SISÄLLYS:

Esipuhe. Muistoja sotakesältä 1914. Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917. Itsenäisyyden valmisteluja. Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa. Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä. tunnustus. Saksan avunanto. Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset. P.E. Svinhufvud Berliinissä. Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918, Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan. Käynti Friedrichshofissa. Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa. Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä lokakuussa 1918. Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä. Lyhyt luku Ludendorffista. Kuninkaanvaalin jälkeen. Berliinissä oleva Suomen lähetystö. Ebertin luona käymässä. Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919. Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä. Viitteet.

Esipuhe.

Esilläoleva teos on jälkimmäinen osa muistelmiani "vaiherikkailta vuosilta". Se käsittää sotavuodet ja oleskeluni tällävälin itsenäiseksi tulleen Suomen edustajana Saksassa, kohdistuen siis tapahtumiin, jotka ajassa ovat meitä hyvin lähellä. Tämä seikka on vaatinut jonkinmoista varovaisuutta aiheiden valinnassa ja käsittelyssä. Puheeksi on otettu vain sellaisia asioita ja yksityisiä kysymyksiä, jotka jo on saatettu päätökseen.

Tässä julkaistut elämykset ja muistot eivät muodosta mitään yhtäjaksoista esitystä tapausten kulusta, vaan ovat irrallisia kuvauksia asioista ja kohtauksista, joihin itse olen ottanut osaa tai joiden kanssa olen joutunut läheiseen kosketukseen. Kuvaukset ovat puhtaasti kertoilevia ja perustuvat yksinomaan muistiin tai heti jälkeenpäin tehtyihin kirjallisiin merkintöihin, eivät muihin lähteisiin. Ne eivät voi olla tyhjentäviä esityksiä puheenaolevista aineista tai kysymyksistä, koska en ole tahtonut mennä itse-eletyn ja -havaitun ulkopuolelle.

Eri luvut on kirjoitettu eri aikoina, enimmäkseen tapausten ja vaikutelmain ollessa vielä tuoreessa muistissa. Myöhemmin en ole niitä asiallisesti muokannut muuten kuin sikäli, että olen jättänyt jotakin pois sellaisissa tapauksissa, joissa julkaiseminen on minusta tuntunut syystä tai toisesta sopimattomalta tai ennenaikaiselta. Missä asiallista esitystä on kirjoitettaessa täydennetty mietteillä ja johtopäätöksillä, ovat nämä saaneet jäädä silleen niissäkin kohdin, missä muuttuneet olot myöhemmin ovat niitä oikaisseet. Kuvaukset ovat siten säilyttäneet muistelmaluonteensa, joka myöskin on vaikuttanut, että henkilökohtainen näkökulma on tullut enemmän esille ja että henkilökohtaiset elämykset ja teot ovat kuvauksessa vallitsevammalla sijalla kuin mikä soveltuisi objektiiviseen historialliseen esitykseen.

Helsingissä lokakuun 1 p:nä 1919.

Edv. Hjelt.

Muistoja sotakesältä 1914.

Totuttuun tapaani olin kesällä 1914 taasen lomamatkalla Keski-Euroopassa. Vietettyäni erittäin miellyttävän ajan Baijerissa Schloss Mainbergissa tunnetun elämänfilosofin ja kirjailijan Johannes Müllerin luona sekä Berchtesgadenissa rouva von Michael-Hanielin vieraana hänen kauniissa Doris-huvilassaan lähdin heinäkuun alussa Ala-Engadinissa (Sveitsissä) sijaitsevaan Taraspiin terveysvettä juomaan. Innsbruckiin asti kuljettiin automobiililla, jonka mainittu rakastettava rouva oli tarjonnut käytettäväksi. Sieltä jatkettiin matkaa rautateitse Tyrolin kauniiseen Landeckiin, sitten postiautolla Sveitsin rajalle ja edelleen — noin 3-4 peninkulmaa — sveitsiläisen postin mukana määräpaikkaan, jossa hoidin terveyttäni ja tein pitkiä kävelyretkiä ympärillä olevaan vuoristoon.

Kesäkuun 28 päivästä lähtien, jolloin Itävallan kruununperijä oli joutunut kavalan murhatyön uhriksi, oli Itävallan ja Serbian välillä ollut ankaraa jännitystä, mutta asiaanperehtymättömissä piireissä tuskin uskottiin sodan syttyvän. Mutta tilanne kärjistyi, ja heinäkuun 25 päivänä vastasi Serbia epäävästi Itävallan uhkavaatimukseen. Taraspin kylpyvieraat, joiden joukossa oli kaikkia kansallisuuksia, olivat varsin rauhallisia. Sodan mahdollisuutta tosin pohdittiin, mutta ei kiirehditty poistumaan paikkakunnalta. Ainoastaan itävaltalaiset lähtivät kotiin.

Hoito oli johtanut hyvään tulokseen, lääkäri oli tyytyväinen, ja minä päätin palata Saksaan odottaakseni siellä tapausten kehittymistä ja mahdollisesti kiiruhtaakseni kotiin, jos tilanne kävisi kriitilliseksi. Matkustin taaskin Landeckin kautta. Säteilevän sään vallitessa kuljin tuon suurenmoisen vuoristomaiseman halki istuen sveitsiläisen postivaunun korkealla takaistuimella erään vanhanpuoleisen saksalaisen tehtailijan vieressä. Keskustelimme Saksan ja Venäjän kesken mahdollisesti syttyvästä sodasta, mutta aivan teoreettiseen ja abstraktiseen tapaan. Mies oli liikeyhteydessä suomalaisten liikkeiden kanssa ja tunsi Suomen kysymystä jossakin määrin. Hänen mielestään maamme oli tuomittu Venäjän jättiläisen nieltäväksi. Itävallan raja-asemalla aloimme kuulla kaikenlaisia huhuja, m.m., että tsaari oli ammuttu, mikä tiedonanto herätti itävaltalaisissa ja sveitsiläisissä matkatovereissani äänekästä tyydytystä. Innsbruckissa huomasi ihmisten olevan vilkkaassa liikkeessä, ja asemalla näkyi lukuisia rykmentteihinsä rientäviä upseereja, mutta muuten oli jo julistettu sotatila vain vähässä määrin havaittavissa. Kufsteinin kautta Müncheniin menevä juna lähti tavallisessa järjestyksessä, joskin hiukan myöhästyneenä. Saavuin Müncheniin myöhään ehtoolla, mutta lähdin vielä samana iltana kaupungin keskiosiin päin saadakseni vaikutelmia mielialasta. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli liikkeellä suuria ihmisjoukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin laulaen "Die Wacht am Rhein" ja muita isänmaallisia lauluja. Edellisenä iltana oli kansanjoukko hävittänyt erään Karlsthorin luona sijaitsevan hotellin ja kahvilan, kun soittokunnan ei ollut sallittu esittää yleisön vaatimusten mukaista ohjelmaa. Sotainen mieliala teki minuun voimakkaan vaikutuksen, ja minut valtasi tunne, että elämä oli liukumassa tavallisilta raiteiltaan, sekä tulevain suurten tapahtumain epämääräinen aavistus. Ilmautumaan pyrkivät tunteet olivat lähinnä Itävaltaan — saksalaiseen Itävaltaan — kohdistuvan sympatian tunteita, mutta niiden pohjalla oli ilmeisesti jotakin enemmän. Vielä myöhäiseen yöhön kaikuivat kadulta hotellin ulkopuolelta kansanjoukkojen askelten töminä ja isänmaalliset laulut.

Tarkoitukseni oli ollut viettää viikko Itä-Baijerissa, Bayrischer Wald'issa ja Böhmerwald’issa, jotka ovat niitä harvoja Etelä-Saksan seutuja, joissa en ollut aikaisemmin käynyt, sekä retkeillä siellä. Kärjistyneen poliittisen aseman vuoksi olin kumminkin alkanut epäillä, oliko tuo suunnitelma toteutettavissa. Seuraavana päivänä suuntasin matkani Regensburgiin, sieltä mahdollisesti jatkaakseni matkaa Mainbergiin, jonne olin jättänyt osan tavaroitani ja papereitani. Kaupunki oli aivan rauhallinen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin Walhallassa, Saksan Ruhmeshallessa, joka on pyhitetty sekä sodan että henkisen viljelyksen kentillä toimineille suurille Saksan miehille. Tämä valtava, kreikkalaistyylinen marmoritemppeli sijaitsee korkealla, Tonavaa kohti viettävällä rinteellä, tarjoten näköalan laajaan Baijerin tasankoon, joka nyt lepäsi auringonpaisteisena tuleentuneine viljavainioineen.

Kun seuraavan päivän sähkösanomat kuulostivat suotuisammilta — Venäjän tsaari oli kehoittanut Saksan keisaria ryhtymään Itävallan ja Serbian välittäjäksi — ja kun olin liiaksi optimisti voidakseni oikein uskoa maailmansodan syttymiseen, matkustin Bayrischer Wald'iin, lähinnä Zwieseliin, tämän metsäisen vuoriseudun keskellä sijaitsevaan pieneen paikkakuntaan. Kahtena seuraavana päivänä tein jalkamatkoja ympäristön ihmeen kauniisiin metsiin aina Böömin rajalle saakka. Hiljainen rauha vallitsi noissa syrjäisissä seuduissa. Ihmiset olivat teeskentelemättömiä ja ystävällisiä, hinnat halpoja. Olisi ollut ihanaa saada viettää siellä joku aika, mutta mahdollisesti tulossa olevien tapahtumain odottaminen ei antanut minulle oikeata rauhaa. Olisi ollut sekä epämieluista että arveluttavaa sodan sattuessa salpautua näille seuduille. Päätin senvuoksi matkustaa Passauhun, jossa voi olla suoranaisemmassa yhteydessä ulkomaailman kanssa. Torstai-iltapäivänä heinäkuun 30:ntenä saavuin Tonavan ja Inn'in välisellä niemekkeellä sievästi sijaitsevaan paikkakuntaan, joka yleiseltä leimaltaan melkoisesti muistuttaa Salzburgia.

Sijaiten Itävallan rajalla, missä sodan liekki jo oli leimahtanut ilmi, tämä kaupunki tuntui olevan ikäänkuin hiljaisen odotuksen vallassa. Hiljaisina ja vakavina kerääntyivät ihmiset lukemaan uusimpia sähkösanomia, jotka kuulostivat yhä huolestuttavammilta. Eräs sanoma tiesi Venäjän varustautuvan sotaan, kertoen m.m., että Suomenlahden majakat oli sammutettu. Sieltä siis jo häämötti suuren sodan varjo. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan diplomaattien välinen noottien vaihto. Illaksi oli ilmoitettu suuri sotilaskonsertti. Siellä kenties voisi päästä silmäämään syvemmälle siihen, mitä noiden hiljaisten ihmisten mielissä liikkui. Sali oli täpösen täysi. Soittokunta esitti pari kappaletta. Sitten esiintyi eräs siviilihenkilö — ehkä pormestari — puhuen Itävallan Serbialle osoittamasta kärsivällisyydestä, joka vihdoin oli loppunut, Itävaltaan kohdistuvasta veljeystunteesta, Venäjästä germaanien vihollisena. Eräs toinen mies luki sähkösanoman, joka sisälsi Venäjän valtakunnan länsiosien, m.m. Suomen, sotatilaan julistamista koskevan, tsaarin julkaiseman manifestin. Soittokunta alkoi virittää isänmaallisia lauluja, joihin yleisö yhtyi, ja kokoontuneessa joukossa kävi kuin myrskyn kohina. Nyt minulle selvisi, mitä oli odotettavissa. En voinut enää rauhallisena jäädä saliin vaan lähdin ulos ja käyskelin hiljaisena iltahetkenä molempain suurten virtojen äärillä, joitten yhtyneet vedet liukuivat kuun valossa äänettöminä ja vinhaa vauhtia kohti tuntematonta kaukaisuutta.

Regensburgiin olin jättänyt osan matkatavaroitani ja odotin siellä saavani postia. Wienistä tulevalla pikajunalla matkustin seuraavana päivänä sinne. Kaupunki oli menettänyt tyynen leimansa. Näkyi, että jotakin oli tekeillä. Upseereja liikkui edestakaisin, ja nuoria univormu- tai siviilipukuisia miehiä virtasi kasarmiin ihmisjoukkojen seistessä ulkona torilla. Kotiin päästetyt sotilaat ja kenties ensimmäiset reserviläiset olivat saaneet saapumiskutsun. Hetken kuluttua naulattiin näkyviin keisarin käsky, jonka mukaan Saksa — Baijeria lukuunottamatta — julistettiin sotatilaan. Muutamia tunteja myöhemmin oli Baijerin kuningas antanut samanlaisen, omaa maatansa koskevan käskyn. Minun siis oli kiirehdittävä pois — olinhan vihollismaan alamainen — ja lähimpänä päämääränäni oli Mainberg, josta matkaa oli heti jatkettava.

