SISÄLLYS:

I. Runolaulaja. II. Balthasar. III. Juudean prokuraattori. IV. Komm Atrebaatti. V. Amykos ja Celestinus. VI. Neitsyt Marian temppuilija. VII. Harakan miraakkeli. VIII. Hyvin opittu läksy. IX. Uudenvuodenlahja. X. Myönnetty kuolema. XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II. XII. Bonaparte San Miniatossa. XIII. Gestas. XIV. Signora Chiara. XV. Kaiverrettu kivi. XVI. Valtameren Kristus. XVII. Crainquebille. XVIII. Putois XIX. Riquet. XX. Riquet'n ajatuksia. XXI. Vanhurskaat tuomarit. XXII. Herra Thomas. XXIII. Elysionin kentillä.

I, IV ja XII kokoelmasta Sous l'invocation de Clio, II on nidoksensa nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmasta L'Étui de nacre, VII, VIII ja IX kokoelmasta Les Contes de Jacques Tournébroche, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII kokoelmasta Crainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits profitables, XXIII teoksesta Le Jardin d'Épicure.

Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen, muut J. Hollo.

Runolaulaja.

Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten. Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset, joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi, koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän, hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.

Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.

Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa, kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon, joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.

Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen, meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton, ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä. Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja kieli suusta riippuen.

Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle, joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet, toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja hänen kahden lapsensa kanssa.

Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi, punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet. Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.

Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet, muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan, taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:

— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on, ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.

Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen itse eläinten lihat.

Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin, kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla. Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.

Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:

— Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet, ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia, koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.

Vanha Melantho vastasi:

— Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta. Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.

Hänen äänessään ei ilmennyt ilo eikä ikävyys.

Vanhus vastasi:

— Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä on vaivalloinen.

Vanha Melantho virkkoi:

— Monen ihmisen elämä on vaivalloinen.

Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.

Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia. Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa. Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä. Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden vaellusta suljettujen silmäluomien alla.

Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita sotaretkillä.

Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja, ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä kotialttarille.

Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:

— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti. Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle kuuluvan veron.

Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen ympärillään permannolla, jalat ristissä.

— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän. Tämä laulu on kaunis.

Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa. Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.

Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen, pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista säveltä.

Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta kuin säädyllisyyttä.

Hän sanoi:

— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä, jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.

Hän sanoi vielä:

— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».

Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.

Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet, mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten sukuluetteloita.

Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.

Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta, ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja virkisti sillä laulajan huulia.

Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää ja sanoi:

— Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu, joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle suotuisia sanoja.

Tyttö vastasi:

— Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle, missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia avarampi.

Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi helposti Megeen asumuksen.

Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas, joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.

Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta äveriäs Meges lausui hänelle:

— Ole tervetullut. Mitä lauluja osaat lausua?

Vanhus vastasi:

— Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis. Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin kaunista laulua.

Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei tietänyt itsekään niiden lukua.

Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:

— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät sankarien ja kuninkaiden korvia.

Vanhus vastasi taitavasti.

— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen, joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.

Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:

— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen. Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta? Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.

Laulaja vastasi:

— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä. Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.

Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä, eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.

Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:

— Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.

Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta, tunsiko hän Odysseun retket.

Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt harhaillessaan aukeilla ulapoilla.

Vanhus vastasi:

— Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään. Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta toiseen, airo olkapäällä.

Oineus vastasi:

— Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa surmaamana.

Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.

— Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään kemuja.

Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.

Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä, Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja viiniä mielin määrin.

Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:

— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden paimenpäällikön.

Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:

— Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.

Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja Thoas sanoi:

— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut painiottelussa.

Ärtynyt Peiros vastasi:

— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.

Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua Meges virkkoi Vanhukselle:

— Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.

Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa ilmassa.

Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa povestansa esiin niin raikuvan äänen.»

Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun. Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä. Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.

— Sinä koira! huusi Thoas.

Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina. Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.

Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen. Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut, pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön siihen virratessa.

Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.

Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset. Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.

Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.

Balthasar.

Magos reges fere habuit Oriens.

Tertullianus.

[»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]

I.

Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen, mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia, kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin, ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.

Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.

He kohtasivat nuoria tyttöjä, jotka tanssivat kukkivien granaattipuiden alla.

— Tanssi on rukousta, virkkoi tietäjä Sembobitis.

— Nuo naiset voisi myydä sangen hyvään hintaan, virkkoi eunukki Menkera.

Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.

Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.

Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. Kuningatar Balkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.

— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.

— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.

Heittäydyttyään pitkäkseen maahan tietäjä ja eunukki vetäytyivät pois.

Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt lausumaan sanaakaan.

Hän ajatteli: »Vaitioloni varmaan kiusaa kuningatarta.»

Kuningatar kuitenkin hymyili yhä eikä näyttänyt vihastuneen.

Sitten hän lausui äänellä, joka oli ihaninta musiikkia ihanampi:

— Olkaa tervetullut ja istuutukaa viereeni.

Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti valkean valon säteeltä.

Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä ja huudahti viipymättä:

— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.

Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.

— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte surmata jättiläisiä?

— Koska rakastan teitä, vastasi Balthasar.

— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä vesi.

— On, vastasi Balthasar hämmästyneenä.

— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa valmistetaan säilyhedelmiä.

Kuningas ei osannut vastata. Mutta Balkis ahdisti:

— Sanokaa, sanokaa, tehkää mielikseni.

Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:

— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?

— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleen Balkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?…

Kuningatar jatkoi:

— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen suunsa? Hipiänsä? Povensa?

Balthasar kohotti kätensä häntä kohti huudahtaen:

— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran lisäksi.

Mutta Balkis nousi ja pakeni pois nauraen helakasti.

Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.

— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyi Sembobitis.

Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa ja joi palmuviiniä.

— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.

— Kuningatar Kandakee on musta, vastasi Balthasar.

Balkis kääntyi vilkkaasti katsomaan Balthasaria ja sanoi:

— Ihminen voi olla musta olematta ruma.

— Balkis! huudahti kuningas…

Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa, hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.

— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se minulle, niin minä tyydytän sen.

Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena. Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.

Vihdoin hän vastasi:

— Minä tahtoisin pelätä.

Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä, koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.

— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!

Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan lapsen äänellä:

— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina. Haluatteko?

Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli ristikon lomitse alas torille.

— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona. Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.

Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.

Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen hameeseen.

— Lähdetään! sanoi hän.

Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle portille, josta päästiin ulos vainiolle.

II.

Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.

Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa, löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten, seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.

Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis kumppanilleen:

— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.

Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi, ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut, vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen, jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä, mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja, palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.

— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.

Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit tulivat juomaan kivien koloista.

Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä lepäävät rakastavaiset.

— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.

He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin häntään ja jatkoivat matkaansa.

Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin näkymättömälle asialle.

He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää, jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis ahnaasti söi.

Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.

— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää teidät kaikki.

— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät meidät mustan rakastajasi avulla?

Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin, syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.

Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui melkein kohta.

III.

Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä katoamisestaan.

Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:

— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että joudutte hirteen.

Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti. Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon, havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa. Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen kuningattaren palatsiin.

Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.

— Missä hän on? Mitä hän tekee?

— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen kuninkaan kanssa.

— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne vain nousee kaksinkertaiseksi.

— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.

Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.

Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.

— Balkis, armaani! huusi Balthasar.

Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin unennäöstä.

Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen äkkiä takaisin.

— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.

— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.

Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.

Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:

— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.

— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!…

Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja heittivät säihkyviä salamoita.

— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää hyvästi!

Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa, mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.

IV.

Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:

— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on vanhusten kaltainen!… Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on pahanilkinen.

— Viisaus tekee ihmisen onnelliseksi, vastasi Sembobitis.

— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan. — Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin virrassa kuin puunrungot.

— Luonnon ihailemiseen ihminen ei milloinkaan väsy, sanoi Sembobitis.

— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin asioita kuin palmut ja krokodiilit.

Hän puhui niin, koska hänen mieleensä muistui Balkis.

Sembobitis, joka oli jo vanha, virkkoi:

— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.

— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa asioita, joita ei selitetä.

— Mikä on sellainen asia? kysyi Sembobitis.

— Naisen petos, vastasi kuningas.

Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin, jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet. Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet. Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan Sembobitiin opastamana.

— Taivaan kuviot ovat kohtaloittemme merkkejä, sanoi hänelle Sembobitis.

Hän vastasi:

— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan ajattele Balkista, ja se on suuri etu.

Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset, Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.

— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia, tina Beliä.

Kunnon Balthasar virkkoi:

— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut kunniaan kansani seassa.

Siitä syystä Sembobitis opetti kuninkaalle viisautta.

Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.

Sen havaitessaan Menkera suuresti iloitsi.

— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen kuin vuohten.

— Kuka sinulle on tuollaisia tyhmyyksiä uskotellut? «kysyi kuningas.

— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuin Etiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, että Balkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinen musta sorkka.

Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina erittäin moniosainen tunne.

Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin viisas Sembobitis itse.

— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että horoskooppini ovat oikeat?

Viisas Sembobitis vastasi:

— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät alinomaa.

Balthasarissa oli hyvä luontainen äly. Hän sanoi:

— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan. Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis, kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!

Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä. Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.

Mutta Balthasar toisti itsekseen yön hiljaisuudessa:

— Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla!

V.

Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.

Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:

— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua rakasta.

— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan me toisiamme.

— Etkö siis huomaa, kuinka tuo musta minua solvaa?

— En, vastasi Kommagenen kuningas, minä en sitä huomaa.

Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä varustautumaan Etiopian-matkalle.

— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi, ellet ole valmis ennen auringonlaskua.

Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä! huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.

Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.

Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.

Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla on hyvä tahto!

»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt tallissa, aasin ja härän välissä.

»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka lohdutusta halajavat.

»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.

»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle rikkautta, riemua ja rakkautta.

»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.' Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen rakkaus'.»

Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan tummiin kasvoihin.

Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja palvoivat, otsa kivipermannolla.

Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti palata Saban maahan.

Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa astuivat alas tornista.

He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.

Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:

— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.

Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen parta peitti hänen rintansa.

— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan ihmisille totuuden.

— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.

— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on minut kutsuttu.

— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä teidän seurassanne.

Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.

Nähdessään tähden pysähtyvän he ilahtuivat kovin.

Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä, heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin evankeliumissa on kerrottu.

Juudean prokuraattori.

L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista, ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet hänet viisaaksi.

Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin, mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.

Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa, lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät. Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla lepäsi leppoisa Vesuvius.

Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen Luonnon olemuksesta, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea. Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan, jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.

Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:

— Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut jälleen!

Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen tarkkaavan katseen.

— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet enää tunne Aelius Lamiaasi.

Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.

— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.

Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.

— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.

— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman, joka korvasi lainani korkoineen.

— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan: ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea? Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.

— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut. Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.

— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena? Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui? Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.

Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.

— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta. Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.

»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina. Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan pääsyä sinne.

»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin. Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori, ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa. Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen, ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»

— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta, joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.

— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita, jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota. Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana, Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan. En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa muistoani?»

Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:

— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme. Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.

— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni. Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista. Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella. Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa sävelillä.

— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.

Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita. Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu. Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa, laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita. Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä, että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin, vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja Lucrinus-järveen.

— Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna, ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian. Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja, Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua käskettiin keskeyttämään työt.

— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten onnea heidän tahtomattaan.

Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:

— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla, johon jalkasi usein astui.

— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi, onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa? Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.

— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli, Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi kunnianarvoiset.

Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.

— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta, sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta, Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi. Minkätähden naurat, Lamia?

— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle, joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta, joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin kauniina päivänä maihin Ostiassa!

Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:

— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla, pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin, jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa. Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien, kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa! Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan, vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat. Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!

Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa? Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta. Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi, että minä olin oikeassa.

Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.

— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet, joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa. Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä, jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta. Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta. Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko ruumiinsa on hieno ja hurmaava.

Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.

— Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon, etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.

Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin näkymättömälle kuvalle.

Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka vähitellen yleni:

— Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset! Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla, tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa, hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?

Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti hän sitten virkkoi hiljaa:

— Jeesus? Jeesus, Nazarethista? Ei muistu mieleeni.

Komm Atrebaatti.

I.

Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle, jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla, etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia, rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät juoman valmistamiseen.

Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät sellaista, mikä on toisilta ihmisiltä salattu.

Nämä metsien, rämeiden ja hiekkarantojen asujaimet olivat kookkaita; he jättivät vaaleat hiuksensa leikkaamatta ja verhosivat suuret valkoveriset ruumiinsa hurstilla, joka oli syksyn punertaman viininvarren väristä. He tottelivat päälliköitä, jotka oli asetettu heimoja johtamaan.

Atrebaatit tiesivät roomalaisten tulleen sotimaan Gallian kansoja vastaan ja tiesivät kokonaisia kansakuntia myydyn orjuuteen, ruumiineen ja hyvyyksineen. He saivat erittäin nopeasti tiedon siitä, mitä tapahtui Rhônen ja Loiren rannoilla. Merkit ja sanat lensivät kuin linnut. Se, mitä sanottiin karnuuttien Genabumissa päivänkoitteessa, kuultiin Valtameren hiekoilla jo yön ensimmäisenä vartiona. He eivät kumminkaan olleet huolissaan veljiensä kohtalosta; päinvastoin: he kadehtivat veljiänsä ja iloitsivat Caesarin heille tuottamista onnettomuuksista. He eivät vihanneet roomalaisia, koska eivät heitä tunteneet. He eivät heitä pelänneet, koska heistä näytti mahdottomalta, että sotajoukko voisi tunkeutua heidän asuinsijojansa ympäröivien metsien ja rämeiden läpi. Heillä ei ollut kaupunkeja, vaikka he mainitsivat sillä nimellä Nemetocennaa, paaluvarustusten piirittämää avaraa aitausta, joka oli päällekarkauksen sattuessa sotilaiden, naisten ja karjan suojapaikkana. Mainitsimme jo, että heillä oli koko asuma-alueellaan suuri joukko samanlaisia, mutta pienempiä tyyssijoja. Niitäkin nimitettiin kaupungeiksi.

He eivät suinkaan luottaneet näihin rytövarustuksiinsa ajatellessaan roomalaisia, joiden tiesivät taitavasti valloittavan kivimuureilla ja puutorneilla suojattuja kaupunkeja. Pikemmin he luottivat siihen, ettei heidän koko alueellaan ollut mitään teitä. Mutta roomalaiset sotilaat rakensivat itse tiet, joita pitkin kulkivat. He käsittelivät maankamaraa paljoa voimallisemmin ja nopeammin kuin voivat ymmärtää korpimaiden gallialaiset, joiden keskuudessa rauta oli harvinaisempaa kuin kulta. Niinpä saivatkin atrebaatit eräänä päivänä suureksi kummakseen kuulla, että pitkä roomalaistie, kauniine kivikamaroineen ja askeltuhansia merkitsevine patsaineen eteni kohti heidän ryteikköjänsä ja rämeitänsä. Silloin atrebaatit solmivat liiton Synkäksi nimitetyssä metsässä asuvien kansojen kanssa, jotka olivat koonneet lukuisat heimot Caesaria vastustavaksi liittokunnaksi. Atrebaattien päälliköt kohottivat sotahuudon, sitoivat olalleen kullan- ja korallinkirjaellun hankkiluksen, painoivat päähänsä hirven- tai puhvelinsarvilla kaunistetun kypäränsä ja vetivät miekkansa, joka ei ollut roomalaisen säilän veroinen. Heidät voitettiin, ja koska olivat sisukkaat, antoivat he lyödä itsensä kahteen kertaan.

Heidän keskuudessaan oli erittäin äveriäs päällikkö, Komm nimeltään. Hänellä oli kirstuissaan suuri määrä kaulanauhoja, rannerenkaita ja sormuksia. Olipa siellä seetriöljyyn kastettuja ihmisten päitäkin. Ne olivat kuuluneet vihollisten päälliköille, jotka oli surmannut hän itse, hänen isänsä tai hänen isänsä isä. Komm nautti elämäänsä väkevänä, vapaana ja mahtavana miehenä.

Ottaen mukaan aseensa, hevosensa, vankkurinsa, bretagnelaiset koiransa sekä sotilaittensa ja naistensa suuren paljouden hän matkasi, miten mieli teki, rajattomilla alueillaan, metsissä ja virran varrella, ja pysähtyi johonkin puiden suojassa olevaan tyyssijaan, johonkin niistä erätiloista, joita hänellä oli paljon. Uskollistensa seurassa hän siellä ajoi petoeläimiä, kalasti, kasvatti hevosia ja muisteli sotaisia seikkailujansa. Lähtipä hän kauemmaksikin, jos sattui halu vetämään. Hän oli väkivaltainen, viekas, ovelaälyinen mies, etevä toiminnassa, etevä puheessa. Kun atrebaatit kajahduttivat sotahuudon, ei hän ottanut päähänsä metsähärän sarvien kaunistamaa kypäräänsä. Hän jäi kaikessa rauhassa elelemään erääseen taloonsa, joka oli täynnä kultaa, sotilaita, hevosia, naisia, villisikoja ja savustettuja kaloja. Maanmiesten jouduttua häviölle hän lähti tapaamaan Caesaria ja jätti roomalaisten käytettäväksi älynsä ja vaikutusvaltansa. Hänet otettiin suopeasti vastaan. Caesar otaksui aivan oikein, että tämä taitava ja mahtava gallialainen voisi rauhoittaa maan ja pitää sitä kuuliaisena roomalaisille, antoi hänelle suuren vallan ja nimitti hänet atrebaattien kuninkaaksi. Entinen päällikkö Komm oli nyt Commius Rex. Hän pukeutui purppuraan ja lyötti rahoja, joissa oli sivukuvana hänen päänsä ja siinä teräväsakarainen otsavanne, jollaista kantoivat Rooman kansan ystävyyden nojalla kuninkuutensa saaneet helleeniset ja barbaariset ruhtinaat.

