I.

1.

Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.

On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjot juoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleän vihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.

Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänne ylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskus visertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkon räystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.

Sitten taas on kaikki hiljaa.

Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavamman viheriäiseksi.

Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisat ääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaan maahan.

Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahtea uurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessä oleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vailla henkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.

Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsa ovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta. Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas on kaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niitten vaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensä unhoittaen.

Ne ovat oikeita purjelaivoja, — siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissä on oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi ja valkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat…

Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika ja jotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaa heidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärillään kuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavat etäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä, lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädet yrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat ne kainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmusten varjossa käsitöineen istuvat.

Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat he kasvonsa työstään.

— Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämä lanka on niin lyhyt. — Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille, odottaen äidiltänsä neuvoa.

— Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti, puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.

— Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi, sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.

— Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. — Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaista suuta, joka on niinkuin kukan nuppu.

Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hän äkkiä sanoo:

— Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.

— Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiä muistaen kasvattajan velvollisuutensa.

Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.

Silläaikaa on pikkupoika laskenut laivansa tummemman naisen viereen penkille ja jäänyt kuuntelemaan viereistä keskustelua.

— Tahtoisitko sinäkin, Heikki, antaa laivasi mennä sen tien? kysyy hänen äitinsä, asiasta huvitettuna.

Heikistä kysymys on aivan mieletön. Hän tarttuu laivaansa, aivankuin pelkäisi sen karkaavan.

— E-en, sanoo hän naurahtaen.

— Kuuleppas, Ester, kuinka Heikki on järkevä, sanoo tytön äiti pikku hupakollensa.

— Esterillä on varmaankin enemmän mielikuvitusta, hymähtää tumma rouva kohteliaasti. Hänen uteliaisuutensa poikansa tuumain suhteen näyttää kuitenkin heränneen, mutta hän ei ennätä kysyä uudestaan, kun Heikki laivaansa katsellen virkkaa:

— Tämä laiva ei kannata ollenkaan lastia.

— Mutta, lapsi kulta, huvipurret eivät koskaan lastia kannata.

Äidit katsovat hymyillen toisiinsa.

— Minä tahtoisin, että se veisi lastiakin, inttää Heikki.

— Eiköhän se jotakin kannata. Mennään koettamaan uudestaan, sanoo pieni rouva, kooten käsityönsä.

Lapset juoksevat iloisina takaisin rantaan ja äidit seuraavat heitä verkalleen, hyvillään katsellen valojen ja varjojen iloista vilinää heidän vaaleilla puvuillaan.

Kun rouvat lapsinensa häviävät rantaan, niin puiston penkille jää vaan pari palvelustyttöä lastenvaunuineen, sanomalehteä lueskeleva ylioppilas ja aidan korjuussa oleva työmies, jolle vaimonsa juuri on tuonut kahvia. Mies hörppii parhaillaan ensimäistä kupillista ja vaimo odottelee sukan säärykseen peitetty pullo kädessään. He istuvat vaieten. Nähtävästi nauttivat he kauniista iltapäivästä, kahvista ja hyvästä sovusta.

— Forssnerin rouvakin näkyy jo kaupunkiin tulleen, koskapa tuossa meni meidän rouvan kanssa, sanoo vaimo vihdoin jotakin sanoakseen.

Mies hörppää kahvia vielä pari kertaa, laskee kupin teevadille ja ojentaa sen vaimollensa, joka heti kaataa uutta kahvia kuppiin.

— Se olikin sitten kai Forssnerin tyttö, joka tässä on Heikin kanssa juoksennellut, arvelee mies toista kuppia juodessaan.

— Etkö sinä sitä tunne, kun on aivan ilmetty äitinsä?

— En minä häntä niin tarkoin tullut katsoneeksi, enkä minä äitiäkään ole nähnyt muuta kuin joskus etäämpää meidän pihalla. — Mies ojentaa kupit vaimolleen, joka kaataa pullosta loput kahvia itsellensä, virkkoen:

— Mistäpä sinä hänet tuntisitkaan, kun kaiket päivät poissa olet, mutta minä hänet usein näen siellä meidän rouvan luona.

— Arkkitehti Forssnerin minä jo kyllä tunsin Hämeenlinnan ajoiltani saakka. Mies sytytti piippunsa ja alkoi etsiä jotakin työkaluansa laatikostaan.

— Niinpä niin, tehän olitte samasta kaupungista, muistelee vaimokin.

— Juu… Siinä sitten oli vasta teräväpäinen mies ja muutenkin hyvänluontoinen… Ei hän koskaan työmaille tullessaan karjunut työmiehille, niinkuin tämä meidän Selanteri tekee. Ja vaikka hän harvoin aivan selvänä työmaalle tuli, niin kyllä hän silti tehtävänsä tiesi.

— Mutta mitä semmoisen lehmän lypsystä on, joka maitonsa maahan kaataa, myhäilee vaimo. — Kummonen tuosta tytöstä tullee, kun isä oli hyvä… ja äiti lienee vielä parempi…

— Hm… murahtaa mies. Kukapa tässä oikein joutaa toisten lapsista huolehtimaan… Mutta vieläkö ne puhuvat siitä insinööri Nymanista ja Forssnerin rouvasta?

— Voi, voi, vielä kyllä. Vaimon äänessä on paheksumista, mutta mies naurahtaa:

— Ikävä kai olisi Forssnerin rouvallakin yksin olla… Eikähän se ole mikään eilisen päivän uutuus, että nuoret lesket ovat helposti lohdutettuja.

— Onhan tuota meidän rouvakin osannut leskenvuotensa kauniisti elää. Ei yhtään ole mitään rumia kuulunut. Sitä vaan monet ihmettelevät, että hän viitsii niin hyvää olla Forssnerin rouvan kanssa… Mutta ei taida tietääkään… ja sitäpaitsi on rouva Halldin niin hyvä ihminen, ettei hän juuri kai pahaa usko kenestäkään.

— Kuka heidät tietää, — eikä ole väliäkään, keskeyttää mies kuivasti, ryhtyen työhönsä.

Vaimo järjestelee koriansa ja on juuri jotakin sanomaisillaan, mutta hän huomaa rouvien tulevan heitä kohden käytävällä, ja hän sanookin vain:

— Meidän rouvalla taitaa olla jotakin asiaa, koskapa he näkyvät tännepäin tulevan.

Samassa rouvat jo saapuivatkin heidän luoksensa.

— Hyvää päivää! tervehti pienempi rouvista. Joutusiko Ahonen näinä päivinä korjaamaan meidän kellarimme portaat, kun ne ovat niin lahonneet, että tyttö jo pari kertaa on vähällä ollut jalkansa taittaa.

Ahonen lupasi ensi viikolla koettaa…

— Tulkaa illalla työstä päästyänne katsomaan, niin saamme tuumailla paljonko lautojakin tarvitaan.

Ahonen murahti taaskin jotakin myöntävää, avaten uutta naulalaatikkoa parin visakiilan avulla.

Ahoska katseli rouvia syrjästä, ollen pois lähdössä.

— Missä Janne nykyään on työssä? kysyi rouva Halldin hiukan arasti häneen kääntyen.

— Janne on nyt tulitikkutehtaassa, vastasi Ahoska, solmiten huiviansa.

— Sehän on hauskaa kuulla, sanoi rouva Halldin osaaottavasti. Hänellä olisi nähtävästi ollut halua jatkaa keskustelua, mutta hänen toverinsa oli seisahtunut odottamaan, joten täytyi kiirehtiä.

— Ahonen on hyvä ja tulee katsomaan sitten illalla, muistutti hän vielä lähteissäänkin.

— Kovin se on komea ihminen vieläkin tuo Forssnerin rouva, vaikka on kai hänelläkin vastoinkäymisiäkin ollut, konkurssit ja muut… sanoi Ahonen rouvien mentyä.

— Konstikos tuollaisten on muhkeina säilyä, sanoi vaimo katkerasti, lisäten: Ei suinkaan herrat konkursseja juuri muuten tee kuin rikkaudeksensa.

Hän kääntyi jo lähteäksensä, mutta samassa hän näkee lasten juoksevan rannasta, Halldinin pojan edellä, laiva kainalossaan ja Forssnerin tytön jälessä.

— Usein, kun katselen tuota Heikkiä siellä kotipihalla, niin tulen muistaneeksi meidän Aaku-vainaata. Sillä on hiukan samanlaiset silmätkin… Vaimon ääni värähtää lämpimästi ja hän seuraa myötätuntoisin katsein lasten kulkua.

Ahonen rykäisee kuivasti, korjaa vyötänsä ja alkaa veistää aidan listettä, aivankuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta vaimo jatkaa puoleksi itsekseen:

— Noin suuri Aakukin jo olisi. Tuo Heikki taitaa olla saman vuoden lapsia… Se oli kai kolmannella silloin, kun maisteri Halldin vainaja sen talon osti… ja siitä on nyt syksyllä kolme vuotta.

— Kyllähän ne ajat sentään kuluvat… Ahonen tahtoo sillä sanoa jotakin hyvin ystävällistä tai ainakin osoittaa, että hän on ymmärtänyt vaimonsa kaipaavat ajatukset.

— Mihin aikaan sinä luulet täältä kotiin pääseväsi, että tiedän illallista laittaa? Janne lupasikin mennä illalla uistinta vetämään Lehtosen poikain kanssa, kysyy Ahoska, irtautuen haikeista muistoistaan.

Ahonen silmäilee listoitettavaa alaa.

— Kai sitä tänäänkin täytyy kahdeksaan saakka painaltaa, ei tämä muuten lauantaiksi joudu, arvelee hän, ja jatkaa vaimoonsa katsomatta:

— Voisi Jannekin joskus illan kotonakin olla. Kuka ne Lehtosen pojatkaan tietää, minkälaisia ne oikeastaan ovat. Parempi olisi joskuskin yönsä maata kuin soudella kaikkia järvenpoukamia.

— En minä suinkaan sellaista puolusta, mutta ei sitä voi nuoria niin kovin orjuuttaakaan, varsinkaan näin kesällä, vastaa vaimo nöyrästi.

— Samanlaista se on talvellakin… Mitähän rouvakin sitä kysyi? Ahonen puhui melkein äreästi.

— Kysyi kai vaan ilman aikojaan… tai olisiko Hilda taas rouvan poissa ollessa siellä miehiä kestännyt, mutta ei Janne ole siellä ollut kolmeen viikkoon.

— Mistä sinä tiedät, kun hän kerran kaiket yöt juoksee.

— Niin, kalassa… toisten poikain kanssa. Ja oikeastaan se on minusta paljon parempikin, kun ne naiset siinä kotipihassa sitä aina kiertävät.

Ahonen ei enää vastaa mitään, vaan naulaa aitalistoja, niinkuin ei hänen läheisyydessään ketään olisikaan.

Vaimo ottaa korin käsivarrelleen ja poistuu nöyränä, ilta-auringossa loistavaa kaupunkia kohden.

Vihdoin rouvatkin nousevat penkeiltänsä pois lähteäksensä.

Puistossa ovat varjot harvenneet. Puitten rungot eivät enää seiso tummina, valotäpläisinä, niinkuin aikaisemmin, vaan kylpevät lämpimän keltaisessa värissä, joka melkein vaakasuorasti virtaa niihin, etäisen metsänrantaan painuvasta auringosta. Jokainen ruohonkorsi hohtaa läpikuultavana, ikäänkuin tahtoen huutaa: minä olen vihreä… minä olen vihreä… Vielä on kesä, vielä, vielä…

Lapset juoksentelevat äitiensä edellä käytävällä. Heikki kantaa huolellisesti laivaansa, jonka purjeissa ja punaisessa pohjassa auringon säteet pitävät oikeata riemujuhlaa.

— Näetkö, Anna, Ester ei ole vähääkään pahoillaan siitä, että hän päästi laivansa menemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi käsittää, että kaikkea ei enää saa takaisin tässä maailmassa, sanoo rouva Forssner toverillensa. Hänen äänessään on huolestunut sävy, mutta rouva Halldin on huomaavinaan, että siinä on ihailuakin. Hän ei kuitenkaan ole siitä tietääksensä, vaan vastaa puolittain välinpitämättömästi:

— Sinun täytyisi opettaa se hänelle. Älä osta uutta laivaa.

— Mitä se auttaa, kun isoäiti ja enot kuitenkin ostavat.

— Hm… Minusta on johdonmukaisuus ainoa keino kasvatuksessa.

— Niin kai, mutta, hyvä Jumala, kuka sitä jaksaa ja raahtii oman lapsensa kanssa olla aina niin ankaran johdonmukainen.

He olivat tulleet varjosta kadulle ja rouva Forssner aukaisi punaisen päivänvarjonsa, kevyesti huoahtaen. Hänen toverinsa huomasi väittelyn turhaksi ja kävi äänettömänä hänen rinnallaan, katseellaan seuraten lapsia, jotka juoksentelivat jo etäällä, niinkuin valkoinen perhospari.

Rouva Forssner pelkäsi sanoneensa jotakin tyhmää ja tahtoi parantaa asiaa.

— Kyllä poikia sentään mahtaa olla paljon helpompi kasvattaa kuin tyttöjä.

— Yleensä arvellaan päinvastoin. — Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa kysyvänä.

— Katsoppas, varsinkin nykyään… Rouva Forssner tahtoi tällä kertaa punnita sanansa paremmin.

