Front matter (continued 2)

Käytävästä kuului askeleita ja ääniä. Läheisyydessä avattiin joku ovi ja kohta taas suljettiin. Lankkuseinän takaa kuului olkien kahinaa, minkä jälkeen sieltä kajahti laulu:

Suutarin sälli on suuri herra ja rahoja paljon se ansaitsee. Mitäpä siitä, jos ryyppää se kerran ja likkoja hiukkasen halailee.

Kun tämä iloinen renkutus oli loppunut muutamiin säännöttömiin lurituksiin, helähti jossain etäämpänä ja ikäänkuin ylempänä sointuva naisääni laulamaan:

Jos sinä heila minut heität yksin maailmalle, niin pois minä tahdon täältä kuolla ja nukkua nurmen alle.

Laulu päättyi nyyhkytykseen. Mutta äskeinen miesääni alkoi siihen vastaukseksi laulaa hartaalla antaumuksella:

Ellös sä kultani sentään sure, kerran se päivä loistaa, riemunpäivä se ruskottaa ja murhepilvet poistaa.

Vuorolaulua näiden kahden välillä jatkui edelleen ja sitä kuunnellessaan vaipui Markus levottomaan uneen.

Tunnin tai parin kuluttua heräsi hän kuitenkin siihen, että rautamäärlyinen ovi kolisten aukeni. Toiset yövieraat olivat jo valveilla ja yksi heistä meni juuri yövartijan seurassa jonnekin.

Oli harmaan kalsea aamuhetki ja lamppu käytävässä oli jo sammutettu. Kello mahtoi siis olla kuuden tai seitsemän vaiheilla.

Kyhnien ja päätään raappien istuivat useimmat oljilla ja ainoastaan teurastajanrenki loikoi vielä selällään, haukotellen pitkään ja äänekkäästi.

— On se toi ruunu sentään poikaa, kun se toimittaa ihmiselle tämmöisen frii yösijan, ilmaisi hän tyytyväisyytensä olotilaansa.

— Luuletko täällä ilmaiseks yötä viettänees? huomautti siihen joku. — Kympin siitä saat maksaa ja hyvässä lykyssä enemmänkin, jos olet konstaapelin kanssa rähjännyt.

— Kyll mää sen tierän, mut mistäs ne multa ottaa, vastasi teurastajanrenki. — En mää ensi kertaa ole pappia kyydissä.

— Jollet maksa, niin saat käydä tiilenpäitä lukemassa.

— Eipä ole ennenkään käyty enkä aio nytkään mennä. Äskeinen mies palasi takaisin ja ovi sulkeutui jälleen.

— Kuulkastis faari! huusi teurastajanrenki yövartijalle, ei sunkas teill' mahra olutta olla?

— Vieläkö pitäisi olutta olla? sanoi yövartija ristikon taakse pysähtyen.

— No nythän se vasta paikallaan olis. Mutta jollei ole, niin antakas sitt vähän vettä.

Hetken kuluttua ojensi vartija ristikon läpi suuren läkkikannun, jonka kylki oli kirjavanaan ruostepilkkuja.

Juotuaan kyllikseen ja annettuaan kannun toisille sanoi renki yövartijalle:

— Kyll me ollaan jo tarpeeks nukuttu, niin että avatkaa vain ovi. Tarttis täsä joutua töihin, mestari siellä ilmankin noituu.

— Kyllä se avataan kun komisarius tulee, vastasi yövartija.

— Milloinkas se sitten tulee?

— Tuossa kahdeksan tienoissa.

— No voi turkanen, mitä tässä nyt vielä komisariuksia tarvitaan! Antakaa sitten yks paperossi, että saa ajan kulumaan.

— Ei passaa, on kielletty! vastasi yövartija päätään pudistaen ja saatuaan tyhjän vesikannun takaisin poistui hän aukolta.

— Perhanan rähjää, kun on nuuka! noitui teurastajanrenki. — Mutta tuolla toisessa sellissä poltetaan varmastikin tupakkia.

Hän kömpi jalkeilleen ja väliseinässä olevien poikkipienojen avulla alkoi kiivetä ylös, asettuen vatsalleen seinän päälle, joka ei ylettynyt kattoon saakka.

— Kuules, kaveri, mistäs sinä tupakkia sait? puhui hän alas seinän toiselle puolen.

— Kyll'hän sitä ai saa kun elää hissuksis, vastasi ääni toiselta puolen.

— Kattos sitä kränää, kun ei mulle antanut, vaikka niin korjasti pyysin!

— Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!

— Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. — Annas vielä tultakin. Saatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.

— Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti savuja silmät pakarallaan.

— Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä. Siemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa pohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan paperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena oljille selälleen.

— Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan paperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne tänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.

Siten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä istuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua sisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.

Tuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin välinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä paperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin saakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän tunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs yötovereitaan.

Nousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään kököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi päänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen asuin- ja työtoveriksi.

Se oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan hänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi, nähdessään Markuksen hierovan otsaansa:

— Porottaakos päätä?

— Kyllä hieman, vastasi Markus ja hänen sydämessään heräsi toivonkipinä, että Virtanen ei ehkä ole häntä tuntenutkaan.

Lähempänä ovea näki Markus ihmeekseen istuvan oljissa vanhan ukonkin. Se oli puettu kuluneisiin ja paikattuihin vaatteisiin ja näytti olevan Helsingin tupakkaukkoja. Äreän ja tyytymättömän näköisenä istui se polvet koukussa alallaan ja tuijotti eteensä. Kun eräs nuori ja siististi puettu mies nousi seisaalleen ja ristikkoaukon edessä alkoi huolellisesti poistaa vaatteitaan oljentörkyä, ärähti ukko hänelle vihaisesti: — Mitäs nuolet siinä, anna lakeijan harjata vaatteesi. Tämä ylimyksellinen mielenpurkaus sai toiset nauramaan, mutta ukko itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui yhtä äkämystyneenä, liikutellen päässään ties mitä kuninkaallisia mielikuvia, samalla kun oljenkorret saivat kaikessa rauhassa roikkua hänen tukassaan ja parrassaan.

Taaempana käytävässä helähti yöllinen naisääni jälleen laulamaan ja sen johdosta huomautti yksi miehistä:

— Jopas siellä sirkkunenkin heräsi!

Mutta teurastajanrenkiin, joka yhä polvet koukussa loikoi selällään pehkuissa, vaikutti naisäänen kuuleminen nähtävästi kovin kiihottavasti, sillä yhtäkkiä päästi hän kurkuntäydeltä tulemaan kirouksilla höystetyn, hermoja karmivan rivouden. Se teki kaikkiin epämieluisan vaikutuksen ja naisääni herkesi heti laulamasta.

— Mylvii kuin sonni siinä! murisi ukko äkäisesti ja kömpi seisoalleen, sillä yövartija avasi juuri oven ja käski miehiä perimään tavaroitaan.

Markus koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta juro ja synkkä ilme hänen kasvoillaan ilmaisi kyllin, ettei hän kyennyt asemaansa keveästi ottamaan. Pudistettuaan enintä oljentörkyä vaatteistaan lähti hän viimeisenä kopista.

Kulkiessaan miesjoukon jatkona pitkin käytävää huomasi hän erään ristikon takana nuoren naisen, jolla oli kauniit siniset silmät ja poskilla selvät kyynelten jäljet. Se oli varmastikin sama nainen, joka yöllä oli niin kauniisti laulanut. Hän oli nähtävästi puhdistanut juuri vaatteitaan, sillä hänellä oli harja vielä kädessään.

Kun Markus katsoi häneen kummastuneena, kysyi nainen osaaottavasti:

— Kuinka tekin olette tänne joutunut? Hämillään mutisi Markus jotakin epäselvää.

— Voi kun teidän selässänne on roskia, antakaas kun minä harjaan, jatkoi nainen.

Markus asettui selin aukon eteen ja nainen alkoi ristikon läpi huolellisesti puhdistaa hänen takkiaan. Markuksen sydämen täytti lämmin myötätunto tuota naisellista osatoveriaan kohtaan, joka arvatenkin oli yöpynyt tänne ensi kertaa kuten hänkin ja jonka naiselliset vaistot niin luonnollisesti ja välittömästi pulpahtivat esille.

Hän oli aloittamaisillaan keskustelun huoltajansa kanssa, kun yövartija käytävän päästä viittoi häntä joutumaan muiden mukaan. Kiittäen nyökäytti hän siis päätään hyvästiksi tuolle kovan onnen neitoselle, joka pää kallellaan jäi surumielin katsomaan hänen jälkeensä.

Konstaapelien oleskeluhuoneeseen kerääntyi nyt eri kopeista sangen kirjava seurakunta. Kirjoitettuaan kuittauksen suureen kirjaan sai kukin takaisin ne tavarat, jotka hänen taskuistaan oli yön ajaksi tyhjennetty.

Eräs tavattoman kookas mies, joka pölyisestä puvustaan päättäen oli eilen kantanut jauhosäkkejä satamassa ja jonka suuripalkkaisten housujen toinen lahje oli repeytynyt auki reidestä aina pohkeeseen saakka, virkkoi veitsensä ja kukkaronsa saatuaan:

— Piti minulla olla aapinenkin mukana, minnekähän se lienee joutunut?

Hartioitaan kyhnien sanoi hän tämän niin totisin kasvonilmein, että tavaroita jakava konstaapeli ei näyttänyt tietävän, laskiko toinen leikkiä, vai pitikö hänen todellakin ruveta etsimään kaivattua aapista.

Tuolla halkihousuisella satamajättiläisellä oli iso mustelma toisen silmän alla ja sen johdosta virkkoi eräs:

— Onpa kaveri tainnut olla ottelussa, koska toinen akkuna on ollut vaarassa mennä rikki.

— Joo! myönsi jättiläinen ja alkoi rauhallisella perusteellisuudella kynsiä toista kylkeään. — Vaikka minä en ryypännyt kuin litran verran tenttua, niin miten lie niin päähän kihahtanut, että jouduin tappeluun kaverien kanssa.

Paitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli kumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät ja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin hyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota ainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen tähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan kysyi:

— Onko tämä se herra, joka minua syyttää?

— Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.

— Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät nauramaan.

Mutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen huolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.

Joukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli herrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta mieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin tekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta. Kaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan jälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket odoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli tapahtuva.

13.

Kello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos kadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi. Sanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui etupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia naisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa häveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan samalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei vielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika toimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.

Komisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen lämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka ristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan. Ulos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa tyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta kadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain huomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.

Oikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli epäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään, sillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta vetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana ja kiirehtivin askelin.

Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.

Sohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti hänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.

Hän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti Virtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle, heittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa aivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että Olgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei mitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta ei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.

Eilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään repelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä tavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun poliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan rikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen Helsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.

Kaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus kansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset poliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään vahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä kutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja tummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien tuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän lausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän toistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus jurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin ylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä, että hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia ryssäpiruksi.

— Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius lopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen ilkeän silmäyksen.

Markus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli pidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan putkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä vaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat tyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta, päästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja venäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.

Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille menevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle ja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen ylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että hän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä kuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: — Semmoinenko sekin on!

Uh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin jotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä koskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan ja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään siitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä pyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.

Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno tuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos, hankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun kirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.

Merkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi saanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut uusille rymyretkille!

Vihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua pikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen silmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan tuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen sidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon saman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin. Tuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen. Samassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan — ensimmäistä kertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä mainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja sanoi sitten jollekin ulkopuolella: — Kyllä hän on kotona, herra on hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli Forsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin lähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.

Veli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.

— Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin sohvalta ja käyden häntä vastaan.

— Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli osaaottava sävy.

— No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan, vastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan toverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.

— Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut kotona, ilmoitti Veli.

Tämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen tahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.

— Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa epäluuloisen silmäyksen.

Veljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä. Pienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli ollut matkassa.

— Jussi Paavolaisen kanssa, ilmoitti Markus. — Se oli eilen saapunut kaupunkiin ja tuli illalla minua tapaamaan. Menimme yhdessä ulos ja päädyimme lopuksi erääseen poksiin, jossa minua kohtasi tavaton yllätys.

Veli tuli uteliaaksi ja pyysi Markusta kertomaan lähemmin seikkailustaan ja Markus alkoi kuvata Sandraa sekä tämän luona sattuneita kohtauksia. Hän innostui ja lämpeni omasta kuvauksestaan ja esitti asiat yhä värikkäämmin. Viime yön kokemukset ihan kumpusivat hänestä esiin.

— Elä nyt! huudahti Veli tavantakaa, täynnä korkeimmilleen jännittynyttä mielenkiintoa.

— Mennäänpä yhdessä sinne! innostui Veli yhtäkkiä, kun Markus oli lopettanut kuvauksensa.

— Tuskinpa sinne viitsii, esteli Markus, sillä hän oli tottunut Veljeä pitämään kuin hauraana korukaluna, jota ei mitenkään sopinut viedä sellaisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiesi hän myös, että jos Veli mielikuvituksessaan saattoikin innostua johonkin seikkailuun, vetäytyi hän kuitenkin avutonna kuoreensa, kohta kun tuli kosketuksiin alastoman todellisuuden kanssa.

Mutta Markus oli vasta kertonut puolet viime yön vaiheista. Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne keveämmässä valossa. Samalla tunsi hän pakottavaa tarvetta kertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle toverilleen sekä keventää mieltään.

