Front matter

VAIKEA TIE

Romaani nykyajalta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.

1.

Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle. Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.

Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt. Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa, kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää. Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.

— Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan, niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.

Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta. Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta, sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa: "akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät muutkin keltanokat.

Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit — ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut — varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.

Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut olla kiukkuisesti ärjäisemättä: — No olet sinäkin mies!

Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti toimivassa koneistossa.

Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin tullut sosialisti.

Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.

Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta, pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.

Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava vain noiden kahden välillä.

Mutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka vain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen omaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi hänen erilaiset kapinalliset aatteensa.

Kun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa suorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi. Silloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän: — Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä ankarana ja tinkimättömänä.

Mutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa suoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä sekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla oli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan vakavasti käyntiin.

Oli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan, voidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan lähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan osoitettuun paikkaan.

2.

Leveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja puolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine porraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina häneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta nimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna, statsråd, professor…

Hän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs kapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä ovenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.

Seuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin vanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo ilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava ahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset ja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä valkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille oli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa levisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin käry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi hän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva… Vastaan tulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat viiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja sai vastaukseksi: — Nje ponimaju.

Häntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän ykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. — Täältä voin hyvinkin saada kolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia, lohdutteli hän itseään.

Kolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle, löysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella kirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.

Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot, pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty tukka.

— Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.

— Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven selälleen.

Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.

— Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen silmättyään.

— Kolmekymmentä markkaa.

— Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis vuokraan tämän jouluun saakka.

Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin, rauhallinen jne.

Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.

Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.

Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot, joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä, huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna. Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä, saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen, pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään varjostinta. Ja ovessa — mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot, jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä! Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin. Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan — puutarhapöydän valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita, joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä, että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. — Onhan tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat, saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni. Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan. Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita, käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta. Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan" Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.

3.

Mustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas Kaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he olivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli viidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön muotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan perällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta hyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat kivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.

Laajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille pieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei talonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa asui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset työsaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan ahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä olivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.

Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä Tuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias vaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen poliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina puoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt talonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.

Juutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli kuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi väkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä yskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin pergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä, elivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi toisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta — sitäkin vain sen jälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja lisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa panttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen, joka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan herroja.

Tällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset kesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli eteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli itse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen naapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi ylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä tietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai selkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin neliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.

Huone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti se varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty rautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine koristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen taakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.

Keskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja keskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja läheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen muutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.

Heitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset he olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja tummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen ilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat veitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle ominainen selkeäpiirteisyys.

Häntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli, silmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa herätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten täysin äänin laulamaan:

Tula tuulan tuli tuli tei, emme erkane konsana, ei…

Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:

— Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina ja perille vietynä.

Hilma nyrpisti nenäänsä.

— Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti otettava esille ja sitten taas toinen ja… ja semmoista se sitten on meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!

— Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.

— Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.

Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:

— Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.

Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.

Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään vieläkin alemmas:

— Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?

— Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli lehahtanut punaiseksi.

Hän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi toruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.

Hilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa kuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.

Kun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin ovelle.

— Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen astui Markus Kaarlela.

Vasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt sisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies tiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli ollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut jättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt ylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut neuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia perille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta naiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan pesutupaan, että "Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen sisaruksia" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt lihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt käsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten ryhtynyt asiaan kysymällä: "jaa Mustosen sisaruksiako?" Saatuaan myöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: "onko herra niitten sukulaisia vai?" "Ei muutoin minulla vain olisi asiaa", oli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän muijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun alaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut tehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan neuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään astuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.

4.

Pyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista. Toivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä ovensuusta keskemmäs.

Olga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa, sopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.

— Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä ojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin Markusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa, jonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat toisesta toiseen.

— Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka minun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. — Nyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja kirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä Työmiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään povitaskustaan sanomalehtileikkelettä.

— Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme. Kiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.

Olga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan jotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:

— Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin monesti lukenut.

Olga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä tiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.

— Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt Markus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.

— Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, — kyllä minä olen kaikki lukenut. — Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi hän hetkisen kuluttua hiukan arasti.

— No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.

— Sepä on hauskaa… vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun ei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.

— Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen harvinaisuus.

— Mutta olettekos te sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten ihmisten uskonnollista kantaa.

Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:

— En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.

— Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.

— Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.

— Hyi sinua!

Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian", Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin sisarusten omia kirjoja.

— Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.

— Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. — Minä niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.

Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan kuulumattomasti:

— Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa Olga itki niin…

— Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.

Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:

— Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään halvalla saada asuntoa.

— Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus osaaottavasti.

— Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi, täytyy vain tyytyä.

Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville ilmestyi väsynyt piirre.

Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus, oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän hymyillen:

— Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi samanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?

Tarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.

Kun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa, joka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen ruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.

He lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua oli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka ujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta puolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön puolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi, niin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan olevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi hän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla. Heidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin vähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa. Mutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta ja jokapäiväisintä.

Herättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin tarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää tyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta, mutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta ja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain on saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti taas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin, tiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.

— Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet Kansallisteatterissakin, vastasi Olga.

— Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne teatteriin?

Olga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja kiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi onnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja alkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut työväentalolla katsomassa.

Markus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein liikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen onnelliseksi.

Liike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa ja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen hänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa ajatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä vankasti olkapäälle.

— Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita, jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.

Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä, mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta piti uutta samettiliiviään näkösällä:

— Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.

— No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?

— Noo, eipä silti.

Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä, milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.

Hieman äreästi sanoi hän:

— Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä poisjätettäviksi.

— Arvokkaampaa ja intresantimpaa… Saa kirjoittaa piikatytöistä artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.

Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.

— No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä on veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin portista sisälle.

Samassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi Markuksen suuttumus lauseeksi:

— Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita! Olga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon äkillisen mielenpurkauksen syytä.

Äänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan takaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän yksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia katuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.

5.

Seuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista asemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli Forsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.

Viime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo ollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään harvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja sydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin puista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti. Siihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita ottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.

— Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino Kavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla Sentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.

Markus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan, jonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi luonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se, että hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet Prinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin käynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat sen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään voinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa iltojaan kuluttivat.

Markuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta ne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia, jotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan hyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli jo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä Markuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta heidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan ja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja luonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus kerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat tehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle toimittaessaan noita "hyväpäisiä" kansan lapsia, jotka useinkin ovat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut ilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä valaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja vain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.

Vältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen päähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla päivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät päivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä. Markus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava elämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia monisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja, joka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi ensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt häneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä syksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka tapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.

Töölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta sen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi sakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä matkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä, kun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia. Vastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja kuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.

Markus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli Forsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän tämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja toverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi täynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan sanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon alkuun.

— Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli, kun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen asuntoonsa.

Tietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät he mennä Kappeliin syömään.

Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen, jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi. Kun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he vasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen toistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli ajanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat he Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi molemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin. Kumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja muodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja keskustellen kirjallisista kysymyksistä.

Kuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut selväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä pohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut omaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa tehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen katseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut saaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli siihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja tuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli Markus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut välttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut, että hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä suhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt luuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja vaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän liikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän, Markus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa edellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän artikkelisarjan, nimeltä "Kultainen ketju", joka oli suunnattu ruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.

Kun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli tilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen naiivilla itsetunnolla:

— Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?

— Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään ivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.

— On kyllä, vahvisti Markus. — Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat hyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi, sillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.

— Mutta sehän on mainiota, että sinusta on tullut sosialisti! huudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä myötätuntoa. — Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.

— Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa osoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, — että sosialismissa on jotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.

— Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, — ja siitä johtuu sen suuri voima.

— Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen, mutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi Markus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta myötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä mitään vanhasta hapatuksesta.

— Tietysti, vakuutti Veli, — sillä ovathan työväenluokan edut kokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:

— Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin ja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi oppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden luennoille.

— Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. — Mutta et kai silti estetiikkaa jätä?

— Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, — sillä sittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa sanomalehdissä.

Veli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten kesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui vielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän oli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle toverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:

— Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa hyvin omituisista asianhaaroista.

— Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti kuuntelemaan.

Ja Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen sisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli kirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan käynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle kaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä aina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki tulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin että neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.

Kappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen tapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan välillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli, kiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa, tunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan tullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin täynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä lukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan purkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana asettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen tervehtimään.

Sen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi mennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis saisi olla Olgan kanssa kahden.

6.

Kun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä kuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen olevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta silloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja Olga pisti päänsä ulos.

— Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi avaamaan ovea. — Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän nimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.

— Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli Markus. — Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen uudelleen sopivammalla ajalla.

— Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen. — Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa, että meille tuli vieras.

Ovea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:

— Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette meitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan, kun kuulin askelia eteisestä.

— Niinkö? hymähti Markus. — Se johtuu ehkä siitä, että minun ajatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.

— Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus ehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä lämpimästi ailahtamaan.

Pian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:

— Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.

— Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.

— Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on kirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän… — koetti Olga selittää. — Mutta ellette halua, niin…

Markuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan huoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun, muutti hän äkkiä mieltään ja lausui:

— Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen työmieskotiin.

Seppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin sisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen kalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja keinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli asetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.

Tuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi puolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät, mustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli epäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.

Kun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman nimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään nuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan viimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen ja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.

Paitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen työkumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen nuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli istunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille ovipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä vastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana miehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.

Kehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui hän:

— Herrahan kuuluu olevan sosialisti.

— No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.

— Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. — Kirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.

Markus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan. Tuominen jatkoi innoissaan:

— On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme, sillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on oikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?

Markus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta leikillä ja vastasi:

— Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut käännyttänyt.

Kaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan joutui hämilleen ja huudahti:

— Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin herra Kaarlelan käännyttänyt!

— Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.

— Sinäkö? hätääntyi Olga. — Ole sinä vaiti tai saat mennä heti kotiin neulomaan!

— Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen katseensa kääntyä Olgasta Markukseen.

Mutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään ja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:

— Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen kansan lapsi.

— Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon kansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta eivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua sellainen yläluokkalaishenki.

— Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava koululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi olevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia mielipiteitään.

Tuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen leipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty, sanoi Tuominen toveriaan osoittaen:

— Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.

— Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon puhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan luetuksi, vastasi Markus.

— Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. — Herrat pantiin ahtaalle ja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin pyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!

— Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.

— Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se taitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.

— Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.

— Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. — Mutta onhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan rohkaisten, — ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta, niin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.

— Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. — Mutta voi siinä niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina löytyy.

— Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti! sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli hänellekin hieman arka. — Kyllähän sen tietää, että aina niitä rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten ryhdytty toimenpiteisiin.

— Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin osansa keskusteluun.

Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.

— Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.

— Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen silmäyksen. — Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä käyttää.

— Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.

— Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta kuin häneen vedoten.

Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.

— Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.

— No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo kaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:

— Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla herätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla. Ja kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan nälkäänkin.

Näitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga Markukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja kun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli kokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän hyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.

Hilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten valokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä oli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken jäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten luona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui hän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka jo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna huoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi keskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen keskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen lakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja yhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:

— Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?

Olga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.

— Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. — Toisinaan, kun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas vähempään.

— Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä häntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai jotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen vastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle muistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.

Markuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi hän kuitenkin:

— Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.

— Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen tuon puolitoista markkasen?

— Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on kiire, viisikintoista tuntia.

— Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. — Ettekö te ole ryhtyneet vaatimaan parempia palkkoja?

— Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka halvasta.

Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.

— Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.

Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

— Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden omaan asuntooni murjottamaan.

Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:

— Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?

— Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin sopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.

Hän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus näki mennä pimeän eteisen läpi.

— Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen puolelta kuuluvaa hoilotusta.

Talonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli Markus jonkun humalaisella äänellä laulavan:

Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä, kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee häkään ja häkään.

Päästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:

— Eikös meill' oo reilu marssi, häh?

Sitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta aina portille saakka.

7.

Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen syysilma, koleatuulinen ja sateinen.

Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.

Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti. Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla: "mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä, katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa. Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat, joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä luentosalissa.

Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan, saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla. Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä, niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat ohimot.

Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.

— Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. — Minne sinä vaellat?

— Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.

— Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. — Mitä sinä sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä minäkin olin juuri päivälliselle menossa.

Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi. Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä, sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys, minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.

Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista, joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.

Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa ehdotukseen:

— Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu Osmolaan.

— Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei itsesi tarvitse maksaa.

Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.

Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan lisäämään kodikkuuden tuntua.

Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.

Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta, oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista, kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys. Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.

Nyt oli — siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet — kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja, keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä lopulta johti kaiken kieltämiseen.

Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa, puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:

— Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?

— Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus, koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan painostavaksi.

Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei ärtyisesti:

— Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?

— Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.

Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta — eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut, olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty joukko syytöksiä.

— Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. — Emmehän me tee mitään!

— Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka tekevät.

— Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. — Enhän minä nyt virkamiesten virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä. Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!

— Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. — Mehän elämme nykyään aallonpohjassa, mutta…

— Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. — Me elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään historiaakaan…

— Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja jatkoi purkaustaan:

— Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi. Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.

Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan, aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt — työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä. Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen sieluunsa.

Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään. Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut paikaltaan liikahtaneeksi — eipä edes katsettaan irroitetuksi sen alkuperäisestä suunnasta.

Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:

— Siellä yhä sataa.

Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus. Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:

— Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?

— Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan silmiin.

Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa, saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.

Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.

8.

Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat samalla kertaa nousivat eteen.

Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen, mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.

Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen? Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut olla innostusta sellaiseen.

Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.

Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin. Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän ihan voimaton sitä vastaan — puuttuipa häneltä, vastoin sisintä tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava päänsä aallon harjalle.

Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär, joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää ja humalaista keskustelunsorinaa.

Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan atavistiseen mielikuvaan.

Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi, palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi. Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:

— Du… du kan int' finska lika bra som ja.

— Kyll' minä suomee osaan ja olen osannut tuon korkuisesta, väitti toinen ääni.

— Mutta sinä olet kuitenkin helsinkiläinen syntyjäsi, vaan minä olenkin Hämeestä kotoisin.

