämmeeni.

"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."

"Minä olen niin avuton — minä olen vain taakkana teille molemmille", vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa, Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta — sinä pidät varmaan, sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"

Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja suutelin hänen otsaansa — kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä päivänä."

Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin ne hänelle taas.

"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä. "Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset, omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta iltaan."

Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän, jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen Laura.

Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa, joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä — hänkö vai minä — oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita — kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan — ystäviä menneeltä koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei koskaan voi unhottaa.

Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin! Takaisin siis — takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat myöskin pysähtyneet ja levänneet.

Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.

"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen — tarkoitan rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän tunnustamaan kuin sir Percival?"

"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä, tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi. Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival kumminkin lopuksi voittaa minut?"

"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."

"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.

"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa joutuvat silloin vaaranalaisiksi — eikä hän kammo kauheimpia juonia sinua vastaan pelastaakseen itsensä."

"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet", sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa, jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian, poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat, mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä mielisuosiolla antamasta."

"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt matkustaa Welminghamiin?"

"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."

Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.

Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.

Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani, että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä! Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.

"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt", kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte yhteen…"

"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.

"En tiedä — minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää. Naura sille, Walter, jos tahdot — mutta Jumalan tähden hillitse kiivautesi, jos tapaat tämän miehen!"

"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani."

Näin puhuttua erosimme.

Menin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti mieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi tällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin kaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa yritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.

Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain niin vastenmielistä — koko järjestelmässä käyttää valepukua oli mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän asti toiminut — omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun asti.

Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.

Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden, sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen, jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!

Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui, ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot. Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta, joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla, lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla tullessani ensin torille.

Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick. Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja helpoimman tavan esittää käyntini syy.

Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että minä ilmoittaisin käyntini syyn.

"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi, minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi minua menemään sisään.

Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa, istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena. Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä, neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.

"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän, ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä on kerrottavana."

Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.

Minä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli puhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa hänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.

"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?" kysyin minä.

"Tiedän täysin hyvin."

"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen — hänen kuolemansa?"

"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?"

"Olen."

"Miksi?"

Hän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen äänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui. Hän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin kertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.

"Miksikö?" toistin minä. "Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut kertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?"

"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka voitte jotakin tietää tyttärestäni?"

"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan."

"Siinä teitte varsin pahoin."

"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin."

"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?"

"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen — mutta minä tiedän sen."

"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?"

"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä."

"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan tänne?"

"Sitä hän ei tehnyt."

"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?"

Kun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin minä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.

"Minä tulin", sanoin minä, "uskoen että Anna Catherickin äidillä olisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa."

"Vai niin", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin kylmempänä. "Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?"

Minä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata vastausta tähän kysymykseen.

"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta", jatkoi hän hitaasti vetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon, "niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä tahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut vakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette saanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään surupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse huomaatte."

Hän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat puolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski kätensä sitten ristiin polvellensa.

"Toivotan Teille onnellista matkaa", sanoi hän.

Hänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan tunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.

"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne", sanoin minä.

"Ahaa! Sen uskoinkin", puuttui rouva Catherick puheeseen.

"Teidän tyttärenne kuolema —."

"Mihin hän kuoli?"

"Sydäntautiin."

"Vai niin. No, enemmän."

"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen erästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen on sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän ilkityön."

"Todellako?"

Minä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään mielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen. Mutta ei lihaskaan värähtänyt — kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen silmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.

"Teillä voi olla syytä haluta tietää", jatkoin minä "miksi Teidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön vahingoittamiseen."

"Ei", vastasi rouva Catherick, "en halua ollenkaan tietää. Tämä näyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini. Minä en sotkeudu Teidän."

"No hyvä; kenties Te silloin kysytte", jatkoin minä, "miksi minä ollenkaan mainitsin tämän asian Teille?"

"Niin, sitä minä kysyn."

"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sir Percivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt."

"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?"

"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä elämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä täysin tuntea. Te tunnette ne — ja tämän vuoksi olen minä tullut Teidän luoksenne." "Mitä tapahtumia tarkoitatte?"

"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassa Welminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkun Teidän tyttärenne syntyi."

Vihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen varovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme. Minä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen hänen silmistään — yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä levottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä hänen silkkihameensa poimua.