— Sieltä Sandran luota palatessani jouduin minä vielä poliisin kanssa tekemisiin, sanoi hän hetken mietittyään arastellen.

— Niinkö! huudahti Veli, jonka mielenkiinto virisi uudelleen.

— No, kuinka se päättyi?

— Siten, että minä jouduin poliisiasemalle yöksi, jatkoi Markus rohkaistuneena, äänessään kuitenkin vielä tunnusteleva sävy.

— Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui Veli. — Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.

Markusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä kokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja myöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka ristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän pelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan hän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.

Kun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: — Sinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.

— Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi Markus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.

— Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia tituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä pohjasta.

— Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida, hämillään nauraen toisen mukana.

Hänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa. Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta painajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.

"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle", ajatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan, joka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.

Huoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään lamppua.

— Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä pöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt seinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.

Veli nauroi sydämestään, kun Markus oli sytyttänyt lampun. Se näytti tosiaankin naurettavalta siinä sohvapöydällä ja levitti kovin niukasti valoa huoneeseen.

— Lähempi tutustumiseni isäntäväkeeni näyttää käyvän minulle kalliiksi, lausui Markus. — Tämä olisi saanut jo riittää, ja hän osoitti Veljelle säkkikankaisia oviverhoja, hellauunia sekä sohvapöydän valurautaisia jalkoja.

— Kyllä sinun oikeastaan olisi muutettava asuntoa, virkkoi nyt Veli vakavaksi muuttuen. — Lähin ympäristöhän merkitsee niin paljon, varsinkin henkisen työn tekijälle. Tällaisessa poksissahan sinä väkisinkin lamaannut.

— Muun olisi vielä voinut sietää, mutta tuo lamppu! päivitteli Markus. — Ja toiseksi lämmin. Pelkään, että täällä ilmain kylmettyä ei kykene muuhun kuin viltti ympärillä sohvan nurkassa värjöttämään.

— Muuta, veikkonen, pois, muuta jo huomispäivänä, hoputti Veli.

— Mutta käyneeköhän se laatuun? epäili Markus. — Voivat vaatia vuokran koko lukukaudelta.

— Millä oikeudella ne sitä voisivat vaatia ja jos nurisevat, niin voithan nakata niille kympin hyvittäjäisiksi, neuvoi Veli.

— Tosiaankin, innostui nyt Markus. — Minäpä panenkin sen heti huomispäivänä toimeksi. Mutta nyt minun täytyy ennen kaikkea saada ruokaa, sillä minä en ole koko päivänä maistanut yhtä suupalaa.

— Mitä, etkö ole syönyt koko päivänä! ällistyi Veli. — Lähdetään nyt sitten heti syömään yhdessä illallista.

He hankkiusivat lähtemään, mutta aikoessaan sammuttaa lampun, osui Markuksen katse Olgan kirjeeseen. Hän repäisi sen auki ja luki nopeasti läpi.

— Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli ovelta.

— Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo päällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi tulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen sairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan voisi esim. huomenillalla — tai mihin aikaan päivästä hyvänsä — tulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin terveisin Markus Kaarlela."

Luettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä heti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia. Sitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen viekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää tuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen seikkailuistaan.

Ottaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän lampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.

14.

Virkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin. Juuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään, ryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan, soi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.

— Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen katsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.

Sisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan salkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta kohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan ison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä päivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla oli rehtorin nimi.

Kun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui ukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan määrätyllä ajalla.

Niin välinpitämättömältä kannalta kuin Markus koetti asian ottaakin, tunsi hän salaisen huolen kuitenkin hiipivän sydämeensä. Loikoen vielä vuoteessa koetti hän kuvitella, kuinka kaikki tulisi tapahtumaan. Se ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen huolestuneisuuttaan, sillä yliopisto ja varsinkin yliopiston kanslia vihreäverkaisine pöytineen ja juronnäköisine, äänettömine virkamiehineen oli hänestä kovin juhlallinen paikka. Ja siellä piti hänen sitten tehdä selvää rumasta poliisijutusta rehtorille, jota hän oli tottunut pitämään hienosti sivistyneen miehen perikuvana. Uh!

Mutta hänen elämänintonsa oli sitten eilisillan liian suuri, että hän tästä seikasta olisi voinut lamaan painua.

— Onnettomuutta vastaan pitää käydä rautarinnoin! toisti hän Fredrik Suuren sanat, jotka kouluaikana olivat historian oppikirjasta jääneet hänen mieleensä ja joita hän tällaisissa tapauksissa aina käytti.

Noilla sanoilla itseään sonnustettuaan kavahti hän vuoteesta, peseytyi ja pukeutui kiiruusti sekä kävi päättäväisyydellä käsiksi päivän ohjelmaan.

Ensiksi meni hän isäntäväkensä puheille ja ilmoitti halunsa muuttaa. Viinurin väki tuli tästä tiedonannosta huomattavasti pahoilleen, mutta kun Markus lupasi hyvitykseksi maksaa heille lähtiessään puolen kuukauden vuokran eteenpäin, tulivat he tyytyväisiksi eivätkä panneet mitään esteitä hänen aikomuksilleen. Asia oli siis sitä myöten selvä ja iloisena tästä päivän ensi menestyksestä lähti hän etsimään uutta asuntoa.

Hän löysi sen heti ensi yrityksellä Rauhankadulta, Säätytaloa vastapäätä. Siellä asui isonlaisessa huoneustossa kolme iäkkäämpää neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea. Niistä toinen, joka vasemmalla silmällään katsoi pahasti kieroon, lähti Markukselle näyttämään huonetta. Se oli pitkän, kapean ja pimeän käytävän päässä, jonka pari suurta vaatekaappia teki vieläkin kapeammaksi. "Oikea luostarin käytävä", ajatteli Markus, mutta se tuntui hänestä hyvin soveltuvan tieksi lukumiehen kammioon. Itse huone oli täydellisesti eristetty, rauhallinen ja valoisa. Huonekalut olivat vaatimattomat ja jonkun verran kuluneet, mutta niillä oli kuitenkin sivistyksen leima, sillä ne oli koottu vakiintuneen herrasperheen kalustosta. Kun vuokrakin oli sangen kohtuullinen, teki Markus nopean päätöksen ja ilmoitti ottavansa huoneen.

Sillä välin oli tultu takaisin varsinaiseen eteiseen ja Markuksen odottaessa vastausta, saisiko hän ja milloin muuttaa huoneeseen, vaihtoivat sisarukset keskenään muutaman sanan hiljaa ruotsiksi. Sen jälkeen kiinnitti kierosilmäinen neiti katseensa Markukseen ja kysyi:

— Oleko te suometariaani?

Markus ällistyi tällaista kysymystä, mutta päätti sitten ottaa asian leikin kannalta ja kysyi vuorostaan hymyillen:

— Mutta mitäs se asiaan vaikuttaa, mitä puoluetta minä olen?

— Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. — Me ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia… ja Markus sai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.

Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä vilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja kuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin itsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle puolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen kuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.

— No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen, sanoi hän, — mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko he käydä täällä minun luonani?

Sisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:

— No jaa, tietysti.

He eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen vuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta. Sen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.

"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan suomalaiselle", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää kaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven täyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.

— Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan mieshenkilön.

Nuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan, että Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia oli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa uuteen asuntoonsa.

"Nyt on siitäkin huolesta päästy", ajatteli hän tyytyväisenä, laskeutuessaan kadulle. "Mutta pahin päivän velvollisuuksista on vielä edessäpäin."

Käytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä mukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen sydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä sama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä, että hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston kansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki ne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat sattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli hänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään olisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.

Kun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti Nikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään henkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien kuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista vastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa toiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein saattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: — Ja Napoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään marssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven takana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.

Rehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän päässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat päätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen odottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi nuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan. Ne olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä kummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen hermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti hän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja arkailematonta miestä noille poloisille.

Hetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme ylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja kohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen luokseen.

— Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt nimeään mainita. — Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista, ja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.

Eräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden joukosta valitsi hän yhden. "Jos nuo kaikki ovat samanlaisia poliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä kadotuksessa", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.

Rehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu ruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka Markuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki koomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki Markus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän kuitenkin nopeasti kätki partaansa.

— Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi olleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin, mutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.

— Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa? kysyi rehtori tämän jälkeen.

— Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole, vastasi Markus.

— Koettakaa nyt vasta välttää tällaista, se on ikävätä sekä yliopistolle että teille itsellenne.

Tämän sanottuaan nyökäytti rehtori päätään hyvästiksi. Markus kumarsi parhaan taitonsa mukaan ja riensi kuin vietereillä matkaansa, heittäen ohi mennessään säälivän katseen niihin kahteen poloiseen ovensuussa, josta toinen sai juuri viittauksen astua vuorostaan rehtorin eteen.

Ulos tultuaan tunsi Markus mielialansa niin keveäksi ja valoisaksi, että hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja merkillistä, kuinka valoisalta ja ystävälliseltä nyt näytti myös koko ulkomaailma. Sen sijaan että toissapäivänä olivat kaikki ihmiset näyttäneet synkiltä ja vihaisilta, kohtasi hän nyt kadulla pelkästään iloisia ja hymyileviä ihmisiä.

"Muuttuuko ulkomaailma aina minun mukanani vai miten tämä on selitettävä?" ajatteli Markus Aleksanteria kävellessään. Hänen sisällään sykähteli ja silmät loistivat ja hänen teki mieli puristaa jokaisen vastaantulijan kättä. Yksinpä juutalaisetkin ja venäläiskuosiset konstaapelit saivat osakseen hänen myötätuntonsa.

Tultuaan asuntoonsa ei hän tiennyt, mihin oikein ryhtyä, sillä päässä surisi ja kiehui tuhansia ajatuksia. Olgaa oli hänellä kiihkeä ikävä ja ensi kerran tunsi hän voimakasta ja terveesti aistillista vetovoimaa hänen puoleensa. Kunpa nyt aika kuluisi nopeasti, että hän pian tulisi! Mutta entäpä hän ei tule ollenkaan? Silloin menee hän itse Olgan luo piittaamatta mitään Virtasista ja Tuomisista.

Hän käveli pitkin askelin edestakaisin lattialla ja poltti paperossin toisensa jälkeen, tyynnyttääkseen mieltään. Kun hän oli saanut riehuvat ajatuksensa jonkun verran talttumaan, päätti hän pitkästä aikaa valmistaa Työmieheen jonkun kirjoituksen. Siten saisi hän parhaiten ajan kulumaan, sillä kirjoihin syventymään hän ei tällä kertaa tuntenut kykenevänsä.

Hetken mietittyään, mistä kirjoittaisi, juolahti hänen mieleensä asia, josta hän viime kerralla oli Olgaa niin kuivakiskoisesti kuulustellut. Neulojattarien asema sopi sitäkin paremmin kirjoituksen aiheeksi, kun hän kohta oli tapaava Olgan ja saattoi siis lukea sen heti tuoreeltaan hänelle. Hän istui siis kirjoituspöydän ääreen, leikkasi valmiiksi joukon kapeita käsikirjoitusliuskoja, kirjoitti yhdelle niistä otsakkeen: "Neulojattaret, yhtykää parantamaan asemaanne!" ja alkoi sitten miettiä itse kirjoitusta. Pian pääsi hän alkuun, ajatukset toimivat vilkkaasti ja lause lauseen jälkeen syntyi paperille. Päivällisajan ehdittyä oli hänellä valmiina puoliväliin toistakymmentä liuskaa käsittävä artikkeli.

Kun hän hämärässä palasi päivälliseltä ja aikoi ryhtyä käymään kirjoitusta läpi, saapui hänen luokseen Jussi Paavolainen. Markus tunsi mielensä happameksi tästä toverinsa odottamattomasta tulosta, sillä kohta saattoi hän ruveta Olgaa odottamaan. Mutta Jussi ei piitannut toisen kylmäkiskoisuudesta mitään, sillä hän tuli nähtävästikin suoraan kapakasta. Rennosti sijoittautui hän sohvalle ja kysyi:

— Mihin sinä, kuule, katosit sieltä Sandran luota?

— Tulin kotiin nukkumaan, vastasi Markus lyhyesti, sillä häntä ei tällä kertaa lainkaan haluttanut ruveta tekemään selkoa toisenyöllisistä vaiheistaan.

— Minä nukuin koko yön siellä Sandran sohvalla ja aamulla mentiin sitten poikain kanssa piiskaryypyille ja niin sitä on oltu sitten yhtä menoa remmissä, kertoi vällötteli Jussi hiukan sammaltelevalla äänellä.

Hän tuoksahti vahvasti väkijuomilta ja se teki Markukseen kovin vastenmielisen vaikutuksen, jopa hänestä tuntui tällä kertaa käsittämättömältäkin, miten ihmiset saattoivat kapakoissa uisakoida.

— Me olemme istuneet tämän päivää polyteekkarein talolla ja minä tulin sinuakin hakemaan sinne yhteen joukkoon, jatkoi Jussi.

— En minä voi nyt mitenkään lähteä, kiirehti Markus ilmoittamaan, pannen samalla aivonsa nopeaan toimintaan, keksiäkseen jonkun pätevältä näyttävän verukkeen, millä hän pääsisi Jussista pian eroon.

— Mikset voi, mitä kiireitä sinulla nyt on? tiukkasi Jussi.

— Minun täytyy kuudelta olla kansantalouden seminaariharjoituksissa.

