Front matter (continued 3)

Kun sitten illan kuluessa eräs puolustuksen johtomiehistä oli yläravintolassa kuuluvasti julistanut, että niiden siivisten, jotka eivät voineet jäädä taloa puolustamaan, oli poistuttava, tarttui Veljeenkin hetken romanttinen mieliala. Markus oli nähnyt hänen muuttuneesta kasvonilmeestään, että hänen mielikuvituksensa oli, kuten kaikkien muidenkin, alkanut askarrella yöllisessä taistelussa, jolloin ulkona kaikuvat hyökkääjäin raivoisat huudot ja talon akkunoista kajahtelevat kiväärinlaukaukset, valaisten aina hetkeksi säkkipimeätä ympäristöä. Kaikki olivat varmaankin syvimmässä mielessään tunteneet, että tämä sittenkin oli vain hieman lapsekasta näyttelemistä, mutta asia oli nyt kerta kaikkiaan otettu niin vakavasti ja juhlallisesti, että hetken tunnelma oli saanut jokaisen lumoihinsa.

Kun Veli kehotusta noudattaen oli varustautunut poistumaan, oli hän lähtiessään pyytänyt Markustakin mukaan sekä tehnyt sen sillä sävyllä kuin olisi hän peljännyt toverinsa henkeä. Markus oli juhlallisesti kieltäytynyt, tuntien samalla sydämestään haihtuvan kaiken närän toveriaan kohtaan, varsinkin nähdessään sen paljon puhuvan jäähyväiskatseen, jonka tämä poistuessaan oli häneen heittänyt.

Huhu ylioppilastalon valtaamisesta, joka niin päteväpiirteisenä ja tärkeänä oli ilmestynyt talolle ja saanut kaikki lumoihinsa, oli osoittautunut yhtä päättömäksi kuin tuhannet edeltäjänsäkin. Pidettyään talolle jääneiden siivisten mieliä koko yön kaamean romanttisessa vireessä, oli se aamun valjetessa häipynyt omaan tyhjyyteensä. Yö oli kulunut aivan rauhallisesti ja aamulla oli Markus lähtenyt asuntoonsa "odottamaan järjestyneitä oloja", kuten hän lähtiessään oli tovereilleen sanonut.

Saatuaan päälleen ja koko ruumiilleen mukavan asennon tyynyjen välissä, tunsi hän ikäänkuin hiljalleen vaipuvansa alaspäin. Aivojen toiminta herpaantui, samalla kuin kuluneiden päivien kirjavat tapahtumat himmenivät ja häipyivät kokonaan näkyvistä. Sikeästi, unia näkemättä nukkui hän iltapimeään saakka. Havahtuessaan ja huomatessaan, että ympärillä oli pimeätä ja hiljaista, vaihtoi hän asentoaan ja vaipui uudestaan uneen.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, paistoi huoneeseen leppeä syysaurinko. Hän tunsi nyt itsensä selkeäksi ja valppaaksi kuin lapsi, joka tarpeeksi nukuttuaan kavahtaa heti istualleen ja tarttuu lähimpään leikkikaluun. Hän haukotteli perusteellisesti ja solahuttaen paidanhihat kyynärpäiden taakse siveli mielihyvin lämpimiä ja nuoruuden voimakkaita käsivarsiaan. Jääden mukavaan loikoma-asentoon nautti hän henkisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Samalla koetti hän arvailla, mille kannalle asiat ulkona kaupungilla olivat kehittyneet.

Ulkoa päin ei huoneeseen tunkeutunut minkäänlaisia ääniä. Ainoastaan kyökin puolelta päin kuului jotain vähäistä askartelun kolinaa. Markuksesta tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla kesäisenä sunnuntaina, jolloin hän muiden kirkkoon mentyä heräsi kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja syvässä hiljaisuudessa kuuli toisista huoneista kotinaisen askartelun ainoastaan hiljaisena kapsehtimisena. Hänen oli erinomaisen hyvä olla, niin hyvä, että häntä rupesi aiheettomasti naurattamaan. Samalla täytti hänet omituinen turvallisuuden tunto ja luottamus siihen, että kaikki päättyy mitä parhaiten sekä hänelle itselleen että kaikille niille, jotka nyt tuolla ulkona häärivät ja huutavat ja turhanpäiten kiihkoilevat…

Käytävästä kuului askelia, hänen ovelleen koputettiin ja sisälle astui palvelustyttö, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän mitään puhumatta ja äkäisen näköisenä asetti tuolille vuoteen viereen sekä poistui samalla. Tämä oli ensi kerta, jolloin Markukselle talon puolesta tarjottiin kahvia, mutta se ei ihmetyttänyt häntä ollenkaan. Pitäen sitä maailman luonnollisimpana asiana ryhtyi hän mielihyvin tyhjentämään kahvikannua ja leipälautasta.

Jatkaen velttoa loikoilemistaan koetti hän keksiä soveliasta ratkaisua avioliittokysymykselle, joka viime kerralla oli aiheuttanut ankaran erimielisyyden hänen ja Olgan välillä. Mutta hänen oli aivan liian kevyt ollakseen, jotta hän olisi voinut keskittyneemmin jotakin kysymystä selvitellä. Ajatukset karkasivat yhtä mittaa omille teilleen ja seurattuaan jonkun aikaa mielikuvituksensa leikkiä rupesi häntä uudelleen raukaisemaan. Käsivarsi pään alla nukahti hän huomaamattaan kuin lapsi, joka hetken vuoteessa leikittyään sekä tyhjennettyään lasillisen maitoa vaipuu jälleen unettaren helmaan ehtimättä edes mukavampaa asentoa itselleen ottaa.

Ensimmäinen havainto, minkä hän täydellisesti havahduttuaan teki, oli se, että huone oli puoli pimeä ja että uuninkyljessä näkyi kirkkaana ikkunankuvio. Ulkona paloivat siis jälleen sähkövalot!

Tällä kertaa kavahti Markus jalkeilleen hetkeäkään siekailematta sekä alkoi kiiruulla varustautua ulos lähteäkseen. Kun hän tuli eteiseen, näki hän talon neitien vilkkaasti keskustellen istuvan kahvipöydän ympärillä kirkkaaksi valaistussa vierashuoneessa.

— Go' dag, herr Kaarlela! huudahti vanhin sisar Markuksen nähdessään ja riensi juoksujalkaa puristamaan hänen kättään. — Får gratulera, för nu ha vi fått allt igen!

Markus tunsi olevansa kuin puusta pudonnut. Hän aavisti kyllä, mistä oli kysymys, mutta kaikki lähemmät asianhaarat olivat hänelle vielä tuiki tuntemattomat. Mutta hänen ei tarvinnut noloa tietämättömyyttään paljastaa. Hänet pyydettiin sisälle kahvipöytään ja toinen toiseltaan suunvuoron riistäen kertoivat sisarukset, kuinka tänä aamuna luotsilaiva "Eläköön" oli palannut odotetulta Pietarin matkaltaan sekä tuonut hallitsijan manifestin, jolla Suomi sai takaisin vanhat oikeutensa sekä lisäksi lupauksen eduskuntalaitoksen uudistamisesta ja yleisestä äänioikeudesta.