— Is nu int', August! kuului matalampi naisen ääni. — Om Henrikson inte kan finska som du, så kan han svenska bättre än du.

— Hörru, säger du att… att… huusi toinen, mutta nainen hyssytti ja sanoi jotakin, mihin hänen miehensä äkäisesti vastasi:

— Kuulkoon, mitä se haittaa!

— Gå och bjud honom på konjak, sanoi vieras, mihin isäntä kuului lisäävän:

— Niin tosiaankin, menepäs ja kutsu se tänne yhteen joukkoon. Ei ne ylioppilaat sivu suunsa pane ja ikävähän sen on siellä yksinään turjottaa.

— Viitsiikö sitä nyt, kun toi Augustkin on jo niin humalassa, vastasi vaimo, mutta mies korotti jälleen äänensä ja huusi:

— Minäkö humalassa, kuule! minkä johdosta vaimo jälleen hyssytti, tuntuen samalla lähtevän pöydän äärestä liikkeelle.

Ovi eteiseen narahti ja heti sen jälkeen kuului arkaa koputusta Markuksen ovelle. Markus käski sisään ja kohoten vastenmielisesti sohvan nurkasta ryhtyi sytyttämään lamppua.

Rouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:

— Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla laulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä vieraana yks kun palvelee samassa paikassa…

— Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä, vakuutti Markus.

Vaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen vastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:

— Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän puolelle ottamaan lasin konjakkia.

— Kiitoksia vain… tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.

Toisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut mielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt hänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa ykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut vielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen huone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi. Ikkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä molemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja sekä pari soodapulloa.

Herra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen kasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä kohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi kerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi, saiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen humalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan häntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten kanssa.

— Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän maistettuaan.

Miehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla paljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin ollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet täällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.

— Se on sellaista koiran virkaa tämä kyypparin toimi, virkkoi Heinonen, täyttäen uudelleen lasit.

— Juomarahoilla juomista, lisäsi hänen toverinsa Henrikson hirtehishuumorilla. — Skool!

— Mikäs siinä, toimi kuin toimi, koetti Markus vakuuttaa.

— Herra Kaarlela puhuu nyt ulkopuolelta hammastensa, väitti Heinonen, sillä varmastikaan herra Kaarlela ei pidä meitä samanarvoisina kuin muita. Kyyppari!

Hänen äänessään oli katkera sävy ja todellisesta säälistä koetti Markus vakuuttaa, ettei hän pitänyt kyyppareita sen halvempina kuin muitakaan ammattilaisia.

— Ja yksinpä senkin takia, että minä olen sosialisti, ei minun sovi asettaa toisia ihmisiä ylemmäs kuin toisiakaan, lopetti hän.

Kumpikin miehistä vilkasi Markukseen ja sitten toisiinsa, samalla kun heidän kasvoillaan vilahti epäilevä hymy — sama minkä Markus harmikseen oli nähnyt niin monen muunkin kasvoilla, ilmoittaessaan olevansa sosialisti. Mutta rouva Heinonen, joka hänkin oli asettunut pöydän ääreen, sekä täyttänyt itselleen lasin, puhkesi kummastuneena sanoiksi:

— Onko herra Kaarlela sitten ihan tosissaan sosialisti?

— Kyllä, vakuutti Markus painavasti.

— Minä olenkin ihmetellyt, että herra Kaarlelalle tulee Työmieslehti, kertoi rouva ja katsoi Markusta ikäänkuin olisi nähnyt hänet kokonaan uudessa valossa.

Heinonen täytteli ahkerasti laseja ja hän alkoi tovereineen käyttäytyä yhä vapaammin. Markuksellakin oli konjakki jo kihonnut päähän. Mutta iloisemmaksi se ei saanut hänen mielialaansa, päinvastoin ärsytti se hänen aistejaan, synnytti epämääräisiä haluja ja lisäsi sisäistä rikkinäisyyttä. Kiihtyneet hajuhermot kärsivät huoneen ummehtuneesta ilmasta, samalla kuin hänen ärtyneille näköaistimilleen paljastui noiden ihmisten kuluneisuus. Häntä alkoi yhä enemmän ellottaa, mutta hän ei saanut lähteneeksi poiskaan, kun pelkäsi sillä loukkaavansa toisia ja tekevänsä tyhjäksi vasta esittämänsä sosialistiset tasa-arvoisuusperiaatteensa. Hänen pelastusenkelikseen ilmestyi huoneeseen kuitenkin isäntäväen tytär, joka Markukseen katsoen kuiskutti jotakin äidilleen.

— Elli ilmoittaa, että sedälle on tullut sinne joku vieras, julisti vuorostaan äiti.

Markus ponnahti seisaalleen, heitti hyvästit ja lähti kiiruusti omaan huoneeseensa. Mennessään koetti hän arvailla, kuka se olisi.

Eihän vain Olga? vilahti ensiksi hänen mieleensä. Mutta ei, Olga se ei voinut olla — eikä kaiketi Velikään, sillä vastahan he olivat eronneet.

— Kas, Jussi! ällistyi Markus sisälle tultuaan ja nähdessään lihavahkon, prillisilmäisen miehen istumassa sohvalla. — Terve mieheen!

Jussi Paavolainen oli Markusta pari vuotta vanhempi ylioppilas.

Hän oli luonteeltaan peräti tyyni sekä joltinenkin humoristi. Markus oli kouluaikana jonkun verran seurustellut hänen kanssaan sekä alkanut hänestä hieman pitää. He eivät olleet tavanneet pitempään aikaan, sillä koko viime vuoden oli Paavolainen ollut Lapin perukoilla, kotiopettajana eräällä sikäläisellä virkamiehellä.

— Tuletko sinä suoraan Lapista? tiedusteli Markus uteliaana.

— Kutakuinkin suoraan, vastasi Jussi. — Tänä aamuna tulin Helsinkiin, niin että olen vasta ehtinyt kirjoittautua yliopistoon sekä etsiä itselleni asunnon. Pistäydyin juuri ylioppilastalolla ja kun näin siellä sinun osoitteesi, niin tulin heti tapaamaan.

— Sepä olikin mainiota, sillä minä olen koko päivän ollut niin turkasen pessimistisellä päällä. Mutta… ja Markus silmäili surkean näköisenä ympäri huonettaan.

— Kolkolta tuntuu tämä sinun poksisi, virkahti Jussi tämän johdosta avomielisesti, jospa lähdettäisiinkin ulos istumaan ja juttelemaan?

Tätä kohti oli Markuskin pyrkinyt, sillä yhtäkkiä oli hänessä vastoin hyviä päätöksiä herännyt halu heittäytyä suinpäin hurjastelemaan.

— Lähdetään vain! sanoi hän äskeiseen passiivisuuteensa nähden odottamattomalla valmiudella, nousi ylös ja alkoi kiskoa palttoota päälleen.

Jussi seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua olivat he katukäytävällä matkalla keskikaupungille.

9.