Markus katsahti kelloansa ja jatkoi:

— Ai hiivatissa, sehän onkin kohta kuus! Suo anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä.

— Kuinka kauan sinä siellä viivyt? — Ainakin pari tuntia ja voipa mennä enempikin.

— Jos minä jään tähän sinun sohvallesi siksi aikaa lojumaan, arveli Jussi rauhallisesti. — Mennään sitten yhdessä ulos.

"Senkin rankkitynnyriä, minkä vastuksen heitti!" harmitteli Markus mielessään, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja koetti pusertaa uusia hätävalheita.

— Minä en tule sieltä suoraan kotiin, vaan lupasin mennä Veli Forsbergia tapaamaan.

Tämän kuultuaan ei Jussin auttanut muu kuin vääntyä ylös sohvalta ja lähteä Markuksen mukana ulos.

He kävelivät ääneti Roopertinkatua alas. Jussi käveli velttona ja päämäärätönnä Markuksen rinnalla ja tämä ärtymistään ärtyi. Kun he olivat tulleet Erottajalle, alkoi Markusta pelottaa, että Jussi seuraa kuin varjo hänen matkassaan aina yliopistolle saakka. Mutta niin kauas ei hän tuntenut uskaltavansa lähteä, sillä Olga saattoi jo piankin tulla. Hän pysähtyi yhtäkkiä, löi näppiään ja huudahti: — Mutta hitto soikoon, minähän unohdin alustukseni pöydälle. Minun täytyy juosta takaisin ja ajaa sitten ajurilla yliopistolle. Terve nyt!

Hän pisti nopeasti kättä ällistyneelle Jussille ja lähti taakseen katsomatta harppomaan takaisin Annankadulle.

15.

Pöydällä olivat valmiina leivokset ja hedelmät, jotka Markus kotiin palatessaan oli hankkinut. Itse istui hän kirjoituspöydän ääressä käyden läpi artikkeliaan. Mutta hänen huomionsa ei tahtonut pysyä aiheessa. Kaikki rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet pysähtymään ja heristämään korviaan.

Kun hän lukuisin keskeytyksin oli päässyt käsikirjoituksen puoliväliin, helähti ovikello hiljaa ja arasti. Markus tunsi sydänalassaan levottoman sysäyksen, sillä hän vaistosi soitosta, että oven takana oli Olga. Kiiruusti kohosi hän seisaalleen, mennäkseen avaamaan, mutta kuuli jo askeleita eteisestä. Ulko-ovi avattiin ja hän kuuli rouva Heinosen äänen:

— Kyllä hän on kotona.

Ovelle koputettiin ja rouva ilmoitti:

— Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.

Olga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa palatessaan heihin hymyilevän katseen.

— Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka jääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet huoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.

Tämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui siten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta, joka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja joka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti vaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.

— Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.

— Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus havahtuvinaan. — Mutta asia on niin, että minä paranin juuri silloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen ollut maailman tervein mies.

— Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin äkkiä paranee?

— Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin lähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.

Samassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten palttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja täyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin lämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli häntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin hämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi oli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä mitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.

Vasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti Olgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi:

— Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua niin tulinen ikävä ja… ja sinä näytit niin kauniilta… Meidän pitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän välillämme, eikös niin?

Olga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään moitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt käsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus katsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä ohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.

— Rakas, rakas… ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. — Mutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan sohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen toisen kätensä omaansa.

Olga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut puhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä. Nyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:

— Entäs se teidän sairautenne?

— Kenen teidän?

— Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä tehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti ja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut kielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.

— Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi sanojensa vaikutusta.

— Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.

— Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan… minä murjotin häpeästä ja harmista ja…

— Kuinka olitte päissänne?

— Mutta minä keskeytän rippini, jollet sinä lakkaa minua teitittelemästä.

— Se tapahtui epähuomiossa, puolusteli Olga.

— Niin, tuota, en minä sen takia murjottanut, vaan… hän venytti sanojaan ja syöksi sitten nopeasti tulemaan: — siksi, että jouduin poliisin kynsiin.

Hän pusersi lujasti Olgan kättä, ikäänkuin estäen tätä karkuun lähtemästä. Kun Olga katsoi häneen epäilevästi hymyillen, jatkoi hän:

— Mutta tietysti Virtanen on Tuomiselle kertonut ja Tuomisen vaimo sinulle?

— Mutta mitä ihmeessä Virtasen sitten olisi pitänyt kertoa? kysyi Olga, samalla kuin hänen kasvoillaan kuvastui vilpitön kummastus.

Markus huomasi nyt, ettei Olga tiennyt asiasta tämän taivaallista ja häntä alkoi harmittaa, että oli ollenkaan ruvennut tunnustuksia tekemään. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että jollei Olga nyt tiedäkään, niin mahdollisesti saa hän sen kuitenkin jäljestäpäin tietää ja siinä tapauksessa on viisainta, että hän ehättää edelle. Hän jatkoi siis:

— Niin, minä jouduin poliisin kynsiin ja sain sattumalta viettää yöni samoilla… samoilla oljilla Virtasen kanssa.

Tätä sanoessaan oli hän niin huolestuneen näköinen, että Olga purskahti nauramaan ja huudahti:

— Mutta mitä maailmassa te… sinä minulle syötätkään! Markus ei tiennyt oikein, pitikö hänen nauraa mukana vai pysyä vakavana. Olga oli ilmeisesti saattanut hänet pulaan.

— Niin, totta se on! vakuutti hän puoli äkäisesti ja ryhtyi sitten juurta jaksain kertomaan, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka hänen paras toverinsa, Veli Forsberg, jota hän ylistelevin sanoin kuvasi Olgalle, oli tulollaan päästänyt hänet synkästä murjotustilasta, niin että hän oli uskaltanut avata Olgan kirjeenkin sekä lähettää siihen vastauksen.

— Kaiketi sinä nyt sydämestäsi halveksit minua? kysyi hän lopuksi, katsoen Olgaa silmiin ja pitäen yhä hänen kättään omassaan.

Mutta Markuksen kuva avoimine kasvoineen ja elämänintoisine silmineen oli jo ehtinyt niin pysyvästi painua Olgan sydämeen, että hän olisi saanut istua siinä kertomassa itsestänsä mitä ryövärijuttuja tahansa, ilman että tuo kuva Olgan silmissä olisi saanut siitä mitään tahroja. Markus näki sen Olgan katseesta ja vastaten itse omaan kysymykseensä: — Et, kulta tyttöseni! kietoi hän kätensä Olgan ympärille ja veti hänet lähemmäs itseään. Punehtuen ja ujosti kallisti Olga päänsä hänen olkaansa vasten. Siten istuivat he moniaan hetken mitään puhumatta.

— Mutta minähän en muista sinulle mitään tarjotakaan, havahtui Markus. — Ole hyvä! ja hän asetti Olgan eteen hedelmät ja leivokset.

— Ja onpa minulla jotain muutakin tarjota, jatkoi hän ja haki kirjoituspöydältä käsikirjoituksen.

— Tuleeko se Työmieheen? kysyi Olga.

— Sitä varten minä olen sen kirjoittanut. Se koskee neulojattaria. Haluatko sinä kuulla, niin minä luen?

Tietysti Olga sanoi haluavansa ja hänen kuoriessaan appelsiinia alkoi Markus lukea. Mutta itse asiassa ei Olgan mieleen jäänyt montakaan sanaa, sillä hänen sydämensä oli siksi täynnä äsken tapahtunutta. Markuksen lopetettua lukemisen joutui hän sen vuoksi hämilleen, kun ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kirjoituksesta sanoa. Mutta Markus ei odottanutkaan hänen arvosteluaan, vaan pannen paperit pois sanoi:

— Se on kiireessä kirjoitettu ja muutenkin ylimalkainen, mutta voinee mennä jonkunlaisena herätyshuutona. Ja oikeastaan minusta ei olekaan kirjoittamaan muuta kuin tulipaloartikkeleja.

— Tarvitaanhan sitä niitäkin aikanaan, huomautti Olga, kasvoillaan miellyttävä pikku järkevän piirre, jonka Markus oli niillä usein ennenkin huomannut.

Kun hän oli lopettanut appelsiinin, nousi hän sohvalta ja sanoi:

— Mutta nyt minä olen viipynyt jo liian kauan. Täytyy rientää kotiin.

— Miksi sellainen kiire? ihmetteli Markus. — Ethän sinä tänä iltana toki enää työtä tehne! Vai käykö siellä pikku sisko tyytymättömäksi?

Viimeinen huomautus sai Olgan vakavaksi. Hän muisti yhtäkkiä Hilman seikkailun ja että hän oli sen johdosta halunnut keskustella Markuksen kanssa.

— Olin vähällä unohtaa erään asian, jota minun piti sinulta kysyä, virkkoi hän hämillään, sillä hänen oli vaikea tottua niin yhtäkkiä sinuttelemaan Markusta.

— No? valmistui Markus kuulemaan.

— Tunnetko sinä erästä ylioppilas Kavanderia?

— Heino Kavanderiako? kysyi Markus ihmeissään.

— Niin juuri.

— Miksenkäs minä häntä tuntisi, kun hän on minun koulu- ja luokkatoverini. Mutta kuinkas sinä hänet tunnet?

Markus katsoi epäluuloisesti Olgaan.

— En minä häntä tunne juuri nimeksikään, vastasi Olga empien. — Muuten vain halusin tietää, minkälainen mies hän on.

— Hyvin ikävä luonne, sanoi Markus kiivaasti, — kateellinen, salakavala ja ulkokullattu. Elostelee itse salassa, mutta on aina ensimmäinen toitottamaan julki toveriensa kompastuksia.

— Niinkö? huudahti Olga, käyden kovin huolestuneen näköiseksi. Markuksen epäluulo kasvoi.

— Miksi sinä hänestä tiedustelet? kysyi hän ja tähysteli terävästi Olgaa.

— Kun minä voisin sen sinulle kertoa? virkkoi Olga hiljaa ja näytti olevan itkuun puhkeamassa.

Markus synkkeni synkkenemistään.

— Kerrohan nyt kuitenkin, hoputti hän Olgaa.

— Hän, se Heino Kavander, on ollut kirjeenvaihdossa minun sisareni kanssa, ilmaisi Olga hetken mietittyään.

— Niinkö? huudahti Markus keventyneenä. — Mutta kuinka hän on joutunut sisaresi tuttavuuteen?

Punastuen vastasi Olga:

— Sisareni, joka on aina ollut sellainen ajattelematon hälläkkä, oli yhdessä jonkun naistuttavansa kanssa pannut Työmieheen sellaisen kirjevaihtoilmoituksen, tiedäthän sinä ne sellaiset, ja sitä tietä he ovat joutuneet kirjevaihtoon. Toissa iltana kun sisareni sai taas kirjeen, luin minä sen salaa ja kun hän siinä pyysi sisartani tulemaan vanhan kirkon puistoon, menin minäkin sinne ja ajoin Hilman kotiin.

— Se oli oikein, ihastui Markus. — Tee vastakin niin, sillä siitä ei varmastikaan seuraa hyvää, että hän seurustelee Kavanderin kanssa.

— Minä pelkään, että se ei suinkaan jäänyt siihen, arveli Olga, — sillä hän tuntui olevan kovin häikäilemätön mies. Vaikka minä käyttäydyin niin töykeästi kuin taisin, tunkeutui hän kuitenkin saattamaan meitä kotiin.

— Sellainen hän on, vahvisti Markus. — Mutta mitä sinun sisaresi sanoo asiasta?

— Hän on niin kovin lapsellinen, puolusteli Olga. — Hän itkee nyt kovasti ja murjottaa minulle ja minä pelkään, että hän on senkin jälkeen kirjoittanut sille. Siksi minun täytyy nytkin joutua ajoissa kotiin, sillä tiesi vaikka hän olisi tullut sinne, kun hän kerran on niin häpeämätön.

Olga ryhtyi asettamaan hattua päähänsä ja Markus pukeutui myös palttooseensa, lähteäkseen häntä saattamaan.

Kun he laskeutuivat portaita alas, kysyi Markus:

— Kuinkas Tuomisella voivat? Minulta ei silloin tullut lähdetyksi häntä tapaamaan.

— Heillä on nyt kaksi pikku Tuomista lisäksi, vastasi Olga.

— Mitä, kaksosetko? ihmetteli Markus.

— Niin, toissa yönä ne tulivat.

— Onpas se. Ja kuinka mahtanee lakko päättyä?

— Taitavat entiset työmiehet jäädä työttömiksi, sillä rikkureita kuuluu olevan paljon. Tuomiska siitä on kovin huolissaan, niin että häneltä käy paraneminenkin hitaasti.

— Vai niin nolosti se päättyykin. On sentään sääli Tuomista, sillä hän teki minuun rehdin ja miellyttävän vaikutuksen.

Tuomisen asia ei kuitenkaan voinut kauan pitää heitä alakuloisuuden vallassa. Oli lauha ja kuutamoinen ilta, kuten oli ollut Markuksen ensi kertaa Olgan luota palatessa. Mieli sykähtelevänä kävelivät he käsikkäin katua, kunnes Markus puhkesi puhumaan:

— Minä muistelin sinua lakkaamatta koko viime kesän. Entäs sinä, Olga, muistelitko sinä kertaakaan minua?

— Ei sellaisia asioita sanota, vastasi Olga.

— Jaha, sinä siis muistit! ja Markus kietasi äkkiä kätensä Olgan ympärille ja suuteli häntä.