— Nykyäänhän tytöt saavat jotenkin samanlaisen kasvatuksen kuin pojatkin, huomautti rouva Halldin, uteliaana kuulemaan mitä toinen todella koetti hapuilla.

— Siinäpä se juuri onkin! Jos ajat olisivat niinkuin ennen, niin en yhtään pelkäisi Esterinkään tähden. Mutta nykyään täytyy tyttöjenkin valmistautua johonkin määrättyyn elämäntehtävään, elleivät ole varakkaita…

— No, mutta onhan se erinomaista, että heillä on tilaisuutta valmistautua omilla jaloillaan seisomaan, ettei tarvitse odotella tuulentupien varassa kuten ennen.

— Niin tietysti… yleensä. Mutta, jos Esterille on kaikki ankara tosityö yhtä vastenmielistä kuin minullekin, niin hän on hukassa.

Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa, joka uhkeana käveli hänen rinnallansa. Vastenmielistä kuin tosi työ… Hän epäili melkein kuulleensa väärin, vaan eihän sekään ollut mahdollista. Hän muisti kerran junassa sivultapäin kuullensa parin naikkosen vakuuttelevan toisillensa aivan samaa. Hän tunsi punastuvansa harmista, eikä uskaltanut vähään aikaan sanoa mitään.

— Sinä olet ihmeellisen avomielinen, Emma, sanoi hän vihdoin, hiukan hymähtäen.

Mutta rouva Forssner ei huomannut ivallista värettä toisen äänessä, vaan silmiänsä siristellen katseli pienen suihkukaivon luona odottelevia lapsia, sanoen puoleksi itsekseen:

— Minä en ymmärrä, että hän aivan tahallaan päästi laivansa menemään…

2.

Heikki Halldinin lapsuusvuosina oli kotitalo pihoineen hänen varsinainen maailmansa.

Kotipihassaan hän leikki päivät pitkät suurissa lapsilaumoissa. Työmiesten ja pikku virkamiesten lapsia hänen toverinsa enimmäkseen olivat. Monet heistä saivat aamusta iltamyöhään saakka juoksennella pihoissa ja nurkissa ilman, että heitä kesken kaiken kovistettiin ruualle tai nukkumaan. Heikki kadehti heitä äärettömästi. Hän itse pääsi ulos ainoastaan kauniilla ilmalla ja ruuaalle ja nukkumaan täytyi hänen lähteä aina kun vaan äiti tai palvelijatar ilmestyivät portaille kutsumaan, vaikka kuinka hauskat leikit olisivat kesken jääneet. Ja vaikka hän itse mielestään jo oli suuri poika, kun hän jo oli täyttänyt kuusi vuotta, niin häntä oli ankarasti kielletty menemästä kotiportista ulos, yksinään tai toisten lasten seurassa. Se oli jo kauan ollut hänestä äärettömän nöyryyttävää. Monet häntä pienemmätkin pojat, kuten Sandströmin Kalle ja Hellforsin Väinö, tunsivat jo kaikki korttelikunnan talot paremmin tai ainakin yhtähyvin kuin hän tunsi ruudut "ämmän padassa", jota tytöt aina keväisin, heti lumen sulattua, hyppäsivät Martolan portaitten edessä. Mutta äiti oli aivan järkähtämättömän ankara sellaisissa asioissa.

Jo toukokuun alkupäivinä saivat monet hänen tovereistaan juoksennella pihassa avojaloin. He sanoivat maan olevan polttavan kuumaa ja halveksivat äärettömästi Heikkiä ja kaikkia muita lapsia, joitten täytyi vielä monta viikkoa sukat ja kengät jalassa kulkea. Sitten täytyi hänen joka ilta peseytyäkin, vaikka olisi kuinka väsynyt ollut. Ja kuitenkin hän tiesi, että monet muut saman talon lapset saivat mennä sänkyyn, vaikka heidän jalkansa olisivat olleet hiukan savisetkin. Heikki oppi aikaiseen tuntemaan ihmisten iloja ja näkemään heidän surujansakin tässä vanhassa talossa, jonka tasaista, suurta pihamaata, neljä matalaa rakennusta ympäröivät. Kuinka ne hänen tietoisuuteensa tulivatkaan? Kuka niitä kertoi? Kaikki… tai ei oikeastaan kukaan. Asiat selvenivät hänelle vähitellen, niinkuin yksityiset puut ja maiseman osat selvenevät sumussa kulkijalle. Siellä täällä kuullusta katkonaisesta lauseesta syntyi jonakin päivänä kokonaisuus kuin itsestään. Mitä ei tänään ymmärtänyt, eikä tullut keneltäkään kysyneeksikään, sen jo huomenna, jotakin uutta kuultuaan ja nähtyään, selvästi ymmärsi.

Kaikki oli niin kummallista. Kaikki oli uutta…

Isot ihmiset puhuivat usein merkillisiä asioita, kun he keskenään juttelivat, kevätiltoina istuessaan keinulaudalla sireenipensaan alla tai kohdatessaan toisiaan portilla ja pihassa. He eivät koskaan luulleet lasten mitään ymmärtävän…

Mutta paljon kummallisempia Heikki kuuli ja näki alarakennuksen pienissä kamareissa, joihin jokaiseen mentiin suuresta yhteis-keittiöstä, jossa ei ensinkään ollut hellaa, vaan suuri takka, jonka arinalla jokaisella perheellä oli padanjalkansa ja jalkapannunsa. Kahdessa kamarissa asui tehtaan tyttöjä, kolme, neljä yhdessä huoneessa. Kolmannessa kamarissa asui Wilkmanin leski, jonka poika oli rakuunarykmentissä ja jonka tytär ompeli. Mutta vastapäätä Wilkmanin kamaria asui puuseppä Rödman Riikansa kanssa.

Riikan kamari oli Heikistä kaikkein kaunein ja ihmeellisin. Siellä oli piirongin päällystäkin aivan kuin satu. Kahden puolen peiliä oli suuret paperiruusu-vihot, hopeanhohtoisissa kukkamaljakoissa. Sitten siellä oli kokonainen armeija porsliinista tehtyjä tyttöjä ja poikia, suuri-sarvinen porsliininen peura, sekä kanoja ja lintuja. — Näitä aarteita sai Heikki aina mielin määrin katsella, saipa hän nousta tuolillekin piirongin viereen seisomaan, sillä ehdolla ettei koskenut mihinkään.

Rödmanin kamarin seinällä oli hopeaisia raamatunlauseita korkki-kehyksissä, sekä kolme muuta suurempaa taulua, jotka esittivät Osman Pashaa, Skobeleviä ja Beatrice Cenciä. Beatricesta oli puuseppä Rödman kerran sanonut: "kaunis tyttö, mutta surullinen historia". Kun Heikki oli pyytänyt häntä enemmän kertomaan kauniista Beatricesta, niin Rödman oli kierrellen kaarrellen sanonut, että ei hän siitä paljon enempää tiennytkään, kun että arveltiin Beatricen murhanneen isänsä, ja että häntä oli sen tähden vankiloissa kidutettu ja vihdoin mestattu. Kuitenkin antoi tämäkin lyhyt selitys Heikille jo paljon miettimisen aihetta, ja usein katseli hän kuvaa kuin jotakin salaperäistä arvoitusta.

Mutta Osman Pashasta ja Skobelev'ista ja heidän urhoollisuudestaan Plevnassa tiesi Rödman sen sijaan paljonkin kertoa, sillä hänen setänsä oli ollut Turkin sodassa. Sotajuttujansa kertoessaan Rödman tavallisesti liimaili joitakin naapuriensa pikkuesineitä, joita hän ei viitsinyt viedä toisessa talossa olevaan verstaaseensa. Ja lopuksi hän tavallisesti hyräili:

"Paljon on haudattu Balkaanin santaan, toiselle puolelle Tonavaa…"

Mutta kaikkein syvemmän vaikutuksen Heikkiin oli kuitenkin tehnyt se, että Rödman oli sanonut Osman Pashan olevan aivan ensimäisiä miehiä Turkin sulttaanista. Ja hänen kuvansa tuli Heikistä vieläkin mielenkiintoisemmaksi, kun hän eräänä päivänä kuuli Ahosen Jannen pihalla laulavan:

"Konstantinopolin portin päällä oli Turkin keisarin kuva ja kuva. Suomen pojat ne sanoivat: hyi piru, kun se on ruma ja ruma."

Sen jälkeen koetti Heikki Osman Pashan kuvasta saada edes aavistuksen itse ihmeellisestä sulttaanista, kun he kerran niin läheisiä olivat… Mutta varmaankin oli sulttaani rumempi, sillä Osman Pasha ei häntä yhtään peloittanut…

Skobelev taas tuli ikäänkuin tutummaksi senjälkeen, kun Rödman kerran kaivolla Hakalan Pauliinan kanssa kisaillessaan, sanoi tämän olevan mustan kuin Skobelevin hentun.

Joskus, kun Riikka oli oikein hyvällä tuulella, nosti hän pari porsliini kanaa ja koiran lattialle ja haki piirongin laatikostaan piparkakun tai omenan ja jutteli Heikin kanssa aivankuin isojen ihmisten…

Mutta Heikki oli huomannut, että makupaloista, joita hän vierailuillaan sai, samoin kuin kaikesta muustakin mitä hän kuuli ja näki, mutta jota hän ei oikein ymmärtänyt, niistä oli parasta olla kotona mitään puhumatta. Äiti oli niin kummallinen toisinaan… Hän paheksui usein sellaistakin, mistä muut ihmiset olivat aivan luonnollisesti puhuneet ja jossa Heikki ei ollut osannut mitään pahaa aavistaa.

Kerrankin, eräänä kauniina kevätpäivänä, Heikki oli kuullut läkkiseppä Hultmanin rouvan sanovan kalakauppias Bastin rouvaa leipäsudeksi, joka Heikistäkin oli hyvin sanottu, sillä rouva Bastilla oli kaksi torahammasta, jotka hymyillessä painuivat hänen alahuultansa vasten, niin, että hän silloin näytti paljon peloittavammalta kuin vakavana ollessaan. — Sitten oli sattunut niin, että samana iltapäivänä Ruusa Martola sieppasi Heikin kädestä piparkakun, jonka hän juuri oli saanut Rödmanin Riikalta. Heikki juoksi ympäri pihaa koettaen tavoittaa Ruusaa, huutaen: leipäsusi! leipäsusi! Mutta samassa kuului ruokasalin akkunasta ankaraa koputusta ja Heikki näki äitinsä akkunassa, tuiman näköisenä, viittovan häntä sisälle. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Sen sijaan, että äiti olisi edes torunut Ruusaa, vei äiti hänet ruokasalin nurkkaan pitkäksi ajaksi istumaan, eikä lievittänyt rangaistusta sittenkään, kun Heikki oli tunnustanut kuulleensa Hultmanin rouvan niin sanoneen… Päinvastoin uhkaili äiti, että hän ei tästälähin pääsisi ulos yhtä paljon kuin ennen. Ja illalla kuuli Heikki äidin sanovan eräälle vieraalle rouvalle, että talossa asui niin raakoja ihmisiä, ettei kunnolla uskaltanut lastansa ulos laskea. Sitten alkoi koulu.

Heikin maailma laajeni yhtäkkiä. Jonkun päivän kuluttua sai hän mennä kouluun yksin ja iltapäivillä sai hän pistäytyä naapuritaloissa asuvien toveriensa luo. Tästä oli seurauksena, että jo ensimäisenä kouluvuotena tunsi hän, ihmisistä puhumattakaan, melkein kaikki kissat ja koiratkin omassa kaupunki-korttelissaan.

Mutta kotitalossaan hän kuitenkin edelleenkin parhaiten viihtyi. Siellä hän sai mennä minne tahtoi ja talon "isäntänä" hän oli kaikkialle tervetullut. Noissa pienissä kamareissa oli hänestä paljon lämpöisempää ja kodikkaampaa kuin useimpain koulutovereittensa hienoissa kodeissa. Ja paljon ihmeellisempää kaikki…

Siihen aikaan oli heidän palvelustyttönsä sanonut Heikille, että Ester Forssnerista tulisi kerran varmaankin kaupungin kaunein tyttö ja että Heikki menisi hänen kanssaan naimisiin.

Heikistä ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Suureksi tultuaan menivät melkein kaikki ihmiset naimisiin, eikä hän ollut riidellyt eikä tapellut Ester Forssnerin kanssa enempää kuin muittenkaan tyttö- tai poikatuttaviensa kanssa. Ainoastaan yhden ainoan kerran oli hän oikein ankarasti vetänyt Esteriä tukasta, kun tämä oli tuokkosella heittänyt vettä räystäs-saavista Heikin uudelle puvulle. Mutta oli Esterkin vielä häntä raapinutkin. Silloin hän oli pari päivää vihannut Esteriä, eikä mitenkään tahtonut myöntää hänen olevan kauniin, eikä mistään hinnasta olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Hilda rupesi siitä asiasta puhumaan niin pian kun hän vaan päänsä kyökkiin pisti… Silloin ei hän enää olisi tahtonut lähteä edes Forssnerille vieraisillekaan. Hän oli itkenyt ja mieluummin olisi jäänyt kotiin, vaikka ruokasalin nurkkaan istumaan…

Mutta hänen täytyi lähteä. Vierailu oli kuitenkin päättynyt odottamattoman hyvin, sillä Esterillä oli ollut uusia leikkikaluja, joten he eivät sen enempää koko riitaa muistaneet.

