SISÄLLYS: (continued 2)

Minä esitin kiitoksemme Hänen Majesteetilleen sekä k. ja k. hallitukselle ja huomautin, kuinka meidän on itsenäisyydestämme kiitettävä ennen kaikkea keskusvaltojen suurenmoista sotilaallista menestystä. Vihdoin lausuin toivomuksen, että Itävalta-Unkarin hallitus Venäjän kanssa parhaillaan pidettävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi huomioon ja kannattaisi niitä toivomuksia, joita Suomen taholta oli esitetty Saksan valtiokanslerille. Tämä virallinen toimitus oli muodollisesti paljoa juhlallisempi kuin vastaava toimitus Saksassa. Vasta virallisen toimituksen päätyttyä kutsuttiin sisään professori Paasonen, joka jätti Unkarin ministeripresidentille lähetettävän unkarinkielisen adressinsa. Minä sain vielä kutsun saapua yksityisesti keskustelemaan v. Flotow'n kanssa, ja minulla oli silloin tilaisuus esittää hänelle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja koskevat toivomuksemme.

Notifikatsionia ja tunnustusta koskevan virallisen uutisen yhteydessä lausui Neue Freie Presse seuraavaa: "On muodostunut uusi vapaa valtio: Suomen tasavalta. Itävalta-Unkarin hallitus on sen tunnustanut ja väestö tulee myötätuntoisesti tervehtimään uuden valtion saavuttamaa menestystä. Ankarain kärsimysten jälkeen ovat Suomen asukkaat, ruotsalaiset ja suomalaiset, jotka ovat saaneet kestää vuosikymmenien kidutuksen, taistellen voittaneet itselleen itsenäisyysoikeutensa. Urhokas, sitkeä ja kaikelle edistykselle altis maa, joka on vapauden arvoinen, liittyy riippumattomana valtiona Euroopan kansojen perheeseen."

Neljännentoista päivän iltana me matkustimme Balkanin junalla Berliiniin. Sielläkin oli täysi talvi.

Lähimpinä päivinä suoritettiin välttämättömiä valmisteluja Hollannissa ja Sveitsissä käyntiä varten. Notifikatsionikirjelmän sommitteli Erich. Erichin täytyi erityisten töiden takia jäädä Berliiniin ja Sario halusi palata Suomeen, joten minun täytyi ottaa yksin suorittaakseni notifikatsionitehtävä mainituissa maissa. Matkustin Hollantiin varhain aamulla tammikuun 25 päivänä. Matka tapahtui Saksan rajalla olevan Bentheimin aseman kautta jossa ei esiintynyt mitään vaikeuksia, kun saapumisestani oli sahkösanomateitse ilmoitettu. Tulin illalla Haagiin. Seuraavana päivänä kävin, Berliinissä olevasta Hollannin lähetystöstä saamani neuvon mukaan ulkoasiainministeriön kabinettipäällikön Doude van Troostewegin luona, joka tiedusteli ulkoasiainministeriöstä milloin minut otettaisiin vastaan. Se määrättiin tapahtuvaksi tammikuun 28 päivänä.

27 päivänä matkustin Leideniin tapaamaan professori van der Vlugtia, joka valitettavasti oli matkoilla. Katseltuani tuota mielenkiintoista kaupunkia ja syötyäni päivällistä lähdin Amsterdamiin, missä vietin iltaa eräässä tutussa hollantilaisessa perheessä. Hollantilaisen maiseman yllä lepäsi rauhallinen tunnelma. Aurinko paistoi ilma oli lauha ja eläimiä näkyi laitumilla.

Seuraavana päivänä kävin puhuttelemassa Saksan lähettilästä, tohtori von Rosenia, miellyttävää, hienosti sivistynyttä miestä, joka lausui julki myötätuntonsa Suomea kohtaan, ja iltapäivällä lähdin ulkoasiainministerin Jonkheer Loudonin luo hänen virkahuoneistoonsa Esitin tehtäväni ja luin notifikatsioniasiakirjan Se oli sommiteltu hiukan lyhemmäksi kuin Saksan hallitukselle jätetty esitys ja asianmukaisesti toisin muodosteltu. Siinä lausuttiin m.m. seuraavaa:

"Kääntyessään Alankomaiden kuningaskunnan puoleen, jolla on loistavat vanhat muistot ja jolla nytkin on sija etevimpäin kulttuurivaltioiden joukossa, ilmaisee Suomen hallitus toivomuksensa, että tämä kansa joka on varsin suuressa määrin edistänyt kansainoikeuden kehittämistä ja joka on ollut Suomelle arvokkaana moraalisena tukena vaikeassa oikeustaistelussa tulee tunnustamaan Suomen valtioyhteiskuntain jäseneksi ja ystävällisesti siihen suhtautumaan."

Loudon ilmoitti saaneensa Suomen hallitukselta odotettavissa olevaa notifikatsionia koskevan kirjelmän ja sanoi parooni Geversin Berliinistä antaneen tiedon saapumisestani. Sen johdosta oli hallitus jo käsitellyt kysymystä Suomen tunnustamisesta ja esittänyt sen kuningattarelle, ja Alankomaat olivat päättäneet tunnustaa Suomen suvereeniseksi valtioksi. Tämän voin minä heti ilmoittaa Suomen hallitukselle, ja virallinen ilmoitus tulisi lähetettäväksi senaatille Pietarissa olevan Alankomaiden lähettilään ja Helsingissä olevan pääkonsulin välityksellä. Ketään muuta ei tilaisuudessa ollut läsnä. Koko toimitus oli vähemmän juhlallinen kuin Berliinissä, Itävallasta puhumattakaan. Käyntiä kuningattaren luona ei Loudon pitänyt nyt välttämättömänä. Yhdessäolon viralliseen puoleen liittyi Suomen oloja, m.m. elintarvehätää koskeva keskustelu.

29 päivänä tein retken Scheveningeniin ja nautin merituulesta ja aaltojenloiskeesta upealla rantakäytävällä. Ilma oli leuto ja keväinen. Pengermällä käyskeli ryhmä internoituja englantilaisia sotavankeja tahdintarkoin askelin. Flanderin sotanäyttämö oli sangen lähellä, mutta täällä ei siitä ollut mitään havaittavissa. Iltapäivällä tuli luokseni van der Vlugt, joka oli matkustanut Leydenistä minua tapaamaan. Me söimme yhdessä illallista "Tree Steden'issä". Yhdessäolo tuon Suomen vanhan ystävän kanssa, jonka myötätunnon maatamme kohtaan tuntee koko Hollanti, muodostui miellyttäväksi ja opettavaksi. Hän iloitsi vilpittömästi Suomen vihdoinkin saavuttamasta vapaudesta.

Samana päivänä saapuivat ensimmäiset levottomuutta herättävät tiedot Suomessa puhjenneesta sisäisestä sodasta. Minun oli luovuttava aikomuksestani matkustaa Hollannista Sveitsiin, ja minä lähdin paluumatkalle seuraavana aamuna, tammikuun 30:ntenä saapuen saman päivän iltana Berliiniin, missä minua kärsimättömästi odotettiin.

