V.

Harzvuorella ja Pohjanmeri

Hartzvuorella.

Proloogi.

Musta takki, silkkisukka, Hennot liivit kiristeissä, Sanat armaat, syleilytkin, — Oi, jos vain ois sydän heissä!

Sydän rinnassa ja lempi, Puhdas lempi sydämessä, — Kuolla voisin, kaihojansa Noiden tuossa teeskellessä.

Vuorimaille nousta tahdon, Missä majat pienet tapaat, Missä rintas kohoo suuri, Ilman tuulet viuhuu vapaat.

Vuorimaille nousta tahdon, Missä huojuu jylhät hongat, Roiskii vuot, ja linnut laulaa, Sekä lonkuu pilvenlongat.

Hyvästi, te salit liukkaat, Hellät herrat, nainen hellä! Vuorimaille nousta tahdon, Mailmaa sieltä hymyellä.

Vuori-idylli.

1.

Vuoristoss' on maja pieni Vuorimiehen iäkkään; Siellä huojuu uljaat kuuset, Kultakuu luo säteitään.

Huoneessa on nojatuoli, Taiten tehty veistos sen; Miekkonen, ken siinä istuu, Ja ma olen miekkonen!

Jakkaraltaan tyttö laskee Sylihini kyynärpään; Silmät on kuin sinitähdet, Suu kuin ruusu väikkeessään.

Ja nuo tähdet taivaansuuret Siintää minuun katsoen; Ja hän hienon sormen painaa Ruususuulleen hymyillen.

Ei, ei meitä nää nyt äitis, Hän vain kehrää ahkeraan; Kitaraa taas isäs soittaa Laulellen vain lauluaan.

Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii, Hiljaa vain ja varkahin; Monta suurta salaisuutta Minulle jo uskookin.

"Siitä kun näet täti kuoli, Emme enää mennä voi Metsälinnaan Goslarihin, Siellä on niin kaunist', oi!

"Tääll' on taas niin yksinäistä Kesken kolkon vuorimaan, Majammekin talvisaikaan Melkein lumeen haudataan.

"Olen pelvokas kuin lapsi, Arka tyttö, taidoton; Pelkään vuorenhaltioita, Jotka yöllä liikkeell' on."

Äkkiä on vaiti armas Säikyksistä sanoistaan, Ja hän käsihinsä peittää Sulo kasvot nopeaan.

Kuuset huojuu huminoiden, Rukki hyrrää hyrryään, Kitara se väliin helkkyy, Väreillen soi ukon ään':

"Älä pelkää, lapsi pieni, Valtaa häijyin haltiain! Enkelit on, lapsi pieni, Luonas vartioina ain!"

2.

Kuusipuu se vihrein sormin Huiskii alhaan ikkunaan; Kuu, tuo kurkistaja vieno, Sisään valaa kultiaan.

Isä, äiti hiljaa kuorsaa Likeisessä huoneessaan; Mut me kahden salaa kuiskuin Vielä jäämme valvomaan.

"Aivan usein rukoilevas Oikein uskoa en voi, Tuon sun huultes kylmän ilmeen — Tokko rukous sen toi!

"Tuo sun häijy, ruma ilmees Saa mun aina säikyksiin; Mutta kumma kauhu haihtuu, Kun nään hurskaat silmäs niin.

"Myös en uskovas sun luule Todentotta uskoen. — Uskotkos sa taivaan Isään, Poikaan, Pyhään Henkehen?"

Lapsi kulta, jo ma lassa, Äidin syliss' istuissan', Uskoin taivaalliseen Isään, Hyvään, ylhään, mahtavaan!

Joka kauniin maan on luonut Ja sen kauniit ihmiset, Luonut päivän, kuun ja tähdet, Pannut niille kiertehet.

Kun niin mittaa karttui, lapsi, Enemmän viel' ymmärsin; Ymmärsin, ja järki varttui, Ja ma uskoin Poikaankin;

Poikaan lempivään, mi lemmen Lempeästi julisti, Ja min rahvas, rahvaan tapaan Palkaks ristiinnaulitsi.

Nyt, kun määräni on täysi, Paljon luin ja paljon näin, Sydän paisuu, ja ma uskon Pyhään Henkeen syämestäin.