Kaunein tyttö, jonka Heikki siihen aikaan tunsi, oli Hulda Martola, Ruusan vanhin sisar. Martolat olivat narinkka-kauppiaita ja he asuivat toisessa, katua vasten olevassa rakennuksessa, jossa heillä oli kaksi kamaria ja kyökki.

Martolan väestä puhui usein koko talo. Heikki oli kuullut sanottavan, että kauppias Martola oli ollut ylioppilas ja rouvakin parempia ihmisiä. Mutta nyt joi Martola toisinaan viikkokaudet ja rouva sai yksinään huolehtia koko perheen elatuksesta.

Hulda Martola oli kaunotar. Sen hän itse oli sanonut Heikille ja Ruusalle, kerran kammatessaan tukkaansa peilin edessä. Ja todellakin hän oli Heikistäkin hyvin kaunis. Hänen punainen tukkansa oli niin kihara, että hän aina valitteli, ettei kampakaan siihen oikein pystynyt. Sitten hänellä oli vihertävät, pyöreät silmät, aivankuin Wiikmanin lesken kissanpojalla, jota hän muutenkin muistutti… Ja sitten hänellä oli aivan samanlainen suu kuin Ester Forssnerin lempinukella.

"Kaunotar" oli aivan uusi sana Heikille ja hän oli iloinen, että hän oppi tietämään minkälainen sekin oli…

Mutta Hulda Martola oli vielä muutakin kuin kaunotar: hän oli kihloissa! Senkin Hulda oli itse sanonut eräänä päivänä, ja paria päivää myöhemmin oli Heikki nähnyt Huldan istuvan kapellimestari Kahnin sylissä, niin että tottakai se sitten totta oli.

Kapellimestari Kahnilla oli ystävälliset mustat silmät, pitkät viikset, silkkiliivi ja punainen kravattineula. Hän oli aina hyvällä tuulella: hymyili, poltteli paperosseja ja lauleli. Heikki ihaili heitä kumpaakin, sekä kapellimestari Kahnia, että Hulda Martolaa, eikä hän voinut ymmärtää mitä äidillä oli heitä vastaan. Mutta jotakin hänellä vaan oli heitä vastaan, sillä jos hän vaan aavisti kapellimestarin Martolassa vierailevan, niin silloin oli turhaa pyytääkin sinne.

Ukko Martola oli toisinaan monta päivää kotoa poissa ja silloin Martolassa aina oli rauha talossa. Rouva Martola tavallisesti neuloi lakkeja etuhuoneessa ja Ruusa pelasi Heikin kanssa tammipeliä, samassa huoneessa olevan, suuren vähäkankaalla peitetyn pöydän ääressä. Mutta peräkamarissa istui Hulda kapellimestarin sylissä, neuloen lakkeja hänkin. Usein hyräilivät he "Akselia ja Hildaa", kiikkuivat keinutuolissa ja suutelivat.

Rouva Martola polki vanhaa ompelukonettansa niin, että se pauhaten ja rämisten huojui puolelle ja toiselle. Ruusa oli kiintynyt peliin koko sielullaan ja jos hän joskus silmäsikin avonaisesta ovesta toiseen kamariin, niin ei hän mitään ihmetellyt. Ja niin uskoi Heikki alusta pitäin, että kaikki oli niinkuin pitikin, kun kaunotar on kihloissa…

Vaikka äiti melkein päivä päivältä kävikin ankarammaksi Heikin vierailuihin ja tovereihin nähden, niin salli hän edelleenkin hänen seurustella Ruusa Martolan kanssa ja käydä hänen kodissaan. Ja niinpä usein sadeilmoilla, kun ei voinut ulkonakaan juoksennella, sai Heikki luvan pistäytyä hetkeksi Martolaan. Mutta kaikesta ihmeellisestä mitä hän siellä näki ja kuuli ja mikä paljonkin askarrutti hänen ajatuksiansa, siitä hän kotona visusti vaikeni.

Yhtäkkiä ei kapellimestari Kahnia enää Martolassa näkynytkään. Ja jonkun aikaa neuloi kaunis Hulda lakkeja silmät alituisesti turvoksissa, milloin kummallisen vaiteliaana, milloin taas ärjyen ja komentaen Ruusaa, niin että hirvitti vierastakin… Eräänä päivänä uskoi Ruusa Heikille, että Hulda ei enää olekaan kihloissa ja että kapellimestari oli matkustanut kaupungista. Se oli Heikistä niin käsittämätöntä ja järkyttävää, että hänen täytyi kertoa se äidillekin ja samalla hän osanottoisena kysyi, eikö äiti luulisi Ahosen Jannen rupeavan Huldalle uudeksi sulhaseksi. Mutta äiti vaan naurahti ja käski häntä lukemaan läksyjänsä, eikä huolehtimaan sellaisista asioista.

Eräänä päivänä oli Hulda Martola taas aivankuin toinen ihminen. Hän tarjosi Heikille ja Ruusalle hienoja suklaakaramellejä ja kertoi, että nyt hänellä on uusi sulhanen, jolla on aivan samanlaiset silmät kuin Heikilläkin, ja että hän rakasti, rakasti ja oli äärettömän onnellinen…

Huldan uusi sulhanen oli konttoristi, mutta oikein hieno konttoristi, kuten Hulda vakuutti. Mutta Heikille hän oli suuri pettymys… kapellimestariin verraten. Hän ei hymyillyt, eikä laulellut, vaan joi punssia ja tuijotti Huldaa joka päivä aivankuin olisi hänet ensikerran nähnyt. Sitäpaitsi hän oli punainen koko naamaltaan, aivan kuin suutari Sjögren, joka Heikille saappaita teki. — Mutta Hulda ei ollutkaan konttoristin kanssa kauan kihloissa, joka olikin hyvin ymmärrettävää… Eikä Hulda nähtävästi viitsinyt edes itkeä hänen tähtensä, vaan lähti iltasilla huveihin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Heikkikään ei enää ollut huolissaan hänen kohtalostaan ja se olikin tarpeetonta, sillä paria viikkoa myöhemmin viserteli Hulda olevansa kihloissa parturin kanssa, jonka isä oli oikea elävä parooni. Parturi saisi periä ja perustaisi oman liikkeen Helsingissä. Hulda vakuutti vielä, että hänellä oli hieno käytös ja yhtä valkoiset hampaat kuin Heikilläkin ja kertoi vasta nyt olevansa oikein onnellinen. Tähän saakka hän ei sanonut tietäneensä edes mitä oikea rakkaus on…

Heikki ja Ruusa kuuntelivat häntä tavallisesti vaieten, sillä mitäpä he osasivat sellaisiin asioihin sanoa. Kuitenkin oli Heikistä kummallista ja käsittämätöntä, ettei Hulda jo kapellimestarin kanssa kihloissa ollessaan ollut oppinut ymmärtämään mitä rakkaus on…

Sama uudistui sitten usein. Hulda Martola vaihtoi sulhasia useammin kuin vuodenajat vaihtuivat. Parturia seurasi manttaalikirjuri ja hänen jälkeensä tuli seurahuoneen kellarimestari. Mutta Hulda ei enää pahimmassakaan tapauksessa päivää kauemmin surrut entisiä sulhasiaan, vaan sen enemmän hän aina rakasti jokaista uutta ja vakuutteli oppivansa yhä syvemmin ymmärtämään mitä rakkaus on.

Eräänä päivänä kuuli Heikki parin palvelustytön kaivolla pahanilkisesti kikattavan, kuinka Hulda Martola lähtee joka ilta ulos ja on alituiseen kihloissa. He nauroivat ja puhuivat asiasta aivankuin siinä olisi ollut jotakin pahaa…

Sitten, joku päivä myöhemmin, tuli pastorska Sandman, alarakennuksesta, vuokraansa maksamaan. Heikki luki parhaillaan läksyjään toisessa huoneessa, eikä sen enempää seurannut mitä vieras puhui salissa äidin kanssa, kunnes hän kuuli vanhan rouvan sanovan jotakin Hulda Martolasta. Se ei missään tapauksessa voinut olla mitään hyvää, koskapa äiti siunaten huudahti ja nopeasti sulki oven.

Seuraavana päivänä kielsi äiti jyrkästi, ja ilman selityksiä, Heikkiä enää menemästä Martolaan. Ruusan kanssa sai hän leikkiä pihalla niinkuin ennenkin tai kutsua Ruusan kotiinsa leikkimään, jos tahtoi.

Mutta jo seuraavassa kuussa Martolat muuttivatkin talosta.

Heikki oli siihen aikaan valmistavankoulun ensimäisellä luokalla.

Samana vuonna sai täti Forssner insinööri Nymanilta joululahjaksi suuren taulun, jonka sanottiin olevan "Romeon ja Julian". Kaikki kiittivät sitä kauniiksi. Äitikin kiitti. Heikki katseli sitä kauan. Hän ei sanonut kenellekään mitään, mutta hän ajatteli, että silloin, kun Hulda Martola oli ollut kihloissa kapellimestari Kahnin kanssa, niin olivat he keinutuolissa suudellessaan olleet ainakin yhtä kauniita… ellei paljon kauniimpia.

3.

Kun Martolaiset olivat muuttaneet, niin oli Heikistä Ahosen Janne talon merkillisimpiä ihmisiä. Eikä hän voinut ensinkään ymmärtää, minkätähden naapurit aina Ahosista puhuessaan valittivat, ettei niin kunnon ihmisillä ollut lainkaan iloa ainoasta lapsestaan. Ja sitten he tavallisesti jatkoivat, kuinka kovin ikävää oli ollut, että Ahosilta heidän pikkupoikansa oli otettu pois, kun ei Jannesta kuitenkaan näyttänyt mitään vanhuuden iloa vanhemmilleen koituvan. Se oli Heikistä hyvin kummallista puhetta, sillä hänen tietääksensä ei Janne koskaan tehnyt mitään pahaa pienille, eikä suurillekaan. Ja äidilleen hän pilkkoi puita ja kantoi vettä, jota vaakamestari Sundströmin pojat eivät koskaan tehneet, vaikka näkivät äitinsä kantavan vettä ulos ja sisään niin, että hän aivan oli vinona. Mutta sittemmin selveni Heikille, että ihmiset varmaankin tarkoittivat sitä, ettei Janne koskaan sunnuntaiaamuina mennyt vanhempainsa kanssa kirkkoon, vaan viipyi usein myöhään sunnuntai-iltaan saakka lauantai-iltaisilla huviretkillään.

Jos kenestäkään, niin juuri Jannesta oli koko talon väellä iloa. Kevät-iltoina, työstä päästyään ja illallista syötyään, ilmestyi Janne aina pihalle, katselemaan pikkupoikain leikkejä tai keinulaudalle sanomalehtiä lukemaan. Silloin hän oli aina niin siisti ja hieno, ettei samaksi tuntea tahtonut, varsinkaan se, joka oli nähnyt hänen nokisena päivälliseltä palaavan konepajaan työhönsä. Hän oli muuttanut ylleen uuden sinisen pukunsa ja sitonut kaulaansa punaraitaisen silkkihuivin, jonka solmu Heikille ja muillekin talon pikkupojille pysyi ikuisena arvoituksena. Hänen musta sametti-lakkinsa oli aina kallellaan ja sen lipun alta valahti otsalle leveä kihara, joka oli uhmaava niinkuin hyökyaalto. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, niin hän otti osaa pikkupoikain leikkeihinkin, eikä niissä koskaan ollut sellaista vauhtia kuin silloin, kun Janne viitsi olla mukana. Monta kertaa, kun ketään tovereita ei ollut saatavissa, löi hän Heikinkin kanssa seinäpalloa ja monta tuuliviiriä ja myllynratastakin Janne hänelle oli tehnyt, ollessaan heidän puitaan hakkaamassa.

Mutta eihän Janne koskaan saanut pikkupoikain kanssa kauemmin leikkiä, tai keinulaudalla rauhassa sanomalehteänsä lukea. Usein sattui, että niin pian kun hän oli pihalle ilmestynyt, niin Hakalan Pauliinakin heti tuli keinulaudalle käsitöineen. Sitten ilmestyivät tehtaan tytöt, yksi toisensa jälkeen, kuistille nauramaan ja pian he tavallisesti saivatkin Jannen kuistillensa, Hakalan Pauliinan ja pikkupoikain suureksi harmiksi. Mutta Heikki tiesi, että oli muitakin, joita tuo Jannen houkutteleminen harmitti. Heidän Hildaa… Kerran, kun eno oli ollut heillä päivällisellä, niin Heikki oli kuullut äitinsä sanovan, että Hilda on ollut jo muutaman päivän ihan kuin kipeä pelkästä pahasta tuulesta ja mustasukkaisuudesta, ja että huomenna täytyy kutsua Janne puita hakkaamaan ja kyökkiin kahville, niin kai se taas ohi menee…

Tottakai hänestä kaikille iloa oli.

Tehtaan tyttöjen nimipäivillä oli Janne aivan välttämätön vieras. Ellei hän vaan jostakin syystä suvainnut saapua, niin oikeata iloa ei juhlaan tahtonut tulla sittenkään, vaikka "rouva", joksi Heikin äitiä sanottiin, ja pastorska Sandman olivat pois menneet. Jotakin puuttui ja jotakin odotettiin pitkin iltaa. Kukaan ei sitä sanonut, mutta sen näki kuitenkin kaikesta. Ja ellei Janne myöhemminkään tullut, niin silloin tytöt lauloivat lopun iltaa "Siionin kanteleesta" tai erästä pitkää laulua Maria Stuartista, jota Heikki ei vielä koskaan ollut jaksanut loppuun kuunnella, sillä melkein jokaisen säkeen jälkeen kerrattiin: "Oi, Maria, oi, Maria! Oi, kaunis Maria!"