Atrebaatit eivät suinkaan häntä inhonneet. Hänen omanedunmukainen ja varova menettelynsä ei ollut tehnyt hänelle mitään haittaa kansan keskuudessa, jolla ei ollut isänmaasta ja kansalaisen velvollisuuksista sellaisia käsityksiä kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Villeinä, maineettomina, mitään julkista elämää tuntematta he pitivät arvossa kavaluutta, taipuivat tottelemaan ylivoimaa ja ihastelivat kuninkaan valtaa suurena ja ennennäkemättömänä ihmeenä. Useimmilla näistä gallialaisista, jotka olivat sumuisen rannikon köyhiä kalastajia, korpimaitten karuja erämiehiä, oli parempikin syy olla arvostelematta epäedullisesti päällikkö Kommin käytöstä ja onnea: he eivät tietäneet olevansa atrebaatteja, eivätpä edes sitäkään, että atrebaatteja oli olemassa, ja välittivät siis vähän atrebaattien kuninkaasta. Komm ei niinmuodoin ollut kansalle vastenmielinen. Ja jos roomalaisten ystävyys saattoikin hänet vaaraan, ei vaara suinkaan johtunut hänen omasta kansastaan.

Sodan neljäntenä vuotena, kesän lopulla, Caesar varusti laivaston noustakseen maihin bretonein rannalle. Hän halusi päästä yhteyteen suuren Saaren kanssa ja päätti lähettää Kommin Tamesiin kelttien luo tarjoamaan heille Rooman kansan ystävyyttä. Komm, jolla oli neuvokas äly ja liukas kieli, määrättiin lähettilääksi luonteensa ja myöskin syntyperänsä vuoksi, koska hän oli bretonein sukulainen. Atrebaattein heimot näet olivat silloin asettuneet Tamesis-virran molemmille rannoille.

Komm oli ylpeä Caesarin ystävyydestä, mutta ei kiiruhtanut suorittamaan tehtävää, jonka vaarat arvasi ennakolta. Hänen taivuttamiseksi täytyi hänelle luvata erittäin suuria etuja. Caesar vapautti gallialaisten kaupunkien maksettavista veroista Nemetocennan, joka oli jo muuttumassa todelliseksi kaupungiksi, vieläpä pääkaupungiksikin, koska roomalaiset täällä kuten yleensäkin nopeasti viljelivät valloitettuja alueita. Hän antoi Nemetocennalle takaisin omat oikeudet ja lait, siten hiukan lieventäen valloitusalueilla tavallista hallintajärjestystä. Sitäpaitsi hän määräsi Kommin kuninkuuden alaisiksi morinit, jotka asustivat Valtameren rannalla atrebaattien naapureina.

Komm lähti purjehtimaan ratsuväen prefektin Caius Volusenus Quadratuksen kanssa, jonka Caesar lähetti tutustumaan suureen Saareen. Mutta kun alus sitten laski hiekkarantaan valkoisten rantakallioitten juurelle, joitten vaiheilla kiiriskelivät merilinnut, kieltäytyi roomalainen astumasta maihin, koska pelkäsi tuntemattomia vaaroja ja varmaa kuolemaa. Komm astui maihin hevosineen ja uskollisine miehineen ja puhui häntä vastaanottamaan tulleille bretoneille. Hän piti heille puheen, jossa neuvoi heitä valitsemaan mieluummin roomalaisten hyödyllisen ystävyyden kuin heidän leppymättömän vihansa. Mutta nämä päälliköt, Hu Väkevän ja hänen kumppaniensa jälkeläiset, olivat väkivaltaisia ja ylpeitä. He kuuntelivat kärsimättöminä Kommin esitystä. Heidän yrttiväreillä tahrittuihin kasvoihinsa nousi vihan ilme. He vannoivat puolustavansa Saarta roomalaisia vastaan.

— Astukoot vain maihin! he huudahtivat. He häviävät niinkuin häviää rannan hietikolta lumi suvituulen sitä koskettaessa.

He pitivät Caesarin sanelemia ehdotuksia solvauksena ja tempasivat jo miekkansa kantimistaan aikoen surmata sellaisen häpeällisen viestin tuojan.

Komm seisoi kilpensä yli kumartuneena anelijan asennossa ja vetosi veljen nimeen, jonka voi heille antaa. He olivat samojen isien lapsia.

Siitä syystä bretonit jättivät hänet surmaamatta. He kuljettivat hänet kahlehdittuna erääseen rannikolla sijaitsevaan suureen kylään. Kulkiessaan erästä puistokujaa, jonka molemmin puolin sijaitsi olkikattoisia majoja, hän havaitsi korkeita ja latteita paasia, jotka oli sijoitettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan. Niiden pintaan piirrettyjä merkkejä hän piti pyhinä, koska ei ollut helppo saada niistä selkoa. Hän näki, että tämän suuren kylän asumukset olivat atrebaattien kylien asuinrakennusten kaltaisia, mutta köyhempiä. Päällikköjen majojen edustalla kohosi salkoja, joissa oli villisianpäitä, peuransarvia ja vaaleaveristen ihmisten kalloja hiuksineen. Komm vietiin majaan, jossa hän näki vain vielä tuhkan peittämän lieden, kuivista lehdistä tehdyn makuusijan ja lehmuspölkystä veistetyn jumalankuvan. Olkikattoa kannattavaan pylvääseen sidottuna atrebaatti mietti kovaa kohtaloaan ja etsi mielestään jotakin erinomaisen voimallista loitsua tai muuta keinoa, jonka avulla voisi välttää bretonilaisten päällikköjen vihaa.

Loitsiakseen pois onnettomuuttaan hän sepitti esivanhempiensa tapaan laulun, joka oli täynnä uhkauksia ja valituksia ja hänen sydämensä muiston säilyttämien kotoisten vuorten ja metsien värejä.

Lapsiansa nisäänsä vasten painavat naiset tulivat uteliaina häntä katselemaan ja kyselivät häneltä hänen maastansa, rodustansa ja elämänsä seikkailuista. Hän vastasi heille lempeästi. Mutta hänen mielensä oli murheellinen ja julman levottomuuden hämmentämä.

II.

Caesar, joka oli viipynyt kesän loppupuolelle morinien rannikolla, lähti purjehtimaan eräänä yönä, kolmannen vartion alkaessa, ja sai Saaren näkyviinsä päivän neljäntenä hetkenä. Bretonit olivat hiekkarannalla häntä odottamassa. Mutta roomalaisia eivät pysähdyttäneet heidän kovetetusta puusta valmistetut nuolensa, eivät viikatteilla varustetut sotavaunut, eivät pitkäkarvaiset hevoset, jotka olivat tottuneet uimaan Valtameressä karien lomissa, eivätkä heidän kamalilla maalauksilla peitetyt kasvonsa. Legionasoturien ympäröimä kotka kosketti barbaarisen Saaren kamaraa. Bretonit pakenivat saadessaan vastaansa kivi- ja lyijysateen heittokoneista, joita he luulivat hirviöiksi. He joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat niinkuin pakenee hirvijoukko metsästäjän keihästä.

Saavuttuaan illan tullen suureen rannikolla sijaitsevaan kyläänsä päälliköt istuutuivat puistokujan vieressä kehänä oleville kiville ja neuvottelivat. He jatkoivat asian pohtimista koko yön, ja kun aamunsarastus alkoi kirkastaa näkörantaa, kiurun laulun puhkoessa harmaata taivasta, he lähtivät majaan, jossa Komm Atrebaatti oli viettänyt vangittuna kolmekymmentä päivää. He silmäilivät häntä kunnioittavasti, roomalaisten tähden päästivät hänet siteistään, tarjosivat hänelle metsätuomenmarjan käytetystä mehusta valmistettua juomaa, antoivat hänelle takaisin aseet, hevoset ja kumppanit, puhuivat hänelle imarrellen ja rukoilivat häntä lähtemään heidän kanssaan roomalaisten leiriin ja pyytämään heidän puolestaan armoa Caesar Väkevältä.

