I.

Aamutuulessa.

Päivyt saumoissa pilvien, Joissa on sadetta taakka, Kyllin lounaista purjeesen Jatkoks iltahan saakka.

Aamutuulahdus nuorena näin Ulapoille mun johti, Pilvi vihmoili raskain säin, — Laskin aavoja kohti.

Tuuli kirkasti taivaan niin, Purtta kellisti vievään, Sain jo vauhtia riittämiin Purjehdustemppuhun sievään.

Tullos pois nyt, jos halaat sä, — Pois, ken aavoille tohti! Taistoni kestä ja näin, kuin mä, Katsele mailmaa kohti.

Myrsky jos pilviä kokoon laas, Leikki huimalta näyttää; Vesiin päivä jo paistaa taas, Pursi parhaansa täyttää.

Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo, Matkalla myös moni tapaus, — Eessä tummina aavat nuo: Mailma — elämä — vapaus.

Hääaamu.

Tuoll' lämmin auer leijuu Päin kukkalavaa, Ja helmiaarteitansa Jo kukat avaa.

Mut valkoseinän lämpö Jo paahteelt' tuntuu, Myös suihkulähde vilpas Kun vielä untuu.

Tuoll' aamun helle paistaa Jo hiekkatiellä, Mut mikään kevyt askel Ei helky siellä.

Miks vanhaan tapaan jalka Ei santaan paina Taas sievää jälkeänsä, Kuin ennen aina?

Miks kukkia ei hoida Käsi tavan mukaan? — Ei, hiljaa, vait on kaikki, Ei saavu kukaan.

Vait vuotta ummut ruusuin Nyt tuhantenki; Puun latvaan univalvein Käy tuulenhenki.

Se nostaa raskaan verhon Damastikaistaa, Ja huoneeseen jo päivä Kuin ihmein paistaa.

Yli mattoin hiljaa valuu Nuo sädejuovat, Mut leyhkät kukastoista Jo viestit tuovat.

Alkoovin luona liitäin Ja pitäin pilaa, Ei kärpäsparvi huomaa Ees asiain tilaa.

Mut vankeuttaan paarma Tuoss' yrmii ääneen, Sen vaisto näkyy vallan Jo metsään jääneen.

Päin toista akkunasta Käy hurjan tavoin, — Ei huomaa vanki, että On toinen avoin.

Mut muita rohkeammin Nyt sisään vainen Saa huimapäinen leyhkä Ja huumaavainen.

Kautt' uudinten ja verhoin Ja pitsienki Yli kahden otsan leijuin Käy tuulenhenki.

Se viestit kukkasjoukkoin, Jotk' yksin janoo, Tuo hoitajattarelleen Ja hoivaa anoo.

Mut tuoksuaan se turhaan Luo pielukselle; Hän toisen kukkatarhan Sai sydämelle.

Nuo nuoret, raikkaat huulet Vain hehkuu, hymyy, Ja sulosuukot vielä Niiss' salaa lymyy.

Oi, armaan syleilyssä Jää unhoon aika, Ja hääyön runoudessa On vanha taika.

Vait, täynnä hartautta Jo päättää retken Tuo luonnon nuori airut Ja aamuhetken.

Vain pois se kukkain luokse Taas ulos palaa Ja niille nähdyt ihmeet Nyt kertoo salaa.

Käy silloin kuni kuiske Jo kukastoista, Ja kaste hiljaa valuu Nyt umpuloista,

Ja odotus jo kätkee Ja kaikki herää, Ja päivä sädeverkot Taas lehtoon kerää,

Ja suihkulähde yhtyy Jo riemuun tähän, Ja kukkalavaa kerttu Käy kitkemähän.

Mut raskaan verhon kaistaa Vait kiskoin kiinni, Nyt seijain silmin hymyy Pien' amoriini.

Rakennustaiteellinen luonnos.

Katedraalista päivän puolla Kujapuistohon kätkeytyy Sen mahtava porttaali tuolla, Jota katsella sun on syy.

Mut kastanjipuistikon tiellä Ei pyhän ilmettä näy; Kera lasten ja eukkojen siellä Nuor arkkitehtikin käy.

Elon hyöky se tulvii rankka, Niin raittiina, nuorena vaan Luo templin, min muuri vankka Jäi aikoja uhmimaan.

