II.

1.

Niihin aikoihin heräsi Heikki Wuolle öisin usein yhtäkkiä. Ja ensimäinen sekava tunne mikä hänellä oli herättyään, oli kummallinen ahdistus ja kauhu, aivankuin hän olisi herännyt uppoavassa laivassa, joka on täynnä huutoa ja hätää. Se lamasi hänet vuoteelleen pitkäksi aikaa, niin että hän ei voinut kättään liikuttaa, vaan ainoastaan ajatuksissaan kerrata: Jumala, hyvä Jumala… Minä hukun, minä hukun…

Mutta paremmin valveuduttuaan ja ennätettyään enemmän ajatella hän tavallisesti rauhoittui, eikä oikein voinut ymmärtää mistä tällainen kauhea ahdistus aiheutui, sillä hänen päivätajunnassaan ei sillä ollut lähimainkaan vertoja vetävää vastinetta. Olihan kaikki tavallaan hyvin… Hänen lukunsa olivat onnistuneet kutakuinkin. Kolmessa vuodessa hän oli suorittanut kanditaattitutkinnon, ja nyt hänellä oli enää vain muutamia koetunteja normaalilyseossa. Sitten olisi hän valmis jättämään koko Helsingin, alkaakseen syksyllä opettajatoimensa jossakin maaseutukaupungin oppikoulussa, ellei kohtalon laine sattuisi häntä tänne takaisin heittämään, joka seikka hänestä näin ennakolta näytti yhdentekevältä. Ennättäisi hän tänne päästä sitten parin kolmen vuoden kuluttuakin, jos maaseutu kovin rupeaisi tympäisemään. Siinä ei siis ollut mitään surtavaa. — Taloudellisia huolia hänellä kyllä oli. Näinä vuosina oli hän aivan pakostakin velkaantunut ja kun velalle oli maksettava korko, ja koron korko, niin oli se nopeasti kasvanut, mutta mitenkään toivoton ei hänen näittenkään asioitten tähden tarvinnut olla.

Olihan siis kaikki oikeastaan hyvin… Elämä tulisi kylläkin menemään rauhallista menoansa, sillä olivathan pahimmat vuodet jo sivuutetut… nuo vuodet, jolloin elämä aina toi jotakin uutta ratkaistavaa eteen.

Hän sytytti tavallisesti lampun ja paperossin ja nautti, että ahdistus, johon hän oli herännyt, etääntyi yhä kauemmaksi. Hm… eihän hänellä oikeastaan ollut mitään järkevää syytä pelätä huomista tai myöhempiäkään päiviä. Kenenkä elämä nyt oikeastaan oli sellaista, jommoiseksi sen varhaisemmassa nuoruudessaan oli kuvitellut… Mutta tarvitsiko sitä edes pettymyksenäkään pitää, että paljon oli käynyt toisin. Elämä oli sellaista… Kuinka moni hänen entisistä koulutovereistaan oli näinkään pitkällä. Monella olivat vielä tutkinnot kesken, raha-asiat hunningolla, mutta täällä he kuitenkin elivät päivästä toiseen, vuodesta vuoteen.

Nikotiini rauhoittaa häntä. Hän polttaa paperossin loppuun ja aikoo sammuttaa lampun ja koettaa uudestaan tavoitella unta.

… Jumala, hyvä Jumala!

Hätähuudot hänen sielussaan olivat kaikonneet, mutta ne kuuluivat selvästi vieläkin… niinkuin aina ennenkin tällaisina öinä. Hän tietää, että jos hän kaikesta huolimatta heittäytyy vuoteelleen ja koettaa koko tahtonsa lujuudella karkoittaa ajatukset luotansa, niin uni vihdoin taas häntä lähestyy, mutta aamulla herää hän kuitenkin raskaaseen epäselvyyteen, tuntien yllänsä jonkin tilittämättömän asian painon. Ja toisinaan hänestä on taas kuin lukemattomat silmät kysyvinä katsoisivat häneen, mutta joita hän ei voi, jostakin selittämättömästä syystä, suoraan silmiin katsoa.

Hän nousee vuoteeltaan, pukeutuu puolittain ja alkaa käydä huoneessaan edestakaisin. Hänen täytyy kerrankin ajatella kaikki loppuun ja kerrankin vastata noihin kaikkiin salaman tavoin välkähteleviin kysymyksiin, jotka veivät hänen päiviensä rauhan ja hänen öittensä unen… Jumala, hyvä Jumala…!

Hän ei tarkemmin ajatellessaan edes käsitä, miksi välitön hätähuuto juuri tällaisena hänen sielustaan nousee ja miksi hänen huulensa ja ajatuksensa, tuskan korkeimmilleen noustessa, sitä aina kertaavat, sillä Jumala-käsite oli hänelle kaukainen ja epäselvä, senjälkeen kun hänen lapsuutensa Jumala vuosien kuluessa oli peittynyt eri tahoilta tulvanneitten viisauksien pimentoon. Mutta se oli kai vanhaa perittyä tottumusta. Niin huusivat kaikki hädässä olevat. Ja kuitenkin: lukemattomia laivoja upposi ja miljoonittain yksilöitä ja kokonaisia kansoja sortui, hädän hetkellä huulillaan sama huuto, jota hän nimettömässä tuskassaan hiljaisina öinä kertasi. Olivatko nuo sielun välittömät huudot sittenkin kenties kuin avuttoman lapsen huudot, joka pimeässä itkee äitiänsä…? — — —

Hänellä on purressaan vuoto.

Vihdoin uskaltaa hän sen itselleen myöntää. Nyt hän tietää, että hänellä ei ole mitään uskoa. Ei mitään! Ei Jumalaan, ei elämään, ei rakkauteen, eikä isänmaahan.

Jum…!

Eikä mitään toivoa.

Hm… Olihan hänellä edessään leipävirka, tässä riitojen repimässä maassa, jota vieras valta vuosi vuodelta yhä kiivaimmin ottein kuristi. Ja vielä oli jäljellä nautintoja…

Monille olisi kaikessa tässä ollut kylliksi roihuavaa elintarmon sytykettä ja näihin saakka olivat ne hänellekin riittäneet, mutta ne olivat luhistuneet tuhaksi sinä hetkenä, jona hän oli havahtunut huomaamaan särön sielussaan… ja tietoisesti sitä suremaan.

Mitä se häntä auttoi, että kukaan ei edes aavistanutkaan mitenkä hänen laitansa oikeastaan oli. Ja mitä häntä hyödytti, että aurinko vieläkin kultasi hänen purjeitansa, kun kerran venheessään oli vuoto… kun hänen yksinäisinä hetkinään täytyi jäätävällä kauhulla havaita laivansa uppoavan, hitaasti, mutta varmasti.

Eikä rantaa näkynyt missään.

2.

Luonnossa oli taaskin kevät. Leyhkeät tuulet puhaltelivat päivin ja öin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, niinkuin ei syksyä ja talvea koskaan olisi ollutkaan, eikä enää koskaan tulisi olemaankaan. Puitten nuput paisuivat taaskin päivä päivältä ja nurmet alkoivat vihoittaa. Se oli luomisriemua, luomisriemun vuoksi. Niinkuin joka kevät.

Näinä toukokuun päivinä eli Heikki ajatuksissaan alinomaa paria kolmea edellistä vuotta ja kevättä, jotka hän Helsingissä oli viettänyt. Herkät, humalluttavan kauniit kevätpäivät toivat mieleen muistoja menneistä samanlaisista. Paljon oli samoin kuin ennenkin, mutta paljon oli muuttunutkin… Eniten oli hän varmaankin itse muuttunut. Hän kulkee ja katselee kaikkea kuin viimeistä kertaa ja yhä uudestaan kääntyy hänen katseensa sisään päin.

Kaikki oli niinkuin unta. Edellisiin vuosiin olisi pitänyt sisältyä hänen parhaat vuotensa, joina hänen olisi pitänyt imeä itseensä valoa ja kauneutta, niinkuin sadun kiven, voidakseen säteillä sitä ympärilleen myöhäisempinä harmaina päivinä. Mutta mitä hän oli saanut? Mitä hän oli tehnyt? Kirjatietoa hän oli saanut päänsä täyteen, tutkintoja hän oli suorittanut…

Ja muuta, muuta?

Särön hän oli saanut sieluunsa. Kannattava voima oli sieltä huomaamatta virrannut pois ja elämän tyhjyys oli sen täyttänyt…

Kerta toisensa jälkeen hän sen itselleen myöntää, yksinäisinä tilinteon hetkinä, ja epätoivo laskeutuu läpinäkymättömänä sumuna hänen ympärillensä. Mutta kun se taas hetkeksi hälvenee, niin hän koettaa reipastua ja uskottelee kaiken olevan vain jotakin satunnaista alakuloisuutta. Onhan kevään kauneus toisinaan ihmiselle kuin ohimoita pakoittava, säteilevä kruunu, ja sen täyteläinen ilma melkein pakahduttavaa…

Mutta ei, ei! Hän ei tahdo kauemmin itseänsä pettää. Virvatulia kohden oli hän jo monta vuotta kulkenut ja katinkultaa ottanut oikean arvosta. Nyt ei enää enempää sellaista! Oli sittenkin helpompaa olla houkkio muitten silmissä kuin omissaan…

Ah, mitä olikaan elämä ollut, kun se parasta oli ollut. Mitä olivat olleet hänen kalliit nuoruusvuotensa?

… Lukuja, ylioppilaselämää, lukuja, osakuntaelämää, johon kiihkeä viha, >puolueviha, henkäili myrkkyjänsä. Agitatsioonimatkoja, lähetystöihin osanottamista ja vihellyskonsertteja. Ikäviä asuntoja, ikävästi kalustetuissa huoneissa ja vieläkin ikävämpiä ruokapaikkoja, joissa kaikkien hyvien tapojen ulkopuolella oleva joukkosyöminen, mieluisan ja viihdyttävän tunteen asemasta, tuotti sielullista kärsimystä kaksi kertaa päivässä. Jonkun ystävällisen kodin valaistut suojat loivat lämpöä ja viehätystä tähän kuvaan, mutta nekin olivat harvat ja enemmän tai vähemmän puolue-elämän karsinoimat: jos liittyi läheisemmin yhtäälle, niin toisaalla kylmennyttiin, aivankuin olisi talon vieraan havaittu seurustelevan rikoksellisissa piireissä.

Sitten oli kyllä vielä koteja, joihin eri puolueisiin ja piireihin kuuluvat ylioppilaat olivat tervetulleita, mutta niissä taas paasattiin ainoita, oikeita ja autuaaksi tekeviä mielipiteitä, sekä poliittisissa, että taidekysymyksissä sellaisella paatoksella, että se vähitellen alkoi korvia särkeä, eikä lopuksi enää mitenkään tehonnut kodittomaan ylioppilaaseen, ei edes teen, eikä taloissa vierailevain taiteilijain musiikkiesityksien lomassakaan. Mutta kun ystävällistä huolenpitoa nauttinut ylioppilas sitten kerran hiljaa sulki noitten talojen ovet, kiitollisena siitä minkä todella oli voinut ottaa vastaan, niin sai hän joskus myöhemmin huomata, että rakastettavien emäntien valkeissa käsissä oli myöskin taitavasti kätketyt kynnet, jotka joskus, sopivassa tilaisuudessa, pienellä raapaisulla muistivat omille huivilleen ennen aikojaan pyrähtänyttä linnun poikaa… Vaikka eihän vahinko noille rakastettaville rouville suinkaan ollut suuri, sillä tulihan ylioppilaita joka vuosi uusia, ja monen monet heistä olivat Helsingissä kodittomia ja tarvitsivat valmiita mielipiteitä, herättävää kiihoitusta oikeisiin asioihin… teetä, valoa ja musiikkia…

Heikki hymähtää näitä aikoja muistaessaan.

Mitä hyvää oli vetää suoraan koulunpenkiltä tulevat nuoret pohtimaan kysymyksistä, joista maan kypsyneimmät ja kaukonäköisimmät henkilöt olivat eri mieltä? Ja miksi usuttaa nuorisoa puoluetta tai toista vastaan, kun he tai heidän yllyttäjänsä eivät kuitenkaan voineet nähdä ja tietää puoltakaan siitä, mitä ruorissa olevat miehet näkivät ja tiesivät ja mitkä seikat heidän tekoihinsa vaikuttivat.

Ainoa varma tulos oli se, että heissä yhä voimakkaammaksi iti viha, jo koulun penkillä kylvetty viha, kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka eivät olleet heidän kannallaan.

Oikeus ja kunnia!

Heikki oli vakuutettu ettei tässä maassa milloinkaan ennen mikään ohjaksissa oleva vanhempi polvi ollut siinä määrin itse sekaantunut, ja nuorisoltakin sekoittanut käsitteitä oikeudesta ja kunniasta kuin mitä oli tehty hänen ylioppilasvuosinaan.

Mitä toiset pitivät loistavana sankaritekona, se oli toisista mitä inhoittavin pimeyden työ. Mikä toisista oli ehdotoin isänmaallinen velvollisuus, se oli toisista maankavallusta. Ja puolella ja toisella osoitettiin auktoriteetteihin, joilla oli kunniakas menneisyys takanaan.

Ah, miksi ei silloin ollut ketään, joka olisi sanonut nuorille ihmisille, että tämä maa ei ole täynnä vain sankareita ja maankavaltajia, vaan jotenkin tasaväkistä väkeä, joka riitelee eri teistä, vaan joilla on sama päämäärä. Ja sanonut, että paljon täällä taistellaan vallasta!

Mutta sitä ei kukaan sanonut. Sen sijaan koetti jokainen, jolla vähänkin oli tilaisuutta joutua ylioppilaitten kanssa kosketukseen, vetää heitä omalle tahollensa, omia asioitansa ajamaan, välittämättä siitä, kuinka kesken-kypsyneiksi ja kiihkosieluisiksi he täten kuumennettiin. — Politiikasta puhumattakaan, johdettiin nuoret, useinkin suoraan maan sydämestä tulevat ylioppilaat, kuumimpiin teatteririitoihin, johtajakysymyksiin ja Kansallisteatterin "taiteellista tasoa" arvosteleviin kokouksiin. Ja kuitenkaan eivät monetkaan noista, joitten henkilölukuisuuden ja ylioppilaslyyran takaa heitä kalastaneet ryhmät ampuivat, ennen ensimäistä ylioppilassyksyään olleet nähneet muuta kuin joitakin maaseututeatterin tai jonkun kotipaikkakunnallaan vierailevan kiertueen esityksiä. Mutta kun hienot herrasväet aivan vakavina veivät heidät tähän korkeantaiteelliseen rintamaan, niin alkoivat he itsekin uskoa, että koko maailmassa taide on helpointa ymmärtää. — Ja ehken jo seuraavana vuonna olivat useimmat löytäneet Kansallisteatterilla oman johtajaehdokkaan, jonka syrjäyttäminen oli ilmeistä vääryyttä. Mutta sitä seuraavana keväänä olivat monet näistä, toisten esitaistelijoista, tulleet siihen hiljaiseen vakaumukseen, että paras johtaja olisi juuri hän itse! Useimmat odottivat vaatimattomina, että joku toinen olisi hänet keksinyt ja koettivat teatterin toimintaa sättien ja alasrepien herättää ympäristöänsä huomaamaan, mitenkä korkeat vaatimukset heillä oikeastaan olivat. Mutta ne, jotka suuren innostuksen herättäminä olivat kirjoittaneet jonkin seuranäytelmän ja varsinkin, jos se tekijän harjoittamana oli esitetty hänen kotipaikkakuntansa nuorisoseurassa, ne olivat jo paljon häikäilemättömimpiä "kruunun tavoittelijoita".

Heikin täytyi naurahtaa kaikkea tätä muistaessaan.

Olihan heillä hyvä, jopa parhainkin tarkoitus, kaikilla noilla hyvillä, rakkailla ihmisillä… Ja sitäpaitsi heillä oli jotakin, jota hänellä itsellään ei ollut: suuri usko ja luottamus omaan kykyynsä ja erehtymättömyyteensä. Kenties sekin oli syntymäpäivälahja, jota olevat olosuhteet sittemmin olivat suotuisasti vaalineet ja joka kenties teki omistajansa yhtä onnelliseksi kuin varmaksi…

Mutta omasta puolestaan ei hän edes näissä taiteellisissakaan, julkisissa tai yksityisissä kokouksissa, ollut saanut muuta kuin sieluunsa kaunaa ja kiihkoa vieraita henkilöitä kohtaan, joita ei hän, eikä suurin osa muistakaan läsnäolleista, tuntenut useinkaan muuta kuin nimeltä. — — —

Ester Forssnerin kuva väikkyi niissä vuosissa kaikkialla, aina viime kuukausiin saakka.

Viime kuukausiin… Niin, siitä oli todellakin vasta puolen vuotta kun hän oli matkustanut ulkomaille.

Ester Forssner… jalojäseninen, lempeäsilmäinen gaselli. Ester Forssner… notkea, kimmeltäväsuomuinen… Mikä hän oikeastaan olikaan sisimmältä olemukseltaan?

Kaksoissielu… Arvoitus…

Ester Forssner oli tullut samana syksynä Helsinkiin kun Heikkikin. Hän lauloi erään yksityisopettajan johdolla ja piirusti yliopiston piirustussalissa.

He olivat kihloissa, tosin ilman sormuksia, ilman julkaisuja, mutta heidän kummankin lähimmät omaisensa tiesivät sen ja heidän toveripiirissäänkin se oli julkinen salaisuus. Alituiseen ja kaikkialla he olivat yhdessä. Esterin kautta joutui hän, maallikko, heti alussa kaikenlaisiin taiteilijapiireihin, jotka päivä päivältä enemmän ja enemmän tulivat Esterin vakinaiseksi maailmaksi.

Päivän tunnussanana oli elää, elää polttavasti, täyteliäästi. Tuskin koskaan Helsingissä oli kiihkeämmin syöksytty elämän nautinnoihin kuin siihen aikaan. Tuskin koskaan enemmän puhuttu "elävästä elämästä", lihasta ja verestä, kuin noina vuosina, jolloin toisaalta veljesviha pimitti ilman ja ulkonainen painostus suorastaan henkeä ahdisti.