Mutta kun Janne oli mukana, niin silloin leikittiin panttileikkejä tai "kätkettiin sormusta". Ja pienet kamarit olivat iloa täynnä. Janne osasi alinomaa sanoa jotakin sukkelaa, joka sai kaikki nauramaan. Kaikki olivat taas pitkät ajat hyviä ystäviä ja kukaan ei puhunut Ahosen Jannestakaan muuta kuin hyvää.

Mutta sitten taas tapahtui jotakin, josta koko talon väki kohisi ja supatti, missä vaan naapuruksia yhteen sattui. Heikki kuuli siitä muutamia sanoja eräänä kevätiltana heittäessään Hellforsin Väinön kanssa "nappi-kuoppaa". Rödman ja Ahonen pysähtyivät heidän peliänsä katsomaan. Rödman kysyi Ahoselta Jannea, ja sanoi, että vaikka sanotaan Hakalan Pauliinan asiat olevan hullusti, niin ei vaan saanut siitä Jannea syyttää, sillä se oli Pauliinan oma syy. "Tässä me olemme kaikin katselleet, kuinka hän on Jannea kiertänyt, niinkuin paholainen syntisen sielua". Ahonen sanoi vaan, että ikävää se on, olipa se niin tai näin, mutta minkä niille voi, ja he lähtivät Rödmanin kanssa portille kävelemään. — Heikki mietti alinomaa, mitä nuo "asiat" mahtoivat olla, sillä Pauliina oli niinkuin ennenkin, paitsi ettei hän enää iltasin istuskellut käsitöineen keinulaudalla, mutta eihän se ollut ihme, kun Janneakaan ei pitkiin aikoihin iltasin oltu pihassa nähty. — Äidiltä Heikki ei ollut enää pitkiin aikoihin uskaltanut kysyä mitään selitystä pihalla kuulemiinsa asioihin, sillä siitä seurasi tavallisesti jonkunlaisia vapauden rajoituksia. Mutta eräänä päivänä, kun äiti ei ollut kotona, kysyi hän asiaa Hildalta, kun tämä kuori kyökissä perunoita.

Hilda ei nostanut päätäänkään, vaan kysyi kuka niin oli sanonut. Heikkiä harmitti. Aina kun isoilta ihmisiltä jotakin kuulemainsa johdosta kysyi, niin he heti tokasivat: kuka niin on sanonut? Heikki mietti hetkisen. Hänen teki mielensä koetteeksi sanoa, että pastorska Sandman siten oli sanonut, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut, vaan vastasi vihdoin, että se oli ollut puuseppä Rödman. — Silloin on paras kysyä sitä Rödmanilta, vastasi Hilda. Mutta hänen äänessään oli ollut pahanilkinen kaiku, joka peloitti Heikkiä sen enempää koko asiaa keneltäkään kysymästä. Ja kun Hakalan Pauliina pian muutti maalle, niin ei siitä asiasta puhuttu enää sen enempää. Sitten tuli pitkä kesä ja Heikki ennätti maalla unhoittaa koko talon väen, melkeinpä Ahosen Jannenkin.

Eräänä syyskuun aamuna, juuri kun Heikki oli kouluun lähdössä ryntäsi Hilda hengästyneenä ruokasaliin ja suurella kohinalla kertoi, että Ahosen Janne oli vangittu. Äiti pudisti vihaisena päätään, nousi pöydästä ja seurasi Hildaa kyökkiin. Hilda nähtävästi loukkaantui, kun hänen uutisensa otettiin nuhdelleen vastaan, sillä hän kuului kovalla äänellä sanovan: "mitä rouva tuosta pojastaan oikein koettaakaan, — niinkuin se ei siitä muualtakin saisi kuulla". Samassa palasi äiti kyökistä ja sanoi vielä ovelta Hildalle, ettei koskaan saisi sillä tavalla ihmisiä säikäyttää.

Myöhemmin sai Heikki kuulla, että Janne oli joissakin tanssiaisissa riitaantunut ja lyönyt erästä toista miestä puukolla, niin että tämä oli vähissä hengin. Sen johdosta oli Janne vangittu ja kaikki sanoivat, että hänet vietäisiin linnaan. — Rödman sanoi ettei semmoinen asia miehen papinkirjassa merkinnyt juuri mitään, kun kerran toinenkin oli puukkonsa paljastanut, niin tuskinpa siitä Jannelle seuraisi muuta kuin parin kolmen kuukauden "istuminen". Mutta Ahoskan silmät olivat alituiseen punaiset, kun hänet joskus vilaukselta näki kaivolla. Ja kun Ahonen iltahämärässä tuli kotiin, niin ei hän katsonut kehenkään ja hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta. — Silloin ajatteli Heikki, että Jumala oli sentään ihmeellisen kova, kun hän oli antanut Ahosen pikkupojan joutua maalaisen rattaitten alle, vaikka hän kyllä jo silloin tiesi, että Jannellekin kerran näin kävisi. Ahosilla olisi nyt edes hänestä iloa ollut, kun Jännekään ei enää iltasin tullut kotiin. — Mutta äiti sanoi vaan, että kenties heistä oli hauskempaa ajatella, että pikkupoika oli päässyt pois, kun Jannestakin oli niin merkillisen hurja poika tullut, vaikka vanhemmat olivat tavallisia kunnon ihmisiä.

Eräänä iltapäivänä, kun Heikki palasi koulusta, seisoi suuri joukko heidän talon väkeä Sundbergin kulmassa. Lähemmäksi tultuaan sai hän kuulla, että he olivat siinä katselemassa kun vankeja asemalle vietäisiin, ja että tänään vietäisiin kai Ahosen Jannekin. Heikki oli kahden vaiheella uskaltaisiko hän jäädä siihen odottelemaan, mutta samassa odotetut jo tulivatkin, keskellä katua käyden. Kylmät väreet karmivat Heikin selkäpiitä, kun hän näki Ahosen Jannen kulkevan vartijain välissä, erään toisen vangin rinnalla, toisesta kädestään käsiraudalla toveriinsa kytkettynä. Janne ei katsonut keneenkään, vaan huulet yhteen puristettuina ja vakavan näköisenä jatkoi matkaansa.

— Voi surkeutta sentään, sanoi joku akoista, tuossa Jannessakin on kokoa ja näköä, mutta eipäs vaan ole miehen tapoja.

— Ei ole, myönteli joku toinen. Mutta sitä poikaa ovat myöskin viina ja naiset alusta aikain viipottaneet. —

— Ja Hakalan Pauliinalla kun kuuluu juuri muutaman päivän vanha poika olevan, sanoi kolmas.

— Voi surkeutta sentään…

Heikki tuli kotiin ääneensä itkien. Äiti koetti parhaansa mukaan häntä lohduttaa… mutta eihän Jannen asia siitä parantunut… Koko päivän painoi häntä Jannen onnettomuus. Ja vielä illallakin hän oli aivan elävästi näkevinään Jannen menevän vartiainsa välissä, ranteesta käsiraudalla toiseen kytkettynä. Kun äiti tuli iltarukousta lukemaan, niin Heikki luki sen tyynesti hänen kanssaan, eikä sen jälkeen kysellyt mitään äidiltä, eikä tahtonut edes Jumalaa ajatella sen enempää… Hän tuntui niin kaukaiselta suurelta ja ankaralta. Heikki veti peitteen korviinsa ja ajatteli Ahosta ja Ahoskaa, jotka sillä hetkellä varmaankin istuivat pienen pöytälampun valaisemassa huoneessaan ja ajattelivat Jannea niinkuin hänkin… Tänä iltana hän olisi tahtonut olla heidän pikkupoikansa ja olla heille oikein hyvä…

Sen jälkeen muuttui elämä heidän talossaan pitkiksi aikoja hyvin hiljaiseksi. Äiti puhui usein hyvillään, että nyt hänen talossaan asui vaan kunnon ihmisiä, sillä tehtaan tytötkin olivat Jannen mentyä kokonaan lakanneet pihalla keikkumasta. Loma-aikoinaan veisasivat he kamarissaan "Sionin kanteleesta" tai sitä kauhean pitkää laulua Maria Stuartista. Ja pastorska Sandmanista ja vaakamestari Lundströmistä ei koskaan ennenkään oltu sanottu muuta kun pelkkää hyvää.

Mutta Heikki ajatteli usein, että koko elämä oli talossa nyt paljon ikävämpää kuin silloin, kun kaikki ihmiset alinomaa olivat puhuneet Hulda Martolasta ja Ahosen Jannesta.

4.

Jumala…

Aikaisimmassa lapsuudessaan Heikki oli tavallisesti ajatellut Jumalaa iltasin, sängyssään odotellessaan äitiään lukemaan iltarukousta.

Talvi-iltoina paloi ruokasalissa pöydän yläpuolella suuri lamppu, jonka valovirta tulvasi avonaisesta ovesta Heikin huoneeseen, josta palvelijatar sammutti lampun heti, kun Heikki oli iltapesunsa jälkeen sänkyyn suoriutunut. — Hänestä oli miellyttävää maata siinä lämpimässä sängyssään, valohämyisessä huoneessa, ajatellen äitiä ja ajatellen Jumalaa, ja kaikkea mitä hänestä taas äidiltä kysyisi. Päivän kuluessa hän oli useimmiten nähnyt ja kuullut paljon sellaista, johon Jumalan suhtautuminen herätti mielessä monia kysymyksiä.

Kun äiti sitten tuli, lukivat he yhdessä pienen iltarukouksen ja äiti istui hetkiseksi juttelemaan hänen sänkynsä laidalle. Osasihan äiti vastata mitä ihmeellisimpiinkin kysymyksiin, mutta sittenkin jäi paljon hämäräksi. Joskus tuskastui Heikki kyyneliin saakka, mutta silloin äiti suuteli häntä, kääri peitteen huolellisesti hänen ympärillensä ja sanoi, että suureksi tultuaan Heikki kyllä ymmärtäisi… Mutta se ei oikeastaan ollut mikään lohdutus, sillä olihan äiti usein sanonut, että Jumalaa ei kukaan koskaan voinut täydellisesti ymmärtää. Ja kuinka saattaisikaan koskaan toivoa ymmärtävänsä jotakin, joka oli aina ollut ja joka aina tulisi olemaan, rajatonta, ääretöntä, kaikkialla olevaa… Se kaikki oli niin käsittämätöntä ja melkein kauhistavaa. Jos jollakin tavalla Heikki oli koettanut kiertää äitiä myöntämään, että tähtien takana tulisi jokin seinä eteen. Mutta sitä ei äiti koskaan myöntänyt, enempää kuin sitäkään, että mikään loppuisi. Sängyssäänkin näistä ajatellessaan tunsi Heikki samanlaista kummallista tunnetta kuin ensikerran katsoessaan heidän vinttinsä akkunasta kadulle…

Jumala on rakkaus… ääretön rakkaus… niin oli äiti Jumalasta sanonut siitä saakka, kun Heikki muisti. Aluksi se oli häntä tyydyttänytkin. Kauniina öinä oli äidillä tapana poistuessaan vetää akkunaverhot syrjään, niin että Heikki vuodettansa vastapäätä olevasta akkunasta näki tähtitaivaan. Ja hänestä oli turvallista ja viihdyttävää raukeilla silmillään katsella tähtiä, jotka vilkkuivat siellä kaukana, jossa Jumala oikeastaan asui, vaikka hän saattoikin olla kaikkialla. Heikkikin rakasti häntä, sillä olihan hän niin äärettömän hyvä, rakastaessaan ihmisiä enemmän kuin heidän omat isänsä ja äitinsä.

Kuitenkin oli hänen viimeinen ajatuksensa monen monena iltana, että kumpahan sentään tähtien takana olisi jokin katto tai seinä, ja että Jumalakin joskus kuolisi ja taivas lakkaisi olemasta…

Kerran yöllä oli Heikki nähnyt pahaa unta ja pelästyneenä juossut viereiseen huoneeseen, jossa hänen äitinsä nukkui. Mutta äiti ei nukkunutkaan, vaan puoleksi pukeutuneena itki, pöytää vasten nojaten. Heikki ei kysynyt mitään, vaan hänkin yltyi hillittömästi itkemään. Äiti otti hänet syliinsä ja koetti tyynnyttää häntä, mutta Heikki itki pakahtuaksensa. Hän tajusi nyt ensikerran, että jokin suuri onnettomuus painosti äitiä, onnettomuus, johon ei mikään ikuinen rakkaus näyttänyt lohtua luovan. Selittämättömillä lapsen vaistoillaan näki hän kyynelten pusertajana elämän kovuuden… ja se oli hänen pahaa untansakin pahempaa.

Äiti vei hänet uudestaan sänkyyn ja viihdyttääksensä Heikkiä aikoi hän vetää akkunaverhot syrjään, sillä ulkona näytti kuu valaisevan. Mutta Heikki hypähti kauhistuneena pystyyn. Ei, ei, nyt ei hän tahtonut nähdä tähtiä, ei taivasta, eikä Jumalaa… Hän ei sanonut mitään, vaan pyysi äitiä vetämään akkunaverhot kiinni, veti peitteen korvillensa ja vihdoin nukkui nyyhkytykseensä.

