SISÄLLYS: (continued 2)

Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä purjehtimaan kohti bretonein saarta.

Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä. Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua, ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.

Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot. He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.

Yleisen hämmingin ja hiljaisuuden vallitessa päällikkö Komm huusi:

— Aluksiin, miehet! Tuuli on suotuisa! Aluksiin!

Miehet tottelivat mitään käsittämättä.

Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta navakammaksi käyvässä tuulessa.

Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.

Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata leiriin.

— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.

Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.

Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella» alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat. Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta, jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia. Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään nopean ratsunsa viemänä.

Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin. Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin parani haavastaan.

Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:

— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.

Marcus Antonius oli ylevämielinen:

— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan vastaan hänen panttinsa.

Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.

Amykos ja Celestinus.

Erakko Celestinus makasi kasvoillaan maassa metsäluolansa kynnyksen edessä rukoilemalla viettäen pääsiäisaattoa, enkelien yötä, jonka aikana vapisevat riivaajahenget syöstään syvyyden kuiluun. Varjojen peittäessä maata, hetkenä, jolloin surman enkeli oli liidellyt Egyptin yläpuolella, Celestinus vapisi pelontuskan ja levottomuuden vallassa. Kaukaa metsästä kuului villikissojen naukuminen ja sammakkojen huilumaiset äänet, ja saastaisen pimeän verhoama Celestinus epäili, voisiko korkea mysteeri toteutua. Mutta kun hän sitten näki päivän sarastavan, virtasi hänen sydämeensä riemastus aamunkoiton keralla; hän tiesi Kristuksen ylösnousseen ja huudahti:

— Jeesus on lähtenyt haudasta! Rakkaus on voittanut kuoleman, halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija! Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt; armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!

Vainiolta kuului vasta herännyt kiuru visertäen hänelle vastaavan:

— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia, ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!

Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.

Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti valkoisia kulmiansa.

— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen. Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän Johanneksen Evankeliumia.

Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava uudestaan joka vuosi.

Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.

Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan. Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa. Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin, joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen! Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.

Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti humisten:

— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia! Halleluija! Halleluija!

Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen; hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät. Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.

Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet suorittamasta tuota voimallista elettä.

— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut, kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.

Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin. Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat tunnustaneet totuuden.

Hän sanoi metsänhaltialle:

— Metsänhaltia, ole Jumalan ylistyslaulu. Sano: hän on ylösnoussut.

— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä ylen iloinen.

Polku oli avartunut, ja he kulkivat rinnan. Erakko asteli mietteissään.

Hän ajatteli:

— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein, kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei ole mennyt hukkaan minussa.

Sitten hän kääntyi vuohenjalkaisen kumppaninsa puoleen ja kysyi:

— Mikä on nimesi?

— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä, jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun kaltaisesi.

— Hän on ylösnoussut, virkkoi erakko.

— Hän on ylösnoussut, virkkoi Amykos.

Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.

— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija, koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun toimittaessani uhria.

Mutta metsänhaltia lähestyi erakkoa, silitti hänen partaansa ja virkkoi:

— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat kukkaset. Odota, vanhus.

Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan. Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:

— Nämä kukat jumalalle, joka ne synnyttää!

Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja sanoi:

— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!

Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi: »Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»

Siitä syystä hän antoi metsänhaltialle pyhän kasteen.

Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla, kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta, ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa, renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.

Neitsyt Marian temppuilija.

I.

Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen tehden voima- ja taitotemppuja.

Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton, houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla, jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.

Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen hänen matolleen.

Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.

Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.

Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut. Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.

Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen, että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu Pyhässä Raamatussa.

Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen. Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti Neitsyt Mariaa kunnioittava.

Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen ja lausua hänelle tämän rukouksen:

»Ylhäinen Äiti, pidä huolta elämästäni, kunnes kuolemani on Jumalalle otollinen, ja kuoltuani anna minulle autuuden riemut.»

II.

Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat keskustella.

— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin mysteerinäytelmässä?

— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.

— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan, Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista kiitosvirttä Herralle.

Barnabas vastasi:

— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä, jos voisin siirtyä luostarielämään.

Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:

— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut käymään autuutta kohti.

Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin, munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta saanut.

Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.

Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.

Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa: pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys, Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.

Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa väliintuloansa.

Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.

Veli Marbodus oli hänkin kaikkein hartaimpia Marian lapsia.

Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa, kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä, että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»

Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! — Dixi de ventre matris meae: Deus meus es tu.» (Ps. 22, 11.)

Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi, olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä kansankielellä ja loppusointuisin säkein.

III.

Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadon Barnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.

— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni, ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!

Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana, kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta kuin Ave Mariaa. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä tuli siten todistetuksi.

Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä; mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä, hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen jälkeen hän jälleen palasi sinne.

Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.

Sellainen omituinen käytös herätti munkeissa uteliaisuutta.

Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin usein yksinäisyyteen.

Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin, tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.

He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja, joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat, jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.

Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota kihosi hänen temppuilijansa otsasta.

Silloin priori heittäytyi kasvoilleen kivilattialle ja lausui nämä sanat:

— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä he näkevät Jumalan!

— Amen! vastasivat vanhimmat suudellen permantoa.

Harakan miraakkelî.

I.

Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo, näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen, ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita, jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä, vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa, Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia, öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.

Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia ja karjaa.

— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa naudanpäätä kerrakseen.

Kehräpäittensä yli kumartunut Marguerite vastasi hänelle:

— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.

He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan. »Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta, oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä, mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.

Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen. Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan. Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut, olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle, missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä Marguerite.

— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni reikäpaikoista?

— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite, vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.

Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.

— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.

— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.

Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä. Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.

Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä, vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen, repi hiuksiansa ja huusi:

— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta, joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa. Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua antautua teitä palvelemaan.

Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.

— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää, elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista, Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan, menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi ne varmaan kulkevat.

Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen pitsinkutojatarta:

— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.

Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.

Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin, lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:

— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa, kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu, ave!

Hän tarjosi linnulle somasti kaalinlehteen kietomansa luut ja sanoi:

— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme Limogesin nauriita maukkaampina.

Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.

II.

Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.» Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne», mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden, ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia, rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti, nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.

— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni, te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!

Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.

Sitten hän puhui niille vieläkin lempeämmin:

— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.

Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta, ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon, joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen värit.

Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille Mustalle Neitsyelle.

III.

Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti, että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä, joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet menojaan.

Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä, pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa, istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.

Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti mielessään tämän rukouksen:

— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut; jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta, vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin; jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa, joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, Pyhän neitsyen viisitoista iloa, kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi. Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron, hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt, yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin, mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä olevasta pyhästä kuvastasi.

Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.

Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon. Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.

IV.

Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään. Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.

Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen. Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen, hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria kirjurilleen Florent Guillaumille.

Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina vuosina.

Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.

Hyvin opittu läksy.

Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa, mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante, kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle sanoa:

— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana, jonka juurena on Leuke, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava, säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.

Siihen vastasi Violante:

— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani. Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.

Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan, jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia, päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure, alinomaa häntä nuhteli.

— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?

Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla. Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:

— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu valjastushommiin!

Herra Philippe de Coetquis oli hyvännäköinen kavaljeeri ja kaunis kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus. Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:

— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen kunniallinen nainen.

Tai näin:

— Herra Philippe, tulkaa huomenna jälleen.

Hän tuli huomenna jälleen.

Ja Rouva Violante sanoi hänelle:

— Kuka teitä hoputtaa?

Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä mairittelua.

Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille turkkilaisille.

Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä, kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.

Rouva Violante sanoi hänelle:

— Kelpo veli, älkää pyytäkö minulta liikaa.

Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia, jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja, joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:

— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.

Veli Jean Turelure lupasi.

Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa, jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma. Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.

Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:

— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette suuressa määrässä hänen kaltaisensa.

Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä hyväkseen.

— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun. Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.

Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.

— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava. Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksen mukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan sen Jumalalle samoinkuin minulle?

Rouva Violante kysyi:

— Täytyykö luvata.

Rippi-isä sanoi täytyvän.

— Niinpä lupaan.

— Hyvä niin, armollinen rouva. Nyt ei asiasta käy enää peräytyminen.