— Kattos noita, kun pussaavat keskellä katua! huomautti ohikulkeva juopunut toverilleen.

— Odottakaahan, senkin… kiukustui Markus ja yritti miesten jälkeen, mutta Olga tarttui hänen käteensä ja kiskoi nauraen mukaansa.

Kisaillen ja ilakoiden jatkoivat he sitten matkaansa. Kun he pysähtyivät Olgan asunnon portille, huudahti Markus: — Mutta sinun luettavasihan unohtui kokonaan.

— Itse asia, jonka vuoksi minun piti tulla, jäi siis suorittamatta, nauroi Olga.

— No, meillä oli muuta niin paljon tärkeämpää selviteltävää, sanoi Markus, ja sitä paitsi se oli hyväkin, että kirjat unohtuivat, sillä sen varjollahan minä pääsen pian luoksesi.

— Tuotko sinä ne jo huomenna? kysyi Olga.

— Vähintäänkin huomenna, vakuutti Markus.

— Mutta nyt minun on mentävä eli muuten me jäämme koko yöksi tähän portille. Hyvää yötä!

Hän ojensi kätensä Markukselle, joka viivytti sitä omassaan mahdollisimman kauan.

— Näe nyt minusta kaunista unta!

— Ja sinä minusta!

Keveästi pyörähtäen lähti Olga pihan halki astumaan. Muutaman askeleen otettuaan katsoi hän taakseen, nyökäytti hymyillen päätään ja hävisi sitten pimentoon. Markus tähysi vielä hetkisen hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja lähti mieli eloisana astelemaan takaisin.

16.

Kun Markus havahtui ruusuisista unelmistaan, huomasi hän kulkeneensa sivu oikean suunnan ja saapuneensa juuri Albertin- ja Punavuorenkadun kulmaan. Hän oli aikeissa lähteä astelemaan jälkimmäistä katua Fredrikintoria kohti, mennäkseen sitä tietä asuntoonsa, kun hän samalla muisti olevansa aivan lähellä Sandran asuntoa. Uteliaisuus sai hänet lähtemään Punavuorenkatua vastakkaiseen suuntaan, kurkistaakseen, oliko Sandra kotona ja minkälaista elämää siellä tänä iltana vietettiin.

Kohdalle tultuaan näki hän tulen pilkottavan Sandran akkunasta. Ulko-ovi oli auki ja Markus kiipesi pimeään porstuaan. Sisältä kuului ainoastaan hiljaista hyräilyä, joka hetken kuluttua yleni apeamieliseksi lauluksi: Oven lähelle siirtyen erotti Markus sanat:

Papallani on mökkikin ja pari papusarkaa, mutt' surun maljalla juotettu on tätä tyttöparkaa.

Markus tunsi Sandran äänen. Hänet valtasi sääli tuota elämänsä tärvellyttä tyttöpoloista kohtaan, joka oli syntynyt ja kasvanut hänen omalla kotiseudullaan, vieläpä jonkun aikaa asunut saman katonkin alla hänen kanssaan. Hän huomasi hetken soveliaaksi toteuttaakseen aikeen, joka eilispäivän kuluessa oli kerran tullut hänen mieleensä: koettaa saada Sandra muuttamaan takaisin kotikyläänsä, alkaakseen siellä uutta elämää. Sitäpaitsi kiihotti häntä uteliaisuus päästä selville, kuinka Sandra, sellaisista oloista lähteneenä, oli liukahtanut näille luonnottomille jäljille. Kun laulu oli tauonnut, koputti Markus ovelle.

— Kuka siellä? kuului sisältä raukealla ja välinpitämättömällä äänellä.

— Markus.

Kului vielä hetkinen, jonka jälkeen laahustavat askeleet lähenivät, ovi risahti auki ja työntyi raolleen.

Markuksen sisään astuessa meni Sandra sohvalle, heittäytyi velttoon asentoon ja alkoi sekoittaa kortteja, joita hän asetti pöydälle povausjärjestykseen. Hänen kasvonsa näyttivät veltoilta ja poskilla oli kyynelten jälkiä. Tyhjä viinipullo pöydällä osoitti, että hän oli äsken juopotellut.

Vasta peremmäs astuessaan huomasi Markus, että huoneessa oli toinenkin henkilö. Se oli pyöreäkasvoinen, tummaihoinen ja hinterä nainen, jolla oli ohkainen palttoo päällä ja tiukkaan kääritty valkoinen liina päässä. Hän oli polvillaan lattialla ja hänen ympärillään oli huiskin haiskin kirjekortteja, valokuvia, hiusneuloja, kellonperät, tukkatäyte ja muuta pikkutavaraa, joita hän sovitteli edessään lattialla olevaan piirongin laatikkoon. Arasti silmäsi hän Markusta ja jatkoi sitten ääneti työtään. Sohvalla huoletonna lojuva Sandra ja hän tekivät sen vaikutuksen kuin olisivat he olleet valtiatar ja orjatar.

Kun Markus hiukan kummastuneena katsoi naisen työtä, virkkoi Sandra huolettomasti naurahtaen:

— Minä äsken etsin erästä kahdenkymmenmarkkasta ja kun sitä ei mistään löytynyt, paiskasin minä tuon laatikon lattiaan ja olisin pannut kaikki nurin, ellei toi Fiffi olisi tullut väliin.

— Voi jes, minkälaista elämää se piti, puhkesi lattialla askarteleva nainenkin puhumaan. — Ihan vissiin se olisi ilman minua hajoittanut koko talon.

Hän nauraa hihitti ja katsoi jo Markusta tuttavallisesti silmiin.

— Mutta sill' on vasta lujat käsivoimat tuolla Fiffillä, vaikka se on noin pikkanen ja keveä, innostui Sandra auttajaansa ylistämään.

— Minulla on ihan mustelmia kaulassa, kun se kuristi minua kurkusta.

— Mitä kun sinä et muuten asettunut, puolusteli Fiffi.

— Ja minä olin jo aivan tiedotonna, ennenkuin se hellitti, jatkoi Sandra.

He nauroivat rynnistelylleen. Fiffi sovitti piironginlaatikon paikoilleen ja rupesi sitten muuten huonetta järjestelemään. Hän asetteli tuolit paikoilleen, pyyhki tomut piirongilta, nouti verhon takaa kihvelin ja harjan ja kumartui lattiaa lakaisemaan. Ketterästi ja ääneti pyörähteli hän askareissaan ja teki Markukseen sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut puoleksi aineeton, ilmassa liihotteleva olento. Kun Sandra komensi hänet jotakin syötävää hakemaan, jätti hän kerkeästi harjan kädestään, otti rahat ja pujahti ääneti ulos. Hän oli nähtävästi myös katunainen, jolla oli Sandraan alistuvaisen ihailijattaren suhde.

— Mutta minne se seteli sitten oli joutunut? palasi Markus äskeiseen asiaan, saadakseen jostakin asiasta keskustelun käymään.

— Ei minnekään, vastasi Sandra. — Se oli minun sukassani, jossa minä aina talletan viimeisiä tienistejäni.

Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja nauroi. Kun hänen äänessään oli jotakin tahallista ilkeyttä, käänsi Markus katseensa häneen ja huomasi hänen alahuulensa olevan omituisesti lerpallaan. Sen ja ikenen välistä näkyi jotakin mustaa.

— Mitä sinulla on huulessa? kysyi hän vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein.

— Se on nuuskaa. Saako luvan olla? ja Sandra ojensi Markusta kohti nuuskatötteröä. — Loppui viinikin, niin täytyi turvautua tähän tavaraan. Menee se tämäkin päähän, kun aikansa imeskelee.

Markusta inhotti.

— Hyi, pane pois se suustasi! pyysi hän. — Jos tietäisit, kuinka inhottavalta sinä näytät, niin et hetkeäkään pitäisi sitä suussasi.

Vastaukseksi työnsi Sandra alahuulensa vielä enemmän lerpalleen, niin että nuuskamälli näkyi kokonaan.

— Hyi! toisti Markus Sandran nauraessa ja käänsi inhoten katseensa toisaalle.

Häntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei ollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään vakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä, mikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita kiusaavasti.

Fiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän kertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän jatkamaan keskeytynyttä työtään.

Seurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti tuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja hermostuneesti viiksiään nyplien.

Yhtäkkiä kysyi Sandra: — Milloin te olette viimeksi ollut kotikylässä?

Kummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli kokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi huomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin, joten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen ilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti katseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa olivat hiipineet kotikylään.

Markus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt asiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.

— Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs milloinka te olette viimeksi siellä ollut?

Hän teititteli tahallaan Sandraa, saadakseen keskustelulla edelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen epäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen, vastasi hän huoahtaen:

— Siitä on jo aikaa… kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta tuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi olin.

— Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?

— Mitäpä siitä jos onkin! vastasi Sandra uudelleen huoaten.

— Mutta jos on ikävä, niin mikäs estää menemästä sinne, kiinnitti Markus.

— Voi, voi, kyllä sinne olisi tällaisen ihmisen kamala palata, kauhisteli Sandra. — Jokainenhan siellä sormellaan osoittelisi.

Markus huomasi, että Sandra oli ainakin ajatellut kotikylään palaamista.

— Se on vain turhaa kuvittelua, rohkaisi hän. — Mistä ne siellä saakka tuntisivat teidän vaiheenne?

— Kyllä ne pahat kielet kerkeävät.

— En minä ainakaan ole kuullut teistä siellä mitään kerrottavan. Jos ne jotain tietäisivät, niin kyllä minä joskus olisin kuullut kotonani naisväen siitä puhuvan. Täällä teidän omassa huoneessannehan minäkin sain vasta tietää, millä jäljillä te olette.

Kun Sandralla ei ollut tähän mitään huomauttamista, jatkoi Markus:

— Ja eikö teillä elä äitikin vielä siellä kotikylässä?

— Elää kyllä, vastasi Sandra ja hänen suupielissään värähteli.

— Ja hänellä on oma asunto?

— Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.

— Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei tarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto kuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu sanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.

Samassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja hetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:

Kasteli kukkaa vanha mummo, kukkaa ikkunalla. — Missä on tyttösi, vanha mummo? — Kaukana maailmalla.

— Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, vaivainen mummo kulta? — Tiedä en, — maailma taisi niellä, taikka jo peittää multa.

— Kastelen kukkaa, armastani, muistelen tyttölasta. Tuskinpa jälleen puhdastani löytänen maailmasta.

Sandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka silmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja helmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua nyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.

Nähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa alennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin silmäinsä kostuvan.

Fiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan:

— Voi, voi, Sandra, kyllä minä sinuna lähtisin kotiin!

— Ei suinkaan se mitään ihanaa ole tämä tällainen elämä, ettei sitä raskisi jättää, vastasi Sandra nyyhkytysten katkomalla äänellä. — Nythän minä sitä paitsi olen kohta ilman kattoakin, kun tästäkin on käsketty muuttamaan.

Markus huomasi Sandran mielialan varsin alttiiksi ja kiirehti sen vuoksi yllyttämään:

— Silloinpa on viisainta lähteä vitkastelematta. Ellei teillä ole matkarahoja, niin minä ostan piletin.

Sandra loi Markukseen kummastuneen ja epäilevän silmäyksen, mutta kohtasi katseen, jossa ei näkynyt jälkiäkään leikinlaskusta.

— On minulla sen verran rahoja ja näistä huonekaluista saan vähän lisää, kun myön ne, vastasi hän.

— No silloinhan teidän ei tarvitse ihan tyhjänä äidin luo tulla. Ryhtykää nyt heti huomispäivänä myymään huonekalujanne.

— Mitähän jos minä todellakin rupeaisin tässä puuhaamaan kotimatkaa, sanoi Sandra hetken vaiti oltuaan ja hänen silmiinsä virisi toivorikas ilme.

— Rupea vain ja ihan heti, kyllä minä autan sinua matkavalmistuksissa, riensi Fiffi hänen aikomustaan kannattamaan.

Markus nousi lähteäkseen. Hän ojensi kätensä Sandralle ja sanoi:

— Luvatkaa nyt minulle varmasti, että lähdette.

— Olkoon menneeksi! vastasi Sandra ja antoi hänelle kätensä.

— Minä lähetän teidän mukananne kotiini jotakin Helsingin terveisiä. Ilmoittakaa sen vuoksi minulle lähtöpäivänne, että minä tiedän tulla asemalle tuomaan.

Tämä juolahti Markuksen mieleen keinona, jolla hän voisi rohkaista Sandraa sekä samalla päästä varmuuteen, matkustiko tämä todellakin Helsingistä. Sillä hänen mielensä saattoi vielä monestikin kääntyä ja kotiinmeno jäädä ikipäiviksi.

Ovella kääntyi Markus vielä varoittamaan:

— Elkää nyt vain laskeko tänne enää ketään elostelijoita!

— En laskisi, vaikka kuka tulisi koputtamaan, vastasi Sandra.

— En ole nyt sillä tuulellakaan.

Hän sanoi sen sillä äänensävyllä, että Markus ehdottomasti uskoi hänen sanoihinsa. Toivotettuaan vielä onnea matkavalmistuksille lähti Markus huoneesta, jossa hän parilla käynnillään oli saanut kokea niin omituisia mielialoja.

17.