Sen jälkeen tiesi Heikki, että äiti usein öisin itkien valvoi. Kun hän joskus keskellä yötä heräsi, niin äidin huoneesta näkyi tulta ja Heikki kuuli hänen hiljaa itkevän. — Mitä hän itki? Sitäkö että isä oli kuollut? Miksikä olikaan hänen isänsä kuollut? Äiti sanoi, että Jumala antoi jokaiselle töittensä jälkeen, — mutta Hellforsin Väinö ja Sandströmin Kalle olivat varmasti paljon pahempia kuin hän, ja heidän isänsä olivat juoppoja maalareita… ja heidän äitinsä torailivat pihalla. Miksi siis oli hänen isänsä, joka oli ollut maisteri ja opettaja, täytynyt kuolla jos kerran Jumala oli rakkaus ja antoi jokaiselle töittensä mukaan…

Heikki kyseli äidiltään uudestaan ja uudestaan, mutta hänen vastauksensa olivat lopullisesti aina samoja: ihminen ei näe mitä Jumala näkee, mutta kuitenkin hän on rakkaus ja vain rakkaus ohjaa hänen tekojansa.

Sinä kesänä, jona Heikki täytti kahdeksan vuotta, asui hän äitinsä kanssa erään kaukaisen sukulaisen luona keski-Suomessa.

Mikä se olikaan, joka siellä sai hänet ajattelemaan Jumalaa enemmän kuin koskaan ennen? Oliko se alituisesti vaihteleva ulappa, joka melkein rannattomana näkyi hänen akkunaansa, milloin valkeita jättiläispilviä kuvastellen, milloin laukkavia vaahtopäitä vyörytellen, milloin taas soiluen kuin sulatettu kulta. Tai oliko se saloseudun hiljainen temppelirauha, joka alituisesti sai kysymään kaiken sisäisintä, korkeinta olemusta?

Näinä aikoina Heikkiä tavattomasti ihmetytti se, että ihmiset niin vähän puhuivat Jumalasta ja kuolemastakin… Mutta hän uskoi, että isot ihmiset niistä sittenkin enemmän tiesivät, vaikka eivät tahtoneet sitä sanoa. Olihan niin paljon asioita, joita he eivät sanoneet, vaikka tiesivät…

Siihen kesään mahtui paljon kauniita ja onnellisia päiviä, jolloin hän illalla väsyneenä vielä viimeksi ajatteli: Jumala on rakkaus… iloisena nukkuen huomispäivän odotukseen. Mutta sitten taas tuli toisia, joina hän ei ymmärtänyt mitään…

Eräänä aamuna talon emäntä itki ja isäntä kulki sanattomana ja synkkänä. Äiti kertoi Heikille, että yöllä oli halla käynyt mailla, että paljon viljaa oli paleltunut ja että kenties saataisiin katovuosi kautta maan.

Ja eräänä päivänä oli pääskysen pesä pudonnut katon räystäältä ja kissa syönyt pesässä olleet poikaset. Emälinnut lentelivät hätääntyneinä räystään ympärillä, toisinaan viistäen siivillään maata, missä murskaantuneet pesän sirpaleet olivat… Pari päivää jälkeenpäin hukkui lähellä olevan torpan mies järveen ja naapurit kertoivat äidille, että häneltä oli jäänyt tyhjään tupaan vaimo ja viisi lasta. —

Näitä ja muita asioita, joita hän päiväpäivältä enemmän näki, kuuli ja ymmärsi, katseli ja kuunteli Heikki tyrmistyneenä.

Hän huomasi, että niinäkin päivinä aurinko paistoi ja laski kultaisena kaukaisen rannan taakse, aivan kuin se olisi katsellut onnellista, ihanaa maata…

Ja äiti sanoi yhä, että kaikki mitä tapahtui täytyi tapahtua… ja että Jumala oli rakkaus.

5.

Koko kaupunki oli kokoontunut katselemaan luistinkilpailuja, jotka eräänä maaliskuun sunnuntai-iltapäivänä pidettiin Pohjalahdessa. Luistinradalla oli yleisölle varattu tila väkeä täynnä ja läheisellä rantavuorellakin oli väkeä mustanaan. Kaikki tiesivät, että kaupungin parhaat pika- ja kaunoluistelijat ottaisivat osaa kilpailuihin. Katselijain joukossa olivat varsinkin kaupungin oppikoulut viimeistä henkeä myöten edustettuina.

Lyseossa ja tyttökoulussa ei viimeisen viikon aikana oltu puhuttu tuskin mistään muusta kuin siitä, kuinka viime sunnuntain kilpailuissa Ester Forssner oli saanut ensimäisen palkinnon. Eihän siinä muuten olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta samalla oli tapahtunut se kumma, että Ella Andersson, joka jo parin vuoden aikana oli kaunoluistelukilpailuissa ensimäiset palkinnot voittanut, oli tällä kertaa saanut toisen palkinnon.

Ella Andersson oli Ester Forssneria kahta luokkaa ylempänä. Hän oli jo melkein täysi "daami", lyseon yläluokkalaisten epäjumala ja konventtitanssijaisten kuningatar. Ja varakkaan kirjakauppiaan tyttärenä huomattiin hänet jo vähin muuallakin. Kaupungin ijäkkäämmät neitoset alkoivat, vaarallista kilpailijaa peläten, luoda häneen yhä epäluuloisempia silmäyksiä. Ella Andersson luisteli mainiosti, mutta hän tanssi vieläkin paremmin. Ja koulussa hän oli luokkansa parhaimpia oppilaita. Hänen tekojansa täytyi itse johtajattarenkin sormiensa läpi katsella. Koulussa ei vielä ikinä oltu nähty, että johtajatar olisi taluttanut Ella Anderssonin vesihanan alle ja silittänyt suoraksi, hänen, aivan kuin uhmaten käherretyn tukkansa, — vaikka monen monet vähäpätöisemmät tytöt tuon tuostakin saivat läpäistä tällaisen vesikokeen, yrittäessään kauneuden kaipuunsa pakoittamina hiukan luontoa auttaa.

Varsinkin tyttökoululaiset olivat tavattomasti hämmästyneet, kun Ester Forssner oli viime sunnuntaina aivan odottamatta ilmoittautunut kaunoluistelukilpailuihin, vaikka hänen täytyi tietää, että Ella Anderssonkin ja vielä pari muuta yläluokan tyttöä ottaisi niihin osaa. Monesta se oli tavattoman itserakasta, melkeinpä röyhkeätäkin. — Olihan kylläkin nähty, että Ester oli koko talven luistinradalla harjoitellut jos joitakin kiemuroita, mutta kukaan ei uskonut, että hänen luistelemisestaan tulisi mitään yhtenäisempää ja vähänkään suurempia vaatimuksia kestävää, kaikkein vähemmin, että hän kykenisi kilpailemaan Ella Anderssonin kanssa. — Mutta ihme oli tapahtunut. Ester Forssner oli viileskellyt jäätä luistimillaan, niinkuin pääskynen viiltelee siivillään ilmaa. Ja hänen luistelussaan oli joustavuutta ja itsetiedotonta suloa. Yleisön myötätunto oli alusta aikain ollut hänen puolellaan, — suureksi osaksi sen vuoksi, että hän oli vielä melkein pikkutyttö, jolla ei vielä ollut kadehtijoita, eikä vihollisia. Palkintotuomarien mielipiteeseen taas vaikutti suuresti tyttökoulun voimistelunopettajattaren neiti Lundin mielipide. Neiti Lund taas ei voinut sietää Ella Anderssonia siitä saakka, kun hän oli nähnyt maisteri Erlingin saattavan tätä kaunista oppilastansa luistinradalta kotiin.

Kalpeana, mutta pää entistä pystymmässä, oli Ella Andersson viimesunnuntaina poistunut luistinradalta. Ja seuraavana päivänä oli hänen paras ystävänsä, Hilja Honkasalo, sanonut koulussa: eilen olivat vain pikkukilpailut, mutta odottakaapas, tytöt, ensi sunnuntaihin…

Tänään se nyt nähtäisiin.

Torvisoittokunta alkoi soittaa valssia ja kaunoluistelukilpailuun osaaottajat luistelivat radalle.

Ensimäisenä leijaili Ella Andersson. Heti hänen kintereillään seurasivat Ester Forssner, pari yhteiskoululaista ja tunnettu kaunoluistelija Einar Hammar lyseosta. — Ella Andersson tuskin viitsi vilkaistakaan kilpailijoihinsa, vaan keijui jäällä suuria kaaria tehden, niin kuin iso lintu lentelee pienempäin parvessa. Mutta tälläkin kertaa oli kuin noiduttua, että hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut herättää katsojissa mielenkiintoa ja myötätuntoista ihailua, jolla häntä aikaisemmin tavallisesti oli kilpailuissa hemmoiteltu. Heti alussa kysyivät kaikki, jotka eivät Ester Forssneria tunteneet: kuka on tuo hoikka, nuori tyttö? Häntä eivät luistimet paina…

… Ester Forssner… Ester Forssner…

— Tuo neiti Andersson voisikin olla jo vaikka hänen mammansa, — ilvehti väkijoukossa joku pahasuinen tehtaalaispoika.

Heikki Halldin seisoi aitausköydestä kiinni pidellen ja seurasi jännityksellä kilpailun menoa. Tai oikeammin seurasivat hänen silmänsä vain Ester Forssneria. Heikistä Ester oli tänään kauniimpi kuin koskaan ennen. Oikein jumalattoman kaunis hän oli! Vaalean tukan utu kehysti hänen ponnistuksesta värikkäitä kasvojansa. Letti heilahteli ja sininen, nahalla päärmätty hame liehui. Ja yleisön kohina, joka yhä yltyen toisti Ester Forssnerin nimeä, täytti hänet ylpeyden sekaisella ilolla. Esterin voitto oli ikäänkuin hänenkin voittonsa… Sekä lyseolaiset, että tyttökoululaiset tiesivät, että Ester oli hänen "flammansa". Tänä talvena olivat he melkein joka ilta olleet yhdessä, luistinradalla, Isollakadulla, Forssnerilla tai Huurin kondiittorissa. Mutta vaikka he tapasivatkin toisensa melkein joka päivä, niin siitä huolimatta he usein kirjoittelivatkin toisillensa. Kolme runoakin Heikki oli saanut juuri viime viikkoina Ester Forssnerilta. Hänkin olisi kernaasti vastannut runomitalla, mutta hän ei voinut saada säettäkään kokoon, vaan oli edelleenkin pakoitettu kirjoittamaan suorasanaisia vastauksia.

Siitä, mistä he kirjoittivat toisillensa, eivät he juuri milloinkaan puhuneet. Se olisi ollut puhuen niin jokapäiväistä… sillä olivathan he pitäneet toisistaan niin kauan kuin muistivat. Mutta vasta joulusta alkaen olivat he rakastaneet… ja neljä viikkoa sitten olivat he ensikerran suudelleet…

Heikki tunsi poskiensa kuumenevan ja hän havahtui ajatuksistaan aivankuin pelästyen, että vieressäolijat pääsisivät hänen salaisuutensa perille. — — —

Väliajan tultua seurasi Heikki hiukan pahalla silmällä, kuinka Einar Hammar talutti Esteriä kahvikojuun lämmittelemään ja mitenkä hän kohteliaasti auttoi turkkia Esterin harteille. Kun rouva Forssnerkin näkyi rientävän Esterin luo, niin ajatteli Heikkikin ensin mennä heitä tervehtimään, mutta Einar Hammarin tähden ei hän kuitenkaan viitsinyt, sillä hän oli aina niin kovin suurellinen ja ylimielinen.

Samassa alkoivat Heikin vieressä seisovat pari neitiä jutella ja kun he mainitsivat Ester Forssnerin nimen, niin katosi Heikiltä tykkänään halu lähteä liikkeelle.

— Lahjakas hän epäilemättä on, mutta kyllä kai hän myöskin on kaupungin hemmotelluin tyttö, jatkoi toinen, Esteriä tarkoittaen. — Hän kuuluu jo kirjoittelevan aika hyviä runojakin. Hänen tätinsä, rouva Suojärvi, lausui kerran muutamia rouvasväen yhdistyksessä.

— Niin, koko sukuhan kuuluu aivan hirveästi hassuttelevan tytön lahjakkaisuudella. Kaikki mitä Ester tekee on muka erinomaista, hänen runonsa, tanssinsa ja piirustustöherryksensä… Varsinkin tuollaiset runot saisivat toistaiseksi olla pöytälaatikossa, ei niitä tarvitse ruveta täysikasvuisille ihmisille lausumaan, julkisissa juhlissa.

— No niin minäkin ajattelin, mutta onhan maisteri Kannus toki aika luotettava auktoriteetti ja hän sanoi, että on suorastaan ihmeellistä, mitenkä niin nuori tyttö kirjoittaa aivan kuin nuori nainen. Ja sellainen temperamentti…

— Pah, älä viitsi! Maisteri Kannuksesta on maailman sivun ollut jokainen runoja töhertelevä koulutyttö tai joku muu kyhäilevä letukka, aivankuin mikäkin uusi Sappho, vaikka koko heidän lyyrillisyytensä ei olisi sen merkillisempää kuin kissain keväällä…

— Hst! Hanna sinä et saa… vielä joku tuttava kuulisi.