"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?" kysyi hän. "Kaikki, mitä rouva Clements on voinut kertoa minulle", vastasin minä.

Silmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä kasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa — kaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties olisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei — hän hillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa, laski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä hymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.

"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki", sanoi hän, samalla kun hänen lannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa määrässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. "Teillä on yksityinen riita sir Percival Glyden kanssa — ja minun pitäisi nyt olla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja toista sir Percival Glydestä ja itsestäni — eikö niin? Te olette yhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette olevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä armoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että Te muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon tarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!"

Hän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja nauroi itsekseen — kovaa, ilkeätä naurua.

"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani — mikä olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen takia — ja minä olen voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. Kirkkoherra kumartaa minulle. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta — ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä, hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat, luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi meidän tapamme, niin, meidän tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi. Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla kolehdissa köyhille shillingin — minä panin puoli kruunua. Kirkon isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille, että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla? Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän koskaan elänyt yli tulojensa? Minä en ole. Ahaa, kas tuossa tulee kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra — mikä Teidän nimenne onkaan? — katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."

Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo, viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä ivalla kuin koskaan ennen.

"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?"

Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään, hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua, että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista, että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:

"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä kerran.

"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte; Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa — on kumminkin totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te — jos Teillä on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta — se, joka auttaa minua musertamaan tämän miehen."

"Musertakaa hänet itse", sanoi hän — "tulkaa sitten takaisin kuulemaan, mitä minä silloin sanon."

Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan — nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen, vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään — mutta vain minuutiksi. Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan — hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin. — Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni — kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana tuolillaan.

"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.

"En."

"Pelkäättekö?"

"Näytänkö minä pelkurilta?"

"Te pelkäätte sir Percivalia."

"Pelkäänkö?"

Hänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen innokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa.

"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema", sanoin minä; "ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir Percival on mahtava mies — hän on vapaaherra, suuren maatilan omistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen —"

Minua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti hillittömään nauruun.

"Niin", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. "Vapaaherra — suuren maatilan omistaja — ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin, todellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta."

Nyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi miettiä poistuttuani tästä talosta.

"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä", sanoin minä. "En tiedä mitään sir Percivalin äidistä —."

"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään", keskeytti hän puheeni kiivaasti.

"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma", puutuin minä puheeseen. "Minä tiedän yhtä ja toista hänestä — ja minä epäilen vielä enemmän."

"Mitä Te epäilette?"

"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntä Annan isäksi."

Hän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.

"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te sanoa, kenen tytär hän oli — kenen hän ei ollut!" huudahti hän, samalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.

"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista perustusta", jatkoin minä lujasti. "Se salaisuus, joka uhkaavana riippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne syntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan."

Hän vetäytyi askeleen taaksepäin. "Menkää!" sanoi hän, osoittaen uhkaavasti ovelle.

"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta tähän lapseen nähden", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet äärimmäisyyteen asti. "Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä Teidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. — Teidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa kirkkomaalla sakariston vieressä."

Hänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa. Minä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon kovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota hän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata — kun minä lausuin nämä sanat: "kirkkomaalla sakariston vieressä."

Koko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen toisiamme. Minä puhuin ensiksi.

"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?" kysyin minä.

Hän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta ääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma hänen vastatessaan minulle.

"Kieltäydyn", sanoi hän.

"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?"

"Kehotan. Menkää — älkääkä tulko koskaan takaisin."

Menin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin vieläkin kerran katsellakseni häntä.

"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä, joita Te ette ole valmistautunut kuulemaan", sanoin minä, "ja siinä tapauksessa tulen minä takaisin."

"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole valmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta —."

Hän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin, varovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.

"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan", sanoi hän istuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla huulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.

Kun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen huulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään — hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä; koko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän kenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun vihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni rajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos sir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus ajoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin jäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä huoneesta.

Avatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt ohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin antaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.

Rouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella, yksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes se hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt tämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä yhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen vuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja mihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt taaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen varta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen tervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain, aavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn ylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen juhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt häntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!

VIII.

Minä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli vasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä olin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi huomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin ja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla, joka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa. Mies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä olin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut edelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut haastaa riitaa kanssani.