— Sinä voit saada hänet suostumaan ystäväksemme, sanoivat he, sillä olet viisas ja sanasi ovat läpitunkevat kuin nuolet. Kaikkien niiden muinaisajan miesten joukossa, joiden muiston laulut ovat meille säilyttäneet, ei ole yhtään ainoata sinua järkevämpää.

Komm Atrebaatti kuunteli iloiten tuota puhetta. Mutta hän salasi ilonsa, väänsi huulensa katkeraan hymyyn, osoitti bretonilaisille päälliköille koivuista irtautuneita lehtiä, jotka kiirivät tuulessa, ja virkkoi:.

— Turhamaisten ihmisten ajatukset liikkuvat alinomaa niinkuin nuo lehdet ja kiitävät lakkaamatta joka suuntaan. Eilen he pitivät minua mielettömänä ja sanoivat minun syöneen Erinin yrttiä, joka päihdyttää luontokappaleet. Tänään he otaksuvat minussa piilevän esivanhempien viisauden. Kaikesta huolimatta minä olen yhtä hyvä neuvonantaja kumpanakin päivänä, sillä sanani eivät ollenkaan riipu auringosta tai kuusta, vaan omasta älystäni. Minun pitäisi maksaa teille ilkeytenne jättämällä teidät Caesarin vihan valtaan, jotta hän antaa leikata kätenne ja puhkaista silmänne ja te, käyden kerjäämässä leipää ja olutta kuuluissa kaupungeissa, todistatte bretonein koko Saaressa hänen voimaansa ja oikeamielisyyttänsä. Tahdon kumminkin unohtaa solvauksenne muistaen, että olemme veljiä, että bretonit ja atrebaatit ovat saman puun hedelmiä. Minä toimin niiden veljieni hyväksi, jotka juovat Tamesiin vettä. Toimitan heille jälleen Caesarin ystävyyden, jota tulin tuomaan heidän Saareensa ja jonka he mielettömyytensä tähden menettivät. Caesar, joka rakastaa päällikkö Kommia ja on tehnyt hänet atrebaattien ja simpukankuorisia kaulakoruja kantavien morinien kuninkaaksi, tulee suostumaan helakoilla väreillä maalattuihin bretonilaisiin päällikköihin ja takaamaan heille heidän rikkautensa ja valtansa, koska he ovat Sommen vettä juovan päällikkö Kommin ystäviä.

Komm Atrebaatti sanoi vielä:

— Kuulkaa minulta, mitä teille sanoo Caesar, kun kumarrutte kilpienne yli hänen valtaistuimensa juurella, ja kuulkaa, mitä teidän on mielevästi hänelle vastattava. Hän sanoo teille: »Minä tarjoan teille rauhaa. Jättäkää minulle pantiksi jalosukuisia poikia.» Te vastaatte: »Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme sinulle muutamia jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, joten kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.»

Päälliköt ihailivat Komm Atrebaatin hienoa älyä. Eräs heistä sanoi:

— Komm, sinulla on erinomainen ymmärryksen lahja, ja minä uskon sydämesi olevan täynnä ystävyyttä bretonilaisia veljiäsi kohtaan, jotka juovat Tamesiin vettä. Jos Caesar olisi ihminen, uskaltaisimme käydä taistelemaan häntä vastaan, mutta me huomasimme hänet jumalaksi, koska hänen laivansa ja sotavaruksensa ovat eläviä ja ajattelevia olentoja. Menkäämme pyytämään, että hän antaa meille anteeksi vastustuksemme ja jättää meidät nauttimaan valtaamme ja rikkauttamme.

Niin puhuttuaan sumuisen Saaren päälliköt hyppäsivät satulaan ja lähtivät kohti sitä Valtameren rantaa, missä olivat roomalaiset lähellä poukamaa, jossa heidän kevyet purjealuksensa olivat ankkurissa, eikä kaukana niiltä rantahiekoilta, joille he olivat vetäneet kaleerinsa. Komm ratsasti heidän seurassaan. Nähdessään roomalaisten leirin vallihautoineen ja paaluvarustuksineen ja leveine, säännöllisine katuineen, joilla oli valtava määrä lipputankoja hohtelevine kultaisine kotkankuvineen ja merkkiseppeleineen, he pysähtyivät ihmeissään ja kysyivät itseltään, minkä taian nojalla roomalaiset olivat rakentaneet päivässä kaupungin, joka oli kaikkia sumuisen Saaren kaupunkeja kauniimpi ja suurempi.

— Mitä tämä on? huudahti eräs.

— Se on Rooma, vastasi Atrebaatti. Roomalaiset kuljettavat Rooman kaikkialle mukanaan.

Päästyään leiriin he menivät istuimen luo, jossa nähtiin prokonsuli liktoriensa ympäröimänä. Hän oli kalpea purppuraisessa viitassaan, ja hänen silmänsä katselivat terävästi kuin kotkan.

Komm Atrebaatti asettui pyytäjän asentoon ja rukoili Caesaria antamaan anteeksi bretonilaisille päälliköille.

— Sinua vastustaessaan, sanoi hän, nämä päälliköt eivät toimineet niinkuin käskee heidän sydämensä, joka on käskiessään aina suuri. Ajaessaan sotilaitasi vastaan sotavaunujansa he tottelivat eivätkä käskeneet; he tottelivat heimojen köyhiä ja mitättömiä miehiä, jotka kokoontuivat monilukuisina vastustamaan sinua, koska eivät olleet kyllin älykkäät tietääkseen, kuinka voimallinen olet. Tiedäthän, että köyhät ovat kaikissa asioissa rikkaita huonommat. Älä kiellä ystävyyttäsi näiltä, jotka omistavat paljon ja voivat maksaa sinulle veroa.

Caesar suostui päälliköiden armonpyyntöön ja sanoi heille:

— Luovuttakaa minulle pantiksi ruhtinaitten pojat.

Vanhin päällikkö vastasi:

— Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme muutamia niistä jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, ja kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.

Caesar kumarsi myöntymyksen merkiksi. Atrebaatin neuvoa noudattaen päälliköt sitten luovuttivat vain vähän nuoria poikia eikä suinkaan kaikkein jalosukuisimpia.

Komm jäi leiriin. Yöllä, kun ei saanut unta, hän nousi rantakalliolle ja katseli merelle. Aallot särkyivät kareihin. Ulapan tuuli liitti meren ärjyntään synkän naukunansa. Kelmeä kuu, joka pilvien joukossa kiitäen kuitenkin pysyi liikkumatta, loi Valtameren pintaan levotonna välkehtivää valoansa. Atrebaatti, jonka villi katse tunkeutui halki pimeän ja sumun, näki aluksia, jotka olivat joutuneet myrskyn käsiin ja joita tuuli ja aallot ahdistivat. Toiset olivat jo rikkoutuneet ja uivat valtoimina valkoisten kuohuvien ärjyaaltojen niitä ajaessa; toiset lipuivat takaisin ulapalle. Niiden purjeet viistivät merta kuin kalastajalintujen siivet. Nämä laivat olivat tuoneet Caesarin ratsuväkeä, ja myrsky hajoitti ne nyt. Gallian mies hengitti ilokseen meri-ilmaa, asteli vähän aikaa rantakallion reunalla, ja kohta hänen katseensa keksi poukaman, missä olivat hiekkarannalle vedettyinä ne roomalaiset kaleerit, jotka olivat bretoneja säikyttäneet. Hän näki, kuinka aallokko vähitellen niitä läheni, saavutti ne, kohotti niitä, iski ne toisiinsa ja rikkoi ne. Syvärunkoiset purjealukset tempoivat ankkureitaan tuimassa tuulessa, joka kiidätti pois niiden mastot ja rikin kuin oljenkorret. Hän näki rannalle rientäneiden sotilaiden liikkuvan siinä sekasortoisena joukkona. Heidän äänekkäät huutonsa kaikuivat hänen korviinsa myrskyn pauhusta huolimatta. Silloin Komm kohotti katseensa kohti jumalaista kuuta, jota palvovat atrebaatit, rannikkojen ja syvien salojen asujaimet. Se oli siinä, bretonein myrskyisellä taivaalla, ja näytti kilveltä. Komm tiesi, että juuri se, tuo vaskenkarvainen täysikuu, oli aiheuttanut tämän valtavan merennousun, joka nyt tuhosi roomalaisten laivastoa. Ja siinä, kalpealla rantakalliolla, ylhäisessä yössä, ärjyvän meren äärellä, Komm Atrebaatille ilmeni salattu, salaperäinen voima, roomalaisten voimaa voittamattomampi.