— Kuulkoot! Minua harmittaa koko Forssnerin joukko.

— Rouva Forssner on itsekin aina ollut kuin huono runo…

— Tuolla he jo tulevatkin.

— Ja Ella Andersson aina ja jokapaikassa ensimmäisenä!

— Hän kai on sinusta ainakin edes hyvää proosaa?

— Ainakin toivon hänen siksi tulevan, — ja se on paljon parempaa kuin huono runous.

— Mutta katso nyt, kuinka Ester Forssner on suloinen!

Sekä harmistuneena, että huvitettuna oli Heikki kuunnellut tuntemattomien naisten keskustelua. Hän ymmärsi, että oli rumaa seurata vieraitten ihmisten keskustelua, mutta minkä hän korvillensa mahtoi. Olisivat olleet varovaisempia.

Ester Forssner leijaili ja tanssi taaskin aivankuin luistimet olisivat pyrkineet häntä ilmoihin nostamaan. Joskus leiskahti hän aivan Heikin eteen ja silloin Heikki aina punastui, vaikka Ester ei koskaan nostanutkaan katsettaan yleisöön. Seuraavassa hetkessä kaarteli hän jo toisella puolen luistinrataa kuin tuulessa keinuva höyhen.

Ella Anderssonkin koetti parastansa, eikä häneltäkään ihailijoita puuttunut. Hänen liikkeensä olivat raskaammat kuin Ester Forssnerin, mutta ne olivat myöskin varmemmat. Ja kilpailun loppupuolella hän ikäänkuin notkistui koko olemukseltaan, niin että mielipiteet ensimäisestä palkinnosta alkoivat vaappua sinne tänne. Monen mielestä olisi paras ratkaisu ollut: kaksi toista palkintoa, eikä ollenkaan ensimäistä.

Palkintotuomarien päätös oli pian valmis, vaikka neiti Lundin ja maisteri Erlingin välillä taaskin sattui pientä sanaharkkaa. — Ensimäisen palkinnon jaossa saivat Ella Andersson ja Ester Forssner yhtäpaljon ääniä, joten täytyi heittää arpaa. Arpa ratkaisi voiton Ella Anderssonille. Mutta joskin hänelle näin tavallaan tuli voitto, niin tuli Ester Forssnerille kunnia… Kolmannen palkinnon sai Einar Hammar ja neljännen eräs toinen poika yhteiskoulusta, mutta nämä palkinnot eivät ketään liikuttaneet.

Yhteisluistelu alkoi.

Heikki oli tuloksesta hyvin onnellinen. Hän riensi kahvikojuun onnittelemaan Esteriä, joka äitinsä kanssa oli parhaillaan poislähdössä. Ester näytti iloiselta, mutta kuitenkin huomasi Heikki, että hän ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Arvatenkin kaiveli häntä arvan ratkaisu… kun kerran voitto oli niinkin lähellä. Mutta todellisuudessa kiukutti Esteriä se, että hän oli sattunut kuulemaan, kuinka Ella Andersson oli selittänyt suurelle poika- ja tyttöjoukolle, että Ester oli alituiseen kiertänyt hänen tiellensä, niin, että joka hetki oli saanut varoa…

Rouva Forssner oli huolissaan Esterin vuoksi, sillä samana iltana oli pankinjohtaja Auerilla tanssijaiset. Heidän täytyi rientää kotiin, että Ester ennättäisi hiukan levätä, vaikka hän vakuuttikin jaksavansa tanssia vaikka kuinka.

Tanssijaiset Auerilla…

Heikki tuli hajamieliseksi. Pojat olivat kyllä eilen lyseossa kertoneet, että Auerilla olisi piakkoin tanssijaiset, jonne ei ketään "suomettarelaisesta" kodista olevaa kutsuttaisi, mutta hän luuli koko jutun olevan tavallista poikain jupakkaa, eikä hän ollut osannut kuvitellakaan, että hänkin kuuluisi kutsumatta jätettäviin, sillä eihän hänellä ollut isää, joka olisi ollut vaikutusvaltaisessa asemassa siellä tai täällä…

Tämä kaikki oli uutta ja kummallista…

Miksi ei Esterkään ollut kertonut mitään? Hän ei ollut edes maininnut, että hänet oli kutsuttu. Heikki oli ajatuksissaan juossut katsomaan, kuinka ensimäiset raketit lensivät ilmaan ja kun ne sammuneina palasivat maata kohden, meni hän uudestaan Esterin luo ja sivumennen kuiskasi, että häntä ei oltu kutsuttukaan Auerille. Ester puhui parhaillaan ruotsia äitinsä ja Einar Hammarin kanssa ja hän vain heilutti päätänsä ja katsoi Heikkiä kuin rauhansa häiritsijää, mumisten:

— Minkä minä sille mahdan…

— Mikset eilenkään mitään sanonut? kysyi Heikki hiukan vaateliaasti, tiukasti katsoen Esteriin.

— Jes, kun sinä olet höntti, sanoi Ester, niiaten samassa eräälle ohi kulkevalle opettajattarelle.

Heikki loukkaantui ja kääntyi pois. Samassa lensi raketteja taaskin ilmaan ja hän jäi niitä katselemaan, tuntien mielensä yhä enemmän karvastuvan…

— Minnekkä sinä panit minun luistimeni? kysyi Ester Forssnerin ääni, hetken kuluttua, hänen takanansa. Kun Heikki kääntyi sanoaksensa, että ei hänellä niitä ollut, niin oli Ester jo toisaalla ja Einar Hammar heilutti kädessään hänen luistimiansa.

Heikki oli aikonut lähteä Esterin ja hänen äitinsä kanssa kotiin, mutta hän huomasi, että nyt hän olisi "viides pyörä vaunuissa", ja sen enempää Esteriä lähestymättä sitoi hän luistimet uudestaan jalkoihinsa ja luisteli tummansinisenä vilisevään väkijoukkoon, jota monivärisinä sähisevät raketit tuontuostakin valaisivat.

Luistinradalta palatessaan tapasi Heikki kotiportaissaan kauppaneuvos Luutosen, joka juuri sulki heidän oveansa. Äiti oli nähtävästi seurannut kauppaneuvosta ovelle, sillä hänen varjonsa vilahti eteisen lasioven kaihtimessa.

Heikistä oli kauppaneuvos Luutonen ollut heidän talonsa painajainen niinkauan kuin hän muisti. Jo varhaisina lapsuusvuosinansa hän oli huomannut, kuinka äiti oli alakuloinen ja masentunut kauppaneuvos Luutosen käyntien jälkeen. Ellei kauppaneuvos samassa olisi kääntynyt portaita alaspäin astumaan, niin Heikki olisi kääntynyt alaovelta takaisin. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Kummallinen hervakkuus polvissaan nousi hän portaita kauppaneuvosta vastaan, kohteliaasti tervehtien. Kauppaneuvos pysähtyi, jääden hetkeksi nojaamaan hopeakahvaiseen keppiinsä. Hänen jykevälihaksiset kasvonsa olivat olevinaan ystävällisiksi viritetyt, kun hän tervehtiessään ojensi Heikille vasemman kätensä, — luultavasti siksi, että hän ei viitsinyt muuttaa keppiä oikeasta.

— Jaha… nuori mies tulee luistelemasta. Ja niin posket punaisina! Onko otettu osaa kilpailuunkin?

Heikki vastasi, että katsomassa hän vain oli ollut, mutta kauppaneuvos Luutonen ei yleensä kysellyt vastauksia kuunnellaksensa, vaan jatkoi edelleen:

… Jaha… Kuinkas vanha sinä nyt taas oletkaan? Sinusta tulee pitkä kuin isäsi… nyt jo olet varmasti äitisi mittainen. Jaha… kuudentoista ja kuudennella luokalla… niin niin, äitisi juuri sanoikin… Sitten sopisi jo syksystä aloittaa käytännöllisellä alalla. Käytännöllinen ala on paras nykyään…

Heikki oli katsellut hänen sileäksi ajeltuja kasvojansa, joissa nahka kauttaaltaan oli tasaisen punertavaa ja kummallisen paksun näköistä ja hän muisti Schillerin säkeen: "Kasvoissa noissa ei sydäntä näy", ja luoden katseensa alas, sanoi hän varmasti:

— Minä tahdon jatkaa ainakin ylioppilaaksi.

Kauppaneuvoksesta kuulosti vastauksessa köyhän ylpeyttä. Hän alensi äänensä isällisen opettavaksi, samalla kun hymynväreet tykkänään katosivat hänen kasvoistaan.

— Juu, juu, tietysti se olisi hauskaa ja mukavaa sekin, mutta niin suuren pojan pitäisi ruveta jo vähän ajattelemaan mitenkä voisi äitiäkin auttaa…

Samassa aukeni ovi heidän takanansa ja Heikin äiti katsoi kysyvänä eteiseen.

Kauppaneuvos astui askeleen alaspäin. Heikki nosti hattuaan ja alkoi nousta portaita.

— Minä täällä vielä juttelen teidän nuoren herran kanssa, jatkoi kauppaneuvos äidille,… kun on niin kasvanut ja punaposkinen… Käytännölliselle alalle minä kehoitin, mutta ei taida olla halua… Tulee kai isäänsä. Niinpä niin… hänen puoleltaanhan Heikki tuleekin pappis-sukuun, juu juu, lukeminenkin on kai veressä… No, hyvästi vaan.

Rouva Halldin vastasi väsyneesti jotakin, että Heikki ei kai vielä ole ajatellut tulevaisuuttansa sinne eikä tänne, sanoi hyvästi, ja sulki oven.

Äitinsä kasvoista näki Heikki heti, että Luutosen käynti ei heille tälläkään kerralla mikään onnellinen sattuma ollut.

Mutta kun tällaista sattui ainakin pari kolme kertaa vuodessa, niin ei hän myöskään osannut ajatella, että Luutosen tämänpäiväisellä käynnillä olisi ollut tavallista kohtalokkaampi merkitys. Hän koetti iloisen huolettomasti kertoa mitenkä luistinkilpailut olivat päättyneet ja meni kyökkiin kuivaamaan luistimiansa.

Ahdistava tunne, joka juuri oli hänet hetkeksi jättänyt kiertyi uudestaan hänen ympärillensä. Äiti oli äärettömän väsyneen näköinen ja kalpea… raukka.

Luotosella oli kiinnitys heidän taloonsa ja muutenkin olivat he olleet aivan hänen vallassaan siitä saakka kun isä kuoli. Nyt hän oli varmaankin puristanut otteensa yhä lujempaan. Sitä kai hän oli tarkoittanutkin puheellaan äidin auttamisella ja käytännöllisellä alalla. Ah! Miksei hänessä ollut miestä vapauttamaan heidät tuon vampyyrin kynsistä! Heikki tunsi masennuksella oman voimattomuutensa. Hän ei vielä ikänänsä ollut ansainnut kuin pari sataa markkaa, opettaessaan parina viimekesänä erään perheen sairalloista poikaa. Siinä kaikki. Ja nyt! Vaikka hän jättäisi kaikki ja koettaisi ruveta miten käytännölliselle alalle tahansa, niin kestäisi kuitenkin kauan, ennenkuin hän kykenisi mitään sanottavaa ansaitsemaan. Kirottu Luutonen!

… Vai pettivätköhän hänen vaistonsa? Kenties vieläkin oli kaikki voitu toistaiseksi järjestää. Äidillä oli tapana sanoa: "joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki…" Kenties äiti oli muuten vain tavallista väsyneempi ja kiusaantunut ainaisista asioista…

Hiukan rohkaistuneempana vei Heikki luistimet eteiseen. Äiti istui salissa lampun ääressä ja oli silmäilevinään sanomalehteä. Heikki meni myöskin pöydän luo ja otti päivän lehden käteensä, mutta se oli hänestä tyhjää täysi… Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan pitää ajatuksiaan koossa.

Huoneessa väreili jotakin raskasta, tuskallista, jota aina on ilmassa, kun jokin vaikea asia on sanomatta…

— Sinä kai tahtoisit teetä; minä luulin sinun menneen Forssnerille, sanoi rouva Halldin hetken kuluttua, hermostuneesti kääntäen lehteä. — Heikki kiitti.

Hän ei tahtonut mitään. Vasta hetken kuluttua heitti hän lehtensä pöydälle ja koetti huolettomasti virkkoa:

— Auerilla on tänään tanssiaiset ja Ester meni sinne.

Rouva Halldin nosti katseensa nopeasti lehdestä ja hänen kasvonsa elostuivat.

— Eikö sinua ole kutsuttu? kysyi hän hämmästyneenä, kasvot elostuen.

Heikki hymyili ivallisesti.

— Ei! Ei minua, eikä keitaan muitakaan suomettarelaisista kodeista.

Äiti näytti yhä hämmästyneemmältä.

— Niin on sanottu. Eikä meidänkään koulusta ole siellä muita kuin Artur Holmberg, kertoivat pojat luistinradalla. Ja viimekerralla oli siellä meidänkin luokalta… kolme, ainakin… neljä poikaa, kertoi Heikki, naurahdellen.

Rouva Halldin nousi kiihtyneenä kävelemään.