— En aiokaan peräytyä.

Kuultuaan tämän lupauksen veli Jean Turelure poistui aivan iloisena.

Hän kulki katua huutaen:

— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen, joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!

Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia, joita hänellä oli rasiassa.

— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.

Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.

Hän vastasi niinkuin pitikin suutelemalla rouvan suuta.

Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.

— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle rusohohteisella kämmenkourullansa.

Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. Rouva Violante huusi:

— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni. sydämeni!. Minä kuolen.

Lakattuaan huokailemasta ja huohottamasta hän virkkoi sievästi:

— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta, mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni, minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani. Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn. Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää se aika, joka meille on sitä varten annettu.

Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja lainkuuliainen palvelija.

Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä, saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:

— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen Jean Tureluren neuvoja?

Uudenvuodenlahja.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden ikäinen.

Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui rouva Pinsonin myymälään, Kukkaiseen koriin. Siellä nähtiin runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien, taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.

Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä päällysvaate.

Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme, kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.

Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti herätessään häntä odottavan.

Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi poimukaulusta.

— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.

— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen. Et tribuit eis petitionem eorum.

— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme. Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette. Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena, mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.

Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi korkealla äänellä:

— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan vaipua aikamme paheisiin?

— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?

— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä, että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja pakanallisuuden inhoittava jäännös?

— En sitä tietänyt, virkkoi herra Chanterelle.

— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa, tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia. Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.

Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra Spon jatkoi esitystään:

— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?

— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta. Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te, tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut hämmentymään.

— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.

Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli houkutellut luo.

»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut; uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme, peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»

— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?

Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.

Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään uskonnon mittaamattomia mysteerejä.

Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana, kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.

Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:

— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?

— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!

— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta, tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.

Herra Chanterelle silmäili munkkia ihmeissään:

— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla sielulle turmioksi?

— En, sitä en pelkää.

— Se tapa johtuu meille pakanoilta.

— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:

— Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemään Savoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.

Myönnetty kuolema.

Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.

André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän luki Yhdenvertaisuuden Sanansaattajasta niiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.

Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle, Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo. Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.

Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä, vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset, hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.

Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.

Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi leveä avattu sänky.

— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoi André.

— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaa Tasavallan turvallisuutta.

André vastasi hänelle hymyillen:

— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussa Tasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.

Lardillonin viitattua André istuutui.

— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut teoksen, jonka nimi on Pelon alttarit. Et osoita minulle erikoista suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja rakastajattareni on vankilassa.

Lardillon kumarsi osoittaen hyväksyvänsä tuon tunteen.

— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut vankilaan.

— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.

Hän ojensi kätensä kohti makuusuojaa ja huusi:

— Epikharis! Epikharis!

Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina, paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.

— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen hyväntyön, Epikharis?

— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen munkin poskea.

— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin pääset tänä iltana, minne mielit.

— Päätetty asia, virkkoi André.

— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän mielissänne iloisia ajatuksia!

André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi puolestaan tehdä hänelle palvelusta.

— Inhimillisyys ei kysy palkkaa, vastasi Lardillon.

Hän nousi, painoi Epikharista povelleen ja lausui:

— Kukapa tietää, milloin tulee meidän vuoromme?

Omnes eodem cogimur: omnium versatur urna; serius ocius sors exitura, et nos in aeternum exilium impositura cymbae.

Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme, kansalainen?

Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen sijaissyyttäjän antama lupaus.

Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.

I.

Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä, että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.

Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.

Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä rahilla ja miettii:

— Hyvä Jumala, minkätähden tämä kaikki, ja mitä te minusta tahdotte?

Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu. Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi. Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.

Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.

— Tekö täällä, Antoinette?

— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.

— Paljon kerrottavaa… Entä herra d'Auriac, Antoinette?

— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani. Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen hänen nyt olevan jossakin vankilassa.

— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?

— Hiljemmin!… Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni, jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies… Mutta täytyypä ryhtyä sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.

Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen, jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei ystävättäriä erotettaisi toisistaan.

He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa kivipermannon.

Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä. Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla, missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun toisen kättä.

Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen kiilto, ja ajatteli:

— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä kevyet?