Kuultuaan laivaston tuhoutuneen bretonit havaitsivat ilokseen, ettei Caesar voinut käskeä Valtamerta eikä kuuta, autioiden rannikoiden ja synkkien metsien ystävää, ja etteivät roomalaiset kaleerit olleetkaan mitään voittamattomia lohikäärmeitä, koska merenhyöky oli ne murskannut ja heittänyt puhkotuin kyljin rantahiekalle. He alkoivat jälleen toivoa voivansa tuhota roomalaiset, ajattelivat surmata heitä suuren joukon keihäällä ja miekalla ja heittää loput mereen. Siitä syystä he kävivät joka päivä uutterasti Caesarin leirissä tuoden sotilaille savustettua lihaa ja hirventaljoja. Heidän kasvonsa olivat ystävälliset, he lausuivat runsaasti mesimakeita sanoja ja tunnustelivat ihastellen senturioiden lujia käsivarsia.

Paremmin alistumistaan ilmaistakseen päälliköt luovuttivat panttivankeja; mutta ne olivat verivihollisten poikia tai viehätyksettömiä lapsia eivätkä suinkaan jumalista polveutuneiden perheiden jälkeläisiä. Otaksuen pienten ruskeiden miesten ehdottomasti luottavan heidän ystävyyteensä he keräsivät kaikkien Tamesiin rannan kylien soturit ja hyökkäsivät ankarasti huutaen leirin portteja vastaan. Portteja puolustamaan oli rakennettu puutornit. Bretonit, jotka eivät olleet perehtyneet varustettujen asemien valloittamiseen, eivät päässeet leirin sisäpuolelle, ja monen päällikön värjätyt kasvot joutuivat koskettamaan maankamaraa tornien juurella. Vielä kerran bretonilaiset oppivat tietämään, että roomalaiset olivat yliluonnollisilla voimilla varustetut. Jo seuraavana päivänä he tulivat pyytämään Caesarilta armoa ja vakuuttamaan hänelle ystävyyttänsä.

Caesar otti heidät vastaan, kasvot liikkumattomina, mutta jo yöllä hän antoi legionainsa astua kiireesti korjattuihin purjealuksiin ja suuntasi ne kohti morinien rannikkoa. Hän ei toivonut myrskyn hajoittaman ratsuväkensä enää saapuvan perille ja luopui tällä kertaa sumuisen Saaren valloittamisesta.

Komm Atrebaatti palasi sotajoukon kanssa morinien rannikolle. Hän oli noussut prokonsulia kuljettavaan alukseen. Caesar, joka oli utelias tuntemaan barbaarien tapoja, kysyi, eivätkö gallialaiset pitäneet itseään Pluton jälkeläisinä ja eikö siitä heidän alkuperästänsä johtunut, etteivät he laskeneet aikaa päivien, vaan öiden mukaan. Atrebaatti ei kyennyt pätevästi selittämään tuota käytäntöä, mutta lausui omana mielipiteenään, että yö oli ollut ennen päivää maailman syntyessä.

— Minä arvelen, lisäsi hän, että kuu on aurinkoa vanhempi. Se on erittäin voimallinen jumala, gallialaisten ystävä.

— Kuun jumaluuden, vastasi Caesar, tunnustavat sekä roomalaiset että kreikkalaiset. Mutta älä huoli uskoa, Commius, että tuo Italian ja koko maanpiirin yläpuolella hohteleva taivaankappale on erikoisen suopea gallialaisille.

— Varo, Julius, virkkoi Atrebaatti, ja punnitse sanojasi. Kuu, jonka näet täällä pilvien joukossa kiitävän, ei ole se kuu, joka loistaa Roomassa marmoritemppelienne yläpuolella. Italiaan ei voisi nähdä tätä, vaikka se olisi hyvinkin iso ja kirkas. Se on liian kaukana.

III.

Talvi saapui peittämään Galliaa pimeällä, jäällä ja lumella. Kaislakattoisissa majoissaan asuvien soturien sydämissä tuntui liikutus, kun he muistelivat Caesarin surmaamia tai huutokaupalla myymiä päälliköitä ja palvelijoita. Toisinaan tuli majan ovelle mies, joka kerjäsi leipää ja näytti liktorin katkaisemia ranteitaan, ja soturit närkästyivät sydämessään. He lausuivat toisilleen vihan sanoja. Yöllisiä kokouksia pidettiin synkissä metsissä ja vuorten rotkoissa.

Kuningas Komm metsästi sillävälin uskollistensa kanssa atrebaattien maassa. Joka päivä saapui kuninkaan luo juovikkaaseen sotilasviittaan ja punaisiin polvihousuihin puettu sanansaattaja, tuntemattomia polkuja pitkin, hillitsi ratsuaan hänen luokseen ehdittyään ja virkkoi hiljaa:

— Komm, etkö tahdo olla vapaa mies vapaassa maassa? Suostutko vielä kauankin olemaan roomalaisten orjana?

Sanantuoja hävisi kapealle tielle, missä pudonneet lehdet vaimensivat hänen ratsunsa askelet kuulumattomiksi.

Komm, atrebaattein kuningas, pysyi roomalaisten ystävänä. Vähitellen hän kumminkin johtui siihen vakaumukseen, että atrebaattien ja morinien tuli olla vapaita, koska hän oli heidän kuninkaansa. Hänestä oli epämieluista nähdä, kuinka Nemetocennaan asettuneet roomalaiset istuivat oikeutta jakamassa ja Italiasta tulleet maanmittarit viitoittivat teitä pyhien metsien halki. Sitäpaitsi hän ihaili roomalaisia entistä vähemmän siitä lähtien, kun oli nähnyt heidän alustensa murskautuvan Bretonian rantakallioihin ja legionasoturien itkevän yöllä rantahietikolla. Hän harjoitti yhä korkeata käskyvaltaansa Caesarin nimessä, mutta puhui uskollisilleen hämärin lauseparsin tulevista sodista.

Kolme vuotta myöhemmin hetki oli tullut; roomalaista verta oli vuodatettu Genabumissa. Caesaria vastaan liittoutuneet päälliköt keräsivät sotilaitansa Arvernein vuorille. Komm ei rakastanut niitä päälliköitä, vaan vihasi heitä, toisia siitä syystä, että heillä oli enemmän miehiä, hevosia ja maata, toisia senvuoksi, että heillä oli runsaat määrät kultaa ja rubiineja, ja useita siitä syystä, että he väittivät olevansa häntä urhoollisemmat ja jalosukuisemmat. Hän otti kuitenkin vastaan heidän lähettiläänsä antaen heille ystävyyden merkiksi tammenlehden ja pähkinäpensaan oksan. Hän keskusteli toisilla paikkakunnilla asuvien Caesarille vihamielisten päällikköjen kanssa käyttämällä puun oksia, jotka leikattiin ja liitettiin toisiinsa siten, että gallialaiset, jotka tuntevat lehtikielen, asian oivalsivat.

Hän ei kajahduttanut sotahuutoa, vaan kulki atrebaattien kylissä tervehtimässä majoissaan asuvia sotureita ja sanoi heille:

— Kolme on olevaista alkusyntyä: ihminen, vapaus ja valkeus.

Hän hankki itselleen varmuuden siitä, että hänen kajahduttaessaan sotahuutonsa viisituhatta morinisoturia ja neljätuhatta atrebaattisotilasta kiinnittäisivät pronssisen miekankantimensa soljen. Iloisin mielin hän ajatteli, että metsässä kyti tuli tuhkan alla, ja lähti salaa trevirein luo voittaakseen heidät gallialaisten pyrkimysten kannattajiksi.

