III
Valter Juva translation
Kotiintulo
1.
En tiedä, kuinkahan lienee, Kun murhe mun valtaa näin; Sen vanha tarina tiennee, Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; Vain vuoren huippuhun heittyy Säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori, Tuoll' yllä, kaunis maan, Ja kultasäihkeessä suori Hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin, Vain laulua laulellen; Sen sävel on unhottu ammoin Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä Saa hurjahan kaihoon tuo; Hän ei näe kallionkieltä, Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa Veet venhon ja laivurin vei, Ja sen tenholaulullansa On tehnyt Lorelei.
2.
On sydän, sydän synkkä, Sees ilma on toukokuun; Ma vanhan patterin päällä Olen varjossa lehmuspuun.
Tuoss' alla kaivanto kirkas On kaupungin hiljaisen; Siin' ohjaa ruhtaan poika Ja onkii viheltäen.
Mut vastassa hauskasti väikkyy Eri ryhmissä kirjavat maat, Huvihuoneet ja puistot ja rahvas Ja karja ja niityt ja haat.
Tytöt pyykkiä valkaisuttaa Ja nurmella ilakoi; Helohelmiä mylly sinkoo Ja kaukaa jumisten soi.
Tuoss' alla harmaan tornin On vahtikoppi pien'; Punatakkinen, ryhdikäs poika Siin' astuu, täsmii tien.
Hän leikkii musketin kanssa, Mi välkkyy aamuhun, Hän kunniat tekee, seisoo, — Ma soisin, hän ampuis mun.
3.
Kun matkalla sattumalta Ma kultani perheen näin, Isä, äiti ja pikku-sisko Mun tunsivat tervehtäin.
He kysyi, kuink' olin voinut, Taas samassa vakuuttain, Ett' en mä muuttunut ollut, Mut ett' olin kalvas vain.
Ma tiedustin tädit ja mummot Ja pitkäpiimäiset muut; Ja ma pentua kysyin, jonka Niin kiltisti luskutti luut.
Myös naitua kultaa ma kysyin, Noin sivumennen vaan; Sain ystävällisen tiedon, Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloin Ja sievästi sammalsin, Ett' terveiset lämpimät multa He veisivät tuhansin.
Huus pikku-sisko väliin: "Siro pentuni, kiltti niin, On suureks ja hulluks tullut, Ja Reiniin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta, Jos lainkin naurahtaa; Sama silmien isku on hällä, Mi mun niin kurjaksi saa.
4.
Kalarannalla istuimme siinä Ja merta katseltiin; Nuo iltausvat nousi Ja täyttyi avariin.
Jo majakan loistot syttyi Ja synnytti välkevyön, Ja viimein kaukaa nähtiin Viel' laiva retkillä yön.
Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt, Merimiehet ja niiden työ, Kuink' keskellä taivasta, vettä Lyö tuskaks ja riemuksi lyö.
Tuli puheeksi kaukaiset rannat, Maat etelän, pohjolan, Miten kummat on mailman kansat, Ja on kummia tapoja maan.
On Intiass' säihke ja tuoksu, Ja kukkii aarniopuu, Siell' ihmiset untelot, kauniit He lootosta polvistuu.
Lapin-äijät on rähjäiset, pienet, Päät litteät, luisevat luut; He kurkkivat tulta ja paistaa Merirosvoja irvissä suut.
Tytöt kuunteli hartahasti, Ja ma viimein vait olin niin; Ei laivaa näkynyt enää, Hävis kaikki jo hämäriin.
5.
Sa kaunis saaren tyttö, Tuo venhees rantaan päin; Sa tänne nyt luokseni istu, Niin haastamme käsikkäin.
Pääs syäntäni vastaan paina, Älä niin mua pelkää vaan; Joka päivähän itses uskot Meren valtaan raivoisaan.
On syämeni myös meri suuri, Meri vuosten, luoteitten, Ja monikin kaunis helmi Myös piilee pohjassa sen.
6.
Ja kuu on noussut vasta, Se merta valaisee; Ma syleilen armasta lasta, Ja sydämet sykkielee.