Hän itki koko yön viheliäisessä vuoteessaan.

II.

Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan runoilijan Vigéen säkeet:

Sydämet hellät, syyttömät osaansa tuimaan tyytyivät

täss' akasian alla hämärtyvin illoin; hälvensi murheen lemmen muisto silloin. Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.

Jos teidät laupiaampi aika johdattaa tänne, pyydän teitä:

Te puuta säästäkää; se muisti meitä, se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä; sen alla viihtyi onnen taika.

Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa, muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle, väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen toivoa.

Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.

— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa. Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni; pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle. Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme ajurin luona, joka vie meidät pois.

Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.

Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan katseen ja kysyi:

— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen, vaikka ette edes minua tunne.

— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun asemesta.

— Minä kiitän teitä, rakas lapsi; mutta miksi niin?

— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?

Fanny ojensi kätensä ottaakseen Rosen tarjoaman vaatemytyn.

Mutta samassa hän jo veti kätensä takaisin:

— Rose, tiedättekö, että joutuisitte kuolemaan, jos juonemme tulisi ilmi?

— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en tietänyt.

Sitten hän rauhoittui ja virkkoi:

— Hyvä ystävänne varmaan minut piilottaa.

— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne, Rose, mutta en voi asiaan suostua.

Rose oli ihan ymmällä.

— Joudutte giljotiiniin, ja minä en pääse naimisiin Florentinin kanssa!

— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu ehdotukseenne.

— Ei, ei! Se olisi varastettua rahaa.

Vanginvartijan tytär pyysi, itki ja rukoili kauan.

Hän painui polvilleen ja tarttui Fannyn hameenhelmaan.

Fanny torjui hänet kädellään ja kääntyi toisaalle. Kuunsäde valaisi hänen suloisten kasvojensa tyyneyttä.

Yö oli hymyilevän kaunis, tuuli humisi. Vankien puu häälytteli tuoksuvia oksiansa sirotellen valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päälaelle.

Bonaparte San Miniatossa.

Kun poika kansan vapaan, soturi suora, rehti Eridanin, Adigen ja Tiberin luo ehti, hän ukkosena iski tyrannit pettäjät ja kahleistansa päästi kansat itkevät…

(Marie-Joseph Chénier, La Promenade).

»Livornon retken jälkeen Napoleon lähti Firenzeen ja vietti yönsä San Miniatossa erään vanhan abbé Buonaparten luona…»

(Sankt-Helenan Muistelmat, kreivi Las Casasin toimittamat, uusi painos 1823—1824, I s. 149.)

»Illan tullen olin San Miniatossa. Eräs sikäläinen tuomioherra oli sukulaiseni…»

(Tohtori F. Autommarchin muistelmat Napoleonin viimeisistä hetkistä, 1825, I s. 155.)

Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan. Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa erittäin voimakkaat.

Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.

Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.

Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen, josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan. Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.

— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.

Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta sukunsa erinomaisuutta.

— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan, buona parten, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.

Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella, mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen huulille.

— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.

Sitten hän lisäsi vaskelta helähtävällä äänellä:

— Ainoa jalouteni on teoissani. Jalosukuisuuteni polveutuu vendémiaire-kuun 13 päivältä vuonna IV, jolloin musersin Saint-Rochin portailla kuninkaalliset jaostot.

»Tasavallan malja! Tasavalta on se Evanderin nuoli, joka ei putoa maahan, vaan muuttuu tähdeksi.»

Upseerit vastasivat innokkain hyvähuudoin. Berthierkin tunsi itsensä sinä hetkenä tasavaltalaiseksi ja kansallismieliseksi.

Junot huudahti, ettei Bonaparte kaivannut esi-isiä ja että riitti, kun hänen sotilaansa olivat tehneet hänestä korpraalin Lodissa.

Juotiin viinejä, joissa oli piikiven kirpeä maku ja ruudin tuoksu. Luutnantti Thézard ei enää kyennyt salaamaan ajatustansa. Ylpeillen niistä haavoista ja suuteloista, joita tämän sankarillisen ja hilpeän sotaretken aikana oli runsain määrin tullut hänen osakseen, hän huomautti kelpo kaniikille kiertelemättä, että ranskalaiset tulisivat kulkemaan kautta maailman Napoleonin johtamina, kumoten kaikkialla valtaistuimia ja alttareita, tehden lapsia tytöille ja halkoen kiihkoilijoiden vatsoja.

