SISÄLLYS: (continued 4)

Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus, jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä — suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.

Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin. Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille, von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat. En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus, ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen, sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen, henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja, joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta, ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa maallemme mitään pysyvää etua.

Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi ja sitten eroaisin.

Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin, hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.

Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa. Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun 23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön palveluksesta.

Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita, Hollantia ja Sveitsiä.

Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi, ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa. Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh. en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet, jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä selvästi ilmenemään."

Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä, mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.

Lugano, huhtikuussa 1919.

* * * * *

Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä järjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita. Tällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun oli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan valtionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille. Saksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu saksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli ranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille, mutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin neuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen johdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne kesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä. Matkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin, erään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui vaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa ja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden. Hän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka enemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi ottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan aiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja spartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten peljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä- ja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin "virheellisessä kehässä". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä oli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty kesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen suurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu Tanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen satulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa tulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein juhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen juhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi ja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä ulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von Simmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä minut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin kabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen kutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty hänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti ja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä "Teidän Ylhäisyytenne" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain: "Herra valtakunnan presidentti" ja "herra lähettiläs". Puheessani minä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä valtioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja kuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut meitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli nyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut meidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden ja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä oleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani, että henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten nuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan aseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä iloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.

Ebertin vastauspuhe kuului näin:

"Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka, että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut, ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.

Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä."

Tämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen lähettiläänä Saksassa.

Kaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin nähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden poliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin kävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja Rantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat hallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta. Ministeripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer. Sunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty piletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla läsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja edustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita sielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat kasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät tyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin. Puheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen tunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen kreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään korkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään vihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun. Hänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin. Kävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti allekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät, jotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan surun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka kertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen vaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä saatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen ehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen aloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut, joten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6 p:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Tämä vakuutus ei ollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa. Ne tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa rapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee rauhaan.

Ennen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä Partenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller on joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä ennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta ihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset päivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin ensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti viimeisen esitelmänsä, joka koski "rauhantekoa". Versaillesin sopimus oli allekirjoitettu edellisenä päivänä. "Olisi rikos", lausui Müller esitelmässään, "olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se on valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi. Viimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme tuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä todellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä säilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa itseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin ja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä todellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme mahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven kansamme uuteen rakennukseen."

Vaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten saavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja ihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan korkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin mukaani kotimatkalleni.

Viitteet:

[1] "Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än der Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[2] "Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät bin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses und des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM. Hll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu nehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen Monarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich diesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k. Regierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland angebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem neuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen Interesses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen."

[3] "General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier vorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach seitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen Truppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige grosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier geschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese Truppenverschiebungen protestieren.

Herr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung des Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland auserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General Hoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit militärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland unsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen."

[4] "Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen des 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat. Möge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung ein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren Entwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum gemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor allem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes Zusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen und ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz. schaffen kann. Ludendorff." — — — "Die warmen Wünsche für mein Heimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft geben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten Heeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was Exz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen Truppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe für Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch Feinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind."

[5] Lause kirjeessä kuului:

"Teillä on oikeus, jos se näyttää otolliselta, tiedustella, eikö Saksa suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- y.m. osastoja. Saksa voisi varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria, pakoittaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane suurempia vaikeuksia."

[6] Sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:

Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimissä pyydän T. Ylh. lausumaan H.M. Keisarille syvän kiitollisuutemme meille lähetetystä avustuksesta, jota ilman emme nyt voisi lujasti ja voimakkaasti suorittaa Suomen Vapaustaistelua. T. Ylh.llennee lausun persoonallisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen samalla esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen sotilasretkikunnan maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja tehokkaaksi. Pyydämme saada ehdottaa seuraavaa: 1) Että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon alaisiksi. 2) Että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa julistuksessaan selittää, ett'eivät saksalaiset joukot ole tulleet Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin, vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkoja vastaan. Ellei niin tehdä, voisi suomalaisten alamaisuustunne helposti tulla loukatuksi ja monet Suomen kansankerrokset voisivat saada aihetta vuosisatoja kestävään katkeruuteen ja luokkavihaan. Ylempänä mainittujen olosuhteiden vallitessa katson olevani oikeutettu Suomen armeijan nimessä tervehtimään voitokkaita, urhoollisia saksalaisia joukkoja ja lausumaan heille Suomen kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.

