SISÄLLYS: (continued 2)

Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.

Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."

Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni, pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.

"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta nyt — eikö niin?"

Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.

"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"

"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."

"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään — kysyin vain Teiltä kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."

Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan, pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen keskiosaa.

"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä. Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje kysymyksessä."

Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli — sen kasvatuksen, niiden periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä. Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.

"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."

Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella, haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea kohden.

"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan, olisi toivomus päästä hänen talostaan.

Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.

"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."

"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."

"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista minua kohtaan seisoa tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, — minä voin helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla vain sanan. Menkää, milloin haluttaa — mutta kavahtakaa levittämästä mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä. Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu — ja sen saakoon kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä muussa talon osassa tahansa.

"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki tarkoin mieleenne — ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun teoistani, jos Te uskallatte!"

Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan ratsupiiskallaan.

Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen, jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen vastaus poistaa vihan — ja minä hillitsin sentähden tunteeni vastatessani:

"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."

"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät — älkää luulko, että minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun. Koska haluatte mennä?"

"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen sallii, sir Percival."

"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."

Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin, kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä, ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä neiti Halcomben luo.

Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.

"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.

Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä minä vastaisin.

"Muistakaa! Minä en tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän. "Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen, kun Te otatte uuden paikan."

"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."

"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival —"

"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."

Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan, ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein pelottaneen minua.

Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä lopultakin tulin hänen luoksensa.

"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset vanhat huoneet sijaitsevat — oven, joka aina minun tulostani asti Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.

"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan kovin saada heti matkustaa."

"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.

"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."

Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen, että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.

Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa, vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää, ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut, minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten oli kätketty.

Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa, hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.

Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna. Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.

Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.

Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä, kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa. Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin. Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään — ei, kuten minä luulin, paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti, keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä, oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen veräjän — oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.

Huomispäivänä tai sitä seuraavana — en muista oikein, kumpanako — toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten matkustanut edelleen rautateitse — mihin, ei mies voinut sanoa meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.

Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten kerrottu.

On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan. Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä osasta; toiseen.

Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti halpamielistä petosta.

Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi, jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla luokseni. Oli surullinen aika — aika, joka vaivaa minua sekä ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin; hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.

Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni aiheuttamia.

Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni, ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin, niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.

Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.

Useiden eri todistajain jatkama kertomus.

1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus.

(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)

Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän, että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.

Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä — vaikka omatta syyttäni — olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco. Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen. Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.

Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita odotettavan maaseudulta.

Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady Glydellä — niin oli vieraan nimi — oli varsin heikko terveys ja että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen. Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani, kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.

Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut. Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.

Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi. Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui, kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja kuunteli tarkkaavasti.

Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä, ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.

Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä. Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan, että hän oikein vaivasi meitä kaikkia — ja kun hän lopultakin ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin oli hän!

Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui varsin levottomasti yöllä — ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla. Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa ja kyselläkseen koko joukon.

Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat, ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa. Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan ole ollut — ei, ei koskaan vahva!

Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen, ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni sanoi hänen olevan paremman.

"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle? Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi voitaikinaa, kiltti piikaseni, — paljon voitaikinaa, joka sulaa suussa, kun se on kermalla voideltu. — Oi, se on ihanaa!" Sellainen oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!

Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse, että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme, jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi, täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä — paitsi yöllä, jolloin minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi — muulloin oli hän varmaan liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.

Jotenkin siihen aikaan — isäntäni ei vielä ollut palannut — soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini, kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana tekemänsä lupauksen mukaan.

Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.

Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut", kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut. Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti, niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö," sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti vapisten poistui hän huoneesta.

"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" — "En tiedä oikein herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." — "Kyllä, herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne ajatellessanne tätä asiaa." — "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi, kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. — "En, herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi. Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra", lisäsin minä. — "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty. Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." —

"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin — eikö niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.

Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti, kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia — sanoi vain, että hän kyllä tiesi, mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista elinpäivinänsä.

Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta. Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä, järjesti asian niin hänen maaseudulla — Cumberlandissa muistaakseni — olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine käyntineen ja leveine hatunnauhoineen — niin, juhlalliselta hän näytti todellakin!

Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:

1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.

2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin lady Glyden luona.

3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan mainittu minulle eikä toverillenikaan.

Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.

(Allekirjoitettu)

Hester Pinhorn (+ hänen puumerkkinsä)

2. Lääkärin todistus.

Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on sattunut.

Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä, 21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa, ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus tuntematon.

(Allekirjoitettu)

Alfred Goodricke.

Osoite N:o 12 Craydons Gardens, S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.

3. Jane Gouldin todistus.

Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä, ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä, jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.

(Allekirjoitettu)

Jane Gould.

4. Hautakiven todistus.

Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden, Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta, tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850.

5. Walter Hartrightin todistus.

Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin. Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein hyökkäys, hukkuminen — nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet minua; kaikista olen pelastunut.

Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut, rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin — muuttuneena miehenä. Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani. Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle sopii.

Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä, mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin tehnyt auttamattoman haaksirikon — olin oppinut vain kärsimään sitä. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana etäisyydessä.

Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.

Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.

Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.

Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista, mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus — se oli suru, joka loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun; sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen haaksirikon — hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan. Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle neiti Halcombelta — eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan, jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla. Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen poskillensa.

"Walter!" kuiskasi hän — "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että minä olen vielä luonasi!"

Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut minulle kaikki.

* * * * *

Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen — siis lokakuun 16 päivänä.

Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin taistellut kovasti, ett'en tekisi heille palaamiseni iloa katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja sietääkseni järjellä elämää — tuudittaakseni syvän suruni rauhaan päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi ja toivottomasti! — eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni osanotto, äitini hellyys.

Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura Fairlie oli kuollut.

"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin hänet ensi kerran — kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."

Läksin matkalleni — Laura Fairlien haudalle.

Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.

Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin eteenpäin, pitkin polkua — — — Siinä oli hyvin tuttu puutarha kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat, valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa — kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä, yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja kädessään.

Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!

Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina, haudan yllä — tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja surulle pyhitetylle.

Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen, joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus — kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle —". Lempeät, sinisilmät kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena, viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen luotansa — oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto nähdessäni hänet viime kerran! — Sen muiston vein minä mukanani kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen haudallensa!

Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä — — —

Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana — ei mitään maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni väliin.

Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt! Vasta eilen me erosimme toisistamme — eilen minun silmäni näkivät viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!

* * * * *

Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.

Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se — kuului askeleita, yhä lähempänä — nyt vaikeni se.

Katsoin ylös.

Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.

Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat haudalle; he katsoivat minua siinä seisoessani.

He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa iltavalossa näin minä Marian Halcomben.

Mutta muuttuneena — niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut. Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.

Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut — hän ei puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton pelko kävi läpi koko olentoni.

Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen — minulle niin tuttu — se ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet silmät, kuihtuneet kasvot.

"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa. Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."

Harsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi. Minä katsoin häntä — katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.

Ääni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin — äkkiä kohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle, että menisin pois.

Mutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni — sekä ruumiini että sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme kasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla olevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.

Ääni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. "Pitäkää kättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä herra Hartrightiä!"

Nainen kohotti harsoansa.

"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle" — Laura lady Glyde, seisoi itse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.

I.

Alan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.

Tämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni vaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin ei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida ohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida pitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä käsissäni.

Koko elämä, äkkiä muuttuneena — koko sen päämäärä uudestaan luotuna; sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset — kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle — kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.

Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa, mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita vuokrattavana.

Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset. Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä mahtavia ystäviä.

Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni, joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme. Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä, yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.

Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella tulevalla lehdellä.

Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille, jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti — kuollut.

Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.

Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.

Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme, olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä muistan sinut" — annoin minä — joka jo ennen olin antanut hänelle rakkauteni — elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli oikeus antaa se.

Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon — voin minä nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin. Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun, saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia — toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.

Olen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin ja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.

Minä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin sanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja auttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen luettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja lainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat yksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.

Marianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.

Kun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa ja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui. Kohta muutamia päiviä sen jälkeen — kuinka monta, ei rouva Michelson voinut muistaa — oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän ilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa. Varsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär jätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti Halcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes hän oli täysin tervehtynyt.

Neuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia oli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän kuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson tekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata sitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki hänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa sen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren seuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin annettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa tahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.

Neiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren & Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa, viimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä hän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille — yksin rouva Michelsonillekin — että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa. Herra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan palvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen sellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset olosuhteet sallisivat hänen tehdä.

Jättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi, tahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa herra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä haluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta, joita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella lääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa. Varman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut Blackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen tiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen vakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti Halcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla tavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti Halcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen läsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja niin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani ryhtyi.

Kumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä koonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.

Herra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta sisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään ollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa ehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa olevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana Cumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä tapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden osoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta haudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön vainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu hautakiven toiselle sivulle.

Hautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut vieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra Fairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti olleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut herra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja kuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta oheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se tarkoitti Anna Catherickiä.

Kysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:

Ensiksi: että Anna Catherickiä — josta neiti Halcombe voisi antaa herra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen — oli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä toimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran ennen oli paennut.

Toiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus oli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta, ja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka oli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina, oli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen viimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata häntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa. Tämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään salaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli huomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä välillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta toinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista, että hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia kirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä etukäteen olemaan uskomatta niitä.

Tämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaan Limmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka lady Glydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet. Kaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänyt Cumberlandiin.

Sellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapui Limmeridgeen.

Kohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan takia: — hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet kestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän kuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä sisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen. Tähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen sijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen terveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että olisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä, että taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa vartioitiin.

Mutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli seuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen suhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi kuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon Leicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet hotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain Englantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu ympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia ja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki sitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat sir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä hiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku piirissä.

Siten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan saamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä siinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin joutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut voimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt kaksinkerroin — ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna Catherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin tosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin oli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen petoksen vaikuttimena.

Vaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei ollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka ollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna Catherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä kysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt sen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli kuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän osoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen jonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja läksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.

Hän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa rouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi nähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän, että neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen luokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä hotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka ei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.

Hän pääsi heti omistajan puheille.

Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen — sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin, ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän, mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan. Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä voisi sietää lähempää tarkastelua.

Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa antaa tietoja.

Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä, joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine selityksineen ja neuvoineen.

Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa, myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia. Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen — ne olivat kuitenkin liian hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä hän tunsi, kuin jotain, minkä hän näki. Sanalla sanoen: — tämä seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä enemmän.

Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta, että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.

Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas aikoi etsiä vieraansa puistosta.

Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen tavalliseen tehtäväänsä.

Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa. Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta, riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.

Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa — tunsi kuolleen ja kuitenkin elävän! —

Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut, vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.

Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä — koettaa vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo, pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan — kolme sovereigniä — hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua yksin hänen kanssaan.

Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi. Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon, selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset — se on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.

Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi, ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa pelastaa Lauran mielisairaalasta.

Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden, mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan. Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.

Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen, mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä. Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku osansa summaan.

Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti menettäisi.

Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia. Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.

"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."

"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen saanut nämä rahat?" kysyi nainen.

"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neiti Halcombe.

"Sitten tahdon koettaa!"

"Mutta milloin?"

"Huomenna."

Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena — mutta kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista riippumaan. Siten erosivat he.

Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä — ja sisarukset olivat taasen yhtyneet.

Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin. Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten, kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa, että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen, että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus tehtäisiin epäilemättä sille taholle.

Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa — hän suostui siihen sitä mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä. Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta, joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.

* * * * *

Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.

Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.

Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea. Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain päiväin lepoa.

Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän, ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä — paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.

Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma, näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa olevaan omaan asuntoonsa.

He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös. Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.

Täällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita kuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin — vain sen huoneen, jossa hän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää sorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin, kun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti Halcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän toi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada esittää ystävänään.

Tämän merkillisen esittämisen jälkeen — jossa, mikäli lady Glyde voi muistaa, ei mitään nimiä mainittu — jäi hän yksin vieraan kanssa. Tämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi häntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja terävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni vieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon, myöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi Foscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja teki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan, kuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni entisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi itsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti lähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta, jonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli avannut oven, turvaa ja apua.

Juuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady Glyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan sisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun lady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän, ett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli uskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät sanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen lisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut molempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus valtasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä. Kreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen muukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli vedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa pyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä. Samassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä. Kreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja viimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen nenänsä alla.

Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin, hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.

Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että hän — Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan — meni rouva Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan kykenemätön sanomaan miten, milloin, tai kenen seurassa hän oli poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla mukana auttamassa häntä.

Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.

Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois — mihin aikaan, ei hän voinut sanoa — kreivi Foscon kanssa — ja rouva Rubelle taaskin seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota, sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään, oliko yksi vai useampia päiviä kulunut — kunnes hän äkkiä tuli tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki olivat hänelle vieraita.

Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna Catherickiksi, ja siellä — tämän viekkaan salahankkeen viimeinen huomattava seikka — huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde — hän on kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet säilöön viime näkemästämme — Anna Catherick!" — Ja nimi oli aivan oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.

Nämä olivat ne tiedot — kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia — jotka voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa; hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna; että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti kielletty.

Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.

Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa väittää, että lady Glyde vielä eli.

Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen taloonsa oli häpeä ja loukkaus.

Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo, saattaen kädestä sisartaan.

Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. — Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu, että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.

Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja huomasi, kuinka sekin oli — lievimmin sanoen — epävarma, oliko se nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he kaikki olivat kuulleet puhuttavan — silloin oli se surullinen seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli syntynyt — niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat nähneet hänet päivittäin.

Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.

Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa, odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin. Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.

Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen, suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt, joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen turvallisuudelleen — hänen omasta kotipaikastaan.

Oli viisainta heti palata Lontooseen.

Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen — ei ystävällistä sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä Limmeridge-Houselle.

He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle, kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton. Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun luoduista olennoista näkemään tämän käden.

He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme kohtalo.

II.

Tällainen oli kertomus menneestä ajasta — ainakin mikäli me silloin tunsimme sitä.

Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi, kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että viattomatkin henkilöt — kaikella varmuudella lääkäri, molemmat palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin — olivat tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.

Meidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi Foscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen kautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton — kaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle vaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa eivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä koettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän uhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa — neiti Halcombelta ja minulta.

Tämän vakavan vaaran pelko — vaaran, joka joka päivä ja tunti voi lähetä meitä — määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea tuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa vähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla — minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta — sillä kuta kovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa tarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin itselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita minä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin ja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää; helposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen shillingin asiamme voittamiseksi — tämän oikean asian, joka minulla nyt ja alati oli vakavasti mielessä.

Viikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja toteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut muita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä ulos. Minä järjestin niin — ainakin nykyisin — ett'ei Marianin ja Lauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan, ja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi vastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin minä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut — erään puunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä — hakemaan tointa ja sanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.

Hän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti osanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin hänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn, minkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun kokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet, riittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.

Niin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe ja minä yhteen varamme — hän kahden- ja kolmensadan punnan välille, minä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa. Minä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin salaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt panna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion viikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku pääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.

Kaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin itse oikeutettuna. "Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät nämä", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri vaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa menneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen luja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin silmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia alas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen päättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden heikolla kajastuksella. "Älä epäile minun rohkeuttani, Walter", sanoi hän, "minun hermoheikkouteni itkee — enkä minä itse. Taloustoimeni voittavat sen, jollen minä voi." Ja hän piti sanansa. Voitto oli saavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui levätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat minua menneen ajan voimakkaalla loisteella. "Minä en ole kumminkaan vielä aivan kelvoton", sanoi hän, "minä ansaitsen kyllä osani työssä." Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: "Ja osani vaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!"

Minä muistin sen, kun se aika tuli.

Jo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen järjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä, kuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki nämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä. Nyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni vastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin asestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.

Minä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura tunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa todistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi — jos se tunne, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut paljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin epäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.

Menneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna Catherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani siitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin maininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä piirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa erosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen hetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa — kuten usein tapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää. Suru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen edes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni, olivat nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon, ja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain mielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni eivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat — niin, vieläpä ystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme, olisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa jälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura Fairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut moittia tästä epäilystä.

Ainoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin — että hän mahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle täytyvät olla aivan tuntemattomia — oli niiden surullisten kokeiden jälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan aivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä koetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa ja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli uusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan, kauheaan aikaan, joka oli kulunut.

Ainoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa, olivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta Limmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä piirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot näyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän oli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut koskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti ja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja vaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja minuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota me tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen värilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka minä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran — ah, vielä kerran! — istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka säästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa huoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta, tukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta harrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon henkiseen olemukseensa — kunnes hän voisi ajatella piirustustaan, puhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen minun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; — kaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä ja onnesta.

Tällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen sielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään lähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei ollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä. Me otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle viiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä iltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään olevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani kirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme ja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti kuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan väsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me emme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen, säälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella häntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen parempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat muistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti olimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka väsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin täytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty — jos ihmisen voimilla se oli voitettavissa — poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.

Tämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle oli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.

Neuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta kuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me tiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä häneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta. Minä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä kaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli vähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa apua, olipa mitä laatua tahansa.

Ensimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben Blackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni koskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä näkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä tein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme yötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian Halcombe voi ilmoittaa.

Seuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman paljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva Veseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän oli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa salasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan samoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa todellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta "lady Glyde-vainajana".

Rouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka minulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että hän halusi asua vanhan ystävänsä luona — mutta ei koskaan tullut. Sekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella oli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen asianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin — mutta johdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa, virhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.

Kun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut rouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta ilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään päivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat rivit: — "Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja tulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta yöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä — minä kirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä selvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää kotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä hellästi rakastava Laura." — Mitä apua oli minulle näistä riveistä? Ei mitään!

Kotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon ottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille. Hän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä kreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää taloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta, mitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme vastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin lääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos mahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin herra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla sain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen naisen — Jane Gouldin — kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane Gouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.

Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä kertomuksessa.

Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa. Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen keskusteluun.

Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.

"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti, että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin — koetan tulla terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter, vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin vaikea oppia maalaamaan?"

Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja — vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa, jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja vahvaksi Marianin ja minun tähden." — "Niin", sanoi hän itsekseen, alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä auttamassa minua."

"Minä tulen pian takaisin, rakkahani — katsoakseni, kuinka sinä edistyt."

Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän päättymistä.

Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen. Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.

"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua", sanoin minä, "ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli kenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin tapahtuisi —."

"Mitä voisi tapahtua?" kysyi hän nopeasti. "Sano minulle suoraan, Walter, onko jokin vaara peljättävissä — minulla on silloin rohkeutta kohdata sitä."

"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa", vastasin minä, "on, että sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla hänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni ennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut ulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä."

Hän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen äänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran, joka uhkasi meitä.

"Ei ole uskottavaa", sanoin minä, "että sir Percival tai hänen kätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin mahdollista. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun pidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit. Jos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan minä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti. Älä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä pelkää."

"Ei, en pelkää!" vastasi hän varmasti. "Sinun ei tarvitse katua, Walter, että sinulla on nainen liittolaisenasi." Hän vaikeni ja pidätti minua vielä hetkisen. "Varo itseäsi!" sanoi hän ja puristi levottomasti kättäni — "varo itseäsi!"

Minä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen tiellä — tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi asianajajan ovella.

III.

Ei mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren & Kyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.

Minun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä erään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin päiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli avannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra Kyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä asioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että jos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen mielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä tapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa se paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät vartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan minua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni heidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut mahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän konttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni. Oli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä — myöhäistä toivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin toisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla varovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa menemättä suoraan kotiin.

Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin levollinen tapa puhua — ei, kuten olin luullut, erikoisen harras kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa levollisuudessaan.

Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa, niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.

"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."

"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän. "Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."

"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"

"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä epävarma."

Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa, jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti sanoman.

Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka edellä ovat esitetyt.

Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:

"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"

Hän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin takaisin tavallista kylmäverisyyttään.

"Ennenkun minä lausun ajatukseni", sanoi hän, "täytyy minun saada tehdä muutamia valmistavia kysymyksiä."

Hän teki minulle nämä kysymykset — tutkivat, epäluuloiset — jotka selvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja että, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi epäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.

"Uskotteko minun totuutta puhuneen?" kysyin minä kuulustelun loputtua.

"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän puhuneen totta", vastasi hän. "Minä pidän neiti Halcombea mitä suurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän on käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin pitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta että esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra, täytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin elää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani lakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun velvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla ole edes todenmukaisuuden varjoakaan."