Hän piirtävi luonnoksen tapaan Hätähätää porttaalin tään, Sen goottisen kaaren vapaan Ja sen suikon katkenneen pään,

Apostolit pitkät vielä Sekä keskehen Mestarin Ja pääskyn, mi sirkutti siellä, Olall' istuen Luciferin.

Olit aika saatana säysy, Kun korsia kuljettaa Sai rauhassa linturäysy Ja pesiä selkäs taa.

Mut kiire on touhuissa kevään, Ei auta häikäilyt nuo, Ja jos mieli ei vain jää levään, Piru itse se suojaa suo.

Vaikk' kastanji päätään puistaa, Vuos vuodelta nostaa se sen, Ja messuissa latina luistaa, Kunis niitä ei ymmärrä ken.

Canovan Pariksen edessä.

Tule, keiju, ahtaassa liivissäs! Kas rintaa, kuinka on miehekäs, — Ois siinä uinua kerta! Ois siinä riemua auvoineen, Kun jo voima marmorijäntäreen Voi saattaa kiihkohan verta!

Tule, keiju, ahtaassa liivissäs! Vai suotta taivaiset — mietipäs — Soi tuomiovallan hälle? Vai suotta Helena lähti, vai, Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt sai Hän untua rinnalle tälle?

Sa painat sievästi pienen pääs Ja näytät ynsänä ikävääs, Kun voimaa ylistää halaan; Mut teräsliivien kahleisiin Jää olo oudoks ja ahtaaks niin, Miten kätkenet aatostas salaan.

Tanssiaiset.

Sadat lamput himmeät väriloimuin Läpi lasein hiottuin valoa luo, Tuoll' uljas kiehkura kiertyy poimuin, Jo Sèvres'in vaassit tuoksuja tuo.

Ja lehväin keskeltä, estraadilta Sua kukkaispuheet on hivelleet; On hieno, hurmaava juhla-ilta Ja ihmeen loistavat koristeet.

Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi, Jalohelmet hohti ja kaulatkin, Ja mailmanviisaus kylmään hymyi Vain Straussin sävelten sointuihin.

Vaikk' katsees hoitavi viehkeilyitä, Ja on elees kiihkeät, innokkaat, Niin tunnet hyytävän sydänsyitä Ja hajamieliseks äkkiä saat.

Mut lymypaikassa salin ylvään Näät välihetkenä nuoret nuo: He on puoleks kätkössä jaluspylvään, Min varjoon taittuvi valovuo.

Se vielä tanssista hehkui poski, Ja povi aaltosi ihanin; Vait impi herkästi päätään koski, Ja he samaa tunsivat kumpikin.

On ilmass' ahdistus kummanlainen, Mi nuorukaista nyt painostaa, Tuo illan tunnelma, kylmä vainen, Se kevään syksyksi kolkoks saa.

Ja armas lause, mi aikoi ilmiin, Jäi siinä mykkänä huulillen, Ja toisiaan kun he katsoi silmiin, Tuli vaiva äänetön katseesen.

Heit' turhuus kiusas, mi salin täytti, Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi, Siks vaillinaisesti silmä näytti, Kuink' kevät rinnassa ilakoi.

Siks käsi viipyä kädess' empi, Jota painoi hellästi ennen ain, Siks hiljaa huoaten haastoi lempi, Jota katse ilmaisi arkaan vain.

Mut yli lattian rohkein riennoin Taas turhuus pilaan ja leikkiin läks, Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoin Näit salin humusta häipyväks.

Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi, Povet paljaat hohti ja kaulatkin, Ja mailmanviisaus kylmään hymyi Vain Straussin sävelten sointuihin.

Imatralla.

Kesäöisessä varjossa ihmein Vait astumme rantahan, Miss' Imatra heittyy vihmein Yli könkään halkeaman.

Me kuulemme, kuinka haastaa Nuo Saimaan syöksyvät veet Ja riehuvin kertomin raastaa Voi uineista veltostuneet.

Nuo kertomat järähyttää Kraniittia jykevää, Ja jo ladyä itketyttää, Mut itseltäs painuu pää.

Ikikuohuista vaahtivan vuoksen Ään' outo se huminoi, Se viehtää ja vetää luokseen Ja se kaikkein rinnassa soi.

Soi valtava ääni, irnuin Joka pikkurientoa maan, Se pauhusta hiidenkirnuin Soi intohimoa vaan;

Miten särkyvät paadet, se pauhaa, Miten kiehua hornat voi, — Kun kesän vienointa rauhaa Yli seudun jo ilta loi.