Sisarukset olivat pelkkää riemua ja päivänpaistetta. Samoin olivat kaikki ihmiset, joita Markus hetkistä myöhemmin kadulle tullessaan tapasi. Ilmassa oli samanlainen tuntu kuin ensimmäisen lakkopäivän aamuna, se vain eroa, että silloinen odotuksen jännitys oli nyt poissa ja sen sijalla huojennuksen riemu sekä varmuuden tunto.

Senaatintori oli juhlavalaistu ja iloisesti soristen liikkuivat ihmiset kaduilla, juhlien vapauden päivää. Aikeissa mennä Olgaa tapaamaan päättikin Markus Aleksanterilla kävellessään poiketa erääseen keskikaupungin kahvilaan, jossa hänen osakuntatoverinsa tapasivat kohdata toisiaan. Sillä häntä halutti ennen Olgan luo menoaan heittäytyä hetkeksi yleiseen riemun surinaan sekä imeä itsensä täyteen päivän juhlatunnelmaa.

23.

Avara kahvilahuone oli kirkkaasti valaistu ja kaikki pöydät olivat vieraita täynnä. Jokaisen kasvoilta hohti ilo ja keskustelun aiheena oli kaikkialla Suomen tulevaisuus, joka hitaimpienkin arki-ihmisten mielessä kangasti tällä hetkellä ruusun karvaisessa valossa. Toiset innostuivat ottamaan asian aivankuin Suomi olisi ollut jo itsenäinen valtio. Suoden mielikuvitukselleen täyden vapauden pohtivat he kuinka se ja se asia oli tästä puolin järjestettävä, oliko sotalaitos palautettava entisessä muodossaan vai asetettava kansallinen miliisi jne.

Erään pikku pöydän ääressä näki Markus Jussi Paavolaisen, jota hän ei ollut pitempään aikaan tavannut. Jussin pyöreät kasvot olivat pelkkää hymyä. Markus pudisti lämpimästi hänen kättään sekä istahti hänen seuraansa.

— Sinun kasvosi loistavat ja hymyilevät kuin täysikuu vuoden hedelmällisimpänä aikana, virkkoi hän aluksi.

— Eikö ole syytäkin niiden loistaa? vastasi Jussi.

— Onpa kylläkin.

— Ilmakin tuntuu nyt keveämmältä hengittää, kun kaikenlaiset kiipijät, urkkijat ja ilmiantajat ovat hävinneet takaisin maanalaisiin koloihinsa.

— Ja me saamme uudenaikaisen eduskuntalaitoksen. Kaiketikin ykskamarisen?

— Luultavasti. Ja yleisen äänioikeuden. Jos sinusta tulee edusmiesehdokas, niin saat minun ääneni, vaikka minä en olekaan sosialisti enkä taida sellaiseksi muuttuakaan.

Markus oli hyvillään siitä, että Jussi tuntui ottavan vakavasti hänen sosialisminsa. Hän lämpeni ja innostui yhä enemmän tuon tyynen ja humoristisessa valossa asioita katselevan toverinsa seurassa.

Kun he olivat hetkisen jutelleet niistä suurista tapauksista, jotka kaikissa pöydissä olivat keskustelun aiheena, siirtyi Markus kuin huomaamattaan omiin asioihinsa, mitkä olivat lähinnä hänen sydäntään. Jussi ei tiennyt vielä mitään hänen suhteestaan ja kun Markus oli hieman arastellen ilmaissut hänelle päätöksensä mennä naimisiin ihan kaikista lähimmässä tulevaisuudessa, sanoi hän:

— Mitäs siinä, mene pois vain naimisiin. Niinhän eräs sananlaskukin sanoo, että kaikkea katua saa vaan ei nuorra naimistaan.

Yhä enemmän lämmiten tästä toverinsa rohkaisusta jatkoi Markus:

— Mitäs sinä arvelet siviliavioliitosta?

— Hm, mutta eihän meillä ole siviliavioliittolakia.

— Onpahan tavallaan, koska oikeus voi julistaa miehen ja naisen aviopuolisoiksi. Olethan kai nähnyt viime aikoina tehtävän sellaisia avioliittoja?

— Mutta sellainen lakipykälähän on aivan erikoistapauksia varten: turvana avioliittolupauksella vietellyille naisille.

— Niin kyllä, myönsi Markus hiukan hämillään, — mutta niin kauan kuin meillä ei ole varsinaista siviliavioliittolakia, on minusta syy käyttää sitä menettelyä.

— No miksei sitten käyttää vanhaa vihkimätapaa siksi, kunnes saadaan oikea siviliavioliittolaki?

— Minä esimerkiksi en katso voivani polvistua mustatakkien eteen, julisti nyt Markus.

Jussilla näyttivät yksin silmälasitkin hymyilevän, kun hän vastasi:

— Onko sinussa vielä jäljellä niin paljon penikkatautia?

— Sanotko sinä penikkataudiksi pyrkimystä päästä irti pappisvallan kahleista? kivahti Markus loukkaantuneena.

— No rasittavatko sinua kovinkin nuo pappisvallan kahleet? kysyi Jussi, yhä yhtä hymyilevänä.

— Rasitti mitä rasitti, mutta minä en suostu olemaan polvillani papin edessä!

— Hi, hi, hi! nauroi nyt Jussi sydämensä pohjasta. — Sinussa näkyy olevan vielä aika lujassakin penikkatauti.

Markus murjotti mitään puhumatta. Hetken kuluttua jatkoi Jussi vakavasti:

— Entäs morsiamesi, eikö hänkään tahdo kirkollista vihkimistä?

— Sepä se tässä on, että hän tahtoo sitä, tunnusti Markus onnettoman näköisenä.

Jussin kasvot muuttuivat jälleen hymyileväksi täysikuuksi.

— Miksi et silloin suostuisi sinäkin siihen, sillä sisällisesti vapaata miestä eivät muotoseikat sido.

Markus katsoi ihmetellen toveriaan, joka yhtäkkiä tuntui kuin kasvaneen kokonaisen päänsä pituuden sitten viime näkemän. Samalla tunsi hän noiden toverinsa lausumien yksinkertaisten sanojen panneen hänen vakaumuksensa horjumaan. Hän katseli asiaa ikäänkuin ulompaa ja silloin hänestä alkoi näyttää, että se ei olekaan mikään oikea vakaumus, vaan tosiaankin eräänlaisesta penikkataudista johtunut päähän-patoutuma. Ja kun hän moniaan hetken kuluttua oli matkalla Eerikinkadun päähän, tunsi hän olevansa valmis ilahduttamaan Olgaa myönnytyksellään.

Annan- ja Eerikinkadun kulmassa tavoitti Markus Tuomisen, joka oli matkalla kotiinsa.

— Onneksi olkoon! toivotti Markus, puristaen Tuomisen kättä. — Kaikki on saatu takaisin ja lisän kanssa!