"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle."

"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan. Todistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin tyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi Foscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on lääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa olosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui Limmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia, jonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on esitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja haudattiin, ei ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne pääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe matkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä erään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna Catherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen lady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin tunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa, otettiin vastaan siellä Anna Catherickinä — on edelleen tunnettua, että se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi herra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen ilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin tiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen olevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä ovat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti Halcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä myöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja merkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle, että hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun saadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren päästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla saanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä hänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen veljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei. Jääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei, hän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut jälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen vanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie väittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää itseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä talossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole ollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa salli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea vaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki vähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä — jos tämä asia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle, joka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne järjellisiltä näyttävät — missä on Teidän todistuksenne?"

Ennenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota ajatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita minulle vieraan katsantokannalta — ensi kerran ne pelottavat esteet, jotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.

"Ei voida kieltää", sanoin minä, "että ne seikat, jotka Te olette esittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta —."

"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää olevan vääriä", jatkoi herra Kyrle. "Sallikaa minun sanoa, herra, kokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on valittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja pitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina ensinmainitun. Esimerkiksi: — Lady Glyde — kutsun häntä siten, selvyyden vuoksi — sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on todistettu, ett'ei hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan antautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja teette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä päätelmä on väärä — minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän huomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen todistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte tarjota."

"Mutta eikö ole mahdollista", sanoin minä, "kestävästi ponnistellen havaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on muutamia satoja puntia —."

Hän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.

"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne", sanoi hän. "Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi Foscoa vastaan ovat todet — mihin nähden suvainnette muistaa, ett'en minä myönnä sitä — niin koetetaan jokainen ajateltava este asettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen este jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen kohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet puntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin olla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen, henkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista vaikeimpia selvittää — niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole niin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä en todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän kummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen kirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin Teidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä. ett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia otattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra Hartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä."

Minä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä oli että tulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja vetosin vielä kerran häneen.

"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin näiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?" kysyin minä.

"Ei Teidän asemassanne", vastasi hän. "Yksinkertaisin ja kaikista varmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä ymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte osoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa todistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin saisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen sanomaan: — 'käydään työhön käsin'."

"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle."

"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright, toimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta tällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme sitten, miten voin neuvoa Teitä."

Minä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan yhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja kreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.

"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta", sanoin minä, "koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi ilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi Fosco ja sir Percival Glyde."

Herra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi kerran hymyilevä ilme.

"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista herroista", sanoi hän, "ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja siltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria rahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he tunnustaisivat mitään."

"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle."

"Kuka pakottaa?"

"Minä."

Me nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan kasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli osoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.

"Te olette varma", sanoi hän. "Epäilemättä on Teillä persoonallisia vaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos oikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa alkaa, niin tahdon vain sanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa täytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy tulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa takaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin todistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi luultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut, ja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan häntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette luonnollisesti —".

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden raha-asioita", sanoin minä. "En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut niitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt koko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että minulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon, että minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä hetkellä ovat —."

Hän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni kumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin puhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.

"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä", sanoin minä, "ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta persoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin vieras isänsä kotoa — valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen äitinsä haudalla — ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta kaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen synnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten läsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä valhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen käskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan rikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan heitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja niin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen voittava."

Hän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen muotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni voittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua ollenkaan.

"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle", sanoin minä, "ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin kiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut kertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan täydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi esittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin voitettu saamalla tietää tämäkin."

Ottaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin nähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.

"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten", sanoi hän. "Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti Halcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi auttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät hänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne."

Katsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: — Neiti Halcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä. Chancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.

Ennen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.

"Tiedättekö", sanoin minä, "onko sir Percival vielä Pariisissa?"

"Hän on palannut Lontooseen", vastasi herra Kyrle. "Ainakin niin ilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen."

Saatuani tämän tietää, läksin pois.

Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella olevan rauhallisimman korttelin kautta — ja erään kadun päässä pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.

Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä. Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle, toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen Englannista lähtöäni.

Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan, vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn, annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.

Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle — yhäti molemmat miehet kintereilläni — ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä, tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja jo pimeän tultua palasin minä kotiin.