Mannerheim.

[7] "So bin ich der festen Ueberzeugung, dass die finnischen und deutschen Truppen treue Waffenbrüdershaft halten werden und ihre gemeinsame Arbeit unseren Völkern zum Segen gereichen wird."

[8] Ei Bernhardt, kuten Thesleff mainitsee kirjassaan "Upplevelser under krigsåren". Samoin kirjoittajan mainitsema tilaisuudessa läsnäollut keisarin lanko ei ollut Meiningenin perintöprinssi, vaan herttua Ernst Günther.

[9] "An die Herren Bevollmächtigten Finnlands.

Für das Mir aus Anlass der Unterzeichnung der ersten Verträge zwischen dem Deutschen Reich und Finnland gesandte Telegramme und die darin zum Ausdruck gebrachte Gesinnung sage Ich Ihnen Meinen wärmsten Dank. Auch Ich wünsche aufrictigst, dass der Anteil den Deutschland an der Neubegründung und Sicherstellung des selbst&ndigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe, dass deren Weiterentwicklung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[10] Suomessa tunnetun eversti von Redernin veli.

[11] Malmedy kuuluu siihen alueeseen, joka rauhanteossa luovutettiin Belgialle.

[12] Tuskin kahta kuukautta myöhemmin satoi taas ranskalaisia ja englantilaisia granaatteja tuohon onnettomaan rauniokaupunkiin.

[13] Tässä hotellissa pidettiin muutamia kuukausia myöhemmin aselepoa koskevat neuvottelut.

[14] Teidän Ylhäisyytenne!

"Persoonallinen kiintymys."

Kun mies, jolle on uskottu oman maansa diplomaattinen edustus vieraan hallituksen luona, samalla kun hän kotimaassaan korkeassa asemassa ollen nauttii yleistä kunnioitusta ja myötätuntoa ja joka sitäpaitsi voi laskea edukseen monien ikävuosien kokemukset, vakuuttaa jollekin toiselle, tähän päivään saakka tuntemattomalle henkilölle persoonallista kiintymystä, niin on se siinä määrin tavatonta, että viimeksimainittu henkilö on oikeutettu sen nojalla luulottelemaan itsestään jotakin.

Kiitän Teitä! Käsitän sananne niinkuin ne on lausuttu ja iloitsen lahjasta, jonka niissä Teiltä saan. Että täällä-olonne ja osoittamanne aulius ovat minua ilahduttaneet, lienee Teidän Ylhäisyytenne ymmärtänyt. Teihin tutustuminen täydensi mitä parhaiten maanmiestenne minuun tekemää vaikutelmaa ja loi minuun rohkeutta kulkea luottavasti eteenpäin sitä tietä, jolle olen lähtenyt. Monikin asia saanee jossakin määrin toisen muodon kuin miltä alkuaan näytti, mutta siitä Te voitte ja Teidän tuleekin olla vakuutettu, että minä olen tekevä voitavani, jotta me löydämme toisemme, kansanne ja minä!

Kannattakaa siis aikomustani, jonka tulen panemaan käytäntöön ja jota Suomi tarvitsee pelastuakseen vajoamasta tasavaltaisten haaveiden ja turmeluksen sekavaan pyörteeseen, sillä mikäli voin havaita, on se eräs niitä harvoja maita, joiden kansat ovat sydämeltään puhtaita ja koskemattomia.

Lehdistä näette, ettei minulle täältä käsin koidu vaikeuksia ainoastaan sosialistiselta taholta. Itselleni en tahdo mitään, Suomelle sitä, mikä on oikeata ja parasta. Se uskokaa ja siinä pysykää. Sanomalehtimelu ei koske minuun.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Teidän Ylhäisyytenne harras ystävä

Friedrich Karl.

[15] "Teidän Ylhäisyyttänne

pyydän hallituksellenne nimessäni ilmoittamaan seuraavaa Suomen kansan tietoon saatettavaksi:

Yleisen poliittisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa välttämättä Suomeenkin, jonka kansa oli päättänyt uskoa minulle menestystänsä koskevan huolenpidon. Marraskuun 4 p:nä eduskunnan puheenjohtajalle lähettämässäni kirjeessä oli minun pakko pidättää itselleni oikeus asian myöhempään lopulliseen ratkaisemiseen syistä, joita tosin ei nyt enää ole olemassa; sen sijaan ovat toiset vaikeudet, joihin silloin jo viittasin, lisääntyneet, ja asettuvat voittamattomina erottamaan toisistaan Suomen velvollisuutta itseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta minua kohtaan.

