II.
Valter Juva translation
Kun vienoinna aamu hohti, Ja usvat siinnossa näin, Rusomaininki purttani johti Kevätunten impehen päin.
Mä näin, miten tieltäni luisti Hän rannan rimpien taa Ja kaihoten tukkaa puisti Hajakutria, kiiltoisaa.
Kun kyntörastas jo puussa Univalvein lauluhun käy, Kun veet heräs salmen suussa, Niin häntä ei enää näy.
Sanotaan, jos kuoleva kohtaa Yliluonnollisen näin, Tiet vaaroihin häntä johtaa, Vaikk' kääntyisi kuinka päin.
Mut vaara on oma rinta, Hän ei sitä välttää voi, Kuvasarjaa vaarallisinta, Min mielikuvitus loi.
1.
Soi laulelo lounahan mailta, Kuin Lorelei lauleleis, Miten alppien poian lemmen Tuo ilmihin Edelweiss.
Ikiseuduilta jäätikkökenttäin Hän henkensä kaupalla toi Tuon kukan, min neidolle alppein Hän sykkivin rinnoin soi.
Vain Edelweiss ilmaista saattaa Hänen hehkeintä toivettaan: On alppi-ilmojen puhtaus Sill' untuvanupussaan.
Se hankien keskellä taimii Runo lemmen, kukkien niin, Sydänjuuriss' on suosion toivo, Joka lehdessä tunnustus siin.
Ma kukkasen tuon, ma myöskin, Vilurinteiltä elämän tään, Se jäisestä hangesta puhkes Kevätlämmön kerkeämään.
Sen henkeni kaupalla sieltä Ma kallion huipulta hain, Vaikk' kuilujen jäät koki hyytää Mun uljasta intoain.
Ota vastaan, aatosten impi, Tää lempeni kukka niin: Sydänjuuriss' on suosion toivo, Joka lehdessä tunnustus siin.
2.
Koen sorjasti kietoa yhteen Havun tuoksua siintoon veen; Luon helkkyvät rytmiaallot, Min harjoiks riimejä teen.
Ja kaikki helkkyvät aallot Sun sulkevat keskelleen, Sua liekutellen ne tuutii Havun tuoksussa, siinnossa veen.
3.
Jos säteen mä tavottaisin Kesäpilvien ruskosta vaan, Jos ainoan noista ma saisin, Joit' tuhlas se turhempaan.
Sen niitehen kiintäisin hienoon Värikimmelten hehkeäin Jo sadun, mi haastais vienoon, Sua kaikesta lepyttäin.
Ja syämessäs viivähdellä Sen antaisit empien, Niin ihmeen viehkeä, hellä Ois tenhosa satu sen.
Mut rintaas väikettä varmaan Se riemujen mailta lois, Läpi arkion usvan harmaan Tosiluontees se ilmi tois.
Niin hymyisit silmät veessä Ja virkkisit uinunees Tätä samaa, min viehäkkeessä Mun on mieleni herkkä ja sees.
4.
Täss' istun ma yössä myöhään, Ja mieleni aprikoi: Sa, vaiko äitini mulle Elon todellisuuden toi.
Ja viehkeimmät lapsenhaaveet Käy hiipien vuotees luo; Suo niiden viipyä siinä, Älä pelkää, ei häiritse nuo!
Vain kuvailla unees ne tahtois Mun piirteeni näkyviin Ja kuunnella hengittämättä, Joko sydämes säpsähti niin.
5.
Etköpä sulkea halaa Silmiäs kiinni ja salaa Päätäsi painais jällen Hellästi rinnalle tällen?
Eiköpä tahtois rintas Ilmaista hienoisintas, — Mitä on kalleinta sulle! — Sielulle uskotulle?
Etköpä sois sa arkain Tunteiden käyvän varkain Siltaa, min rakennamme Herkillä huulillamme?
Etkö niin anteeks soisi Hälle, mi itkeä voisi Jokaista vikaa, min multa Pois olet suudellut, kulta!
6.
Hetki hetkeltä Vaikenee rukous tää, Vaieten, kauniimmaks jää Retki retkeltä.
Päivä päivältä Hiljemmin huokaus sois, Tuskista haipuu pois Häivä häivältä.
Koitto koitolta Syäntä', mi antoi vain, Tulkitsee lauluissain Soitto soitolta.
7.
Saa siivet, sa sorja, Laps väikkyvä sieluni sie, Et ainehen orja Ja onnen armoilla lie.
Saa siivet ja kiidä Kesän loistohon, tuoksuhun vaan, Pois haipuen liidä, Ei sävel jää multahan maan!
Pois liidä sä sinne, Niin tomuun et tallatuks jää, Sini-ilmoille, minne Et tuskani kaihoja nää!
8.
Välin haipuvat, vienot äänet Satumailmasta lapsuuden Ne unhosta kaiun ilmi Toi uinujan syämehen.
Taas siinsivät aavat silloin, Taas laineista luodot nous, Jo kummasti kaihon usvat Yli saarten ja selkäin sous.