Hänen ratsastaessaan uskollistensa kanssa pitkin Mosellan pajukkorantaa saapui juovikkaaseen viittaan puettu sanantuoja, joka jätti hänelle kanervanvarteen kiinnitetyn saarninoksan siten ilmaisten, että roomalaiset olivat saaneet vihiä hänen aikeistaan ja että hänen oli paras menetellä varovasti. Sitä näet merkitsi saarniin liitetty kanerva. Mutta Komm jatkoi matkaansa ja saapui trevirein alueelle. Titus Labienus, Caesarin varapäällikkö, oli majoittunut sinne kymmenen legionan keralla. Saatuaan tietää, että kuningas Commius saapui salaa trevirein päällikköjen luo, hän arveli tarkoituksena olevan vieroittaa heidät Rooman ystävyydestä. Annettuaan vakoojien häntä seurata hän sai tietoja, jotka vahvistivat otaksumaa. Silloin hän päätti toimittaa pois tieltä tuon miehen. Hän oli roomalainen, jumalatar-kaupungin, maailman ihanimman, poika ja kantoi rauhan aseita maailman ääriin. Hän oli etevä sotapäällikkö, matematiikkaan ja mekaniikkaan perehtynyt. Rauhan vallitessa, joutoaikoinansa, hän keskusteli Campaniassa sijaitsevassa huvilassaan, tärpättipuiden alla, ylhäisten virkamiesten kanssa kansojen laeista, tavoista ja menoista. Hän kiitti muinaisen ajan hyveitä ja vapautta. Hän luki historiankirjoittajien ja kreikkalaisten filosofien teoksia. Hänen henkensä oli kaikin puolin ylhäinen ja hienostunut. Ja koska Komm Atrebaatti oli barbaari, Rooman aatteelle vieras, näytti hänestä soveliaalta, että mies salaa murhattiin.

Saatuaan tietää, missä Komm oli, hän lähetti sinne ratsuväkensä prefektin Caius Volusenus Quadratuksen, joka tunsi Atrebaatin. Heille molemmille näet oli annettu tehtäväksi yhdessä tutkia Bretonian saaren rantoja ennen Caesarin maihinnousua; mutta Volusenus ei ollut uskaltanut astua maihin. Caesarin luutnantin Labienuksen käskystä Volusenus niinmuodoin valitsi muutamia senturioja ja vei heidät kerallaan kylään, jossa tiesi Kommin olevan. Hän voi luottaa miehiinsä. Senturio oli ylennetty legionasotilas, ja hänellä oli virkansa merkkinä kappale viininvartta, jolla hän löi alaisiaan. Hänen päällikkönsä saivat hänet tekemään, mitä ikänä tahtoivat. Hän oli maantasoittajaa lukuunottamatta valloituksen tärkein väline. Volusenus sanoi senturioilleen:

— Minua lähestyy mies. Annatte hänen tulla likelle. Minä ojennan hänelle käteni. Samassa te iskette häntä takaapäin ja surmaatte hänet.

Tämän käskyn lausuttuaan Volusenus lähti saattueineen. Eräällä rotkotiellä lähellä kaupunkia hän kohtasi Kommin uskollistensa seurassa. Atrebaattien kuningas, joka tiesi roomalaisten epäluulojen kohdistuvan itseensä, aikoi kääntyä takaisin. Mutta ratsuväen prefekti mainitsi häntä nimeltä, vakuutti ystävyyttään ja ojensi hänelle kätensä.

Noiden hyväntahtoisuuden merkkien rauhoittamana Atrebaatti tuli lähemmäksi. Hänen aikoessaan tarttua ojennettuun käteen eräs senturio iski häntä miekalla päähän niin että hän putosi ratsunsa selästä verta vuodattaen. Kuninkaan uskolliset hyökkäsivät heti pienen roomalaisjoukon kimppuun, hajoittivat sen, nostivat Kommin maasta ja veivät hänet läheiseen kylään. Volusenus, joka otaksui tehneensä tehtävänsä, ajoi ratsumiestensä kanssa täyttä laukkaa takaisin leiriin.

Kuningas Komm ei ollut kuollut. Hänet kuljetettiin salaa atrebaattein maahan, ja hän toipui kamalasta haavastaan. Päästyään jälleen jalkeille hän lausui tämän valan:

— Minä vannon, etten astu enää milloinkaan roomalaisen eteen muuten kuin hänet tappaakseni.

Pian senjälkeen hän sai kuulla, että Caesar oli kärsinyt suuren häviön Gergovian vuoren juurella ja että kuusi viidettä hänen armeijansa senturioa oli kaatunut kaupungin muurien edustalle. Sitten hän sai tietää, että liittoutuneet, joita johti Vercingetorix, olivat piiritettyinä mandubein Alesiassa, kuuluisassa gallialaisessa linnoituksessa, jonka oli perustanut Herkules Tyrolainen. Silloin hän lähti morini- ja atrebaattisoturiensa kanssa eduenein rajalle, jonne kokoontuvan sotajoukon piti rientää Alesiaan gallialaisten avuksi. Tämän sotajoukon miesluku laskettiin, ja siinä havaittiin olevan kaksisataaneljäkymmentätuhatta miestä jalkaväkeä ja kahdeksantuhatta ratsumiestä. Päälliköiksi valittiin eduenit Virdumar ja Eporedorix, arvernilainen Vergasillaun ja atrebaatti Komm.

Pitkien ja vaikeiden päivämarssien jälkeen Komm saapui päällikköineen ja miehineen eduenein vuoriseen maahan. Eräältä niistä kukkuloista, jotka ympäröivät Alesian ylänköä, hän näki roomalaisen leirin ja kaikkialla sen ympärillä maan myllerrettynä. Se oli noiden pienten ruskeiden miesten työtä, jotka kävivät sotaa enemmän kuokalla ja lapiolla kuin keihäällä ja miekalla. Tuo näytti Kommista pahalta enteeltä, sillä hän tiesi gallialaisten kykenevän käymään vallihautojen ja heittokoneiden kimppuun huonommin kuin päin vihollista, rinta rintaa vasten. Hän itse tunsi varsin hyvin sodan juonet, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan latinalaisten insinöörien tempuista. Kolmen suuren taistelun jälkeen, joissa roomalaisten linnoituslaitteet eivät ollenkaan vioittuneet, Komm huuhtoutui pois kuin oljenkorsi gallialaisten hurjan paon mylläkässä. Hän oli nähnyt kahakassa Caesarin punaisen manttelin ja oli aavistanut häviön. Nyt hän pakeni omia teitään, vimmoissaan, roomalaisia kiroten, mutta tyytyväisenä siihen, että toiset gallialaispäälliköt, joita hän kadehti, olivat joutuneet onnettomuuden uhreiksi hänen kerallaan.

IV.

Komm piili kokonaisen vuoden atrebaattein metsissä. Hän oli siellä hyvässä suojassa, sillä gallialaiset vihasivat roomalaisia ja heidän alamaisinaan kunnioittivat suuresti niitä, jotka eivät roomalaisia totelleet. Uskollistensa seuraamana hän vietti virralla ja suurilla saloilla elämää, jokseenkin samanlaista kuin oli viettänyt ollessaan monien heimojen päällikkönä. Hän harjoitti metsästystä ja kalastusta, mietti salajuonia ja joi hiivajuomia, jotka häivyttivät hänestä inhimillisten seikkojen oivaltamisen, mutta saivat hänet käsittämään jumalallisia asioita. Hänen mielensä oli kumminkin muuttunut, ja hän kärsi siitä, ettei tuntenut itseään enää vapaaksi. Kaikki kansojen päälliköt olivat saaneet surmansa taisteluissa tai olivat kuolleet raippoihin tai joutuneet liktorien kahlehtimina Rooman vankiloihin. Nyt ei Kommia elähdyttänyt heihin kohdistuva kiivas kateus; hän suuntasi koko vihansa roomalaisiin. Hän kiinnitti hevosensa häntään sen kultavanteen, jonka oli Rooman senaatin ja kansan ystävänä saanut diktaattorilta. Hän antoi verikoirilleen nimet Caesar, Caius ja Julius. Nähdessään sian hän nimitti sitä Volusenukseksi ja heitti sitä kivillä. Ja hän sepitti lauluja, niiden kaltaisia, joita oli kuullut nuoruudessaan, ilmaisten niissä voimallisin kuvin vapaudenrakkautta.

Eräänä päivänä, linnustaessaan, hän oli yksin ja uskollisistaan etääntyneenä noussut sille korkealle kanervakankaalle, joka kohoo Nemetocennan yläpuolelle, ja näki ihmeekseen, että hänen kaupunkinsa olkikattoiset majat ja paaluvarustukset oli purettu ja että rakennetun suojamuurin sisäpuolelle oli kohonnut pylväskäytäviä, temppeleitä ja ihmeellisiä rakennuksia, jotka herättivät hänessä pelkoa ja kauhua kuin noidan työt. Hän näet ei voinut ymmärtää, että oli kyetty kohottamaan nuo rakennukset vähässä ajassa luonnollisin keinoin.