— Mikähän vilja tästäkin vielä kypsyy, kun lapset ja lasten tanssijaisetkin sekoitetaan politiikkaan… Ja mitä suomettarelaisia mekin muka olemme! —

— Onhan äiti suomettarelainen, intti Heikki, puoleksi leikillä, — tuossa on pöydällä "Suometar" ja tuolla on Yrjö-Koskisen rintakuva…

— Älä viitsi! keskeytti rouva Halldin kärsimättömästi, jatkaen kävelyään.

— Parempi onkin, että tuollaiset ihmiset näyttävät oikean värinsä, ja pikkumaisuutensa, jatkoi hän hetken kuluttua.

Molemmat vaikenivat. Heidän oma asiansa oli vielä puhumatta.

Rouva Halldin katseli ajatuksissaan lampun helmireunustaan ja Heikin katse harhaili puolihämärällä seinällä, pysähtyen isän suurennettuun valokuvaan. Sen tummat silmät katsoivat suoraan heihin, jotka siinä lampun valaisemina istuivat. Ne silmät Heikki muisti kuitenkin paljon kummallisempina, samoin kiharan suippoparran, joka pani posken kutiamaan, niin että täytyi nauraa, nauraa loppumattomasti… Ja sitten hän muisti kylmän sateisen päivän, jolloin pappi heitti hiekkamöhkäleitä hautaan lasketulle arkulle, ja kuinka sitten alkoi sataa vettä ja ihmiset lauloivat: "taivaassa ratki taivaassa" ja kuinka hän katseli taivaalle, mitenkä pilvet olisivat rikki…

— Kai meidän täytyy nyt vihdoinkin luopua tästä talosta… ja paljosta muustakin, sanoi rouva Halldin pitkän vaitiolon jälkeen.

Heikki havahtui. Hänestä oli kuin äiti olisi sanonut saman jo aikaisemminkin.

— Luutonen siis vaatii niin?

— Tavallaan. Ja kun talo tuottaa näinä aikoina vain tappiota, niin on turhaa koettaa kääntyä kenenkään toisenkaan puoleen.

— Mutta voivathan ajat muuttua taas vuoden parin kuluttua, huomautti Heikki.

— Se on epävarmaa ja silläaikaa me vain yhä onnettomammin velkaantuisimme, selitti rouva Halldin toivottomana.

— Siis vararikko…? Heikki kysyi tuskin kuuluvasti.

— Muuta neuvoa en minä ainakaan tällä hetkellä tiedä, vastasi äiti samassa äänilajissa.

Heikin silmäripsiin ilmestyi pari suurta kyyneltä. Rouva Halldinin äidin sydäntä ne polttivat ja hän koetti lohduttaa:

— Ehkä minä saan jotakin työtä ja kenties joku hyvä ihminen suostuu auttamaan sinua luvuissasi. Onhan se aivan toista esittääkin ihmisille kuin pyytää heitä tukemaan afääriä, joka ei kannata… Sitä minä en enää voi, enkä jaksa.

Heikki kuivasi kyyneleensä nopeasti. Oli siis tultu tähän mitä he jo vuosikaudet olivat kauhulla ajatelleet. Talo oli jo kauan ollut heille kuin hiljaa uppoava laiva. Nyt tulisi siis kai pian hetki, jolloin heidän täytyisi se jättää.

Mutta heistä kummastakin tuntui helpommalta heti, kun hetkisen olivat katsoneet kovaa todellisuutta suoraan silmiin.

Kuitenkin oli läksyjen lukeminen sinä iltana Heikistä aivan mahdotonta, sillä hänen ajatuksensa eivät hetkeäkään pysyneet koossa.

Tämä päivä oli hänestä ollut oikea onnettomuuden päivä, siitäkin huolimatta, että Ester Forssner oli saanut palkinnon… Nyt olisi hän melkein suonut ettei Ester olisi sitä saanutkaan. Miksikä kaikki noin liittyi äitiä ja häntä vastaan? Hän koetti ajatella kaikki julkiset ja salaiset pahat tekonsa, mutta mitään näin suurta rangaistusta ansaitsevaa syntiä ei hän mitenkään löytänyt, vaikka kuinka olisi muistellut. Jos kaikki ihmiset, Jumalalta tai elämältä, niinkuin maisteri Holm sanoi, saisivat pahoista töistään samanlaisia rangaistuksia, niin silloin ei kenelläkään olisi taloa, eikä tavaroita… Kohta hän ei enää voinut oikein uskoa mihinkään… Äiti puhui alituiseen koettelemuksen rististä, jota Jumala kyllä auttoi kantamaan. Minkätähden piti ihmisiä koetella ja kiusata viimeiseen saakka? Itkihän äiti muutenkin usein öisin, ja monta kertaa päivilläkin kun hän tuli koulusta, niin äidin kasvot olivat itkusta turvonneet.

Talo myytäisiin… Ja kuitenkaan ei Heikki oikein osannut kuvitellakaan kotiansa muualla kuin juuri tässä talossa. Tästä oli niin hyvä mennä hiihtelemään santakuopille, tuohon heidän lankkuaitansa taakse. Ja akkunastaan näki hän aina milloinka heidän koulun poikia alkoi sinne ilmestyä. Ja kesäisin… Täällä oli aivan kuin maalla.

Isän kiväärikin kai myytäisiin… Ensi kesänä oli hänen ollut määrä saada sitä käyttää. Isän kirjoituspöytä… Kaikki… Heillä ei varmaankaan olisi tästä talosta lähteissään senkään vertaa tavaraa kun Wiikmanin leskellä oli ollut muuttaessaan. Mutta sitten hän muisti Ester Forssneria ja sitä, että hänenkin äitinsä sanottiin tehneen konkurssin. Ja kuitenkin heillä taas oli tavaraa huoneet täynnä. Ehkä konkurssi sittenkään ei ollut niin kauheata kuin se näin ennakolta näytti.

… Ester Forssner oli parhaillaan tanssiaisissa… Hän sai syödä hedelmiä ja jäätelöä niin paljon kuin maittoi ja tanssia, tanssia… Hänkin olisi niin mielellään tanssinut, nyt kun hänellä oli aivan uusi smokingikin, joka hänellä vasta oli pari kertaa ollut tanssiaisissa. — Miksikähän äidin pitikin kuulua semmoiseen puolueeseen, jota kaikki haukkuivat bobrikoffilaiseksi ja maansa myyjäksi. Ja kuitenkin vihasi äiti Bobrikoffia yhtäpaljon kuin muutkin. Hän katkeroitui ajatuksissaan äidilleen ja kaikille ihmisille…

Einar Hammar tietysti saattaa Esteriä kotiin. Sitten he varmaankin sopivat huomisesta luistinradalle menosta…

Sopikoot ja luistelkoot! Hänkään ei tästä alkaen välitä Esteristä, vaan luistelee Aino Kajavan kanssa. Hän oli melkein yhtä sievä tyttö kun Esterkin ja vielä paljon etevämpi.

Jos hän olisi kehdannut, niin hän olisi vielä lähtenyt ulos ja mennyt Auerin akkunan taakse katsomaan… Siellä oli varmaankin toisiakin poikia katselemassa. Mutta hän ei uskaltanut, eikä viitsinyt äidiltä enää sellaista pyytää.

Hän meni aikaiseen levolle harmissaan ja masentuneena.

Yöllä näkee hän unta.

Heillä on huutokauppa. Kaikki myydään, niin ettei jää edes vanhaa tuoliakaan jälelle, vaan vieraitten täytyy seisoa heidän huoneissaan. Rouva Forssner seisoo muurin luona ja joku sanoo, että hän on niinkuin huono runo. Ihmiset itkevät. Silloin kohistaan, että Ester Forssner ja Pekka Auer avaavat tanssiaiset, ja samassa tanssivat Ester ja Pekka saliin. Pekalla on oikea aikamiesten smokingi ja kiiltonahkakengät. Ester on niinkuin prinsessa. He tanssivat, puhuen ja nauraen, eivätkä huomaa ketään, kunnes vihdoin menevät salin perällä kasvavan sireenipensaan alle keinulaudalle istumaan, ja nauravat ja suutelevat…

6.

Huutokauppapäivä oli tullut.

Jo puoli kymmenen aikaan aamupäivällä alkoi väkeä kokoontua Halldinin talon pihalle, ja kymmenen tienoissa oli piha jo mustanaan ihmisiä. — Siellä oli huutokaupasta toiseen juoksevia matameja vanhoissa silkki- tai samettikapoissa, jotka aikoinaan olivat nähneet parempia päiviä, hienojen rouvien päällysvaatteina ollessaan. Jossakin nurkassa naureskeli kopla pöhönaamaisia talonhuijareita, silmät valppaina jokapuolelle. Viimeksi saapui paikalle muutamia hienoja rouvia, käsilaukun ketju lujasti ranteen ympärille kiedottuna. He tulivat antiikki-esineiden toivossa. — Kotosalla oleva oman talon väki kurkisteli akkunoistansa tai seisoskeli portaillansa, tuttavainsa kanssa keskustellen.

Vanha vasaramies Granqvist sai juuri valmiiksi pakkalaatikoista itsellensä laittamansa korokkeen, jossa jo oli pieni pöytäkin odottamassa, kun raatihuoneen kello alkoi lyödä kymmentä. Väkijoukko alkoi tungeksia korokkeen ympärille ja ukko Granqvist nousi pöytänsä taakse, vasara ja soittokello kädessään, juhlallisin ilmein. Näki kaikista hänen eleistänsä, että hän ei ollut ensikertaa pappia kyydissä… Moniin satoihin taisivat nousta ne huutokaupat, jotka hänen suulaalla avustuksellaan oli tässä kaupungissa ja ympäristön lähipitäjissäkin pidetty. Hän katseli korokkeeltansa edessään olevaa väkijoukkoa, niinkuin pappi ennen saarnansa alkamista katselee seurakuntaansa, tai niinkuin esiintyvä taiteilija silmäilee yleisöä konserttisalissa. Vielä silmäys ympärille kasattuihin esineisiin ja rouva Halldinin kyökin portaille asettuvaan kirjuriin. Samassa löi raatihuoneen kellokin kymmenennen lyöntinsä.

Ukko Granqvist soitti aisakellollaan pitkään ja alkoi sitten yksitoikkoisella juhlallisella äänellä julistaa huutokaupan avatuksi — — — "viisipenniä saa olla pienin huutomäärä. Rahat huudoista ovat paikalla maksettavat."

Ja sitte hän alkoi tarjoilla tavaroita.

Ensinnä sai hän käsiinsä piippuhyllyn, jossa oli muutamia Heikin iso-isän vanhoja merenvahapiippuja.

— Piippuhylly, viisi hyvää merenvahapiippua… alkoi hän samalla nuotilla, mutta yleisöstä huudettiin usealta eri tahoilta äkäisesti: yksitellen, yksitellen! Vastaan napisematta otti Granqvist heti yhden piipuista käteensä ja alkoi uudestaan: — Merenvahapiippu, helmillä koristellulla varrella, helat vanhaa hopeata.

— Viisikymmentä penniä! huudettiin väkijoukosta.

— Viisikymmentä penniä, kertasi vasaramies, viisikymmen…

— Kaksi markkaa! huudettiin taampaa.

— Kaksi markkaa ensimäinen, kaksi…

— Kolme markkaa, lisäsi joku vieläkin kauempaa.

Piipun sai kahdeksalla markalla rouva Nyholm, jolla oli vanhain tavarain kauppa Laitakadulla.

Ja huutokauppa jatkui yhä vauhdikkaammin.

Oli toukokuun päivä. Tuuli lennätti taivaalla repaleisia pilvipurjeita. Suurissa vaahterissa pihan perällä lauloivat linnut. Ilmassa tuoksui kevät. Monet huutokauppavieraat katselivat kummakseen, kuinka talon makasiinin nurkalla olevassa sireenipensaassa jo oli suuria lehtinuppuja. Mutta joku ennusti vielä takatalveakin.

Heikki seisoi yksinään portailla, katsellen avonaisista ovista huutokaupan kulkua. Hän oli jäänyt tänään koulusta pois, vaikka äiti oli toivonut ettei hän jäisi tähän häläkkään… Heikki ymmärsi, että äiti oli niin toivonut säästääkseen häntä… mutta kun kerran äidinkin täytyi olla saapuvilla, niin miksei hänkin voisi katsella kuinka heidän kotinsa pirstaleet lopullisesti lähtisivät tuuliajolle. — Viime viikkoina oli hän jo tottunut ja karaistunut jos johonkin. Milloin olivat saamamiehet tarkastelleet taloa ulkoa ja sisältä ja heidän kodissaan melkeinpä eri esineitäkin. Se oli aluksi ollut kamalaa. Herra Jumala! Joskus iltapäivillä, kun hän läksyjään lukiessaan näki Luutosen parin muun pomon kanssa pihalla töllistelevän ja arvioivan, niin, jos hänellä olisi ollut rahaa, kuinka hän olisikaan mennyt ja lyönyt sitä heille suut ja silmät täyteen. Hah, luulivat muka jotakin ja enemmän olevansa siksi, että heillä oli rahaa, jota olivat joko keinotelleet, varastaneet, pettäneet tai naineet. Kyllä hän heidät tiesi jokaisen, niin, melkein jokaisen, ilman eroitusta. Kuka tuli upporikkaaksi rehellisellä työllä…?

Senkin korpit!