Elää, elää, syöksyä rinnoilta rinnoille, poimia paljon, nauttia paljon, "polttavasti", "sykähtelevästi", "elävästä elämästä", "lihasta ja verestä"… kun kerran nautinto oli elämän korkein päämäärä… ja kun elämä oli lyhyt, niin lyhyt.

Ilmestyi profeettoja ja papittaria, jotka sanoin ja teoin näyttivät esimerkkiä, miten pian ohi kiitävä elämä oli elettävä. Samppanja-humala oli korkein extaasi, mihin lihaa ja verta oleva ihminen saattoi päästä, ja siinä tilassa jokelletut sanat olivat korkeimpia henkisiä kalleuksia, joita muistiin piirtämään kultakynäkin oli liian halpa… Syntyi kokonainen kirjallisuus, joka kyynillisellä terävyydellä piirsi kuvia…

Kun kerran ihminen oli lihaa ja verta, kun ihana maa kerran oli niin paljon lähempänä kuin kaikki kalpeat taivaat, niin tottahan ne, jotka pöyhivät rikkakasoja, olivat lähempänä ihmistä ja elävää elämää kuin aamun kajastuksessa, puitten latvoissa laulavat linnut…

Ja taas puhuttiin lihasta ja verestä, ja nautittiin makuukomeroista tai takapihalta verrattomalla havaintokyvyllä ja hämmästyttävällä objektiivisuudella piirretyistä kuvista.

Mutta kummallisinta oli, että vaikka nuo ihmiset puhuivat vain lihasta ja verestä, enemmän kuin niistä puhutaan teurastuslaitoksissa, niin eivät tämän opin apostolit suinkaan mitään ruumiillisen terveyden kukoistavia perikuvia olleet.

… Heikki muisti pitkän sarjan olentoja, jotka olivat keskellä kirkasta aamupäivää kuin painajaisen ajamia, kasvot harmaina, silmät sameina. Hän muisti miehiä, jotka olivat kuin mullasta nostettuja, ja naisia, niinkuin luuturiepuja. — Heitä oli pitkä jono ja heihin liittyi yhä uusia. Olihan monilla joukkueen etupäässä kulkevilla jumalallinen soihtu kädessään, miksi siis olisi epäilty liittyä mukaan… Eteenpäin, eteenpäin! Olihan rakkaus vihdoinkin keksitty samaksi kuin aistilliset nautinnot. Ja kuinka suuremmoista: monet maan parhaista ja lahjakkaimmista uskalsivat sen sanoa! Olihan se suurenmoista, että vihdoinkin oli revitty kaikki romanttiset, sievistelevät harsot ja verevä, terve totuus sanottiin oikeilla nimillään.

Rakkaus…! Mitä se oli muuta kuin neitseellisissä tornikammareissa joutilaisuudessa kirjailtu kellastunut pitsi…

Uuden ajan nainen sanoi, että siinä suhteessa ei tarvinnut puhua muusta kuin uroksesta ja naaraasta… Kaikki mitä siihen lisättiin se oli pelkkää koru-kirjailua. Ihminen oli vain lihaa ja verta! Ottakoon jokainen elämältä minkä suinkin sai. Ja katsokoon jokainen eteensä. Se oli lyhyttä ja selvää!

Mutta kun ihmiset joskus yksinäisinä hetkinään näkivät elämänsä nautintojen täyttämän tyhjyyden ja olemuksensa sisäisemmistä uumenista kuulivat uupuvia huutoja, niin uskoivat he sen olevan vain väsymystä, perinpohjaista, pieniin oloihin ja typeriin ihmisiin kyllääntymistä, jolloin äitien maidossa imetyt, kymmenissä polvissa perityt, kummitustarinat heräävät elämään terveimmässäkin mielikuvituksessa…

Seuraavana aamuna näytti elämä taas paljon valoisammalta, niin että eilisiltainen mieliala aivan ihmetytti. Illalla täytettiin lasit taas uudella viinillä.

Vihdoin ei salaperäistä nyyhkintää enää kuulunut ollenkaan. Ja ihmiset uskoivat olevansa yläpuolella hyvän ja pahan…

He menivät huumaantuneina ajan virran mukana.

Ester oli hänen, kokonaan hänen… Mitä he olisivat odotelleet! Ketä liikutti, olivatko he mies ja vaimo paria vuotta aikaisemmin tai myöhemmin? Olihan elämä heidän omansa. Vain itselleenhän he olivat kaikesta edesvastuussa. Ja jos kukaan enää rakkauteen uskoi, niin ainakin heidän tunteensa sitä olivat. Esterillä olikin tapana laskea leikkiä heitä sitovista, aikaisten nuoruusvuosien "kultalangoista", jommoiseen ylellisyyteen ei tämänpäivän liitoilla enää ollut varaa. Olivathan heidän tunteensa lapsellisista haaveiluista kasvaneet niiksi voimakkaiksi siteiksi, jotka päivä päivältä yhä voimakkaammin liittivät heidät yhteen, monista eroittamaan pyrkivistä seikoista huolimatta, jommoisina erilaiset harrastukset, toverit, ja päivän polttavissa kysymyksissä eriävät mielipiteet, tuon tuostakin uhkaavina päätään nostivat.

… Mutta mikään ei ollut Heikistä mitään, kun Ester oli hänen. Koko elämä oli aivankuin epätodellista onnen huumaa. Ja usein ajatteli hän nöyrästi, että saavuttamansa onni oli ansaitsematon, täydellisesti ansaitsematon ja paljoon velvoittava. Olihan ihmeellistä, että Ester, tanssijaisten liehakoitu kuningatar, laajain toveripiirien hemmoittelema lupaava taiteilijatar ja yksityisjuhlien säkenöivän sukkela-kielinen ilon pitäjä, oli hänen, tavallisen ylioppilaan, jota ei kenties missään olisi erikoisemmin huomattu muuten kuin Ester Forssnerin sulhasena. Ja kuitenkin olivat monet tunnetut leijonat iskeneet kokeneet silmänsä Esteriin. — Toverit varoittelivat Heikkiä usein, mutta hän oli aivan rauhallinen ja varma. Olisihan Ester jo aikoja sitten voinut lentää hänen luotansa, jos olisi tahtonut. Ja kuitenkin oli hän, jota koulutytöstä saakka oli kevytmieliseksi parjattu, ollut uskollisista uskollisin…

Niihin aikoihin Heikki oli ollut varmasti vakuutettu, että Ester saattoi olla oikullinen, mutta ei kevytmielinen. — Alituiseen hän oli myöskin Esterille kiitollinen siitä hienotunteisesta tahdikkaisuudesta, jota hän osoitti, kuu innokkaat ihailijat Heikin läsnäollessa käyttivät hyväkseen heidän julkaisematonta suhdettaan. Liian kärkäs lähestyjä sai aina tuntea tulleensa liian myöhään…

Muutama ihana viikko kului onnessa, joka oli kirkas ja selkeä kuin poutapäivän taivas. He eivät tuskin muita ihmisiä maailmassa huomanneetkaan kuin toinen toisensa. Elämä oli hyvää ja hymyilevää. Ja eikö onni ollut viisautta? Oli äärettömän viehättävää omistaa toisensa näin, ilman, että siitä kukaan tiesi. Kuinka typeriä he olisivatkaan olleet, jos olisivat hukanneet nuoruusvuotensa kuluttavassa kaipauksessa, kulkien toistensa rinnalla kuin munkki ja nunna. — Mutta vapauttavat sanat olivat olleet itse ajan ilmassa… Heikki oli ollut onnellinen ja Ester oli vakuuttanut samaa. Se oli ollut niin kummallista. Keskellä ihmisvilinääkin kulkivat he noina viikkoina aivankuin omassa, kauniimmassa ilmakehässään, joka sulostuttavana seurasi heitä kaikkialle, ilman, että ihmiset heidän ympärillään sitä huomasivat tai pääsivät siihen tunkeutumaan.

Mutta silloin alkoivat ensimmäiset pilvet nousta. Ester muuttui yhtäkkiä selittämättömän ärtyiseksi ja oikulliseksi. Pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta nosti hän suuria kohtauksia, jotka ensin kyllä piankin päättyivät kyyneleihin ja suloiseen sovintoon, mutta vähitellen muuttuivat ne yhä vaikeimmiksi. He eivät enää tavanneet toisiaan useampaan päivään, ja aivankuin Heikkiä härnätäkseen liittyi Ester seurustelemaan piireissä, joita Heikki ei voinut sietää. Jonkun päivän kuluttua he kuitenkin taas sopivat kaikki ja nauroivat erossa elettyjen päivien ajatuksille. Ja taas näytti heidän onnensa nuortealta ja raikkaalta kuin ruoho aamukasteessa.

Silloin oli tullut eräs hirveä päivä, jonka pienimmätkin yksityiskohdat olivat syöpyneet hänen mieleensä niinkuin teräkseen piirrettyinä.

Hän oli parina päivänä turhaan käynyt Esteriä tapaamassa hänen asunnossaan, mutta siellä sanottiin neiti Forssnerin lähteneen jonnekkin maalle, josta hänen oli pitänyt palata heti seuraavana päivänä. Eikä sanaakaan, riviäkään kenellekkään? Ei mitään! — He eivät edes viimeisimpinäkään aikoina olleet mitenkään toisiaan sitoneet, mutta sittenkin oli Esterin käytös häntä harmittanut. Olisi hän sentään voinut parilla rivillä ilmoittaa matkastaan, vaikka se kuinkakin odottamatta olisi tullut, eikä jättää häntä tällaiseen ikävään levottomuuteen…

Vasta kolmannen päivän iltana tuli Ester hänen luoksensa.

Hän on heti huomannut Esterin teeskennellyssä iloisuudessa jotakin outoa. Ester kertoi huolettomasti olleensa muutamain tuttavainsa kanssa vieraisilla erään rikkaan vanhanpojan huvilassa lähellä kaupunkia. He olivat huvitelleet aivan hirveästi. Illoin oli tanssittu, aamulla nukuttu myöhään ja automatkallakin olivat he olleet. Kutka siellä olivat olleet? Ester mainitsi pari naista ja herraa, joitten nimillä ei Heikin korvissa ollut lainkaan hauska kaiku. Mutta Heikki ei vielä sanonut mitään. Ja Ester jatkoi yhtä huolettomasti: — Ai niin, sitten siellä oli vielä Erik Seger, tiedäthän sinä, laulaja, josta nykyään koko Helsinki puhuu. Hän on aivan ihastuttava ihminen.

Paha tuuli, joka jo parin päivän ajan oli Heikkiä ajoittain puistatellut, valtasi nyt hänet kokonaan ja katsomattakaan Esteriin sanoi hän ylenkatseellisesti: — Mikä ihastuttava! Tuollainen toreadore… jommoisten jälessä te naiset aina juoksette. Rouva Ekmania ja neiti Kaartoa minä en ihmettele, mutta että sinäkin viitsit…

Ester nousi kävelemään, virkkoen näennäisesti tyynenä ja välinpitämättömänä: — Mitäpä minäkään olisin muita naisia kummempi.

— Siltä se näyttää, mutta voisit sentään hiukan ajatella mainettasikin, eikä päiväkausiksi liittyä ensimäiseen vastaan tulevaan sakkiin, tuollaisiin…

Ester nosti harson kasvoiltansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen ja kummastelua teeskentelevällä äänellä kysyi:

— Ja ketä se liikuttaa?

— Ellei sinua, niin ainakin minua! vastasi Heikki jäykästi.

— Sinua! Ester näytteli yhä suuresti kummastunutta, mutta hän alkoi kuitenkin käydä epävarmemmaksi.

— Niin minua! Minusta ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisissa seuroissa sinä kulloinkin iltasi vietät, sanoi Heikki yhä kiihtyneempänä.

Ester kohautti olkapäitään.

— Sepä kummallista ja minä kun en ensinkään kysellä ärhentele sinulta, missä olet nämä iltasi viettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemäänkään.

— Sinä tiedät hyvin, että minä en ole ollut millään salaperäisillä matkoilla.

Ester käveli lattialla notkeana ja sirona.

— Minäpä olen ollut, sanoi hän ärsyttävän veikeästi.

Heikki nousi pöytänsä äärestä kiihtyneenä, astui pari askelta Esteriä kohden ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Mutta niin totta, kun sinä olet minun vaimoni, sinä et tee samoin toista kertaa, sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

Ester nauroi, kummallista kylmää naurua.

— Sinun vaimosi! kertasi hän ivallisesti ja tehden suuren hovikumarruksen, jatkoi: — Minun herrani ja mieheni! "Minun vaimoni…!" Sinä sanot sen aivankuin olisi kysymys jostakin kotieläimestäsi. Se on liikuttavaa. "Minun vaimoni!" ilkkui Ester.

— Naura vaan, Ester! Mutta asia on sittenkin niin, että se on minusta kaunein ja kunnioittavin nimitys, millä mies voi rakastamaansa naista kunnioittaa.

— Siitä kauneudesta minä kiitän. Ester nauroi taaskin ylimielisesti. — Mitähän minun eilisiltainen seurani sanoisi, jos kuulisivat kuinka eräs miellyttävän näköinen nuori mies noin herttaisen viattomasti kutsuu minua omaksi vaimoksensa…

Heikki tulistui.

— Minä välitän viisi sinun eilisestä seurastasi, sanoi hän kiivaasti. — Mutta sano sinä, mitä sinä itse mielestäsi kuvittelet ja olet kuvitellut olleesi minulle?

— Ester Forssner… Esterin ilme oli mitä viattomin.

Heikki ei vastannut mitään. Hän tunsi, että kaikki loppuu huonosti, jos he vielä jatkavat tästä asiasta. Tällä hetkellä hän vihasi Esteriä. Minkähän nimen Ester olikaan antanut heidän suhteellensa…? Oh, se oli ilettävää kaikki… Ah, kuka ja mikä oli hän, joka istui tuossa vastapäätä, alati vaihtelevine hymyinensä, silmissään kyyn vihaa… Heikki puristi kädellään pöydän kulmasta, peläten seuraavassa hetkessä särkevänsä kaikki vuosien kuvat…

Esterkin nähtävästi katui äskeistä ilvehtimistään, sillä hetken äänettömyyden jälkeen hän selitti:

— Minusta vaimo-sana tuo aina mieleeni jotakin kauhean vanhanaikaista: kuvan naisesta, joka keittäen tai sukkaa kutoen odottelee miestänsä, jota hän ajattelee ja kutsuu sukunimeltään, johon hän miehen kuoltua liittää sanan autuas… Samassa Ester irroitti hatustaan pari neulaa, joilla hän oli sukkaa kutovinaan ja suu supussa huokasi: "missähän Wuolle viipyy…?" Sitten heitti hän neulat pöydälle ja ryhtyi esittämään toista kuvaa. Hän oli nyt olevinaan vanha mummo, joka hiljaa itseään huojutellen mumisi: "autuas Wuolle…"

Vaikka Heikkiä tämä näytteleminen tympäisikin, niin oli Esterin kukoistavan olemuksen ja hänen esityksiensä välillä niin koomillinen vastakohta, että hänen täytyi naurahtaa ja hänen paha tuulensa alkoi hälvetä. Ester oli kuitenkin sama, verraton Ester, silloinkin, kun hän oli kuin pieni paholainen…

— Miksi me tässä sanoista riitelemme! Tiedäthän sinä, etten minä sinun vapauttasi tahdo rajoittaa. Hän lähestyi Esteriä, tarttuen hänen käteensä.

Mutta Ester riistäytyi irti, notkeasti, niinkuin kissanpoika.

— Anna minun olla! sähisi hän, nousten kävelemään. — Ja rajoita tai ole rajoittamatta, mitä se minua liikuttaa!

Heikki katseli häntä hämmästyneenä. Hän kun oli luullut sovinnon jo olevan lähellä.

— Mikä sinua sitten liikuttaa? Sinä, Ester, olet tänään aivan mahdoton.

— Ja sinä vielä mahdottomampi! Ester istui tuolillaan kuin kivettynyt.

— Tämä kaikki on niin surkeata! Heikki sanoi sen hiljaa ja masentuneesti.

— Niin on! iski Ester, katsellen akkunasta näkyvää lehmuksen latvaa, jonka tummissa oksissa vielä värjyi muutamia keltaisia lehtiä. Heikki näki, kuinka hänen sieramensa alkoivat kiihtyneesti liikehtiä, niinkuin rotuhevosen, ja kuinka ivallinen uhman ilme uudestaan palasi hänen suunsa ympärille. Kun hän viimein käänsi silmänsä Heikkiin olivat ne vihasta hehkuvat.

— Kyllä meitä naisia aina ja kaikkialla syytetään epäjohdonmukaisuudesta, mutta kyllä te miehet usein olette monta kertaa epäjohdonmukaisempia. Hah! Ajatellaan nyt, että sinun vaimosi — niinkuin sinusta on kauneinta sanoa — että sinun vaimosi on viettänyt pari vuorokautta epäilyttävien naisten ja herrain seurassa. Mitä sanoo ja tekee rakkaudesta hiukeneva aviomies, kun hänen Magdaleenansa kolmantena päivänä palaa hänen luoksensa? Hiukan hämmästelee seuraa, jossa hänen vaimonsa sanoo olleensa — ja lopuksi ojentaa sovinnon kättä!

Ester nousi kävelemään ja lisäsi pilkallisesti:

— Se on niin haaleata kuin tämä pohjolan lokakuun päiväpaiste. Hän pysähtyi äkkiä ja linkosi vielä: — Ja se on niin häpeällistä!

— Jo riittää! Oletko sinä hullu? — Heikin kasvoille nousi tummaa punaa, mutta hän koetti kaikin voimin hillitä itseänsä. — Ester ei ollut kuulevinaankaan, vaan yltyi uudestaan puhumaan:

— Sen minkä tunnen miehiä maailman kirjallisuudesta, niin sicilialainen mies tällaisessa tapauksessa surmaisi naisensa… Italialainen potkisi häntä kuin muhamettilainen koiraansa ja karkoittaisi hänet kadulle, heittäen hänen tavaransa akkunasta jälessä…

— Ester…!

Mutta Ester näytti juopuvan omista sanoistaan.

— Pohjoismainen mies ottaa vaimokseen minkä maailman laahaaman tahansa…

— Siksi, että hän on vapaamielisempi ja vähemmän itsekäs! sai Heikki väliin sanotuksi.