Seuraavina päivinä oli Berliinissä vaativia tehtäviä, jotka tekivät poismatkustamisen aivan mahdottomaksi. Minun täytyi luopua ajatuksesta, että lähtisin henkilökohtaisesti Sveitsiin. Helmikuun 11 päivänä jätin Sveitsiä varten sommitellun notifikatsionikirjelmän Berliinissä olevalle Sveitsin lähettiläälle, eversti Mercier'lle, toimitettavaksi edelleen valaliiton hallitukselle Berniin. Muutamia viikkoja myöhemmin sain ottaa vastaan ministeripresidentti Svinhufvudille osoitetun taitavasti laaditun kirjelmän, jossa valaliiton hallitus tunnusti Suomen itsenäiseksi riippumattomaksi valtioksi.

Berliini, elokuussa 1918.

Saksan avunanto.

Punaisen kapinan puhjetessa olin minä Hollannissa notifioimassa Suomen itsenäisyyttä. Ensimmäiset sähkösanomatiedot, jotka aluksi kuulostivat hyvin huolestuttavilta, luin sanomalehdistä Haagissa tammikuun 29 päivänä. Riensin Berliiniin. Siellä tapasin heti saavuttuani Erichin, V. Thesleffin ja M. Gripenbergin, jotka antoivat lähempiä tietoja kotimaassa sattuneista tapauksista. Pohdimme yhteisesti tilanteen vaatimuksia Saksan taholta saatavaan apuun nähden.

Käydessäni Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä olimme sopineet kenraali Ludendorffin kanssa, että Saksa antaisi apua Suomea tyhjennettäessä venäläisistä joukoista, että aseita toimitettaisiin maahamme jatkuvasti ja että suomalainen pataljoona vähitellen lähetettäisiin kotiin. Nämä toimenpiteet eivät tähdänneet maassa syntyvään sisäiseen sotaan, vaan oli tarkoituksena ainoastaan lisätä Suomen hallituksen edellytyksiä maan itsenäisyyden tehostamiseen sekä tehdä mahdolliseksi tarpeen vaatiessa asevoimin korostaa venäläisten joukkojen maasta poistamista koskevaa vaatimusta. Sen jälkeen kun Saksa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, oli mainittuun sopimukseen vedottu erinäisissä kirjelmissä, jotka Erichin ja minun allekirjoittamina oli lähetetty päämajaan ja ulkoasiainministeri von Kühlmannille, ja olimme me vaatineet kysymyksessäolevien lupausten täyttämistä. Valmisteluja olikin tehty toisessa ja toisessa suhteessa, mutta asiaa ei ollut ajettu riittävän ripeästi vaan turhantarkkaa säännönmukaisuutta noudatellen. Varsinkin pataljoonan kotiinlähettäminen vaati pitkiä Saksan viranomaisten välisiä neuvotteluja ja muita valmistavia toimenpiteitä. Saksan sodanjohto oli tiettävästi tehnyt kaikki, mitä sille kuului, mutta ulkoasiainjohto osoitti huomattavaa haluttomuutta, jopa jonkinlaista vastahakoisuuttakin tässä asiassa. Ei tahdottu mielellään tehdä mitään sellaista, mikä voisi vaikeuttaa tekeillä olevaa rauhansolmimista Venäjän kanssa. Von Kühlmannia, joka oli enimmäkseen oleskellut Brest-Litovskissa, emme olleet onnistuneet henkilökohtaisesti tapaamaan ennenkuin tammikuun 23 päivänä, jolloin Erich, Thesleff ja minä kävimme hänen puheillaan ulkoasiainministeriössä. Silloin tapahtuneessa keskustelussa ilmeni, että ne kysymykset, joita hänelle lähettämissämme kirjelmissä oli kosketeltu, olivat hänelle sangen vieraita. Venäläisten joukkojen poistamista koskeva vaatimus tosin oli esitetty Brest-Litovskissa, mutta ilmeisesti sangen ponnettomalla tavalla. Viimeksimainittu kysymys oli nyt, kapinan puhjettua, käynyt vieläkin polttavammaksi, ja me päätimme senvuoksi koettaa jälleen vaikuttavalla tavalla vedota v. Kühlmanniin. Me lähetimme hänelle jo tammikuun 31 päivänä kirjelmän, jossa kuvailimme, kuinka maan rauhallisella väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen sotaväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti aseilla ja joukoilla. "Suuressa hädässään", sanottiin kirjelmässä, "anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan, että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata poistamista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen."

Kirjelmän allekirjoitimme Erich ja minä, jotka hallitus oli valtuuttanut tarpeen tullen olemaan läsnä Brest-Litovskin neuvotteluissa, sekä Thesleff, jonka tehtävä kuului sotilaalliselle alalle. Tämä vetoomus lähetettiin jäljennöksenä armeijan ylijohdolle. Saamamme lisätiedot, jotka vahvistivat todeksi, että venäläinen sotaväki suoranaisesti avusti punaisia ja että aseita ja apuväkeä saapui Pietarista, ilmoitettiin asianomaisille.

Saksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän vastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän hallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan, mutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti minulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta helmikuun 11 päivältä:

"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden tiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten Venäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan niitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät vastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava näiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.

"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten joukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti vähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin en ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin, mutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja vastustamassa".[3]

Sitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä saapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että minä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von Kühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun sähkösanoman loppuosa kuului:

"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa älystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät aineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat hävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän hallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja uhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset Helsingissä lopu." Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja tehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.

Sillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti jatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi Suomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan kotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa vaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada aseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava sähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: "Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000 kivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä." Kotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki voi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan kotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa aikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta tammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman aseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä tuonnemmaksi, jottei Saksa "joutuisi kieroon asemaan suhteessaan venäläisiin". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle taistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme asekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin toimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von Hülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1 päivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa: "Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät hartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan hänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja ampumavaroja." Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella asia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti. Saksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan ostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti myynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen toiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg Helsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.

Kaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von Hülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet vapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä, jonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena valtuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin ja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat suomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat asiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.

Helmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat valmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten lähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan markkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg sekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita suomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan. Me söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten lähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että pataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan oli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme joutunutkaan häpeään.

Aseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L. Krogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia: Poseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten. Aluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia koskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira, lähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi sinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla. Ruotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin eteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli purettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan johtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona odottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi Tukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet väärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella vallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten lähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin verran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset tulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui Vaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille ja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus vapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä. Niillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei olisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä, joita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut mahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen tyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin ymmärrettävissä.

Saksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat palvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen, matkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1 päivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.

Muutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä, sain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:

"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan lähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut. Olkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa hyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja voimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain maittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen kaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen kokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen tahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon." Vastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — "Kotimaalleni lausutut lämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen tulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä hädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan ylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja hallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt käydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja laillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin Saksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia".[4]

Helmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen Vaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa:

"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset jääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä maamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus mitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan keisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja sen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja lausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta, mitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten vapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten jääkärien hyväksi."

Brest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä, ja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen Itämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt toimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen toimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi luonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti merkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita tehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin kuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka aina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä tilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman lähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese oli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara torjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin ja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että Saksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus kuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin eteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka näihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin Suomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet olivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.

Suomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman kautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain minä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:

"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä vaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai kuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on Suomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että Saksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt pyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi vaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat, olivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti lähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista."

19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori Renvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään erinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on oikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä huomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]

Tämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa oli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla saadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat merkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä ja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty tiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat allekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri- ja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista sotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta pidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen pelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan tunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan Saksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä velvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana minulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme sekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja karkoittaminen.

Helmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti Ludendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti päämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä sotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana. Seuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja yhä edelleen sijaitsi.

Meidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti Fischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme aamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että Ludendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen, kookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme, istuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon Suomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme, oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme antaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten vallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen tukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että saksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani vakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista askelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja syvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus, jonka Saksa tahtoi antaa.

Ludendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin lähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona Ahvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla. Kun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet sallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon kohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä pataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla, joita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi olla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim määräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen sotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan sangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan rautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa koottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia pidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei niitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei herätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen muonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei voitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä myöhemmin.

Vähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin meille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle ja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus oli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata kipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua asettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.

Lisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin erittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian syntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat kompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.

Jos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi välirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin mielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan hallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen palauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista varten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana valtiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi antamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi aseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten joukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava Suomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava aselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin meille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt asioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten muodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt saadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat ja vapautemme pelastuisi.

Mihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi Suomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut, enkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli merkitykseltään toisarvoinen.

Päivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan, jossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa "Tafelrunde" käsitti nyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät työkumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa kiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen henkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena. Minulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla istui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui Ludendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin nyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle, lausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: "Minua ilahduttaa, että meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo aikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista." Keskusteluni ylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän oloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän, ennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: "Ainakin Narvan linjalle." (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun Brest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä vallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin Hindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli eräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli aikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt upseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton: "Kuten käskette." Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja toivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua etehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia, lausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee piankin lopettamaan punaisten vallan.

Ennen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia, ja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden kaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja vakavalta.

Illalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä saimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut ratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren vastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme suuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni ehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin menetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin epäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta, joka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan nimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä aikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut aikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut vähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten ei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin voi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli erikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje, josta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista virallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin mainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset, joita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja erittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen, johon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että Saksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos Ruotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään olisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua toivoa.

Omaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä) Svinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun 15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan:

”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona, että Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii näin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö estettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa kaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja tehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua on siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta hengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista hirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä muodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain ratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin sotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin pitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja väkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa suojaa. — — — Pääasia on, että saamme pikaista apua Etelä-Suomeen."

Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia vielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea sai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan voin sähköttää ainoastaan: "Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty. Pyydän rohkaista kaikkia kestämään." Tehtiin myöskin yritys lähettää rauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä varmaan, saapuiko se perille.

Ludendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään amiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona neuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille helmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli myöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan suunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan tehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten nyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys oli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä ilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon maihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla, tarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa Ahvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys oli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta Ruotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian johdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti minua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä selvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että välikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla — järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan kääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei tarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa myöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä huolimatta suorittaa tehtävänsä.

Armeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli pantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen syrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme tai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston toiminta olisi vielä voitu keskeyttää.

Brest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan solmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä. Tämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä seuraavan sähkösanoman: "Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh. kanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin neuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti luottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia tai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan poistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja ettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi ajateltua aseellista esiintymistä." Tähän sähkösanomatiedusteluun saapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus: "Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin tiedusteluihin vastataan myöntävästi."

Sattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka aiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät kumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin päämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut vastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta oli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin tietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun 3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut kiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja lisäsin: "Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva ilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille viimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä koskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen, olisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani vastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen välillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään." Myöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää hämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty Tukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta, kuului: "Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät jälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin heikontuneet." Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä, suotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, "että me vielä annamme apua ja millä tavoin". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin saavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan eteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21 päivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff ilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta sotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin, että minä "mahdollisimman virallisesti" ilmoittaisin myöskin ulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.

Kirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva selonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: "Hallitukseni nimessä pyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu sotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet, kansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa anarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun toteuttamisen pohjalle."

Maaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan hallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva kiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa perille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka teki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että Suomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin ja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]

Mannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi, mistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi: "Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi".[7]

Maaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli lähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle, senaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee, oli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille toimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän kävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka sattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo aloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota hän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset osat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä. Saksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien hyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme nähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen sisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia kohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta herättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui valtiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin moitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén olivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä johtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa tilannetta.

Samassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän saksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff, joka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut — kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja sanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun alussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan, professori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja Saksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli kutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Useimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen. Ainoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa, tällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin tunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan itäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.

Käyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen maihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der Goltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua tapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen, ja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan valitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja päättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme sittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä nähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli itsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava sotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen niistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan toimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden. Mitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta von der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan valioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa, mutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista, missä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu maaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden vuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti, osaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan poistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli jo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat suorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan, että muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui tätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä, varatuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä ehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori Mikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä. Maaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen matkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30 päivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin, että maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin lähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän aamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen kuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain edelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni piiriin.

Muutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat nousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti poliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus ja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti minussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun tarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni toivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me suomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon poliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä lähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja tervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni yliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana olleet sydäntäni lähinnä.

* * * * *

Saksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa ole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin soveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi ajatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus, se asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle, selvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua, ystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä monia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa näkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne Saksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.

Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi ja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen tuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka, jonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin maassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa Saksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme sitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme hyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan suurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se monien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi uskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin, vapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän, ja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa tukea ja apua.

Tämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman valkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä, jota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.

Berliinissä marraskuulla 1918.

Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.

Olimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta tarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli tunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai toteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä vallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus samoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä, helmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin muodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen sopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme merkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli sopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle. Alkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan muutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus sekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan laadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla jonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan asteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja minä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta varten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli senaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten allekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten lisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti, varsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina erilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen valtuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä, mutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.

Helmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia päiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous Saksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana toimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan valtuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset Simons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli Windel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.

Asemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja vaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen rajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut. Sopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin esittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt sopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin, että olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen välillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin. Meiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman itsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään tarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati enemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä, mutta kauppasopimuksen laita oli toisin.

Rauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari kokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin huomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että 1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: "Saksa vastaa siitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja lujitetaan." Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei silloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa määräystä: "Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden." Siinä tapauksessa vaadimme me, että pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen velvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta ja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä ole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut vaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä kaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen nähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut etupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset viranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut oikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta tehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin tulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva kannevalta Venäjään nähden.

Samaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä. Konferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina valtuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja lähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli vielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me olimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa alakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt hallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin perehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla saapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset tehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan meitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta, osaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin pidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme käyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja avustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei tullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli vähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force majeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita muistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden Suomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta, että saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa — olla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin, maanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet. Ainoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä koskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme vuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten sen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen noottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia (osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin vastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.

Sopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona maaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling, Suomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan juhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia jäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon minä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin. Aterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen kanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi professoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa muistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun aikana selvästi ilmi.

Lyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat osaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus, jonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta, josta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin, oli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta ja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan sotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut tilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa. Ehdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä oleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan periaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana Suomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi, vaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti sovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille. Minun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja minulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka tekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista apua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen täten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa oikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin mahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa, mutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in mora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten voinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua vientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen taholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin sain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova muoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti lyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman sotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä Ludendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että sotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän ymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset ja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.

9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi meitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons, von Brück y.m.

Sopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen hallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä seuraavan vastauksen:

"Herroille Suomen valtuutetuille.

Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[9]

Jo muutaman päivän kuluttua esitettiin sopimukset valtiopäiville, jotka hyväksyivät ne muistutuksitta. Sosiaalidemokraattien taholta (David) käytettiin tilaisuutta kuitenkin hyökkäyksen tekemiseen hallitusta vastaan sen "valkoiselle" Suomelle lupaaman avun johdosta. Suomessa suoritettiin ratifikatsioni vasta toukokuussa, eduskunnan jälleen kokoonnuttua. Se olisi voinut tapahtua aikaisemmin, yksinomaan hallituksen toimesta (Vaasassa), mutta hallitus ei rohjennut sitä tehdä. Syynä lienevät olleet kauppasopimusta vastaan tehdyt muistutukset. Kritiikki oli asiallisesti oikeutettua, mutta ei sisältänyt mitään sellaista, jota me emme olleet ottaneet huomioon. Meille olivat poliittiset näkökohdat olleet ratkaisevia. — Kesäkuun lopussa tapahtui ratifikatsioniasiakirjain vaihto ulkoasiainministeriössä suuremmitta muodollisuuksitta. Pöytäkirjan allekirjoitimme h. ylh. Kriege ja minä. Kriege, tyypillinen saksalainen virkamies, joka oikeastaan elää virastohuoneessaan, on Saksan hallituksen erikoinen asiantuntija kansainvälisten sopimusten alalla. Hän oli virkamies-mikroskoopillaan keksinyt joitakin kirjain-painovirheitä Suomesta saapuneessa asiakirjassa ja antanut laatia niistä erityisen luettelon! Lähtiessäni heinäkuulla kotimaassa käymään otin mukaani saksalaisen sopimuskappaleen, jonka keisari oli allekirjoittanut ja joka oli sidottu hienoihin, valtakunnan vaakunan koristamiin kansiin. Se jätettiin valtionhoitajalle henkilökohtaisesti, juhlallisin menoin. Meidän kappaleemme asiakirjaa oli aivan vaatimaton ja sitomaton, mutta myöhemmin lähetettiin Berliiniin Suomen vaakunalla varustetut kannet.

Myöhemmin kesällä ja syksyllä tehtiin erinäisiä rauhansopimuksessa edellytettyjä erikoisia sopimuksia, joihin Suomen puolelta, paitsi ministeriä, oli valtuutettu erinäisiä henkilöitä, valtiokonttorin johtaja J. Wartiovaara, pankinjohtaja A. Neovius ja insinööri Erik von Frenckell.

Sopimukset koskivat vain Saksaa. Kollektiivista sopimusta keskusvaltojen kanssa ei ollut voitu tehdä, koska kantamme ja suhteemme Saksaan oli merkitykseltään aivan toinen kuin muihin keskusvaltoihin. Niiden kanssa siis oli tehtävä erikoiset sopimukset. Tässä tarkoituksessa käännyin Berliinissä olevain Itävalta-Unkarin ja Turkin ambassadöörien, ruhtinas Hohenlohe-Schillingsfürstin ja Hakki Pashan sekä Bulgarian lähettilään Rizowin puoleen. He lupasivat kukin asettua yhteyteen hallitustensa kanssa ja kehoittaa niitä laatimaan sopimusehdotukset. Tällöin pantiin pohjaksi Saksan kanssa tehty sopimus. Professori Erich oli sillävälin lähtenyt Berliinistä, ja Vaasan-hallitus määräsi professori A. Serlachiuksen, joka silloin oli chargé d'affaires Kristianiassa, minun ohellani tekemään sopimukset mainittujen kolmen maan kanssa.

Turkkilaiset ehtivät ensiksi. Sopimus oli aivan lyhyt. Paitsi toteamista, että rauhantila oli alkanut, sisälsi se ainoastaan määräyksiä siviilivahinkojen, alusten, sotavankien kotiinlähettämisen y.m. korvaamisesta, määräyksiä, joilla ei tässä tapauksessa ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Kauppasopimukset piti järjestää myöhemmin. Allekirjoittaminen tapahtui Hakki Pashan asunnossa Turkin ambassadihotellissa. Hakki Pasha oli tehtävään valtuutettu Turkin edustaja. Tämä Suomelle erittäin myötämielinen ja sympaattinen mies kuoli kaksi kuukautta myöhemmin.

Bulgarian kanssa tehty sopimus, joka sekin oli sangen lyhyt, sisällöltään Turkin kanssa tehtyä vastaava, tarkastettiin Suomen lähetystössä pidetyssä istunnossa, johon ottivat Bulgarian edustajina osaa v.t. chargé d'affaires tri Nikyphoroff (Rizow oli kuollut huhtikuussa) ja tri Anastasoff, ja allekirjoitettiin asunnossani toukokuun 21 päivänä.

Itävalta-Unkarin sopimusehdotukset lähetettiin meille toukokuun keskivaiheilla. Niitä oli kolme: rauhansopimus, oikeuspoliittinen sopimus ja Wirtschaftsabkommen. Ne olivat sangen laajat ja laaditut mitä tarkimmin noudattaen saksalaisia. Sovimme, että neuvottelut alkaisivat toukokuun 23 päivänä Wienissä. Professori Serlachiuksen seurassa lähdin 22 päivän iltana Itävallan pääkaupunkiin. Käytyämme puhuttelemassa paria henkilöä saavuimme iltapäivällä ulkoasiainministeriön suureen konferenssisaliin, missä kokous pidettiin h. ylh. von Méreyn ollessa esimiehenä. Konferenssiin otti osaa noin 20, hallituksen eri toimialoja edustavaa henkilöä. Kaikki tapahtui sangen suurta muodollista juhlallisuutta noudattaen. Mérey asettui keski-istuimelle suuren pöydän toiselle, minä vastaavaan kohtaan toiselle puolelle. Istunto avattiin lausumalla Suomen edustajat tervetulleiksi, ja minä vastasin tervehdyspuheeseen. Ensimmäisessä istunnossa tarkastettiin ja hyväksyttiin rauhansopimus ja oikeuspoliittinen sopimus. Kokouksen loputtua tarjoiltiin teetä ja leivoksia viereisessä huoneessa, ja isäntäväkemme osoitti tällöin tyypillistä wieniläistä kohteliaisuutta. Sellaista ylellisyyttä ei sallittu nyt spartalaisessa, jopa suorastaan nälkää näkevässä Saksassa, joka kumminkin oli luovuttanut varastojaan liittolaisellensa Itävallalle. Seuraava istunto pidettiin 25 päivänä, jolloin tarkastettiin Wirtschaftsabkommen. Eräihin toivomuksiimme suhtauduttiin myötämielisesti. Parissa kohdassa me kuitenkin pidätimme itsellemme toimintavapauden ja pyysimme hallitukselta sähköteitse ohjeita. 27 päivänä tarkastettiin lisäsopimus ja noottienvaihto.