Minä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa aikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi nopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun. Tämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut, että uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä päätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä oli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut vai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja astutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.

Juna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä saapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä menin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua Blackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti tällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.

Minä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt olin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva Catherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir Percivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville, enkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona. Hän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen jälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin ja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen, jotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi tälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa Hampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin uskottavasti toisemme.

Millainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa yritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin saavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta muuta. — Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua — edesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi Lauran pakopaikan löytämiseen — ei ahdistanut minua ollenkaan Hampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja jos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.

Poistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua, en voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla, läksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen yöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni hänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita onnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan ensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna, Welminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään seuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin matkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada sen kirjoittamalla postinhoitajalle.

Ravintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli häiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä oli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti muistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta loppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan äkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.

Vanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta ajatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä minä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä minä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.

Kun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir Percivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana, pidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden tunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain kokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta "kirkkomaalla sakariston vieressä" — asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta sivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin valmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai suuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani nämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan ennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin salattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta tätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen äkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut tämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut käsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja — hän oli epäilemättä ollut osallinen rikokseen.

Mikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se oli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen — muutoin ei olisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan nähden niin selvällä halveksumisella — siis törkeä ja vaarallinen rikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon sakariston kanssa.

Seuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.

Rouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui nähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla siitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui — "ainakin äidin puolelta". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä: Joko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo, jonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat. Ensinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla kirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää hänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.

Mutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin mikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja, joita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä merkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi mielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä koskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät kirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä he olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas niihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima, joka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin uskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin sakaristossa.

Nämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona — nämä ne kaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle, ratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.

Aamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin matkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan Welminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata, joka koko ajan hitaasti kohosi.

Korkeimmalla paikalla oli kirkko — vanha, ajan pahoin pitelemä rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi. Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu — eikä kumminkaan synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin, suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita, jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.

Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies, metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.

He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin — sir Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.

Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla. Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen. Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin epäedullinen ajatus — mikäli minä pian huomasin — siitä paikasta missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut Lontoossa.

"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin ajattele, herra?"

Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa kaikista perhehuolista.

"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani. Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri — kuka tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin kuningatarkin — Jumala varjelkoon kuningatarta! — ja se on jo enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"

Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he vapaasti voivat valvoa toimiani.

Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän, että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei ollut varma.

"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan uutta. — Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' — ja siihen asia jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme seuraa ollenkaan aikaamme."

Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa kääröissä — olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla, messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.

"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin, herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin valmiina Lontooseen vietäviksi — niin tässä ovat ne rojuina ja tässä tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"

"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.

"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista apostolia puuhun leikattuna — mutta ei yhdelläkään ole nenää jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään vahingoittunutta — kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa kuin kirkko, jollei vanhempaakin."

"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"

"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista, paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat loppuivat — ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa — kaikki on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa — mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin, kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen — eikä sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä, kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme — ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä — me olemme täällä nurkassamme aivan unhotettuina. — Sakaristo tulee rojuhuoneeksi — kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin tietää."

Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä, ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti siivottomalta — ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme asiaamme käsiksi.

"Niin, niin, aivan oikein — kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä, herra?"

Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni tämän vuoden lopusta.

"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.

"Kummalleko puolelle, herra?" kysyi lukkari. "Eteenkö vai taaksepäin siitä vuodesta?"

"Taaksepäin, menneeseen aikaan."

Hän avasi erään kaapin oven — sen, jonka vieressä messupaidat riippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma säilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä huonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki kävelykepilläni.

"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen säilytyspaikka?" kysyin minä. "Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän kirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä tulenkestävässä kaapissa."

"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!" sanoi lukkari, sulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa sen kantta. "Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja opettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta vuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' — hän tarkotti juuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä kirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen lausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan ja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra — ja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin kauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa olevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin tähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että hänellä oli määrätyt päivänsä — yksi tai kaksi joka vuosineljännes, jolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin silmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä tietää', oli hänen tapansa lausua — 'miten voin minä tietää, ett'ei kirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää. Miks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi saada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin päivänä onnettomuus tapahtua — kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää seurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli hänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin tyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa ja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä Lontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen vertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?"