Se tuli yhtäkkiä kuin mahtava hyökyaalto idästä, lakaisten kaikki tieltään, sotkien umpeen vanhat rajat ja repien ylös vuosisataisia juuria sekä meuroen siinä tuokiossa koko yhteiskunnan kaaokselliseen alkutilaansa. Ja se tuli nopeasti. Tuskin olivat viestit ehtineet siitä mainita, kun se jo itsekin oli perillä, yllättäen kuin humaus pääkaupungin ja koko maan.

Viimeiset puolikymmentä vuotta oli eletty kiduttavan painostuksen alla. Vieras sortovalta lepäsi koko yhteiskunnan yllä kuin tukahduttava painajainen. Se pimitti kaikki laajemmat näköalat ja tukki yhteiskunnalliset ilmatiehyeet. Henkinen elämä ja kaikenlainen yritteliäisyys olivat lamassa ja mieliä jäyti yleinen epävarmuuden tunto. Ilma oli myrkyttynyttä ja yhteiskuntaruumiiseen ilmestyi epäterveitä kasvannaisia. Huonot ainekset, jotka terveissä ja säännöllisissä oloissa pysyivät enemmän tai vähemmän näkymättömissä, olivat näinä vuosina kohonneet pinnalle ja rehottivat tuossa heidän elimistölleen suotuisassa ilmanalassa. Kuin ihmisruumista tärvelevät loiselävät työnsivät halpamainen ilmianto- ja kätyrijärjestelmä lonkeroitaan yhä syvemmälle yhteiskunnan sisälmyksiin.

— Meiltä puuttuu edellytyksiä säännölliseen työntekoon, oli Markus kuullut kerran sanottavan eräässä toveripuulaakissa, jossa aikaa tapettiin ryyppäämisellä ja kortinpeluulla.

Se oli tietysti hirtehismielessä lausuttu sukkeluus, mutta pohjaltaan se oli kuitenkin totta. Ylioppilasnuorison elämä oli ihanteetonta ja aatteetonta varsinkin sen jälkeen kun isänmaallinen innostus, joka tämän routakauden alussa oli kaikkien sydämiä avartanut, oli alentunut puoluevimmaksi ja toistensa pikkumaiseksi nälvimiseksi. Elettiin kuin kannen alla, ilkeässä puristuksessa ja kiusallisen lähelle toisiaan sullottuina.

Mutta paine synnyttää aina vastapaineen ja kaikkien näiden vuosien kuluessa oli kannen alle kerääntynyt runsaasti räjähdysaineita. Tarvittiin vain ulkonainen sysäys niiden sytyttämiseksi.

Nyt oli tuo sysäys äkkiarvaamatta tapahtunut.

Kun Markus lauhana pilvisenä aamupäivänä lähti uudesta asunnostaan Rauhankadun varrella, tunsi hän kadulle tullessaan ilmassa jotakin erikoisempaa, näki samaa vastaan tulevien ihmisten kasvonilmeissä ja huomasi sitä heidän kiirehtivässä käynnissään. Jotakin erinomaisempaa täytyi olla tekeillä tai jo tapahtunut, vaikka kaupunki ulkonaisesti olikin ennallaan.

Senaatintorin halki kulkiessaan näki hän koululapsia opettajainsa johdolla kulkueina marssivan Aleksanterinpatsaalle ja laulavan siinä isänmaallisia lauluja. Mitä olikaan tapahtunut, sillä eilen vielä ei tällaista olisi sallittu?

Aleksanterinkadulle tullessaan tapasi Markus muutamia tuttavia ja sai ensimmäiset alkeistiedot kehittymässä olevista asioista: Venäjällä oli puhjennut valtava yleislakko ja täällä piti nyt liityttämän mukaan.

Tapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut ja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät, höyryhevoset herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat välittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä lamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja sen laitoksia pitävät vireessä. Helpotuksesta huoaten, mutta samalla täynnä jännittynyttä odotusta riisuivat ihmiset päältään yhteiskunnalliset valjaansa. Etiketit putosivat pois, ei ollut enää senaattoreja, poliisipäälliköltä eikä tuomareita, yhtä vähän kuin mestareita, kisällejä, palvelijoita tai juoksupoikia. Oli vain pelkkiä ihmisiä, jotka eivät aluksi näyttäneet tietävän, kuinka suhtautua tähän uuteen olotilaan.

Santarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja sen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa kuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut. Käden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä vielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.

Työväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin hallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja jakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin kiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt lähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän tämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille sekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli koko ajan ylioppilastalo.

Mainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää ylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan radikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin vapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin käytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti, jonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä kaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat itselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side vasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen oli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kaduille "passiin".

Sähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun Markus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja vilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin yli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin kohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki siteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia mahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä pimeydellä kuin synnyttävä vaimo.

Äänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat kuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet suomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että valjaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä järkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin sukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja käsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen askeleensa Eerikinkadulle.

Ainoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja täyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin lähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa, hoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin Työmieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän päivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista ja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän pakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä vapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän kaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa, päätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että tämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.

Eerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija heijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen silmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa nähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun naisen seurassa.

"Se olikin juuri hänen tapaistaan!" ajatteli Markus kiukustuneena lyhdyn häikäisystä.

Hän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen. Hänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.

"Varmaankin Hilma!" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä olla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui, että Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen eleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun kulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat yksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan lehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja koettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut, vaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut seuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen osalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.

Jos Kavanderin seurassa ollut nainen oli todellakin Hilma, niin mihin hänen oli nyt ryhdyttävä? Äänet ja askelten kapse olivat jo häipyneet pimeyteen ja jos hän tavoittaisikin heidät, niin millä oikeudella voisi hän käydä riistämään Hilmaa Kavanderin seurasta? Hän tunsi tässä asiassa itsensä kykenemättömäksi ja mieli masentuneena lähti hän jatkamaan matkaansa.

"Mutta mitä syytä minulla on uskoa pahaa heidän suhteestaan?" kysyi hän itseltään. "Miksei hänellä saattaisi olla yhtä rehelliset aikomukset Hilmaan nähden kuin minulla Olgaan? Ja että hän tällä hetkellä on etsinyt Hilman seuraa, siihenhän saattaa hyvinkin olla samanlaiset syyt kuin minulla tavata Olgaa."

Mutta vakuutetuksi ei hän saanut itseään ja äskeinen voimakas mielenlento oli auttamattomasti lauennut.

Hän pysähtyi hetkiseksi Olgan asunnon portille kuin empien astua sisälle tässä nolossa mielentilassa. Katu oli täällä saakka aivan tyhjä ja pimeä. Keskikaupungilta kuului liikkeellä olevien kansanjoukkojen aiheuttama, taukoamaton kohina, mikä muistutti käyntiin joutuneen meren henkäilyä. Tuon tuostakin hipaisivat linnoituksen levottomasti häilähtelevät valosoihdut savupiippuja ja alhaalla riippuvia syksyisiä pilviä.

Siinä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Markus äskeisen harmin aiheen häipyvän omaan mitättömyyteensä. Hän pääsi jälleen samaan mielen vireeseen, jossa hän oli matkalle lähtenyt. Sydän avartuneena astui hän portista sisään ja alkoi hapuilla portaita kohti.

Eteisen seinässä palaa kituutti pieni lamppu ja sen valossa näki Markus avaimen sisarusten ovella. Hän koputti ja astui vastausta odottamatta sisälle.

Olga istui pöydän ääressä käsi poskella. Hän oli yksinään huoneessa ja hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Markuksen nähdessään ilostui hän kuitenkin huomattavasti, kohosi nopeasti paikaltaan ja astui häntä vastaan.

— Mitä, etkö sinä tiedä mitään tämän päivän tapahtumista, koska istut täällä yksinäsi ja murjotat? huudahti Markus ja veti hänet syliinsä.

Vastaukseksi painautui Olga hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun. Vaikka Markus arvasikin syyn Olgan mielihaikeaan, joutui hän tästä kuitenkin ikävästi hämilleen ja tunsi korkean mielialansa jälleen luisuvan käsistään.

Olga itki kauan ja hillittömästi aivankuin hän Markusta odottaessaan olisi viimeiseen saakka taistellut sitä vastaan.

Tyytymättömällä, miltei äreällä äänellä virkkoi Markus, korjaten kuin velvollisuudentunnosta hänen otsalle valahtaneita hiuskiharoitaan:

— Mutta mitä sinä noin itket? Mikä sinulla on?

— Kun minä äsken pistäydyin Tuomisen vaimon luo, oli Hilma silläaikaa mennyt kaupungille.

— Mutta mitä vaarallista siinä nyt vielä on? oli Markus olevinaan.

— Hän on taas mennyt tapaamaan sitä Kavanderia, vastasi Olga ja katsoi Markukseen sellaisella ilmeellä, kuin olisi hän tahtonut sanoa, että etkö jo ymmärrä, miksi minä olen huolissani.

— Onko Kavander käynyt täällä vai mistä sinä sen tiedät? jatkoi Markus kyselyään kuin asia yhäkin olisi ollut hänelle uusi.

— Ei, mutta Hilma sai häneltä aamulla kirjeen ja sen johdosta on hän koko päivän ollut niin levoton.

— Oliko kirje sitten varmasti juuri Kavanderilta?

Se kuiva kuulustelusävy, jolla Markus lateli kysymyksiään, oli saattaa Olgan uudestaan itkemään.

— Varmasti se oli häneltä, minä näin sen jo Hilman silmistäkin, kun hän luki kirjettä, vastasi hän loukkaantuneena.

Markus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia, kuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen juhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään huomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:

— Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on hyvinkin rehelliset aikomukset.

— Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.

— Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja käytöksestään.

Niin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa, halutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:

— Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.

Olga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen näköisenä eteensä.

Seurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä sekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi taukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton köhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka ääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan sisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja kostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.

Seisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:

— Minun täytyy nyt lähteä.

Olga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti antoi kätensä.

— Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän puristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.

Markus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän oli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen virkkoi hän:

— Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello kahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän astui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.

Portille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän edessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee haikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän paadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi kädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä kuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren ulapalta.

18.

Ylioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli ylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina. Sieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä vahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta ohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran ruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa ja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä ja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia juoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten sorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat tarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää nälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.

— Pohjalaisten ensimmäinen komppania! — Hämäläisten toinen komppania…! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron lähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita tai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä jalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista ryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan kävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen sidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi yhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.

Kello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen komppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä ylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon edustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä seisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja odottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia ylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön, varsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku ylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja seurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja, jotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät yllä järjestystä.

Väkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga seisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi rinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt silmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä eilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin, tahdissa pysyäkseen hokien mielessään: — yks, kaks, yks, kaks…

Komppanian oli määrä kello kahteentoista saakka valvoa järjestystä Korkeavuoren-, Kasarmin- ja Fabianinkaduilla. Markuksen osasto sai osakseen Kasarminkadun ja kaksimiehisinä ryhminä alkoivat he kävellä sitä edestakaisin.

Päivä oli lenseä ja tyyni ja aina väliin kurkisti aurinko pilvien raosta, alakuloisen lempeästi hyväillen suvivärinsä heittäneitä puistoja ja nurmikenttiä. Kaikki tavallinen suurkaupungin melu oli kokonaan vaiennut. Ei kuulunut tehtaiden ja veturien vihellyksiä, raitiotievaunujen vonkunaa tai rattaiden räminää. Ilmassa oli tuntu kuin suurena juhlapäivänä ja odottava juhlailme oli ihmisten kasvoilla, heidän hiljalleen soljuessaan pitkin katukäytäviä tai keräytyessään lyhtytolppien ympärille lukemaan niihin kiinnitettyjä lakkokomitean tiedonantoja.

Kapakat ja kaikki väkijuomalähteet olivat suljetut ja kun yleisö käyttäytyi rauhallisesti ja mallikelpoisesti, ei nuorilla kansalliskaartilaisilla ollut järjestyksen ylläpitämisestä mitään vaivaa. Markuksesta muuten tuntui, että tämä heidän kaartilaistoimensa olikin jonkunlaista leikkinäytöstä, jota näyteltiin vakavin naamoin ja totisin mielin. Hän ei voinut uskoa, että heillä yleisön silmissä olisi mitään järjestysvallan auktoriteettia. Että niin kuitenkin oli laita, sen tuli hän huomaamaan jo tällä ensimmäisellä vartiovuorollaan Kasarminkadulla. Lakkokomitea oli antanut tarkat määräykset siitä, minä aikana päivästä ja kuinka pitkään ruoka- ja maitokaupat saivat olla auki. Näitä määräyksiä oli kuitenkin huomattu rikottavan ja "esikunnasta", kuten Markus tovereineen nimitti lakkokomiteaa, tuli kaikille vahdissa oleville kansalliskaartilaisille käsky valvoa ankarasti, että kaikki kaupat pysyvät luvattomana aikana visusti suljettuina. Vähän tämän jälkeen huomasi Markus toverinsa kanssa, että eräs ruoka- ja sekatavarakauppa oli auki ja että siellä kävi ostajia. Mitäs muuta kuin noudattaa käskyä ja mennä vaatimaan sen sulkemista. Mielessään epäillen, tulisiko puodinomistaja olemaan millänsäkään heidän, sivilipukuisten nuorukaisten antamista käskyistä astui Markus vakavana puotiin, toverin seuratessa ihan kintereillä. Kauppias loi pelästyneen silmäyksen heidän kansalliskaartimerkkeihinsä ja siitä rohkaistuneena kysyi Markus:

— Miksi te pidätte puotianne auki, vaikka se on tähän aikaan kielletty?