Idyllit aallokko hyrskyin Pois mielestämme jo laas, Ja muistot entisten myrskyin Jo riemuiten saapuvat taas.

Pois äyräiltä silloin kannat! Ota turva, min tarjoksi vien! Kuin käsi, min mulle annat, Niin värjyvi jalkas pien'.

Ei vuosia siitä lie nyt, Kun ruhtinaspari nyt näin, Min nimet jo unho on vienyt, Täss' seisoili haavepäin.

Venezian lapset turhat Näki Pohjolan ankaran Ja lisäsi ruhtinasmurhat Tragediiassa Imatran.

Miss' aallot valkoiset väikkyi Ja pärskyili kuohupäin, Jo hyökylaine se läikkyi, Elonlangat katkaisten näin.

Ja koskaan ei pyörteet huimat Tuo takaisin saalistaan, Näet himojen despootit tuimat Ei kylläänny milloinkaan.

Perintöosa.

Kaks vuosikymmentä kiitänyt Oli tapaansa tunnettuun, Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks Elon hauskahan urheiluun.

Isän, äidin muistolle siunaus, He tarkoitti kaunista niin, He valmiiks raivatun tieni Koki verhoa kukkasiin.

Ma kaikkea hyvää tekisin, Jot'ei tehdä he voineetkaan, Ma löytäisin onnen, jot'eivät Isät löynnehet konsanaan.

Mut niin tuli aika ja mietteitä toi, Ja jo himmeni maailmain, Myös mun kävi matkani hautaan Elon vanhaa vauhtia vain.

Mun itsellein tuli raivata tie, Mitä lie he jo tehneetkin, Ja mun tuli kysellä samaa, Jota kysyi he aiemmin.

Ma saisin myös samat vastaukset, Kuin vanhemmat eläissään, Ja ma neuvoisin nuoria noita, Mitä löynnyt en, löytämään.

He kaikkea hyvää tekee niin, Jot'en tehdä mä voinutkaan, He löytää onnen, jot'eivät Isät löynnehet konsanaan!

Hämyä templissä.

Murhe hiljaa ääntyy, Hiljaa vainen ääntyy, Ja sen vakavuuteen Harvoin katse kääntyy.

Ken sen templiin kulki, Liian pyhään kulki, Jotta siks sen risti Merkitsisi julki.

Templiss' yö on vuoroin, Raskas kaiho vuoroin; Varjot synkät heittyy Komeroihin kuoroin.

Hämy siell' on musta, Hämy liian musta, Jotta mitkään muistot Antais valaistusta.

Silmäs siellä kaihtuu, Ja kun noin se kaihtuu, Kaikki kuvat, mielteet Sulta tyhjiin haihtuu.

Ilma raskas ain on, Henkes ahdas vain on; Kun sa ulos pääset, Luot kuin päältäs painon.

Turha rukous oisi! Mitäs uhrit voisi? Ken siis alttarille Kynttilöitä toisi!

Halutonna mieli.

Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen, Kaukaa, vienoiset, jo hiljaa rusovuollen Purtta liidättäin; Airoin lepään, viihdän venhon juoksun, Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun, Joista unta näin.

Tiesi, liekö oikeinkaan, kun tälleen Nostan airoja ja kiinnän katseen jälleen Kohti rantamaa! Tiesi, liekö maiden menetettyin Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin Tähtää usvain taa!

Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu, Olkoon vanhan imettäjän turha juttu, Kun ma saanen vain Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun, Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun, Niinkuin lassa sain!

Kärpässurinaa.

Kuin kärpäset hyökkäämme ruutuhun päämme, Näet siivet on meillä, ja lentäviks jäämme!

Me hyrräämme, ryömimme — koitos ja tulos — Ja hyrräämme taas, — ei muuta kuin ulos!

On toivomme mailma puutarhan puolla, Tuoll' leyhkivät tuulet, ja luonto on tuolla.

Niin hyökkäämme jälleen ruutuhun päämme, Kai estekin särkyy, — jahkapa näämme!

Mut ääressä pöydän salissa siellä Muut kärpäset juhlii — ja useimmat vielä.

Ne herkkuja ahmii, tahrivat liinaa, Ne rotua jatkaa ja hukkuvat viinaan.