Tuominen katsahti hiukan kummastuneena Markukseen, joka jälleen sai aiheen tehdä itselleen kysymyksen, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan olikaan. Kahvilassa oli hän juuri kuullut toveriltaan suurlakon loppukohtauksista, jotka olivat sattuneet — hänen nukkuessaan. Kun vapautusmanifestin Pietarista saavuttua porvarilliset puolueet olivat julistaneet lakon päättyneeksi, oli järjestyneen työväestön puolelta vaadittu sitä vielä jatkettavaksi, koska tulokset eivät tyydyttäneet heitä. Olipa tämän erimielisyyden johdosta ollut vähällä syntyä verinen yhteentörmäyskin. Kun lakko porvarillisten taholta oli julistettu päättyneeksi, oli eräs keskikaupungin suurimpia liikkeitä avannut myymälänsä. Joukko punakaartilaisia oli marssinut sulkemaan liikettä, koska heidän puolueensa ei ollut katsonut lakkoa vielä päättyneeksi. Tätä myymälän sulkemista estämään oli rientänyt ylioppilaskaartilaisten kantajoukko, joka tämän luontoisten tapausten varalta oli viime lakkopäivinä erään entisen upseerin johdolla uudelleen järjestäytynyt. Molemmat joukot olivat uhkaavina ja sähköisinä seisoneet vastakkain mainitun liikkeen edustalla, revolverit valmiina antamaan tulta, ja ainoastaan työväen kaartilaisten maltillisen perääntymisen avulla vältettiin viimeisessä silmänräpäyksessä verenvuodatus. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten työväestön taholtakin virallisesti julistettu lakko päättyneeksi. Mieliin oli sillä taholla kuitenkin jäänyt jonkun verran katkeruutta, jota varsinkin tuo ylioppilaskaartilaisten kiihkeä menettely oli omiaan pitämään edelleenkin vireillä.

— Niin, tosinhan sitä nyt ei ihan kaikkea saatu, mitä vaadittiin, mutta ovathan tulokset sittenkin sentään sangen tyydyttävät, kun ottaa huomioon eduskuntalaitoksen uudistamisen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, koetti Markus tasotella ensi sanojensa vaikutusta.

— Herrat ne taas juksasivat meitä! sanoi Tuominen lipsauttaen ärtyisästi näppiään.

— Tänä aamunahan se oli vähällä syntyä tappelukin meikäläisten ja ylioppilasten välillä, jatkoi hän hetken kuluttua ja silmäsi epäluuloisesti Markusta.

— Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. — Itse en ollut kohtauksessa mukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.

— En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan, ilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.

Hänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti hänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue pohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.

— Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka tässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja naisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä tyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän epäröiden:

— Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä vieraalle tarjota, niin…

— Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi aikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti Mustosta.

He heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä Tuominen:

— Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi edes kahvikupin vieraalle tarjota.

Huolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti ryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta kutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa alastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.

Juuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle, lennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen toisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt perusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi kynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta:

— Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!

Käyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui, nähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja katosi pimeään.

Markus astui sisälle ja sulki oven perässään.

— Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga, painaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen Markukseen kuin hukkuva.

— Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja sulki hänet hellävaroen syliinsä.

Olga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:

— Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän aina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt hän on kuin vimmattuna sen roiston perään.

— Kavanderinko?

— Niin.

— Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.

— Liepä mikä hyvänsä, mutta en minä vain jaksa uskoa hänen aikeistaan mitään hyvää.

Kääntääkseen hänen ajatuksensa pois tästä ikävästä asiasta lausui Markus, kun Olga oli ehtinyt jonkun verran tyyntyä:

— Kuulehan nyt, minä olen päättänyt jo tänä iltana kirjoittaa veljelleni sekä pyytää häntä lähettämään kuulutuskirjani. Sen saavuttua toimitamme heti itsemme kuulutuksille Viipurissa sekä menemme itse perässä vihittäviksi siellä sinun äitisi luona. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

— Sinä et siis enää tahdokaan sitä siviliavioliittoa? virkkoi Olga ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— En, myönsi Markus ja hänestä tuntui tällä hetkellä miltei käsittämättömältä, että hän oli niin itsepäisesti saattanut kiivailla siviliavioliiton puolesta.

He viettivät yhdessä koko illan keskustellen ja neuvotellen niistä monista pikku asioista, jotka avioliittoa ja kotia perustettaessa tulevat kysymykseen, sekä unohtaen kokonaan ne päivän suuret tapahtumat, mitkä muiden mieliä pitivät vireessä.

24.

Oli kulunut muutamia viikkoja suurlakosta.

Seppä Tuominen istui eräänä aamuna hihasillaan keinutuolissa sekä käänteli kädessään eilisiltaista Työmiehen numeroa. Hänen vaimonsa kapaloitsi toista kaksospoikaa. Toinen oli vielä puolipaljaana korissa sängyn päällä sekä huusi täyttä kurkkua. Tuo taukoamaton, kimeä ja itsepintainen huuto hermostutti Tuomista, niin ettei hän saanut silmiään ja ajatuksiaan kiinnitetyksi mihinkään erikoiseen kohtaan sanomalehdessä, vaan levitteli ja taittoi sitä yhtä mittaa sekä käänteli sitä puolelle ja toiselle. Välistä silmäsi hän pikaisesti vaimoaan ja näki, että hänenkin hermostuneisuutensa nousi nousemistaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut mennä tyynnyttämään huutavaa poikaa, mutta hän oli ärtynyt sekä lapseen että vaimoonsa ja itseensä eikä liikahtanut paikaltaan. Tällä kertaa eivät vaimon kuihtuneet ja kalvistuneet piirteet herättäneet hänessä sääliä, vaan päin vastoin lisäsivät hänen ärtyneisyyttään. Hän jäi siis alalleen ja sytyttäen lyhyen ajan sisällä jo kolmannen ajuripaperossin veteli sitä kiihottuneesti, niin että laihat posket joka imaisulla painuivat syvälle kuopalle.

Hän ei ollut vieläkään onnistunut saamaan mitään vakinaista työpaikkaa. Kuinka hän yleensä oli perheineen päässyt näiden kuluneiden viikkojen yli, sitä hän tuskin itsekään selvästi käsitti. Puute oli tietysti kohonnut äärimmilleen. Kaikki mahdolliset apulähteet oli jo aikoja tyhjennetty ja nälkä irvisteli yhä uhkaavampana. Vuokra oli tietysti maksamatta ja talonomistaja oli jo uhannut karkottaa heidät huoneestaan, ellei sitä lähipäivinä suoritettaisi.

Joka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja palannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus näillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa olevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut siinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien päivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset kosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä ja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona oli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli kokonaan tyhjän pohjalla.

Ikäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen kipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta siitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi. Vaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle otti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta huutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä. Äiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa suinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja läpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin vihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet hermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen vaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja että koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta istui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen käsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun palanutta paperossin pätkää.

Yhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän heitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:

— Voi, herra ju-umala tätä elämää!

Se oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla tarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se ratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.

Kauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi vaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet estetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän rynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin päästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten parkunan.

Eteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi temmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja ahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän takaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva yksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen seurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen lopuksi havaintonsa kysymykseen:

— Onks toi nainen känniss' vai?

Tuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin, missä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän kysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten läsnäolon.

— Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille vihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.

Kun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän takanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli tapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen jälkeensä.

Vaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan itkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen typertyneen näköisinä ylös kattoon.

— Hermokohtaus… hermokohtaus vain… kyllä se… kyllä se jo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka hämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.

Huomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi itkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa, jos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän itse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli hänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan selvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua perheensä tukalaan asemaan.

Hän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä, ettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli pyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti keskikaupunkia kohti.

Tultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään mainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään seisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen, hänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.

— Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.

— Humalassa? sopersi Tuominen. — Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka tässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.

— No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta, ehdotti Virtanen.

— Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan vilahti vaisu toivonkipinä.

— No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti hetkisen ja ehdotti sitten arastellen:

— Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit osan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi sellaista tavaraa.

— Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi paikkaamaan, selitti Virtanen. — Mutta pään täyden olutta me sillä aina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen herran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä pennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin. Niinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa itkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä, kun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä. Tule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.

Tuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi hän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan vanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät vuorotellen sanat: Restaurant — Ravintola.

— Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?

— Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.

— No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. — Mene sinä edellä, sinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen portaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.

25.

Kapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein silmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja suupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven pielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen kuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän nähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat ennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja vieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa talon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan, jollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään konstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan tönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä ovea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.

Se oli tyypillinen toisen luokan helsinkiläiskapakka kuluneine ja hieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen, polyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa kaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun välisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa rappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä porvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen lopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.

Lähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava emäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja hallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari, lihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku edessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka tarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan nauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua häntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla herättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan. Toinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen asuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä oli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat synnynnäistä herrasmiestä. "Tuomarin" sukkeluudet olivat kaikki häneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja ylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin odottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus, jota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai silloin "tuomarin" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan kokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa takaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen heltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen sovinto, kunnes "tuomari" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi uudelleen.

Muut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi katsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä lausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he "tuomarin" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään. Biljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta päättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin olutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä, ojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.

Tuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar, jonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta lihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta silmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä kantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että ensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla voitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta sekä pyysi pari pulloa olutta.

Mitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät hänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui sijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan levollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään. Kohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten pöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.

— No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit sekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.

Kun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit vaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä vapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä varsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet. He kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne palamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.

— No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet rahoissa? tiedusteli Tuominen.

— Koiranhäntää! vastasi Virtanen. — En yhtä ainutta päivää ole ollut työssä sitten sen meidän lakkomme.

Olut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli avomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.

— Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi hän, — kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään elätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka lainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi henkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on jo monasti tullut rasvattu naru mieleen… Ja nyt tässä on lopuksi jouduttu asunnon suhteenkin ajelulle…

— Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi höltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.

— No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi kortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin pantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime yönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen akkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä hunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran kunnollisen pään täyden… sitten menköön kaikki vaikka päin…

— Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.

— Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.

Tuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa epärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan. Vaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän ollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka kyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki humalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa kalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen suonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun mahdollisuuksia.

Virtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.

— Se… se… kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan? Hän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä alemmas.

— Se… siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.

— Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.

— Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. — Niin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa samoilla oljilla, tuota…

Seuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen kuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan sen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista päämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.

"Tuomarin" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä kymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen soittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen tuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet silmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän päätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut biljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia kohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin itseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää myötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin keuhkoin laulaa:

Minäpä se olen se veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturivuori.

Kun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä huoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä pelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun jälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä itse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi julmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota odottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo ovenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.

— Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa johdosta.

— Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.

— Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.

Hän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.

— Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen estelyistä.

— Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän luo.

— Mitä, eiks me saa enää olutta omalla rahallamme? huusi Virtanen.

— Älkää nyt ruvetko siinä rähjäämään, vaan lähtekää hyvällä ulos eli minä käsken poliisin, uhkasi ovenvartija.

— Luuleks snää senkin pussileuka, että mää pelkään sun lahtareitas, möyrysi Virtanen.

Hänen raskas verensä oli pääsemässä kuohumistilaan ja äskeinen myötätunto oli yhtäkkiä muuttunut meuruavaksi vihaksi herraskaisia kohtaan, jotka huoneen perällä saivat ryypiskellä ja hoilottaa kaikessa rauhassa, kun sen sijaan häneltä ja toveriltaan kiellettiin olut. Kulmikkaan vihansa puhdissa tarttui hän pöydän reunoihin kuin aikeissa heittää sen nurin.

— Kuule, mitä sinä nyt tyhjää, lähdetään pois ja siirrytään toiseen paikkaan, ehätti Tuominen häntä houkuttelemaan, tarttuen hätääntyneenä hänen käsipuoleensa.

— Tuominen, kuule, vedätkö sinäkin yhtä köyttä noiden haljujen kanssa? mörähti Virtanen ja otteensa hellittäen nousi pöydän äärestä.

Tuominen oli sillä välin pujahtanut ovesta ulos ja ikäänkuin häntä käsiinsä tavoitellen hoippui Virtanen perässä. Jyrkissä portaissa kaatui hän suurella ryminällä nurinniskoin ja vieri melkein katukäytävälle. Synkeästi sadatellen hapuili hän jalkeilleen.

— Tuominen hoi! Missä sinä olet, tulehan tänne, niin minä oikeilla aikamiehen kämmenillä hieron sinusta herrasvinkeet! huusi hän seisaalleen päästyään.

Mutta hän oli niin juovuksissa ja pyörällä päästään, ettei hän ohikulkevain ihmisten takia äkännyt Tuomista, joka seisoi etempänä katukäytävällä ja levotonna koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä riehautuneen toverinsa kanssa. Hän näki konstaapelin kiinnittäneen jo huomionsa Virtaseen ja tuntien itsensä kykenemättömäksi hillitsemään tuota vahvaraajaista miestä, pudisti hän huolestuneena päätään ja lähti omille teilleen.

Virtanen kulkea toikkuroi pitkin katukäytävää, kiroillen itsekseen, tölmien vastaan tulevia ja sisällään kiehuvan vihan pakotuksesta väliin hampaitaan kiristäen. Wladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa horjahti hän erästä pönäkkää herrasmiestä vasten, josta kiukustuneena tämä tyrkkäsi häntä niin että Virtanen oli kaatua nenälleen katuun.

— Senkin sika! ärjäisi herrasmies ja jatkoi matkaansa sen enempää kohtauksesta välittämättä.

— H—tin herrat! karjui Virtanen ja päästyään hiukan tasapainoon lähti jotakin mielijohdetta seuraten kompuroimaan kadun yli, pakottaen ohi kiitävän ajurin hetkeksi pysäyttämään hevosensa sekä syytämään hänelle haukkumasanoja.

Ennenkuin hän ehti vastakkaiselle katukäytävälle, tarttui joku lujalla otteella hänen käsivarteensa sekä pysäytti hänet siihen paikkaan. Kääntyen pysäyttäjäänsä sekä avaten sameat silmänsä selkosen selälleen, näki Virtanen edessään poliisikonstaapelin, joka komensi häntä seuraamaan mukanaan.

Aivankuin tuo kiiltonappinen ja kaskipäinen järjestysvallan edustaja olisi sulkenut itseensä kaikki ne kiusat, jotka Virtasta olivat kohdanneet ja aivankuin hän olisi esiintynyt sen herraskaisuuden esikuvana, jota kohtaan häneen näinä kuluneina viikkoina oli imeytynyt katkera viha, sai konstaapelin äkillinen ilmestyminen ja luja kouraisu Virtasen raivon kuohahtamaan yli reunojensa. Mitä hänen aivoissaan vielä oli jäljellä selvän järjen kipinää, pimeni yhtäkkiä, kouristuksen tapaisella liikkeellä tempasi hän puukkonsa sekä mörähtäen: — s—nan lahtari! — iskien sen konstaapelin rintaan.