Allekirjoittaminen tapahtui 29:ntenä aamupäivällä. Mitään vastaussähkösanomaa ei hallitukselta ollut vielä silloin saapunut, mutta me emme katsoneet voivamme lykätä sopimusten allekirjoittamista ja siten odotuttaa koko konferenssia. Tässä tilaisuudessa johti puhetta ministeri kreivi Burian, kookas, komea valtiomiestyyppi. Allekirjoittamisen tapahduttua hän nousi seisomaan ja lausui meille muutamia sanoja, samalla myöskin viitaten Suomen ja Unkarin kansain sukulaisuuteen. Minä kiitin Suomen puolesta. Samana päivänä kutsui Burian meidät ja kymmenkunnan konferenssiin osaaottanutta henkilöä aamiaiselle Imperial-hotelliin. Istuin kreivin vieressä ja miellyin hänen teeskentelemättömään, älykkääseen persoonallisuuteensa.

Klo 6 samana päivänä piti meidän päästä keisari Kaarlen puheille, joka oleskeli Badenissa, noin 30 kilometriä Wienistä etelään. Me matkustimme sinne automobiilissa, jaostoneuvos vapaaherra von Bergerin seurassa. Keisari otti meidät vastaan asunnossaan, vaatimattomassa, porvarillisessa huvilassa. Hän teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen ja näytti mustine, terhakkoine viiksineen sirolta husaariluutnantilta, johon ei tehnyt mieli suhtautua täysin vakavasti. Hän oli ystävällinen ja puhelias. Keskustelu, joka kesti suunnilleen neljännestunnin, oli vilkasta. Se koski enimmältä osalta maatamme ja sen oloja, jotka eivät näyttäneet olevan keisarille aivan outoja. Hän teki muun muassa eduskuntalaitostamme ja maan kulttuurioloja, erikoisesti yliopistoa koskevia kysymyksiä. Todennäköisesti oli hänelle ilmoitettu, että olimme professoreja. Bolshevismista puhuttaessa hän mainitsi ivallisesti, että neuvostohallitus oli nimittänyt jonkin Kamenevin edustajakseen Wieniin. Minä ilmoitin Kamenevin toistaiseksi olevan vangittuna Suomessa ja kysyin, pitikö Hänen Majesteettinsa tärkeänä, että hänet pian vapautettaisiin. "En, en, en ollenkaan", vastaa keisari. Lähtiessämme hän puristi lämpimästi käsiämme. Nuoren hallitsijan keisaritarina ei muodostunut pitkäksi.

Seuraavana päivänä me kutsuimme aamiaiselle Sacherhotelliin ne ulkoasiainministeriön edustajat, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin. Burian itse ei voinut saapua. Vieraamme olivat hyvällä tuulella ja antoivat seurustelutaitonsa päästä täysiin oikeuksiinsa. Olimme kutsuneet myöskin h. ylh. vapaaherra von Flotow'n, joka oli hoitanut ulkoasiainministerin tointa tammikuussa, siihen aikaan kun olimme Suomen itsenäisyyttä notifioimassa. Hän kertoili seurueelle juttuja diplomaattisesta maailmasta sekä Itävallan ja Saksan ylhäisemmistä yhteiskuntapiireistä, joiden perhekronikkoihin hän tuntui hyvin perehtyneen.

Wienissä oleskellessamme olimme saaneet osaksemme paljon herttaista huomaavaisuutta. Kahteen kertaan oli tarjottu oopperassa aitio käytettäväksemme. Ulkoasiainministeriön puolesta oli meitä varten järjestetty retki Semmeringiin. Päivä oli ihastuttavan kaunis ja oli erittäin mieluisaa ja virkistävää pitkästä ajasta saada jälleen olla alppiluonnon vaikutuksen alaisena. Wienissä oleskellessamme kävi meitä tapaamassa professori Paasonen, joka oli tammikuusta lähtien oleskellut Budapestissä hallituksen tehtävissä. Hän valitti jääneensä melkein kokonaan vaille kotimaasta saapuvia tietoja ja ohjeita. 30 päivänä illalla lähdimme takaisin Berliiniin.

Itävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa tehtyjen sopimusten ratifikatsioni tapahtui Suomessa heinäkuulla, jolloin asiakirjat lähetettiin Berliiniin. Bulgarian edustajain ja meidän kesken tapahtui asiakirjain vaihto heti. Itävalta odotutti itseänsä kauan. Vasta lokakuun alussa sain kutsun saapua Wieniin. Lähdin matkaan attashea Strömin seurassa 8 päivän iltana. Mukanamme matkusti myöskin herra J. Palmgren, joka oli nimitetty konsuliksi Wieniin ja oli jo kaksi kuukautta Berliinissä odottanut lupaa saada matkustaa Itävaltaan. Wieniin saapuminen oli hieman surkea. Satoi, ja ajoneuvoja ei ollut saatavissa. Tavaroitamme varten me vuokrasimme kuormarattaat, joita ajoi vaimoihminen, ja itse me lähdimme etenemään raitiovaunulla. Kaikki näytti olevan vieläkin likaisempaa ja kehnommassa kunnossa kuin viimeksi Wienissä käydessäni. Ulkoasiainministeriössä tapasin ainoastaan harvoja aikaisempia tuttaviani. Heitä vaivasi kaikkia espanjantauti. Kävin tapaamassa v.t. jaostopäällikköä von Callenbergia, ja ratifikatsioniasiakirjojen vaihto määrättiin tapahtuvaksi lokakuun 11 päivänä klo 12 päivällä. Me saavuimme mainittuun aikaan ulkoasiainministeriöön. Meidän salongissa odotellessamme kulki huoneen läpi hitain askelin Unkarin ministeripresidentti Wekerle, joka oli käynyt Burianin puheilla. Hän näytti kovin vakavalta. Meidät kutsuttiin ensinnä yksityisesti Burianin puheille. Tällöin minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin suurristin selittäen sen merkitystä. Hän lausui olevansa iloinen kunnianosoituksesta ja ilmaisi Suomen kansaan kohdistuvan myötätuntonsa. Sitten menimme siihen pienempään konferenssihuoneeseen, jossa sopimukset oli allekirjoitettu, asiakirjat vaihdettiin, ja tätä koskevan pöytäkirjan allekirjoitimme Burian ja minä. Burian esitti onnittelunsa sen johdosta, että sopimukset nyt olivat lopulliset, ja minä lausuin julki hallituksemme kiitollisuuden. — Ne olivat raskaita päiviä Itävallalle. Saumat jo naksahtelivat. Burian näyttikin kovin rasittuneelta. Illalla lähdimme takaisin Berliiniin. Kaksi viikkoa myöhemmin kaksoismonarkia särkyi.

Turkin kanssa tehtyjä sopimuksia ei ehditty vaihtaa ennen suurta katastrofia. Suomalainen kappale on yhä edelleen Suomen lähetystössä Berliinissä.

Berliini, marraskuussa 1918.