— Ei kun siksi, että hän on kylmempi ja tunteiltaan kitukasvuinen. Sormien läpi katsoen omistaa hän usein rakastajattarensakin suosion, jakaen sen tietensäkin toisten kanssa…

— Mitä sinä tarkoitat? Ester, sano… sano heti!

Ester väistyi pari askelta, mutta niskojansa heittäen uhmasi hän vieläkin:

— Sitä, kun sanonkin…

Mutta samassa hän yhä peräytyi ympäri huonetta. Heikki seurasi häntä askel askeleelta. Koko maailma näytti palavan… Hän ei nähnyt minnekkään… hän ei osannut tästä kauheudesta ulos, eikä sisälle… hänen täytyi kulkea vain erästä kummallista silmäparia kohden, joka yhä etääntyi… Mitä hän aikoi sanoa…? Mitä se olikaan…? Mitä hän olikaan kuullut…? Ja mitä…? Jakaa, jakaa… Kuka? Kuka? Hän huutaa suurella äänellä, mutta hän ei kuule mitään vastausta. Kaikki on hetkisen hiljaa. Hän on tukehtumaisillaan, näkee vain liekkejä ja savua, mutta hän tahtoo pimeydestäkin etsiä uudestaan tuon silmäparin ja kiertää käsissään tuota uhmaten heittäytyvää niskaa…

Hetken kuluttua huomaa Heikki seisovansa akkunan pielessä ja samassa hän muistaa kaikki. Huoneessa on kaikki hiljaa ja kun hän kääntyy katsomaan taaksensa, niin hän näkee Esterin istuvan pöydän ääressä jotakin kirjaa selaillen. Kaikki heidän ympärillään on järjestyksessä… ja Esterkin näyttää tyyntyneeltä. Mitään kauheata ei siis ollut tapahtunut… Ja kuitenkin…

— Emme me toisiamme ymmärrä, mutta puhutaan nyt, kun kerran on puhumaan ruvettu, sanoo Ester vihdoin. Ja kun Heikki ei vastaa mitään, niin hän jatkaa: — Jos sinä rakastaisit minua, niinkuin minä tahtoisin olla rakastettu, niin sinun olisi tänään tänne tultuani pitänyt raastaa minua tukasta, pusertaa käsivarteni sinisiksi, heittää minut lattiaan ja lyödä minua. Silloin minä olisin uskonut, että sinä rakastat minua. Tiedätkö, Heikki, vaan sellaista miestä minunlaiseni nainen voi rakastaa ja kunnioittaa.

Heikki ei ymmärtänyt oliko tämä ivaa tai vakavasti tarkoitettu.

— Siinä tapauksessa minä valitan, etten ole messinalainen rantajätkä tai napolilainen camorristi, sanoi hän, lisäten väsyneesti hymähtäen: tai edes tenori… tai sankari-osien näyttelijä.

Esterkin hymyili, ja hänen katseestaan oli aikaisemmin loistanut ilkeys kadonnut.

Heikkiä väsytti. Miten, Jumalan nimessä, he olivatkaan näin onnettomaan vyyhteen seonneet? Miksi hän olikaan ryhtynyt Esterin kanssa kinailemaan tuon viattoman huvimatkan tähden. Olisihan hänen pitänyt tietää kuinka hedelmätöntä se oli. Ja kenties Ester oli väsynyt ja sairas. Heikki katui ja syytti itseänsä.

— Suo anteeksi, Ester! Hän oli mennyt Esterin luo istumaan ja ojensi hänelle kätensä.

— Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minulla kai on… mutta eihän se siitä muutu, sanoi hän, katsellen Heikin kättä kädessään.

— Mitenkä mieletöntä, että me tuolla lailla raivoamme, mutta minä olen näinä päivinä ollut niin levoton sinun tähtesi, koetti Heikki selitellä.

— Ehkä sinulla oli syytäkin olla levoton…

Heikki säpsähti. Tahtoiko Ester uudestaan palata tuohon pyörremyrskyyn, jonka he juuri olivat onnellisesti sivuuttaneet? Mutta hän näytti rauhalliselta. Surulliselta.

— Syytäkin? Mikä sinua vaivaa, rakas? Sinä puhut niin viittaillen ja hämärästi, että en ymmärrä mitään, puhui Heikki ystävällisesti.

— Kuka ihminen voi toiselle kyllin selvästi puhua! huoahti Ester. — Tahdon kuitenkin sanoa, että jos sinä olisit pitänyt minusta kovakouraisemmin kiinni, älä loukkaannu, mutta minun tekee mieleni sanoa: väkivaltaisemmin… niin en olisi näin etääntynyt sinusta.

Etääntynyt… Heikistä kuului Esterin rauhallinen puhe aivankuin kovalta tuomiolta. Todellakin: kaikki ymmärtämisen mahdollisuus näytti turhalta, mahdottomalta. Näkymätön rautaesirippu laskeutui hiljaa heidän välillensä… Mitä hyödytti sanoa mitään, kun hänellä oli edessään joko leppymättömin vihollisensa tai ilmi hullu ihminen.

— Mutta tiedäthän, ystäväni, että olen tahtomalla tahtonut antaa sinun olla vapaan. Kuitenkin: vain minä tiedän mitä tuo sinun kallis vapautesi on minulle maksanut. Ja sittenkin olen aina pelännyt sinua liiaksi sitovani. Juuri siitä syystähän meillä viimeaikoina alituiseen on ollutkin pieniä kohtauksia. Heikki sanoi sen toivottomasti, jotakin sanoaksensa.

— Nainen sanoo aina toista kuin mitä tarkoittaa. Ester katsoi häntä hymyillen.

— Eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikö niin?

— Kenties…

He olivat hetkisen vaiti. Heikki näki Esterin kasvoista, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa, jonka hän jo kuitenkin tiesi… Tarvitsiko kaikkea sanoa, sanoa moneen kertaan…

Huoneessa oli jotakin sanomattoman tuskallista.

— Minä lähden muutaman päivän kuluttua ulkomaille, aloitti Ester hiljaa.

Heikki irroitti kätensä hänen kädestään ja hiveli sormellaan kiilloitettua pöydän reunaa, virkkoen niinkuin unissakulkija:

— Hänen kanssaan…

— Niin…

Huoneessa alkoi jo hämärtää.

Ester nousi lähteäksensä. Hän tarttui Heikin käteen, niinkuin tartutaan arkussaan makaavan kuolleen miehen käteen, ja sanoi puoleksi itsekseen:

— Sinun kätesi ovat niin kauniit. Liian kauniit… Sinussa on kaikki liian kaunista… Ester laski käden hiljaa pöydälle.

Heikki näkee vielä, kuinka hän asettaa hattunsa vaatekapin peilioven ääressä ja lähestyy häntä uudestaan, painaen nopean suudelman hänen huulillensa ja poistuu melkein äänettömästi, niinkuin poistutaan kuolleen luota…

Ulkoa kajastaa seinään katulyhdyn kuutamomaisen kelmeä valo. Boulevardin lehmuksen oksain suurentuneet varjot liikkuvat seinällä hiljaa, niinkuin jättiläiskokoinen hämähäkin verkko…

3.

Heikki oli kauan istunut puolihämärässä huoneessaan tuijottaen sulkeutunutta ovea.

… He leikkivät kotikaupunkinsa puistossa ja uittavat rantalaitureilla uusia laivojansa. Esterin laiva on jo kaukana, niin kaukana, että lanka jo on loppuun kehkeytynyt ja alkaa kiristää. Silloin Ester huudahtaa ja taputtaa käsiään. Kaikki toisetkin lapset huutavat ja hyppivät ihmetellen: "Esterin laiva menee, Ester on päästänyt laivansa menemään…" Hetkisen katselee Ester yhä kauemmaksi häipyvää laivaansa, mutta sitten hän käskee Heikkiäkin laskemaan laivansa menemään ja kun hän ei suostu siihen, niin Ester lyö kerän hänen kädestään. Kerä vierii laiturilla ja on juuri putoamaisillaan järveen, kun Heikki sen saavuttaa ja itku kurkussa alkaa nopeasti keriä lankaa. Kun hän vihdoinkin saa laivansa laiturille nostettua, niin Esterin laivaa ei enää näykään… Mutta toiset lapset huutavat, että Honkaniemen takana tuulee, vaahtopäitä näkyy tänne saakka… Ester ei ole millänsäkään, vaan naureskelee rannalla, mutta Heikin valtaa suuri tuska. Laiva menee iäksi, iäksi… eikä Ester ymmärrä sitä…

… Kirjeitä, valoja ja suudelmia. Eroa, kyyneleitä ja kuukausien katkeruutta.

Vihdoin vuosien takaa sukeltaa muuan uneksittu kuva… Ester lepää hänen käsivarsillaan hänen vaimonansa, kauniina, jumalallisena. Hiljaisuuden urut soivat heidän ympärillänsä ja kullanraskaina vierähtelevät onnen hetket ijäisyyteen. Ester avaa ihmeelliset silmänsä ja katselee häntä kauan. Mutta kun hän sulkee silmänsä, niin kuiskaa hän: "sinä olet niin… virheettömän… kaunis…" ja hänen huulillaan viipyy kummallinen väre, jota on mahdoton ymmärtää… Se on Heikille kuin kylmä pisara suoraan kuumalle sydämelle, vaan hän ei tahdo muistella sitä, eikä ajatella sitä, vaan puristaa tuon uinailevan olennon rintaansa vasten…

"… Sinun vaimosi…!" Pilkallinen huudahdus viiltää hänen luitansa ja ytimiänsä, aivankuin kylmän sahanterän vihlova raapaisu. Hän havahtuu. Huone on puolipimeä. Seinällä katulyhdyn valossa heiluvat puitten oksien varjot. Ester on poissa. Kaikki on todellisuutta…

Aikaiseen seuraavana päivänä hänen oli täytynyt lähteä muutaman päivän matkalle. Raittiissa aamuilmassa asemalle ajaessaan olivat eilisillan tapahtumat ihmeellisesti pienentyneet. Ne näyttivät mahdottomilta. Hän suorastaan ihmetteli, mitenkä oli voinutkaan noin syvästi antautua tuollaisiin tunnelmiin. Olihan Esterillä ja hänellä niin paljon yhteistä, niin paljon siteitä, että niitten katkominen olisi samaa kuin melkein koko nuoruutensa irti leikkaaminen… ja hävittäminen. Hän, Heikki, tunsi elävästi, että hänelle se olisi suoranainen mahdottomuus, eikä hän voinut uskoa, että Esterkään voisi… Heillä oli eilen sattunut olemaan onneton hetki kummallakin, mutta varmaankin kaikki taas tulisi hyväksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Mutta hän lupasi itselleen vastedes vakavasti tällaisia kohtauksia välttää, minkä se suinkin hänestä riippui. Olihan onni epäilemättä myöskin viisautta…

Hän saapui iltajunalla Helsinkiin ja kiirehti viemään matkalaukkuansa kotiin. Jotenkin varmaan luuli hän kirjeenkin kotona odottavan. Mutta siellä ei ollutkaan mitään… Pettyneenä lähti hän Esteriä tapaamaan. Mutta tultuaan hänen asuntonsa kohdalle hän näki jo kadulle, että huoneessa ei ollut tulta. Turhaa oli siis mennä kysymäänkään. Hän käveli alakuloisena kadulla, miettien minne menisi, sillä tänäiltana ei hän enää Esteriä tapaisi, eikä häntä kotiinkaan haluttanut. Silloin muisti hän yhtäkkiä, että tänäänhän oli jokin suuri iltama seurahuoneella. Kello oli jo yhdeksän. Hänen täytyisi vielä mennä kotiin pukeutumaan. Ohjelma olisi jo kokonaan loppuun suoritettu, ennenkuin hän sinne ennättäisi, mutta sehän oli saman tekevää. Hän päätti sittenkin lähteä.

Seurahuoneen suuressa salissa tanssi "kultainen nuoriso" parhaillaan, kun hän oli sinne ennättänyt. Hän koetti nopeasti silmäillä yli salin, näkyisikö Esteriä… Mutta ei näkynyt. Hän aikoi juuri lähteä alakertaan, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa. Antti Wiljakka! Heikki ilostui edes jonkun läheisemmän tuttavan tavatessaan.

— Täällähän mies on ja aivan entisellään ja me kun tuolla juuri Aino Kajavan kanssa juttelimme, että maako sinut on niellyt, kun et eilen ollut laivalla Esteriä saattamassa.

… Esteriä saattamassa…!

Ester oli sittenkin tarkoittanut täyttä totta… Mutta näin pianko se olikin tapahtunut… Hänen oli ollut vaikea saada sanaa suustansa, Antin siinä hyväntuulisena katsellessa häntä suoraan silmiin. Hän sanoi olleensa matkalla ja sitten taas tulvahtivat ajatukset sekoittavana ryöppynä…

— Sitähän minäkin, — vaikka Aino täällä jo arveli ja uskotteli minulle vaikka mitä. Kai sinä tiedät, että Seger, tuo uusi Helsinkiläinen komeetta, matkusti samalla laivalla ja siitäkös on tytöille tullut päänvaivaa, varsinkin, kun sinuakaan ei Esteriä saattamassa näkynyt.

Heikki oli koettanut verhoutua suureen välinpitämättömyyteen ja vastasi:

— Antaa menevien mennä… yksin tai yhdessä…

Antti säpsähti.

— Älä helvetissä! huudahti hän välittömästi.

— Totta se on.

Antti oli katsellut häntä hetkisen niinkuin katsellaan miestä, joka on kadottanut kokonaisen kuningaskunnan, mutta sitten tarttui hän hänen käteensä ja lujasti sitä pusertaen sanoi:

— Nyt sinä tarvitset muutamia oikein hyviä ryyppyjä, Heikki, että et vilustu… tai saa nuhaa… Tule! Mutta älä kiusallakaan kerro Ainolle mitään, sillä hän ei nähtävästi tiedä mitenkä asiat ovat, vaikka aavisteleekin.

Heikki olisi mieluummin lähtenyt pois koko juhlasta, mutta toisaalta Antin reippaus teki hänelle hyvää. He pujottelivat väkijoukon lomitse Ainon luo.

Aino Kajava oli yhtä naukuva ja teeskennelty kuin ennenkin.

— Kas vaan! — hän ojensi Heikille kätensä primadonnamaisen suurenmoisesti, — ja minä kun olin aivan varma, että sinä olit eilen laivassa piilossa ja seurasit Esteriä. Matkoilla! Kuka nyt lähtee matkoille juuri siksi päiväksi, kun tuollainen tyttö lähtee kotirannasta. Se oli suurenmoista! Rantalaituri oli väkeä mustanaan. Puoli Helsinkiä oli Esteriä saattamassa ja toinen puoli Erik Segeriä…

Aino katseli häntä tutkien, mutta jatkoi edelleen yhtä huolettomasti:

— Aina minä olen Esteristä pitänyt, mutta sittenkin täytyy minun sanoa, että joskus epäilen onko Jumala todellakin vanhurskas, kun hän Esteriä aina auttaa. Onko sekin laitaa: Ester saa yötä päivää matkustaa miehen kanssa, jonka vaunujen alle puolet Helsingin naisista ilolla heittäytyisivät… ja pääsee hänen opastamanaan Italiaan!

— Kesä kaikilla, onni yksillä, naurahti Heikki välinpitämättömänä.

— Niin kyllä, mutta ette te tavalliset miehet ensinkään ymmärrä mitä tuollainen mies naiselle on… Jos te sen ymmärtäisitte, niin ette ikinä meitä päästäisi heidän kanssaan matkustelemaan, jos meistä vähänkin pitäisitte, viekasteli Aino.

— Lempoko teitä pitelee, vapaita naisia, murahti Antti ivallisesti.

— Ja sinä, Aino, olet aina saarnannut, kuinka rikoksellista on, edes vain ajatuksissaan, koettaa omistaa ja sitoa toinen ihminen, huomautti Heikki.

Aino turvautui viattomimpaan hymyynsä.

— Mutta sehän on aivan toista kuin päästää turvattomia naisia matkustelemaan suurten veitikkain kanssa, vastasi hän lapsen ilmein.

— Turvattomia naisia, nauroi Antti. — Mennään alakertaan syömään. Mutta minä valitan, että meidän seurassamme sinä, Aino, et ollenkaan voi nauttia tuosta ihmeellisestä turvattomuuden viehätyksestä, josta naiset niin paljon pitävät… ellemme juo kumpikin aivan käeksi itseämme.

Aino oli suuttuvinaan ja uhkasi Anttia viuhkallansa.

Heikkiä kiusasi heidän kisailunsa. Hänestä oli tuskallisen vaikeata hallita ajatuksiansa ja puhua aivan toista ja nauraa tyhjälle.

Sinä iltana Heikki oli ensikerran nähnyt itsensä ja koko tähän astisen elämänsä ikäänkuin etäämpää. Hän oli katsellut kaikkea, niinkuin katsellaan toisen ihmisen elämää, ja kuitenkin täyttyi hänen sielunsa suurella ahdistuksella. Tulevaisuus? Näkyikö majakoita missään? Ei! Ei ainakaan sillä hetkellä. Tulevaisuudesta häämöitti vain harmaita varjokuvia, niinkuin maisemasta usvaisena syysaamuna.

Aino Kajava ja Antti Wiljakka istuivat siinä hänen kanssaan, kauniisti valaistussa, soiton täyttämässä salissa. Se toi hänen mieleensä kevätillan Luodolla, muutama vuosi sitten. Oliko siitä todellakin vain muutama vuosi, eikä vuosikymmeniä…? Elämä oli paljon antanut niinä vuosina, mutta paljon se oli ottanutkin. Heistä kaikista oli paljon odotettu. Hm… Aino Kajavan "suuruus" oli vieläkin yhtä epämääräistä kuin silloinkin. Hän oli pari vuotta lukenut estetiikkaa ja kuumeisella kiihkolla kuluttanut pientä perintöänsä. Kiihkein airon vedoin hänkin oli harhaillut kimaltelevilla vesillä, etsien… mitä? Varmaankin sitä "sykähtelevää, lämmintä ja veripunaista elämää", josta kaikki puhuivat, mutta joka oli tyhjintä juuri siellä, missä kirkkaimmat virvaliekit paloivat. Hänen silmäkulmissaan oli hienon hieno sädeverkko. Se oli näiltä vuosilta, samoinkuin terävät, katkerat piirteet hänen suunsa ympärillä ja särkyvän lasin helinä hänen naurussaan. Tuota koulutovereitten uneksimaa "suuruutta" ei näkynyt missään. Yhtäkkiä oli hän jättänyt kirjat ja luvut sillensä ja ottanut pienen toimen eräässä virastossa. Mutta estetiikka-aikakautenaan valamansa kynttilän antoi hän loistaa toisinaan joulukirjallisuustulvan keskellä, arvostelujen muodossa, joihin väkisinkin tahtoi valua hänen suutansa piirittävän ilmeen katkeruutta.