Hän se teki suuret ihmeet, Tekee noita taas ja taas; Hän löi maahan orjain ikeen, Valtaherrain linnat kaas.

Vanhat kuolinhaavat sulkee, Uusii vanhan oikeuden; Vertaiset on kaikki kansat, Aatelia ihminen.

Hän se häätää häijyt usvat Sekä hirmuhoureet nää, Jotka karkoittaen riemut Meitä vastaan irvistää.

Sadat ritarit on taistoon Pyhä Henki valinnut, Tahtoansa täyttämähän, Ja on heidät rohkaissut.

Kirkkaat kalvat heillä säihkyy, Liehuu liput voitokkaat! Laps, sa tahtoisit kai nähdä Nämä uljaat sotilaat?

Niinpä, minuun katso, lapsi, Katso rohkeasti vaan; Minuss' itsessäin näät tässä Pyhän Hengen sotilaan.

3.

Hiljalleen jo kuu käy kätköön Vihantien kuusten taa, Huoneessamme himmein liekein Lamppu enää loimuaa.

Mut nuo sinitähdet loistaa Kirkkaammin vain väikähtäin, Huulten rusoruusut hehkuu, Armas tyttö haastaa näin:

"Pikkuväki, tontut, meiltä Leivät, voit vie varastain; Illoin lukon taa ne pannaan, — Poissa kaikki aamull' ain!

"Tontut myös ne kuorii kerman Maidosta ja joka yö Pytyn kannen auki jättää, Jotta kissa loput syö.

"Mutta kissa onkin velho, Myrskyöin näet luikkii tuo Salaa henkivuorta kohden Vanhain raunioiden luo.

"Siellä muinoin oli linna, Uljas, aseloistossaan; Ritarit ja rouvat, knaapit Tanssi soihtutanssejaan.

"Linnan ja sen väenpä tenhos Häijy noita-akka noin; Jäämään rauniot vain jäivät, Missä huuhkain löysi ko'in.

"Mutta mummovainaa tiesi: Lausut sanan oikean Yöllä paikall' oikealla Oikeahan aikahan;

"Silloin rauniot ne nousee Jälleen linnaks kirkkahaks, Ritarit ja rouvat, knaapit Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.

"Mutta mies, mi sanan lausui, Linnan ja sen väen saa, Torvet tervehtii ja rummut Riemuin nuorta valtijaa!"

Noinpa huulten ruususista Puhkee tarukuvat nuo, Armaat sinisilmät niihin Tähtituikettansa luo.

Käteni jo kietoo pieno Kultakutrein kierroksiin, Lukee sormet sulosuukoin, Hymyilee ja vait on niin.

Huoneessa on kaikki hiljaa Ja niin hauskan viehkeää; Pöydät, penkit, on kuin mulle Tuttavat ois vanhat nää.

Tyynnä naskaa seinäkello, Kitara se hiljaa vain Itsestään jo soida alkaa, Ja ma oon kuin unissain.

Nytpä oikea on hetki, Saavuin paikkaan oikeaan, Ja ma luulen, huulilleni Sanan oikean ma saan.

Katsos, lapsi, häilyy usvat, Sydänyö jo häämöttää! Vuon ja metsän humu yltyy, Vanha vuori heräjää.

Soitot, laulut kääpiöiden Kautta rotkoin raikahtaa, Ja kuin kevään kiihkoss' esiin Kukkametsät versoaa.

Kukat uljaat, tarumaiset, Lehdet ihmeen leveät; Intohimon ahdistuksin Tuoksuillen ne värjyvät.

Ruusut, kuni hurjat lieskat, Loistaa kesken vehmastoin, Liljat, kuni hohtopylväät, Pilven pieliin kohoo noin.

Tähdet — kooltaan auringoita — Katsoo lemmenhehkussaan, Liljain teriin kumman suuriin Valaa säihkevirtojaan.

Mut me itse, armas lapsi, Muutuimme viel' enemmän; Soihdut sekä kullat, silkit Säihkyy meille silmähän.

Ylennyt oot prinsessaksi, Majas linnaks korkeaks, Ritarit ja rouvat, knaapit Riemuin tanssii, kaks ja kaks.

Mutta mun nyt onkin linna, Sinut sain ja kaikki nää; Nuorta valtijaa nyt riemuin Torvet, rummut tervehtää!