Kello yhden aikaan yöllä, jolloin vieraat kapakoista alkoivat tyhjentyä kadulle, oli sade jo kokonaan lakannut ja valju täysikuu katsoi vinhasti kiitävien pilvien lomasta pitkin Esplanaadia. Kosteat katukäytävät välkkyivät kuutamossa ja niillä liikkuivat, kokoontuivat ryhmiin ja taas hajaantuivat vallattomat yövaeltajat. Kapakoista tulleisiin miehiin liittyivät katunymfit, jotka kuin yöperhoset olivat lähteneet liikkeelle laitakaupunkikätköistään ja keskiyön varjojen suojassa uskaltautuneet kaupungin hienoimpaan osaan saalistamaan. Julkeata kaupanhierontaa säestivät äänekkäät naurunkikatukset ja rivot sukkeluudet. Kaapuihinsa kääriytyneet poliisikonstaapelit mittelivät hiljalleen keskikatua kuin elävät patsaat. He nauttivat siitä vaihtelusta, jota heidän yksitoikkoiselle maleksimiselleen tuotti vallaton näytös katukäytävillä, vaanien samalla tilaisuutta päästä jonkun liiaksi juopuneen keralla poliisiasemalle lämmittelemään ja tupakoimaan.

Käsi Jussin kainaloon pistettynä, äänekkäänä ja remuisena kulki Markus pitkin Pohjois-Esplanaadia. Heihin yhtyi ennen pitkää kokonainen liuta tuttuja osakuntatovereita ja melu kävi yhä kovemmaksi. Markus oli kaikista äänekkäin, iloisin ja riehakkain. Tottunut silmä saattoi kuitenkin huomata, että tuon riehakkuuden pohjana oli vain synkkä apeamielisyys. Hän oli täynnä hurjia ehdotuksia ja Jussi hänen rinnallaan koetti tukahduttaa hänen remuaan katkeamattomalla naurulla. Mutta Markus, luullen hänen naurullaan kannattavan itseään, kiihtyi yhä pahemmin mekastamaan.

Kun oli puoli tuntia sekavana ryhmänä ilman mitään tarkoitusta huojuttu edestakaisin katukäytävää, pysäytelty tuntemattomia vastaantulijoita, rakennettu näiden kanssa tilapäisiä tuttavuuksia ja tasattu tupakkavarat, naurettu ja hoilattu, huudahti joku Markuksen tovereista:

— Pojat, lähdetäänpä Sandran poksiin!

— Lähdetään! oli Markus ensimmäisenä valmis, vaikka hän ei ollut koskaan tuota nimeä kuullut eikä tiennyt, missä sellainen "poksi" oli.

Enempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun kulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä Hietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten rattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin että kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja ja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten ja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle, kunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä seisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun ajuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai puhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan "kilttejä herroja".

He ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy Hietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan. Portista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja rapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat ylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu, koputti sisemmälle ovelle.

— Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.

Koputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen ja koko poikajoukko työntyi sisälle.

— Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä äänellä.

— Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos täällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia ihmisiä.

Päästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen. Se oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa oli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi. Etummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja keinutuoli.

Keskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin kolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen, löysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty niskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei ylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua, vaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon naisen ennen nähnyt.

— Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran varoitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. — Onko sinulla mitään suuhun pantavaa?

— On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja. Mutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna — hän mietti hetkisen — kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan pullolta ja portterista kaksi.

— Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.

Pojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran mennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista pistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:

— Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko kavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että näkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla istui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen avuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin hänet huoneen etuosaan.

— Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.

— Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. — Wie geht es Ihnen? Samassa palasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon esineenä huusi vihaisena:

— Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun sulhaseni!

— Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko poikajoukko.

— Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. — Se on sirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.

Hänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse asiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi Sandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa suhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen olennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli säilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa johonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen sydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa esineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.

Sandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä poikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä saattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian kauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.

— Totta vieköön syleilevät toisiaan! julisti hän toisille. — Se taitaa sittenkin olla hänen sulhasensa.

— Oletko sinä, Sandra, oikein kihloissa hänen kanssaan? pitkitti hän, kun Sandra palasi huoneeseen.

— Olinpa mitä olin! tuiskahti Sandralta vihainen vastaus. — Hän on paljon parempi mies kuin te, mokomat familjin herrat, jotka kyllä käytte täällä öisin mekastamassa, mutta jos päivällä vastaan tulette, niin nenä pystyssä kuljette ohi kuin ei ikinä olisi tavattu. Mutta hän tulee päiväsydämenäkin minun kanssani Espikselle.

Alahuuli pitkällä ryhtyi Sandra vetämään korkkia konjakkipullosta.

— Skool ny sitt', sanoi hän, äänessään vieläkin äkää, ja tyhjensi ensimmäisenä lasinsa pohjaan. Sen sisällys tyynnytti hänet kuitenkin pian ja leppyneenä istahti hän erään polvelle sekä sytytti paperossin. Hänen katseensa kiintyi vastapäätä istuvaan Markukseen, joka tähän saakka oli pysynyt ääneti ja vakavana, mietiskellen näkemiään ja kuulemiaan. Hetken häntä hymyillen tarkasteltuaan kysyi Sandra:

— Kukas se toi totinen mammanpoika on? Onko sillä suussaan ikävä?

— Ei ole, havahtui Markus, — skool!

— Skool, skool, tuleehan siitä mies sentään. Mutta mikä teidän nimenne on, kun näytätte niin tutulta?

— Markus.

— Entäs sukunimi? tiukkasi Sandra.

— Ei minulla muuta nimeä olekaan, vastasi Markus ja nousi kävelemään.

— Mutta mistäs te olette kotoisin? Vai eikö teillä ole kotipaikkaakaan? pitkitti Sandra toisten nauraessa.

Markus kuuli jonkun tovereistaan mainitsevan hänen kotipitäjänsä nimen sekä Sandran sen johdosta sanovan: — Hoo, nytpä minä tiedänkin!

Itse kiintyi hän katsomaan piirongin päälle jalustoihin asetettuja valokuvia. Yhtäkkiä tempasi hän yhden niistä käteensä ja Sandraan kääntyen kysyi kovin jännittyneenä:

— Mistä te tämän olette saanut?

Kaikki kääntyivät katsomaan valokuvaa ja päästivät äänekkään naurun, nähdessään sen esittävän papinkauluksella varustettua, tuuheatukkaista miestä.

— Sandran suojeluspyhimys! tokaisi joku joukosta.

— Minun entinen heilini, hihitti Sandra itse.

Mutta Markusta ei ollenkaan naurattanut, sillä hän oli valokuvasta tuntenut yhden kotipuolensa heränneistä papeista. Hän katsoi kiinteästi Sandraa, odottaen tältä jotakin selitystä, mutta Sandra nauroi vain hänen hämmästykselleen ja virkahti sitten odottamatta:

— Muistattekos te, kun Kaarlelan tuvassa veisattiin näin ja samassa alkoi hän heränneiden nuotilla kimeästi veisata: — Ah, mik' ompi elomm' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'.

Hän veisasi ensimmäisen värssyn loppuun ja pillahti sitten sävelen nostamien muistojen ja mielikuvien vaikutuksesta yhtäkkiä humalaisen itkuun.