Ja Antti Wiljakankin maailmaa mullistavista unelmistakin elämä oli paljon jo näinä vuosina ennättänyt tinkiä. Hänkin oli lopettanut vahvalla uskolla aloittamansa opinnot ja oli nykyään aputoimittajana eräässä suuressa pääkaupungin sanomalehdessä. Vuodet eivät olleet voineet hänen reipasta iloisuuttaan olemattomiin hioa ja ulkonaiselta olemukseltaan hän oli paisunut ainakin puolta suuremmaksi kuin mitä hän oli ollut ylioppilaaksi tullessaan. Mutta pettynyt hänkin oli. Alituiseen väitti hän, ettei ollut mitään sielua kuluttavampaa ahjoa kuin jokapäiväinen sanomalehtityö, eikä mitään suurempaa humbuugia kuin puoluelehdet ja puolueet. Mutta siitä asioita ei hän kuitenkaan ollut mies parantamaan. Hän uneksi omasta lehdestä, josta sitten tulisi kaikki uudistava ihanne-lehti. Kuitenkin hän oli kerran eräänä heikkona hetkenänsä Heikille uskonut, että hän jättäisi koko alan, ja painuisi maanviljelysalalle, jos vaan jokin siunattu sattuma sen vielä sallisi.

Kolmanneksi hän itse… Mutta olivathan unelmat unelmia aina ja kaikille. Koska ja missä varsinkaan näinä aikoina tapasikaan suureen sopusointuun virittyneen ihmisen, joka myönsi uneksitut päämäärät saavuttaneensa? Ja missä hän näki suurta uskoa ja palavaa rakkautta? Ei missään. Tasamittaista väkeä, minne vaan katsoikin. Miksi vaatia itseltään ehjyyttä ja sopusointua, kun sitä ei ollut koko aikakaudella…

Ja olihan muuten kaikki hyvin. Kukapa heistäkään kolmesta voi sanoa muuta kuin pelkkää hyvää. He olivat nuoria, lahjakkaita ja tulevaisuus… niin miksei sekin tulisi olemaan heillä yhtähyvä tai parempikin kuin monilla muilla samanlaisista oloista lähteneillä.

Olihan kaikki hyvin…

He joivat ahkeraan toistensa maljoja.

Antti Wiljakka alkoi selittää Heikille ihannelehteänsä, joka ei pitäisi suden eikä lampaan puolta… ja Aino Kajava sai vieraakseen erään kirjallisen nuoren herran, jolle hän pitkin iltaa oli lasiaan nostellut. Heikki kuunteli hajamielisenä pöytätovereitaan kummallakin puolella. Antin sanomalehti läheni melkein huomispäivän asiaksi. Siinä sanottaisiin kaikki asiat oikeilla nimillänsä. Klikit hajotettaisiin, trustit kaikenkaltaiset paljastettaisiin. Mausta ja väreistä ei saisi riidellä. Samassa Antin korviin jäi jotakin Ainon ja häntä tervehtimään poikenneen nuorukaisen keskustelusta. Hän iski Heikille silmää ja vaikeni hetkiseksi.

— Se on sittenkin arvostelija, joka löytää kirjailijat ja lajittelee heidät aivan kuin helmikalastaja helmet, sanoi nuorukainen, tarkkaavaisena kuuntelevalle neiti Kajavalle.

— Minä puolestani en vielä tiedä mille sijalle asettaisin Mikko Pölkyn runot, sillä se on vastuunalaista…

— Voi, herra Korvola, asettakaa ensimäisille sanon minä, se mies piirtelee kuvia niinkuin etsausneulalla, huudahti Aino, hypistellen kultaista medaljonkiansa.

Nuori mies katseli neiti Kajavan hehkuviin silmiin, joiden kulmista viinin hehku parhaiksi oli saanut säteet silitetyiksi, ja hän vastasi vakavana:

— Niin, kyllähän hän syvälle laskee luotinauhansa ihmissieluun.

Antti oli kuunnellessaan sytyttänyt sikaarin. Tällainen puhe oli hänelle liikaa.

— Anteeksi! Ehkä herrasväki sallii pienen kysymyksen sivulta päin?

Aino Kajava ja herra Korvola havahtuivat, aivankuin heidän niskaansa olisi heitetty kylmää vettä.

— Kernaasti, vastasi Aino nähtävästi jo peläten pientä pilaa, sillä Antin kasvoilla oli ivansekainen hymy.

— Luotinauhat ja etsausneulat! Mitä helvetin rekvisiittaa ne ovat, silloin kuin on puhe kirjallisuudesta? Maallikkonakin minä luulen ymmärtäväni, että siitä puhuttaissa se on sana joka pitää. Sana, eikä neulat, nauhat ja naulat!

Aino Kajava alkoi hermostuneesti nauraa ja koetti silmät pyöreänä katselevalle herra Korvolalle selittää, että herra Wiljakka on aina niin yllättävä…

Mutta Antti puhalteli sakeita savupilviä sikaaristansa ja sanoi Heikille, että sellaisista helmikalastajista hän ei maksa viittä penniä.

Herra Korvola huomasi parhaaksi poistua ja Aino alkoi läksyttää Anttia epäkohteliaisuudesta:

— Eivät kaikki sinun tapojasi tunne. Kiltti poika säikähtyi aivan kuin olisi joutunut karhun pesään.

— Olihan siellä seraafi ovenvartijana, murahti Antti.

Heikki huomasi, että Antti alkoi tulla huonolle tuulelle ja kun samassa useita pareja lähti salista tanssimaan, niin nousi hänkin ja tarjosi kätensä Ainolle ja he poistuivat hetkeksi yläsaliin tanssimaan.

Kun he palasivat, niin Antti oli jo hyvällä tuulella ja pöydässä oli uusi viinipullo. — — —

Olihan kaikki hyvin…

Mutta sitten oli Heikistä kuin musiikki olisi häipynyt jonnekkin äärettömän kauas, valot himmenneet, ja viereiset pöytäseurueet kadonneet olemattomiin. Vain he kolmisin istuivat jossakin suuressa, tyhjässä hämäryydessä. Kolme ihmistä ilman uskoa… mihinkään… Jumalaan… rakkauteen… isänmaahan. Ei mihinkään, ei mihinkään.

Ester… Ester keinuu laivalla jossakin kaukana, toisen miehen sylissä, ja vie joka hetki yhä kauemmaksi kaikkea sitä mikä hänelle 011 kallista ja rakasta. Hänen nuoruusvuotensa Ester vie ja hänen tulevaisuutensa. Niin niin… eikö koko hänen sielunsa vankina seurannut Esteriä? Mitä hänellä enää oli.

Vanki, vanki… Hän tahtoisi tempaa itsensä irti, mutta hän on sidottu sekä käsistä että jaloista, ja hänen ympärillään on ääretön tyhjyys.

Hetken kuluttua hän kuulee puhetta ympärillään ja kaikki alkaa valjeta entiselleen. Antti kilauttaa hänen lasiinsa ja mainitsee hänen nimensä. Hän hapuilee lasinsa pöydältä ja ihmettelee, että se on niin kevyt…

— Esterin malja! sanoo hän luonnottoman rauhallisesti, vaikka sanat tulevat kuin vuorten alta.

— Heikki, sinä olet sentään… Antti Wiljakan ääni kuuluu aivankuin koskien pauhun takaa hänen korviinsa.

— Gentleman! sanoo Ainon ääni sumusta.

— Maljasi Heikki. Mikä sinua oikein vaivaa…?

— Maljasi!

— Ha, ha, haa!

Ilman uskoa… mihinkään… mihinkään…

* * * * *

Ester kirjoitti hänelle jostakin matkansa varrelta.

Se oli samanlainen kirje kuin sadat ja sadattuhannet kirjeet, joita kirjoittavat naiset, jotka eivät enää rakasta: selityksiä, puhetta kohtalosta, eroavista teistä, ennen aavistamattoman suurista tunteista ja taas kohtalosta, välttämättömyydestä, jota kohden täytyi rientää, vaikkapa sitten murskautuisi niinkuin laiva kallioita vasten… Ja lopuksi ojennettu ystävän käsi. Hm… Sekin vielä puuttui! Sehän kaikki oli hyvin ystävällistä… Mutta lukiessaan Esterin kirjettä oli hän ajatellut, että siihen mitä toisissa vihasi, siihen teki jokainen itsensä useimmin syypääksi. Hän kuuli korvissaan ivanaurun, jota Ester olisi varmasti nauranut, jos hän olisi saanut tuollaisen, jonkun toisen naisen kirjoittaman kirjeen käsiinsä. Eihän hän Esteriä mistään syyttänyt. Kenties hän itse olisi myöhemmin jättänyt hänet samalla tavalla. Niinhän heidän ympärillään näinä vuosina oli tehty: otti ja jätti kuka ensinnä ennätti ja sitten uusia tunnepyörteitä kohden, uusia ja kiihoittavampia.

Siitä oli jo puolen vuotta kulunut. Mutta haava kirveli vieläkin yhtä vereksenä kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Kunpa se olisi edes ollut ainoa asia… mutta oli niin paljon muutakin. Kaikki, koko elämän perustus oli hänellä hiekalle rakennettua. Syy ja suut? Ne olivat menneisiin päiviin siroiteltuina. Mikä oli vienyt hänen uskonsa? Ajan henki ja väärät profeetat… Kaikki oli viety, mutta mitään ei oltu jätetty täytteeksi. Ja kuitenkin tarvitsi jokainen ihminen jotakin uskoa elämässä lähtiessään työpäiväänsä suorittamaan. Hänellä ei ollut mitään. Jumalan kuva oli pirstautunut. Rakkaus… Kaikkialla näkyi vaan itsekkäisyyttä ja nautinnonhimoa, joka ei suinkaan auttanut häntä omaa pettymystään unhoittamaan. Isänmaa… Kuka jaksoi uskoa isänmaallisuuteen maassa, jossa jokainen syytti toistansa isänmaan petturiksi, koettaen suurilla sanoilla verhota omaa vallanhimoaan.

Mutta elämä ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan virtasi tasaisesti eteenpäin, vuolaassa virrassaan kiidättäen sekä uhmaavasti pingoittuneita purjeita, että väsyneitäkin haaksia, kauaskantavia aluksia samoinkuin niitäkin, joissa oli vuoto…

4.

Kaksi vuotta on kulunut.

Heikki Wuolle kävelee Stettinin rannassa "Ariadnen" kannella, joka parhaillaan valmistautuu Suomeen lähtemään.

Päivä on kaunis, heinäkuun viimeisiä. Matkustajia saapuu laivan vierelle ajureilla ja autoilla, kuorma toisensa jälkeen, ja laivamiehet juoksevat lankkukäytäviä edes takaisin heidän matkatavaroitaan kantaen. Aikaisemmin saapuneet matkustajat kävelevät kannella tai seisoskelevat ryhmissä, keskustellen ja nauttien turvallisesta koteutumisestaan. Kotimaan rantaan lähtevällä suomalaisella laivalla on jokainen suomalainen jo kuin kotonaan.

Heikki katselee mietteissään hyörinää rannassa ja taampana auringonpaisteessa ja kivihiilen savussa lepäävää, jokapäiväistä, raskaspiirteistä kaupunkia. Joskus, kun auto tulla huristaa laivan viereen, kävelee hänkin rannan puoleiselle kannelle katsomaan, tulisiko mahdollisesti joku tuttava. Mutta hän näkee vain vieraita kasvoja.

Hän oli pari päivää sitten saapunut Berliiniin Parisista, jossa hän oli toista kuukautta oleskellut. Sieltä oli hän aikonut vielä lähteä muutamaksi viikoksi etelä-Saksaan ja vasta lukukauden alkajaisiksi palata Suomeen, mutta edellisinä päivinä oli Euroopan valtiollinen taivas äkkiä mennyt synkkään pilveen ja yhtäkkiä syntyneet sotahuhut olivat saaneet nopeasti kasvavat siivet. Eilen ja tänä aamuna oli Berliinissä jaettu sähkösanomia, joista päättäen sodan alkaminen enää riippui vain hiuskarvasta. Senvuoksi hän olikin päättänyt jättää aikomansa etelään lähdön siksensä ja lähteä kotiin ensimmäisellä laivalla. —

Samoin olivat varmaankin monet muut ajatelleet, sillä laivan lähtöhetken lähestyessä oli kannella jo melkoista tungosta. Sotahuhuista kaikki kohisivat ja monet iloitsivat, että vielä kaikessa rauhassa kotiin ennättäisivät, mutta kuului sellaisiakin ääniä, jotka harmittelivat kenties turhaan hätäilleensä, sillä eihän ratkaisevaa sanaa vielä oltu lausuttu. Muuan Helsinkiläinen kauppamaailman merkkimies keskusteli kapteenin kanssa, poltellen hyvätuoksuista sikaariansa, ja julisti äänekkäästi, että ei tästä sodasta pitkäaikaista tulisi. Pari kolme viikkoa vain… Syyskuun alkupäivinä uskoi hän taas seisovansa tällä samalla kannella, muutaman päivän Berliinin matkalta palatessaan.

Lähtöhomma kävi yhä kuumeisemmaksi. Kettingit solisivat, laiva tuprutti sankkaa savua ja matkatavaroita kasaantui kannellakin joka nurkkaan ja käänteeseen, niin että touhuavat ihmiset olivat vähällä niihin kompastua. Aurinko paistoi kuumasti. Mutta pian kai jo lähdettäisiin. Kello oli jo soinut pari kertaa…

Vieläkin saapui muuan auto. Heikki ei voinut kaidetta vasten seisovan väkijoukon tähden heti nähdä tulijoita.

— Hyvänen aika, sehän on laulaja Erik Seger! huudahti muuan helsinkiläinen neiti, joka äitinsä ja tätinsä kanssa oli jutellut eräälle tuttavalleen vaiheistaan Marienbadissa. Heikki säpsähti ja vastustamattomasti lähestyi hänkin kaidetta, tulijaa katsomaan.

Erik Seger nousi juuri autosta ja tottunein valtiasilmein vilkasi laivan kannella katselevaan ihmisjoukkoon. Hän näytti Heikistä jokseenkin entisenlaiselta. Pitkä hän oli ja hyvinvoivan näköinen ja hänen varmassa käytöksessään oli jotakin ylimielistä.

Monien ihailevien silmäparien seuraamana hän joustavasti nousi lankkukäytävää pitkin laivaan.

— Ai, kuinka stiilikäs hän yhä vaan on! ihaili äskeinen pikku neitikin, koettaen vieläkin nähdä edes vilahduksen hyttiään etsimään rientävästä tenorista.

— Vieläkin! kertasi hänen äitinsä hymyillen. — Kun hän on juuri mies parhaassa iässään.

— Missähän se neiti Forssner lienee? kysyi eräs nuori nainen, aivan Heikin vieressä.

— Kuka hänet tiesi, kuului välinpitämätön vastaus. — Jossakin saksalaisessa pikku oopperassa kai. Kyllähän niihin meikäläisiä mahtuu.

— Pari vuotta sitten kerrottiin hänen menneen naimisiin Erik Segerin kanssa.

— Niin kai tavallaan… Mutta ei se sen suurempaa kiintymystä ollut. Puolen vuotta taisivat yksissä elää.

— Ai, ai, kuinka kevyttä sentään… Mutta pitihän neiti Forssnerin tietämän ettei Erik Seger kauan yhteen tyydy.

— Niinpä kyllä. Mutta kai hän oli itsekin hyvin kaunis lintu…

Näinä vuosina ei Heikki ollut paljoakaan kuullut Ester Forssnerin vaiheista. Hän oli ollut jo parin vuoden ajan hautautuneena pieneen pohjanmaan rantakaupunkiin lukukausien ajat, ja edellisen kesänkin hän oli ollut pienellä stipendillään Parisissa. Eikä hän edes äitinsä kautta ollut viimeaikoina saanut Esteristä mitään kuulla, sillä rouva Forssner oli muuttanut Helsinkiin. — Muutama kuukausi sen jälkeen, kun Ester oli lähtenyt, oli hän kuullut jotenkin samaa kuin mitä hän äsken oli kuullut tuntemattomien kertovan, vain sillä lisäyksellä, että Ester odotti lasta. — Sittemmin oli kerrottu hänen äitinsäkin matkustaneen ulkomaille, ja että he asuivat jossakin saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa Esterillä oli paikka oopperassa. Eikä mitään muuta.

Viime aikoina ei hän enää ollut Esteriä usein ajatellutkaan. Mutta nyt, kun Erik Seger äkkiarvaamatta oli tullut hänen läheisyyteensä, täytyi hänen taas väkisinkin ajatella häntä. Nähdessään Erik Segerin kannella ja ruokasalissa, oli Heikistä kuin jotakin Esteristä uudestaan olisi kummitellut hänen läheisyydessään. Alussa hän oli pelännyt, että herra Seger tuntisi hänet… Se olisi Heikistä ollut jollain tavalla mitä epämiellyttävintä. Kenties Esterillä oli ollut paperiensa joukossa jokin kuva hänestä, kenties hän oli kertonut… Kun he ensi kerran olivat kulkeneet toistensa ohi laivan kannella, niin herra Seger oli katsonut häneen niinkuin katsotaan henkilöön, jonka hämärästi muistetaan jossakin tavatuksi, mutta seuraavalla kerralla hän oli jo kulkenut aivan välinpitämättömänä ohitse. Silloin Heikki oli varma, että herra Seger ei häntä tuntenut ja senjälkeen hän jonkunlaisella uteliaalla mielenkiinnolla huomaamatta häntä tarkasteli.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuossa miehessä oli niin vastustamattomasti puoleensa vetävää, että naiset riensivät häntä kohden niinkuin yöperhoset kynttilän liekkiä… Epämiellyttävä hän ei suinkaan ollut. Mutta olisihan jokaista hienoa naista luullut ärsyttävän jo tuon korostetun varmuuden, jolla hän yksityiselämässäkin näytteli alati valloittavaa ensirakastajaa. Eivätkö he huomanneet tuota teatteri-varmuutta, tuota hänen poskillaan päilyvää itsekylläisyyttä? Mutta ehkäpä juuri siinä olikin hänen valttinsa.