Ensimmäisen pikajunan, jota voin käyttää, piti lähteä seuraavana päivänä, elokuun ensimmäisenä, klo 5 aamulla. Mitään junainkulkuaikoja koskevaa vakuutta ei kumminkaan enää voitu antaa. Sinä yönä ei tullut paljon nukutuksi, varsinkaan kun isänmaallinen mieliala puhkesi kaduilla äänekkäisiin ilmauksiin aina myöhäiseen yöhön asti. Juna oli melkoisesti myöhästynyt. Nürnbergissä oli muutettava toiseen junaan, joka kulki Würzburgin kautta Frankfurtiin. Se oli täpötäysi, ja matkustajat saivat suurelta osalta tyytyä seisomaan vaununkäytävissä tai käyttämään matkalaukkujansa istuiminaan. Ravintolavaunussa saattoi kuitenkin hyvässä rauhassa nauttia kahviaamiaistansa katsellen maisemaa, jonka yllä väräjöi kaunis aamutunnelma. Siltojen ja viaduktien luona oli jo vahtimiehistöä, aseistettuja siviilipukuisia vanhanpuoleisia miehiä. Suuremmille asemille oli sijoitettu sotaväkeä. Würzburgin asemalla oli mylläkkä jo melkoinen. Siinä vilisi ihmisiä, ja kokonaisia matkatavaravuoria näkyi asemasilloilla. Matkalaukkuni, joka sisälsi m.m. orgaanisen kemian historiaa käsittelevän teokseni käsikirjoituksen, oli poissa. Saksalaista järjestystä on minun kiittäminen siitä, että se myöhemmin löytyi. Seikkailuitta jatkui matka Schweinfurtiin ja sieltä vaunuissa Mainbergiin, jossa vastaanotto oli sydämellisen ystävällinen kuten aina. Tuntui sanomattoman hyvältä, kun oli päässyt tuohon tyyneen satamaan. Yövalvonta, jännitys ja levottomuus olivat väsyttäneet minut perinpohjaisesti, ja minusta tuntui tuskin mahdolliselta yrittää samana iltana jatkaa matkaa Berliiniin. Junain saapumisajoista ei ollut mitään varmuutta ja rautateillä vallitsi jo pakokauhu. Sanottiin niinkin, ettei Venäjän valtakunnan alamaisia päästetä matkustamaan rajan poikki. Minusta näytti viisaimmalta pysähtyä Mainbergiin odottamaan kotiin matkustamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Niinpä en matkustanutkaan sinä iltana, ja menettelyni osoittautuikin onnellisimmaksi, joskin oleskeluni Mainbergissa venyi pitemmäksi kuin olin ajatellut, kolmatta viikkoa kestäväksi, lähinnä siitä syystä, että henkilöliikenne rautateillä oli melkein kokonaan lakkautettu. Samana iltana saapui tieto sodan julistamisesta Venäjälle ja Ranskalle sekä määräys liikekannallepanosta, jonka piti alkaa seuraavana päivänä. Nyt teki tuloansa se mikä ei ollut vältettävissä. Vaikka muodollinen sodanjulistus annettiinkin Saksan puolelta, oltiin siellä kuitenkin vakuutettuja siitä, että tuo tapahtui hätävarjelukseksi ja että lähin syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän. Ranskassa harjoitettu sotakiihoitus oli sekin herättänyt voimakkaita tunteita. Jaurésin murha, rauhanystävän, joka halusi sovintoa Saksan kanssa, herätti täällä ankaraa katkeroitumista ja suuttumusta.

Mainbergin vieraat olivat lähinnä kuluneina päivinä melkoisesti vähentyneet. Niitä oli enää vain 25—30. Samana iltana matkusti vielä muutamia kotiinsa Saksaan tai joukko-osastoihinsa. Vietimme iltamme "Rüstkammerissä" pohtien päivän suurta kysymystä. Klo 10 illalla saapui linnaan nuori mies, eräs "Wandervogel" selkäreppuineen ja luuttuineen hakemaan vanhempiansa, jotka kumminkin olivat jo matkustaneet pois. Häntä pyydettiin jäämään yöksi, mutta hän ei saanut rauhaa. Hän mieli päästä sotaan, mutta oli valitettavasti liian nuori. Tuo muuten ujo nuorukainen oli täynnä innostusta. Hänessä ilmeni voimakkaana, joskin vivahdukseltaan hieman lapsekkaana heijastuksena se suuri tunne, joka kasvoi äkkiä esiin ja näinä päivinä valtasi Saksan kansan. Kaikki, jotka voivat, tahtoivat päästä mukaan; vihollinenhan kävi isänmaan kimppuun ja puolustus vaati kaikkien avustusta. Meille, Mainbergin ulkomaalaisille vieraille, tämä aseisiintarttumisinnostus oli ihanuutta ja vierasta, mutta kylmiksi ja välinpitämättömiksi se ei meitä jättänyt. Saattoi havaita, ettei asia koskenut tyhjiä lauseparsia ja sapelinkalinaa vaan tunnetta ja tyyntä uskallusta, joka pohjautui oikeamielisyysvaatimuksiin ja ihanteellisiin arvoihin. Tämä havainto kehittyi meissä selväksi oivallukseksi ja vakaumukseksi seuraavana aikana ihmisistä ja tapahtumista saatujen vaikutelmain nojassa. Yksimielisenä esiintyi Saksan kansa, "ein einig Volk von Brüdern". Kansallistunto, jota puolueriidat ja aineelliset pyrinnöt olivat lamanneet, elpyi väkevänä ja terveenä, voimansa tuntevana. Kaikki olivat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin. Oliko tuo ohimenevää mielialaa? Ei siltä tuntunut.

Mainbergissa oleskeleminen oli tällä kertaa pakollista, mutta kun kerran oli luopunut välittömän kotiinmatkustamisen ajatuksesta ja päättänyt jäädä toistaiseksi, niin alussa vallinnut levottomuus häipyi ja oleskelu muuttui täysin miellyttäväksi. Noina tapauksista rikkaina ja rauhattomina viikkoina en olisi voinut löytää parempaa pakopaikkaa "vihollismaassa". Linnassa oli varsin hiljaista ja rauhallista useimpain ihmisten matkustettua pois. Jäljelläolevat muodostivat ikäänkuin perheen, jossa harrastukset, toiveet ja elämykset olivat yhteiset. Me ulkomaalaisetkin otimme osaa saksalaisten ystäviemme iloon ja huoleen tuntien olevamme täysin solidaarisia heidän kanssaan. Muutaman päivän kuluttua matkusti vieläkin eräitä vieraita pois jäljellejäävien onnentoivotusten seuraamina. Mainbergissa oleskelumme loppupuolella oli linnassa ainoastaan kaksi miespuolista vierasta, eräs kreikkalainen kirjailija ja minä. Muuten oli siellä, Müllerin perhettä ja linnaan kuuluvia henkilöitä lukuunottamatta, pari saksatarta, kaksi suomalaista ja yksi ruotsalainen naishenkilö sekä kaksi hollannitarta.

Müller, jonka asunto oli alhaalla laaksossa, kävi linnassa tavallista useammin ja vietti siellä varsinkin iltansa. Me istuimme silloin, eräät joukostamme, hänen seurassaan Mainpengermällä, "Rüstkammerissa" tai "Oehrenissä" viinipullon tai sitroonalimonaadin ääressä. Hän oli yleensä varsin luokseenlaskeva ja puhelias, toisinaan hilpeä ja leikillinen, ja me opimme tämän yhdessäolon aikana tuntemaan hänet paremmin kuin ennen. Suomen asemaa ja tulevaa kohtaloa hän keskustelujen kuluessa useinkin kosketteli. Hän vakuutti itse, ettei hänen maatamme kohtaan tuntemansa mielenkiinto riippunut ainoastaan siitä, että hän oli tutustunut varsin moneen suomalaiseen, vaan oli hän jo aikaisemmin ymmärtänyt asemamme ja suhtautunut myötätuntoisesti sivistyspyrintöihimme sekä tsarismia ja slaavilaista sortoa vastaan suuntautuvaan taisteluumme. Oli jo olemassa sopimus, että Müller tulisi syksyllä 1914 pitämään esitelmiä Helsingissä — aiheet ja ajat oli jo määrätty — mutta paha kyllä täytyi suunnitelman sodan vuoksi raueta. Nyt hän toivoi ja tahtoi vaikuttaa siihen suuntaan, että meidänkin maamme kohtalo otettaisiin huomioon sodan loputtua tapahtuvassa suuressa selvityksessä. Mielessäni herännyt ajatus, että Suomi oli maailmansodan yhteydessä täysin vapautettava Venäjästä, tuntui hänestä täysin huomionarvoiselta eikä liian haaveelliselta. Hän tahtoi herättää asiaan kohdistuvaa harrastusta erittäinkin Badenin prinssissä Maxissa, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jonka hän uskoi tulevan vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi henkilöksi. Prinssi oli tänäkin kesänä käynyt Mainbergissa, ja oli minulla silloin ollut tilaisuutta perehdyttää häntä, joskin pintapuolisesti, Suomen kysymykseen.

Müller piti yhden ainoan esitelmän tämän Mainbergissa oleskelumme aikana, nimittäin elokuun 2 päivänä puhuen sodasta, jonka suuria puolia, sekä huonoja että hyviä, hän kuvaili. Hän uskoi tästä maailmanpalosta sukeutuvan paremman, puhdistuneen ja ennen kaikkea syventyneen ihmiskunnan. Samalla hän kumminkin oli lämmin isänmaanystävä, joka voimakkaasti tunsi sen suuren merkityksen, mikä on germaanien ihmiskunnan edistyksen hyväksi suorittamalla työllä. Itse hän ei olisi empinyt astua riviin, jos hän olisi ollut fyysillisesti riittävän voimakas ja harjaantunut. Me kaikki muut olimme aivan yhtä mieltä, että hän voi paremmalla tavalla hyödyttää maatansa ja ihmiskuntaa, ja sen hän kyllä tiesi itsekin. Hän suunnitteli myöskin sodan aikana eri paikoissa pidettäviä esitelmiä, jotka aiheiltaan liittyisivät ajan suuriin tapahtumiin.

Koko sinä aikana, jonka me nyt oleskelimme Mainbergissa oli sää säteilevän kaunis, enkä minä ollut milloinkaan ennen ymmärtänyt ja omaksunut Mainin seutujen erikoislaatuista kauneutta siinä määrin kuin nyt. Puuhailin tosin joka päivä joitakin tunteja kirjallisissa töissä, mutta olin myöskin paljon ulkoilmassa ja tein pitkiä kävelyretkiä lähellä oleviin laajoihin ja kauniisiin metsiin. Linnan vieraat ottivat myös, kun sattui, osaa puutarha- ja niittytöihin. Maanviljelyksessä käytettävät työvoimat vähenivät sodan vuoksi melkoisesti, mutta sato, joka tänä vuonna oli runsas, saatiin sentään vähitellen korjatuksi suotuisain ilmojen kestäessä. Pari kertaa viikossa vaelsivat muutamat meistä kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan Schweinfurtin kaupunkiin saadakseen Rabenin hotellissa lukea suurempaa sanomalehtivalikoimaa kuin Mainbergissa oli tarjona. Tiedot olivat enimmäkseen hyviä ja rohkaisevia. Belgiaan marssimista, joka tosin oli muodollinen puolueettomuuden loukkaus, pidettiin välttämättömänä puolustustoimenpiteenä ja Lüttichin nopea valloitus kohta sodan ensimmäisinä päivinä lujitti Saksan aseiden vastustamattomuuteen kohdistuvaa luottamusta. Päämajasta saapuneet lyhyet, asialliset tiedonannot vaikuttivat luottamusta herättävästi. Ainoastaan Englannin sodanjulistus aiheutti mielenapeutta ja levottomuutta.

Elokuun 3 päivänä alkoi joukkojen kuljettaminen länsirintamalle pitkin Bambergin—Würzburgin linjaa, joka kulkee juuri Mainbergin sivuitse, ja sitä jatkui säännöllisesti lähes kahden viikon ajan. Muu rautatieliikenne oli äärimmilleen rajoitettu, ajoittain kerrassaan lakkautettukin. Tämä sotilaallinen matkaanlähtö tapahtui erinomaisen täsmällisesti. Lakkaamatta, tavallisesti kahdesti tai kolmasti tunnissa, kulki ohitse pitkiä, 40-50 vaunua käsittäviä junia sotamiehineen, hevosineen, tykkeineen, automobiileineen, lokomobiileineen, venheineen, kenttäkeittiöineen ja muine tarpeineen. Myöhemmin kulki silloin tällöin ohi täysin varustettuja sairaalajunia. Vastakkaiseen suuntaan kulkivat, yhtä täsmällisesti, tyhjät junat. Sotilasjunien kulkiessa Mainbergin ohi kokoontui väki viertotielle huiskuttamaan, hurraamaan ja heittämään kukkia sotilaille. Linnan pengermältäkin huiskutettiin hiljaisia tervehdyksiä, joihin junista aina vastattiin. Kokonaisuudessaan tuo oli valtavaa näytelmää, joka toisaalta todisti sitä erinomaista järjestystä ja kuria, toisaalta sitä tyyntä innostusta, joka oli vallannut kaikki, sekä sotaan lähtijät että jäljellejäävät. Kyyneleiden ja hempeämielisten valitusten todistajiksi emme koskaan joutuneet. Kaikkia elähdytti ihmeellisen tyyni rohkeus, vakaa ja luottavainen mieliala, joka vaikutti mukaansatempaavasti meihin sivullisiinkin ja suuressa määrin lujitti saksalaisiin germaaneihin ja heidän taisteluunsa kohdistuvaa solidaarisuuden tunnetta. Mitään varsinaista kiihkoisänmaallisuutta emme voineet havaita. Sotilasjunien vaunuissa tosin oli kaikenlaisia suurisanaisia kirjoituksia, mutta ne olivat pelkkiä sotilashuumorin ilmauksia: Minua kummastutti ja samalla pahoitti mieltäni se, että joukkoja vietiin etupäässä länttä eikä itää kohti. Saksista ja Schlesiastakin kulki joukkoja siihen suuntaan. Idässähän kumminkin oli päävihollinen, joka jo hävittäen ja raastaen eteni Itä-Preussissa. Ranskaa kohtaan ei ollut olemassa, mikäli saatoin huomata, mitään ankaran vihamielisiä tunteita vaan pikemmin sääliä. Mutta nyt pantiinkin käytäntöön kahdella rintamalla käytävää sotaa varten sommiteltu Schlieffenin suunnitelma: oli ensin saavutettava voitto lännessä ja sitten käännyttävä Venäjää vastaan. Voittoa ei epäilty. Ranska joutuisi pian pois leikistä. Luultiin sodan voivan kestää korkeintaan kuusi kuukautta.

Mainbergissa oleskeleminen oli häiriintymättömän rauhallista ja mieltäkiinnittävää, mutta luonnollisesti oli velvollisuuteni matkustaa kotiin kohta kun olosuhteet sallivat. Virkavapauteni loppui elokuun 10 päivänä. Mitään tietoja kotoa en saanut — ainoastaan muutamista niukoista sanomalehtiuutisista voi arvata, ettei Suomi jäänyt sodan koskemattomaksi — enkä osannut päätellä, millaisiksi olot muodostuivat kotimaassa. Kaikenlaiset selkkaukset olivat ajateltavissa, ja tuntui ikäänkuin vaativalta velvollisuudelta olla sellaisena kriitillisenä aikana paikallaan, jos vain oli olemassa mahdollisuuksia päästä kotiin. Kirjoittamalla ja sähköttämällä tutuille henkilöille Ruotsiin olin koettanut ilmoittaa kotimaahan, missä oleskelin ja että aioin ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa tulla kotiin.