Markus ei ollut uskoa silmiään, nähdessään puodinomistajan selvästi vapisevan. Epäselvällä ja änkyttävällä äänellä mutisi hän jotakin, mistä Markus ymmärsi niin paljon, että hän lupasi heti sulkea puotinsa. Kun toverukset olivat palanneet kadulle, riensi hän todellakin täyttämään lupauksensa.

Nyt vasta käsitti Markus, etteivät he olleet näyttelijöitä missään leikkinäytöksessä, vaan että he olivat jonkun uuden ja salaperäisen mahdin edustajia — mahdin, jonka edessä yleisö vaistomaisesti taipui ja alistui. Tehdessään itselleen selväksi, että tämä mahti pohjaltaan oli kansantahto, ei siinä arkipäiväisessä ja alasrepivässä mielessä, missä räyhäävät joukot sitä jumaluutenaan käyttävät, vaan korkeammassa ja pyhemmässä, koko yhteiskunnan ja isänmaan parasta tarkottavassa mielessä, — tehdessään tämän itselleen selväksi, tunsi Markus rintansa laajenevan. Hän ei ollut enää mikään leikkinäyttelijä, joka valkoinen side käsivarressaan ilman tosi tarkoitusta mitteli katuja, vaan tärkeän ja mahtavan vallan palvelija. Kun kauppapuodin ovi paukahti kiinni, hengähti hän syvään ja tunsi itsensä vaikuttavaksi tekijäksi keskellä tätä kaaosta.

Astellessaan näissä mietteissä mäkeä ylös, huomasi hän kirurgisen sairaalan kohdalle tultuaan katukäytävällä Olgan, joka silmät maahan luotuna kulki samaan suuntaan. Markus kiinnitti katseensa häneen, mutta Olga ei kääntänyt päätään. Toveristaan erkaantuen läheni hän katukäytävää ja virkkoi:

— Olga!

Olga säpsähti, pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Hänen katseessaan luuli Markus huomaavansa samalla kertaa surua, arkuutta, ikävöintiä ja uhmaa. Olga ei puhunut mitään, katsoi vain Markukseen, silmissään tuo monivivahteinen ilme.

Markus käsitti heti, että Olga oli seisonut väkijoukossa ylioppilastalon edustalla, kuten hän oli vaistonnutkin, sekä sitten seurannut heidän osastonsa jäljessä tänne Kasarminkadulle. Lämmin hellyyden tunto sekä katumus illallisesta käytöksestään täyttivät hänen sydämensä.

Kätensä ojentaen lausui hän:

— Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla olin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta? En tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten tahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin varma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.

Vastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä. Hänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana unohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja hänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.

— Voi, sinä rakas, rakas… hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti Olgan kättä. — Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken ylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä väkijoukossa. Etkös ollutkin?

— Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, — mutta sinä olit vihainen etkä katsonut sinne päinkään.

— Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla, se oli vain sellaista… ja kun hän ei osannut käytöstään selittää, käänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: — Mutta ethän ole, Olga, siitä vihoissasi minulle?

— Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.

— Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani, lopetti Markus. — Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä minun kanssani. Eteenpäin mars!

He lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen mieleen jotakin ja hän virkahti:

— Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini huostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle, nähdäksemme hiukan ympärillemme.

Hän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa ja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan mainitulle näköpaikalle.

— Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus, kun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan luo. — Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla jonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan rasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?

Hän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla senaatintalon katolla Suomen leijonalipun.

— Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.

Mutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni tyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka sydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti sykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet, säpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa huumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti. Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.

— Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi hän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että Olga ihmetellen käänsi katseensa häneen.

— Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.

— Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti, sanoi Markus varmasti. — Vaikka me olemmekin monien kärsimysten kansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo meidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.

Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan. Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista. Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: — suomalaiset! suomalaiset! — kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: — rakas! rakas!

Kun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui Markus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista vaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää ja sen johdosta lausui hän:

— Aamulla lähtiessä en voinut syödä ja nyt minulla on nälkä kuin metsärosvolla. Mutta eihän täällä saa mistään ruokaa.

— Vaan jospa minä lähden hankkimaan sinulle voileipiä? ehdotti Olga.

Markus suostui tähän muitta mutkitta ja Olga lähti heti matkaan. Kuinka kauan hän viipyi poissa, sitä ei Markus voinut arvioida, sillä koko ajan käveli hän toverinsa rinnalla omiin ajatuksiinsa vaipuneena sekä vastaamatta juuri mitään tämän kysymyksiin. Siitä kun Olga lähti, tuntui hänestä kuluneen vain monias silmänräpäys siihen, kun hän jälleen ilmestyi heidän kohdalleen katukäytävälle, kainalossaan pieni paketti. Siitä löytyi siistejä ja maukkaita voileipiä, jotka Markus tasasi toverinsa kanssa.

Kädessään nopeasti häipyvä voileipä katsoi Markus hymyilevin silmin Olgaa.

— Sinun ensimmäinen emäntänäytteesi on arvosteltava korkeimmalla kiitoksella, ei hän voinut olla mielihyväänsä purkamatta.

— Sinua! mumisi Olga ja loi katseensa alas.

— Nyt minun on lähdettävä Hilmaa paimentamaan, ilmoitti hän hetken kuluttua.

— Milloin minä saan tulla ensi kerran sinua tapaamaan? kysyi Markus, sillä yksin jäätyäni tulee minulle heti sinua ikävä.

— Milloin hyvänsä. Sinä olet aina tervetullut, ja Olga katsoi häntä rohkeasti silmiin.

— Elä katso minua noin tahi minun on vaikea pysyä tässä alallani!

Iloisesti naurahtaen heitti Olga hyvästi ja lähti astumaan keskikaupungille päin. Mielihyvin seurasi Markus häntä silmillään. Tuon pienen ja kiinteän, somaan harmaaseen kävelypukuun verhotun vartalon liikkeissä sekä nopeassa käynnintahdissa ilmeni niin paljon lujaa luonnetta ja äidillistä huolekkuutta, jotka Markus oli aina Olgan seurassa vaistomaisesti pannut merkille.

Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan pysähtyi Olga ja katsoi taakseen. Markus heitti hänelle intomielisen lentosuukon, mihin Olga vastasi hansikastaan huiskuttamalla, kadoten jo seuraavassa tuokiossa väkijoukkoon.

19.

Seppä Tuomista ei Markus ollut ensi tutustumisensa jälkeen ollenkaan tavannut. Toisena lakkopäivänä kohtasi hän hänet odottamatta.

Iltapuoleksi päivää oli Markuksen komppania komennettu vahtiin kenraalikuvernöörin palatsin luo. Mainitun talon kummallekin Esplanaadin puoleiselle kulmalle oli poikki kadun asetettu kaksinkertainen vartioketju. Liike oli siltä kohtaa katua siis kokonaan katkaistu ja kansalliskaartilaiset osoittivat kulkijoita kiertämään Kappeliesplanaadin kautta. Näistä vartioista oli puolet työväestön muodostamasta kansalliskaartista, joka käytti merkkinään punaista sidettä käsivarressa ja jonka pääkortteeri sekä ylin päällystö olivat ensimmäisellä poliisiasemalla.

Näiden työväenkaartilaisten joukossa oli Tuominenkin. Hän teki iloisen, miltei innostuneen vaikutuksen.

— Suuria asioita on ehtinyt tapahtua sitten kun viimeksi tavattiin, lausui Markus tervehdittyään.

— Niin on ja vielä suurempia on tulossa, vastasi Tuominen. — Valta on nyt kokonaan meillä.

Tämän viimemainitun sanoi hän tuttavallisesti, aivankuin kysymys olisi ollut yksinomaan heistä kahdesta. Markus hymähti siihen sekä joutui samalla aprikoimaan, kuinka hänen oman sosialisminsa laita pohjaltaan olikaan, sillä tämän nykyisen tilanteen oli hän ottanut hieman toisin, nimittäin kokonaan suurisänmaalliselta kannalta sekä sivuuttaen kaikki luokkanäkökohdat.

— Teillä niitä on sattunut onnellisia perhetapauksia sitten viime näkemän, muutti hän keskustelun aihetta.

— On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa. Tätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta, mutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys oli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä kummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen virkkoi Markus:

— Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen ensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?

Tuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:

— Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat järjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia rikkureita.

— Te menetitte siis työpaikan?

— Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee valtaan.

— Te uskotte siis, että niin käy?

— No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat yksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. — Vanha virkavaltahan on kokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.

Markuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden, mutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää haaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia eheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.

Maan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin kansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia komppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen aikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta. Hän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan unohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei nimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet visusti kasarmeissaan.

Vahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten antaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat nähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat tavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun. Jokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa. Katu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman täytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.

— Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi muuan vanhempi työläiskaartilainen.

Siihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän, ettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan unohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa valloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin aseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen osa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka lapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä kulki.

Muutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa erinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien kansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat siitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin kautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka työläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen nenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen, joka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta vähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista silmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä innolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen kansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.

Iltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin talolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä ja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava vartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.

Paljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän keinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan tuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä vielä virkeänä ja valppaana.

Olgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla, palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen piirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle selvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin perustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti esiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta tänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä entistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt itselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista lähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen olivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja se oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia käytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä naimisiin jo ennen opintojen päättymistä.

Kuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään, rajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös keinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen hänelle asian heti tuoreeltaan.

Laskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin pieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään, että hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien mieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä kodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai hän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui hänen mieleensä runoelmasta "Hermann und Dorothea" eräs kohta, jonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin ennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan kertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen kahleisiin joutunutta poikaansa:

"Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten, Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern."

Lämpimästi ja voimakkaasti sykähyttivät nämä säkeet Markuksen sydäntä. Kaikki epäröimiset olivat kuin pois puhalletut. Pitkin askelin harppasi hän säkkipimeässä eteenpäin, törmäten tavan takaa pahki vastaantulijoihin sekä aiheuttaen äkäisiä sisunpurkauksia. Mutta mistään piittaamatta kulki hän eloisin mielin halki pimeän kaupungin.

Minua kuljettaa kohti päämäärääni "vividus impetus", ajatteli hän hymyillen, kun mieleensä muistuivat sanat, joilla Horatius eräässä oodissaan kuvaa nuoren kotkan eloisata viettiä.

20.

Kyllä se on surkeata, että sitä pitää vielä noita lapsia laittaa tähän kurjuuteen! puhui Tuomisen vaimo harmaalla äänellä, istuen pesän edessä ja kuivaten rievulla toista kaksospoikaa, joka sylkeä kakistellen makasi tyytyväisenä hänen helmassaan.

Hänen kuulijanaan oli Olga, joka oli pistäytynyt auttamaan häntä lasten kylvetyksessä. Pyöreät ja valkoiset käsivarret paljaina kyynärpäihin saakka istui hän kahden tuolin varaan asetetun soikean pesuastian ääressä, sivellen sienellä toista kaksospoikaa, joka makasi vatsallaan haaleassa vedessä, rinta nojaten Olgan vasempaan kämmeneen.

— Ja mikä ihme siinä pitää olla, jatkoi Tuomisen vaimo, — että noita lapsia annetaan niin runsaasti juuri köyhille, joilla usein on tietämistä siinä, että itse pääsevät päivästä toiseen. Kyllä vain olisi meillekin tämmöisenä aikana ollut yhdessä tarpeeksi.

— Noo, siinä samassahan niitä menee kaksikin, koetti Olga lohduttaa. — Tällaisia kilttiä palleroita! Ihan huvikseen sitä käsittelee, kun on ihokin niin pehmoista kuin sametti.

— Voi, voi, kyllä sitä on hyvä puhua sellaisen, jolla ei itsellään ole lapsia. Mutta kun ne yökauden vuorotellen poraavat ja välistä yhteen ääneen, niin ettei tiedä kumman niistä syliinsä sieppaa, niin kyllä siinä jo johtuu toisenlaisiinkin ajatuksiin. Entäs sitten, kun ne vähän kasvavat ja alkavat vaatia muutakin syömistä kuin rintaa! Ihan hirvittää ajatellessa, että lapsijoukon kanssa joutuu kokemaan tällaista työttömyyden aikaa.

Vaimon ääni sortui itkun sekaiseksi valitukseksi, kun hän jatkoi:

— Kohta tässä ei ole kuin paljaat seinät jäljellä, kun on täytynyt panttiin kantaa kaikki, jolla on jonkunkaan markan irti saanut. Viimeksi vei Antti minun kihlakelloni ja kauanko nekään rahat enää kestää!

Säälien silmäili Olga hänen kelmeitä ja laihtuneita piirteitään sekä luisevia käsiään, joilla hän kapaloitsi lasta. Annettuaan sille rintaa asetti hän sen varovasti pärevasuun, jossa molemmat pojat nukkuivat rinnan. Vasun yli kumartuneena piispitti hän hetken hiljaa, kunnes poika ummisti silmänsä, minkä jälkeen hän otti Olgalta toisen ja alkoi sitä vuorostaan pesän edessä kuivailla. Olgasta näyttivät hänen huulensa alituisesta piispittämisestä venyneen torvelle ja muutoinkin se äkkiä vanhentuminen, mikä Tuomisen vaimossa näkyi niin selvänä, teki häneen aina painostavan, miltei itkettävän vaikutuksen. Tällä kertaa lauloi hänen sydämensä kuitenkin siinä määrin omaa onnentunnettaan, että hän näki nämä seikat ainoastaan puolella silmällä ja kuuli Tuomisen vaimon harmaat valitukset vain puolella korvalla. Vaikka Markus ei ollut tiennyt sanoa, milloin hän ensi kerran pääsee tulemaan, oli hän kuitenkin pitkin iltaa odottanut häntä. Korvat herkkinä tarkkasi hän eteisestä kuuluvia askeleita sekä kykeni ainoastaan vaillinaisesti tajuamaan Tuomisen vaimon sydämenpurkauksia.