Vihasiko hän tuota miestä? Ei. Ellei kohtalo olisi tuonut häntä Esterin tielle, niin olisi se varmaankin tuonut jonkun toisen. Ja tieten, tahtoen ei Seger ollut häneltä mitään vienyt. Kenties Ester oli entisyydestään kokonaan vaiennut. Heillä kahdella ei siis ollut mitään sanottavaa toisillensa.

Ja se kaikki oli jo alkanut arpeutua… Koulutyö oli tuottanut hänelle paljon suurempaa tyydytystä kuin mitä hän sitä alkaessaan oli osannut toivoakaan. — Ja kaikki muu… se, että hän oli nuoruusvuosinaan hiedalle rakentanut… se oli hänen oma syynsä… jos syystä voitiin ja voidaan puhua, varsinkaan silloin, kun aikakauden ilma oli ollut sellaista kuin se hänen arimpina kehitysvuosinaan oli ollut…

Seuraavana iltana, kun Heikki käveli laivan kannella, tuli herra Seger hänen luoksensa kohteliaasti esittäen itsensä.

— Te olette niin kummallisen tutun näköinen, että olen tänään ja eilen alinomaa ajatellut, että missä ja milloin olen teidät nähnyt, sanoi hän, nähtävästi yhä vieläkin tavoitellen pakenevia muistikuviaan.

Heikki vastasi, että hänen tietääkseen he eivät olleet koskaan ennen tavanneet.

— Sepä kummallista, ihmetteli laulaja. — Alituiseen matkoilla ollen tapaa niin paljon ihmisiä ja vihdoin ei tiedä, kutka ovat tuttavia, kutka eivät, mutta tavallisesti en minä juuri erehdy. — Suokaa anteeksi! Minä en mitenkään tahtonut häiritä. — Hän näytti jutteluhaluiselta, aikoen kuitenkin vetäytyä pois, mutta Heikki vastasi, että hän ei mitenkään häirinnyt.

He olivat seisahtuneet salongin suojaan ja alkoivat puhua jotakin sodan uhasta, josta aikaiseen huomen aamuna, Räävelin rannassa, saataisiin lähempiä tietoja. Herra Seger sanoi olevansa tavattoman jännittynyt. Jos sota todellakin syttyisi, niin hänkin menettäisi monet loistavat sitoumuksensa useammissa saksalaisissa oopperoissa. Se olisi kerrassaan musertava tappio…

Heikki kuunteli hänen äänensä metallisointua ja hänen täytyi myöntää, että tuo mies voitti paljon, kun vaan joutui puheisiin hänen kanssaan. Hän puhui paljon ja kenties itsekin nautti oman äänensä kaiusta, mutta hän ei koskaan pitkäksi aikaa unhoittanut kuuliaansakaan pelkäksi kuuliaksi, vaan veti hänet mukaansa ja kuunteli merkityksetöntäkin vuorosanaa mielenkiinnolla, niinkuin hyvä näyttelijä ainakin. Heikki mainitsi jotkin niistä mullistuksista, joita mahdollisesti alkava sota tuottaisi ympäri Eurooppaa, kaikkialla. Niin paljon murskattuja suunnitelmia…

— Eikö totta? Herra Seger astui lähemmäksi ja katsoi häntä suoraan silmiin. — Mitä oikeastaan kannattaa maailmassa suunnitella. Kenties tällä hetkellä olemme sellaisien mahdollisuuksien edessä, joita pari viikkoa sitten emme osanneet kuvitellakaan. Tavallisesti ovat naiset kaikkein pirumpia miehen tielle kolttosia tekemään, eikö totta? Mutta on sitä paljon muutakin. Yhtä viisas on se, joka ei ollenkaan ajattele huomista päivää, kuin sekin, joka huolehtii vuosisadat eteenpäin.

Samassa kulki ohitse muuan italialainen operettilaulajatar, jonka kanssa herra Seger oli ahkeraan näinä päivinä seurustellut.

— Nuo etelän naiset ovat tavattomasti erilaisia kuin meidän naisemme! huudahti Seger, laulajattaren hävittyä portaisiin.

— Kenties, myönsi Heikki, — ja minun luullakseni on meillä täällä pohjolassa aivan väärä kuva heistä.

Herra Seger innostui.

— Kerrassaan väärä kuva! Aivan päinvastainen! Tahdikkaampia ja varovaisempia he ovat. Esimerkiksi tämäkin. Hän ei suinkaan ole pohjaltaan niitä kaikkein vakavampia, mutta kun minä eilen illalla tarjosin hänelle lasin likööriä, niin eipäs ottanut. Eikä viiniä, eikä edes sampanjaakaan. Vain lasillisen teetä hän salli minun tarjota. Ajatelkaapas, mitenkä tahdikasta ja samalla kuinka viisasta, kun on matkalla sellaiseen pikkupesään kuin Helsinki, jossa hän toivoo suurta menestystä — jota muuten ei koskaan tule! Herra Seger kuiskasi sen veitikkamaisena Heikin korvaan.

— Oletteko kuullut hänen laulavan? kysyi Heikki.

— En, mutta tyttö on kaikesta päättäen yhtä tyhmä kun Jumala on viisas, sillä kun pyysin häntä laulamaan ja lupasin itse säestää, niin hän sanoi laulavansa ainoastaan suuren orkesterin säestyksellä. Ajatelkaapas…! Herra Seger nauroi makeasti, jatkaen: — Mutta tuollakin pienellä kananpojalla on jotakin sellaista hienoa vainua nokassaan, jota pohjoismaisilta naisilta useimmiten tykkänään puuttuu. Kyllä hänkin tietää, etten minä olisi häntä kuristanut tai ryöstänyt, mutta hänen vaistonsa ja makunsa sanoivat, ettei sovi ruveta ventovieraan herran kanssa kilistelemään, ainakaan tällaisessa paikassa. — Suomalaiset naiset sensijaan — — — voi, hyvä Isä! Herra Seger oli hetkisen vaiti, kunnes hän äkkiä kysyi Heikiltä:

— Oletteko paljon matkustellut ulkomailla? Heikki vastasi vaatimattomasti olleensa vain pari kertaa Ranskassa ja Saksassa. Herra Seger löi häntä olalle ja virkkoi leikkisästi:

— Vielä pari kolme kertaa lisää, ja te kyllä näette yhtä ja toista, niin että me voimme yhdessä kirjoittaa teoksen: "Suomalainen nainen ulkomailla."

— Kyllä kai naisetkin osaisivat vastata, arveli Heikki hymyillen.

— No sittenpähän olisi meilläkin "Elle et Lui". Mutta täällä tuulee. Ettekö lähde tupakkasalonkiin juttelemaan? Ja mitä jos ottaisimme vähän konjakkia ja laittaisimme lasin oikeata suomalaista totia? Ettehän liene raittiusmies?

Heikki suostui ehdoitukseen. Häntä ei vähääkään väsyttänyt. Ja tuuli alkoi todellakin kiihtyä.

Salongissa ei enää ollut ketään. Totivehkeet tuotiin pöydälle. Herra Seger laittautui mukavasti sohvan kulmaan ja sytytti uuden sikaarin, pahoitellen, että Heikki viitsi paperosseihin tyytyä.

— Hyvät sikaarit ovat yksi nautinto lisää elämässä, miksi syyttä suotta jättää itsensä sitä vaille.

— Minulle se ei vielä ole mikään erityinen nautinto, puolustautui Heikki.

— Täytyy koettaa omaksua se. Ihminen, jolla on useampia nautintoja, on rikkaampi kuin se, jolla niitä on vähemmän.

— Entä niitten laatu? huomautti Heikki.

— Oh, se on aina makuasia. Herra Segerin oli vaikeata löytää jaloillensa mieleistään asentoa. — Mistä minun pitikään teille kertoa? Niin, niin, naiset, ne naiset! Se oli kerran Parisissa Cafe de la Régence'ssa. Te tiedätte? — No niin. Silloin olin vasta ensi vuotta Pariisissa, enkä vielä ollut vähääkään tunnettu Suomessa. Eräänä iltana, kun olin ollut mainitussa kahvilassa ja juuri olin pois lähdössä, meni ohitseni eräs suomalainen neiti, noista niin sanotuista 'hyvistä perheistä Helsingissä. Ulkona satoi. Hän kulki edelläni suurelle oopperalle päin. Hiukan tuumailtuani, lähestyisinkö häntä päätin saavuttaa hänet ja — ranskan kielellä — pyysin saada tarjota hänelle suojaa sateenvarjoni alla, johon hän empimättä suostuikin. Minä puhuin jo silloin yhtä hyvin ranskaa kuin nytkin, sillä kodissani oli koko lapsuuteni ajan ranskalainen kotiopettajatar. No niin. Meillä oli hyvin hauskaa kulkeissamme saman sateenvarjon alla. Hän kertoi minulle Helsingistä ihmeellisiä asioita ja minä kysyin josko Suomen pääkaupunki on Riika… Ajatelkaas, minä, joka olin suomalaisempi kuin hän itse, varpusenpoika… Hän sanoi suomalaisten miesten olevan kauhean ikäviä, eikä toivonut mitään niin hartaasti kuin, että Ranska tulisi vielä hänen toiseksi kotimaaksensa, johon toivomukseen minäkin liikutettuna yhdyin… Kun sitten pysähdyimme hänen portaittensa edessä, niin hänellä ei ollut vähintäkään halua sanoa minulle hyvästi ja minä uskalsin pyytää, että saisin saattaa hänet huoneeseensa saakka, sillä portaat näyttivät huonosti valaistuilta… Portaissa minä suutelin häntä. Ja kun saavuimme hänen huoneeseensa, niin näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa: vihdoinkin kahden! — Istuin hetkisen, mutta meille tuli alinomaa tuollaista peloittavaa vaitioloa… ja kun minä, suoraan sanoen, aina olen ollut mainettani parempi, niin nousin ja sanoin ruotsiksi: Nyt, hyvä neiti, täytyy minun lähteä, mutta toivottavasti me tapaamme toisemme joskus Helsingissä. Hyvää iltaa! Mutta vastedes: älkää, Herran nimessä, salliko edes 'ihastuttavien ranskalaisten' saattaa teitä huoneeseenne saakka. — Jos te olisitte nähnyt hänet! Hän ei olisi voinut kauhistua enemmän, vaikka hänen 'ranskalaisensa' olisi siinä silmänräpäyksessä muuttunut itse paholaiseksi. Herra Seger nauroi makeasti ja Heikinkin täytyi nauraa.

— Te olitte julma, sanoi Heikki hetken kuluttua vakavana.

— Olihan kylpy kenties hänelle liian kylmä, mutta kuitenkin minä tein vaan mitä kunnon miehen minun asemassani tuli tehdä. Terve! — On oikein hauskaa jutella jonkun oikean ihmisen kanssa. Täällä laivalla on vaan sellaisia poroporvareita, että ellei tuota italialaista pikku pyhimystä olisi ollut, niin minulla olisi ollut oikein ikävää. Kyllähän minä heti toissapäivänä huomasin teidät, mutta te näytitte niin sulkeutuneelta, että en uskaltanut lähestyä. Mutta onko se mahdollista, että me emme ole aikaisemmin tavanneet?

Herra Seger tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kysyi ja vastaili itse. Tarvitsi vain kuunnella.

— Voitteko ajatella, herra Wuolle, kuinka kohtalo voi olla julma, alkoi hän, äskeiseen juttuunsa palaten. — Muutaman päivän kuluttua tuli sama neitonen Louvressa minua vastaan, tällä kertaa arvokkaitten sukulaistensa ympäröimänä. Hän oli taaskin jäykkänä kauhusta, mutta tietystikään en ollut häntä tuntevinani, etten saattaisi häntä mihinkään ikävään välikäteen. Ja koska te vaikutatte hyvin hyväsydämiseltä, niin voin teille mainita, että nykyään hän on naimisissa ja monen lapsen äiti. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin.

He olivat hetken vaiti. Tuuli heitti muutamia suuria sadepisaroita akkunaan ja etäältä kuului laivan koneen jyskintä hillittynä tasaisena tykytyksenä. Herra Seger katseli mietteissään sikaarinsa savua, joka kummallisiin muotoihin ryhmittyneenä pilvenä leijaili ovea kohden. Hänen kasvoillaan oli omituinen sekoitus hyväntahtoisuutta ja kylmyyttä, niinkuin eräänlaisilla lapsilla.

Hän havahtui ja tarttui lasiinsa.

— Terve! Mutta ettehän te juo ollenkaan. — Minä tässä ajattelin, että juuri nuo niin sanotut vapaat naiset ovat itse asiassa kaikkein vaarallisempia. He tulevat miehen luo tasaväkisinä, muka omalta osaltansa vastaten kaikesta, ja he ovat valmiit vaikka mihin. Mutta kun sitten todellisuus katsoo heitä kylmästi silmiin, niin he eivät kestäkään, vaan heittäytyvät miehen kaulaan… ja siinä sitä sitten ollaan. — Varokaa tuollaisia naisia, herra Wuolle! Ellen teitä pahasti ikävystytä, niin kerron teille vielä erään toisen tarinan?

Heikki vastasi, että se päinvastoin häntä ilahuttaisi.

— Mutta, terve nyt ensinnä! Mistä teillä on silmissänne noin paljon tuollaista ihmeellistä…? Joku toinen sanoisi sitä maailmantuskaksi, mutta se on niin helppohintaiseksi käynyt käsite. Sellainen on vaarallista. Koettakaa vapautua siitä. Te ymmärrätte mitä tarkoitan, ellen osaa aivan naulan päähän sanojani sovittaa.

Heikki poltteli rauhallisena paperossiansa, mutta hän tunsi punastuvansa niinkuin koulupoika jonkin vanhemman sedän arkaluontoisista kysymyksistä. Häntä harmitti oma herkkyytensä ja hän koetti mahdollisimman välinpitämättömänä vastata, että se ei ollut mitään…

Herra Seger sytytti uuden sikaarin ja korjaili tyynyä selkänsä takana, katsellen Heikkiä hyväntahtoisesti.

— Jos viitsitte kuulla, niin olkoon menneeksi. En oikein ymmärrä, minkätähden minua haluttaa kertoa teille tarinani, sillä vain eräälle ystävälleni olen sen ennen teitä kertonut. Mutta ettekö luule, että meri tekee ihmisen herkemmäksi? Ja teissä on jotakin luottamusta herättävää ja sanoisinko… rauhoittavaa.

Heikki ei osannut vastata mitään. Tavallaan häntä hävetti, että herra Seger ajatteli hänestä vain pelkkää hyvää, vaikka hän oli suhtautunut häneen alusta alkain kylmästi ja arvostelevasti.

— Ja ellette paheksu, jatkoi herra Seger, niin minä ehdoittaisin lähempää tuttavuutta. Erik!

Heikki tarttui hänen ojennettuun käteensä, sanoen nimensä.

Erik jäi kuuntelemaan aivankuin jotakin tuttua kaikua.

— Heikki… Heikki Wuolle…? Mutta tämähän on aivankuin noiduttua, mitenkä teissä, anteeksi, mitenkä sinussa kaikki tuntuu kummallisen tutulta, ihmetteli hän.

— Niin tavallinen nimi, koetti Heikki selittää. Hän oli aivan varma, että Ester oli hänestä jotakin Erikille kertonut, mutta onneksi oli se nähtävästi Erikin muistista hälvennyt.

— Minä en ymmärrä, mutta maljasi! Toivon, että et pidä minua liian epämiellyttävän suomalaisena tavoiltani, kun näin tungettelevan nopeasti riennän tutustumaan! Yleensä en sellaista ensinkään harrasta, mutta kun nyt kerran näin pian jouduimme intiimille aloille, niin sellaisia juttelee vain ihminen ihmiselle… Ja tittelit kuulostavat silloin naurettavilta.

Heikki vastasi ymmärtävänsä hänet täydellisesti. Hän odotti malttamattomana luvattua kertomusta, sillä hän aavisti…

— Siitä on nyt syksyllä kolme vuotta, aloitti Erik. — Vietin silloin koko syksyn Helsingissä ja eräissä piireissä tutustuin hyvin sievään ja lahjakkaaseen nuoreen naiseen, joka vähäsen laulelikin, eikä oikeastaan niinkään hullummin, vaikka hänen opintonsa olivat olleet jotenkin hajanaista laatua. Olimme usein yhdessä. Ja kerran, kun hän mainitsi jotakin ulkomaanmatka-aikeistaan, niin sanoin puoleksi leikillä, että olisi hauskaa, jos hän voisi lähteä jo seuraavalla viikolla minun mukanani. Silloin en lainkaan uskonut, että hänen matkastaan tosi tulisi, vaikka hän lupasikin lähteä, sillä kerrottiin hänen olevan kihloissa, eikä hän muutenkaan näyttänyt olevan erityisen innostunut lauluopinnoihinsa. Mutta melkoiseksi hämmästyksekseni hän lähtikin mukaan. Matkustimme yhdessä Milanoon. Meillä oli hauska matka. Kaikki oli hänelle uutta ja hän nautti elämästä niinkuin vastikään lentämään oppinut linnunpoika, ja minä tein parhaani näyttääkseni hänelle matkan varrella kaikki mikä vaan näkemisen arvoista oli. Siinä kaikessa ei vielä mitään ihmeellisempää ollut. Me olimme kuin kaksi kunnon toveria, olimme iloisia aamusta iltaan ja minä vakuutan sinulle, että silloin vielä ei välillämme ollut muuta kuin jokunen suudelma, joita niissä piireissä joissa häneen olin tutustunut, otettiin ja annettiin niinkuin kotiljonkeja…

Erik vaikeni hetkeksi ja kaatoi uutta konjakkia laseihin.