Ma hempeen sulo huulten Jään rannalle uinuksiin; "Mitä kuuntelet pauhua tuulten? Miks värjyvi kätes niin?"
""Se ei ole pauhua tuulen, Veenneitojen laulu se on; Ma siskoni äänen kuulen, Mi vaipui aaltohon.""
7.
Mustiin pilviin peitettyinä Nukkuu taatot ylhän taivon, Ja me heidän kuorsatessaan Kestää saamme säitten raivon.
Raivomyrsky! Säät ne riehuu, Laivaraukkaa puskee, puistaa. — Ken nyt tuulet hillitsevi, Herrattomat aallot suistaa!
En voi estää, että myrskyy, Että laineet töytää laivaan, Ja ma kääriydyn jo vaippaan, Maataksein kuin taatot taivaan.
8.
Jo tuulelle nostaa lakkiaan Nuo lakkipäiset tyrskyt! Se aaltoja pieksää vimmoissaan, Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.
Meit' uhkaa musta pilven vyö, Veet virtana valuu rankkaan; On kuin jo meri ja vanha yö Taas yhtyis alkusankkaan.
Mut lokki, mastohon kieppoutuin, Vain kirkuu, kuin riivattu oisi; Se väippyy siinä ja surkein suin Nyt meille tuhoa toisi.
9.
Kun varhain sivu huonees Käyn aamua henkimään, On riemuni, armas lapsi, Kun ikkunassa sun nään.
Mua mustat silmäsi tutkii, — Kai tuota katsees ties: "Ken liet, mikä sulla on vaiva, Sa vieras, sairas mies?"
Olen laulaja saksalainen Ja kuuluja Saksanmaan; Kun mainitaan nimet parhaat, Myös mun se mainitaan.
Mikä vaivani, lapsi, — sen tietää Moni miehiä Saksanmaan; Kun mainitaan pahin tuska, Myös mun se mainitaan.
10.
Loi ilta mereen hohdettaan Sen viime välähdyksin; Kalarantahan jäimme istumaan, Me istuimme vait ja yksin.
Ja usvat häilyi, kuohui veet, Vait lokki väippyen lensi, Ja armaat, suuret kyyneleet Kirkkaina silmiis ensi.
Näin niiden putoovan kädelles Ja vaivuin jalkais juureen; Pois kyynelet valkokätöses Join tuskain sääliin suureen.
Siit' asti ruumiini riutuu näin, Ja ma kuolen kaihoon vainen; — Hän kyynelillään kylmin päin Minut myrkytti, onneton nainen.
11.
Veenpiirin takaa kaukaa Kuin kangastus ilmaantui, Ja kaupunki torninensa Siin' iltausvissa ui.
Saa kostea ilmanhenki Veet harmaat liikkumaan; Vait murheista kulkua soutaa Mua laivuri purressaan.
Viel' aurinko kerran nousee Veen pinnasta ilmoihin; Sen säihkeessä nään mä paikan, Miss' armahan hukkasin.
12.
Ja neito huoneessa nukkui, Kuu sisään säteensä loi; Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui, Ja valssinsävel soi.
"Toki ikkunasta ma katson, Ken untani häiritsee." On kuolleen luuranko siellä, Ja se soittaen laulelee.
""Sa lupasit tanssiin tulla, Mut söitpäs sanasi vaan; Tule pois! nyt tanssit on tänään, Ja ne tanssit on kirkkomaan.""
Se neidon hurmas ja huimas, Hänet huoneesta viehättäin; Hän ruottoa seuras, mi soittain Läks käymähän eelläpäin.
Se soitti ja tanssi ja hyppi Ja kalkutti nikamiaan, Ja se nyökkyi ja nyökkyi kallo Kuun hohteessa kamalaan.
13.
Mä synkissä haaveiluissa Hänen kuvaansa katselin, Ja salaa armaat kasvot Ne elää jo alkoikin.
Ja hymy ihmeen hieno Jo huulille ilmaantui; Kuin kaihokyynelissä Hänen silmänsä kirkkaat ui.
Myös multa kyynelet virtas Pois pitkin poskia mun, — Ja, oi, en uskoa saata, Ett' tottakin hukkasin sun!