Hän unohti vaania kanervakankaan lintuja, jäi pitkäkseen maksankarvaiselle maalle ja katseli kauan merkillistä kaupunkia. Pelkoa voimakkaampi uteliaisuus piti hänen silmiään avoinna. Hän katseli näkyä iltaan asti. Sitten hänen sydämeensä nousi vastustamaton halu lähteä kaupunkiin. Hän kätki kanervikkoon kiven alle kultaiset kaulakorunsa, rannerenkaansa, jalokivillä kaunistetut vyönsä ja metsästysaseensa, jättäen vain väkipuukon nuttunsa verhoon, ja laskeutui metsänrinnettä. Tunkeutuessaan kosteiden tiheikköjen läpi hän poimi herkkusieniä, jotta näyttäisi köyhältä mieheltä, joka oli menossa torille myymään saalistansa. Hän saapui kaupunkiin kolmannen vartion aikana, Kultaisesta portista. Sitä vartioivat sotamiehet päästivät sisään ruokavaroja tuovat maalaiset. Niin pääsi atrebaattein kuningaskin, joka oli pukeutunut köyhäksi mieheksi, vapaasti astumaan via Julialle. Sen varrella oli huviloita, ja se johti Dianan temppeliin, jonka valkoinen otsikko kohosi jo purppuraisten, taivaansinisten ja kultaisten lehtikiehkurain kaunistamana. Komm näki aamun himmeässä valossa talojen seiniin maalattuja kuvia. Ne olivat tanssijattarien ilmavia hahmoja tai historiallisia kohtauksia, joista hänellä ei ollut tietoa: nuori neito, jonka sankarit toivat uhrilahjaksi, äiti, joka vimmoissaan surmasi kaksi imeväistä lastansa, pukinjalkainen mies, joka heristi hämmästyneenä suippoja korviansa poistaessaan verhoa nukkuvan immen päältä ja havaitessaan hänet nuoreksi pojaksi, mutta myös naiseksi. Olipa pihoissa toisiakin maalauksia, jotka opettivat Gallian kansojen keskuudessa tuntemattomia rakastamistapoja. Vaikka Komm oli kiihkeästi kiintynyt viiniin ja naisiin, hän ei kumminkaan ymmärtänyt mitään ausonialaisesta hekumasta, koska ei muodostanut itselleen mitään havainnollista käsitystä ruumiin erilaisista muodoista ja koska hänen mieltänsä ei riuduttanut kauneuden kaipuu. Hän oli tullut tähän kaupunkiin, joka oli aikoinaan ollut hänen omansa, tyydyttääkseen vihaansa ja ravitakseen kiukkuansa, ja hän elätti sydämessään raivoa ja inhoa. Hän ei sietänyt latinalaisia taiteita eikä maalaajien salaperäisiä taidokkaita menetelmiä. Hän käsitti kaikista pylväskäytäviin kuvatuista kohtauksista vain ylen vähän, koska hänen silmänsä olivat taitavat erottamaan ainoastaan puiden lehviä ja synkän taivaan pilviä.

Hän kantoi sienisaalistaan viittansa laskoksessa ja asteli isoilla laakapaasilla kivettyjä teitä. Eräässä porttikäytävässä, jonka yläpuolella oli pienen lampun valaisema phallus, hän huomasi läpinäkyviin tunikkoihin puettuja naisia vaaniskelemassa ohikulkijoita. Hän lähestyi heitä ajatellen tehdä jotakin väkivaltaa. Vanha akka tuli ja tiuskasi:

— Mene tiehesi. Täällä ei huolita juustolta haiskahtavista maalaistollikoista. Lähde lehmiesi luo, sinä härkäpaimen!

Komm vastasi, että hänellä oli ollut viisikymmentä vaimoa, atrebaattein naisten valiot, ja arkut täynnä kultaa. Ilonaiset alkoivat nauraa, ja eukko huusi:

— Tiehesi, juoppo!

Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!

Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti. Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen toimituksen.

Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän huokasi:

— Voi hirviöiden rotua!

Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:

— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!

Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana. Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan. Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.

Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista. Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen ymmärtää:

PHOIBELLE; HÄNEN TIAISESTAAN

Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla Galata…

Ne kilvan visersivät kultahäkissänsä…

Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin jyviä, vettäkin vangille värjyvälle. Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle…

Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia sa voisit, Phoibe… … jalat valkeat ja norja vartesi ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset…

Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset, vaan käsivarren hempi ja poven…

Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta aukosta.

V.

Kun sotilaiden miekat, liktorien raipat ja Caesarin mairittelevat sanat olivat vihdoin rauhoittaneet koko Gallian, tuli Marcus Antonius, kvestori, talvimajaan atrebaattein Nemetocennaan. Hän oli Caesarin sisaren Julian poika. Hänen tehtävänään oli maksaa joukoille palkat ja jakaa vakiintuneiden sääntöjen mukaisesti saalis, joka oli suunnattoman suuri, sillä valloittajat olivat löytäneet kultaharkkoja ja kiiltokiviä pyhistä paikoista paasien alta, onteloista tammista ja lammikkojen tyynistä vesistä ja olivat keränneet paljon kultaisia talouskaluja päällikköjen ja sukupuuttoon hävitettyjen heimojen asumuksista.

Marcus Antonius oli tuonut mukanaan suuren joukon kirjureita ja maanmittaajia, jotka kävivät jakamaan irtaimistoa ja maita ja olisivat laatineet paljon joutavia kirjelmiä, ellei Caesar olisi käskenyt heidän noudattaa yksinkertaisia ja nopeita työmenetelmiä. Nemetocennaan tuli tulvimalla aasialaisia kauppiaita, kolonisteja, työläisiä ja lakimiehiä, ja atrebaatit, jotka olivat jättäneet kaupunkinsa, palasivat sinne toinen toisensa jälkeen uteliaina, hämmästyneinä, täynnä ihmetystä. Useimmat gallialaiset olivat nyt ylpeät, kun saivat käyttää togaa ja puhua Remuksen jalojen poikien kieltä. Pitkät viiksensä ajeltuaan he olivat roomalaisten näköiset. Ne heistä, joille oli jäänyt hiukan varallisuutta, pyysivät roomalaista arkkitehtiä rakentamaan talon jossa oli sisäinen pylväskäytävä, naisten suojat ja simpukankuorilla koristettu suihkulähde. He maalauttivat Herkuleen, Merkuriuksen ja Runottaret ruokasaliensa seinäpintoihin ja aterioivat makuuasennossa.

Vaikka olikin kuulu ja kuulun isän poika, Komm oli menettänyt useimmat uskollisistaan. Hän kieltäytyi kumminkin alistumasta ja vietti harhailevaa sotilaan elämää muutamien miesten keralla, joita liitti häneen tuima tahto saada olla vapaa, roomalaisiin kohdistuva viha tai tottumus ryöstämään ja raiskaamaan. He seurasivat häntä ikisankkoihin metsiin, rämeille, vieläpä liikkuville saarillekin, joita muodostuu virtojen laajoihin suistomaihin. He olivat kaikki häneen kiintyneet, mutta puhuttelivat häntä arkailematta, niinkuin henkilö puhuttelee vertaistansa, koska tosiaankin olivat hänen vertaisiaan rohkeudessa ja kärsimysten, puutteen ja kurjuuden alinomaisessa ylenmääräisyydessä. He asuivat tiheissä metsissä tai kallioiden halkeamissa ja tiesivät tien niihin onkaloihin, joita virtojen voimallinen vesi uurtaa ahtaiden rotkojen kupeisiin. Elleivät löytäneet metsänriistaa, he söivät karhunmarjoja ja sianpuolukoita. He eivät voineet lähteä kaupunkeihin, koska roomalaiset tai pelkkä roomalaistenpelko niitä heiltä varjelivat. Kaikkein useimmissa kaupungeissa he olivat vihattuja vieraita. Komm otettiin kuitenkin vastaan hajallaan sijaitsevissa majoissa, tuulten aina pieksemillä rantahietikoilla Somme-virran suun uneliailla äyräillä. Näiden hiekkasärkkien asujaimet nauttivat ravinnokseen kaloja. Köyhinä, eri tahoilla asuvina, hedelmättömän maaperän sinisiin ohdakkeisiin uponneina he eivät olleet kokeneet roomalaista mahtia. He ottivat hänet ja hänen ystävänsä vastaan maanalaisissa asumuksissaan, jotka oli peitetty kaislalla ja meren vierittämillä kivillä. He kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, koska eivät olleet milloinkaan kuulleet kenenkään puhuvan niin hyvin. Hän sanoi heille:

— Tietäkää, kutka ovat ystäviä atrebaateille ja morineille, jotka asuvat meren rannikolla ja synkillä salomailla.

— Kuu, metsä ja meri ovat morinein ja atrebaattein ystävät. Mutta Caesarin tuomia pieniä ruskeita miehiä ei rakasta meri, ei tuuli eikä metsäkään.