Kun viime mainittu oli saanut toisenkin kaksospojan kapaloiduksi, havahdutti Olgan eteisestä kuuluva koputus unelmistaan.

— Eikös meidän ovelle joku koputtanut? kysyi hän seisomaan nousten.

— Kyllä kai, koska teidän oveanne kuulutaan avattavan, arveli Tuomisen vaimo katsettaan lapsesta nostamatta.

— Pitää mennä katsomaan, kuka sinne tuli, ja Olga ryhtyi hihojaan suoristamaan.

— Taitaa olla se ylioppilas, sanoi Tuomisen vaimo, saaden kasvoilleen puserretuksi vaisun hymyn.

— Mitä joutavia! sanoi Olga moittivasti, sillä hän ei mielellään kuullut viittailuja suhteeseensa.

Ennenkuin hän ehti lähteä omalle puolelleen, tuli Hilma Tuomisen huoneeseen.

— Se on siellä, hän sanoi sisarelleen, viitaten päällään heidän huonettaan kohti.

Sisarusten välillä oli eilen illalla, Hilman palattua kaupungilta, ollut jälleen kiivas kohtaus. Sen johdosta oli Hilma koko päivän paikannut mökönturkkia ja sen takia hän nytkin niin ynseällä tavalla ilmoitti siskolleen Markuksen saapumisen.

— Kuka se? oli Olga vähällä kivahtaa, mutta Tuomisen vaimon takia jätti hän asian sikseen ja lähti mitään puhumatta huoneesta.

Tultuaan omaan kamariinsa ei hän aluksi huomannut siellä ketään vierasta. Hän luuli Hilman narranneen häntä ja tunsi jo mielessään suuttumuksen sekaista pettymystä. Mutta peremmäs astuessaan huomasi hän uunin takaa pistävän näkyviin miehen palttoonhelman. Mieli iloiseksi sykähtäen astui hän löytöään kohti, huudahtaen nauravalla äänellä:

— Ahaa, löysinpäs!

Samassa tuli Markus esiin piilostaan, kaappasi hänet riehakasti syliinsä ja nosti kohoksi lattiasta.

— Voi, voi, pudotat vielä! oli Olga hätäilevinään.

— Niinkö mitättömänä sinä minua pidätkin! Tässä rangaistus, ja hän suuteli Olgaa kaulaan, kun ei sillä kertaa ylettänyt ylemmäs.

Hän istahti lähimmälle tuolille, asetti Olgan polvelleen ja katsoen häntä koomillisen vakavasti silmiin jatkoi:

— Kuulehan, Olga, sinustako siis tulee minun pikku vaimoni ja emäntä minun talooni ja minun lukuisain lasteni äiti ja…

Samassa painoi Olga kämmenensä hänen suulleen.

— Mutta mitä nyt, Olga, etkö sinä siis rakastakaan minua, työntäen Olgan käden syrjään suuteli hän häntä.

— Kuulehan nyt kuitenkin, mitä minä olen miettinyt koko päivän ja mitä minä tulin sinulle ehdottamaan, jatkoi Markus tosissaan.

— Minä olen päättänyt perustaa oman pienen kodin ja tehdä sen mahdollisimman pian. Mitä sinä siihen sanot?

— Mitäpä minulla olisi siihen sanottavana, vastasi Olga teeskennellyn epätietoisena.

— Mutta kysymys on siitä, suostutko sinä tulemaan sen kodin valtiattareksi?

Markus katsoi Olgaa vakavasti silmiin. Olga ei puhunut mitään, mutta yhtäkkiä kietoi hän kätensä luottavasti Markuksen kaulaan.

— Sinä siis suostut, rakkaani! riemuitsi Markus ja likisti Olgan rintaansa vasten. — Mutta eikö sinua pelota, että me kuolemme nälkään?

— En minä sinun kanssasi pelkää mitään! vastasi Olga ja kätki kasvonsa Markuksen olkapäälle.

— Kiitos siitä! Mutta kuulehan kuitenkin, miten minä olen ajatellut, ja Markus alkoi selvittää Olgalle laskelmiaan, joiden pohjana oli se, että kaksi henkeä voi kalustamattoman huoneen vuokraten ja itse ruuan laittaen elää samalla kuin yksineläjä, joka vuokraa kalustetun huoneen ja syö ulkona. Ja varakeinona oli Markuksella se, että hän tarpeen vaatiessa rupeaa vakinaiseen sanomalehtityöhön jo ennen opintojen päättymistä.

— Mutta minä olen aikonut toteuttaa tämän mahdollisimman pian, jatkoi hän. — Heti kun tästä sekasorron tilasta päästään taas säännöllisiin oloihin. Hyväksytkö sinä sen?

Olgalla ei ollut siihenkään mitään vastaan sanottavaa.

— Kaikki on siis sitä myöten selvää! lopetti Markus ja sinetöitsi asian suutelolla.

Kun Olga oli irtautunut hänen syleilystään ja ryhtynyt teetä puuhaamaan, virkkoi Markus hetken mietittyään ja hiukan arastellen:

— Tietysti me emme suostu kirkolliseen avioliittoon?

— Kuinkas sitten? kysyi Olga säikähtyneenä ja pysähtyi askartelussaan.

— Kuinka hyvänsä muuten, mutta papin eteen minä en rupea polvistumaan! kiihtyi Markus. — Ja yhtä vähän sopii sinunkaan sitä tehdä, koetti hän hetken kuluttua korjata yksipuolista ja tylyä lausettaan.

— Mutta eihän siitä muutenkaan voi tulla oikeaa avioliittoa, sanoi Olga hiljaa.

— Miksei voi? Ei suinkaan pappi avioliittoa avioliitoksi tee. Sehän on yhteiskunnallinen laitos ja kokonaan miehen ja naisen välinen asia, jonka kanssa mustatakeilla ei ole mitään tekemistä. Ja jos joitakin muodollisuuksia tarvitaan, niin voimmehan me solmia siviliavioliiton raastuvanoikeuden edessä.

Sellaisia oli viime aikoina muodostettu muutamia ja Markus oli äskettäin lukenut eräästä vapaamielisestä aikakauslehdestä artikkelin, jossa niitä puolustettiin sekä kehotettiin raastuvanoikeutta käyttäen välttämään kirkollista vihkimistä. Olga oli nähtävästi myös kuullut mistä sekä tiesi, mikä naista alentava seikka siihen kätkeytyisi, sillä punastuen vastasi hän:

— Eihän toki sellaista, hyi!

Markus oli näkevinään Olgassa uuden piirteen: vaistoihin ja ennakkoluuloihin nojautuvan itsepäisyyden. Häntä suututti ja mitään puhumatta murjotti hän alallaan.

Arastellen ja äänessään lepyttelevä sävy virkkoi Olga hetken kuluttua:

— Miksemme me voisi antaa papin vihkiä itseämme? Onhan se niin kaunis tapa ja… ja kuulehan, minä tahtoisin sitä ennen kaikkea äitini tähden.

Hän katsoi pyytävästi Markusta silmiin.

— No niin, siitähän me ehdimme lopullisesti vielä tuonnempana sopia, sanoi Markus, jonka jäykistyneen mielen Olgan katse sai sulamaan ja joka tällä kertaa päätti voittaa itsensä, ettei syntyisi sellaista painostavaa murjotuskohtausta kuin hänen parilla edellisellä käynnillään.

Olga hengähti helpotuksesta ja ryhtyi asettelemaan teekuppeja pöydälle.

Kun he hetkistä myöhemmin istuivat vastapäätä hämmennellen höyryäviä teekuppejaan, sanoi Olga hymyillen:

— Me olemme tässä sopineet jo miltei kaikesta, eikä minun mieleenikään ole juolahtanut kysyä, mitä sinun omaisesi tästä kaikesta sanovat.

— Ja minä puolestani olen unohtanut tiedustella, hyväksyykö sinun äitisi minua vävypojakseen, vastasi Markus.

— Mitä siitä, hän on sellainen yksinkertainen vanha mummo, joka varmastikin on iloinen, saadessaan kuulla asiasta, sanoi Olga vaatimattomasti.

— Minun äitini on kuollut, ilmoitti nyt Markus, — mutta jos hän eläisi vielä, niin mieltyisi hän varmastikin heti sinuun. Muutoin minä olen täysi-ikäinen mies enkä kysy tässä asiassa kenenkään mieltä. Minä otan vaimon itselleni enkä omaisilleni.

Oikeastaan oli Markus ehtinyt jo ajatella isänsä ja veljensä suhtautumista tähän asiaan ja hän oli vakuutettu heidän vastustuksestaan. Mutta kaikesta huolimatta oli hän päättänyt toteuttaa aikomuksensa. Haihduttaakseen viimeisetkin huolten tähteet Olgan sydämestä jatkoi hän:

— Mitä isääni ja veljeeni tulee, niin olen varma, että hekin pitäisivät sinusta, jos he nyt yleensä sosialismini takia haluavat minua lainkaan enää nähdä.

Sitä ja tätä jutellen jatkoivat he teen juontia. Hilma pysyi koko ajan visusti Tuomisen puolella. Olgan kerrottua viimeisestä riidastaan siskonsa kanssa, johtuivat he neuvottelemaan siitä, miten Hilman elämä olisi viisainta järjestää sen jälkeen kun Olga asettuu Markuksen kanssa yhteiseen kotiin. Lopulta pitivät he parhaimpana sitä, että Hilma asuu heidän luonaan.

Puoliyön lähetessä heitti Markus hellät hyvästit ja lähti pääkortteeriinsa, kuten hän nykyään nimitti ylioppilastaloa. Vaeltaessaan halki pimeän kaupungin, tunsi hän mielensä iloiseksi ja tyytyväiseksi, vaikka kodin perustamisen tiellä olikin vielä tuo avioliiton solmiamismuotoa koskeva kiusallinen erimielisyys. Mutta hän toivoi sille löytävänsä onnellisen ratkaisun.

21.

Kaaoksellista olotilaa jatkui päivästä toiseen. Markus pysyi uskollisesti toimessaan, milloin yösydännä seisten tovereineen vartijana yliopiston portilla, aseena tukeva kummibatonki, milloin patrulleeraten eri osissa kaupunkia. Lyhyet lomahetket vietti hän ylioppilastalolla tai kävi keski-yötä nukahtamassa jonkun lähellä asuvan toverin asunnossa. Olgan luona tai omassa huoneessaan ei hän tullut pariin vuorokauteen käyneeksi.

Epävarmuuden tunto ja odotuksen jännitys kasvoivat päivä päivältä. Se juhlamielinen innostus, jolla koko kansa oli lakkoon liittynyt, ei voinut ajan oloon suojata ihmisiä syvälle syöpyneen puoluekatkeruuden purkauksilta. Kenraalikuvernöörin palatsin edustalla puhkesivat eräänä päivänä ihmisten puolueintohimot näkyviin vähemmän kauniilla tavalla ja sen jälkeen sattui rettelöitä ylioppilaskaartilaisten ja punakaartilaisten välillä, mikä nimitys työväen muodostamasta kansalliskaartista alkoi päästä käytäntöön. Jälkimmäiset, joiden kunniaksi kuitenkin on luettava hyvä järjestys ja ankara kuri, anastivat vähitellen haltuunsa koko järjestysvallan, niin että ylioppilaskaarti kävi kokonaan tarpeettomaksi. Komppania toisensa jälkeen jäi pois vahtipalveluksesta ja niin lakkasi hiljalleen koko komento.

Ilmassa risteili mitä kirjavimpia ja toinen toistaan eriskummallisempia huhuja, jotka saivat varsinkin arvostelukyvyttömäin ihmisten päät pyörälle. Milloin kerrottiin sosialistijohtajain panneen toimeen sen ja sen hullutuksen, milloin taas satapäinen huhu tiesi tarkkaan määrätä ajan, jolloin Helsinkiä alettaisiin Viaporista käsin pommittaa. Ja tiedot, joita Pietarista päin saapui, olivat vieläkin päättömämpiä. Tämä sähkön ja sanomalehtien seisausaika loi ilmapiirin, jossa huhu yks kaks puhkesi mitä rehevimpään kukintaansa. Lakkokomitea koetti kyllä taistella lyhtytolppiin kiinnitetyillä tiedonannoillaan näitä päättömiä juttuja vastaan, mutta ihmiset uskoivat sellaisia aina mieluummin kuin kuivaa totuutta, ja jos yksi huhu osoittautuikin perättömäksi, kuten aina vähän ajan kuluttua kävi, niin ilmestyi heti tilalle toinen kahta kummempi. Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona hyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma muurahaisia — kuten suuremmassa tai vähemmässä määrin oli laita yli koko maankin.