P.E. Svinhufvud Berliinissä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa, viidentenä tai kuudentena, sain sähkösanoman, jossa oli allekirjoituksena "Svuehufoud" ja joka kuului näin: "Sunnuntaina saapunut Tarmolla Tallinnaan. Pyydän ilmoittamaan Helsinkiin Gripenbergin kautta." Ymmärsin, että sähkösanoman oli lähettänyt Svinhufvud ja että hänen oli onnistunut jollakin ihmeellisellä tavalla paeta Helsingistä. Tiedonanto oli luonnollisesti erittäin ilahduttava, ja minä riensin ilmoittamaan sen von Hülsenille, jonka välityksellä lähetettiin Tallinnaan sähkösanoma, missä Svinhufvudia kehoitettiin saapumaan Berliiniin. Kului muutamia päiviä eikä kuulunut mitään, ja minä aloin jo epäillä, että kysymyksessä oli petkutus. Sunnuntaina 10 päivänä menin tavalliseen aikaan syömään päivällistä. Hotellin porraskäytävässä tapasin muutamia herroja, jotka näyttivät tutuilta, mutta kului hetkinen, ennenkuin heidän joukostaan tunsin arvoisan valtioministerimme, hän kun oli puettu suomalaiseen maalaismalliseen karvalakkiin ja lammasnahkaturkkeihin. Hänen seurassaan saapui senaattori J. Castrén sekä muutamia suomalaisia liikemiehiä, joiden oli onnistunut päästä yli Tallinnaan.

Svinhufvud ja Castrén söivät kanssani päivällistä, jonka aikana molemmat senaattorit kuvailivat Helsingissä kokemiaan ja pakoansa, joka oli kokonainen todenperäinen seikkailuromaani, sekä kertoivat kotimaassa punaisena aikana vallinneista oloista. Minä puolestani tein selkoa siitä, mitä täällä oli suoritettu, varsinkin saksalaisesta apuretkikunnasta ja sen aikaansaamisesta. Svinhufvud oli nähnyt Tallinnassa sanomalehtiuutisen, jonka mukaan saksalaiset olivat laskeneet joukkoja maihin Ahvenanmaalla. Hän luuli erään helmikuun 15 päivänä minulle kirjoittamansa kirjeen saaneen minut pyytämään aseellista apua. Kirje ei kumminkaan ollut tullut perille. Se saapui vasta maaliskuun 15 päivänä Svinhufvudin ollessa Berliinissä. Kirje, joka oli lähtenyt erään ruotsalaisen kuriirin mukana, oli nähtävästi jäänyt pariksi viikoksi Ruotsiin, epähuomiossa tai jostakin muusta syystä. Se sisälsi, kuten jo aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitsin, Helsingissä vallitsevaa olotilaa koskevan kuvauksen ja suoranaisen vetoomuksen Saksan sotilaalliseen avunantoon. Svinhufvud antoi nyt suoranaisen hyväksymisensä saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamista tarkoittaville toimenpiteille, mikä oli minulle suuri kevennys, kun minun oli ollut pakko toimia omalla vastuullani. Päivällisen jälkeen pidimme pitkän konferenssin huoneessani Hotel Esplanadeissa, jonne von Hülsenkin saapui täydessä univormussa kunniatervehdykselle Suomen valtionpäämiehen luo. Senaattorit asuivat Continental-hotellissa. Kuuluisan miehen Berliinissä-olo tuli pian tunnetuksi, ja lähinnä seuraavina päivinä sanomalehdet sisälsivät hänen ja Castrénin haastatteluja sekä heidän merkillisen pakonsa kuvauksia. Valokuvaajat muistivat myöskin ottaa hänestä kuvia ja julkaista niitä kuvalehdissä. — "Tanakka, jykevä vartalo, liikkeet karhumaiset", kirjoitti Adolf Paul Svinhufvudia haastateltuaan, "pelkkää koottua voimaa — teräväpiirteinen pää, josta uhoo lannistumaton tarmo sekä siihen liittyvä älykkyys ja hupaisa huumori — olemus kokonaisuudessaan terveyttä ja rohkeutta uhkuva — kaikin puolin ilmeinen merikarhutyyppi, joka on tottunut voimakkaalla kourallaan pitelemään peräsintä ja kuljettamaan aluksensa kaikkien myrskyjen läpi varmasti määräpaikkaan. Suomalaiset ovat tietäneet, kenen valitsivat johtajakseen."

Svinhufvud oli lähtenyt matkaan siinä asussa, mikä hänellä oli yllään, ilman mitään vaatevarastoja, joten hänen pukunsa ei ollut oikein salonkikelpoinen. Kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän — asianmukaisesti hankitun Bezugsscheinin avulla — sai vaatevarastoonsa tarpeellisimmat lisäykset. Välttämättömiä puolivirallisia luonakäyntejä varten hän sai lainaksi vapaaherra von Bonsdorffin lievetakin. Iso tuppipuukko riippui joka tapauksessa uskollisesti kupeella.

Niillä käynneillä virallisten henkilöiden luona, jotka kohteliaisuussyistä olivat välttämättömät ja asiallisista syistä toivottavat, oli luonnollisesti minun asiani olla mukana valtionpäämiestämme esittelemässä. Toisilla käynneillä oli Castrén mukana, toisilla olimme Svinhufvud ja minä kahden, kuten valtakunnankanslerin, kreivi von Hertlingin ja Hindenburgin luona. Pääministerimme tanakka vartalo ja raskaat liikkeet herättivät huomiota ja vaikuttivat lähinnä yllättävästi, mutta hänen olemuksessaan ilmenevä tyyni rauhallisuus, voima ja hyvänsävyisyys aiheuttivat epäilemättä kumminkin myötätuntoa ja syvää kunnioitusta. Saksalaisten mielestä hänen hahmossaan ja esiintymisessään varmaan oli jotakin, joka muistutti buuritasavallan presidenttiä "Ohm Krügeriä". Hänen saksalaisystävällisyytensä ilmeni sekin niin rehellisesti ja teeskentelemättä, että sen täytyi vaikuttaa. Kun valtakunnankanslerin luona käydessämme istuuduimme salonkiin pyöreän pöydän ääreen ja keskustelu alkoi, näytti tuo pieni, hento valtiomies aivan hämmästyneeltä, melkeinpä säikähtäneeltä. Huomasin katseen, joka ilmaisi jonkinlaista levottomuutta ja avuttomuutta. Svinhufvudin hahmon ja äänen tekemä ensimmäinen yllättävä vaikutus kuitenkin varmaan häipyi, kun valtakunnankansleri pääsi selvemmin tajuamaan suomalaisen vieraansa omalaatuisuutta. Läsnäolevan, hienoksi hioutuneen ja siron alivaltiosihteerin von Radowitzin kasvoilla sitävastoin säilyi koko vierailun ajan jonkinlainen kysyvä ilme. Keskustelu, joka pääasiallisesti koski maamme asemaa ja vapaustaisteluamme, ei varmaankaan ollut jokapäiväisimpiä entisessä Bismarckin salongissa tapahtuneista.