Vanha pappi hymyili yhä ja vastasi, että jos ei voinutkaan jättää heidän kauniin vimmansa valtoihin nuoria tyttöjä, joita päinvastoin kehoitti säästämään, niin sensijaan ja sitä enemmän kiihkoilijoita, jotka olivat pyhän Kirkon pahimpia vihollisia.

Junot lupasi kohdella suopeasti nunnia, joita hänen mielestään sopi kiittää, koska hän oli havainnut heidän sydämensä helläksi ja hipiänsä valkoiseksi.

Chauvet huomautti, että tuli myöntää luostarin vaikuttavan edullisesti tyttöjen hipiään. Hän taipui filosofiaan.

— Genuasta Milanoon kulkiessamme, sanoi hän, olemme purreet monet kerrat sitä kiellettyä hedelmää. Ihminen otaksuu olevansa ennakkoluuloton, mutta kaunis povi näyttää sittenkin kauniimmalta nunnankauluksen alla. Minä en tunnusta ollenkaan luostarilupauksia, mutta myönnän antavani erinomaista arvoa nunnan täytelyydelle. Oi ihmissydämen ristiriitoja.

— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta kauniit ja keikailevat?

Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia, joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä ikäpäivikseen.

— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla…

Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun koittaessa.

— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.

Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti hyvää yötä.

Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä, joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan. Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli keskittää tykkiensä tulen.

Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan. Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun, mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.

Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen, vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.

Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi:

— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.

»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.

Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:

— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne, kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan, lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on teitä monesti auttanut.

Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen päälle ja huokasi syvään.

Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.

Hengähdettyään vanhus jatkoi:

— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä. Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian, joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia! Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on suvussa pyhimys?

Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.

— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.

Bonaparten teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä.

— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta murhasta.

Kaniikki huudahti:

— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä, myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten luetteloon.

— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.

Vanhus hymyili:

— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja rauhallinen.

Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:

— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä, kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt. Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.

Kelpo kaniikki pudisti päätänsä:

— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia, ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on ikuinen.

Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.

Kaniikki katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi:

— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena. Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.

Hän nousi, kohotti kätensä siunatakseen nuorta sukulaistansa ja poistui.

Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.

Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki oli valmiina lähtöä varten.

Gestas.

Gestas, dixt li Signor, entrez en paradis.

»Gestas, dans nos anciens mystères, c'est le nom du larron crucifié à la droite de Jésus-Christ.»

(Augustin Thierry, la Rédemption de Larmor.)

[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun ryövärin nimi.»]

Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta, ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa, hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.

Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä, kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään. Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen vilpittömänä.

Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaan Pikku Mauriin saakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä: kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta. Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja siirtyi Hyvään Omenaan, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin. Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert, koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin, liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan: »Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli. Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa: »Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi, joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään kirkon porttiholvissa.

Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin», mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.

Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet. »Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi, rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama, viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta, tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.

— Isä, isä!

Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.

Hän sanoi jälleen:

— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini, minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!

Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden, hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:

— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa, antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani, antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja sanoi ääneen:

— Rippi, olkaa hyvä!

Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:

— Hei, kuulkaa, kirkkoherra! Hoi, kuulkaa, apulainen!

Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.

Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:

— Mitä tahdotte?

— Tahdon käydä ripillä.

— Tähän aikaan päivästä ei käydä ripillä.

— Minä tahdon käydä ripillä.

— Menkää matkaanne.

— Tahdon tavata kirkkoherran.

— Miksi niin?

— Päästäkseni ripille.

— Kirkkoherra ei ole tavattavana.

— Siinä tapauksessa ensimmäisen apulaisen.

— Hänkään ei ole tavattavana. Menkää menojanne.

— Toisen, kolmannen, neljännen tai vihoviimeisen apulaisen.

— Menkää tiehenne!

— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on pahempi kuin vuonna 93!… Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä, jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia, tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä pyydetään kauniiseen rippiin.