Meri on minulle sanonut: — Komm, minä kätken venetiläiset venheesi rantani autioon poukamaan.

Metsä on minulle sanonut: — Minä suon turvallisen tyyssijan sinulle, kuululle päällikölle, ja uskollisille seuralaisillesi.

Kuu on minulle sanonut: — Komm, näithän, kuinka murskasin roomalaisten alukset Bretonian rannalla. Minun käskettävinäni ovat pilvet ja tuulet, ja minä kiellän valoni vankkurien kuljettajilta, jotka tuovat elintarpeita Nemetocennan roomalaisille, niin että voit heidät yllättää yöllä.

Niin ovat minulle puhuneet meri, metsä ja kuu. Ja minä sanon teille:

— Jättäkää venheenne ja verkkonne ja lähtekää kanssani. Teistä kaikista tulee sotapäälliköitä ja suurimaineisia miehiä. Me taistelemme kauniita ja hyödyllisiä taisteluita. Me hankimme itsellemme elintarpeita, aarteita ja naisia yltäkyllin. Se käy päinsä näin:

»Muistissani on atrebaattein ja morinein maa niin täydellisesti, ettei koko tässä maassa ole yhtäkään jokea, ei lampea eikä kalliota, jonka paikkaa en tarkoin tiedä. Kaikki tiet, kaikki polut ovat samoin mielessäni täsmällisine pituuksineen ja varmoine suuntineen, täysin sellaisina kuin esivanhempiemme maankamaralla. Ja ajatukseni täytyy olla suuri ja kuninkaallinen voidakseen siten sisältää atrebaattein koko alueen. Tietäkää, että se sisältää vielä paljon muita maita, bretonilaisia, gallialaisia ja germaanisia. Jos siis minut olisi määrätty kansojen johtajaksi, olisin voittanut Caesarin ja karkoittanut roomalaiset näiltä mailta. Ja siitä syystä me voimme yhdessä helposti yllättää Marcus Antoniuksen kuormastot, joiden on määrä tuoda ruokavaroja heidän minulta varastamaansa kaupunkiin. Me voimme helposti heidät yllättää, koska tunnen heidän kulkemansa tiet, ja heidän sotilaansa eivät kykene meitä tavoittamaan, koska eivät tunne niitä teitä, joita me kuljemme. Ja jos osuisivatkin jäljillemme, pääsemme heitä pakoon venetiläisissä venheissäni, jotka kuljettavat meidät bretonein Saareen.»

Sellaisilla puheilla Komm herätti suurta luottamusta isännissään sumuisella rannikolla. Hän voitti heidät lopullisesti puolelleen antamalla heille muutamia kulta- ja hopeakappaleita, omistamiensa aarteiden jäännöksiä. He sanoivat hänelle:

— Me seuraamme sinua, minne ikänä tahdot meidät johtaa.

Komm johti heidät tuntemattomia teitä roomalaistien laitaan saakka. Nähdessään kosteilla niityillä, jonkun rikkaan miehen asumuksen luona, hevosia laitumella hän lahjoitti ne kumppaneilleen.

Niin hän muodosti ratsuväkijoukkueen, johon liittyi useita atrebaatteja haluten päästä sotapoluille hankkimaan rikkauksia. Tulipa tarjolle muutamia roomalaisten leiristä karanneitakin, mutta Komm ei heistä huolinut, koska ei tahtonut rikkoa vannomaansa valaa, ettei katselisi koskaan roomalaista kasvoihin. Hän antoi älykkään miehen kuulustella heitä ja lähetti heidät takaisin. Toisinaan rukoilivat häntä jonkin kylän kaikki miehet, nuoret ja vanhat, ottamaan heidät uskollistensa joukkoon. Marcus Antoniuksen veronkantajat olivat saattaneet heidät puille paljaille vaatimalla Caesarin määräämien verojen lisäksi asiattomia maksuja ja velvoittamalla päälliköt suorittamaan sakkoja kuvitelluista rikoksista. Täytettyään valtionrahaston nuo virkamiehet tosiaankin huolehtivat rikastumisestaan barbaarien kustannuksella, joita pitivät typerinä ja jotka voivat milloin tahansa jättää pyövelin käsiin vaimentaakseen ikävät valitukset. Komm valitsi voimakkaimmat miehet. Muut lähetettiin pois, vaikka he itkivät ja sanoivat kuolevansa nälkään tai joutuvansa roomalaisten surmaamiksi. Hän ei tahtonut saada suurta armeijaa, koska ei aikonut nostattaa suurta sotaa, kuten Vercingetorix.

Pienellä joukollaan hän ryösti muutamassa päivässä useita jauho- ja teuraskuormastoja, surmasi itsensä Nemetocennan muurien edustalla yksin liikkuvia legionasotilaita ja sai kaupungin roomalaisen väestön kauhun valtaan.

— Nämä gallialaiset, sanoivat tribuunit ja senturiot, ovat julmia barbaareja, jumalten halveksijoita ja ihmissuvun vihollisia. Vannotusta valasta huolimatta he loukkaavat Rooman ja Rauhan majesteettia. He ansaitsevat varoitukseksikelpaavan rangaistuksen. Ihmisyyden nimessä olemme velvolliset rankaisemaan syyllisiä.

Kolonistien valitukset ja sotilaiden huudot kohosivat kvestorin istuimen luo saakka. Marcus Antonius ei aluksi niistä välittänyt. Hänen harrastuksenaan oli esittää tarkoin suljetuissa hyvinlämmitetyissä saleissa histrioiden ja kurtisaanien seurassa, mitä oli tehnyt Herkules, jota hän muistutti kasvojensa piirteiltä, lyhyeltä ja kähärältä parraltaan ja jäsentensä voimakkuudelta. Jalopeuran taljaan puettuna, nuija kädessään tuo Julian roteva poika iski maahan kuviteltuja hirviöitä ja puhkoi nuolillaan lohikäärmeen kaltaista rakennelmaa. Sitten hän yht'äkkiä vaihtoi jalopeuran taljan Omphalen hameeseen ja vaihtoi samalla kiihkonsa laatua.

Sillävälin hätyytettiin kuormastoja, sotaväkiosastoja yllätettiin, ahdistettiin ja ajettiin pakoon, ja eräänä aamuna nähtiin senturio C. Fusius riippumassa hirtettynä, rinta puhki, puussa lähellä Kultaista porttia.

Roomalaisten leirissä tiedettiin, että näiden konnantöiden tekijä oli Commius, joka oli aikoinaan ollut Rooman ystävyyden nojalla kuninkaana, mutta oli nyt ruvennut rosvopäälliköksi. Marcus Antonius käski toimia tarmokkaasti sotilaiden ja kolonistien turvallisuuden takaamiseksi. Hän arvasi, ettei ovelaa gallialaista saataisi aivan pian kiinni ja kehoitti preettoria heti toimimaan kaamean varoittavasti. Noudattaakseen päällikkönsä ajatuksia preettori käski tuoda istuimensa eteen kaksi atrebaattia, rikkaimmat Nemetocennassa asuvista.

Toisen nimi oli Vergal, toisen Ambrov. He olivat molemmat jalosukuiset ja olivat ensimmäisinä kaikista atrebaateista solmineet ystävyysliiton Caesarin kanssa. Saatuaan kehnon korvauksen auliista alistumisestaan, menetettyään kaikki arvonsa ja suurimman osan omaisuuttansa, jouduttuaan alinomaa karkeiden senturioiden ja ahneiden legistain ahdistamiksi, he olivat uskaltaneet virkkaa jonkin valituksen. He elivät Nemetocennassa roomalaisia jäljitellen ja käyttäen pukunaan heidän togaansa, elivät yksinkertaisina ja turhamaisina, nöyryytettyinä ja kopeina. Preettori tutki heitä, tuomitsi heidät kärsimään isänmurhasta säädetyn rangaistuksen ja jätti heidät liktorien haltuun jo samana päivänä. He kuolivat epäillen latinalaista oikeutta.

Kvestori oli siten ripeällä lujuudellaan rohkaissut kolonisteja, jotka lausuivat hänelle siitä kiitoksensa. Nemetocennan kaupungin ylhäiset virkakunnat siunasivat hänen isällistä valppauttaan ja hurskauttaan ja määräsivät asetuksen nojalla hänelle pystytettäväksi vaskisen kuvapatsaan. Pian sen jälkeen Kommin ratsumiehet yllättivät ja surmasivat muutamia kaupungin ulkopuolelle uskaltautuneita latinalaisia kauppiaita.

VI.

Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle: »Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas Commiusta.

Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.