Paimenpoika.

Kuningas on paimenpoika, Kunnas valtaistuin on; Hänen päänsä päällä säihkyy Kultakruunu auringon.

Jalkain juuressa on lampaat, Hienot mielistelijät; Vasikat ne ritareina Keikaroi ja öykkivät.

Hovinarreina on jäärät; Hovin soittotaiturit Siin' on linnut, siin' on lehmät, Huilusuut ja kellokit.

Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon, Ja niin vienoon kohajaa Kosken veet ja uljaat kuuset, — Kuningas jo uinahtaa.

Ministeri, koira, silloin Hallitusta hoitaa saa, Ja hän äreästi haukkuin Arvoansa ilmoittaa.

Kuningas jo viimein ääntää: "Hallitus vain vaivaa tuo; Soisin pääseväni kotiin Kuningattareni luo!

"Hänen sylihinsä lasken Suloisesti uljaan pään, Koko valtakuntan' laajan Hänen silmissänsä nään!"

Pohjanmeri.

1.

Kruunaus.

Te laulut! Te lauluni oivat! Nyt ylös aseihin! Te torvia toitotelkaa, Ja kilvelle nostakaa Tää nuori tyttö, Mi sydämeni vallitsee Ja kuningattareni on.

Terve! nuori valtijatar!

Auringosta tuolta Riistän mä säteet kultaiset Ja kruunun niistä kiertäisen Sun pyhään päähäs nyt. Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan, Min poimuissa yöllä timantit säihkyy, Ma leikkaan kalliin kaistaleen Ja kruunausvaippana lasken sen Yli ruhtinaallisten olkapäittes. Hoviherroiksi sulle annan Sironjäykät sonetit palmikkopäät, Uljaat terzinit, sievät stanssit; Ja juoksupoiaksi vitsini saat, Hovinarrina fanttasiiani on, Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa, Olkoon huumori tää. Mut itse, kuningattareni, Mä etees polvistun, Ja tunnustain sinut valtijaksi, Ma purppurapieluksella Tuon tarjokses Sen järkeni hiutusen, Min säälistä mulle viel' on jättänyt Valtas edeltäjätär.

2.

Iltahämärä.

Meren kolkolla rannalla istuin Mietteistä vaivauneena ja yksin. Aurinko painui lännemmäs ja loi Säihkesoiluja pinnalle veen; Ja nuo väljät valkoaallot, Vuoksen painamat, Kuohui ja tursus kaukana tullen. — Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe, Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus, Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. — Oli kuin ois unhosta sadut soineet, Ikivanhat, armahat, kummat, Joit' ennen poikana kuulin Naapurinlasten kertovan, Kun kesäillan pitkään Me juttusilla paadella portaan Salamyhkinä istua kyykimme, Hörössä pikku korvat Ja viisain silmin uteliain; Siinä kun suuret neidot Köynnöskukkien tuoksehessa Vastapäätä ikkunass' istui, Ruusuisin kasvoin, Nauraen kujeissa kuun.

3.

Auringonlasku.

Punanhehkuva aurinko laskee Alas laajalti kuohuvaan Valtamereen hopeiseen; Auerkiehteet, ruusuin kirjotut, Jäljessä seuraa; ja vastapäätä, Syysillan pilvien hämäristä, Surukalpein, murheisin kasvoin, Esiin astuu kuu, Ja sen seurassa valokiteet, Usvana tuikkivat tähdet.

Muinoin taivaalla säihkyi Puolisoliitoin Jumala, Sol ja Luna, jumalatar, Ja vilisi ympärillä tähdet, Nuo pienet, puhtahat lapset.

Mut kierot kielet kuiskivat kyitään, Ja jo erkani vihoin Nuo ylhät, loistavat puolisot.

Nytpä päivällä, loistossa yksin Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol, Min mahtavuutta Palvelee sekä hymneissä kiittää Kovat, onnesta korskeat ihmiset. Mutta öin Vait astuu taivaalla Luna, Tuo äiti-raukka, Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten. Ja vienonsuruisaan hän väikkyy, Ja lempivät neidot ja laulajat hellät Suo hälle lauluja, kyyneleitä.

Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana Vielä hän lempii puolisoaan. Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin Vilkuu hattarapilvistä hän Ja murhein katsovi poistuvaa, Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule! Tule! Lapset ne kaipaa sua. —" Mutta aurinko, ylpeä Sol, Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä Kahenkertaisin ruskoin, Raivon ja tuskan, Ja heltymätönnä hän rientää pois Vesikylmälle leskivuoteelleen.

* * * * *

Kierot, kuiskivat kielet Tuotti noin nyt turman ja tuskan Jumaloillekin ikuisille. Ja jumala-raukat tuolla Kulkevat tuskia täynnä Lohduttomiin ikipitkiä teitään, Eivätkä kuolla voi, Vaan kuinka he kääntyy, On säihkyvä kurjuus.

Mä ihminen, Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen, En kauvemmin kaihoo.

4.

Yö rannikolla.

Tähdetön, kylmä on yö, Meri haukottelee; Ja meren päällä vatsallaan Makaa mahdoton, muodoton Pohja, Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin, Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin, Kuiskivi vesiin hän, Kertoen hassuja historioita, Jätteinjuttuja kuolonhulluja, Ikivanhoja taruja Norjan, Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo, Eddan loitsuja laulain, Luotteita noita Niin hurjan huikeita, tenhokkaita, Ett' aavain vetten lapset Huimina pystyyn hyppii Riemusta hullauneina.

Mut aukeaa meren rantaa, Hiekkaa aaltojen kostuttamaa, Astuvi mies, sydän rinnassansa, Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt. Missä hän astuu, Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta; Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa, Ja vinhaan astuu viuheessa yön, Seuraten johtoa valon pienen, Mi viettäen, viehtäen tuikkii Kalapaikan laidasta kaukaa.

Isä, veikko on aalloillaan, Ja yksin kuin hiiri pirtissä on Kotitoimissa saaren tyttö, Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö. Hän lieden luona istuu Ja kuuntelee vesikattilaa, Mi armaita aavistuksia humuu. Hän risut roiskivat tuleen heittää Ja puhaltaa, — Ja punaliekit loimuten, Luovat vienoon tenholoistoon Sirot, hehkuvat kasvot Ja hienot, valkeat olkapäät, Jotk' kainosti kurkistaa Hamppupaidasta karkeasta, Ja pienen, näppärän kätösen, Mi liiviä paulaa kiinteämmin Hienon vyötäreen.

Mut äkkiä aukee uksi, Ja sisään astuu kulkija öinen. Lemmentyynnä hän silmänsä luo Tyttöön norjaan, valkoiseen, Mi siinä värjyen seisoo Kuin säikähdyksissä lilja. Ja vieras vaippansa heittää maahan Ja hymyy ja haastaa:

"Näät, lapsi, lupaukseni täytän, Olen tullut, ja kanssani palaa Entisaika, kun jumalat taivaan Alas astui ihmistyttöjen luokse, Ja ihmistyttöjä syleillen Synnytti heidän kanssaan Valtikankantajat kuningaspolvet Ja sankarit, ihmeet maan. — Mut laps, älä suotta enää Jumaluuttani pelkää, Vaan laita sa mulle teetä ja rommia, Sill' ulkona kylmi, Ja kalsea öinen ilma Saa myös ikijumalat viluun, Ja tulee jumalallisin nuha Ja yskä kuolematon."

5.

Poseidon.

Nuo päivän säteet säihkyi Pinnalla loitos vyöryvän veen, Retillä kaukana kellui laiva, Mi mun yli veen oli kotiin vievä; Mutta puutuimme purjetuulta, Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä Vain rannalla yksin. Ja runoa luin Odysseyn, Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa, Min lehdistä aaltojen kostuttamista Mua vastaan riemuiten nousi Olympon henki Ja säihkyvä ihmiskevät Sekä siintävä Hellaan taivas.

Jalo mieleni seuras uskollisesti Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs; Kanssas se istui kalvavin huolin Luo vierahan lieden, Miss' silkkiä kuningattaret kehräs, Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon Pois jättein luolista, helmoista nymfein, Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron Ja myrskyyn, haaksirikkoon, Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.

Huoaten puhuin: "Julma Poseidon, Vihas hirveä on, Ja itse pelkään Nyt paluumatkaani omaa."