Heikki oli kuunnellut henkeä pidättäen. Esterin tarina… Elämä oli aivan odottamatta tahtonut kertoa hänelle jatkon Esterin tarinaan. Miksi, miksi? kysyi hän ajatuksissaan hätääntyen. Kaikki unhoitetuksi luultu tuli uudestaan aivan ahdistavan lähelle. Tahtoiko elämä vieläkin himmentää sitä kuvaa, mikä hänellä oli Esteristä, tahtoiko se aivan kuin olemattomiin pyyhkäistä hänen kauneimmat nuoruusvuotensa? Niinkuin kotiljonkeja…! Arpeutuneessa haavassa viilsi tuskallisesti. Salonki tuntui kuumalta. Häntä ahdisti.

— Mutta sitten matkalla — kuule, älä koskaan lähde matkalle naisen kanssa, johon et ole rakastunut ja johon et erityisesti toivokaan rakastuvasi — niin sitten matkalla me päiväpäivältä yhä enemmän lähestyimme toisiamme ja lopuksi, niin, täytyyhän minun myöntää rakastuneeni häneen. Hän puolestaan sanoi ensi näkemästä alkain olleensa valmis seuraamaan minua vaikka minne, ja kihlauksensa sanoi hän olleen vain koulutytön lapsellisen tarinan. Me olimme vapaita kuin taivaan linnut…

Erik keskeytti äkkiä, kysyen ihmeissään, Heikkiin katsoen:

— Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään… Mitenkä niin? Heikki pyyhkäisi otsaansa ja koetti näyttää aivan tyyneltä.

— Sinä näytät niin kalpealta. Ehkei sentään… Tämä valaistus kai sen vaikuttaa ja minä join kenties lasini liian nopeasti. Erik naurahti erehdyksellensä ja kilisti Heikin kanssa. Erik imi hajamielisenä sikaariansa ja näytti hetkeksi kadottaneensa kertomuksensa punaisen langan.

— Missä minä olinkaan…? hapuili hän.

— Niin, Milanossa me muutimme yhteen asumaan ja sovimme heti alussa, että hän on edelleenkin — sanotaan nyt vaikka… neiti Pettersson, sillä varmaankaan et ole kuullut hänen nimeänsä. Mutta siinä tapauksessa, että suhteestamme syntyisi lapsi, päätimme kumpikin antaa hänelle nimemme ja kasvattaa hänet yhdessä. Ymmärrätkö? Me olimme kumpikin täydellisesti yhtä mieltä siitä, ettei meidän rakkautemme ja suhteemme ketään liikuttanut. Miksi olisimme vaivanneet pappia punomaan itseämme siteisiin, joita on vaikea aukoa tarvittaissa ja siksi älykkäitä me kumpikin olimme, että ymmärsimme, ettei meidän rakkautemme noilla siteillä sen paremmin koossa pysy, jos se kerran höltymään rupeaa. Kaikki oli hyvin. Hän oli todella kiintynyt minuun ja samaa uskallan sanoa itsestänikin. Koetin tehdä voitavani hänen opintojensa ohjaamisessa ja hän edistyikin nopeasti. Emme keneltäkään suhdettamme salanneet ja vaikka italialaiset ovatkin paljon konservatiivisempia kuin me täällä pohjolassa, niin ulkomaalaisina katsoivat monet perheet kuitenkin meidän vapaata liittoamme sormiensa läpi ja me olimme kaikkialle tervetulleita. Mutta eräänä päivänä ilmoitti Ester… no niin, sanotaan, että hänen nimensä oli Ester, hän ilmoitti minulle iloisen uutisen, ja kun suurella riemulla suljin hänet syliini, niin kuiskasi hän korvaani, että hän kernaasti tahtoisi olla minun — vihitty vaimoni!

— Ester! huudahti Heikki hämmästyneenä.

— Niin, voitko uskoa? Erik ei huomannut Heikin hämmästyksessä mitään ihmeellistä, vaan katsoi häneen ymmärrystä janoavana.

— Ja sinä voit kuvitella, kuinka vaikeata minun oli sillä hetkellä huomauttaa hänelle, että mehän olimme aivan vakavasti toisin päättäneet, tämänkin seikan lukuun ottaen. Hän kiihtyi ja sanoi, että vaikka tällainen mielijohde olisi häneltä sulaa hulluutta, niin minä olin sydämetön, kun en tällaisena hetkenä suostunut hänen toivomukseensa, jota hän ei sanonut osaavansa edes sen paremmin motiveerata. Minä vastasin myöskin jyrkästi, että tuollainen epäjohdonmukaisuus oli käsittämätöntä ja että naisena hänen olisi pitänyt osata jo aikaisemminkin kuvitella tällaista tilannetta. Selitin myöskin hänelle silloin, kuten olin jo ennenkin sanonut, että kernaasti otan kaikki isän velvollisuudet kantaakseni, mutta kaikki minun selitykseni kaikuivat kuuroille korville. Hän vetosi minun ritarillisuuteeni, isäntunteisiin ja rakkauteeni, ah, ja ties mihin. Hän pyysi, rukoili ja vaati…

— Se on uskomatonta, sanoi Heikki.

Erik jatkoi alakuloisena:

— Siihen särkyi meidän rakkautemme. Kenties se oli jossakin määrin niinkuin ansarilämmössä, teoriojen keppien tukemana kasvanut kukka, mutta siinä oli kuitenkin paljon kahden nuoren ihmisen välitöntä tunnettakin. — Erikin huulet värähtivät tuskallisesti ja alas katsoen käänteli hän sikaariansa tuhkakupin reunalla.

Heikki näki heidät elävinä edessään, Esterin ja hänen. Mutta sittenkin hänen oli paljon vaikeampaa kuvitella Esteriä pyytävänä ja rukoilevana kuin Erikiä taistelevana ja jyrkkänä. Kuultuaan Erikin kertomuksen oli vahingonilon salama välkähtänyt hänen sielussaan. Hän muisti Esterin ilkkuen lingotut sanat: vaimosi, sinun vaimosi…! Oliko elämässä noin järkähtämätön koston laki? Ah, mutta keneenkä ei sen käsi silloin ulottunut… Oli kaameata ajatella ihmispoloisia Nemesis alituiseen kintereillään. Ja vähitellen tuo nopeasti leimahtanut vahingonilon tunne vaihtui syväksi masennukseksi ja myötätunnoksi Esteriä kohtaan, aivankuin heidän välillään ei koskaan olisi mitään katkeraa ollutkaan. Pikku-gaselli parka! Olihan hänellä ja tuolla ihaillulla miehellä, joka nyt istui häntä vastapäätä, sikaarinsa tuhkaan tuijottaen, olihan heillä ollut paljon enemmän edellytyksiä tulla onnellisiksi kuin mitä Esterillä ja hänellä oli ollut. Ja kuitenkin: miksi oli heiltäkin kaikki särkynyt? — Jos hän olisi kuullut Esterin tulleen hyvin onnelliseksi, niin varmaankin hänen omakin onnen uskonsa olisi vielä kerran jaksanut maasta nousta ja avata arat lehtensä. Nyt oli taas kaikki mustin mullin…

— Jospa sinä tietäisit, mitä sitten seurasi ja on seurannut, alkoi Erik väsyneesti hetken kuluttua. — Alussa uhkasi hän vuoroin surmata meidän lapsemme, vuoroin itsensä ja toisinaan taas molemmat yhdessä. Ah, eihän sitä kaikkea jaksa edes ajatellakaan… Kenties minä olen ollut kova, mutta hänen heikkoutensa kylmensi minua. Miksei hänellä, uuden ajan kulttuurinaisella, ollutkaan kuvittelemaansa rohkeutta seisoa maailman edessä minun lapseni käsivarrellaan, ilman noita muodollisuuksia, joita hän itsekin aina oli ivaillut? Vielä tänäkään päivänä en sitä ymmärrä. Sano, Heikki, olenko todellakin ollut liian kova tai julma kenties? Ja sano myöskin, luuletko tällaisen todellisuuden olevan naiselle niin vaikean, ettei hän aikaisemmin osaa sitä kuvitellakaan. Vai eikö suurten sanain takana ollutkaan ollenkaan vakaumusta?

— Minä en tiedä, vastasi Heikki empien. — Mutta kyllähän sitä suurimmatkin vakaumukset murtuvat elämän kivikareja vastaan, niinkuin vaahtokuplat.

Hänestä kuulosti Erikin kertomus kamalalta sadulta. Ja muuan ajatus poltti hänen aivojansa. Ester oli sanonut olleensa ensinäkemästä alkain valmis seuraamaan Erikiä… Milloinka hän oli tavannut Erikin ensikerran? Monta kertaa hän oli aikonut kysyä sitä, kun Erik hetkeksi oli keskeyttänyt kertomuksensa, mutta sanat eivät tulleet hänen suustansa…

Oliko Ester jo heidän korkeimman onnensa aikanakin kuulunut Erikille…? Valhetta ja… ah, olikin siis ollut kaikki se, jota hän tarkasti oli varjellut tummentamaan hiipiviltä varjoilta. Mutta olihan se mahdotonta! Olisihan Ester jo aikaisemminkin voinut kaikki katkaista. Ei, ei! Yhtähyvin olivat hänen vakuutuksensa Erikille kaunista valhetta. "Koulutytön lapsellinen tarina…" Hän olisi hymyillyt ellei Erik olisi istunut ja katsonut häneen, yhä vieläkin vastausta odottaen.

— Minä luulin sinun kertoessasi, että kaikki aiheutui hänen silloisesta tilastaan…

— Ei, ei! keskeytti Erik, toivottomin ilmein. Ensi aikoina ajattelin minäkin jotakin sellaista. Mutta hän odotti ja pyysi minulta samaa vielä sittenkin, kun lapsi oli syntynyt ja samoin yhä vieläkin: uhkauksia, rukouksia ja kyyneleitä aina viime kuukausiin saakka, aivankuin hän olisi vietelty tyttöraukka, joka on petetty kauniilla lupauksilla. Niin, niin, se on aivan totta! Ja kuitenkin hän tietää, että meiltä jo on kaikki särkynyt ja että nyt vasta meidän avioliittomme virallistuttaminen olisi täydellistä komediaa, vain kysymys nimestä, nimestä, jonka minä annan lapselleni, mutta jota en vaan pelkästä periaatteestakaan voi antaa hänelle, jolle sitä en milloinkaan ole luvannutkaan. —

Erik puhui kiihtyneesti ja painosti jokaista sanaa.

Heikki tunsi ohimoitaan pakoittavan.

— Oletko huomannut, että meillä tämän polven nuorilla on niin paljon sellaista, joka ei kestä, sanoi hän raukeasti Erikille. Meidän korkeimmilla jalustoilla seisovat profeettamme saarnasivat meille vain elämän nautinnoista. Me kuuntelimme heitä uskoen… Ja me olemme lähteneet merelle vuotavilla veneillä.

Heikki odotti Erikiltä ivallista huomautusta, mutta hän vastasikin aivan vakavana:

— Onhan se niinkin! Meiltä on paljon viety ja meille on vähän annettu ja usein kun katselen miten meillä ja miten muualla, niin minuakin kauhistaa, miten meidän vielä käy… Mutta ethän tarkoittane, että juuri minun täytyisi maksaa noita suuria sanoja, joilla ei olekaan mitään arvoa elämässä?

— Ei! En tietystikään. Ja kuitenkin sinäkin niitä tavallasi maksat.

Erik mietti silmänräpäyksen.

— Niin tietysti, — tämä asia painaa ja kiusaa minua sanomattomasti. En soisi, että kenenkään tarvitsisi olla minulle katkera, mutta tätä en voi auttaa.

— Niin, minä ymmärrän sen kylläkin, myönsi Heikki.

— Jos Ester olisi heti alussa vaatinut samaa kuin sittemmin, niin se olisi ollut aivan eri asia, vaikka luulen että sittenkään en olisi suostunut, sillä minusta ei ole aviomieheksi, ja toiseksi: minua ovat aina kiusanneet lupaukset ja sitoumukset, joita en voi täyttää. — Olin aina uneksinut tuollaisesta ennakkoluulottomasta toverista, jollaisen sitten luulin hänessä kohdanneeni, kunnes tuli koetuskivi… Ja näin ollen en voi raivostumatta ajatella, että hänen kaltaisensa nainen ei käsitä, että hänen entinen vakaumuksensa muuttuu aivankuin avioliitto-ansaksi, jolla kytketylle miehelle sitten tehdään vaatimuksia nimestä ja oikeuksista. Ei koskaan! Oppikoot ainakin ne naiset, joita meidän täytyy tasa-arvoisina tovereinamme kunnioittaa, tietämään mitä puhuvat ja tekevät. —

Erik nousi kävelemään…

Heikin täytyi myöntää hänellä olevan oikein. Ja kuitenkin hänen sydämensä tahtomattaankin oli Esterin puolella. Ester varmaankin rakasti Erikiä vieläkin, mutta Erik… Siitä sitten aiheutui kaikki tämä sovittamaton.

Heikki ojensi Erikille kätensä ja kiitti häntä ystävällisestä luottamuksestaan.

— Kiitos sinulle, kun olet viitsinyt kuunnella minua! vastasi Erik sydämellisesti. — On niin ihmeellisen keventävää saada toiselle kertoa sitä, mikä yöt päivät sielua raskaana painostaa.

— Niin, jos vaan voi… vastasi Heikki. Erik katseli häntä myötätuntoisesti ja löi häntä olalle, virkkoen:

— Mutta ensikerran kun me tapaamme, niin on sinun vuorosi kertoa.

— Ainakin toistaiseksi on minun tarinani hyvin lyhyt, vastasi Heikki hymyillen. — Se loppuu siinä mistä sinun alkoi.

— Mistä minun alkoi, kertasi Erik, ihmetellen. Mutta sitten luuli hän Heikin laskevan leikkiä.

— Ahaa! Joku toinen on tullut väliin…?

— Koulupojan lapsellinen tarina…

Erik katseli hiukan ihmeissään hänen hymyänsä, mutta hän ei kysynyt enempää, vaan vetäen päällystakkia yllensä, sanoi:

— Niin, niin, jokaisella meistä on omat tarinamme.

He kävelivät vielä hetkisen kannella, josta kaikki matkustajat jo olivat hävinneet. Suolainen merituuli pyyhkieli virkistävänä heidän kuumenneita kasvojansa ja hajoitti äskeisten ajatusten parven heidän ympäriltänsä.

Vaalealla taivaalla katselivat lempeäsilmäiset tähdet ja jokunen suurempi tähti heijastui himmeästi tummana kohisevaan mereen.

5.

Erikin kertomus pidätti Heikkiä kauan valveilla. Juuri kun hän oli pääsemäisillään unen rajamaille tuli vielä jokin kuva tai kysymys hänen mieleensä ja ajatukset alkoivat taas uurastaa uutta uomaa.

… Erik oli ollut julma. Jos hän todella olisi Esteriä rakastanut, niin hän ei olisi voinut noin periaatteistaan kiinni pitää ja jättää Esteriä yksin lapsensa kanssa…

Minkälainen olisikaan tämänkin mitalin toinen puoli Esterin kertomana? Ja minkälaiseksi lienevätkään kyyneleet ja kärsimykset muuttaneet Esterin? Ester itkevänä ja nöyryytettynä…? Hänen kaareva niskansa taipuneena, hänen uhmaava hymynsä kyynelvirtojen huuhtomana… Ja miltä tuntui hänestä, joka näihin saakka vain oli tuhlannut, todenteolla ansaita leipänsä oloissa, joissa kilpailu oli suuri ja elämän taistelu kokonaisuudessaan vieläkin ankarampaa kuin ikinä kotimaassa. Kenties hänen äidillään vielä oli jotakin, mutta sittenkin oli elämän kova arkipäiväisyys vienyt Esterin harmaille lakeuksillensa.

Heikkiä hämmästytti, että hänen Erikin kertomuksen jälkeen täytyi ajatella Esteriä niin paljon ja niin suurella lämmöllä. Oliko hän näinä vuosina voinut kaikki unhoittaa? Ja kuitenkin oli hänelle vielä tänäänkin selvinnyt, että Ester oli valehdellutkin jommalle kummalle heistä: Erikille tai hänelle. Mutta kuitenkin tunsi hän melkein pelolla, että hänessä oli herännyt jotakin lämmintä Esteriä kohtaan, jonka hän jo oli uskonut ainiaaksi kadonneeksi. Taaskin oli Ester hänelle sama ihastuttava olento, aivankuin ei mitään olisi ollutkaan.

Uh, mutta se oli mahdotonta! Ne olivat yön ajatuksia, jotka kylmässä päivänvalossa varmasti häviäisivät… Heidän väliltänsä olivat jo kaikki siteet katkenneet näinä vuosina, joitten todellista tuskallisuutta hän ei koskaan ollut tahtonut edes itsellensäkään myöntää.

Laineet huuhtoivat hauskasti laivan sivuja ja laivan kone tykytti niinkuin jättiläissydän. Hänen toverinsa nukkui raskaasti hengittäen. Heikki koetti heittää ajatukset luotansa ja uudestaan tavoitella unta. Mitä se kaikki häntä liikutti. Jokainen kulki oma ikeensä niskassaan ja kantoi sen niin hyvin kuin taisi…

Mutta kun ajatukset kahta lukuisimpina uudistavat rynnäkkönsä, niin koettaa hän kääriytyä välinpitämättömyyteen ja etsii apua kaikkein synkimmistä muistoistaan.

Hän ajattelee viime vuosien syysiltoja siellä kaukana, pohjanmaan pikkukaupungissa.