Konstaapeli hellitti otteensa, horjahti ja kaatui maahan. Virtanen jatkoi lonksavin polvin ja tylsänä matkaansa pitkin keskikatua. Hänen takanaan kuului huutoja ja ihmisiä riensi paikalle, mutta mistään piittaamatta ja olematta edes täysin selvillä siitä, mitä hän oli tehnyt, toikkarehti Virtanen kadulle, kunnes Länsi-Henrikillä paikalle rientäneet konstaapelit ympäröivät ja vangitsivat hänet.

26.

Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun "uutta Suomea" rakennettiin. Ennen kaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia pidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia yhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus vaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen ja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari, jossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan tukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

Päätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne, jotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä eilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki käydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet pyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime aikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen kansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa. Suomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita vielä eilen ei oltu uskottu olevan olemassakaan. Se karakteristiikka, jonka Runeberg, Topelius ym. sekä heidän aikanaan että ennen sitä olivat Suomen kansasta antaneet, oli yhtäkkiä mennyt nurin, niin että monet saivat ainaisen pelon ja epäluulon tuota vanhaa, hyvänahkaista Mattia kohtaan.

Mutta jos nämä viimemainitut vetäytyivät ylpeästi erilleen ja katsoivat pessimistisesti tai halveksuen sitä lastenkamaritouhua, jolta kaikki ensi katsauksella näytti, niin oli sentään paljon niitäkin, jotka pelkäämättä olivat laskeneet kätensä auraan ja hikipäässä tekivät todellista, positiivista työtä uuden Suomen rakentamiseksi. Vaikka toisaalta kaiken karvaisten radikaalien piipitys ja suunpieksäntä sekä toisaalta dynamiittisankarien, pakkoluovuttajain ja temppelinraastajain hurjuudet täyttivät ilman pauhinallaan, tehden toivottomaksi monen eilispäivien lapsen, oli näillä kuitenkin varma usko siihen, että vuosisataisesta levostaan järkytetyn suomalaisen Matin kasvonpiirteet selkiintyvät jälleen hyviksi ja ymmärrettäviksi — ja siinä uskossa he tekivät työtä tulevien aikojen varalle.

Sillä aikaa kuin muut täten rakensivat tai olivat rakentavinaan uutta Suomea, rakensi Markus kaikella kiiruulla ja tarmolla omaa kotia, ottaakseen sitten hänkin kodin ja perhe-elämän vankalta pohjalta osaa yhteiseen työhön.

Iltahämärässä pari päivää edellisessä luvussa mainittujen tapausten jälkeen asteli hän pitkin Tehtaankatua Neitsytpolulle päin, kainalossaan lähes kymmenen metrin mittainen kattolistan pätkä. Hän hymyili käydessään, sillä hänen mieleensä oli juuri juolahtanut muurahainen, joka raahaa pitkää kortta kekoonsa. Aivan samoin oli tällä kertaa hänenkin laitansa. Viikko sitten oli hän Neitsytpolun varrelta vuokrannut avaran, kaksiakkunaisen huoneen, joka piti verholla jaettaman kahtia. Siihen tarpeeseen oli hän juuri ostanut listan eräältä puuseppätehtaalta Hietalahden puolella.

Viime viikolla oli hän, vuokrakuukauden päättyessä, jättänyt vanhan asuntonsa Rauhankadulla ja menoja säästääkseen asettunut jo uuteen kotiinsa, jonne hän oli hankkinut välttämättömimmät huonekalut.

Saatuaan ovissa hankalasti kuljetettavan ostoksensa kunnialla perille, ryhtyi hän sitä heti kiinnittämään paikoilleen. Olgan piti myöhemmin illalla tuoda valmistamansa verho, jonka he sitten yhdessä kiinnittäisivät listaan. Sitä ennen oli Markuksen oltava vielä eräässä kokouksessa.

Sitten suurlakon oli hän antanut opintojensa levätä, pysyen samalla myös erillään kaikista yleisistä asioista. Tänään oli hän kuitenkin päättänyt mennä sosialistisen ylioppilasyhdistyksen kokoukseen. Sellainen yhdistys oli äskettäin perustettu ja pitänyt jo muutamia kokouksia. Markus ei ollut niissä ollut vielä mukana ja koko yhdistys oli herättänyt hänessä eräänlaista ennakkovastenmielisyyttä. Olipa muutenkin näinä kuluneina viikkoina yhä useammin asettunut hänen eteensä kysymys, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan olikaan. Varsinkin iltaisin, luettuaan päivän Työmies-numeron, oli hän saanut käydä tilille itsensä kanssa. Mainitun lehden sävy oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kuin sosialistinen puolue suurlakon vaiheissa oli saanut ilmaa siipiensä alle sekä kehittynyt merkitseväksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi. Niin kiivaasti kuin Työmies olikin ennen käynyt yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun, niin oli se tehnyt sen kuitenkin varmalla tahdilla. Nyt oli tuo tahdikkuus muuttumassa ylimielisyydeksi ja röyhkeydeksi sekä kiivaus räähkyydeksi. Lukiessaan sellaisia kirjoituksia, joissa katupoikamaisella riihattomuudella käytiin kaiken vanhan kimppuun, oli Markus monta kertaa aivankuin itse huomaamattaan asettunut vastahankaan. Hän oli itsekin usein mitä tulisimmin kiivaillut esimerkiksi kirkonoppia ja pappeja vastaan, mutta nähdessään näitä nyt suorastaan loalla ryvetettävän, olikin hänen myötätuntonsa yks kaks asettunut niiden puolelle. Ne patriarkkaalispietistiset vaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka olivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat alkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä täysin selvillä.

Kun hän ajatteli monia todellisia epäkohtia yhteiskuntaelämässämme sekä muisti sellaisia työläisluokan yksilöitä kuin seppä Tuominen, Olga ja useat muut heidän kaltaisensa, oli hän täynnä sosiaalista kiivautta ja parannusintoa. Niillä perusteilla uskotteli hän vielä edelleenkin olevansa sosialisti ja koetti riepata tämän parasta aikaa mahtiinsa nousevan puolueen liepeissä. Siinä mielessä oli hän päättänyt mennä tutustumaan sosialistiseen ylioppilasyhdistykseenkin, jonka hän oli saanut kuulla olevan taas tänä iltana koolla ylioppilastalolla.

Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei muistanut katsoa kelloa ennenkuin lista oli paikoillaan. Aika, jolloin kokouksen oli ilmoitettu alkavan, oli jo hiukan ohi ja hän lähti kiiruusti rientämään määräpaikkaan.

Pujotellessaan Aleksanterinkadun yli yhytti hän Tallbergin rautakaupan edustalla Tuomisen, joka kiireesti astellen oli juuri aikeissa lähteä oikaisemaan Kolmikulman halki. Hän huomasi myös Markuksen ja nostaen suuressa kaaressa lakkiaan tervehti häntä.

— Hyvää iltaa, herra Kaarlela!

Hän oli pelkkää hymyä ja hyväätuulta koko mies. Mielihyvin pysähtyi Markus puristamaan hänen kättänsä.

— No jo se viimeinkin nykäsi! ilmoitti Tuominen ja katsoi Markusta aivankuin hän olisi juuri-ikään saanut tiedon suuresta arpajaisvoitosta.

Markus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten muisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:

— Oletteko saanut työpaikan?

— Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta yhä voittajan katsein. — Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä tässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa kuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä päästyäänkin.

— Pääsittekö johonkin tehtaaseen?

— Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia. Mutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran varteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää hammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet päälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy pitkästä aikaa hymyn väreet.

Yhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen jatkoi hän:

— Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt sanomalehdistä?

— Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla konstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. — Oliko se juuri sama Virtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?

— Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen sitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa kapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se herja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän minun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin hoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se näet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin kanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa pahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa. Mutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä sittenkin jätin hänet.

— Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla ole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. — Se oli nyt kerta kaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain hetkistä aiemmin hänen seuraansa.

— Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina sellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle toinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.

Hetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen kasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:

— Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että leivänkannikka on tullut taas näkösälle.

Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet huudahtamalla:

— Tuominen, kuulkaahan!

Kun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:

— Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman katon alle Olga Mustosen kanssa?

Tuominen sai suuret silmät.

— No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli käy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä olisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein tosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.

Markus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta todistuksesta.

— Viekää nyt vaimollenne paljon terveisiä ja tervetuloa sitten meidän vieraiksemme, jahka me olemme asettuneet yhdeksi taloksi.

— Kiitos, kiitos, kyllä me tulemme! ja heilauttaen jälleen suuressa kaaressa lakkiaan lähti Tuominen pitkin askelin ilosanomaansa kotiin kiidättämään.

Markus katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Ja lähtiessään jatkamaan matkaansa ylioppilastalolle tunsi hän jälleen itsensä miltei luokkatietoiseksi sosialistiksi.

27.

Ensimmäinen huomio, minkä Markus kokoukseen tullessaan teki, oli hänelle melkoinen ja samalla vastenmielinen yllätys. Kokous oli jo alkanut ja puheenvuoroa käytti parhaillaan — Heino Kavander.

Markus asettui erilleen muutamaan nurkkaan ja alkoi tehdä havainnoita. Hän oli sekä kuullut että nähnyt sanomalehdistä, että suurlakon jälkeen oli melkoinen joukko ylioppilaita liittynyt sosialistiseen puolueeseen. Nyt näki hän heidät kaikki koolla. Kavanderia lukuunottamatta olivat he kaikki muista osakunnista ja hänelle ennestään kokonaan vieraita. Että Kavander kuului myös näihin marraskuun sosialisteihin, kuten heitä oli alettu nimittää, sitä hän ei ollut osannut aavistaakaan.

Kavanderilla oli kaulassaan punainen kravatti, kuten useimmilla muillakin kokouksen jäsenillä, ja hänen puheensa vilisi voimasanoista sekä toinen toistaan radikaalisemmista mielipiteistä. Kokouksessa ei tuntunut olevan mitään erikoista keskustelukysymystä, vaan jokainen teki vuorostaan selkoa niistä vaikuttimista, jotka hänestä olivat tehneet sosialistin. He kilpailivat voimasanoillaan ja radikaalisuudellaan, aivankuin peläten toisten ja varsinkin parin saapuvilla olevan sosialistijohtajan epäilevän heidän kääntymyksensä vilpittömyyttä. Lisäksi huomasi Markus usean esityksessään tavoittelevan sitä sanonnan sävyä, mikä nykyään alkoi yhä räikeämpänä ilmetä Työmies-lehdessä.

Markus kuunteli noita proselyyttien todistuksia hyvin sekalaisin tuntein. Jotkut vaatimattomimmat joukosta tekivät häneen hyvän ja vilpittömän vaikutuksen, mutta useimmat punaisine kravatteineen ja kuohuvine kiihkoineen herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja epäluuloa. Vaikka hänen täytyikin myöntää luonnolliseksi asiaksi että suurlakko, samalla kuin se oli järkähyttänyt niin monta muutakin vanhaa perustetta, oli ihmisten ja vallankin nuorten mielissä saanut aikaan täydellisiä vallankumouksia, niin ei hän voinut estää mieleensä hiipimästä epäilystä, että useilla läsnäolijoista oli sosialistiksi kääntyessään häämöttänyt mielessä eduskunta ja vaikutusvaltainen asema köyhälistöpuolueen johdossa. Varsinkin herätti hänessä Kavander tällaisia epäilyksiä. Hänen oli aluksi miltei vaikea uskoa silmiään ja korviaan, nähdessään täällä Kavanderin punaisessa kravatissa ja kuullessaan hänen kiivailevan sorretun köyhälistön puolesta — saman Kavanderin, joka parisen kuukautta sitten oli ylimielisesti loukannut Markusta hänen työläisnaisten puolesta kirjoittamansa artikkelin johdosta.

Mutta kun hän lähemmin ajatteli asiaa, soveltui kaikki vallan hyvin yhteen Kavanderin luonteen kanssa. Siihen saakka kuin työväenpuolue oli ollut vähäinen ja vailla valtiollista mahtia, oli hän halveksinut siihen kuulumista, mutta kohta kun osat olivat muuttuneet ja toisaalta sosialismi oli yhtäkkiä saavuttanut ikäänkuin käyvän rahan arvon, toisaalta taas siihen kuuluminen alkoi olla jo melkein muotiasia, oli Kavander pitänyt soveliaana liittyä mukaan. Sosialisteihin lukeutumisessa ei nyt enää ollut mitään alttiiksipanon vaaraa, päinvastoin yhtä ja toista voitettavana. Että Kavanderin kääntymiseen olisi millään tavoin vaikuttanut hänen suhteensa Hilmaan, sitä ei Markus ottanut ollenkaan uskoakseen, koska hän ensinnäkään ei, paremmin kuin Olgakaan, uskonut tuota suhdetta Kavanderin puolelta vakavaksi.

Markus oli panevinaan merkille, että hänen sisälle astuessaan ilmeni Kavanderissa jonkunlaisia levottomuuden oireita. Kun kokouksen virallinen puoli päättyi ja yhdessä oloa jatkui vapaasti keskusteltaessa, läheni Kavander hiukan epäröiden Markusta, joka edelleenkin istui yksinään nurkassaan.

— Sinä et käyttänytkään puheenvuoroa? lausui hän aluksi, kun olisi tervehditty.

— Eipä minulla ollut mitään niin tärkeätä sanottavana, vastasi Markus, — tai jos olikin, niin se olisi vain ikävystyttänyt herroja ja häirinnyt niitä liikuttavia todistuksia, joilla herrat kilpailivat keskenään.

Itse asiassa oli hänen mieleensä juolahtanut Tuomisesta erotessaan puhua kokouksessa, jos siihen tilaisuutta tarjoutuisi, työttömyyden aiheuttamista surkeuksista ja mainita tuoreeltaan Virtasen esimerkki sekä kuinka taloudelliset parannukset ensi kädessä olisi kohdistettava siihen, ettei kenenkään yhteiskunnassa tarvitsisi joutua kärsimään pitemmästä työttömyydestä. Mutta ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka hän oli kokouksessa saanut, olivat tyrehdyttäneet sanat hänen suuhunsa.

Hänen ivalliseen huomautukseensa ei Kavander osannut vastata mitään. Nolouttaan peittääkseen hymähti hän ylimielisesti ja sytytti paperossin ja toinen peukalo pistettynä samettiliivin olka-aukkoon puhalteli lyhyitä savutupruja ylös kattoa kohti, keikauttaen joka puhallukselle päätään taaksepäin. Tuo hänen paperossinpolttotapansa oli aina omituisesti ärsyttänyt Markusta. Nyt se yhdessä hänen samettiliivinsä ja punaisen kravattinsa kanssa sai hänet suorastaan vihan valtaan. Olgan takia oli hän jo kauan halunnut vetää hänet tilille ja nyt päätti hän ottaa asian esille.