Ne kylläinä viehtyvät lepohon rentoon, Me ruutuhun syöksymme, laihtuen lentoon.

Vain auringonpaisteessa onnea näämme Ja lennämme ruutuhun, — ruutuhun päämme!

Itsepuolustusta.

Ma idealisti vakaa Muka myös olin aikoinain, Sain aiheeni Kuopion takaa Ja värejä Liimasta hain.

Näet tunteet ne kysyi pihkaa Maantiedettä järkevää, Ja kaikkea turhaa rihkaa Vain vapaasti tuotti nää.

Sai kauppayhtiön laittaa Miel'kuvitus ympäri maan, Ja se viinejä ilman haittaa Toi tropiikkimailmoistaan.

Nyt tullimiehiä noita Tuli muodossa kritiikin, — Olen ilman kilpailijoita, Ja poissa on yleisökin!

Mut aiheet Kuopion takaa Ja värit Liiman ei lain Nyt luokseni saamasta lakkaa, Vaikk' kiusoja tullista sain.

Ja jo kuvausvoiman ma huomaan Vain käyttävän oikeuttaan, Kun se vapaakaupalla tuomaan Käy tuotteita siirtomaan.

Ma tavaroitani jakaa Koen niin nyt priimana vain, Vaikk' aiheet on Kuopion takaa, Ja värit ma Liimasta sain.

Aamukylpy.

Läpi heinän, mi kasteessa hohti Ja jäljiltä verkkahan nous, Me riensimme niemeä kohti, Miss' aalloten mainingit sous.

Vain hyppäys poikemmas rantaa, — Vain haipuvat kuplaset taa, — Ja jo välkkyvä laine sun kantaa Yli Ahtolan kartanon saa.

Niin hiljahan maininki silloin Vie kelluvan uimarin tuon, Kuni laine, mi vaahtia illoin Vie tyynehen tyrskyistä vuon.

Sua syleilen, ankara aava, Meri väikkyvä uinuvakin, Miten oot minut raittihiks saava, Sen tunnen jo ytimihin.

Ja siks läpi kuulean pinnan Haen armahan aartehes niin; Leväriutoilta kristallilinnan Ma sukellan terveyttä kiin.

Mua huuhtele, suolallas kasta, Nuor rintani voimista vain, Niin yltyvin harmin ma vasta Luon taakkoja luotani ain.

Meri, mailmassa ainoa raikas, Valehienous haihduta, oi, Näet aaltojes lauluhan kaikas, Ett' Afrodiiten ne loi.

Myrsky laulaa.

Kun ruutuhun pilvet rankat Maan kurjuutta itkee vain, Ja viuhuvat puuskat vankat Käy kimppuhun kulkijain, Syyslehviä puut kun viuhtoo, Muka armoa anoin noin, Mut myrsky ne kanssaan riuhtoo, Ja on laivuri neuvotoin,

Niin suommepa pelkureille Nyt uutimet ikkunaan, Me lähdemme rantateille, — Oli tyyni jo vaivaks vaan! Se oman rintamme puhkaa, Tuon ahtahan, kiusauneen, On tuuli, mi riehuen uhkaa Kivikattoja räystäineen.

Se kiertävi kadut soukat, Sorapilviä lakaisten, Ja märkinä kaikki houkat Jo rientävät huoneesen; Mut rannassa hyrsky höyryy Ja riemuiten pärskyää, Se ukkosen lailla möyryy Sen tasaista möyrinää.

Vain niskaan hattu, ja tuulen Suo päätäsi tuivertaa: Rypyt otsan jo häipyy, luulen, Ja jo ruusuja poski saa! Suo kostean ilman täyttää Sun keuhkojas suolallaan, Ja murhe, mi raskaalta näyttää, Jätä myrskyjen pauhinaan!

Kaikk' kalvavat, sairaat vaivat Vie myrsky jo horteillaan, Ja huoliis, jotk' kertyä saivat, Se ylväsnä henkii vaan. Se yrmii raukkojen paulaa Ja kaikkea kehnoas, Ja se ilkkuvin äänin laulaa, Miten lemmit sä kahleitas!

"Tule pois! saat oppia multa, Miten kahleita katkotaan! Taas pääsköhön äitis-kulta, Emo luonto, jo kunniaan. Ma puhdistan saastan ja kuonan Ja raitistan sairaan maan, On terveyden ahjo luonan' Meri ääretön, vapaa vaan."