Katulyhdyt palavat himmeinä ja kuvastuvat kivittämättömien katujen rapakkosilmiin. Sataa, sataa… ah, kuinka siellä aina sataakin. Hän kiertää päämäärättömänä kaduilla, saadakseen vähäsen liikuntoa ja raitista ilmaa. Tuon tuostakin juoksee suuri kissa kadun poikki, kadoten johonkin porttikäytävään tai kellarin luukkuun. Muita eläviä olentoja ei missään näy, kunnes jossakin kadunkulmassa seisoo poliisi, kiiltävässä sadetakissaan, seuraten yksinäistä kulkijaa katseellaan niinkauan kuin suinkin saattaa. Hänelläkään ei ole liiaksi vaihtelua, mutta kuitenkin hänen katseensa kiusaa Heikkiä niinkauan kuin hän tietää poliisin näköpiirissä olevansa. Minne mennä? Klubille tai kotiin. Hänen opettajatoverinsa ovat naineita miehiä ja heidän pienissä kodissaan on juuri lasten maatapanoaika ja rouvalle tulisi vaivoja teestä ja leivästä… Klubille…? Siellä ei kenties tänäänkään ole muita kuin tohtori, henkikirjuri ja oluenpanija, jotka juovat ja puhuvat roskaa Signen kanssa. Huoneusto tuoksuu pikeytyneeltä tupakansavulta ja kostealta. Hän tuntee sen kaiken niin elävästi vielä eiliseltä… Hän kiertää vielä torin kulmaan, jota ympäröivät talot ovat niin toistensa kaltaisia, että ensikertalaiset eivät tavallisesti koskaan osaa omaan taloonsa, jos vähänkin ovat kaupunkia kiertäneet ja sekoneet ilmansuunnista. Kerrottiin, että raatimies Öllenberg oli kaupungin kukoistusaikana rakennuttanut talot "madameillensa" ja samanlaisia senvuoksi, ettei yksi olisi ainakaan siinä suhteessa kadehtinut toista… Onnellinen raatimies Öllenberg! Hänen ei tarvinnut kotia kompuroidessaan pahimmassakaan "sumussa" pelätä poikkeavansa väärästä portista sisälle, kun jokaisessa talossa oma ystävätär odotteli. Näitä taloja katsellessaan Heikki usein muisti mitä oluenpanija hänelle sanoi heti ensimäisenä syksynä: "Kyllä täälläkin elää osataan ja elää saattaa, kun vaan ihminen pysyy todellisuudessa ja siihen tyytyy…" Todellisuudessa… Mutta miksi hän edes ajatuksissaan näykki oluenpanijaa, sillä olihan niitä paljon muitakin jotka kuvittelivat, että vain se, mitä he itse kukin todellisuudeksi luulivat oli todellisuutta. Huuh! Hän palaa kotiin. Pöydällä on sinikantisia vihkoja. Joka ilta samoin. Kaikki on hiljaa kuin haudassa… Ja kuitenkin on kello vasta puoli kahdeksan. Muualla maailmassa elämä vasta alkaakin. — Ester Forssner… Siellä kaukana menee hänkin konsertteihin, teattereihin ja juhliin, joissa suuret kristallikruunut hehkuvat häikäisevää valoa. Siellä on paljon nuoruutta ja kauneutta. Ester on itsekin huomiota herättävän kaunis… Mies hänen rinnallaan on ylpeä hänestä.

Unettomana kuuntelee hän kuinka sadevesi lirisee läkkipeltisissä räystästorvissa.

Sinne ei hänen enää tarvitse palata. Syksystä alkaen hänellä on paikka Helsingissä. Äiti muuttaa hänen luoksensa ja heillä on taas pitkästä aikaa kunnollinen oma koti.

Eikö hänellä ollut syytä olla tyytyväinen? Olihan edessään häämöittävä "todellisuus" niin paljon valoisampi kuin takana olevat vuodet, jolloin hänellä oli ollut niin tuskallista ja sumuista siinä todellisuudessa, jota hän ei edes ajatuksissaan sitaattimerkeillä varustanut…

Kaksoiselämä, monikertainen todellisuus!

Kuinka hauskasti laineet huuhtoivatkaan laivan sivuja. Se oli paljon viihdyttävämpää kuulla kuin räystästorvien lirinä nukkuvassa, matalassa kaupungissa…

6.

Sota… sota… Ne sanat tunkeutuivat Heikin tajuntaan seuraavana aamuna jo ennenkuin hän vielä oikein oli herännytkään.

Kannelta kuului nopeita askeleita, jysähdyksiä ja vilkasta puheensorinaa.

Kunnollisesti valveuduttuaan huomasi Heikki, että laiva oli laiturissa kiinni. Oltiin siis Räävelin rannassa. Kun Heikki nosti päätänsä, istui hänen hyttitoverinsa, nuori viipurilainen teknikko, parhaillaan sohvallaan, kiireesti vetäen kenkiä jalkaansa. Hän tervehti ystävällisesti ja lisäsi samaan hengenvetoon: sota on sittenkin syttynyt!

Hänellä oli tulinen kiire kannelle ja rantaan uutisia kuulemaan. Heikkikin alkaa kiireesti pukeutua, mutta se ei ole niinkään helppoa, sillä hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa muualla… Käytävässä kuuluu joku sanovan, että laiva ei kenties voikaan jatkaa matkaansa Suomeen, vaan että matkustajain täytyy mahdollisesti kiertää Pietarin kautta kotiin.

Sekin vielä puuttuisi! Heikki laskee ajatuksissaan rahansa… ja iloitsee, että ainakin senvuoksi tie on hänelle auki.

Koko laiva tuntuu olevan täynnä hälinää ja sekasortoa.

Sota… sota… lausutaan alinomaa monilla eri kielillä, sekä käytävässä, että rannassa, jossa hän hytin akkunasta näkee matkustajain hätääntyneinä ahmivan sähkösanomia…

Hän ei löydä mistään kauluksennappiansa, mutta hän koettaa saada kauluksensa jotenkin huivin avulla kiinni pysymään, kokoaa tavaransa ja rientää kannelle.

Erik Seger nousee juuri laiturilta sähkösanomakimppu kädessään.

— Hyvää huomenta, huutaa hän jo kaukaa. — Tässä me nyt olemme ja saamme olla tiesi kuinka kauan… Ja minun kaikki lähimmät tulevaisuudentuumani ovat murskana…

Hän on kiihtynyt ja kalpea. Ojentaessaan Heikille sähkösanomakimpun kertoo hän, että Ranskan ja Saksan välilläkin on sota puhkeamaisillaan…

Heikki silmäilee jännittyneenä sähkösanomia, joitten lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet syöpyvät sieluun…

— Ellen aivan erehdy, niin kohta on koko Eurooppa sodan liekkien vallassa, sanoo Erik kun Heikki on lukenut sähkösanomat.

— Mikä kulttuurin konkurssi! virkkaa muuan kaidetta vasten nojautuva vanha herra surullisena.

— Tämä on vain alkua, sanoo muuan ruotsalainen maallikkosaarnaaja. — Kansat ovat unhoittaneet Jumalan ja ylenkatsoneet hänen pyhän sanansa ja nyt on ilmestyskirjan, miekkaa kantavan, ruskealla hevoisella ratsastajan aika tullut. Siellä sanotaan aivan selvästi, jos herrasväki muistaa: "Ja ruskia orhi meni ulos: ja sille, joka sen päällä istui, annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen toisensa tappaman; ja hänelle oli annettu suuri miekka". Mutta häntä seuraa vielä kaksi muuta ratsastajaa… niin että tämä on vain suurten vaivain alkua…

Puhujan silmissä paloi vakaumuksen tuli ja hätääntyneet ihmiset kuuntelivat häntä vakavina. Mutta hän ei jatkanutkaan enempää, vaan alkoi mietteissään kävellä laivan kannella.

Erik tarttui Heikin käsivarteen ja he lähtivät rannalle kävelemään.

Muutamat hätiköivimmät kantavat jo tavaroitansa laivasta ja lähtevät ajamaan asemalle. Maltillisimmat hymyilevät heille ja monet ovat hymyilevinään koko sodalle. — Laiturilla kertoo helsinkiläinen tukkukauppias, levollisena sikaariaan poltellen, mitä keisari Wilhelmin on kerrottu sanoneen tätä sotaa ennustettaissa: Vain muutaman päivän juttu… Ja tietysti se niin onkin, siitä on tukkukauppias varmasti vakuutettu, eikä hän tahdo kuullakaan mitään vastaväitteitä. Ehei! Eivät sodat voi kauan kestää nykyisten merkillisten keksintöjen aikana…

Mutta ihmiset ovat sittenkin sisimmissään järkytettyjä, vaikka kukaan ei tahdo näyttää naurettavalta toisten silmissä. Jokainen tuntee vaistomaisesti, että ollaan aavistamattomien mahdollisuuksien edessä. Ja jokaisen ensimäisiä ajatuksia ovat: koti, rakkaat ja lähin tulevaisuus.

Tulivuoren purkaus on alkanut ja maaperä on peloittavan vulkaanista kaikkialla, minne katsookin.

Uusia, hätyyttäviä sähkösanomia saapuu joka hetki.

Erik kertoo Heikille perinpohjaisesti, nyt myttyyn menevistä, loistavista sitoumuksistaan Berliinissä, Dresdenissä ja Mannheimissa. Mitä, Jumalan nimessä, mitä hän nyt tekee? Ainoa mahdollisuus oli kiertää konserttimatkoilla Suomen pikkukaupungeissa, — jos sekään oli muutamiin kuukausiin mahdollista. Ah, ja se oli niin kurjaa, silloinkin, kun se parhainta oli! Minkä toisessa kaupungissa kukkaroonsa sai, sen toisessa menetti, jos hyvillä kaupunkilaisilla sattui konserttipäivänä olemaan saunapäivänsä tai jonkun kaupungin merkkihenkilön nimipäivä. Kyllä hän sen jo tunsi ja tiesi… Elämässä ei mikään, mikään ollut varmaa. Milloin tahansa saattoivat kaikki kauniit suunnitelmat olla olemattomiin puhalletut!

Heikki koetti häntä lohduttaa sodan mahdollisella lyhytaikaisuudella, mutta muuten hän kuunteli Erikiä vain puolella korvalla. Uutinen Ranskan sotaan sekaantumisesta pakoitti hänet huolestuneena ajattelemaan sikäläisiä ystäviänsä ja varsinkin kapteeni Larolles'in perhettä, jossa hän parina viimekesänä oli viettänyt muutamia unhoittumattomia kuukausia.

… Hän oli päässyt heidän tuttavuuteensa erään Parisissa kauan asuneen helsinkiläisen suosittamana. Ja he olivat avanneet hänelle sitä Parisia, johon ulkomaalaisen on vaikea tutustua: sivistyneet ranskalaiset perheet ja heitä ympäröivän, kulttuuri-ilmapiirin, jolla ei ole mitään tekemistä sen keinotekoisen huviverkon kanssa, johon Parisiin saapuvat ulkomaalaiset tavallisesti ensinnä takertuvat, niinkuin muuttolinnut linnunpyydystäjän verkkoon.

Heikki muisti elävästi illan, ensimäisen iltansa Parisissa, jolloin kapteeni Larolles nuoren rouvansa kanssa oli ilmestynyt äitinsä, vanhan rouva Larolles'in salonkiin. — Siihen saakka hän oli yleensä ajatellut sotilashenkilöltä kaikkialla, enemmän tai vähemmän tyhjänpäiväisiksi keikareiksi, pintapuolisiksi ja kylmiksi ihmisiksi. Mutta heti ensi iltana hän oli suureksi iloksensa havainnut, että kapteeni Larolles ja koko hänen perheensä olivat loistavia poikkeuksia tällaisesta ennakkokuvasta. Kapteeni Larolles tunsi laajalti Euroopan vieläpä Skandinaaviankin kirjallisuutta ja uuden ja vanhan ajan taide oli hänelle selvillä, paremmin kuin monella ammattiarvostelijalla. Ja Louvressa ja Luxembourg museossa hän oli löytänyt kokonaisen oman aarteistonsa, jossa oli paljon sellaisia helmiä, joista eivät taidehistoriat eikä Baedeckerit tietäneet mitään.

Mutta innokkaasta kirjallisuus- ja taideharrastuksistaan huolimatta, ei kapteeni Larolles suinkaan ollut mikään "väärällä uralla" oleva kaunosielu. Ei! Hän oli sotilas kaikesta sielustaan. Ja hänen nuorena luutnanttina julkaisemansa teos: "lakiasäätävä valta ja armeija vallankumouksen aikana" oli herättänyt sotilaspiireissä ainakin yhtä suurta huomiota kuin mitä taiteellisissa piireissä oli omistettu hänen myöhäisemmälle, "Italian museoista" piirtämällensä kokoelmalle. Mutta se mitä Heikki ennen kaikkea oli hänessä ja koko tässä perheessä oppinut ihailemaan oli heidän hehkuva isänmaallisuutensa, ja se aatteellinen henkevyys, joka sen ilmakehässä väreili.

Nyt… Kenties juuri tänä aamuna täytynee kapteeni Larolles'in ottaa jäähyväiset vaimoltaan, pikkutytöltään ja hopeahapsiselta äidiltään:

He eivät itke kukaan, vaan hymyilevät kirkasta hymyä ja ilme heidän silmissään on niinkuin mystikoilla haltioitumishetkenänsä… Marcel suutelee heitä kaikkia ovella vielä kerran ja vihdoin syöksyy portaisiin. Kotiin jääneet menevät verannalle, josta näkyy Luxembourg puiston viheryys, paratiisillisena keitaana, kesän polttavassa kuumuudessa. Kohta on Marcel kadulla ja lähettää tervehdyksiä verannalla seisojille… Pieni Anne-Marie viittoo kädellään… Vielä kerran katsoo Marcel taaksensa, vielä kerran nyökkäys ja hän katoaa kulman taa…

Santarmeja ja sotilasviranomaisia meni taas laivalle puhumaan kapteenin kanssa ja laiturilla kävelevät matkustajatkin alkoivat nousta laivaan viimeisiä uutisia kuulemaan. Erik ja Heikki nousivat myöskin sinne ja ohi kulkevalta perämieheltä saivat he kuulla, että laiva oli saanut luvan lähteä.

Katsellessaan santarmien ja venäläisten sotilashenkilöitten isännöiviä hommia laivalla virkkoi Heikki toverilleen katkerasti:

— Huomaa kaikesta, että lähenemme kotimaata…

— Kotimaan tuulahduksia, vastasi Erik, silmää iskien.

Kummastakin heistä tuntui kotirantaa lähestyessään, että vieraan vallan karkea raakalais-ies taas vähitellen laskeutui heidän hetkeksi vapautuneille harteilleen…

7.

Sota oli riehunut jo toista vuotta. Sen kaamea tulipalo oli levinnyt yli puolen maailmaa. Siellä missä kulttuuri jo vuosisatain aikana oli kauniimpia kukkia kasvattanut, siellä oli maa teräksen peittämä ja ilmakin kauhua täynnänsä. Hävitettyjen kaupunkien raunioilla seisoivat ruhjotut katedraalit, niinkuin marttyyrit rovioillansa.

Oli kuin itse helvetti olisi porttinsa aukaissut ja päästänyt legioonansa maanpiiriä hävittämään.

Pohjoiset maat olivat kuin ihmeen kautta säilyneet sodan kauas lentäviltä, sytyttäviltä kekäleiltä. Niissä vallitsi vielä rauha.

Mutta siinä rauhassa oli paljon sellaista joka oli sotaa surkeampaa…

Pohjolassa raivosi kultakuume. Ihmiset ostivat ja möivät. Kaikki oli kaupan. Kaikki kulki kädestä käteen, kodit ja konnut, talot ja tavarat. Ihmiset ajattelivat vain rahaa. Runoillut pohjolan maat olivat kuin markkinatoreja.

Suomessakin oli keinottelijain kirjava lauma päivä päivältä kasvanut ja yhä kasvoi. Kultakuume kiersi kulkutautina hienon maailman naisesta torimatamiin ja pankinjohtajista rikoksellisimpiin keinottelijoihin saakka.

Mitä korkeammalle taivaan rannalle nousi muissa maissa palavain talojen loimu ja mitä enemmän ilmassa värisi kuolevain tuskankorahdukset, vaikerrus ja viattomain itku, sitä kuumeisemmin kilistelivät pohjolan kansat käsissään kultaa, kokosivat rahaa ja huumaantuneina puhuivat rahasta, aivankuin olisivat siitä löytäneet uuden tien autuuteen…

8.

Näinä vuosina kulki Heikki rauhallisena syrjästäkatsojana Helsingissä, hoitaen vaatimatonta opettajatointansa eräässä oppikoulussa. Hänestä oli kaikki niinkuin pahaa unta… päivä päivältä pahenevaa.

… Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan oli tässä maassa, syvimmän sorron painaessa, mässätty nautinnoissa kahlaten, tunnussanoina: rakkaus ja kauneus. Ja kuitenkin oli jalustalla palvottu kuva ollutkin vain kultainen vasikka, eikä puhdasotsainen Jumalatar… Mutta kukaan ei ollut sitä sanonut. Maa oli ollut täynnä vääriä profeettoja ja viisaat olivat vaienneet, peläten tulevansa tyhmäin pilkaksi.

… Nyt, kun kaikissa sotaa käyvissä maissa, isänmaallisessa innostuksessa, kannettiin isänmaalle suurimpia uhreja kuin koskaan ennen, nyt oli meillä tunnussanana raha… ja vain raha, samaan aikaan, kun vieras sotaväki rasitti maata kuin pahin valloittaja… Olivatko ihmiset houkkioita? Mitä he luulivat tekevänsä kullallansa, joka sekin todellisuudessa oli vain likaista paperia… jolla ei kohta kukaan enää vaihtanut kaalinpäätäkään?

Rauhallinen, yksinäinen syrjästäkatsoja ennätti niin paljon kysyä ja kummeksia…

Ranskalaisista ystävistään hän ei ollut mitään kuullut Pariisista lähdettyään. Itse hän oli kylläkin kirjoittanut pari kirjettä kapteeni Larolles'ille, mutta hän ei ollut edes levoton, vaan arveli heillä siellä kaukana olevan niin paljon muuta ajattelemista. Ja vaitiolon hän uskoi merkitsevän pelkkää hyvää. —

Vihdoin eräänä päivänä sai hän kirjeen, jossa oli Parisin postileima. Käsiala oli vieras. Jännittyneenä ja pahaa aavistaen avasi hän kirjeen. Se oli hienoa, tyypillistä ranskalaisen naisen käsialaa ja neljännen sivun alla oli nimikirjoitus: Jeanne Marcel Larolles.

Heikki luki sitä tavu tavulta, sana sanalta, raskas paino sydämellään, peläten ja toivoen:

Parisissa syyskuun 8 päivänä 1917.