— Kuulehan, mikä tarkoitus sinulla oikeastaan on sen Hilma Mustosen suhteen? kysyi hän äänessään uhkaava sävy.

Kavander säpsähti, mutta naamioitsi sitten äkkiä itsensä suuttuneeksi ja vastasi:

— Mutta mitä ihmeessä se sinulle kuuluu?

— Se kuuluu paljonkin, sillä minä menen piakkoin naimisiin hänen vanhemman siskonsa kanssa ja niin ollen minun velvollisuuteni on katsoa, ettei tuleva kälyni joudu hunningolle.

Kavander koetti nyt ottaa leikillisen äänilajin vastatessaan:

— Vai aiot sinä naimisiin hänen kanssaan. No, onneksi olkoon! Minä aion myös naimisiin Hilman kanssa.

Tuo nulikkamainen sanaväännös suututti yhä enemmän Markusta. Hän ponnahti seisaalleen ja lyöden rystysensä joka sanalla pöytään lausui:

— Kuule sinä, jos sinä vain saatat sen tytön hunningolle, niin minä totisesti vedän sinut siitä kerran tilille ja sitä tilintekoa sinä tulet ikäsi muistamaan!

Sana sanalta, jonka hän lausui, nousi hänen vihansa, niin että hänen lopulta oli vaikea hillitä itseään käymästä Kavanderiin käsiksi. Kohtaus oli herättänyt huomiota ja yhä useampia katseita kääntyi heihin.

Kavanderin kasvoilla vaihtelivat pelko ja viha.

— Höpsis, kun tyhjästä suuttuu! mutisi hän ja vetäytyi toveriensa luo.

Markus näki hänen kertovan heille jotakin, minkä johdosta häneen heitettiin kummastuneita, epäluuloisia ja pilkallisia katseita. Hänet valtasi suuri halu purkaa heille vasten silmiä kaikki se, mitä hänen mielessään kokouksen aikana oli liikkunut sekä julistaa heille halveksumisensa. Mutta hän sai hillityksi itsensä ja lähti sen sijaan lujin askelin huoneesta.

— Kiekuvat kiipijät! mutisi hän hammastensa välitse, painaessaan oven jäljessään kiinni.

Laskeutuessaan alas ylioppilastalon portaita selveni hänelle askel askeleelta, että hän oli nyt kääntänyt selkänsä sille puolueelle johon hän viimeksi oli koettanut kotiutua. Mutta tällä kertaa ei hän tuntenut mitään tuuliajolle joutumisen pelkoa, vaan sisäistä varmuutta ja lujentumista sekä samalla eräänlaista vapautuksen riemua.

Ilta oli kostea ja sumuinen ja katulyhdyt tuikkivat kuin kellertävän verhon sisältä. Markus nosti palttoon kauluksen pystyyn ja lähti tyhjentyneitä katuja pitkin astelemaan uutta asuntoaan kohti.

Kun hän Mikonkadulta tullen oikasi Esplanadin poikki Kasarminkadulle, sivuutti hän Runebergin patsaan luona erään naisen, jota humalaisella äänellä puhutteli silinteripäinen herra. Kuljettuaan jo kappaleen matkaa heidän ohitseen, herätti hänet ajatuksistaan naisen ääni. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuullessaan naisen uudelleen puhkeavan puhumaan, säpsähti hän epämieluisasti tuntiessaan Sandran äänen.

Ympäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen jäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus, päästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän kuitenkin ollut erehtynyt.

— No mutta… Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään hänen eteensä. — Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että sinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla näkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?

Markus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy. Sandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi hämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.

— Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän huolettomuutta tavoitellen. — Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä kaikki.

— Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!

— Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten töllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.

Markuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä painostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja virkkoi:

— Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se varttoo just minua. Hyvästi sitten!

Hän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa kohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja solakka vartalonsa häipyi sumuun.

— Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän surumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan ylös Kasarminkatua.

28.

Sisälle tullessaan tapasi Markus siellä Olgan istumassa leposohvalla itkettynein silmin.

— Mitä nyt taas on tapahtunut? huudahti hän, istuutuen Olgan rinnalle ja kietoen kätensä hänen vyötäisilleen.

— Hilma… änkytti Olga ja alkoi uudelleen itkeä.

— Mitä Hilma on tehnyt? kysyi Markus, muistaessaan että Kavander oli hänen lähtiessään jäänyt ylioppilastalolle.

— Hän ei lähdekään Viipuriin äidin luo, vaan uhkaa asettua sen Kavanderin kanssa yhdessä asumaan, nyyhkytti Olga. — Tänä iltana sanoi hän sen minulle.

Kun Olga ja Markus olivat ehdottaneet Hilmalle, että hän tulisi heidän luoksensa asumaan, jota varten he olivat vuokranneet kyökin ja kamarin, oli Hilma kieltäytynyt ja aikonut yksin jäätyään lähteä Viipuriin äidin luo. Sen vuoksi oli Markus heidän tulevaa kotiaan varten vuokrannut vain yhden huoneen.

— Se Viipuriin lähtö täisikin olla vain tekosyy, virkkoi Markus.

— Kaiketikin. Enkä minä ymmärrä, mitä minä voisin hänelle tehdä, sillä hän ei tottele minua enää ollenkaan. Äidille minä en henno koko asiasta mainita eikä siitä olisi mitään apuakaan.

— Tiedätkö sinä, että Kavanderista on tullut muka sosialisti?

— Pyh! ja Olga keikautti ylenkatseellisesti niskaansa.

— Minä tapasin hänet kokouksessa ja puhuin siitä Hilman asiasta.

— No mitä hän sanoi? kysyi Olga jännittyneenä.

— Sen verran kuin sain selvää hänen vällötyksestään, niin aikoi hän naimisiin Hilman kanssa.

— Naimisiin! huudahti Olga. — Jospa he menisivätkin edes oikeisiin naimisiin, mutta sitäpä he eivät tee, vaan aikovat ilman muuta asettua yhdessä elämään. Siten kuuluvat päättäneen tehdä muutkin sosialisti-ylioppilaat. Siis aivankuin mustalaiset!

Olga tuijotti tuskastuneena eteensä. Sisaren kohtalo painoi raskaana hänen sydäntään. Markus veti hänet syliinsä ja koetti lohduttaa.

— Ehkäpä he hyvinkin mukautuvat toisiinsa ja muodostavat ajanoloon oikean avioliiton, varsinkin jos saadaan siviliavioliittolaki. Ja sehän on sama asia. Elleivät, niin silloin otamme me Hilman hoivaamme. Onhan meitä kaksi, jotka muodostamme lujan kokonaisuuden.

He istuivat moniaan hetken sylitysten ja mitään puhumatta. Sitten havahtui Olga kuin unesta ja virkkoi:

— Sinulle on tullut tänne kirjekin. Se on tuolla pöydällä.

— Se on varmaankin kotoa, huudahti Markus ja riensi kirjettä avaamaan. — Viimeinkin he suvaitsevat vastata.

Heti suurlakon päätyttyä oli hän kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt tätä lähettämään hänen kuulutuskirjansa, ilmoittaen menevänsä naimisiin. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, oli hän lähettänyt toisen, ärtyisästi kirjoitetun kirjeen.