Markus oli yhtä hämmästynyt veisuusta kuin siitäkin, että Sandra odottamatta mainitsi hänen kotitalonsa nimen. Tuo tuttu sävel oli yhtäkkiä loihtinut hänen eteensä kotoisen kuvan iltahartauteen keräytyneine vakaisine ihmisineen, jotka totisina veisasivat virsiä ja lukivat ankarasanaisia kirjoja ja seinällä käveli harvakseen vanha kello ja heläytti lyöntinsä sointuvammin aivankuin sekin olisi hartauteen yhtynyt. Veisaavan väen joukossa näki hän nuoren, solakkavartaloisen tytön ja yhtäkkiä muisti hän, että hänen poikasena ollessaan oli hänen kotonaan palvellut Sandra-niminen tyttö, joka sitten myöhemmin oli ollut palveluksessa tuon valokuvan esittämällä papilla. Että Sandra oli sittemmin joutunut Helsinkiin sekä luisunut nykyiselle asteelleen, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Sandra lakkasi itkemästä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja virkahtaen: — Höpsis kaikkiakin! alkoi hän jälleen nauraa ja täyttää laseja. Markuksen toverit, jotka kohtauksen aikana olivat ällistyneinä tuijotelleet Sandraan, pääsivät hekin lumouksestaan ja tarttuivat laseihin.

Juominki jatkui entistä remuisempana. Huone oli täynnä tupakansavua, äänten sorinaa ja välistä kajahti vallaton laulu, jonka kuitenkin aina keskeytti milloin ylhäältä, milloin sivuseinäin takaa kuuluva vihainen koputus.

Markus riehui toisten mukana, vaikka hänen mielensä pohjalla elikin äskeinen yllättävä kohtaus, jonka lähempään selvittelyyn hän tunsi pakottavaa tarvetta. Mutta tällä kertaa ei siihen näyttänyt olevan tilaisuutta, sillä Sandra tuntui välttelevän häntä, käyden hetki hetkeltä yhä remuisemmaksi. Markuskin alkoi olla jo niin juovuksissa, että hän tajusi enää vain hämärästi ja katkelmaisesti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaikki kävi kuin unennäössä. Jostakin ilmestyi pöydälle voileipiä, jotka nopeasti hävisivät nälkäisiin suihin. Niiden tilalle ilmestyi jälleen olut- ja portteripulloja. Yksi pulloista kaatui, vuodattaen sisällystään lattialle. Kuin sumun läpi näki Markus parin toverinsa syleilevän toisiaan, samalla aikaa kuin Sandra oli kavunnut jonkun olkapäille seisomaan ja katosta kiinni pidellen nauroi hurjasti.

Jussin näki Markus kuorsaavan sohvalla, käsi ojona ja sormien välissä paperossin pätkä. Takki oli reuhahtanut auki ja povitaskusta oli lompakko vierähtämäisillään lattialle. Itselleen tunsi Markus tekevän pahaa ja vaistomaisesti haparoitsi hän ovea kohti.

Hetkisen kuluttua löysi hän itsensä keskeltä autiota katua, tajuamatta aluksi missä hän oikein olikaan. Täällä raittiissa ilmassa hän vasta tunsi, kuinka perinpohjin juovuksissa hän oikeastaan oli.

Tolkuttomasti lähti hän kulkemaan katua eteenpäin ja omasta varjostaan näki hän, kuinka hän horjahteli puolelle ja toiselle. Hän koetti turhaan ponnistella kulkeakseen kohtisuoraan. Viimeisen, hiipuen palavan järjenkipinänsä avulla tarkasteli hän itseänsä ikäänkuin syrjästä sekä näki siinä ryhtinsä menettäneen miehen vierasten ja pahansuopain voimain hallittavana. Ja sydämensä pohjalla tunsi hän häpeätä ja sääliä sekä itseään että Sandraa kohtaan.

10.

Olga oli koko päivän ollut alakuloinen, istuen työnsä ääressä äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Saatuaan muutamia haluttomia ja äreitä vastauksia, ei sisar lopulta uskaltanut häntä puhutella, vaan tyytyi tavantakaa salavihkaa häntä silmäämään.

Olga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime käynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään tyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen kuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen hyvyyden ja jalouden sädekehän.

Hän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen kanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt pienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen haaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä, lyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan asuntonsa.

Hän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat, jotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen hänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä johtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa paisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden välinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän muisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä. Mutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen luvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.

Kiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos Markus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään, niin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin vihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti kuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä eteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan, mutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.

Ilta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut sen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki läpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää sisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle ilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä oli aika lähteä työväentalolle.

— En minä tiedä… ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga vaisusti.

— Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. — Minä ainakin lähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle, kyllä hän sieltä minut löytää.

Olga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus saapuu ehkä myöhemmin.

Kun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui eteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän oveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan hermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon posteljooni.

Kirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi kysyvästi:

— Neiti Hilma Mustonen? sekä ojensi kirjeen nuoremmalle siskolle, joka oli ehättänyt häntä vastaan.

Kun posteljooni oli sulkenut oven jälkeensä, valtasi pettymyksen tunne Olgan niin syvästi, että hän laski otsansa ompelukoneen pöydälle ja purskahti itkuun.

Hilma, joka ilosta punastuen oli ryhtynyt kirjettään avaamaan, katsahti säikähtyneenä sisareensa. Hänen herkillä kasvoillaan kuvastui säälivä osanotto ja lohduttavalla äänellä virkkoi hän:

— Elä nyt itke, Olga, saattaahan hän vielä tulla tai on hänellä sitten joku este.

— Mitä sinä höpiset, kuka tässä on ketään odottanut! vastasi Olga vihaisesti, sillä hänen mielestään ei nuoremman siskon tarvinnut tietää mitään hänen sydänasioistaan.

Hän kuivasi päättävästi kyyneleensä ja ryhtyi työtään jatkamaan. Nyt vasta tuli hän kiinnittäneeksi huomionsa Hilman saamaan kirjeeseen. Se oli jo toinen lyhyen ajan kuluessa ja salaa häntä silmäillessään huomasi Olga värin sisarensa kasvoilla kirjettä lukiessa vaihtelevan. Hän oli jo kysymäisillään, mistä kirje on, kun muisti Hilman kieltäytyneen edellisestä kirjeestäkään mitään ilmaisemasta. Jos hän nytkin alkaisi sitä udella, kävisi Hilma vain sen varovaisemmaksi. Muuta keinoa käyttäen hänen siis oli saatava selko sisarensa kirjevaihdosta, sillä siihen katsoi hän vanhempana siskona ja ikäänkuin äidin sijaisena itsensä velvolliseksi. Täten tunkeutui hänen sydämeensä yhtäkkiä huoli sisaren asioista, työntäen hänen omat mielihaikeansa hetkeksi syrjään.

Hän oli siis syventyvinään työhönsä, mutta piti kuitenkin salaa silmällä, minne Hilma panee kirjeen. Lopetettuaan lukemisen kääri Hilma sen kokoon ja pisti, sisareensa vilkaisten, esiliinansa taskuun. Hänen silmänsä loistivat ja nähtävästi jostakin syystä hyvin levotonna ryhtyi hän päivän työtä lopettamaan.