Tuon aikomuksen toteuttaminen ei kumminkaan ollut mikään helppo asia. Minulla ei ollut mitään muita virallisia papereita kuin suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettu passini, jonka esittämistä minun täytyi välttää. Schweinfurtin "Bezirksamtmann" olikin tohtori Müllerin välityksellä saattanut tietooni, että sain olla hyvässä turvassa Mainbergin linnassa, mutta että todennäköisesti joutuisin kokemaan vastuksia, jos matkustaisin pois. Müllerin pyynnöstä kääntyi eräs vaikutusvaltainen henkilö, kreivi Selms, pääesikunnan puoleen tiedustellen, olisiko mahdollista, että pääsisin matkustamaan Ruotsiin. Pian senjälkeen saapui pääesikunnasta sähkösanomavastaus, jossa ilmoitettiin, että "jokainen ulkomaalainen voi vapaasti matkustaa puolueettomiin ulkomaihin, ellei paikallisilla viranomaisilla ole mitään aihetta kieltää sitä". Müller jätti käytettäväkseni tämän arvokkaan asiakirjan.

Käännyin siis Mainbergin kylän "pormestarin", kelpo ravintolanisännän ja postimestarin Kressin puoleen, jonka kanssa olin usein tavatessamme pohtinut päivän kysymyksiä ja tapahtumia. Tohtori Müllerin nauttiman luottamuksen ansioksi on lähinnä katsottava, että Kress selitti ole\ansa taipuvainen antamaan minulle ja myöskin Mainbergissa oleskeleville suomalaisille naishenkilöille tarvittavat todistukset. Siten avautui mahdollisuus päästä lähtemään. Sotilaallinen joukkojenvienti oli elokuun 15 päivänä likipitäen loppuunsuoritettu ja eri liikekannallepanoalueilla järjestettiin muutamia junia henkilöliikennettä varten. Elokuun 16 päivänä me saimme todistukset, jotka olin soveliaita lauseparsia käyttäen itse laatinut jättäen ne pormestarin allekirjoitettaviksi ja Schweinfurtin "Bezirksamtin" asianmukaisesti leimattaviksi. Lähdimme heti matkaan. Ero Mainbergista ja sikäläisistä ihmisistä, joiden seurassa olimme viettäneet tapauksista rikkaan ja mieltäylentävän ajan, tuntui haikealta. Mainbergiin vielä jäävät "Helferinnen" lauloivat tavanmukaisen erolaulunsa, ja Müllerin tutunomainen hahmo näkyi vielä kauan Mainpengermällä, mistä hän huiskutti meille hyvästejänsä. Kylänväkikin hyvästeli meitä toivottaen "auf Wiedersehen". Milloin ja missä olosuhteissa tulisimmekaan näkemään jälleen tämän kauniin seudun, tämän rakkaan linnan ja sen asujamet? Lähdettäessä valtasi meidät ahdistava tunne, jota lisäsi matkan epävarmuus.

Mitään yhtämittaisesti kulkevia junia ei ollut vielä järjestetty. Ensimmäinen vei meidät ainoastaan Ritschenhauseniin, ja tämä lyhyt matka vaati viisi tuntia. Neustadtissa kohtasimme junan, joka kuljetti keisaria ja hänen sotilaallista seuruettansa länsirintamalle. Asemalle oli kerääntynyt ihmisjoukko, joiden kasvoista kajasti ajan syvä vakavuus ja joiden onnentoivotukset varmaan seurasivat ylintä sodan johtajaa hänen raskaalle matkallensa. Ritschenhausenissa meidän oli odotettava muutamia tunteja. Seuraavalle pääteasemalle, Erfurtiin, menevän junan piti lähteä klo 1 yöllä. Asemalla, joka on liikenteen keskuskohtia, oli voimakas sotilasvartiosto. Odotushuoneessa, samassa pöydässä kuin me, istui upseereja alkoholittomain olutlasiensa ääressä, matalaäänisesti keskustellen sodasta. Me herätimme ilmeisesti heidän huomiotaan ja he havaitsivat varsin hyvin, että olimme muukalaisia, mutta he eivät kysyneet meiltä mitään, vaan antoivat meidän olla täydellisesti rauhassa. Matka jatkui sitten halki Thüringin. Useimmilla asemilla nousi junaan keskellä pimeätä yötä joukottain palvelukseen kutsuttuja reserviläisiä tai nostoväen miehiä, joita sukulaiset ja ystävät olivat saattamassa ja jotka lähdettäessä virittivät isänmaallisia lauluja. Klo 6 aamulla olimme Erfurtissa, ja jo puoli tuntia myöhemmin lähti juna eteenpäin Berliiniin päin. Arvaamattamme se kuljetti meidät Saksan pääkaupunkiin saakka. Matkalla me kohtasimme useita sotilasjunia, ja kaikkialla tervehdittiin sotilaita innostuneesti. Kaikille suuremmille asemille oli kenttäharmaille järjestetty maksuton kestitys. Naiset olivat tarjonneet voimiansa käytettäväksi siten hyödyttääkseen suurta asiaa. Neljätoista tuntia matkustettuamme saavuimme Berliiniin. Kaikki oli tähän asti sujunut hyvin. Tulisiko jatko olemaan yhtä suotuisa ja pääsisimmekö ollenkaan eteenpäin? Siinä oli huomisen huoli, joka etupäässä kiinnitti mieltämme.

Pohjoismaisessa matkatoimistossa saimme seuraavana aamuna kuulla, että pääsy Ruotsiin Sassnitzin tietä oli vapaa, mutta että venäläisiin nähden oli olemassa yleinen matkustuskielto, joten suomalaisiakaan ei päästettäisi menemään. Ruotsin pääkonsulinvirastossa ei voitu tehdä mitään hyväksemme, mutta varakonsuli Moberg neuvoi minua henkilökohtaisesti käymään ylijohdon puheilla. Ennen sinne menoa kävin tapaamassa salaneuvos Harnackia, jonka uskoin tahtovan itseäni avustaa. Olin kirjoittanut hänelle, ja hän oli kehoittanut minua käymään luonansa Berliiniin saavuttuani. Löysin hänet upeasta työhuoneestaan kuninkaallisessa kirjastossa ja esitin asemamme. Hän piti tuskin mahdollisena, että pääsisimme matkustamaan eteenpäin. Hän oli itse yrittänyt saada matkustuslupaa Berliinissä oleskeleville useille baltilaisille, joiden joukossa oli hänen omia likeisiä sukulaisiaan, mutta onnistumatta, vaikka oli käyttänyt henkilökohtaista vaikutusvaltaansa asian hyväksi. Kun viittasin siihen, että tuskin maksoi vaivaa lähteä ylijohdon puheille, neuvoi hän minua kumminkin koettamaan. Keskustelu koski sitten yleisempiä asioita, itse sotaa ja sen syitä sekä näiden aikojen Saksassa saamiamme vaikutelmia. Hänen lausuntonsa todistivat samaa tyyntä, ylevää suhtautumista sotaan ja Saksan taisteluun, minkä jo aikaisemmin olin oppinut tuntemaan Müllerissä ja muissa, sielun aateluutta ja lujaa, isänmaallisia korulauseita karttavaa luottavaisuutta, joka vaikutti voimakkaasti mieleeni.

Matkan jatkamisen mahdollisuudet näyttivät nyt minusta varsin pieniltä; olin vakuutettu siitä, että meidän täytyi jäädä toistaiseksi Berliiniin. Työtä voin siellä kyllä tehdä jonkin aikaa eteenpäin, mutta sittenkin oli koetettava, jos suinkin mahdollista, päästä heti matkustamaan kotiin. Lähdin siis — tosin hieman raskain ja epäröivin askelin — "Oberkommandoon", lähetin korttini ja minut kutsuttiin sisään. Preussilainen, monokkeliniekka ja erittäin huoliteltu eversti otti minut vastaan. Esitin lyhyesti asiani ja näytin paperimme. Eversti vei minut toiseen osastoon, jossa eräs nuori luutnantti esittäytyi. Katsottuaan papereita kysyi hän: "Oletteko ollut tri Johannes Müllerin luona?" ja kun vastasin myöntävästi, valautui hänen kasvoillensa varsin ystävällinen ilme. Hän meni sisähuoneeseen ja palasi hetken kuluttua mukanaan paperimme, joissa oli Oberkommandon sinetti, ja pääesikunnasta saapunut sähkösanoma varustettuna merkinnällä: "Lupa matkustaa pois Brandenburgin provinssista myönnetään." Samalla hän mainitsi, että lupa tosin muodollisesti koski ainoastaan Brandenburgin provinssia, mutta että me sen nojalla pääsemme rajan yli. Hän teki muutamia ystävällisiä kysymyksiä ja toivotti minulle onnellista matkaa. Kiitin lämpimästi ja lähdin. Ei sanaakaan puhuttu siitä, että olimme "Venäjän valtion alamaisia", vaikka nuori luutnantti luonnollisesti tiesi, missä Helsinki sijaitsee. Suomalaista (venäläistä) passiani minun ei tarvinnut näyttää nyt enempää kuin koskaan muulloinkaan koko matkan aikana. En saanut milloinkaan selville, mikä tämän välittömän, ystävällisen auliuden aiheutti, olemassaolevasta matkustuskiellosta huolimatta — oliko syynä tohtori Müllerin tunnettu nimi, harmaat hiukseni, vilpittömän saksalaisystävällisyyteni vaistoaminen vaiko jokin muu seikka. Aikaisempi "preussilaista luutnanttia" koskeva käsitykseni, joka ei ollut erittäin myötätuntoinen, oli jo varhemmin melkoisesti muuttunut. Berliinin Oberkommandossa kokemani hieno, moitteeton kohtelu vaikutti samaan suuntaan.

Tie oli nyt auki matkan jatkamiseen, ja minusta näytti varovaisimmalta heti käyttää matkustuslupaa. Ilmoitin asian Harnackille, valitin, etten voinut noudattaa hänen kutsuansa saapua päivällisille seuraavana päivänä ja ilmaisin hänelle samalla tuttavallisesti ajatukseni Suomen mahdollisesta vapauttamisesta edellyttämällä, että Saksa selviytyisi sodasta voittajana. Ajan niukkuuden vuoksi oli minun valitettavasti pakko rajoittua matkan jatkamiselle välttämättömiin vierailuihin. Niinpä minun täytyi lähteä Berliinistä tapaamatta erinäisiä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden kanssa olisin mielelläni jutellut niistä sodan yhteydessä olevista asioista, jotka olivat eniten sydämelläni.

Sattumalta sain kuulla, että professori Hj. Tallqvist perheineen oli Berliinissä. Kävimme heidän luonansa hotellissa ja saimme kuulla yhtä ja toista kotimaasta. He olivat saapuneet Etelä-Baijerista viikkoa aikaisemmin suoritettuaan varsin vaivalloisen matkan eivätkä olleet saaneet lupaa matkustaa pois, vaikka olivat tehneet kaikkensa kääntymällä Oberkommandonkin puoleen, joten heidän oli jäätävä toistaiseksi Berliiniin. Muitakin suomalaisia oli Berliinissä samassa tilassa kuin herrasväki Tallqvist, mutta emme tavanneet ketään heistä. Useimpia oli kohdeltu hyvin eikä poliisi ollut laisinkaan rettelöinyt. Ainoastaan joitakin nuoria miehiä oli sijoitettu vankileiriin.

Seuraavana aamuna matkusti seurueemme, johon nyt kuului kuusi henkeä, Stettiner Bahnhofilta lähtevässä junassa. Hitaasti kuljettiin eteenpäin, mutta meillä ei ollut hätää missään suhteessa. Ei kukaan kysellyt meiltä mitään. Noin kaksitoista tuntia matkustettuamme saavuimme Stralsundiin, jossa otaksuin matkustajia jotenkin tarkastettavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Paria tuntia myöhemmin istuimme taas junassa matkalla Sassnitziin, jonne saavuimme klo neljän tienoissa aamulla. Oli jo sangen valoisaa, ja meri levittäytyi näkyviimme varhaisessa aamunsarasteessa. Kuljimme hotelliin tarkoin määrättyä tietä, jossa tapasimme rajavahdin, upseerin ja muutamia sotilaita. Upseeri pyysi nähdä papereitamme. Ruotsalaisiin passeihin nähden hänellä ei ollut mitään muistutettavaa, mutta meistä suomalaisista hän sanoi, että "Venäjän valtion alamaiset" eivät päässeet rajan taakse. Viittasin silloin Oberkommandon sinettiin ja sanoin meille vakuutetun, että pääsisimme rajan yli. Hän salli meidän mennä yöksi hotelliin, koska meidän kumminkin täytyi seuraavana päivänä jälleen kulkea rajavahdin ohi laivalle tullessamme. Hän lupasi silloin antaa meille tiedon asian ratkaisusta.

Aamulla istuimme hotellin kuistikolla tyyni, aurinkoinen meri edessämme ja kirjoitimme kirjeitä saksalaisille ystävillemme ennenkuin Saksanmaan jätimme. Klo 12 ajoissa kuljimme tiheänä ryhmänä satamaan, missä ruotsalainen alus "Malmö" jo oli odottamassa. Jossakin määrin levottomina lähestyimme rajavahtia. Otin esiin paperimme, mutta upseeri ei niihin katsonutkaan, sanoihan vaan: "Tehän olitte täällä jo aamulla, olkaa hyvä" ja osoitti kädenliikkeellä, että pääsimme menemään. Selviydyttiin siis taaskin enemmittä vaikeuksitta. Kuljimme edestakaisin rannalla ja vihdoin meidät päästettiin laivaan, jossa paperimme vielä kerran esitettiin. Nyt ei se seikka, että olimme suomalaisia, enää aiheuttanut mitään hankaluuksia. Omituisen sekavat tunteet risteilivät mielessä: oli ikävä jättää Saksa, mutta samalla tuntui ihanalta saada matkustaa vapaasti minne tahtoi. Kapteenilta saimme kuulla m.m., että oli järjestetty säännöllinen liikenne Tukholman (sekä Geflen) ja Rauman välille. Meidän siis ei tarvinnut matkustaa Tornion kautta. Muitakin Suomea koskevia "uutisia" hän tiesi kertoa. Illalla saavuimme Trelleborgiin, luimme ahmien Ruotsin lehtiä ja jatkoimme matkaa Malmöhön, jossa päätimme viipyä päivän lepäämässä.