— Katsopas! huudahti hän riemuiten ja veti kotelosta papinkirjan. Hän ojensi sen Olgalle ja pöydän ääreen istuutuen alkoi itse lukea kirjettä. Se alkoi:

"Rakas veljeni! Samalla kun lähetän sinulle tämän pyytämäsi kuulutuskirjan, ilmoitan sen surusanoman, että isämme ainoastaan pari päivää sairastettuaan nukahti täältä pois yöllä eilistä vasten —"

Markuksen sisällä jysähti ja hänen silmänsä himmenivät. Hän muisti kylmän, miltei vihamielisen eronsa isästä ja uskaltamatta lukea pitemmälle siirtyi hän Olgan rinnalle istumaan sekä osoitti hänelle kirjeen alkua. Luettuaan siitä ensimmäisen lauseen kietoi Olga lujasti kätensä Markuksen ympärille samoin kuin Markus oli äsken tehnyt hänelle.

Aivan kuin tästä rohkaistuneena otti Markus kirjeen uudestaan käteensä ja luki:

"Hänen loppunsa oli rauhallinen ja muun muassa käski hän sanoa sinulle viimeiset terveisensä sekä toivomuksensa, että sinusta tulisi mies —"

Markuksen rinnasta tunkeutui nyyhkytyksen kaltainen ääni. Hänen silmänsä tulvahtivat kyyneliä täyteen, niin että hänen täytyi laskea kirje polvilleen.

Tyynnyttyään luki hän edelleen:

"Hän ehti kuulla sinun päätöksesi mennä avioliittoon ja piti sitä hyvänä merkkinä sekä toivoi, että sinä olisit löytänyt itsellesi oikean elämänkumppanin —"

— Katsopas! kuiskasi Markus ja osoitti näitä sanoja Olgalle. Luettuaan ne pusersi Olga hänen käsivarttaan ja Markus näki hänenkin silmiensä kyyneltyneen.

Edelleen oli kirjeessä pyyntö, että Markus matkustaisi heti kotiin, ehtiäkseen isän hautajaisiin.

— Minä lähden heti huomenna! ilmoitti sen johdosta Markus. Kirjeensä lopetteli veli näin:

"Ja toivottaessani nyt omasta puolestani onnea aikomallesi avioliitolle, liitän minä tähän pari lausetta kirjasta, josta sinä nykyään et taida paljon välittää, mutta jonka arvon sinä elämän varrella varmaankin opit tuntemaan: 'Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän uskaltaa häneen: hänen elatuksensa ei puutu häneltä.'"

— Kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt! kertasi Markus ja kumartui suutelemaan Olgaa. — Minä olen menettänyt isän ja sinä siskon, mutta jäljellä on meillä kuitenkin toinen toisemme.

Yö oli kulunut jo huikean matkan yli puolen, kun he saivat Olgan tuoman verhon kiinnitetyksi paikoilleen.

— Katsohan, kuinka somalta tämä meidän alkava kotimme nyt näyttää! ihasteli Markus. — Tällä puolen verhoa on minun työhuoneeni ja vierashuone, tuollapuolen taas makuuhuone, ruokasali ja keittiö. Siis neljän seinän sisällä kokonainen huoneusto.

Hetkisen kuluttua lisäsi hän ajatuksissaan:

— Jos isäni olisi elänyt ja nähnyt tämän meidän kodin alkumme, niin hän olisi varmaankin sanonut, että joka lusikalla aloittaa, se kauhalla lopettaa.

Kun Markus kellon kolmea käydessä palasi saattamasta Olgaa ja paneutui levolle, ei hän saanut vielä pitkään aikaan unen päästä kiinni. Kuluneen päivän vaikutelmat olivat olleet siksi moninaiset ja muutamissa suhteissa syvälle käyvät, että hän tunsi välttämättömäksi selvitellä niitä mielessään.

Lähtönsä sosialistisesta ylioppilasyhdistyksestä, Sandran löytäminen entisiltä jäljiltään sekä veljen kirje uutisineen isän kuolemasta — kaikki nämä seikat olivat saattaneet loppuunsa sen kypsymisprosessin, jonka hän viime aikoina oli vaistomaisesti huomannut itsessään tapahtuvan. Täysi-ikäisen miehen varmuudella tunsi ja tunnusti hän nyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot, joiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin aavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla tunsi hän jalkainsa alla lujan pohjan.

Se, että hän nyt lopullisesti oli luisunut kaikkien puolueiden ulkopuolelle, ei huolettanut häntä ollenkaan.

— Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni poika, lopetti hän tilintekonsa, — ja sellaisena on minun paikkani kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista, lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet.

29.

Kaarlelan vanha isäntä oli haudattu ja kaikki kuolinpesän selvittelyä koskevat asiat oli kunnialla saatu järjestykseen. Markus seisoi syntymäkotinsa pihalla, valmiina nousemaan rattaille veljensä kanssa, joka tuli saattamaan häntä asemalle.

Oli auringonpaisteinen myöhäsyksyn päivä. Maassa ei ollut vielä lunta ja se oli roudasta vapaa. Tuvan ikkunasta katsoi sedän lähtöä veljen pikku poika punaposkisena ja hymyilevänä. Markus hymyili hänelle vastaan ja nyökytti päätään. Se oli Kaarlelan tuleva isäntä ja Markus toivotti sydämessään, että hän tulisi kulkemaan samoja teitä kuin isänsä ja vasta haudattu iso-isänsä. Eikä hän itse asiassa tuntenut mitään epäilyksiä siitä, etteikö niin tulisi käymään. Sillä kaikki täällä ympärillä henki tyyntä rauhaa, terveyttä ja voimaa.

— Paljon ne nyt huutavat ja meluavat, virkkoi veli keskustelun aluksi, kun he istuivat rinnan rattailla ja hevonen lähti liikkeelle, — mahtanevatko sitten saada maailman sijoiltaan väännetyksi?

Veljen koko olemus, se tapa, millä hän piti suitsia ja määräsi hevosen juoksun juuri sellaiseksi, että he parahiksi ehtivät junalle, samoinkuin koko se ympäristö, missä hän eli ja hallitsi — kaikki se todisti tällä hetkellä voimakkaasti Markukselle, että Suomen kansassa oli vielä paljon lujaa ja tervettä, jota hetken tuulet eivät pysty järkyttämään ja jonka pohjalla todellinen uusi Suomi voi seisoa lujana.

Veli oli kyllä vaistoissaan huomannut, että Markus ei ollut enää sama maailmankaataja kuin syyslukukauden alussa Helsinkiin lähtiessään. Vaikka veli ei ollut nimenomaan siitä puhunut, huokui tuo tietoisuus hänestä Markukseen lämpimänä myötätuntona ja luottamuksena.

— Voisithan sinä nyt naimisiin mentyäsi palata kotiinkin, lausui veli hetken kuluttua, kyllähän täällä olisi tilaa ja toimialaa sinullekin.

— Kyllä kai minun on sittenkin mentävä Helsinkiin ja valloitettava pääkaupunki itselleni, vastasi Markus ajatuksistaan havahtuen.

Kun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen hiukan kummastuneena, lisäsi Markus:

— Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.

Nyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:

— Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän. Lämminneenä jatkoi Markus:

— Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä, niin — me olemme luja kansa.

Kun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan nyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen katseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän tuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi hän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.