14.
Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa, Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa, Ma kannan kantamattomia, vaivaan Jo sortuu sydän-kulta.
Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää! Sa tahdoit hurjan onnellinen olla, Tai kurjan kurja, sydän ylpeä, Ja olet kurjan kurja.
15.
Mitä tiennee ainoa kyynel, Mi silmää kaihtaa näin? Se entisaioilta vielä On jäljellä silmässäin.
Oli kirkkaita siskoja sillä, Mut kaikki on haihtuneet; Oi, tuskien, riemujen kanssa yötuulehen haipui veet.
Ja usvihin haipui tuike Myös sinitähtösten, Mi mulle riemut ja tuskat On hymyillyt mielehen.
Oi, myöshän itse lempi Se haihtui, kaihtui pois! Tää vanha, ainoa kyynel Se myös jo haipua vois!
16.
He toisiaan lempi, mut siitä Ei hiiskunut kumpikaan; Niin vihoin he toisiinsa katsoi Ja riutuivat rakkauttaan.
Ja jo eroon he joutui ja enää Näki toisensa unessa vaan; Oli aikaa he kuolleet ja tuskin Sitä itse he aavistikaan.
17.
Syysillan kelmeä täyskuu Se katsoo pilvistään; Liki hiljaista kirkkomaata On pappila yksinään.
Siell' äiti Sanaa lukee, Ulos poika se tuijottaa, Ja tytär vanhempi uinuu, Mut nuorempi virkatuks saa:
"Voi, taivas, päiviä näitä, Miten nuhjuvat hiljalleen! Vain keitä kun hautaan vievät, Saa jotain nähdäkseen."
Ylös kirjasta katsoi äiti: "Ei erhetyt, — tiedän mä, kaks On kuollut, siitä kun vietiin Sun isäs haudattavaks."
Tytär vanhempi haukottelee: "En tänne mä nälkään jää, Menen huomenna kreivin luokse, Hän on rikas ja pyörällä pää."
Mut poika naurun päästää: "Viis sissiä Tähdessä juo, He kultaa laittaa, ja heiltä Pian taitoja tää mies tuo."
Jo äiti raamatun nakkaa Pojan laihoihin nystyriin: "Vai vieläkö, häijy henki, Jäät maantierosvoks niin!"
Soi koputus ikkunalasiin, Käden näkee he viittovan: Isä-vainaja siinä seisoo Pyhäviitassa saarnaajan.
18.
Kun pirua huusin, hän saapuikin, Ja mun hän sai ihan ihmeihin; Ei ruma hän ollut, ei rampakaan, Mies hauska ja hieno kerrassaan. Hän mies on parhaissa voimissansa, Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa. Hän taitava diplomaatti on, Ja hän selvitti kirkon ja valtion. On kalvas hiukan, mut niin käy noiden Sanskriitin ja Hegelin tutkijoiden. Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.
On kritikoimasta muuten hän laannut, Näet toimen tän oli huostaansa saanut Hänen mainio mummonsa Hekatee. Hän juridiikkaani kehui kovin, Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin. Ja ystävyys, jota osoitin, Oli kallis hälle, ja syystäkin, Ja hän tiedusti, eikö viime vuonna Jo kohdattu Espanjan lähetin luona? Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu, Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.
19.
Nuo pyhät kuninkaat itämaan He tiedusti kulkeissansa: "Kai tästä tie käy Betlehemiin, Rakas vanha ja nuori kansa?"
Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan, Ja kuninkaat eelleen kulki; He seuras tähteä tuikkivaa, Mi vienona leimahti julki.
Yli Joosefin huoneen se seisattui, He käy yli kynnyshirren; Ja karja se mylvi, ja itki laps, Pyhät kuninkaat alkoivat virren.
20.
Kaks lasta oltiin, lapsi, Kaks pientä, rattoisaa; Me ryömimme kanakoppiin Ja piilimme olkien taa.
Kuin kanat kotkotimme, Ja siinä jos kulki ken, — "Kykerikyy!" hän luuli Nyt kukon lauluksi sen.
Oli arkku kartanolla, Sen seinät paperoin, Me muutimme sinne, ja oltiin Muka ylhäisöperhe noin.