Sanat tuskin lausutuks sain, Kun kuohahti veet, Ja valkoaaltoin alta nousi Merenjumala ruokoseppelpää, Ja hän ilkkuen huusi: "Turha pelko, pieni runoseppä! En rahdun vertaa haitata aio Sun laivarukkaas, En henkikultaas tuskaannuttaa Kovin arvelluttavin läikkein. Sill' et sä, pieni runoseppä, Mua koskaan vihaan yllyttänyt, Et ainointa tornia suistanut Pyhän Priamon korkean linnan, Et kärventänyt sä ainointa karvaa Polyfemos-poikani silmästä, Ja koskaan ei sua suojellut neuvot Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."

Noinpa huusi Poseidon Ja sukelsi mereen taas; Ja raakaa merimiessukkeluutta Nauroivat aaltojen alla Amfitrite, törkeä purstonainen, Ja Nereon tyttäret tuhmat.

6.

Myrsky.

On riehuva myrsky, Ja se aaltoja pieksää, Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyin Pystyjä läjii, ja hoippuen häilyy Nuo valkoiset vesivuoret, Ja laiva niitä kiipeilee, Hurjasti, vaivoin, Ja äkkiä syöksähtää Alas mustahan kuiluun ammottavaan. —

Meri suuri! Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen! Isoäiti lemmen! armahda mua! Jo väippyy, ruumista vainuin, Tuo aavemainen lokki Ja nokkaa mastohon hioo Ja sydäntä ahnasna himoitsee, Mi tyttäres mainetta laulaa, Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo, Niin toimessa leikkii.

Oi, turhaan pyydän ja rukoilen! Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun, Tuulten taisteluhumuun. Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyy Kuin hulluinhuoneessa äänten! Ja siinä väliin kuuluu selvään Viettävä harpunhelke, Kaihosan hurja laulu, Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa, Ja ääni on mulle tuttu.

Kaukana kalliorannoilla Skottlannin, Missä kohoo harmaja linna Partaalla kiehuvan veen, Siellä kaariholvessa ikkunan Seisovi kaunis, sairas nainen, Kuulaan henkevä, mormorikalvas, Ja hän laulaen harppua soittaa; Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiusten Ja kantaa kumman laulelon Pois yli merten myrskyäväin.

7.

Puhdistus.

Jää sinne mereen, syvyyteen, Sä mieletön haave, Mi monta yötä jo Mua pettävin onnin kiusasit, Ja meriaaveena tuossa Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, — Jää sinne hautaan ikuiseen! Ja ma heitän myös alas luoksesi pois Tuskani, syntini kaikki, Ja houkan kulkuskaavun, Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni, Ja kylmän, niljakan käärmeenketteen Tän teeskentelyn, Min kierteissä sielu jo kauvan huokas, Tää sairas sielu, Jumalankieltävä, enkelitkieltävä, Autuuton sielu. — Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli! Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu! Pois yli turmantyynen pinnan Laiva jo kiitää, Ja vapaana sielu riemuitsee.

8.

Merentervehdys.

Thalatta! Thalatta! Terve taas, meri ääretön! Terve kymmentuhattakertainen Rinnasta riemuisasta, Niinkuin muinoin ne tervehti sua Kymmentuhannen rinnat, Vastoinkäymiset voittavain, Mielimaallensa pyrkiväin Kreikkalaisten kuulut rinnat.

Veet valtavat läikkyi Ja velloen hyrski, Päivä, mi painui vetten taa, Loi rusosäihkyhyn väylät, Hätääntyneet lokkiparvet Yli luotojen kirkuen leijui, Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi, Ja voittohuutona raikui: "Thalatta! Thalatta!"

Terve taas, meri ääretön, Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu, Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuu Ulapoillesi velloville, Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmi Nuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki, Nuo kaikki väikkyvät joululahjat, Nuo kaikki kauniit korallioksat, Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut, Joit' tuolla piloin säilytät Salakätköissä kristallilinnas.

Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla! Kuin kuihtunut kukka Kasvintutkijan kotelossa Oli sydän mun rinnassain. Mun on kuin oisin talven pitkään Sairasvuoteella sairassa maannut Ja nyt äkkiä noussut; Ja loistain silmiä häikäisee Kevät vihreä auringon säihkehessä, Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat, Ja nuoret kukkaset katsoo mua Kirjavin, tuoksuvin silmin, Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain, Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, — Thalatta! Thalatta!