Olin ajatellut, että Svinhufvud kävisi päämajassa henkilökohtaisesti lausumassa Suomen hallituksen kiitollisuuden Saksan avunannon johdosta. Mutta Hindenburg saapuikin juuri niinä päivinä Berliiniin, ja kohtaaminen määrättiin tapahtuvaksi hänen vastaanottohuoneessaan yleisesikunnan rakennuksessa. Läsnä olimme myöskin kenraali Bartenwerffer, von Hülsen ja minä. Mitään pitempää, yleisiä kysymyksiä koskettelevaa keskustelua ei sukeutunut. Heti alussa Hindenburg sanoi Svinhufvudin rohkean paon ja sen onnistumisen erikoisesti miellyttäneen itseänsä, ja tästä S. sai aihetta kuvailla eräitä tuon seikkailumaisen yrityksen yksityiskohtia. Siihen kuluivatkin ne muutamat minuutit, jotka ylisotamarski voi antaa käytettäväksemme. Svinhufvudilla oli kuitenkin tilaisuutta lausua syvä kiitollisuutemme korkeimmalle sotilasjohdolle sen päätöksestä tukea lainkuuliaista Suomea sen itsenäisyystaistelussa.

Valtiosihteeri von Kühlmann ei ollut Berliinissä, jonka vuoksi me sensijaan kävimme alivaltiosihteerin, vapaaherra von dem Busschen luona. Hän kutsui ystävällisesti suomalaiset valtiomiehet Adlon-hotelliin päivällisille, joihin ottivat osaa myöskin Suomen ja Ruotsin lähetystöjen edustajat ja eräät Suomen kysymykseen perehtyneet ulkoasiainministeriön henkilöt. Keskusteluissa kosketeltiin erinäisiä poliittisia kysymyksiä, erikoisesti muistaakseni myöskin Ahvenanmaan kysymystä, johon v. d. Busschen mielenkiinto erityisesti kohdistui. Mieliala oli sydämellinen ja pääministerimme hyvällä tuulella.

Senaattorit viipyivät Berliinissä noin 12 päivää. Saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamisessa ei Svinhufvudilla ollut suoranaista osuutta, mutta, kuten jo huomautin, hän hyväksyi ja kannatti sitä kaikin puolin. Mikäli myöhemmin sain kuulla, oli Helsingissä, saksalaisten saapumista odoteltaessa, levinnyt huhu, että Svinhufvud oli yrittänyt vastustaa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä. Tämä huhu oli luonnollisesti täysin perätön. Eräässä kreivi von der Goltzin kanssa pidetyssä konferenssissa, jossa olin mukana, osoitti Svinhufvud mitä vilkkainta harrastusta retken nopeaan toimeenpanoon ja antoi kreiville hyviä neuvoja. Kreivin pyynnöstä hän kirjoitti Suomen kansalle osoitetun kehoituksen, jota oli tarkoitus levittää saksalaisten noustua maihin. Eräässä haastattelussa hän lausui: "Tilanteen ollessa sellainen kuin se on, täytyy meidän luottaa Saksan avunantoon. Se on ehdottomasti välttämätön, sillä yhä enemmän venäläisiä punakaartilaisia tulvii Suomeen päin." Tähän suuntaan käyvät Svinhufvudin lausunnot varmaan osaltaan vaikuttivat, että Suomen auttamiseen Saksassa yleensä suhtauduttiin suopeasti.

Svinhufvudin Berliinissä ollessa tulivat maaliskuun 7 päivänä allekirjoitetut saksalais-suomalaiset sopimukset valtiopäiväin käsiteltäviksi. Odotettiin sosiaalidemokraattien ja liberaalien taholta tapahtuvaa hyökkäystä hallitusta vastaan sen aktiivisen Suomi-politiikan vuoksi, ja jotakin sentapaista todella sattuikin. Molemmat Suomen hallituksen jäsenet koettivat saada valtiopäivämiespiireissä Suomen asioita oikeaan valoon, olivatpa he maaliskuun 16 päivänä läsnä Suomen kysymykselle omistetussa istunnossa valtiopäivien päävaliokunnassa. Svinhufvud joutui tällöin kiistaan sosiaalidemokraatin, tohtori Davidin kanssa, joka myöhemmin keväällä eräässä valtiopäivillä pitämässään puheessa ja "Vorwärtsissä" hyökkäsi Svinhufvudin kimppuun väittäen hänen Berliinissä ollessaan uskotelleen olevansa vakaumuksiltaan tasavaltalainen, mutta sittemmin tukeneen monarkistisia pyrintöjä Suomessa. David tahtoi tässä ajatustavan muutoksessa nähdä heilahduksen, jonka hän otaksui johtuvan itsekkäästi harkituista vaikuttimista.

Maaliskuun 11 päivänä pitivät Berliinissä olevat suomalaiset Svinhufvudille ja Castrénille Esplanade-hotellissa päivälliset, joilla ilmeni ilo paon onnistumisen johdosta ja lausuttiin valoisia ajatuksia Suomen tulevaisuudesta. Kun senaattorit lähtivät Tukholmaan, seurasivat heitä Stettiner Bahnhofille suomalaiset maanmiehet, jotka toivottivat heille onnellista matkaa ja menestyksellistä toimintaa maan hyväksi.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.

Vapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli erään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille kreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille ja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan päämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää kunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana Suomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana ja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti mukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön sotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin oli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.

Toivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa päämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että yleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty tapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin jätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä audienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan pikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja oli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me saavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen kylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan lähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja päämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz, joka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa automobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan englantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von Platen toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin keisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen teollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan Verviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin oli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin avarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää käytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja myöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja hovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi. Meidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat valtakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti kumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä käännöksenä esiintyvät sanat:

"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin perustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen valtionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän korkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän korkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin kuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa, kuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän Majesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden voittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena tuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan ihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja Saksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva niiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä kansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan."

Keisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä pyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani Suomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin saaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen ja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten suhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa käytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.

Senjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa, ja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari otti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan viimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa, hän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:

"Herra ministeri. Hyvät herrat.

Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa. Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa, jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.

Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä. Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."

Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki. Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta, täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan rautaristi.

Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti mainioita.

Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti. Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi. Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa. Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu. Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes bolshevikeille.

Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät, varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi. Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun. Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia. Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto, keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle. Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias. Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa, mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä. Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella. Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.

Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta, joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään verraten.

Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä. Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.

Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies, oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä, velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä, joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.

Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen, kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.

Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla. Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30 kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä. Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.

Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden. Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa. Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli, ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät päivälliselle klo 1:ksi.

Seuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia, joka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon edustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää kruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut suoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan. Kruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut kuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa ryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä. Hän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian voimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys tulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme kaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen, mutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut suomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa, nousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin asuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui jokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti kunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan Suomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten maassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen kartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten toiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme pois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää hänen kallista aikaansa.

Klo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan tilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen, m.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut sotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan, jossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa. Kumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla istuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui Ludendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen naapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston päällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen luokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg seisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti Suomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:

"Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi, pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.

Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä, lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen. Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!"

Maljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan ylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin puolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle sotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.

Hindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti, kuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän puhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa huokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos hän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti. Keskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja. Hallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin prinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille. Hän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun kysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on kelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät sekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani palautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26 päivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa vapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla venäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada todellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa mukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie oli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.

Iltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki kauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että ajaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St. Quentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä etelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi. Tultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä. Yksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu hajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise, jossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat hävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti elonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin viljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa. Suunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka sijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa. Seutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina. Kaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen eteläpuolelle varustuksia. N.s. "Hindenburgin peräytymisen" jälkeen vetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä, oli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui jokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin englantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen 1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti, ettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli voimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat vioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita tai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu aivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä täynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme tuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä, jotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja olivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä Maubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään jätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla paikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan erään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä suurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan siviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei ollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on rakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme lausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että tämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet "les boches". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen arvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen), ja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä ainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli sitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä oli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja sitäpaitsi "Unterstände" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa joukkoja vietiin.

Kaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty asemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita. Jälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää täplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena ja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi valtava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi niitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä 1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului ainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan lentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen. Unohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti seudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla kuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80 kilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.

Vielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se vietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian jälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin. Meille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg sijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä parhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä väsyneeksi. "Ei juolahda mieleenikään", vastasi hän. "Toisinaan olen surrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana." Tuota ei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan jatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla tavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta — vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa sijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja itärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä ylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui suopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen tapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari tuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton mies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he olivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa, mistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin venäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina seuranneet toisiaan. "Ludendorff on sotarouvani", sanoi Hindenburg, ja tätä "sota-avioliittoa" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus häirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä. Hindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta hän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä toisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä räjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä asemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä automobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.

Yötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin pieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä oli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä ei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme lähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia. Siellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60 markkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja. Päivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel Britannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa me vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena naapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von Giese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä syksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan, jossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja jonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet runsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen Berliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.

Berliini, elokuussa 1918.

Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.

Jo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat toivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa hallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin ehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi pääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin, että Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli kelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan tekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten teostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti Saksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana — Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä herttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin suomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo silloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin Badenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan ruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan itselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven Hedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä erittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.

Kun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat olivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa koskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen Suomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista ajatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta unelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi voimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa hankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas Ferdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen valtaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa päätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat herttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla professori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin. Molemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen ja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että ruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään kysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen ja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan kysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli edellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran arkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän, kun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä vähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan myöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut päivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja vieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme pitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista ja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia. Herttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä ryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen kannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme. Hän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan viisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina olin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän puhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme tarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen vaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että herttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut mihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena, vaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani suhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme sitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata hallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan ei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja ruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille Kaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia hallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen pohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin järkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä kävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän Berliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias "meidän kuninkaaksemme" lujittui minussa yhä enemmän.

En tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin olin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln avulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt hallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin ponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se ajatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle. Tästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä olevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden suosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa politiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan korvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei tarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui suoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että ensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen sotaväen keskuudessa.

Saksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi hallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita sitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin poliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina paljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla ruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi puheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän oli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja voi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen prinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa ja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan ehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka saksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle hallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää myöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään sitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään mielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut tähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman sotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin prinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista aloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä. Nyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä ja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään toimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun pitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja minä tietysti noudatin määräystä.

Minun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa v. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä ulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan ikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen keskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann alkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli mahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta valtakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan varsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen jälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta Suomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei katsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin, että sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v. Kühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina esiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.

Vähän ennen kotimaahan lähtöäni kävin ulkoasiainministeriössä puhuttelemassa salaneuvos Nadolnya, joka ilmoitti keisarin esittelyssä selittäneen, ettei mikään hänen huoneensa prinssi voinut tulla kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken dynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, ja että hän mielellään näkisi herttua Adolf Friedrichin tulevan Suomen kuninkaaksi. Seuraavana päivänä — luullakseni kesäkuun 29:ntenä — oli v. Kühlmann kutsunut minut puheilleen. Hän ilmoitti saman kuin Nadolny ja antoi tehtäväkseni asian esittämisen hallitukselleni. Kesäkuun 30 päivän iltana palasi von Bonsdorff käynniltään kotimaasta ja hänen mukanaan saapui eräs senaattori. Mikäli myöhemmin sain tietää, oli heidän tehtävänään työskennellä Berliinissä prinssi Oskarin ehdokkuuden hyväksi, ja tämän piti tapahtua sikäläisestä lähetystöstä välittämättä.

Aikaisemman sopimuksen mukaisesti minä matkustin heinäkuun 1 päivänä Tukholman kautta kotimaahan. Samalla kertaa lähti parooni v. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja antamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli pyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin pitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen matkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun prinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei voinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan aamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä Rosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme Helsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.

Kun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän, kohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka minua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar on saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi kerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf Friedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen, että herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin vaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli nähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai sai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin ehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia arvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa, ulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli vaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja olosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin toiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja pysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun jäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei merkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat aikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä havaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä kokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin ainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys sekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani siihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden kanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin hallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä henkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa saisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.

Sillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä innokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat olleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden kanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä, jolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein tekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan ulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen. Mihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin ehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin asianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin saada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen yhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen "salajuoniensa" katsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin palannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem Busschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen hallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen pojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin ilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein, kaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään oikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että sitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se kerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla oli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet, lujittui todellakin tämän johdosta.

Saksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi siihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei kuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli vähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut torjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun prinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin silloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten sain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety keisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui keisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa hänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi preussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas sopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja kokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi Hindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen lausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa prinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta hänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti hallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja minä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka koskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.

Prinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi ulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen ja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan tyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja epäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi sisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin kuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo silloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden ulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin epäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle ehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi Friedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin vielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen kuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei mecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta ehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli halukas ottamaan toimen vastaan.

Eduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja hallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia varten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan ehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli henkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet kielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.

Olin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle Ylä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut kutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä tai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen hallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä toistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä olivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta varten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi määrätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.

Elokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet, saapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän tehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen toivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko siitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin luona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26 päiväksi.

Audienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista kysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena. Keskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään kantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen suunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista saksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa, jota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa. Sanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa huomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos hylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen oli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden ainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta sekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen asemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta alkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin seurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa asianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt niin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua ohjelmaa.

Elokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von Hintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti lähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus suhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen hallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että enemmistöpuolueiden piireissä.

Wilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan olisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä. Hallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä. Asia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti tuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu keisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen aikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich Wilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin prinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli vielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin sain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias. Tunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana, mutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla kärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa herättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen kohdistuvaa huolehtumista.

Seuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel Edenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne konferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli painostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin vetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta aiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen epäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin tunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille perusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva herttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli tapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen minä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään, ettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti velvollisuuteni julkaista sellainen selitys.

Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle, että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas, nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.

Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä, tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia, lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja "todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.

Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.

Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä. Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa. Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun 11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen: hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Friedrichshofissa.

Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille, lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.

Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman: "Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa. Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin. Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan. Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä tervetullut Friedrichshofiin.

Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16 päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35 minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut 1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt. Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia. Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.