Rakas Herra.

Usein syytän itseäni, että näin pitkäksi ajaksi olen jättänyt Marcel'ini kaukana olevan ystävän ilman uutisia. Ah, millä ilolla olisinkaan niitä lähettänyt, jos ne olisivat olleet hyviä! Mutta kun tiedän, kuinka paljon te minun rakkaasta miehestäni pidätte, niin olen päivä päivältä viivytellyt saattamasta teitä osalliseksi suuresta tuskastani, alati ja epäilyksettä toivoen uutisia, joita ei ole tullut.

Ihastuttavan toivehikkaana ja uhrautuvaisuutta hehkuen lähti mieheni rykmenttinsä kanssa elokuun 6 päivänä, sankarillisesti kaatuen elokuun 22 päivänä Charleroi'n edustalla, rinta kolmen kuulan lävistämänä.

Sotamiehet nostivat hänet ja veivät erääseen belgialaiseen ambulanssiin. Hän oli tiedotonna, mutta hengitti vielä. Sitten jätti rykmentti kylän, jonka saksalaiset vähän ajan kuluttua valtasivat. Sittemmin en ole lukemattomista etsiskelyistä huolimatta saanut mitään tietoja hänestä.

Mieheni toverit ovat vakuutettuja, että hän on menehtynyt haavoihinsa ja samoin hänen rykmenttinsä pitää häntä kuolleena, mutta minä en voi sitä uskoa, minä toivon yhä vieläkin, siksi, että minä rakastan häntä, siksi, että hän on minulle kaikki kaikessa, siksi, etten voi uskoa, että meidän kaunis onnemme olisi loppunut. Uskon, että Jumala ja meidän rakkautemme ovat auttaneet häntä ja että hän palaa monien kärsimysten jälkeen. Vielä vuoden vaitiolon jälkeenkin minä häntä odotan, mutta missä tuskassa, sen te ymmärrätte, te, joka tunsitte hänet, ja tiedätte mitenkä hän oli ihailun ja rakkauden arvoinen. Mutta hän kykeni lähteissään istuttamaan minuun ihmeteltävän paljon rohkeutta ja ehtymätöntä voimaa, ja yhä vieläkin tunnen sitä häneltä saavani. Usein tunnen hänen suojelevat ajatuksensa ympärilläni ja olen kuulevinani äänen, joka sanoo, että hän elää ja palaa kerran luokseni. Onko se harhaluuloa? Vai onko se todellakin ajatuksensiirto ilmiö?

Aivankuin omituisen ennakkoaavistuksen johtamana kertasi hän usein ennen lähtöänsä: "mitä ikinä tapahtuneekin, niin älä usko pahinta, kunnes sota on loppunut." Minä tottelen häntä ja hänen kanssansa ilolla kärsin Ranskamme puolesta, valmiina kalleimpaankin uhraukseen, vaikka minua vavistuttaakin katsoa elämää silmiin ilman häntä. Mitenkä Marcel'ini kärsineekään, jos hän on vankeudessa, voimatta ottaa osaa taisteluun ja voimatta antaa minulle elonmerkkiä itsestään! Olen varma, että hän olisi onnellinen tietäessään, että olen vihdoinkin teille kirjoittanut. Suokoon Jumala, että ensi kerran saapuessanne Parisiin voisimme taas kaikin olla yhdessä meidän pienessä salongissamme, jossa niin hyvin aina viihdyimme ja johon teidät taas ilolla tervetulleeksi toivotamme hänen palaamisestaan iloitsemaan.

Pieni Anne-Marie'mme voi hyvin ja muuttuu päivä päivältä yhä enemmän isänsä näköiseksi, jota hän pikku raukka, niinkuin äitinsäkin, paljon, paljon kaipaa.

Saanhan pian kuulla uutisia teistä. Vastaanottakaa, hyvä herra, syvimmät ystävyyden tunteet, jotka aina olen säilyttävä Marcelini ystävälle.

Jeanne Marcel Larolles.

P.S.

Pari miehelleni osoittamaanne kirjettä ovat saapuneet, mutta onnetonta kyllä, en ole voinut niitä edelleen lähettää…

J.M.L.

Ovikello soi.

Heikki meni avaamaan, sillä hänen äitinsä ja palvelijatarkin olivat poissa kotoa. Tulija oli täti Forssner, puettuna silkkiin ja hermeliiniin kuten tavallisesti viime aikoina. Hän kysyi Heikin äitiä ja tulla tuoksahti eteiseen huohottamaan, pidellen sydänalastaan. Heikki arvasi, että varmaankin hänen liivinsä taaskin oli onnettoman kireällä… ja hänen täytyi hymyillä, vaikka häntä harmittakin, että hänen juuri tällä hetkellä täytyi valmistautua kuulemaan tädin porokellon soittoa, josta he äitinsä kanssa olivat viimeaikoina saaneet tarpeeksensa.

— Voi, voi, kun minä en tänään löydä ketään kotoa! Olisin pyytänyt äitiäsi kanssani kahvikonserttiin. Minua pyysi eversti Makarov jo toissapäivänä, mutta juuri kun olin valmiiksi pukeutunut, niin hän soitti ettei pääsekään. Enkä minä sinne viitsisi yksinkään mennä. Et suinkaan sinäkään…? Niin, niin työ ennen kaikkea…

Heikki pyysi häntä käymään sisälle, mutta täti ei sanonut voivansa jäädä odottamaan, sillä äiti kai viipyisi…

Mitään pahempaa kiirettä ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan. Hiukan henkeään vedettyään, alkoi hän purkaa Heikille huoliaan:

— Tämä aika on niin jännittävää, että minä pelkään tulevani hulluksi… En ole taaskaan nukkunut pariin yöhön, kun… Hän sai yskäkohtauksen ja koetti tukkia suutansa voimakkaasti lemuavalla nenäliinallaan.

— Ne osake-markkinatko tätiä taas niin jännittävät? kysyi Heikki enemmän kohteliaisuudesta kuin osanotosta.

— Niin juuri, ja menestymiseen tarvitaan suurinta kylmäverisyyttä, mutta minä aina hätäilen, vaikka kuinka päättäisin pysyä rauhallisena. Ajatteleppas, että tälläkin viikolla on "Åbo järn" noussut niin, että minä olisin aivan kuninkaallisesti riippumaton, ellen keväällä olisi osakkeitani myynyt. Ja "Läskeläisiä" minä en uskalla enää ajatellakaan…

— Mutta voittihan täti niillä kuitenkin, sanoi Heikki hajamielisenä.

— Voitin minkä voitin, mutta se ei ole mikään lohdutus nyt kun niillä olisi voittanut kokonaisia omaisuuksia. Minä aavistin, että ne nousevat vielä, sillä niistä oli minulle niin moni juristikin kuiskannut… Mutta voitko sinä ajatella: eräänä päivänä tuli Agda Sjölund minua vastaan esplanaadilla ja kun kysyin, minnekkä hänellä on sellainen kiire, niin hän vaan huusi mennessään: Agda Sjölund myy tänään Läskelän osakkeet ja tee sinä samoin. Minä säikähdin niin kauheasti ja myin omani vielä samana päivänä. Mutta sitten ne vasta "nousemaan" rupesivat.

Täti Forssnerin ilme oli niin epätoivoinen ja suuressa ristiriidassa hänen ruhtinaallisen komeutensa kanssa, että Heikkiä väkisinkin tahtoi naurattaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan toivoi hartaasti, että täti lähtisi. Mutta hän vain alensi ääntänsä, alkaen hyvin äidillisellä ja suojelevalla nuotilla:

— Kyllä tällaisina aikoina pitäisi jokaisen koettaa katsoa eteensä… Kuka sen tietää tuleeko tällaisia mahdollisuuksia enää milloinkaan. Minä olen monta kertaa sanonut mammalle, että hänkin voisi kerran edes koetteeksi ostaa muutamia "Littois ylle". Niitä nyt taas kaikki kovin kiittävät ja jokunen osake ei nyt maita merille veisi… Niinkö, ettei häntä huvita… Niin… en minä tiedä… Minä olen niin väsynyt köyhyyteen. Sinä olet niin suuri idealisti kun Annakin… Mutta kyllä tällaisina aikoina nuortenkin pitäisi koettaa. Tuomari Farmilla sanotaan jo olevan toista miljoonaa. — Ja hukassa minäkin olisin ollut, kun Esterilläkin yhä on huononpuoleista siellä Saksassa. Minä sain juuri kirjeen Ruotsin kautta. Ei hän mitään erityisempää valita, mutta tietäähän sen, että sota-aika on sota-aikaa… mutta ei häntä nähtävästi kotiinkaan haluta. On se senvuoksi kovin hyvä, ettei minun tarvitse olla riippuvainen mitä eversti Makarov ant… milloinkin huoneistaan maksaa. Muuten hän kyllä on kovin sympaattinen ja erinomainen seuramies.

Heikkiä tädin sanat pistelivät niinkuin neulat, mutta hän koetti kärsiä tyynesti loppuun saakka. Viimein täti Forssner kai havahtui omain sanainsa kaikuun ja nousi äkkiä.

— Sinullakin taitaa olla kiire ja minä kun ihan unohdun tähän! Sano mammalle terveisiä ja että minä olen jo ihan vihanen, kun hän ei enää koskaan pistäydy Katajanokalle. Mutta hän on kai niin onnellinen, kun saa pitää poikansa luonaan… Jos minullakin olisi Ester täällä, niin en suinkaan minäkään näin lentäisi. Mutta näin kuluu edes aika, — vaikka kyllä tämä jännitys niin vie hermot… No, hyvästi, hyvästi!

Heikki huoahtaa helpoituksesta, kun hän vihdoinkin voi painaa oven kiinni. — Häntä säälittää täti Forssner, säälittää siinäkin tapauksessa, että hän näkee hänessä surkean ajan tyypillisen luoman…

Hän istahtaa tuoliinsa ja ottaa uudestaan käteensä rouva Larolles'in kirjeen, ja silmäilee uudestaan noita rivejä, jotka kertovat vuosikautisesta tuskasta toivon ja epätoivon välillä, mutta joista kuitenkin sankarillinen uhrautuvaisuus ja kirkas isänmaanrakkaus sädehtii.

Ja hän näkee satoja ja tuhansia koteja monen monissa maissa, joissa odotetaan isää, puolisoa ja poikaa taisteluista… joista he eivät enää koskaan palaa.

Myöskin oman kansansa hän näkee, tämän runoillun ja ylistetyn kansan, tässä valoisain öitten ja säihkyvien timanttikenttien tuhatjärvisessä maassa.

… Kaupustelijoita hän näkee, ostajia ja myyjiä suuressa narinkassa, jossa tuhansilla ja taas tuhansilla ei ole silmiä nähdä taivaanrannan kauhistavaa punerrusta, eikä korvia kuulla kaukaa kuuluvaa kuolinkellojen humua, eikä sydäntä ja hermoja tuntea ilmassa aaltoilevaa tuskan värinää…

Ostajia ja myyjiä…

Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos suuresta maailman myrskystä jokin vihuri tännekin kieheltäisi ja yllättäisi tyvenessä istuvat itsekkäät mässääjät, ostajat ja myyjät..?

9.

Vallankumouksen kauan ennustettu, odotettu, epäilty ja taas uskottu ihme oli vihdoinkin tapahtunut. Tuhansien toiveitten ja kärsimysten sädekehän ympäröimä ihme…

Yhä uskottavampia viestejä saapui Suomeenkin itäisen rajan takaa, yhä raikuvampana alkoi kuulua suuren, vapautuvan kansan riemulaulu.

Ja vihdoin koitti Suomellekin suuri jäitten lähtöpäivä.

Maaliskuun aamu oli kirkas ja kaunis. Helsingissä olivat kadut täynnä punaisten lippujen johtamina marssivia joukkoja, joilla oli ympärillään aamuruskoista ilmaa.

Kaikki oli kuin kaunista unta…

Ensimäisinä vapauden häikäisevinä kevätpäivinä kulki Heikki Wuollekin suuren innostuksen huumeessa. Hänestä tuntui kuin elämä olisi yhtäkkiä avannut selko selälleen lukituimpain puutarhainsa portit.

Vapaan maan vapaa kansalainen…!

Kun todellisuus kerran oli täyttänyt rohkeimmatkin unelmat, niin täytyi tähdätä korkealle, korkeammalle kuin koskaan ennen.

Mitä merkitsivätkään yksilön ilot tai surut, kun kansa kokonaisuudessaan oli vapaa ja saattoi, ilman sortoa, kansana rientää kilpailemaan kunnian kentille…

Mutta manifestipäivänä, kun leijonaliput liehuivat ja ihmiset tyhjensivät paperikaupoista joulukuusten koristeliput, kietoillen niitä ympärillensä, niin hän ei voinutkaan kaikesta sydämestään ottaa osaa yleiseen riemuun kulkiessaan liputetun kaupungin liputetuissa joukoissa.

Hän ei itsekään ymmärtänyt yltyvää alakuloisuuttaan.

Oliko tämä liian kaunista ja liian helposti saatua…? Tai aiheutuiko se eräistä kasvoista, jotka hän oli nähnyt väkijoukossa, ivan hymy huulillaan…?

Hän kiirehti rauhallisemmille kaduille.

Mutta tuo hymy, jonka hän oli nähnyt erään, meilläkin kunnioitetun ja hienosti sivistyneenä pidetyn, muukalaisen henkilön kasvoilla, johdatti hänen mieleensä monia kiistoja sivistyneitten, vieläpä vapaamielisiksi itseään kutsuvien venäläisten kanssa, joilla kaikesta huolimatta Suomen asiasta ja oikeuksista oli jotenkin samanlaiset ajatukset kuin pahemmilla kukistuneen vallan ohjissa olijoilla. Sekä kotona että ulkomailla olivat he kiihtyen puhuneet siitä, kuinka venäläiset eivät vielä sadan vuoden kuluttua tule toimeen kunnolla verellään valloittamassaan maassa…

Kuinka he kaikki eräänä kauniina päivänä mielensä muuttaisivat! Ah, ei, ei! oli lapsellista sellaista kuvitellakaan. Olojen pakosta tapahtui mitä tapahtui… mutta eivät sympatiat siellä meille enemmistönä olleet.

Monen painon alla oli Suomen vapaus vielä silläkin taholla.

Ja eikö myöskin ollut lapsellista uskoa, että oma, supisuomalainen, keskenäinen vihamme ja kateutemme, olisi hautautunut vapauden kevättulvalaineisiin…

Kuukaudet kuluivat vapauden humussa. Uneksittiin uusia suuria unia ja nähtiin kauniita näkyjä. Mutta jo toukokuun ensimäisinä kylvöpäivinä nosti vihan kyy päätänsä Suomen vainioilla.

Veljesvihan…

Kylväjä raastettiin pelloltansa kalliimpina toukopäivinä. Ja leivosten visertäessä sinisissä ilmoissa kevään ylistystä, nousivat Suomen pelloilta karkeat kiroukset korkeuteen ja ennen iltaa oli Kainin merkki tahraamassa monien suomalaisten miesten otsaa…

Heikkiä ahdisti ja hävetti. Olihan hänkin tämän kansan lihaa ja verta. Miksi olikaan äsken niin kauniisti sarastanut aamu peittynyt tällaiseen odottamattomaan häpeän pilveen? Eikö valtava vapauden laulu voinutkaan sulattaa sydämiä vahanpehmeiksi ja notkistanut polvia suuren ja ihmeellisen elämän edessä?

Hän kysyi ja kysyi. Mutta jokainen päivä antoi edellistänsä karkeimman vastauksen…

Milloinka olikaan kylvetty se vihan ja katkeruuden siemen, joka tällaisia tähkäpäitä kasvoi?

Sitä hänen ei olisi pitänyt kysyä… sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytyi hänen itsellensä vastata, että tässä maassa oli lähes parin viimeisen vuosikymmenen aikana vihattu, kadehdittu ja paneteltu, niinkuin ei kenties missään muualla.

Viattomin ilmein katselivat nyt ihmiset ympärillään räiskyvää vihaa. Ja kuitenkaan ei vielä ollut kovinkaan kaukana se aika, jolloin viha oli ollut melkeinpä kansallishyve, aika, jolloin veli ei tervehtinyt veljeänsä tämän vakaumuksen tähden, aika, jolloin jokainen uskoi itsellänsä olevan välittömän tuomarinvallan.

Tämä oli tapahtunut yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa.

Niin totta kuin oli ettei ainoakaan ajatuskaan katoa olemattomiin, niin totta oli, että yllemme oli karttunut kokonaiset raskaat vuoret, jotka kerran, otollisten johtojen kautta, olivat raivolla purkautuvat…

Kuka uskalsi pestä kätensä?

Viattomin ilmein ihmeteltiin kevytmielisyyttä ja turmelusta Suomen naisten suurissa joukoissa. Unhoitettiin tai tahdottiin unhoittaa, että muutamia vuosia sitten pidettiin pienemmissä piireissä samanlaisia ilmauksia "terveen voiman" pulppuilemisena. Se oli juuri samaa rakkautta, joka oli runoudessa ollut korkeassa kurssissa, ja jota korkeammasta oli lihaa ja verta olevan ihmisen typerää uneksiakaan…

Helsingin hienot rouvat kertoivat kauhistuneina toisilleen palvelijattariensa ja venäläisten matruusien öisistä tanssiaisista keisarillisessa linnassa, jonka juhlasalin liukkaalla lattialla monet heistä olivat nuoruudessaan valtiopäivätanssiaisissa tanssineet. Se oli kuin heidän muistojensa häväistystä. Mikä olikaan ihmiset noin villinnyt…? Mutta he unhoittivat kokonaan ajan, jolloin monet Helsingin "parempien" perheitten tyttäret ja nuoret rouvat melkein joka ilta riensivät tanssimaan "tangoa" ja "one stepiä" samojen elämän vaistojen vetäminä, jotka nyt heidän palvelijattariaan huumasivat…

Miksi siis ihmetellä viattomin ilmein? Siemen kasvoi vain karkeamman tähkäpään… Ja sato oli satakertainen.

Niin moni tunsi jäytävällä kauhulla laivansa uppoavan. Mutta vieläkin useimmat olivat unhoittaneet, mistä olivat lähteneet ja minne oli matka…

Syksyllä 1917.