Vietimme miellyttävän päivän Malmössä, jossa meillä oli tilaisuutta perinpohjaisesti tarkastella baltilaista näyttelyä, joka sodasta huolimatta oli vielä avoinna. Muutamia tunteja sen jälkeen kun olimme saapuneet Tukholmaan, matkustimme ruotsalaisella Svithiod-laivalla Raumalle. Parissa kohden Ruotsin vesillä komennettiin kaikki matkustajat kannen alle. Tarkoituksena oli pitää salassa miinaesteitä, joiden ohi kuljimme. Aikaisin seuraavana aamuna saavuimme Raumalle. Rannalla seisoi venäläisiä santarmeja, jotka tutkivat passejamme — venäläiset passit tulivat nyt ensi kerran käytäntöön — ja matkatavaramme joutuivat lievän tullikäsittelyn alaisiksi. Muutamia tunteja meidän oli vielä vietettävä tuossa pienessä kuolleessa kaupungissa, josta oli äkkiä tullut läpikulkupaikka lännestä itään matkustaville. Juna kuljetti meitä sitten hitaasti kohti Helsinkiä. Tapasimme joitakin tuttavia matkan varrella, mutta he eivät vaikuttaneet virkistäviltä. Kaikki näytti olevan pientä ja harmaata. Myöhään illalla saavuimme perille. Tunsin kaipausta ajatellessani sitä, mikä oli mennyttä. Voimakkaasti vaikuttavain elämysten kausi oli nyt pelkkää muistoa. Mutta nuo elämykset eivät toivottavasti koskaan pääse mielestä haihtumaan.

Seuraavana päivänä tapasin Ranskan konsulin. Hän kysyi osaaottavin ilmein, oliko minua kovin "pahoinpidelty" Saksassa oleskellessani. Selitin hänelle, että minua päinvastoin oli kohdeltu erittäin hyvin ja että olin voinut mainiosti. Vastaus ei soveltunut hänelle ollenkaan, hänen osaaottava ilmeensä muuttui tuokiossa halveksivaksi, hän mutisi jotakin barbaareista ja meni menojaan. Saksalaisiin kohdistuvat parjaushyökkäykset olivat jo alkaneet, ja minä saatoin valitettavasti todeta, että ne olivat kantaneet hedelmää omien maanmiestenikin joukossa. Sotaan suhtauduttiin vielä silloin laajoissa yhteiskuntapiireissä aivan takaperoisesti.

Helsinki, syyskuussa 191+

Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.

Maaliskuun alussa 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous oli meidän maallemme sangen odottamaton. Tosin oli ajateltu, että vallankumous mahdollisesti, jopa todennäköisestikin tulisi tapahtumaan sodan loppuessa, mutta ei sitä ennen. Korkeintaan uskottiin sodan aikana vapaamielisempäin ainesten saavan enemmän valtaa, mutta siitä ei toivottu koituvan paljoakaan hyvää maallemme. Yllättävää oli, että kaikki kävi melkein kuin kädenkäänteessä, ilman suurempia sisäisiä taisteluita, suurempaa verenvuodatusta ja suoranaista anarkiaa.

Maassamme ei myöskään oltu mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan sellaista historiallista tapahtumaa. Ainakin olivat sangen laajat piirit jossakin määrin hämmennyksissä, kun niin oli käynyt. Kansamme vapautumistoiveet olivat suuntautuneet aivan toiselle taholle, oli kadonnut usko, että idästäpäin voisi tulla meille mitään hyvää, ja oli aljettu hautoa mielessä täydellistä, ulkoapäin saatavan avun nojassa suoritettavaa vapautumista. Nuoriso oli teossa ilmaissut sensuuntaisia toivelmia, ja yhteiskunta suhtautui, joskaan ei kokonaisuudessaan, myötätuntoisesti sen pyrintöihin ja hankkeisiin. Silloin pyyhkäistiin Venäjän sortohallitus yht'äkkiä pois ja meille tarjottiin idästä sisäistä vapautta, joskaan ei todellista vapautumista!

Eduskunnan lisätty valtuuskunta otti yhteiskunnallispoliittisen johdon käsiinsä. Kohta kun kävi selväksi, että Venäjällä oli tapahtunut todellinen vallankumous, kokoontui valtuuskunta pohtimaan autonomiamme palauttamista, manifestiehdotuksen laadintaa y.m. seikkoja koskevia kysymyksiä. Olin oikeastaan kaiken tämän ulkopuolella, koska en kuulunut eduskunnan valtuuskuntaan enkä ollut viimeksi kuluneina aikoina ottanut osaa mihinkään puoluepoliittiseen toimintaan. Johtui sattumasta, että sittenkin jouduin noina merkittävinä päivinä olemaan mukana eräällä kulmalla. Aktiivisesti otin vain vähän osaa neuvotteluihin ja tapahtumiin, etupäässä sisäisistä syistä, kun näet en halunnut antautua noudattamaan suuntaa, jonka en missään tapauksessa uskonut johtavan maallemme suotuisimpaan päämäärään. Tarkoitukseni ei olekaan yhtenäisesti kuvailla tapahtumain kehittymistä, vaan ainoastaan kertoa eräitä henkilökohtaisia elämyksiä ja vaikutelmia.

Keskiviikkona ja torstaina marraskuun 14 ja 15 päivänä liikkui tsaarin vallastaluopumista ja Venäjän uuden väliaikaisen hallituksen muodostumista koskevia huhuja. Varmoja tietoja ei saatu, kun sanomalehdet sensuroitiin kuten ennenkin ja sähkösanomat pidätettiin. Suomessa ei vallankumouksesta ollut paljoakaan havaittavissa. Vanha hallitustapa oli täällä yhä voimassa. Mutta ilmassa tuntui jännitystä ja levottomuutta. Kuudennentoista päivän illalla kuultiin, että Seyn ja Borovitinov oli vangittu ja viety johonkin sotalaivaan. Tuntui ikäänkuin keveämmältä, kun tiesi, että nuo järjestelmän tärkeimmät ja vihatuimmat välineet maassamme oli kukistettu ja tehty vaarattomiksi. Samalla kävi selväksi, että tilanne alkoi täälläkin olla vakava. Mitään riemastusta ei ilmennyt, kuiskailtiin vain hiljaa siitä, mitä oli tapahtunut ja kyseltiin itseltään, mitä nyt piti tuleman. Kuten myöhemmin Pietarissa käydessäni sain tietää, ei Venäjän uusi hallitus ollut ehtinyt heti ajattelemaan Suomessa vallitsevia olosuhteita. Pietarissa oleskelevien suomalaisten viidentenätoista päivänä ruotsalaisen seurakunnan pastorin Malinin luona pitämässä kokouksessa vasta virisi ajatus, että Suomessa olevat järjestelmän johtomiehet oli tehtävä vaarattomiksi. Kokoukseen saapui "ystävämme" D. Protopopov, jolle huomautettiin olevan väärin, että mainitut miehet yhä saivat olla Suomen hallintoa johtamassa. Hän oli heti taipuvainen ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Väliaikainen hallitus lähetti Itämeren laivaston päällikölle amiraali Njepeninille sähkösanoman käskien vangitsemaan Seynin ja Borovitinovin. Njepenin vastasi muutaman tunnin kuluttua, että edellisen pidättämisestä aiheutuisi yleinen anarkia ja että jälkimäisellä oli koko senaatin kannatus puolellaan. N. sai kumminkin uudelleen käskyn toimia tämän määräyksen mukaisesti.

Samana päivänä, jolloin tämä oli tapahtunut, perjantaina maaliskuun 16:ntena, sain kutsun saapua amiraali Njepeninin luo Petschett (ent. Oihonna) -laivalle. Sinne kokoontui kymmenkunta eri puolueisiin kuuluvaa henkilöä (A. Ramsay, E. Schybergson, Ståhlberg, K. Castrén, E. Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling ja ehkä vielä joku muu). Muutamat kutsun saaneet olivat jääneet tulematta. En tiedä, kuka meidät oli valinnut eri puolueiden luottamusmiehiksi, mutta luultavasti sen oli tehnyt v.t. kenraalikuvernööri Lipski jonkin senaatin jäsenen neuvon mukaisesti. Laivan suuressa salongissa ottivat meidät vastaan Lipski ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Orlov. Molemmat näyttivät ulkonaisesti aivan rauhallisilta, Lipski hymyili tavallista äitelää hymyänsä. Tulkki Melartin tuntui kovin hermostuneelta. Hetken kuluttua saapui amiraali, pyylevä, vakaa henkilö, ja tervehti kaikkia. Voimakkaalla äänellä ja selvästi lausuen luki hän aivan tyynenä kenraalikuvernööri Frans j.n.e. Seynin ja senaatin varapuheenjohtajan Mikael j.n.e. Borovitinovin vangitsemista ja johonkin panssarilaivaan varmaan talteen toimittamista koskevan sähkösanomamääräyksen, "jonka määräyksen", lisäsi hän, "olen pannut käytäntöön". Ei yksikään ilme, ei yksikään sana ilmaissut mitä hän itse ajatteli tai tunsi. Hän oli totellut ja toiminut kuten sotilas ainakin. Vielä ilmoitti amiraali, että Suonien asiain uusi komissaario väliaikaisessa hallituksessa, Roditshev, saapuu Helsinkiin seuraavana päivänä ja haluaa neuvotella yhteiskunnallisten luottamusmiesten kanssa. Hän oli kutsunut meidät koolle pyytääkseen meitä mainitussa suhteessa olemaan R:n käytettävissä ja toivoi että me toimisimme rauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi maassa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, kun Suomessa kauan kyteneet toiveet nyt olivat täyttyneet. Ståhlberg kiitti meidän puolestamme amiraalia hänen osoittamastaan luottamuksesta. Myöskin Lipski, vanha repo, esitti onnittelunsa sen johdosta, että Suomelle nyt oli koittanut valoisampi aika. Onnittelu kuulosti valheelliselta ja mauttomalta. Lähdimme sitten pois amiraalilaivalta. Seuraavana päivänä amiraali Njepeninin surmasi matruusikiväärin kuula.

Meillä ei mielestämme ollut valtuuksia ryhtyä niihin neuvotteluihin, joista meille oli ilmoitettu, ja menimme me niin ollen samana iltana pidettyyn edustajavaltuuskunnan kokoukseen, jossa esitimme olevan välttämätöntä, että valtuuskunta valitsee neuvottelijat. Omasta puolestani huomautin, etten voinut pitää itseäni sopivana edustamaan nuorsuomalaista puoluetta, koska sen toiminta nyttemmin oli käynyt minulle kerrassaan vieraaksi. Ryhmittäin toimitetussa vaalissa minä kumminkin jouduin nuorsuomalaiselta taholta valittujen joukkoon. Jokaisesta porvarillisesta puolueesta valittiin kolme henkilöä: J. Grotenfelt, Lille ja E. Estlander, Ståhlberg, Setälä ja minä, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja Nevanlinna, sekä Kallio, Mäkinen ja Alkio. Sosiaalidemokraattien valtuuskunta valitsi viisi, m.m. Tokoin, Mannerin ja Gyllingin.

Valtuuskunnan kokoukseen saapui tohtori Kaila Pietarissa olevan suomalaisen siirtokunnan lähettinä. Hän antoi tärkeitä ja mielenkiintoisia tietoja vallankumouksesta ja Venäjän pääkaupungissa vallitsevasta tilanteesta. Minua ilahdutti erikoisesti se tiedonanto, että Pietarin vankiloista vapautuneet suomalaiset poliittiset vangit olivat hyvässä turvassa. Kokoukseen saapui tieto, että satamassa ja Katajanokalla oli laukaustenvaihtoa ja että laivoilla oli puhjennut levottomuuksia.

Palatessani kotiin myöhään illalla lähdin satamaan. Sotalaivoissa paloivat punaiset lyhdyt vallankumouksen merkkeinä. Oli pimeätä ja aivan hiljaista. Ainoastaan muutamia laukauksia kuului silloin tällöin. Joitakin sotilasjoukkoja kulki äänettömästi pitkin katuja. Puolihumalainen meriupseeri, joka oli ulkonaisestikin jossakin määrin epäjärjestyksessä, hyppäsi raitiovaunuun. Seuraavana aamuna kuultiin, että kapina oli ulottunut kaikkiin sotalaivoihin ja että matruusit olivat yön aikana vanginneet tai surmanneet suuren joukon meriupseereja. Aamulla kulkivat sotilaat ja matruusit punaisine lippuineen pitkin katuja, toiset kulkueissa marseljeesia laulaen, toiset irrallisina joukkioina jaellen punaisia nauhoja ja vaatepalasia. Aseistettuja matruusivartiostoja kierteli kaikkialla kaupungissa riisuen aseista kaikki upseerit, jotka vähänkin vastustaessaan tai kieltäytyessään ottamasta vastaan punaista merkkiä ammuttiin ja jätettiin maahan virumaan. Kaikki hotellit, ravintolat ja monet yksityistalotkin tutkittiin ja niistä löydetyt upseerit ammuttiin tai vangittiin. Poliisin täytyi väistyä näyttämöltä ja pysytellä syrjässä. Järjestystä pitivät yllä sotilasvartiostot. Siviiliväestön annettiin olla rauhassa. Paljon väkeä oli liikkeellä, mutta yleisö pysytteli aivan passiivisena. Koko juttu muodostui sotilaiden ja upseerien kesken tapahtuvaksi välien selvittelyksi, ja ensinmainittujen menettely ei herättänyt myötätuntoa. Vallankumousamiraali, puolisuomalainen Maksimow, joka oli nimitetty Itämeren laivaston päälliköksi, saapui aamupäivällä Helsinkiin. Hän ajoi automobiilillaan ympäri kaupunkia, puhui sotilaille ja kansalle venäjäksi ja ruotsiksi vallankumouksen avulla saavutetusta vapaudesta, mutta kehoitti samalla rauhallisuuteen. Myöhemmin samana päivänä saapui Roditshev, ja hänenkin ensimmäisenä tehtävänään oli puhua sotilaille ja matruuseille, jotta järjestys ja rauha palautuisi. Seuraava päivä, sunnuntai, oli verraten rauhallinen, mutta oikeastaan kaupunki oli sotamieslauman hallussa.