Tämän tietäen en epäröi hetkeäkään vapauttaessani sen jälkimmäisestä velvoituksestaan.

Voittaessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden, saa Suomi kaikki, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. Ei ole tarvis lausua tätä laajemmin. Tiedän että minut ymmärretään.

Lähetän vakaiden silmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kiitän uskollisin sydämin monesta ystävällisestä ilmituonnista. Tulkoon sen rakas kansa onnelliseksi, miehet, naiset ja kaunis nuoriso, jossa on tulevaisuuden toivo.

Friedrich Karl."

[16] Suomen kysymys on siis nyt lakannut olemasta kysymys minulle. Se tulee vähitellen muuttumaan muistoksi, mitä, enemmän siihen vielä liittyvä problemaattisen kokemuksen kuori, jossa on aina jotakin mieleen koskevaa, ehtii karista pois. Ette moittine minua, jos en siihen kiinny tänään sen enempää. Moitteita en voi enkä tahdo lausua nyt enempää kuin tulevaisuudessakaan, kaikkein vähimmän epälojaalisuuden syytöstä hallitusta kohtaan, jonka olen aina tunnustanut esiintyneen oikeudellisesti. Muuten olen tässä asiassa voittanut jotakin positiivista, jonka säilyminen on minulle arvokasta: suhteeni Teihin, korkeasti kunnioitettu herra ja ystävä. Kiitos Teille kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että niin hyväätekevästi olette ilmaisseet mielenlaatuanne, jota pidän erittäin suuressa arvossa sellaisena kuin se kirjeissännekin tulee näkyviini Vaalikaamme suhteitamme edelleenkin jättämättä niitä vain myöhemmän satunnaisen kohtaamisen varaan.

— — — — — —

Kuten huomaan, ei näistä asioista pääse sittenkään irtautumaan niin helposti kuin sisällisen rauhoittumisen kannalta olisi suotavaa. Olemmehan isänmaallenne sentään suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin kirjelmässäni, joka oli sommiteltava lyhyt, saatoin ilmaista. Kun palaatte kotiin, niin olkaa hyvä ja lausukaa tämä, niissä se on paikallaan. Tri Holmalle, senaattori Tulenheimolle, presidentti Ingmanille ja Procopélle minä kirjoitan — — — Joka tapauksessa pyydän parhaiten tervehtimään heitä ja vakuuttamaan heille kiitollisuuttani. Myöskin herra Svinhufvudille, Stenrothille, Talaalle, Nevanlinnalle, Freylle, parooni Wredelle, luutnantti Strömille, parooni Bonsdorffille, pankinjohtaja Schybergsonille ja herra Strengellille tahtonette ystävällisesti mainita minusta; monella heistä on minun tähteni ollut paljon turhaa vaivaa, josta olen kiitollinen. — — —

Sellaiseen poliittiseen käänteeseen, jota te piditte mahdollisena toivoessanne, että pitäisin sitä silmällä laatiessani luopumisilmoitustani, en usko. Vakaiden silmien maata, kuten sitä nimitän, koska se siten selvimmin tuo maanmiehenne sisäisen katseeni tavoitettaviin, tuskin saan silmin nähdä. Tulen kuitenkin etäältä edelleenkin myötätuntoisesti seuraamaan sen kohtaloita enkä lakkaa toivomasta sille siunauksellista tulevaisuutta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne kättä puristan lämpimästi kunnioittaen ja toivon Teille ja tyttärellenne kaikkea parasta ja ilahduttavinta. — — —

Alati Teidän Friedrich Karl."

[17] Tässä suhteessa olot paranivat pian. Niissä vapaaehtoisissa joukoissa, jotka maaliskuussa ottivat osaa Berliinin spartakistikapinan kukistamiseen, ja samaten niissä, jotka lähetettiin itärajalle, oli kauttaaltaan tyydyttävä leima. Näkyi sellaisiakin pienempiä, joukko-osastoja, joihin kuului ainoastaan ent. upseereja.