Sillä aikaa mietti Olga, kuinka hän pääsisi käsiksi sisarensa kirjeeseen. Pian juolahtikin hänen mieleensä hyvä keino ja Hilmaan kääntyen virkkoi hän:

— Kuule, voisitkohan sinä tänä iltana yksinäsi viedä nämä neulomukset keskikaupungille, sillä minun on pääni niin raskaana ja hiukan viluttaakin, niin että minä en mielelläni nyt lähtisi ulos?

— Voi, miksenkäs minä nyt saata niitä viedä! vastasi Hilma odottamattoman valmiisti ja iloisesti, mikä kohta pani Olgan epäilemään, että kysymyksessä oli joku kohtaus tai muuta tuosta kirjeestä johtuvaa.

Kun päivän urakka oli saatu suoritetuksi, ryhtyi Hilma kiiruusti pukeutumaan. Olga huomasi hänen suorittavan sen tavallista huolellisemmin sekä sitä tehdessään tavallista useammin kurkistavan peiliin, mikä yhä vahvisti hänen epäilyksiään. Mitään ei hän kuitenkaan huomioidensa johdosta puhunut.

— Et kai sinä siellä kauan viivy? kysyi hän noin vain muodon vuoksi, kun Hilma oli valmiina lähtemään.

— Mitäpäs minä hänessä, vastasi Hilma epämääräisesti ja pyörähti samassa ulos.

Kun joitakin hetkiä hänen lähdöstään oli kulunut, lukitsi Olga oven ja nykäisi vuoteen päästä Hilman esiliinan, jonne tämä oli pukeutuessaan sen pannut. Kirje oli taskussa ja heti ensi silmäyksellä huomasi Olga, että hänen sisarensa nimi ja osoite kuoressa olivat kirjoitetut siistillä ja tottuneella käsialalla. Kiihkeästi veti hän kirjeen ulos ja luki siitä seuraavaa:

"Oma haikeasti ikävöity mesimarjani! Et kai pahastune, että käytän näin tuttavallisia nimityksiä, vaikka en ole vielä nähnytkään Sinua muuta kuin valokuvassa."

— Valokuvassa! kertasi Olga lukemisen keskeyttäen ja tempasi esiin heidän pienen valokuva-albuminsa, jossa muun muassa oli heidän kummankin valokuva. Hilman kuva oli poissa.

— Kas sitä! hymähti Olga harmistuneena ja alkoi lukea edelleen.

"Mutta minulla on Sinua niin ikävä — olen valokuvasikin suudellut jo himmeäksi -, että toisinaan tunnen ihan pakahtuvani. Eikö olekin ihmeellistä, että ihminen voi pelkän valokuvan perusteella niin silmittömästi rakastua? Mutta nyt Sinun, oma kaivattuni, on minulle vihdoinkin näyttäydyttävä, ellet tahdo minua tehdä hulluksi. Etkö siis voisi tänä iltana kello kahdeksan tulla vanhan kirkon puistoon, jossa löydät minut keskikäytävällä lähellä kirkkoa? Tule, kultani, tule kaikin mokomin, säästä ja mistään piittaamatta, tule!!! Siinä autuaallisessa toivossa, että tänä iltana saamme suullisesti jutella, en huoli tämän pitemmin kirjoittaa. — Siis vanhan kirkon puistossa kello 8 löydät Sinä oman, ikävöivän Heinosi."

— Vai sillä lailla! sanoi Olga itsekseen. — Mutta minäpä tahdon myös olla kohtauspaikalla läsnä. Vaan otetaanpas sitä ennen selvä toisistakin kirjeistä ja ehkäpä löytyy jostain valokuvakin.

Hän ryhtyi penkomaan sisarensa laatikoita ja aivan oikein löysi hän kaikenlaisten pikkutavarain alta kaksi samalla käsialalla kirjoitettua kirjettä kuin tänään saapunutkin. Toisen kuoressa oli: "Nimimerkki 'Orvokki'. Bulevardin postitoimisto."

— Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen perusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. — Mutta onko tyttö itsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?

Tähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin kirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta leikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: "Kaksi yksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35 vuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa. Vastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja Orvokki."

— Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän tuttavistamme, harmitteli Olga.

Vetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva. Hämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä ylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja kasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.

— Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen. — Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja viskasi uuniin.

Sitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä samanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut kirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan Heino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma nähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt. Sitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa käytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä tarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin häntä velvoittanut.

Kaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin. Viskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli vasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä määrättyyn kohtaukseen.

— Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän ääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle. Mutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme vasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. — Voisin, varmasti voisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja yksinäisyyden tunto.

Mitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen mieleensä. — Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain tungettelulta, epäili hän kohta perään. — Mutta voisinhan minä kuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään sopimatonta liene, — päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva asiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään luvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut toisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä siitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään lukemista.

Ajatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin että hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille paperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää, ennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai mieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan ja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen vielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti huolellisesti päällekirjoituksen.

— Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt, niin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin. — Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä tiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se on miehiään.

Kelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa. Kiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä. Hän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman tuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.

Ottaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun lähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.

11.

Kiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon. Kun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja ainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen läpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden puiden keskelle.

Olga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä myöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja naisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä välimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla. Lähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa, vaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.

Suojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä, joiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies oli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa kuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa sisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti odottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja miehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona. Sitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen selville miehen aikomuksista.

— Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan, samalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.

— Niin on, vastasi siihen Hilma, — mutta minun pitääkin lähteä jo kotiin.

— Nyt jo kotiin! huudahti mies. — Ei niistä mitään! Vai raskisit sinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen kätensä Hilman ympärille.

— Mutta minä en uskalla viipyä kauemmin, kun sisko jäi yksin kotiin, koetti Hilma väittää, vaikka Olgan mielestä hyvin vaisusti.

— Nuorempi siskoko? kysyi mies.

— Ei kun vanhempi, oikaisi Hilma.

— No sittenhän ei hätää, kyllä hän siellä toimeen tulee. Mennään me hetkeksi istumaan johonkin kahvilaan tai ravintolaan.

"Vai ravintolaan!" kertasi Olga itsekseen.

— En minä ravintolaan uskalla lähteä, epäili Hilma.

— Ja miksi et, ihmisiä vartenhan ne ovat.

— Vaikka… mutta…

— No mennään sitten tavalliseen kahvilaan… tai, kuule, mennään minun asuntooni, me voimme saada sielläkin teetä.

— Mutta en minä sittenkään taida uskaltaa lähteä, empi Hilma yhä. — Mitä minä sitten osaan sanoa sisarelleni viipymisen syyksi?

— Sano vaikka tavanneesi jonkun ystävättäresi ja sen kanssa hiukan kävelleesi.

— Voi, voi, kun te opetatte minua valehtelemaan! nauroi Hilma.

— Elä sano te, vaan sinuttele niinkuin minäkin.

Tämän sanottuaan lähti mies liikkeelle ja enempää vastustelematta seurasi Hilma hänen kynkässään. Mutta käytävien risteyksessä ehätti heidät Olga, joka lujalla äänellä sanoi sisarelleen:

— Hilma, nyt sinä lähdet kotiin!