Valituille edustajille ilmoitettiin, että heidän piti sunnuntai-iltana kokoontua Säätytalolle neuvottelemaan Roditshevin kanssa ja sitten klo 12 yöllä matkustaa Pietariin ylimääräisellä junalla. Ennen Roditshevin saapumista pidettiin kokous, jossa esitettiin ehdotus manifestiksi, joka valtakunnan uuden hallituksen oli annettava Suomen kansalle. Sosialistit eivät olleet siihen tyytyväisiä. He tahtoivat, että heidän erikoisesti harrastamansa kysymykset, kieltolaki, työväensuojeluslaki, torpparikysymys, laajennettu kunnallinen äänioikeus y.m. otettaisiin manifestissa tai sen yhteydessä huomioon. Se huomautus, että nämä kysymykset olivat sisäistä laatua eivätkä kuuluneet siihen, mitä manifestilla tarkoitettiin, ja tahdottiin vakauttaa, ei heihin tehonnut. Sitten saapuivat Roditshev ja parooni Korff, joka oli nimitetty v.t. kenraalikuvernöörin apulaiseksi, sekä amiraali Maksimov. R. oli kookas, näöltään ja olemukseltaan miellyttävä, hyvänsuopa mies. Hänen monet sotilaille pitämänsä puheet olivat tehneet hänet aivan käheäksi. Kun Ståhlberg oli lausunut hänet tervetulleeksi, piti hän puheen, jossa ilmaisi olevansa iloinen saadessaan tuoda meille tiedon autonomian, palauttamisesta, eduskunnan kokoonkutsumisesta, uuden, maan luottamusmiehistä kokoonpannun senaatin valitsemisesta y.m. Manifestiehdotus luettiin, eikä Roditshevilla ollut sen johdosta mitään muistutettavaa. Sosialistien vaatimukset olivat hänen mielestään sisäisiä asioita, joihin uusi senaatti voi käydä käsiksi. Hän tiedusteli vielä, millä kannalla olimme asevelvollisuuteen nähden. Vastattiin, että sen kysymyksen voi ainoastaan eduskunta ratkaista. Sosialistit arvelivat, että kysymys kotimaisen miliisin asettamisesta liittyi venäläisen sotaväen poistamista koskevaan kysymykseen ja olisi otettava pohdittavaksi sodan loputtua. Amiraali Maksimov pyysi tällöin puheenvuoroa ja lausui toivomuksenaan, että Suomi, kiitollisena Venäjältä saamastaan vapaudesta, osoittaisi solidaarisuuttansa antamalla armeijaan edes joitakin vapaaehtoisia. Tähän vastasi ainoastaan eräs edustaja ja tavalla, jota ei sovi pitää aivan onnistuneena. Puhuessani kokouksen jälkeen Maksimovin kanssa muutaman sanan selitin hänelle, miksi sotilaskysymys nykyään vain vähässä määrin kiinnitti mieliä meillä. Hän arveli, että kun m.m. "34 upseeria oli kaatunut Helsingin kaduilla", meidän pitäisi tuntea velvollisuudeksemme ottaa osaa sotaan Venäjän rinnalla. Kun huomautin, että upseereja olivat surmanneet venäläiset sotilaat ja ettei meillä ollut asian kanssa mitään tekemistä, vastasi hän, että sekin, mitä täällä oli tapahtunut, oli eräs vaihe vallankumousta, joka oli meille lahjoittanut vapauden. M. vaikutti hyväätarkoittavalta tunneihmiseltä.

Pietarin matkaan ottivat osaa myöskin Korff sekä Ehrnrooth ja Holsti, jotka olivat jo aikaisemmin valtuuskunnan puolesta käyneet Pietarissa. Matka sujui seikkailuitta. Myöskin venäläinen sosiaalidemokraatti Skobelev, joka oli käynyt Helsingissä, oli junassa mukana. Keskellä yötä me heräsimme lauluun ja hurraamiseen. Lahtelaiset sotilaat ja sosiaalidemokraattinen nuoriso olivat tulleet tervehtimään Skobelevia, joka piti kokoontuneelle joukolle pitkän puheen. Juna odotti kiltisti. Valkeasaaressa kulki junan läpi sotilasvartiosto, jonka mielenkiinto kumminkin suuntautui enemmän toveri Skobeleviin kuin muihin matkustajiin. Aamulla pohdittiin pienissä ryhmissä senaattorilistaa toisten edustajain neuvotellessa sosiaalidemokraattien kanssa saadakseen heidät taipuvaisemmiksi.

Pietarin asemalla oli meitä vastassa m.m. Protopopov. Meidän tuli kokoontua ruotsalaisen seurakunnan kirkkosaliin, jonka piti olla päämajanamme. Matkatavaramme sijoitettiin rekeen kuljetettaviksi keskushuoneustoomme. Me itse aloimme taivaltaa jalkaisin. Prokuraattori Grotenfelt ja minä käytimme sentään vastaantulevaa vapaata ajuria. Lukemattomia kertoja olen käynyt Pietarissa monenlaisissa eri toimissa, mutta tämä saapuminen erosi laadultansa kaikista muista. Kaupunki oli nyt rauhallinen ja liike kaduilla kenties hiukan laimeampaa kuin tavallisesti. Punaisia lippuja näkyi kaikkialla, ja ihmisillä, erityisesti kaikilla sotilashenkilöillä, oli punaiset nauhat tai merkit. Poliiseja ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan sotilasvartiostoja ja suojelusvahtiin kuuluvia siviilihenkilöitä, joilla oli valkoiset hihanauhat. Eräiden elintarvemyymälöiden luona seisoi pitkiä ihmisjonoja. Muutamat palaneet tai tärveltyneet rakennukset todistivat katutaisteluita sattuneen. Pastori Malin ja hänen rouvansa ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja kuvailivat meille eloisasti ja värikkäästi monia sattuneita tapauksia. Kirkkosalissa tarjoiltiin meille Helsingin Seurahuoneelta mukaan otetuista ruokavaroista hyvä aamiainen, jonka herttainen pastorinrouva oli järjestänyt.

Jäljelläoleva osa päivää kului kokonaan neuvotteluihin, jotka koskivat lähinnä manifestia. Ne muodostuivat pitkiksi ja sitkeiksi, kuten kaikki väittelyt varsinaisissa poliittisissa piireissä meillä. Jaariteltiin kelpo tavalla ja kallis aika kului. Sosiaalidemokraatit tahtoivat yhä työntää etualalle erikoisharrastuksiansa ja tehdä manifestin niistä riippuvaksi. He halusivat harrastustensa valvontaa huomioonotettavaksi erikoisen käskykirjeen muodossa, mutta peräytyivät vihdoin siihen, että uusi senaatti ennakolta velvoitettaisiin enemmittä harkinnoitta lähettämään eduskunnan hyväksymät lait, kieltolain, työväensuojeluslain y.m. vahvistettaviksi. Ainoastaan tällä ehdolla sosialistit olisivat suostuneet hyväksymään manifestiehdotuksen, johon nähden he esittivät myöskin pienempiä muistutuksia. Tätä ehtoa porvarilliset eivät voineet hyväksyä. Asetettiin erityinen valiokunta tasoittelemaan erimielisyyttä, mutta se onnistui työssään vain osittain. Sill'aikaa muut porvarilliset pohtivat senaattorilistaa koskevaa kysymystä, mutta asia havaittiin siinä määrin valmistamattomaksi, ettei lopullista ehdotusta voitu tehdä.

Illalla saapui Protopopov kokoukseen. Hän selitti tilannetta ja puhui vakavasti sosialisteille. Nyt on olemassa, lausui hän, Suomen ja Venäjän asiain välillä kynnys. Kummaltakin puolelta on varottava sen yli astumista. Kukistetun Venäjän hallituksen Suomen kysymyksessä tekemä pahin virhe oli siinä, että se oli astunut tuon kynnyksen yli ja joutunut siten pettävälle pohjalle. Suomalaisten täytyy itse hoitaa asiansa ja olisi arveluttavaa sosialistien nyt esittämien toivomusten mukaisesti sekoittaa Venäjän hallitus Suomen sisäisiin asioihin. P:n mielestä ei myöskään saanut hukata aikaa keskinäisiin kiistoihin. Sosialistit näyttivät nolostuneilta — heitä sitoi kotimaassa tehty puolueen päätös — ja he menivät syrjään asiaa harkitsemaan. Porvarilliselta taholta oli aikaisemmin johdonmukaisesti lausuttu toivomus, että sosialistit, jotka lisäksi olivat eduskunnan suurin puolue, muodostaisivat uuden senaatin. Väliajalla puhuttelimme Protopopovia yksityisesti, ja hän lausui m.m. olleensa kuohuksissaan kuullessaan puolueriitaa pikkuasioista aikana, jolloin hetket olivat kalliimpia kuin koskaan ja jolloin koko maan vapaus ja itsehallinto oli kysymyksessä.

Kun sosialistiedustajat palasivat, kysyi Tokoi Protopopovilta, hyväksyisikö Venäjän korkein hallitus sosiaalidemokraattista senaattorilistaa. P. vastasi, ettei Venäjän hallituksella ollut mitään syytä sekaantua siihen kysymykseen, koska se oli Suomen sisäisiä asioita. Jos Suomi piti välttämättömänä tehdä sellaisen kokeen — ja vaarallisiakin kokeita on toisinaan tehtävä — oli se Suomen oma asia. Vastaus oli siis myöntävä, ja sosiaalidemokraattien tuli nyt ottaa pitääkseen huolta senaattorikysymyksestä. Manifesti oli hyväksytty ja voitiin jättää vahvistettavaksi. Meille porvarillisille asian ratkaisu tuntui suurelta kevennykseltä; sosiaalidemokraatit sitävastoin näyttivät hermostuneilta, kun olivat ottaneet sellaisen vastuun kantaakseen. Sosiaalidemokraattien mieliksi oli manifestiin tehty eräitä korjauksia, jotka eivät sitä suinkaan parantaneet, vaan päinvastoin huononsivat, esim. siten, että uskontorikokset samaten kuin poliittisetkin rikkomukset tehtiin armahduksen esineiksi, että määrättiin eduskunnan hyväksymät lait senaatin heti edelleen toimitettaviksi y.m.

Manifesti laajentui oleellisesti sikäli, että valtakunnanlainsäädäntö välittömästi kumottiin. Ehdotuksessa puhuttiin ainoastaan sen toistaiseksi lakkauttamisesta. Olimme ajatelleet, että valtakunnanduuman myötävaikutus oli välttämätön sen kumoamiseen, mutta venäläiset ystävämme pitivät meitä liian vaatimattomina. He arvelivat silloisen valtakunnanhallituksen omistavan sekä yksinvaltiaalle että duumalle kuuluneen vallan ja katsoivat niinmuodoin olevan sen vallassa kumota Suomea koskeva valtakunnanlainsäädäntö. Meille se oli, ainakin tässä erikoistapauksessa, iloinen uutinen, mutta asian koko käsittely tuntui kevytmieliseltä eikä luottamusta herättävältä.

Suomalaiset lähetystön jäsenet majailivat yksityisissä perheissä, sillä hotellit olivat täpösen täynnä. Grotenfelt, Lille ja minä asustimme herra Krookin sillä kertaa vapaassa huoneistossa. Päivällisille meidät oli kutsuttu Palmgrenin perheeseen, joka asui ruotsalaisen kirkon talossa.

Seuraavana päivänä useimmat meistä olivat sangen joutilaita. Muutamat juristit sekä Danielson-Kalmari ja Setälä kokoontuivat valtiosihteerin-virastoon Protopopovin ja uuden kenraalikuvernöörin Stahovitshin kanssa yksissä neuvoin määrittelemään manifestin lopullista sanamuotoa, vertaamaan käännöksiä j.n.e. Se kesti aamusta aina iltapuoleen saakka. Ennen kokouksen alkua sattui pieni välikohtaus. Kokous oli määrätty pidettäväksi ministerivaltiosihteerinapulaisen huoneessa alakerrassa. Mutta sitä ennen olikin apulainen Platon Ivanov saapunut paikalle, lukinnut oven, ottanut avaimen mukaansa ja mennyt kenraali Markovin luo, joka oli ollut aikaisemmin vangittuna, mutta saanut sitten palata kotiinsa, josta hänen ei ollut lupa poistua. Kun Protopopov saavuttuaan sai kuulla asian, joutui hän vimmoihinsa, mutta vapaaherra Th. Bruunin onnistui vihdoin pitkällisten suostuttelujen avulla saada avain. Markovin sanottiin olleen alistuvainen, Ivanov sitävastoin oli kovin vihoissaan.

Aamupäivällä me lähdimme, Lille ja minä kävelyretkelle kaupungille ja tarkastelimme varsinkin hävitettyä oikeuspalatsia ja Spalernajan varrella olevaa vankilaa, jonka tyrmistä useat suomalaiset nyt odottamattansa olivat vapautuneet. Ensinmainittu rakennus, muhkea ja melkoisen suuri talo, oli kokonaan turmeltu, kellarista ullakkoon asti. Seinämuurit vain seisoivat, ja akkunat ammottivat mustina reikinä. Spalernaja ei ollut siinä määrin hävitetty. Osa akkunoita oli vielä jäljellä, mutta tuli oli sielläkin tehnyt hävitystyötään. Vankilan ulkopuolella oli katu lumisohjoon sekaantuneiden puoleksi palaneiden kirjain ja paperien peitossa. Siinä sai voimakkaimman vaikutelman kauan tukahdutettuna olleen vihan raivoisasta riehunnasta.

Manifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu. Emme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.

Esittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja kuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2 9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät päivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää vallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä ja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja Protopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen tohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja kaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön. Hän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu siitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m. puhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään. Protopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin tahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti, että se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan yhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse saatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa saapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle kättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella kielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään. Merkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari ja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa vireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.

Pietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan muullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan jäsenet veljellisessä sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin Pietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan koetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja Korffille sijan automobiilissaan. Mentäessä sain P:lta kuulla aika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta. Allekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity allekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta Protopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti; ellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus; hänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e. Hän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta. Miljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen "maltilliseksi" ja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta läsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri Godnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että hallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin seikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. — Protopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen kiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten lehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että valta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa — Tsheidshe etunenässä — tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että nykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa, ja sitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti lopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. "Musta sisar", sanoi hän, "astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota toisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu Venäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on vielä epäselvä."

Kello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta. Klo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla, säätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi aika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan tuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.

Minusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin se, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava varmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista tunnekuohuista.

Helsinki, maaliskuun lopussa 1917.

Itsenäisyyden valmisteluja.

Mitä tulee Suomen itsenäistymissuunnitelmiin sellaisina kuin ne maailmansodan aikana kehkeytyivät ilmi, kuuluin minä kyllä asiaa harrastaviin ja siihen perehtyneisiin, mutta olin aluksi, lähinnä julkisen asemani vuoksi, ottamatta erikoisemmin aktiivisesti osaa sen edistämiseen. En merkinnyt muistiin mitään tähän kuuluvasta poliittisesta toiminnasta tai sen yhteydessä olevista tapahtumista. Asemani pakotti olemaan hyvin varovainen. Nyt jälkeenpäin voin merkitä paperille ainoastaan hajanaisia muistoja.

Niinä viikkoina, jotka sodan puhkeamisen jälkeen vietin Saksassa, lujittui minussa se vakaumus, että maailmansota tarjosi kenties koskaan toistumattoman tilaisuuden irroittaa Suomi Venäjästä ja että Saksa oli se valta, joka voi meitä auttaa mainitun päämäärän saavuttamisessa. Tämä tietoisuus oli ilmestyksen tavoin syöpynyt sieluuni ja se tuli määräämään suuntautumiseni. Tultuani kotiin elokuun lopussa kohtasin kuitenkin niissä piireissä, joissa liikuin, vain vähän ymmärtämystä. Sodan alussa vallitsi meillä jonkinlainen epäluuloisuus Saksaa ja sen suunnitelmia kohtaan. Sitäpaitsi elettiin siinä pintapuolisessa käsityksessä, että Saksa oli sotaan syypää, ja Belgian puolueettomuuden loukkausta pidettiin karkeana väkivallantekona. Ajatus, että voisimme irtautua Venäjästä, tuntui useimmista poliitikoistamme liian rohkealta, jopa haaveelliseltakin. Toivottiin korkeintaan, että autonomiamme palautuisi rauhanteossa.

Syksyn kuluessa tulin tietämään, että eräissä toisissa helsinkiläisissä piireissä, joskaan ei varsinaisesti poliittisesti johtavissa, vallitsi ilmeinen saksalaisystävällisyys ja että niissä toivottiin Saksan voivan sotilaallisilla voitoillaan saada aikaan maamme vapautumisen. Sitävastoin en tiennyt, että jo tehtiin järjestelmällistä, tuohon päämäärään tähtäävää työtä. Siitä nuorison keskuudessa syntyneestä liikkeestä, joka sitten ilmeni ajatuksena, että oli mentävä Saksaan saamaan sotilaallista koulutusta ja muodostettava siellä suomalainen joukko-osasto, jota voitaisiin käyttää tulevassa vapauttamistoimessa, kuulin vasta joulukuussa 1914. Joskin aluksi suhtauduin epäilevästi yrityksen käytännölliseen puoleen, tuotti minulle kumminkin vilpitöntä iloa, että nuoriso oli kyllin rohkeata ja ihanteellista ryhtymään niin uskallettuun isänmaalliseen tekoon säikähtämättä yritykseen epäilemättä liittyviä vaikeuksia, uhrauksia ja kärsimyksiä. Tällä yrityksellä näytti minusta sitäpaitsi olevan merkitystä sikäli, että se oli omansa kiinnittämään Saksan sotilaallisen johdon huomiota maahamme sekä todenteolla osoittamaan, mille puolelle me asetuimme suuressa maailmantaistelussa. Sellaisen joukon olemassaolo Saksassa muodostuisi paljoa voimakkaammaksi vapautumispyrkimyksiimme kohdistuvaa harrastusta herättäväksi välineeksi kuin yksityisten henkilöiden toiminta. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, että ennen pitkää suhtauduin yritykseen täysin myötätuntoisesti. Se seikka, että niinmuodoin annoin kannatukseni muodollisessa katsannossa lainvastaiselle hankkeelle, ei minua huolestuttanut. Moraalinen lojaalisuusvelvollisuus Venäjää kohtaan ei enää sitonut meitä, kaikkein vähimmän sen jälkeen, kun keisari oli hyväksynyt ohjelman, joka tähtäsi autonomiamme ja kansallisen olemassaolomme täydelliseen tuhoamiseen. Irroittumisemme oli konjunktuuri- eikä oikeuskysymys. Lausetta "salus rei publicae summa lex", jota Plehve oli kerran käyttänyt venäläiseltä katsantokannalta puolustaakseen Suomen kansalaisiin kohdistuvaa menettelyä, voitiin tässä soveltaa suomalaiselta kannalta vielä oikeutetummin.

Eräänä helmikuun päivänä 1915 kävi luonani Alexis Gripenberg. Hän ilmoitti, että eräät henkilöt, jotka kannattivat maailmansodan yhteydessä suoritettavan Suomen vapauttamisen aatetta, olivat liittyneet yhteiseen piiriin keskustelua ja toimintaa varten. He olivat ilmeisiä Saksan ystäviä, jotka odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla. Gripenberg kehoitti minua liittymään tähän piiriin, ja minä suostuin mielelläni tarjoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin W:n luona. Meitä oli noin kymmenkunta henkilöä, poliitikkoja ja akateemikkoja, ja me järjestyimme vapauttamistyön keskuskomiteaksi eli "vanhojen neuvostoksi". Silloin sain lähempiä tietoja siitä aktiivisesta työstä, joka oli jo pantu alulle mainitun tarkoitusperän saavuttamiseksi, niistä eri järjestöistä, jotka toimivat mainittuun suuntaan, sekä Saksassa koulutettavaa suomalaista joukko-osastoa koskevista suunnitelmista. Joitakin kymmeniä nuoria miehiä oli jo silloin lähtenyt Lockstedter Lageriin Holsteiniin. Kokoonnuimme sitten noin joka toinen viikko pohtimaan tilannetta ja kuulemaan Tukholmassa olevalta suomalaiselta valtuuskunnalta — siellä olivat toiminnassa H. Gummerus ja J. Castrén — saapuvia ilmoituksia sekä kotimaassa suoritettua työtä ja Saksassa olevaa joukko-osastoa koskevia tiedonantoja. Pienemmässä valiokunnassa suunniteltiin ja pohdittiin Suomen valtiomuotoehdotuksia tai oikeammin sommiteltiin kokoon valtiomuodon pääkohtia täysin suvereenista Suomea varten ja myöskin siltä varalta, että Suomi autonomisena jäisi kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Näitä ja kaikkia periaatteellisempaa laatua olevia kysymyksiä harrastivat erikoisesti R. Erich ja Arvid Neovius-vainaja; käytännöllisissä asioissa taas oli W. Zilliacus toimekkain. Puheenjohtajan virkaa hoidimme vuoroin A. Gripenberg ja minä. Me kokoonnuimme toistemme luo, mutta myöskin erinäisiin pankkihuoneistoihin, jottemme olisi herättäneet huomiota. Yhteyttä Tukholman kanssa pidettiin yllä osaksi kirjeenvaihdon, osaksi suoranaisten kuriirien avulla. Yksi ja toinen piiriimme kuuluvistakin henkilöistä teki matkoja Ruotsiin. Suomen asian puolesta toimimaan lähetettiin Ameriikkaan kevättalvella L. Kihlman ja J. Reuter, kun taas E. Estlander piirin toimesta kävi tapaamassa vaikutusvaltaisia henkilöitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotta saataisiin aikaan ainakin diplomaattista toimintaa skandinaavisten maitten taholta Suomen hyväksi. Berliinissä valvoivat ja hoitivat Suomen asioita, varsinkin jääkäriasiaa, varatuomari Fr. Wetterhoff ja tohtori J. Sundvall, ja lehtori J. Öhquist tutustutti saksalaista yleisöä Suomen mielialoihin ja itsenäisyyspyrintöihin pitämällä esitelmiä ja harjoittamalla julkaisutoimintaa. Wetterhoffin oli onnistunut suunnata eräiden Saksan virallisten piirien mielenkiinto Suomen asiaan. Oli perustettu erikoinen, Saksan yleisillä varoilla kustannettu toimisto, jossa hän oli johtajana. Järjestöt toimivat sangen itsenäisesti, joten ainoastaan tärkeämmät kysymykset jätettiin vanhainneuvoston ratkaistaviksi. Kevättalvella me muuten vielä elimme siinä käsityksessä ja toivossa, että Ruotsi tulisi ottamaan sotaan osaa Saksan rinnalla ja että Suomen vapautumiseen voitaisiin päästä sitä tietä.

Poliittisessa piirissämme lausuttiin keväällä 1915 toivomus, että minä matkustaisin Ruotsiin perehtymään tilanteeseen ja toimimaan pyrintöjemme hyväksi. Minulla oli hyvä ulkonainen aihe matkustaa, sillä 60-vuotispäiväni oli kesäkuun 28:s ja minä tahdoin mielelläni välttyä silloin joutumasta sovinnaisen huomion esineeksi. Matkustin kesäkuun 18 päivän tienoissa Haaparannan kautta. Sieltä Karunkiin johtava rata avattiin liikenteelle samana päivänä, joten minä sain käyttää ensimmäistä tuolla linjalla kulkevaa vakinaista junaa. Kun Karunkiin oli jäätävä tunniksi junaa odottamaan, voin valoisana kesäiltana käyskellä tuossa tilapäisessä, laudoista rakennetussa kaupungissa, joka aivan äkkiä oli muuttunut kansainvälisen liikenteen keskuskohdaksi, keinotekoiseksi sota-ajan tuotteeksi, jonka tarina oli oleva lyhyt. Tukholmaan saavuttuani lähdin heti Saltsjöbadeniin, jossa sitten oleskelin joitakin viikkoja.

Kävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja, joiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista. Itsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa, mutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä. Arveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin muuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen rauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen kehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan poliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen ulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat avarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu saada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut Ruotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan puolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei skandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista esiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa tuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä. Sille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa vireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun sotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti Saksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se, että me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja itsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta arveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa niihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla kysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut eivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.

Professori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni kuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta Suomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta käsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen toivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen niinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia päiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut audienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen voivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt kehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin kehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi ajatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi sotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan avulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka Venäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi toinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi. Sitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa diplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta sovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita. Mitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan olemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin Wallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa poliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne tähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista asioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.

Tukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en tällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer von Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla kotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä ei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä. He kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän kesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen välisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten ryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa kahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa Venäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien tuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään saksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen joukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään käytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti kysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän mitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta toisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan Suomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys. Annoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin vastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.

Vähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani. Hän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella taholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon hajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku auktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin jatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien vaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken toivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä henkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia tietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.

Yksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka siellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston edustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen mukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin toivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa lähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista kysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von Wesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia pikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin Kööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä Klampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me keskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa piireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan näennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä syystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli odotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin niitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja huomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi veriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä. Se ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä enemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen asian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua määrätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen ratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka todistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän ei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman Ruotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen kaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan, ellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat Venäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa, siinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti koskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä, kumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi hän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista asianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän vakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan siitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi, että kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen asianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta, ja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti kysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen ilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.

Palattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä selostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin epäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut oikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa lausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että v. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani kapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on, että ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa auktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi. Mutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä seikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä eräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään jääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan, matkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä hän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä hän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani saatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin) luokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat. Minä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan väärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet joukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä Wetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös peruutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi jääkäripataljoonaksi.

Oleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin heinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani vaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti. Meidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain kehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan, oli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli varmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.

Syksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu toimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta jääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että me vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko hankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin vuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan saksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän saavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme lisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen asti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he matkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin Berliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa johtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä tiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen santarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin uskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla pakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu, hyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin harjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa määrin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä johtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi. Hän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan. Siitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien henkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin kuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin toiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo tässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella. Arvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin Wetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä Suomen auktoritatiivisesta edustajasta.

Syksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi jääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta kokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä, joiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin maisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä, innostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi, täysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta vailla kaikkea pingoittuneisuutta.

Oli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille. Jo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon eräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli toimeenpantu "värväystä", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia saatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa vangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin menossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin silloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan puhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei ollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta luonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen, mutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin lievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet eivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys henkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien hankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun aikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat santarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin ja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän vanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja keväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin vangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli minulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta kuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri Y.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta johtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin toimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa katsannossa "rikoksellisia", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat puhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän yhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa santarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa lakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston kanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston v.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni, kaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta koetin selittää ja vähentää heidän "rikoksellisuuttansa". Rehtori Ruin kävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut viimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät yleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen Spalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma, ellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.

Suhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun työhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin saksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista ulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa. Nuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua pidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti kirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita kuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs pidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni ulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin olin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui, aiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain kirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari Maskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia ja selvitellä Suomessa ilmenevä "maankavallus"-liike. Käynti ei ollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä minusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä sukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu; minulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista olimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto, että olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan tuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä tiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja arvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta, ei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin välityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi sen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti ystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.

Maaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin aikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta Venäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan vanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta toivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen vaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä saada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta apua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta venäläiseen vallankumouskurjuuteen.

Tukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin osaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin ahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli pakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä erimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi henkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli tuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja eriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut ajan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä. Lisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen sotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla tekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä ja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja tyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi uskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa suuren tehtävän toteuttamiselle.

Tukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät Saksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson, Alenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa asiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka suhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa voitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen tarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta pitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä kehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin toimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon johtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut saanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa olevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä määrin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan täyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia asianomaisille Suomeen.

Tukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia poliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme kohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla, joskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli uskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin asiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta toiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista apua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen, kun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja sosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona kävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan ohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin verraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa suomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa sangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin. Minua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän olevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan luonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja suoranaisen avun pohjalle.

Asianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa. Elokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa oleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli annettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen hyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta, Venäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista avustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan avulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs vaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos Riezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme toisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena henkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille tätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli vapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa oli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme lyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler ulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.

Toinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan, nimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan päämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä pidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat läsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori Erich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti Mexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen Riezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään tärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä lähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja niihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli luottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon lämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen tähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen saimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin Saksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa suoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut tulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu. Sota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta. Suomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa sotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian. Olisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että Venäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa sotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa onnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi ja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin, että Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka tapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja. Hän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta herättävää saksalaista sotilastyyppiä.

Tavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain johdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei Saksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti välttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa aihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan suoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin määrin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä vallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin pidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten vuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni. Sill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän toistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan. Pyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka myönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen tai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa henkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa alkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti kehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä oli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni asiallisesti täysin lojaaliseksi.

Berliini, maaliskuussa 1919.

Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.

Ruotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi viimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun kohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää todenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan suomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston tähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys vapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja persoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen toimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä Saksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan myötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen sekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut ainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. "Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen", sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän "hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa". Minua johti tällöin itseäni sisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin elämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta henkilökohtaisia seurauksia.

Saksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin, että heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon asti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden ja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti ryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen matkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en tahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von Bonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä ja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme kuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan ottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain kongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.

Marraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E. Suolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa tarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka kanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana aamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt taas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien olin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta kotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen maailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt toteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen ja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän, niiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius, jotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut heidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta. Monesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista tarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin ensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen. Ravintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla ei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei ollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja Stralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä lähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät matkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän mielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani tarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua kutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa. Salapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa johtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa Königshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa Erichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff. Fürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen tyyssija.

Ensimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan ollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala. Jo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja miellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen tympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja sen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja porkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia. Kadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät väsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin yhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa olutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä. Sattui olemaan "lihaton" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne riippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin välisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman Tukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin olosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen päivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan Saksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin, joita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin ensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat. Mutta tunteessa, että olin "vihollisvaltion alamainen" oli jotakin ahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta ystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.

Kaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa puhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin kuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme oloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä. Hauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos ja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917 maaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan poliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä; hänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä. Koko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain lujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin miehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann Püschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka ovat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä tein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista ja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan tietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä neuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan ajatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana toimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen asioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff ja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että Saksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei ollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen. Neuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.

Sill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani, ja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v. Bartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta tahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v. Bartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs sekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M. Gripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin suomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli vielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer, viidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin määrin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo jakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja, joita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt mahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen tärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta näkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja vietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia. Bartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin passiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten ilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu v. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.

Me lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin seurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja silloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa rautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella Rheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n tienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs ordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän käytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli nyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton. Meidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina. Ensimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen, voineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin tullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät vastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi kävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa kylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä paikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää, että täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan sotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa niiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja joiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä tapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun aikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa, ja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki päämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi ainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen jännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen. Ylimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän istuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui toiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies, on kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen. Hän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista verta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi hänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille saksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että velvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen ja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän lausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja voimakasta tahtoa.

Olin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti esitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin:

1) Suomi on saksalaisystävällinen ja on maailmansodan aikana palvellut keskusvaltoja, joskin vain vaatimattomalla tavalla.

2) Suomi tahtoo irtautua ja se on välttämättä irroitettava Venäjästä ja muodostettava itsenäiseksi valtioksi, joka liittyy läheisesti Saksaan. Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan Saksan taholta tulevan suoranaisen tai välillisen avustuksen nojalla.

3) Suomen erottaminen Venäjästä ja sen itsenäisyys on käsityksemme mukaan myöskin Saksalle tärkeätä, poliittisesti, taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Suomi muodostaisi niin ollen pohjoisimman renkaan siinä valtioiden sarjassa, joka muodostaa Euroopassa suojamuurin itää vastaan.

4) Suomen erottamiseksi Venäjästä olisi toivottavinta, että saksalaisia joukkoja laskettaisiin maihin Suomessa, ja se johtaisi suoraan päämäärään. Silloin tapahtuisi jo valmisteltu kansannousu ja suomalaiset toimisivat yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.

5) Ellei joukkojen maihin laskeminen Suomen rannikolla voisi sodan yleisen tilanteen vuoksi käydä päinsä, olisi Suomelle erittäin tärkeätä, että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Suomi kenties voisi sitten itse suorittaa muun. Ahvenanmaan miehittäminen saksalaisilla joukoilla tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan Suomen ja Saksan myöhempiin suhteisiin. — — —

6) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa pian tehdään aselepo, olisi Saksan taholta pakottavan välttämätöntä vaatia venäläisiä sotavoimia vietäviksi pois Suomesta, kunnes maan asema on ehtinyt tulla järjestetyksi. Muussa tapauksessa olisivat Suomen kädet sidotut eikä se pääsisi nykyisestä pakkotilastansa.

7) Suomen eduskunnan taholta tapahtuva Suomen täydellisen itsenäisyyden julistaminen voi saada tarpeellisen voiman ja merkityksen ainoastaan, jos Saksa sen tunnustaa.

Ludendorff kuunteli esitystäni terävästi ja tarkkaavasti, keskeyttämättä, mutta hänen ilmeestänsä olin kuitenkin havaitsevinani, että yhtä ja toista hänelle entuudesta tunnettua olisi voinut jättää pois. Hän alkoi sitten itse puhua ja puhui sangen kauan. Valitettavasti en merkinnyt heti muistiin hänen lausuntoansa, mutta pääasiat sisältyvät käynnin jälkeen laadittuun pöytäkirjaan. Hän ilmaisi suurta harrastusta maatamme ja sen vapauttamista kohtaan, mutta korosti sitä, että meidän oli ensinnä itse koottava voimamme tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi suoritettavaan ponnistukseen. Yksinomaan ulkonaisen avun nojassa voitetulla vapaudella ei hänen mielestään ollut pysyvää arvoa. Erityistä painoa hän pani siihen, että Suomen piti selvästi, verukkeitta ja mahdollisimman pian julistautua täysin itsenäiseksi ja sitten ryhtyä venäläisen sotaväen poistamista tarkoittaviin toimenpiteisiin. Saksa tulisi siinä tarkoituksessa varustamaan meitä aseilla. Ahvenanmaan kysymyksessä hän sillä kertaa asettui kielteiselle kannalle. Joukkojen kuljettaminen sinne tähän vuodenaikaan ja joukkojen ylläpito siellä talvisaikaan kohtaisi liian suuria teknillisiä ja merenkulkuvaikeuksia. Jos sotaa jatkuisi talvella, piti hän Ahvenanmaan tilapäistä valtaamista mahdollisena. Hänen lausuntoansa seurasi keskustelu, jonka kuluessa me annoimme selityksiä, teimme joukon vastaväitteitä ja tähdensimme eräitä kohtia. Vastaanotto kesti 55 minuuttia. Ludendorff oli siis omistanut asiallemme aika paljon kallista päiväänsä. Mutta hän kuuluukin nähtävästi niihin, joille mikään ei ole sinänsä pientä, vaan jotka tahtovat perinpohjin tutkia kaikkea, ennenkuin ryhtyvät lopulliseen ratkaisuun.

Vastaanoton jälkeen menimme v. Bartenwerfferin huoneeseen, jossa B. saneli neuvottelun tulokset majuri Crantzille pöytäkirjaan, joka jätettiin meille jo ennen illalla tapahtunutta lähtöämme.

Pöytäkirja, jonka otsakkeena oli "Ergebnis der Besprechung am 26.11.1917 (Exzellenz Ludendorff, General von Bartenwerffer, Staatsrat Hjelt, Herr von Bonsdorff)" ja jonka todisti oikeaksi majuri Crantz, kuului käännöksenä näin:

1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi tulla kysymykseen kuluvana vuotena; sitävastoin ovat sellaisen yrityksen mahdollisuudet ensi vuonna suotuisat, edellyttämällä että tilanne idässä on silloin toinen kuin nyt. Nykyään täytyy ottaa lukuun Venäjän kanssa todennäköisesti solmittava aselepo.

2) Siinä tapauksessa, että syntyy aselepo Venäjän kanssa, on Suomen puolesta annettava selitys, että Suomen kansa vaatii itselleen itsemääräämisoikeutta. Tämän seikan ulkonaiseksi ilmaukseksi on asetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta. — — —

3) Mainitun selityksen yhteydessä on julkisesti ilmaistava toivomus, että Saksa tukisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff selittää olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen taholla ilmenevää halua saada maa vapautetuksi venäläisistä joukoista tuetaan aselevon- tai rauhanneuvotteluissa.

4) Suomen täytyy olla siinä tilassa, että se kykenee selitystänsä tehostamaan. Tämä saavutetaan parhaiten lujan järjestäytymisen ja miliisin kuntoonpanoa tarkoittavain valmistelujen avulla.

5) Armeijan ylijohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseittenhankintaa y.m.s. ja lähettämään jo luvatun aselähetyksen jälkeen toisia. Lisäksi on suomalainen jääkäripataljoona kuljetettava Suomeen, osaksi aseidenkuijetuksen ohella, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja Hiidenmaan kautta.

6) Elintarvekysymys on otettava puheeksi Berliinissä. Ei voida jättää huomioonottamatta, että elintarpeet voivat helposti joutua vääriin käsiin venäläisten joukkojen vielä oleskellessa Suomessa. Avustaminen voi tulla kysymykseen vasta maan vapauduttua.

7) Kenraali Ludendorffilla ei ole mitään sitä vastaan, että herrat ilmoittavat Suomeen päämajassa tapahtuneesta vastaanotostaan, mikäli he edellyttävät sellaisesta ilmoittamisesta olevan jotakin hyötyä.

Me söimme illallista kasinossa majuri Crantzin seurassa ja matkustimme yötä myöten Berliiniin. Käyntimme ei tosin sujunut aivan toivomustemme mukaisesti, mutta se jätti meihin kumminkin turvallisuudentunteen, Varmuuden siitä, että voimme toivoa Saksan sotilaalliselta johdolta avunantoa tulevina aikoina. Emmekä me erehtyneetkään. Tapausten koko myöhempi kehitys noudatti olennaisesti Ludendorffin ohjelmaa. Bolshevikien välineinä ja liittolaisina toimivia omia punaisia vastaan käytävä taistelu oli ainoa seikka, jota ei oltu edeltäpäin arvattu. Ylempänä kuvailemani käynti oli, sen poliittista merkitystä lukuunottamattakin, tapaus, josta jäi elinkautinen muisto. Ainoa valitettava seikka oli, ettemme saaneet nähdä Hindenburgia. Mutta tämäkin toivomus täyttyi myöhemmin runsaassa määrin. Ensimmäisen käynnin jälkeen tulin minä matkustamaan päämajaan vielä kaksi muuta kertaa.

Kohta Berliiniin päästyämme lähetin minä poliittisen jaoston kautta hallituksellemme kipinäsähkösanoman käynnin tuloksista ja korostin erikoisesti, että oli välttämätöntä ryhtyä itsenäisyyden julistamiseen. Pöytäkirjan sai hallitus sitten Tukholmasta käsin, jonne muutamia päiviä myöhemmin palasin. Tohtori Suolahti, joka siellä odotti paluutani, oli opetellut sen ulkoa ja esitti sen hallitukselle suullisesti.

Berliini, lokakuussa 1918.

Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä tunnustus.

Ottaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä Ludendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen hallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä asiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti asiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus kiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun 4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.

Palasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää myöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä ja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka oli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta itsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja siihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin lausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni työ Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta Tukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin minulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta poistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin tohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi, eduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin Paasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania saadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä varsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät valtioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä — mutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa vaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti tulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden, koska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa itsenäisyyttänsä.

Haaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä ilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen aiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle, jonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan poliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:

"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan valitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset puolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja ulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä toivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon Suomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä laivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän ilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen valtuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin."

Saksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin alkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää jotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti, että minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä. Tärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen suuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme jaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa, mutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin kuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä professori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen itsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen valtuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin itsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen. Kirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on Suomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi, miten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki oikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien harjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista vallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen hallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden julistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama väkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä vapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta poistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä hallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä Venäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen etuja.

Jokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen jaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin vaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat tulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin asianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin neuvotteluissa.

Tämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä, kävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä, jotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös herätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen toteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes Ignatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä saadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin, mikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä edelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan joulukuun 17 päivänä.

Se oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis Gripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven keralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja Kristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian maissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä varten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman, E. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat saapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin allekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti täytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä konferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja kritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt armoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja vaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin luottamuksen voittamisen latua.

Tukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta ja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin neuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten neuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen nähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin pitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei ole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala. "Itsenäisyys" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä muodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä musteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla kysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen lähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi joulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se oli sisällöltään seuraavanlainen:

Saksan ulkoministeriöstä saapuneen seikkaperäisen sähkösanoman mukaan olivat saksalaiset neuvottelijat tarmokkaasti ajaneet asiaamme. Venäläiset neuvottelijat olivat tahtoneet väittää, ettei voitu katsoa selväksi, että itsenäisyytemme vastasi kansan tahtoa, koska eduskunta ja senaatti olivat porvarilliset. Senvuoksi he eivät olleet halunneet kiinnittää huomiota itsenäisyysjulistukseen. Tätä käsitystä olivat venäläisten tiedonannon mukaan vahvistaneet "suomalaiset edustajat", nähtävästi jotkin sosiaalidemokraatit, jotka olivat olleet suoranaisessa tai välillisessä yhteydessä venäläisten neuvottelijain kanssa. Saksalaiset ovat kumminkin pakottaneet venäläiset tiedustelemaan, millä kannalla Venäjän hallitus on Suomen kysymykseen nähden. Trotskin vastaus kuului: "Venäjän hallitus on valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden kohta kun Suomen hallitus sitä pyytää." Lisäksi voin tiedonannossani mainita, että Saksan hallitus on selittänyt jo nyt periaatteessa tunnustavansa Suomen itsenäisyyden, mutta pitävänsä sekä Saksalle että Suomelle edullisimpana, että Suomen hallitus tekisi heti Venäjän hallitukselle riippumattomuutensa tunnustamista koskevan ehdotuksen. Jos vastaus vastoin otaksumaa tulisi kieltävä tai välttelevä, voisi Saksa vedota Trotskin viralliseen ilmoitukseen ja katsoa itsellään olevan vapaat kädet Suomeen nähden. Ulkoministeriö oli pyytänyt minua kehoittamaan ja kiiruhtamaan sellaista Suomen taholta tapahtuvaa ehdotusta, ja vallitsevissa oloissa katsoin ehdottomaksi velvollisuudekseni tehdä niin. Asiaa pidettiin hyvin kiireellisenä. Saksan taholta tahdottiin huomauttaa, että jos Venäjän nykyinen hallitus antaisi suostumuksensa, tunnustaisivat Saksa ja Ruotsi kohta Suomen itsenäisyyden ja siten syntynyttä tosiasiaa ei mikään muu Venäjän hallitus voisi tehdä tyhjäksi.

Seuraavana aamuna matkustin taas etelää kohti ja tällä kertaa paljon pitemmäksi ajaksi kuin silloin voin arvatakaan. Kesti kuusi kuukautta, ennenkuin palasin pohjoisiin seutuihin. Oli jouluaatto, kun nousin Trelleborgiin vievään pikajunaan. Ihmiset olivat etsineet itselleen hiljaisen hetken kotilieden ääressä, ja juna oli melkein tyhjä. Viikoksi eteenpäin olivat kaikki makuupaikat tilatut, joten ei ollut mitään valitsemista. Oikeastaan lähdin tällä kertaa Saksaan paljoa keveämmin mielin kuin varhemmin syksyllä. Suomi oli julistautunut vapaaksi, joten ei mikään salahankkeisuus eikä salaperäisyys ollut tarpeen. Laillinen hallituksemme oli antanut valtakirjan valtiolliseen tehtävään, ja tästä aiheutui jonkinlainen sisäisen turvallisuuden tunto, ainakin virkamiesmieleen, joka ei ollut voinut täysin välttyä joutumasta ristiriitaan inhimillisten ja kansalais-velvollisuuksien kanssa näinä poliittisina murrosaikoina. Nyt ei voinut olla puhettakaan siitä, että liikuin muodollisestikaan "laittomilla teillä".

Professori Erich oli jo aikaisemmin Berliinissä ja johtaja Sario saapui päivää myöhemmin. Joulukuun 26 päivänä kävimme puhuttelemassa lähetystöneuvos Trautmannia, joka salaneuvos Nadolnyn poissaollessa hoiti Suomen asioita ulkoministeriössä, ja pyysimme päästä valtakunnankanslerin puheille. Trautmann antoi Brest-Litovskin neuvotteluista lähempiä tietoja, jotka vahvistivat Tukholmaan saamani tiedonannot. Epäilyksieni johdosta, jotka Lucius oli toimittanut perille, oli Trotskilta tiedusteltu asiaa toistamiseen ja hän oli vahvistanut aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan Venäjän hallitus oli valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Trautmannkin katsoi tuon velvoittavan Venäjän hallitusta ja kaiken riippuvan siitä, että Suomen taholta tehtäisiin Venäjälle esitys. Samansuuntaisia olivat Hauptmann von Hülsenin tiedonannot. Hänen mielestään asiamme oli suotuisalla kannalla, minkä seikan oli vahvistanut myöskin Ludendorffilta saapunut sähkösanoma. Minä lähetin 27 päivänä yleisesikunnasta Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Saanut tietää Berliinistä Saksan taholta tunnustuskysymyksen olevan suotuisan. Ehdottomasti välttämätöntä, että Suomen hallitus mitä pikimmin tekee ehdotuksen riippumattomuuden hyväksymisestä Venäjän hallitukselle, koska Trotski on Brest-Litovskissa antanut selittää, että tässä tapauksessa Venäjän hallitus tunnustaisi riippumattomuuden. Meidät ottaa huomenna vastaan valtakunnankansleri."

Samana päivänä klo 5 otti meidät vastaan valtakunnankansleri kreivi Hertling. Vastaanotto tapahtui valtakunnankanslerin palatsissa v.t. ulkoministerin, alivaltiosihteerin vapaaherra von dem Bussche-Haddenhausenin läsnäollessa. Vanha kreivi otti meidät ystävällisesti vastaan. Minä luin virallisen, senaatin määräyksestä, allekirjoittamamme, itsenäisyyttämme koskevan ilmoituksen sekä pyynnön, että riippumattomuutemme tunnustettaisiin Saksan taholta. Notifikatsioniasiakirjassa selitettiin lähemmin Suomen valtioelinten ottaman askelen oikeutus ja välttämättömyys. Vuonna 1809 tapahtunut Suomen yhdistäminen Venäjään ei perustunut mihinkään molempien maiden välillä vallitsevaan historiallis- tai sivistyksellisluontoiseen yhteyteen. Kolmen vuosikymmenen kuluessa ovat Venäjän vallassaolijat noudattaneet politiikkaa, joka on tarkoittanut Suomen oikeuden ja valtiollisuuden sortamista. Sodan puhjetessa suunniteltiin maan poliittisen erikoisaseman tuhoamista. Vuosikausia kestävä oikeustaistelu lujitti Suomen kansassa sitä vakaumusta, että ainoastaan täysi valtiollinen riippumattomuus voi turvata maan tulevaisuuden. "Syvästi tietoisena historiallisesta vastuunalaisuudestaan", lausuttiin kirjelmässä, "on Suomen kansa ryhtynyt toteuttamaan tätä ajatusta. Mitään epätietoisuutta siitä, onko päätös ottaa kohtalo omiin käsiinsä oikeutettu ja välttämätön, ei tässä kansassa ole voinut syntyä."

Sen jälkeen kun oli viitattu kansain itsemääräämisoikeuden periaatteeseen ja Suomen hädänalaiseen asemaan, joka vaatii suhteita ulkovaltoihin, huomautettiin nootissa erikoisesti, kuinka merkityksellistä olisi, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäisyyden. Suomi on, sanottiin siinä, tietoinen siitä, mitä se on velkaa saksalaiselle hengelle ja sen aikaansaannoksille, ja samalla myöskin siitä, että Saksan aseet ovat olennaisesti muuttaneet voimasuhteita, niin että Suomen valtiollinen itsenäisyys on tullut mahdolliseksi. Suomi on vakuutettu siitä, että Saksa tulee sitä hyväntahtoisesti tukemaan nyt ja tuonnempana.

Asiakirjan luettuani lausuin suunnilleen seuraavaa:

"Täyttäessämme meille annettua tehtävää rohkenemme toivoa, että T. Ylh. ottaa hyväntahtoisesti vastaan tämän Suomen hallituksen esityksen. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että Saksan hallituksen edustajat Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa ovat ottaneet lämpimästi puoltaakseen Suomen itsenäisyyttä ja katsomme sen todistavan sitä harrastusta, mikä Saksassa on olemassa itsenäistä Suomea kohtaan. Voimme vakuuttaa T. Ylh:llenne, että maailmansodan aikana Suomessa ilmautunut saksalaisystävällinen mieliala on syvään juurtunut ja tulee tuonnempanakin vaikuttamaan Saksan ja Suomen välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden muodostumiseen."

Otettuaan- vastaan kirjelmän ja valtakirjat Hertling lausui mielihyvänsä Suomen kansan Saksaa kohtaan tunteman sympatian johdosta sekä ilonsa siitä, että saksalaisella kulttuurilla on maassamme voimakkaat juuret. Hän huomautti, ettei Suomen riippumattomuuden tunnustaminen kohdannut mitään estettä, mutta että asia otettaisiin muodollisesti harkittavaksi. Keskustelussa, joka tapahtui virallisen toimituksen jälkeen, korostivat Hertling ja von dem Bussche sitä, että Venäjän hallitukselle oli välttämättä tehtävä esitys myöskin Venäjän taholta saatavaa tunnustusta varten.

Puolivirallisessa (Nordd. allg. Zeitungin) uutisessa, joka koski käyntiämme valtakunnankanslerin luona, sanottiin:

"Herra valtakunnankansleri vastasi valtioneuvos Hjeltin puheeseen, että Saksan hallitus ja Saksan kansa tuntevat Suomen kansan pyrintöjä kohtaan vilkasta myötätuntoa, mutta että Saksan Suomen itsenäisyydelle myöntämä tunnustus riippuu siitä, syntyykö sovinto Suomen ja Venäjän hallituksen välille, jonka kanssa Saksa on nykyään rauhanneuvotteluissa. Sellaista sovintoa piti kansleri sitä helpompana, kun herra Trotski ulkoministerinä oli antanut Venäjän edustajain Brest-Litovskissa kysyttäessä selittää Saksan valtuutetuille, että Venäjä tulisi täysin täyttämään Suomen toivomukset, jos Suomi kääntyisi Venäjän hallituksen puoleen."

Uutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan, mitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui tämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta suomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.

Ehto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin itsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä varsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi. Ainoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa, ja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja poistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan ryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa, ennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa oli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia ryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä me vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Ulkoasiainministeriöstä saamiemme tiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän hallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen. Silloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona, että kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat. Käynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich. Sario."

Saksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli Brest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän, joka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten toivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan kysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon toimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.

Kotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja, joiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet Pietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista koskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä seuraavan sähkösanoman: "Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin tunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja palaa tammikuun 1 Pietarista." Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena siitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi ristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus tulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan asiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain se vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen puoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin minä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa huomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu Saksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni asian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen viivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin samanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä saapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja toimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman Saksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.

Tammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka meihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi. Seuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua Hauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen antama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa. Samana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin luo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui suunnilleen seuraavaa: "Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava tieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan hallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla toivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea."

Minä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme Saksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli meille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen keskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa jostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja ilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli saavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen päätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4 päivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty sopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa ensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan oli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme, mutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista suoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.

Iloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että suuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo aikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle muutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä puheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu, ja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin kaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel, olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen lähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä pataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo iloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme itsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena "että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata itsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta".

Tunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja iloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti "ilmituodusta mielialasta" ja lausui: "Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[1]

Lähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia yhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin kauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta y.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan valtiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss) kokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin sanoin: "Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden ja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja että Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden tunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme, että sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja kestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla." Lausunnon otti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin Fehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle ja joka julkaistiin sanomalehdissä.

Tärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti suoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden notifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Tammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä, prinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta käynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin valmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta mielenkiintoa maatamme kohtaan.

Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että meitä odotettiin Wienissä, ja passikysymyksen järjestyttyä lähdimme me matkaan, Erich, Sario ja minä, kymmenennen päivän iltana. Myöskin professori H. Paasonen rouvineen matkusti mukana. Hän oli saanut tehtäväkseen viedä Suomen hallitukselta adressin Unkarin ministeripresidentille. Böömin läpi kulkiessamme jouduimme lumimyrskyyn, joka aiheutti liikenne-esteen. Znaimissa saimme odottaa kolme tuntia, kun rataa aurattiin auki. Viisi tuntia myöhästyneinä me saavuimme Wieniin, missä asetuimme asumaan Sacheriin. Hyvä ateria sai meidät unohtamaan matkan vaivat. Ruokatavarain runsaus Wienin ravintoloissa Berliinin oloihin verraten oli silmäänpistävä, ja kumminkin olivat varastot Itävallassa varmaan paljoa niukemmat kuin Saksassa.

Iltapäivällä kävin ulkoasiainministeriössä ja lähinnä jaostoneuvoksen parooni Matschekon puheilla, jonka jälkeen minut kutsuttiin v. t. ulkoasiainministerin parooni von Flotow'n luo. Hänen kanssaan sovittiin, että esittäisimme notifikatsionikirjelmän sunnuntaina 13:ntena päivänä ulkoasiainministeriössä. Flotow oli saanut tehtäväkseen silloin heti ilmoittaa, että Itävalta tunnusti Suomen riippumattomaksi valtioksi. Oli näet jo saatu tarpeelliset ohjeet Berliinistä. Käyntiä keisarin puheilla ei Flotow pitänyt välttämättömänä. Hallitsija ei ollut kaupungissakaan ja hänen piti seuraavana päivänä matkustaa rintamalle.

Määrättyyn aikaan, kolmantenatoista päivänä klo 12 lähdimme landoo-vaunuissa ulkoasiainministeriöön, ja hetken kuluttua meidät vietiin ulkoasiainministerin työhuoneeseen. Läsnä olivat v. Flotow'n ohella v.t. jaostopäällikkö, vapaaherra von Rhemen ja jaostoneuvos Matscheko. Minä luin kirjelmämme, joka oli laadittu samaan suuntaan kuin Saksan hallitukselle jättämämme, ja annoin sen sekä muita asiakirjoja v. Flotoville, joka tämän johdosta lausui:

"Hänen k. ja k. Apostolisen Majesteettinsa valtuutuksesta olen minä hänen Ylhäisyydeltään k. ja k. hovi- ja ulkoasiainministeriltä saanut tehtäväkseni ottaa vastaan teidän, hyvät herrat, tuoman notifikatsionin ja teidän toivomuksenne mukaisesti tunnustaa Itävalta-Unkarin monarkian nimessä Suomen itsenäinen tasavalta. Suorittaessani nyt mainitun tehtävän lausun k. ja k. hallituksen nimessä toivomuksen, että sinä aikakautena, joka nyt on Suomelle alkanut, Itävalta-Unkarin ja uuden valtion väliset suhteet myötätunnon ja ystävällisen harrastuksen pohjalla yhä syvenevät ja kehittyvät".[2]