Mut kaiku jo kasvaa hymniks, Mi kiirivi helkähtäin Pois, pois yli lahtien väikkeen, Pois, pois sinimetsihin päin.
Satumailma, sa totta lienet! On elpynyt entisyys! — Vait, vait, mitä tunnet ja tiennet, Miks kaikkeen hengität hyys!
9.
Miten lempemme on käyvä vielä, Kuinka kylmenee se talvitiellä, Untuu höyliin kohteluun ja paatuu, Viimein itsearvosteluun naatuu, — Mitäs noille ajatustakaan! Eikö enää hurmaa hetken voita, Supistuiko piiri taivahalta, Kun ei löydä kahden nuoren rinta Elon helmeä, sen ihaninta, Eikä väijykkeille hymyy vaan!
10.
Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait Niin vienohon uinailuun, Myös herättää jo sen, ystävä, kait Sais suutelo armaan suun.
Sulo lapsi se vain on, pienoinen, Mi puhtaana nukkui vait, Kun päivän riehu uuvutti sen, Ja sen, ystävä, uneen sait.
11.
En mä usko sanaa, silmää, Tervehdystä ynsää, kylmää, Enkä oikkuun tyhjentyvän Immensyämen hellän, syvän.
Sanaa murhaavaa en varmaan Usko sydänkerkiks armaan! Uskon, ettei todentakaa Tarkoitukses ollut vakaa.
12.
En tarttua sinuun voinut Käsin rohkein rakastajan, En tohtinut vertas syttää Tulen kiihkeän valtahan.
Olit kalliimpi verrattomasti Kuin juhlien tenhotar vain, Niin kaiketi kalliimpi muita, Joit' yhdytin matkallain.
Olit vestaalin kylmänä itse, — Ei sanaa, et katsonut päin! — Sanat, katseet ja voittoja muita Sait multa, missä sun näin.
Niin toinen se tulee tuosta, Reaalisempi kuin mä, Hänen silmissänsä ei sulla Ole vestaalin pyhyyttä.
Hän ei sua olennoks tiedä, Jota saisi syleillä kai Vain kaunein laulajan aatos, Min kärsimys kiiraaks sai.
Et itsekään sitä tiedä, Ja muuten et pyrkivän näy Vain henkeväks ihanteeksi, Mihin kenkään kourin ei käy.
Niin ristityin käsin seison, Luon silmäni maahan vain, Kun templihin kolm'jalka sortuu Tulen vestalta sammuttain.
13.
Älä luule mun tuhanten lailla Sua kahlehtivan, — oi, ei, Koen aukoa mailmoja sulle, Mihin aattehes tuskin vei.
Niin helposti katkonen kahleen, Mi pikkumaiseks sun lois: Punan tahmean maireelta riistän, Revin turhuuden naamarin pois.
Sa ilmaa henkiä saisit, Siniseestettä hurmaavaa, Mi raitista nuoruutta antaa, Elinintoa riemuisaa.
Niin silmäs tarkistuneina Isot tutkis ja pienetkin, Ja ma itse jo mitätönnä Sun eessäsi seisoisin.
14.
En suontani kaupaks saata Elon, aatosten, tunnelmain, Ett' armosta sais ne maata Ajanvietteenä naisten vain.
Ma tahdon lauluni soivaks Suloääninä sydämiin, Miss' sävel on huolten hoivaks Ja missä se helkkyy niin.
En tielle lempeä heitä Kesäunteni häipyväin, En songerra säveleitä, Sua kiitellen nöyrin päin.
15.
Mua likell' olit vainen, Kuin onni pettyvää, Kuin tyhjyys, missä maine, Kuin sauva kerjääjää.
Mua likell' olit aivan, Kuin kukkaa rusko yön, Kuin kantajata vaivan On taakka olkavyön.
Sa minuun liityit luokse, Kuin lempeen tunnustus — Sa, kevään riemu, tuokse, Sen mennyt toivomus.
16.
Kun ilta jo kaukometsät Ja lahdelmat purppuroi, Ja tunnelman ihmeen hienon Se hämärin piirtein loi,
Niin nauttivi herkkä mieles Sopusointua näytelmäin; Kaikk' ihmeen ehjästi tunnet Tosi-innoin ja haavepäin.
Saa hehkua lausees silloin, Soi sointuina vastineet, Ja arki-ihmiset luonas Niin ihanteellisiks teet.
Mut kaikkea kaihoin peittää Kuin empimys sanomatoin: Sä melkeinpä pelkäät näyttää, Miten helposti petyit noin.
17.
Verkkaan kuin hohde illalla haipuu Taa vesitaipalen välkkyvän vyön, Hiljaa kuin tuuli aaltohon untuu, Loitolla, siinnossa tummuvan yön, Myöhään kuin kaiku, saaristoneidon Laulujen laattua, loppuhun soi, Unhotan lemmen, mi hohdetta eloon, Raitista tuulta ja lauluja toi.