Pari erkani äkkiä toisistaan. Punaiseksi lehahtaen, säikähtyneenä ja osaamatta mitään sanoa tuijotti Hilma sisareensa. Mies tointui kuitenkin varsin pian hämmästyksestään.

— Taitaa olla sisar, toinen neiti Mustonen? virkkoi hän sekä lisäsi Olgaa läheten: — Saanko esittää itseni? Nimeni on Kavander, ylioppilas.

Hän otti hatun päästään ja ojensi kätensä Olgalle, joka vaistomaisesti pisti siihen omansa, virkkamatta kuitenkaan mitään.

— Näytätte olevan hieman pahalla tuulella siitä, että tapasitte minut yhdessä sisarenne kanssa, jatkoi Kavander. — Mutta eihän siinä toki pitäisi mitään pahaa olla. Me olemme sattumalta aikaisemmin tulleet tuttaviksi ja niinikään sattumalta kohtasimme äsken toisemme.

— Eipä niinkään sattumalta, kyllä minä tiedän, sanoi Olga tylyllä äänellä.

— Lähde nyt kotiin minun kanssani, lisäsi hän hieman säyseämmin sisarelleen ja otti tätä kädestä.

— Anteeksi, mutta kai sallitte minun saattaa, että saatte kulkea juopuneilta rauhassa? ehdotti Kavander ja asettui kävelemään heidän rinnalleen.

"Kylläpä on julkea!" ajatteli Olga vastaamatta mitään hänen tarjoukseensa.

Hilma oli vihaisesti nykäissyt kätensä Olgan kädestä, mutta asteli kuitenkin hänen rinnallaan, vaikka allapäin ja nähtävästi itkua vastaan taistellen. Herra Kavander koetti aloittaa keskustelua ensinnä ilman koleudesta ja sitten yhdestä ja toisesta muusta aiheesta, mutta kun hän ei saanut Olgalta muuta vastausta kuin korkeintaan lyhyen kyllä- tai ei-murahduksen, näki hänkin parhaaksi vaieta kokonaan. Siten kävi hänen asemansa sangen noloksi, mutta ilman muuta hän ei voinut takaisinkaan palata ja niin jatkettiin matkaa kolmisin ja ääneti.

Kun oli tultu sisarusten asunnon portille nyökäytti Olga hiukan päätään herra Kavanderille sekä sanoi lyhyen: — Hyvästi! kääntyen samassa portista sisälle. Mutta Hilma pysähtyi ja ojentaen kätensä herra Kavanderille kuului sanovan jotakin.

— Tule, Hilma! kiirehti Olga pihalta.

Hän oli ehtinyt jo huoneeseen sekä sytyttänyt lampun, kun Hilma tuli sisälle. Päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyi hän tuolille ja huusi rajuun itkuun purskahtaen:

— Kyllä sinä olet niin hävytön ja ilkeä ihminen, että… Tulla sillä tavalla käyttäytymään sivistyneen herrasmiehen edessä! Jo minä sinuna häpeisin silmät päästäni.

— Ole nyt vaiti sinun sivistyneinesi! sanoi Olga ankarasti. — En minä mitenkään olisi voinut uskoa sinua niin lapselliseksi ja kevytmieliseksi, että noin vain antaudut kaikenlaisten roikaleiden narrattavaksi.

— Roikaleiden! huusi Hilma itkunsa seasta. — Se ei ole mikään roikale, vaan sivistynyt mies ja ylioppilas ja niin kohtelias ja veljellinen…

— Ko-ohtelias! venytti Olga. — Sitä ne kylläkin osaavat olla, mokomat tyttöjen pyydystäjät.

— On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.

— Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta mitään tiedä, sanoi Olga.

— Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet, pitkitti Hilma pahankurisesti.

— Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga niin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.

Kun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä, jonka mielenliikutus sai vapisemaan:

— Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi, niin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen ylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin huomaa, minkä laatuinen mies hän on?

— Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.

— Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!

— Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina uuteen itkuun.

— Mokomatkin kirjeet! Tuolla ne ovat uunissa palasina ja samoin valokuva.

Tähän vastasi Hilma uudella itkun puuskalla. Hän oli tällä välin riisuutunut ja heittäytyi nyt vuoteeseen, kaivautuen syvälle peittoihin ja itkien tyynyä vasten.

Kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, jatkoi Olga ripitystään hiukan säyseämmin:

— Tuommoiset sanomalehti-ilmoitusten kautta tehdyt tuttavuudet ovat aina kevytmielisiä. Niissä ei ole mitään oikeata rakkautta eivätkä ne oikein pääty.

— Miksei siinä saata olla oikeata rakkautta niinkuin muussakin! nyyhkytti Hilma puolustukseksi.

— Eikä ole! kielsi Olga tiukentaen jälleen ääntään. — Se ei ole muuta kuin — kiimaa!

— Uhuu! kuului sängystä ja Hilma veti peitteen päänsä yli tahtoen suojella korviaan vanhemman sisaren kovilta sanoilta.

Olgaa halutti vielä ottaa selvää, kenen kanssa Hilma oli pannut sellaisen ilmoituksen Työmieheen, mutta hän jätti kuitenkin tällä kertaa sisarensa rauhaan. Puuhattuaan vielä hetkisen kaikenlaisissa pienissä ilta-askareissa riisuutui hän itsekin ja paneutui levolle sisarensa viereen.

Hilma tuntui olevan jo unessa, sillä välistä hengähti hän syvään ja vavahdellen kuin lapset ankaran itkukohtauksen jäljeltä. Olgan valtasi sääli sisartaan kohtaan ja äidillisellä hellyydellä korjasi hän tämän peitettä, samalla kuin hänen sydämensä täytti huoli siitä, miten hän saisi Hilman vastedes estetyksi tuon ylioppilaan kanssa seurustelemasta. Sillä hän aavisti, ettei kaikki ollut vielä siihen loppunut.

Uni pakeni hänen silmiään ja ajatukset ajoivat toisiaan. Kun hän muisteli äskeistä kohtausta kirkkopuistossa, joutui hän vertaamaan herra Kavanderia "omaan ylioppilaaseensa". Hänen täytyi myöntää, että edellisellä oli paljon sujuvampi ja herrasmaisempi käytös, mutta siitä huolimatta tuntui hänestä Markus rehellisessä kömpelyydessään paljon jalommalta ja miellyttävämmältä. Lämpimästi läikähti hänen rinnassaan, kun hän palautti mieleensä Markuksen avoimen ulkomuodon ja ilmeikkäät silmät, joista hän toisinaan saattoi lähettää niin hellän katseen, että se ihan värisytti.

"Mitähän hän mahtanee ajatella siitä minun kirjeestäni?" johtui sitten hänen mieleensä. "Ei kai hän voine pitää sitä tungetteluna, sillä olihan se vain yksinkertaista asiaa. Kunpa hän nyt tulisi pian, tulisi jo huomenna!"

Kun hän viimeinkin puolenyön tienoissa vaipui kevyeen unenhorrokseen, oli hän kuulevinaan kimeän naisäänen huutavan pitkään ja läpitunkevasti. Huutoa jatkui lyhyin väliajoin ja se synnytti unikuvia taisteluista ja tulipaloista. Äkkiä havahdutti hänet kuitenkin hereille ovelta kuuluva kiivas koputus.