Sen jälkeen kun ylioppilaskaarti lakkasi toimimasta, kulutti Markus aikansa yksinomaan ylioppilastalolla. Hän oli perinpohjin kyllästynyt kaikkiin huhuihin ja ikäänkuin tylsistynyt niiden vaikutuksille. Ei edes se verisen mylläkän uhka, joka tuon hullunkurisen torisenaatin valitsemisen edellä äärimmilleen kiihotti ihmisten mieliä, kyennyt hänessä herättämään juuri sanottavaa vastakaikua. Kyllästyneenä kaikkeen tyytyi hän rauhassa odottamaan, mitä tuleman piti ja mihin uusiin muotoihin yhteiskunta tästä kaaostilastaan oli selkiintyvä. Hän ei tuntenut itsessään mitään kutsumusta vaikuttamaan tapausten kulkuun ja häntä tympäisi nähdä ympärillään tuhansien höyrypäiden tärkeinä häärivän ja soittavan suutaan ikäänkuin tuo käynnissä oleva jättiläisprosessi olisi heidän eleistään ja huudoistaan riippunut. Hänen isänmaallinen juhlamielensäkin oli alentunut ja hän katseli tapauksia ympärillään jonkinlaisella filosofisella resignatsionilla — mikäli hän ylenmääräiseltä henkiseltä ja ruumiilliselta väsymykseltä enää lopulta siihenkään kykeni. Viitsimättä juuri mistään keskustellakaan, istui hän järkähtämättä alallaan lähellä tarjoilupöytää ja pelasi korttia. Paikaltaan liikkumatta tyydytti hän nälkänsä kylmillä piirakoilla ja kahvilla. Pelitoverit hänen ympärillään vaihtuivat yhtä mittaa, mutta hän pysyi uskollisena tuolillaan.

Siten oli hän yhteen menoon ollut sijallaan vuorokauden ympäriinsä, kun Veli Forsberg odottamatta ilmestyi siihen hänen läheisyyteensä. Markuksen päässä tuntui tyhjältä eikä hän ollut enää selvillä, monesko lakkopäivä oli kulumassa. Veljeä ei hän ollut sitten lakon puhkeamisen ollenkaan tavannut, mutta siitä huolimatta ei hän osoittanut mitään erikoisempia ihastuksen merkkejä, sillä siihen määrään olivat hänen aistimensa väsähtäneet.

— Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.

— Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja ryhtyi jakamaan kortteja.

Veli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten ikävystyneenä Markukselle:

— Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.

— Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa täältä lähtemäänkin.

Markus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He lähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän seuraansa eräs kolmaskin toveri.

— Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän kävellessään.

— Niin olen, vastasi Markus. — Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun sinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?

— Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut muutamissa kokouksissa.

Veli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa hänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen asuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan, alkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet loukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka katuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin hovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt selkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla kiukkuisella purkauksella:

— Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt nyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä, jahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista, jota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy jokaisen olla selvillä rajoista!

Viimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen. Tälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin sattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta oli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen yksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin saakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan ylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt sai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä leimahtanut entistä katkerampaan paloon.

— Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle, vaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt avoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria, joka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui syrjempänä.

— Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen yhä enemmän hämilleen. — Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä puoluerajoja tarvitaan.

— Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. — Sosialistinahan sinun pitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä kagaaliylioppilasten kanssa!

Ennenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt monta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:

— Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi vielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana lukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat kuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä et voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä ilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!

Kun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja sen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se sai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi. Sitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen kaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain halua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.

He lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se, ettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili nenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin pienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain fennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.

Markus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli tultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes ihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä ja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle. Päästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta vuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.

Nukuttuaan noin tunnin verran heräsi hän siihen, että joku nyki häntä käsivarresta sekä toisti hätäisesti hänen nimeään. Kun hän vaivalla sai silmänsä auki sekä pääsi hiukan tajuamaan todellisuutta ympärillään, huomasi hän vuoteensa vieressä nuorimman talon neideistä, joka kovin kiihtyneenä pyysi häntä tulemaan eteiseen. Kuullessaan samalla muutamia etäisiä tykinjymähdyksiä sekä luullen jotakin tavattoman vakavaa olevan tekeillä, kavahti Markus siekailematta jaloilleen ja seurasi neitiä unipohmelosta hoippuen sekä silmiään hieroen eteiseen, josta kuului riiteleviä ääniä.

Päästyään pimeän käytävän läpi näki Markus ulko-oven edessä rivissä seisovan erään hyvin keikarimaisesti puetun miehen, jonka käytös ja vielä enemmän puhetapa ilmaisi hänen kuuluvan työväen luokkaan, sekä pari naista, joista toinen oli talon oma palvelijatar. Miehellä oli tulipunainen kravatti sekä punainen side käsivarressa. Vieraalla naisella oli myös käsivarressaan jonkunlainen merkki. He olivat tulleet lakkokomitean lähetteinä panemaan herrasväkeä tilille siitä, että palvelustyttö ei oman kantelunsa mukaan ollut saanut täyttä lakkovapautta.

Heistä vastapäätä, sisähuoneisiin johtavalla ovella, seisoi keskimmäinen talon neideistä, sillä vanhin sisko oli kaupungilla. Kun Markus saattajineen asettui hänen rinnalleen, oli heitä silläkin puolen kolmihenkinen rivi. Kierosilmäinen neiti ja punakravattinen mies pitivät yllä äänekästä keskustelua tai paremmin sanoen uhkauksilla ja haukkumasanoilla höystettynä riitaa. Palvelustyttö, mustasilmäinen ja liukaseleinen hälläkkä, jonka pahankurisuudesta Markus oli saanut pätevän todistuksen, kuullessaan hänen pesää sytyttäessään särmikkäästi kiroilevan, ei nuoruudestaan huolimatta häikäillyt emäntiensä edessä jatkaa kanteitaan, joita hän teki hyvin äkäisessä ja kiihtyneessä äänilajissa. Kun vanhempi läsnäolevista sisaruksista selitti niiden johdosta lujasti, että palvelijattarien ei ole tarpeellista olla niin perusteellisesti lakossa, että kotiaskareet jäävät suorittamatta, menetti punakravattinen, jolla äsken saavutetun vallan maku oli nähtävästikin kohonnut arveluttavasti päähän, viimeisenkin mielenmalttinsa.

— Älkää te luulkokaan, huusi hän astuen askeleen eteenpäin ja pudistaen nyrkkiään vanhemman neidin kasvojen edessä, — älkää te luulkokaan, että te saatte tästä puolin meitä mielenne mukaan kuranssata. Nyt onkin, kuulkaa, valta meitillä ja me näytämme, ettei köyhälistön kanssa pelatakaan miten hyvänsä!

— Näyttä te mitä näyttä! huusi vanhempi neiti miltei yhteen suuhun hänen kanssaan. — Ei me pelkkä teitä eikä te saa tulla räyhämään ihmisten huoneisiin!

— Sådant pack! — säesti nuorempi neiti siskoaan.

Punakravattinen naisseuralainen ja talon palvelustyttö kiihtyivät hekin huutamaan yhteen ääneen toisten kanssa ja niin täytti pienen eteisen tuota pikaa sekava melu. Nuorempi talon neideistä nyki Markusta yhtä mittaa hihasta, kehottaen häntä ajamaan ulos nuo kutsumattomat vieraat. Mutta päästyään selville tilanteesta, etääntyi Markus siitä samalla. Hän katseli ikäänkuin kauempaa noita edessään riiteleviä ja kiihtyneesti eleileviä ihmisiä. Hänen myötätuntonsa ei kallistunut kummallekaan puolelle ja mikäli se jäi seisahduskohtaan, sikäli tunsi hän itsensä voimattomaksi ryhtymään aktiivisiin toimiin.

Tyhjennettyään itsensä ylivuotavimmasta kiihkostaan ja lausuttuaan vielä joukon uhkauksia sekä saatuaan samanlaisia vastaan poistuivat lakkokomitean lähetit näyttämöltä. Palvelustyttö pyörähti keittiöön ja räiväsi oven perästään kiinni niin että pihtipielet paukkuivat. Molemmat neidit peräytyivät omiin huoneisiinsa, heittäen tyytymättömiä silmäyksiä Markukseen, joka lähti viimeisenä näyttämöltä. Astellessaan pimeän käytävän läpi hymähti hän näkemälleen, tuntien samalla kuitenkin apeutta mielensä pohjalla.

Tultuaan huoneeseensa ei hän tuntenut enää mitään halua heittäytyä vuoteeseen, sillä uni oli kaikonnut kokonaan. Istuttuaan hetken keinutuolissa ja tehtyään muutamia johtopäätöksiä äskeisestä kohtauksesta, lähti hän takaisin ylioppilastalolle.

22.

Kun Markus seuraavana aamuna palasi asuntoonsa, ryhtyi hän heti riisuutumaan, pannakseen levolle. Päästyään vuoteeseen ja saatuaan itselleen mukavan nukkuma-asennon, lausui hän itselleen:

— Tästä minä en liiku, vaikka koko maailma menisi nurin, ennenkuin olen tarpeekseni levännyt ja ennenkuin tämä sekamelska on jälleen selvinnyt säännöllisiin muotoihin!

Koko yön oli hän viettänyt ylioppilastalolla mitä ristiriitaisimmassa mielentilassa.

Kun hän eilen tuon asuntonsa eteisessä sattuneen tragikoomillisen kohtauksen jälkeen oli lähtenyt ulos, oli häntä vastaan pääpostikonttorin kohdalla astellut Veli, kasvoillaan synkän vakava ilme. Ollen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei Veli ollut väen vilinässä huomannut häntä, vaan jatkanut matkaansa. Markus oli heti arvannut Veljen olleen menossa häntä tapaamaan, mutta aamullisen loukkauksen muistaen oli hän kylmentyneenä vetäytynyt kuoreensa sekä toveriaan pysäyttämättä kulkenut omaan suuntaansa.

Tultuaan ylioppilastalolle oli hän istahtanut entiselle paikalleen korttipöytään sekä kuulumisista piittaamatta ryhtynyt pelaamaan. Jonkun ajan kuluttua oli, aivan kuten aamupäivälläkin, pöydän ääreen ilmestynyt Velikin. Markus oli arvannut, että Veli oli häntä asunnostaan löytämättä tullut tänne häntä tapaamaan, saadakseen jollakin tavoin sovitetuksi aamullisen kohtauksen. Mutta huolimatta olla häntä näkevinään, oli hän itsepintaisesti tähystellyt kortteihinsa. Yhtä itsepintaisesti oli Velikin istunut pöydän ääressä, ottamatta kuitenkaan osaa peliin ja vaihettaen silloin tällöin jonkun sanan toisten kanssa.

Ilmassa risteileviin huhuihin nähden oli Markus edelleenkin pysytellyt järkähtämätönnä, kunnes illan tullen eräs sellainen oli vihdoinkin saanut hänet turtumuksestaan temmatuksi. Talolle kerääntyneiden siivisten kesken oli näet kaamean vakavana alkanut kierrellä huhu, että punakaartilaiset ovat ensi yön kuluessa päättäneet hyökätä ylioppilastalolle sekä anastaa sen haltuunsa. Huhu oli saanut yhä uskottavampia lisäpiirteitä ja nostattanut kaikki talolle kokoontuneet ylioppilaat jalkeilleen. Oli päätetty ryhtyä puolustamaan taloa, ulko-ovelle oli asetettu vartijoita, jotka ainoastaan tunnussanalla laskivat väkeä sisälle ja joukko pisimpiä miehiä oli lähtenyt jostakin vissistä paikasta kaupungilta hakemaan kiväärejä, mitkä heidän oli päällystakkinsa alla kuljetettava talolle.

Tämä kaikki oli saattanut Markuksen omituisen ristiriidan valtaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut se Työmiehen artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut tutustumisensa johdosta Olgaan ja jossa hän oli erikoisesti viittaillut ylioppilaihin työläisnaisten viettelijöinä. Sen johdosta oli hänen eteensä asettunut vaativana kysymys, eikö hän osaltaan ollut tuntuvassa määrin herättänyt sitä katkeruutta, joka työmiehissä vallitsi ylioppilaita kohtaan ja joka ensi yönä uhkasi purkautua väkivaltaisuuksiin. Tehdessään siten tiliä itsensä kanssa, oli hän myöntänyt itsensä syylliseksi, sekä päättänyt sovittaa rikoksensa taistelemalla ylioppilasten riveissä ja puolustamalla viimeiseen saakka heidän omaa taloaan. Tähän valintaan olivat häntä pakottaneet jo pelkät tunnesyytkin, sillä olivathan toisella puolen olleet kysymyksessä omat toverit, kun taas toisella puolen oli vihan kiihdyttämä lauma, josta häämötti ainoastaan sellaisia vähemmän miellyttäviä muotoja kuin sen hänen asuntonsa eteisessä esiintyneen punakravattisen työläiskeikarin.

Tehdessään valintansa oli Markus kaikesta huolimatta tuntenut asemansa traagiseksi. Se oli pakottanut hänet vihdoinkin lähenemään Veljeä, saadakseen vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia hetken tilanteesta. Mutta Veli oli heittäytynytkin kylmäksi koko huhuun ja vielä enemmän taisteluvalmistuksiin nähden. Hän oli ivannut kiväärinhakijoita ja sanonut koko hommaa kagaali-lapsellisuudeksi. Markus oli ollut vähällä uudelleen loukkaantua, mutta se kaamean juhlallinen mieliala, mihin hän oli ehtinyt jo virittyä, oli saanut hänet suhtautumaan toverinsa ivaan ikäänkuin joltakin korkeammalta tasolta.