Ja naapurin vanha kissa Tuli aina vieraisiin; Heti kumarrus, niiaus sille, Ja siinäkös kursailtiin.
Sen vointia tiedustimme, Osanottoa teeskellen; Moni vanha kissa on kuullut Nuo lauseemme jälkeen sen.
Myös haastoimme järkevästi, Kuink' aiat muuttuu näin, Miten nuoruudessamme kaikki Oli toisin ja paremmin päin;
Miten lempi ja usko ja hyveet Jo mailmasta katoaa, Miten kahvin hinnat on nousseet, Ja rahaa ei nähdä saa! — — —
On poissa jo lastenleikit, Pois kaikki vierähtää, Raha, mailma ja aika, — ja sinne Hyve, lempi ja usko jää!
21.
On sydän raskas, kaihomiellä Mä entisaikaa muistelen; Ol' ennen maassa rauha vielä Ja ihmiselo herttainen.
Nyt kaikki on kuin nurin vainen, Sä nälkää näät, teet kilvoin työs! On kuollut isä taivahainen, Ja perkele on vainaa myös.
Ja kaikki on niin kylmää, jäistä, Niin synkkää, nurjaa, kiperää; Jos ei ois lemmen kipinäistä, Ties, kuinka oikein kestäis nää!
22.
Kuin kukka olet kaino, Niin kuulas, vienoinen; Sua katselen ja kaiho Mun hiipii mielehen.
Mun on, kuin rukoilla täytyis Mun vait käsi kutreillas, Ett' aina sa oisit, vieno, Niin kaino ja kuulakas.
23.
Laps, se ois vain turmiokses, Ja ma niin koin järjestellä, Ettei mulle hellään hehkuis Koskaan enää lempes hellä.
Mut kun onnistuinkin siinä, Sitä usein melkein itkin, Ja ma usein mietin sentään: Jos mua sentään lempisitkin!
24.
Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis, Mitä tuskia rinta sulki? Vai tahdot, että ylväs suu Tois nöyrät pyynnöt julki?
Oi, liian ylvääks jäi tää suu, Se suudella, leikkiä sai vaan; Se sanan ilkkuvan lausua vois, Kun kuolen lemmenvaivaan.
25.
Ma tahdoin luokses tulla Ja viipyä rinnallas; Ei ollut aikaa sulla Sun kaikilta toimiltas.
Ma lausuin sieluni innoin: "Sua yksin mä lemmin ain!" Sa nauroit täysin rinnoin Ja pilkoin niiasit vain.
Sä vielä kiihdytit, kulta, Mun lemmenmurheitan', Ja viimein sä kielsit multa myös lähtösuudelman.
En itseän' ammu varmaan, Vaikk' asiat on huonosti päin! Tän kaiken, tiedä, armaan', Jo kerran ennenkin näin.
26.
Elo, mailma on liian hajanainen, — Jos professoreihimme lähtisin vainen! Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin. Elon laittavat kuntoon ja systeemiin, Yömyssyineen ja viittansa tupsuin He luomisen aukot tukkivat kiin.
27.
On illalla vieraita heillä, Talo tulten säihkeessä on. Nään kirkkaassa ikkunassa Utuvartalon liikunnon.
Sä et mua nää, tääll' yössä Olen alhaalla yksin vain; Et myös, et myös sä nähdä Voi öiseen rintahain.
Sua öinen rintani lempii, Se lempii ja ratkee, oi! Se värjyy ja vertyy kuiviin, Mut et sitä nähdä voi.
28.
Ma soisin, ett' yhteen sanaan Koko tuskani mahtua vois, Sen hauskoille tuulille heitän, Ne hauskasti vie sen pois.
Ne luokses, lemmitty, vievät Tuon sanan tuskaisen; Sa kuulet sen joka hetki, Joka paikassa kuulet sen.
Ja kun olet uinunut yöksi, Kun tuskin on silmäs kiin, Sua ahdistain sana seuraa Sun uniis sikeimpiin.
29.