Hän kavahti istualleen vuoteessa. Seinän takaa kuului vihlovaa huutoa ja samassa koputettiin uudestaan ovelle.

— Hyvä Jumala, onko nyt tuli irti! hätääntyi Olga ja tyrkkäsi Hilmaa kylkeen. — Kuka siellä? huusi hän, kun ovelle jälleen koputettiin.

— Tuominen tämä on, avatkaahan vähän, kuului eteisestä.

Se hiukan rauhoitti Olgaa. Saatuaan lampun palaamaan ja hiukan vaatetta ympärilleen riensi hän avaamaan.

— Meidän muijalle siellä taisi tulla synnytykset, ilmoitti Tuominen hätääntyneesti, — ja se alkoi heti niin rajusti, ettei sitä voi enää kuljettaa synnytyslaitokselle. Minun täytyy juosta kätilöä hakemaan ja minä pyytäisin neiti Mustosta olemaan niin hyvä ja tulemaan siksi aikaa sen luokse, sillä eihän sitä voi yksinään jättää ja Virtanenkin on missä lie omilla teillään. Ja noita toisia asukkaita minä en taas viitsisi mennä pyytämään.

Olga lupasi tulla ja Tuominen riensi kaupungille. Pantuaan enemmän vaatetta päälleen kiiruhti hän naapuriensa huoneeseen, jättäen Hilman säikähtyneesti tuijotellen vuoteelle istumaan.

Tuomisen vaimo väänteli vuoteessa ja päästi aina väliin parahtavan tuskanhuudon, samalla kuin kasvot eläimellisesti vääntyivät ja silmät jäykkinä ja kauhistuneesti tuijottivat tyhjyyteen.

Hätääntyneenä ja itku kurkussa pysähtyi Olga vuoteen ääreen, tietämättä mihin ryhtyä. Uuden poltekohtauksen sattuessa tarttui Tuomisen vaimo hänen käteensä ja pusersi sitä niin rajusti, että hänenkin täytyi kivusta huudahtaa. Kun tuskat vähäksi aikaa hellittivät, napisi sairas katkonaisella ja voihkivalla äänellä sitä, että naisten osalle yksistään oli pantu noin kova vaiva.

— Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä lyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen rajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan purskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa käsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista palaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan ehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.

Kun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen, joka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen merkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä vielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä umpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen puolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään kuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät laajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.

— Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman nyyhkyttäen sanovan.

Hän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan itkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä harmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen ajatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi hän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.

12.

Yrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus voinut huudahtaa: "Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!", jos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin vajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan huumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.

Yöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia katkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa umpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin, jonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä tuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä oli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä välittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja saattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta. Kinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin siihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta omalle suunnalleen…

Noustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui ja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta kiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin valaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin ja hän selitteli jotakin laajasti… Huoneessa kuului naurua ja joku tyrkkäsi häntä hartioihin…

Seuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen takanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen huoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti näkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä näyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo pääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon kautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen vapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin. Se herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia ovea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota heillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.

Mutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut ryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua osakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä alkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat liikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja häirityn unensa takia äreiksi miehiksi.

Lähinnä ovea istui tavattoman vahvaraajainen ja paksupiirteinen mies, näköjään teurastajanrenki, joka molemmin käsin kynsi oljenryönästä kirjavaa tukkaansa muristen kiroillen.

— Mitäs rähinää se toi herra p—le täällä pitää ja häiritsee ihmisten yörauhaa! ärähti hän raa'alla äänellä, kuullessaan uuden huonetoverinsa olevan ylioppilaan.

Sanojaan säesti hän Markusta kohti tähdätyllä potkulla. Vimmassaan ei viimemainittu kuitenkaan arvannut takaapäin uhkaavaa vaaraa kyllin suureksi, vaan pommitti edelleen ovea, niin että autiot käytävät ulkopuolella kumahtelivat, huutaen samalla kiukkuisesti:

— Millä oikeudella te suljette ihmisiä yhteen kaikenlaisten hampuusien kanssa!

— Luuleks snää s—na sitten olevas täss' parei kuin muutkaan ihmiset? karjui teurastajanrenki hänen takanaan, heittäytyen pitkäkseen oljille ja lähettäen raskailla saappaillaan kokonaisen potkuryöpyn Markusta kohti.

Viimemainitun vapauspyrinnöt ja vastalauseet katkesivat kerrassaan, hän keikahti pitkäkseen oljille, sai vielä ylimääräisiä tyrkkäyksiä raivostuneen teurastajan nyrkeistä ja kyynärpäistä, kierien toisten yövierasten ylitse seinän viereen. Mutta vimmastunut renki jatkoi rajua potkimistaan umpimähkään, niin että pehkut pöllysivät korkealle ja raudotettujen saapasten kolke permantoa ja kynnystä vasten muistutti pilttuussaan teutaroivaa hevosta. Samalla ryöppysi hänen kurkustaan kokonainen tulva ärjyviä sakarapäitä ja rivoja haukkumasanoja kaikissa niissä äänilajeissa, joihin hänen korvansa teurastuslaitoksessa olivat tottuneet.

Tämä särmikäs meteli sai osakseen hiukan enemmän huomiota kuin Markuksen äskeiset vastalauseet, Ristikkoluukulle ilmestyi nimittäin yövartijan rypyläiset kasvot pystynenineen ja epäluuloisine silmineen. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ääneti sisälle, mutta huomasi nähtävästikin oman asiaan sekaantumisensa tarpeettomaksi, sillä hetken kuluttua poistui hän aukolta ja hänen etääntyvät askeleensa kajahtelivat käytävässä.

Kauhu yhdessä itsesäilytysvaiston kanssa saivat Markuksen tyyten vaikenemaan tuon luonnonvoimain riehuntaa muistuttavan metelöimisen edessä. Vetäen kauluksen niin ylös korvilleen kuin sai makasi hän hievahtamatta alallaan, toisella puolellaan kylmä kiviseinä, toisella yksi tilapäisistä yötovereistaan, josta pöyhiintyneet oljet olivat jättäneet näkyviin ainoastaan käsivarren ja osan toista jalkaa. — Kylläpäs se ruoja meluaa! kuuli Markus tämän vieruskumppaninsa puoli nukuksissa ärisevän.

Mutta potkut ja ärjyntä taukosivat ja pian alkoi teurastajanrenki jällen kuorsata, niin että seinät tuntuivat sen voimasta tärisevän. Samaan kuoroon liittivät toisetkin yövieraat oman röhinänsä, vinkunansa ja piipityksensä. Markus vain ei nukkunut. Hänen kiihtyneissä aivoissaan häilähteli kirjavia mielikuvia köyhälistön nostattamisesta ja vallankumouksesta, joka lakaisee olemattomiin tyrannillisen poliisivallan. Hän tunsi kärsineensä suunnatonta vääryyttä ja hänen kielellään pyörivät jo valmiina voimalauseet, joilla hän aamulla oli hyökkäävä poliisiherrain kimppuun. Illan pitkään nautitut erilaiset juomat huumasivat häntä vielä siinä määrin, ettei asian häpeällinen puoli häntä painostanut.