— Menkää tiehenne!

— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!

Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.

Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen: päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.

Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien, umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.

Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko, yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei ole milloinkaan epätoivoinen.

Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmia ja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen, Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin, Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, että Gestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.

Gestas, dixt' li Signor, entrez en paradis.

Signora Chiara.

Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista. Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan atellaannin.

Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki. Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit, ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.

Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi, kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi. Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin, kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan ilman todistajia.

Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti, astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.

Giacomo Tedeschi lähestyi häntä ylen huolestuneena, kuten näytti.

— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas, ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet… Päänsärky, ankara päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!

Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä, Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin tautien historiaa.

Giacomo Tedeschi painoi potilastaan leposohvaan ja virkkoi:

— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu! Haminastanne pakottaa.

Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki ja tempasi irti erään hampaan.

Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi huusi tuiman iloisesti:

— Kaunis hammas! Kaunis, erittäin kaunis hammas!…

Kaiverrettu kivi.

Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia, hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.

Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman hämmästyneenä.

— Pitikö minulla olla jotakin sinulle kerrottavaa?

— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»

Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle. Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa. Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.

Hän kosketti otsaansa sormellaan.

— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset, ja niiden heijastus otsassa ja poskissa… Tummansiniset silmät, jotka luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman… Iho raikkaan lämmin… Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi… Koeta joka tapauksessa saada selville, onko…

Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:

— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.

* * * * *

Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva: satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta suuren ja vaikuttavan taideteoksen.

Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.

— Tule, lähdetään!

Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä lähtemään.

Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.

— En tiennyt, että sinulla oli sellainen oivallinen kivi.

Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.

Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.

— Kas kummaa! huudahdin minä. Se on ametysti.

— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko sitä vanhaksikin?

Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan, vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin asiasta ystävälleni.

Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi. Samoin uskoi ystävänikin.

— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.

— Kuka heistä?

— Siitä minulla ei ole täyttä selkoa.

— Theokritosko?

— Niin, kenties Theokritos.

Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman sanaryhmän:

KHPH

— Niistä ei synny mitään nimeä, virkkoi ystäväni.

Minä huomautin hänelle, että kirjaimet kreikankielisinä merkitsivät

KERE.

Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen takaisin sormeensa.

— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?

— Madeleine-kirkolle päin. Entä sinä?

— Minä?… Minne menisinkään?… Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin. Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija, arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin ikävystyttävä.

Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:

— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.

Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille jakamaansa viisautta:

— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton harvinaista!

Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:

— Olet asettanut oman vaakunasi, pienen puun sijaan tuon bakkanaalin?

— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna. Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se, mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.

Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät ovessa kuin kylpyammeen hanat.

— Sanoitko meneväsi kiireen kaupalla Gaulot'n luo?

Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle. Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.

— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä talossa asuu rouva Cère?

Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen, jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi heikolla, melkein valittavalla äänellä:

— Niinkö luulet?

— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.

Hän nyökkäsi.

— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä. Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.

Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki ihmettelyni.

— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi, hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä, jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten naishenkilöiden vuoksi.

Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.

Hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen, tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!

Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään, mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja. morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi mitään varmaa sanoa.

Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen. Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.

Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua, jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren. Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän kääntyi ja katsahti taaksensa.

Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.

Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot, poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.

— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.

Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen ametystisormuksensa.

Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin, tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja virkkoi sitten hieman epäröiden:

— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota naista. Ja onpa tosiaankin…

Hän keskeytti ja jatkoi sitten:

— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.

Hän kosiskeli tuota naista.

Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin. Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.

Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.

Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella, osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus. Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi. Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas, kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N———— kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.

— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti kiintynyt.

Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä, mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä ihastuttavana.

Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää ollut sormusta.

— Mihin on ametystisi joutunut?

— Olen sen kadottanut.

— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa ja Napolissa säilytettyjä kauniimpi?

Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan hänen puolestaan:

— Niin, se on merkillinen juttu. Hän on kadottanut ametystinsä.

N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui meluisasti vaimoansa:

— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että Du Fau on kadottanut ametystinsä.

Sitten hän kääntyi puhumaan minulle:

— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi, kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.