On timantit sulla ja helmet, Mitä ihminen pyytää voi, On ihanimmat silmäs, — Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäis ihanuutta Nyt uljas joukko soi Ikilaulujen ihmeellisten, — Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäs ihanaiset Ne turmion mulle toi, Ja onneni juurin ne raasti, — Mitä vielä sä mielit, oi!
30.
Kellä ensi lempi, hän on Toiveittakin kuningas; Ken se lempii toisen kerran Toivotonna, narri on.
Niinpä, narri, — jälleen lemmin Vastalempeä mä vailla; Päivä, kuu ja tähdet nauraa, Ja ma nauran myös — ja kuolen.
31.
Tiesi, minne lie tuo huima Tyttö päässyt majoihin; Kiroillen ma sadesäässä Juoksen halki kaupungin.
Majapaikast' toiseen tässä Olen päivän hypännyt, Suurisuilta viinureilta Turhaan häntä kysellyt.
Silloin nään sun ikkunassa, Ja sa viitot, naurat niin. Tiesinkös sun majaan käyväs Ensi luokan hotelliin!
32.
Mikä valhe suudelmissas! Miten hurmaa teeskelys! Sulo pikku petoksissas, Suloisempi pettymys!
Miten väistänetkin, armaan', Tiedän, minkä sallit sä! Mitä vannot, uskon varmaan, Mitä uskot, vannon mä.
33.
Lumivalkeille olkapäilles Mä pääni painaa saan, Ja varkain kuuntelen, minne Käy sydämes kallistumaan.
Nuo sini-husaarit soittaa Ja tulee portilta päin; Mun huomenna aikoo heittää Sydänterttuni, ystäväin.
Ja jos minut huomenna heität, Niin viel' olet tänään mun, Ja armaassa syleilyssäs Sitä vienommin uneksun.
34.
Nuo sini-husaarit soittaa Ja lähtee portista pois: Tulen luoksesi, kulta, ja tässä Nyt ruusuvihko ois.
Oli nuo koko hurjat kestit! Sotamiestä kuin vitsaus! Myös sydämessäs sulla Oli täysi majoitus.
35.
Mut kastraatit ne voihkii, Kun läksin mä laulamaan; Ne voihkii ja ne oihkii: "Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivat Nuo äänöset pienoiset, Kuin kristalli ne soivat, Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivan Ja lempivän hekkumaa; Ja naiset itkuun aivan Tuo taidenautinto saa.
Suomentanut *Oskar Uotila*.
36.
Valleilla on Salamankan Ilma leutoa ja lauhaa; Siellä armaan Donnan kanssa Nautin suvi-illan rauhaa.
Kaunokaisen norjaa vartta Käsivarsin kiedon vankkaan, Sormin autuain ma tunnen, Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.
Mutta lehmuksista kuuluu Kuiske, tuskallinen melkein; Synkkä vuo tuoll' alla kuohuu Häijyin, kovanonnen elkein.
"Ah, Sennora, aavistan sen, Religat[1] saan tästä kyllä; Salamankan valleill' oomme Viime kerran kävelyllä."
[1] Erot yliopistosta.
37.
Hämyään luo kesäilta Yli metsäin, kukkaniittyin; Kultakuu se hoivaa tuoden Katsoo maahan taivahilta.
Puron luona oikut ilkkuu; Matkamies voi loiskeen kuulla, Jokin henkii siimehissä, Vetten vyössä jotain vilkkuu.
Siinä vetten suvannossa Salaa kylpee keijo kaino; Olkapää ja valkokaula Vienoon hohtaa kuutamossa.
38.
Yö on vierahilla mailla, — Jalka raskas, sairas mielen'; Silloin siunauksen lailla Sulo kuu se loistaa tiellen'.
Sulo kuu, sun sätees saivat Öiset kauhut kaikoksihin; Mielestäni haihtuu vaivat, Silmä heltyy kyynelihin.
39.
On kuolo kylmä, kolkko yö, Ja elo vilpas päivä on. Jo hämyy, uneen vaivun, Mun uuvutti päivän työ.
Yli hautani lehmus huminoi, Miss' satakieli laulelee; Soi laulussa lempi, lempi, Sen uinuja kuulla voi.