III.

Hjalmar Neiglick.

18 3/XI 89.

Hänet eilispäivästä vielä nään, Miten seisoi hän rohkeasti, Niin valmisna mailmaa järjestämään, Pirun hännän ja gordisen solmun pään, Hän katkaisi reippahasti! Hän uljaana, päähän asti Ois murtanut tien läpi hehkun ja jään. Vain kolmekymmentä iältään Ja taistellen intoisasti, Ei nähnyt vaikeaks mitäkään. — Ois pantu hän paarille lepäämään Vain Ranskan tricolor peitteenään, Jota Suomen kyynelet kasti.

Luon' Olavinlinnan raunioin, Mihin saavuimme juhlailullen, Tulin poikana tuttavaks sullen. Kun elon tiellä ja kohtaloin Taas kättä nuorina löimme noin, Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin, — Jos ei riidelty, niiksi tullen! — Yli paperikoppain ja laatikkoin Pyhän Yrjänän lailla taistella koin, Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin, Kritiikille kammotullen. Mut runomailmaani aukenevaan Teit tyynet tarkastusretkes vaan, Ja sa niin olit rakkahin mullen.

Sa vanha veikko, sa taidollas Mun johdit tolalle mäistä, Kävit uljaasti kiinni, suistaissas Runohenkeä itsepäistä! Oi, kiitos vieläkin hautahas Sun ystäväsiteistäs näistä!

Ma kevään muistan niin nuorekkaan, Ja siinä nään ylioppilaan, Mi ensi seppelet voitti. Jo kauniina päivänä painetaan, Eräs kiistakirja, mi leimullaan Omatekoiset areopaagit maan Vain sellaisiks näyttää koitti. Miesmuistiin moista ei kuultukaan, Ett' ylioppilas, poika vaan, Noin uljaasti ampuisi jousellaan, Niin ylös ja päätä pahkaan: Professorit, jotka turhuuttaan Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan, Nyt puhkui hartaina, harmissaan, Kun saivat poltetta nahkaan.

Kun eessä viel' oli tutkinnot, Hän edut unhotti, suosiot Ja koukoja oppineita, Ja taisteli puolesta totuuden, Ett' oikein jäit ihan ihmeesen; — Hän katsoi mailmahan hymyillen, Ei koskaan kursaillut keitä!

Vaikk' urhotyön teki nuorena tän, Pian olkahan lyönti jo suotiin, Ja jo paikan sai sekä palkan hän, Ja — areopaagiin tuotiin. Ne on miehen haihtuvat piirteet vain, Mi valiojoukkohon tutkijain Tienraivaajaksi kuin luotiin.

Vain eespäin aina hän täytti, Jos julkisuudessa uljaana näin Tai nuorisopiireissä kylmin päin Hän kellonlyöntiä näytti. Oli intoa siinä, hehkua vaan, Ja voima ja kiihko kuin taika, Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan, Mi tuhlas ympäri aatteitaan, Min ain oli kiireinen aika. Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi, Vähin sortovaltijan elkeissäi, Myös niskasta meitä hän käytti, — Toki hienosti, kohteliaasti vain — Mut sittemmin muita selvemmin ain Hän asians' oikeaks näytti.

Eturinnan miehiä syntyjään, Hän kylläkin ennen yötään Ois varmaan voittanut paikan tään, Mut sortui hehkuunsa kiihkeään, Mi toimeen vei hänet myötään. Noin aattelematta itseään Hän kaatui keskellä työtään Ja kesken hankkeita noita, Kun siinä ponnisti, syöstessään Alas vääriä jumaloita.

Niin, — uljasna, lämminnä vielä hän on, Kun muistelen muistoja noita, Niin valmis harmiin, ja harmiton, Sama ystävä tyynessä saariston, Tai käyden kaupungin kiihkohon. Ei, — häntä ei unhotus voita! Hänen hautaansa kantaa tahtoisin Nyt outoja kiehkuroita, Mihin nuoruusaikojen muistelmin Ma kietoisin kukkastuoksuihin Kuun kultia, hopeoita Ja uljaita unelmoita, Joit' uinut, kun eessäs ihanin On kevääs ja onnes ja toiveeskin.

Liet ankara, tuomita koita! Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.