Sydän uljas, mi paluuretkes teit! Kuink' usein, katkeran usein, Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset! He suurin, voittoisin silmin Hehkuvat nuolensa sinkos; He sanoin käyriks hiotuin Rintaani raastaa koitti Ja nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaa Pää parkaa huumaunutta. — Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin, Nuolet sinkui, iskut kalski, Ja noin nyt Pohjan barbarinaiset Mua ahdisti mereen saakka. — Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta, Ikiarmasta, pelastavaa, Thalatta! Thalatta!

9.

Päivän laskiessa.

Tuo kaunis päivä On tyynnä mereen laskenut, Ja nouseva yö on tummentanut Jo vellovat veet; Vain enää iltarusko Veenpiirin kultaloistohon luo, Ja kuohuva vuoksen voima Ajaa rannoille valkoaallot, Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii Kuin villava lammaslauma, Jot' illoin laulava paimenpoika Pois kotiin häätää.

"Oi, kaunis on päivä!" Niin virkatuks vihdoin ystävä sai, Mi rantaa kanssani asteli, Ja puolileikin, puoleks kaihoin Hän väitti, että aurinko on Ihana rouva, mi naimisiin Meni vanhalle Ahdille järkisyistä; Nyt päivän kaiken hän muka astuu Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään Ja säihkyy timanttiloistossaan, Ja kaikki lempii, ihailee Koko luomakunnassa häntä, Ja hän koko luomakunnan riemuks Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön; Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä, Hän muka palaa taas Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin Vanhan puolison. "Usko pois", lisäs ystävä vielä, Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, — "He alhaalla siellä rakkaasti elää! Joko nukkuvat, tai he riitelevät, Niin että ihmisilmoilla täällä Meri kuohuvi pärskähtäin, Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee, Kuink' äijä rouvaansa haukkuu: ""Pyöreä mailmankaikkion portto, Silmin kosjoja! Päivän pitkään hehkut muille Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!"" Kotirippiä noin kun saa, on selvä — Heti ylpeä aurinko kyyneliin! Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi, Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' Ahti Äkkiä vuoteelta villinä hyppää Ja uida potkivi meren pintaan, Tuuletusta ja malttia saamaan.

"Niin itse näin hänet viime yönä, Kun rintaa myöten hän aalloista nousi. Oli äijällä kellervä villapaita Ja liljavalkoinen unimyssy, Ja kurtistuneet oli kasvot."

10.

Kysymyksiä.

Meren rannalla öisen, usvaisen On nuorukainen-mies, Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, Ja synkin mielin hän aalloille puhuu: "Oi elon arvoitus ilmaiskaa, Tuo tuskainen ikiarvoitus, Jota monet päät jo on mietiskelleet, Hieroglyyffimyssyiset päät, Turbaanipäät sekä barettipäät, Peruukkipäät ja tuhannet muut Kurjat, polttavat ihmispäät. — Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?"

Veet pauhailee ikipauhinatansa, Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, Ja houkka vastausta vartoo.

11.

Foinix-lintu.

Jo tulee lintu, mi lännestä lentää, Se kiitää itään, Idän puutarhaan kotimailleen, Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa, Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, — Ja ihmelintu liitäin laulaa:

"Impi lempii, impi lempii! Hän sydämessänsä kuvaas kantaa, Ja vienosti kantaa kätkössä salaa, Eik' itsekään sitä tiedä! Vain unelmissaan hän sun näkee, Hän itkee ja kättäsi suutelee Ja nimeäs huutaa, Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä, Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. — "Impi lempii, impi lempii!"

* * * * *

Etukannella, mastohan nojautuin, Seisoin ja kuuntelin laulua linnun. Hevot tummanvihreät liinaharjat, Nuo valkoiset lainehet tanssi; Kuin joutsenjono hohtavin purjein Ulos Helgolannista liukui purret Meren rohkeiden paimentolaisten! Pääni päällä siinnossa taivaan Valkeat hattarat häilyi, Ja päilyi aurinko ikuinen, Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva, Mi riemuiten mereen kuvastuu, Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun, Ne kaikuen soi vain: "Impi lempii, impi lempii!"

Uusia Runoelmia

(Lyyrillisiä)