Noille olisi hänen äitinsä korkorästi vuodelta tai parilta ollut vain jokunen numero kirjoissa, niin tai näin, eikä mitään muuta. — Heidän käytännölliset alansa! Kuinka typerää puhua siitäkin jokaiselle, ilman poikkeusta. Mitähän siitäkin tulisi, jos vain kaikki ne lukisivat, joitten papalla oli paksu rahalompakko. Jo heidänkin koulussaan sai siitä selvän käsityksen.

Heikkiä oli koko kevään harmittanut, että hän äitinsä kehoituksesta eräänä päivänä oli näyttänyt kauppaneuvos Luutoselle viimekeväisen todistuksensa. Hän oli puolittain toivonut, että Luutonen siitäkin olisi nähnyt jonkunlaisia tulevaisuuden takeita tai edes käsittänyt, että hän kiristyksellään ehkäisi nuoren ihmisen lupaavia kehitysmahdollisuuksia… Mutta se oli ollut turhaa, turhaa. "Kyllähän se korea paperi on", oli Luutonen sanonut, lisäten samassa: "mutta sellaisia minulle tuon tuostakin nuoret miehet näyttelevät apua pyytäessään, mutta meillä on nyt jo eteviä maistereitakin kuin Wilkkilässä kissoja; käytännöllistä alaa minä vaan suositan jokaiselle". Heikkiä oli harmittanut kahdenkertaisesti. Miksi hän ei ollut luottanut silmiinsä: kun tuon miehen kasvoissa kerta ei ollut muuta kuin lihaksia… Mutta äiti oli torunut häntä ylimielisyydestä, kun Heikki oli pihdeillä ottanut Luutosen pöydälle jättämän todistuksen ja vienyt sen laatikkoon.

Huudot ja sorina havauttivat Heikin tuon tuostakin seuraamaan edessään tapahtuvaa näytelmää…

Huh! Kuinka ihmiset olivatkaan sentään… sitä oli vaikea sanoakaan… Ottipa vasaramies käteensä minkä esineen tahansa, niin sitä kaikki heti tuijottivat ahnaasti kuin siat riepua… Saakoot, ottakoot! Nyt juuri sai Luutonen, kahden markan koroituksella, itselleen empiiretyylisen kristallikruunun, jota muuan vahtimestari Heikin huoneen akkunasta näytti väkijoukolle. Kruunu oli hänen isänsä kodista ja pienenä olivat sen kristallit olleet Heikistä kuin "Tuhannen ja yhden yön sadut".

Ottakoot,… viekööt! ajatteli Heikki edelleen. Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja koko hänen olemuksessaan kuohahti jokin kuuma virta. Sillä hetkellä tunsi hän salaisella riemulla, että hän oli nuori ja että hän oli lahjakas… Olihan koulussa kaikki ollut hänelle kuin leikkiä alusta alkaen. Miksei kaikki vastedeskin siten olisi… Jos hän tahtoo — — — ja hän tahtoo — — —, niin muutaman vuoden kuluttua hän kutsuu noita rihkaman kerääjiä jokaista omalla, oikealla nimellänsä. Silloin hän on jotakin, mutta he eivät ole mitään, enempää kuin tänäkään päivänä, vaikka heillä olisi kahdenkertaisesti rahaa ostaa leskien ja orpojen konkurssipesistä joitakin vanhoja kalleuksia… Hän kulkee omia uusia teitänsä ja hänelle ojennetaan käsiä, joita nuo eivät saa koskaan puristaa. Rikkakasalta toiselle he kulkevat, etsien mistä mitäkin saisi markkaa, paria, halvemmalla…

— Silinterihattu… huusi vasaramies.

Kuului naurun rähähdyksiä.

— Viisikolmatta penniä!

— Viisikymmentä!

… Äidillä oli muutamia haalistuneita valokuvia, joissa isällä oli päässään silinterihattu. Ne olivat heidän kihlausajaltaan. Isä oli niissä niin hienon näköinen. Heikki oli pienenä usein katsellut silinteripäisiä herroja hautajaissaatoissa, voidakseen paremmin kuvitella minkälainen isä kerran oli ollut…

— Markka seitsemänkymmentä.

— Viisi ja kuusikymmentä…! Ensimäinen… toinen… ja kolmas… kerta! Vasara paukahti pöytään ja väkijoukosta tunkeutui hölmön näköinen mies saalistaan ottamaan.

— Missä se silkkipytty on? — Hän maksoi kirjanpitäjälle rahat, myttysi lippulakin taskuunsa ja pani silinterin päähänsä ja suurenmoista ryhtiä teeskennellen tunkeutui remuavaan väkijoukkoon.

— Katsokaas, kun Jelmin Aatu on kuin suuri herra! imarteli hampaaton Polvianderska, vanhat turkit käsivarrellaan.

— Vaatteethan herran tekevät, kikatti joku palvelustyttö joukosta.

— Ja leskien huutokaupoista saa hyvää tavaraa halvalla hinnalla, vastasi muuan hamppari, koetellen ylleen vanhaa sadetakkia.

Mutta uusi "herra" kulki väkijoukossa kädet housuntaskuissa, mahtaillen tervehtien tuttaviaan, aivankuin olisi vastikään keksinyt uuden elämäntehtävän.

Heikin silmät sumenivat. Hän lähti nopeasti sekasortoisiin huoneisiin harhailemaan.

Missähän äiti oli? Hän oli aikaisemmin hetkisen seisonut portailla. Heikki katsoi sinne ja tänne, ja viimeisestä huoneesta löysi hän äidin levähtämästä. Hän oli kalpea ja surullinen, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleettömät.

7.

Sen jälkeen oli rouva Halldinin ja hänen poikansa elämä ikäänkuin ainaista pilvisäätä.

Rikkaita eivät he ennenkään olleet, mutta he olivat kuitenkin eläneet tavallista hyvinvoipaa elämää. Olihan heillä ollut kaunis koti, johon kuului useita huoneita, palvelija ja muita tavallisen porvarillisen elämän mukavuuksia.

Entisestä talostaan muuttivat he aivan toiseen kaupunginosaan, jossa haalistuneet rakennukset olivat sinne tänne kallellaan ja akkunat useissa paikoin talorytäkköjen välissä mutkistelevien teitten tasalla. Siellä olivat he kalustaneet pari huonetta niillä rippeillä, mitä kauppaneuvos Luutonen ja pari muuta saamamiestä olivat hyväntahtoisesti suvainneet heille jättää.

Rouva Halldin oli saanut paikan erään suuren kauppaliikkeen konttorissa, mutta vaikka hänen täytyikin olla kaiket päivät kotoa poissa, niin palvelijaa ei hän voinut ajatellakaan. Aamusilla laittoi hän ruokaa tavallisesti koko päivää varten ja koulusta tultuaan sai Heikki etsiä hellan uunista ja ruokakomeroista mitä sattui olemaan, kattaa pöytänsä ja sitten taas pestä astiat ja panna kaikki paikoilleen. Elämä oli kalseata ja rumaa… Vilua tai nälkää eivät he nähneet, mutta usein katseli harmaanaamainen köyhyys heidän akkunastansa.

Monta kertaa päätti Heikki erota koulusta ja pyrkiä jollekin noista ylistetyistä käytännöllisistä aloista, mutta äiti ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Olihan hänellä enää vain puolitoista vuotta jälellä ylioppilaaksi tuloon saakka. Jotenkin kai se aika vielä menisi. Sitten nähtäisiin… Pari kertaa pujahti Heikki kuitenkin sanomalehdissä ilmoitettuja paikkoja kysymään.

Ensimäinen tarjolla oleva paikka oli apteekissa. Hyväntahtoisen näköinen vanha apteekkari silmäili nopeasti Heikin todistuksen ja silmälasiensa takaa häntä tarkastellen ojensi sen takaisin.

— Joo, kyllähän todistus hyvä on, mutta onko teillä myöskin halua apteekkialalle?

Sitä ei Heikki voinut vakuuttaa, hän ei tiennyt…

— Kyllähän tällä alalla voi saavuttaa kauniin tulevaisuuden. Miettikää nyt huomiseen. Mutta palkkaa emme me toistaiseksi voi sanottavasti maksaa.

Heikki sanoi hyvästi ja mietti asiaa sen päivän ja seuraavan yön. Sellaistako elämä sitten olisi: juosta tiskin takana, kierrellä pillereitä, sekoitella rohtoja ja kaadella Hoffmanin ja Törnrothin tippoja pikkupulloihin… Ei, ei, kyllä hän tiesi: ei häntä sille alalle haluttanut. — Toinen paikka olisi ollut erään tehtaan varastohuoneessa. Kyllä hän sinnekin päässyt olisi. Palkkaa aluksi sata markkaa kuussa, josta sitten luvattiin vähitellen ylentää. Heikki katseli suuria pölyisiä akkunoita ja lattian, ja katonvälin täyttäviä kangaspakkavuoria. Täällä kuluisi hänen nuoruutensa kuin elävänä haudattuna pölyyn ja kangaspakkoihin. Melkein samaahan olisi olla jonkun kauppiaan makasiinirenkinä… silloin ainakin pääsisi useammin raittiiseen Jumalan ilmaan, näkemään ihmisiä ja auringon paistetta.

Kenellekään mitään virkkaamatta jätti hän paikanhakupuuhansa ainakin toistaiseksi ja koetti nureksimatta käydä kouluansa päivästä toiseen. Vaikka hän olikin hemmoiteltu, niin vaikeinta ei hänestä sittenkään ollut käydä kuluneissa vaatteissa ja huonoissa kengissä, samaan aikaan, kun useimmat hänen tovereistansa ikäänkuin heräsivät ulkoasuunsa mahdollisimman suurta huomiota kiinnittämään. Vaikeinta oli pyytää joka penni äidiltä, nyt, kun hänellä muutenkaan ei liikoja ollut, sillä melkein naurettavan pieni hänenkin palkkansa oli. Ja niin oli jokainen päivä kieltäymystä ja kärsimystä täynnänsä. — Kun hänen toverinsa iltakävelyllään joukolla poikkesivat kondiittoriin, niin täytyi Heikin melkein säännöllisesti kieltäytyä. Senvuoksi hän olikin paljon yksin, kun ei ollut mihinkään varaa. Pahin kiusaaja ja nöyryyttäjä oli Ester Forssner. Vaikka hänellä itselläänkään ei liikoja rahoja ollut, niin keksi hän aina sellaista pikkuhuvia joka maksoi. Ja kun Heikki ei voinut lähteä mukaan, niin hän suuttui ja sätti häntä saituriksi. Mutta sekin oli Heikistä helpompaa kuin alituiseen tunnustaa olevansa ilman rahaa. Teatteriin ja konsertteihinkin pääsi hän vain pari kolme kertaa vuodessa ja vaikka niistä poissa oleminen surettikin häntä paljon enemmän, niin oli se tavallaan helpompaa kieltäytymistä, sillä sitä ei koko toverilauma ollut todistamassa.

Paljon mahtui niihin vuosiin kärsimyksiä, joista varakkaitten lapset eivät tiedä mitään. Kirjakaupan akkunassa oli alinomaa houkuttelevia uutuuksia, joita hartaalla halulla olisi ostanut lukeakseen läksyjen lomassa. Niistä puhuivat opettajat ja niistä puhuivat toverit. Eikä niitä uutuuksina saanut mistään lainaksikaan, kaupungin lainakirjastoon tulivat syksyn uutuudet vasta maalis- tai huhtikuussa, jolloin kaikilla ihmisillä jo taas oli käsissään uusia kirjoja. Mutta kun ei ollut rahaa, niin ei ollut… Joskus sai hän enoltansa jonkun markan, mutta niitä odottivat monet välttämättömästi tukittavat reiät. Mihinkään hauskoihin mielitekoihin ei häneltä riittänyt rahaa juuri milloinkaan.

Kun hän viimeisenä koulukesänään palasi hymyilevästä maalaispappilasta, jossa hän oli kesäajan ollut kotiopettajana, niin oli hänellä sataviisikymmentä markkaa taskussaan ja hän oli mielestään kauhean rikas. Ja kun pahimman puutteen kärki kerran oli katkennut, niin alkoi se peräytyä ikäänkuin itsestään. Koulua kestäisi enää tulevan vuoden helmikuuhun ja sitten oli eräs äidin hyvä ystävätär, joka oli saanut pienen perinnön, luvannut avustaa häntä parin vuoden aikana.

Tulevaisuus hymyili niinkuin maisema, jota pilvipeitteestä äkkiä vapautunut päivä valaisee. Kun syksyinen ilta-taivas loimusi kylmän keltaisena ja kun kylmä tuuli lennätteli keltaisia vaahteran lehtiä yli pihojen lankkuaitojen, karkeamukulaiselle kadulle, niin Heikkiä ei ahdistanut kuten aina ennen tähän aikaan, kylmän ja pimeän lähestyessä. Tänä vuonna hänestä tuntui kuin syksy olisi jo kantanut kevättä sylissään, laskeakseen sen jonakin päivänä maille liihoittelemaan…

Hän kulki suorana ja hymyillen, tuntien olevansa nuori ja voimakas.

8.

Eräänä päivänä, kun Heikki tuli koulusta aamiaiselle, huomasi hän, että äiti ei ollutkaan varannut hänelle ruokaa. Pöydällä ei ollut mitään, hellan uuni oli myöskin tyhjä. Kyökin eteisessä oli sentään maitokannu koskemattomana. Heikkiä kummastutti tavattomasti minne äidillä sellainen kiire oli ollut, ettei hän edes ollut ennättänyt maitokannua tyhjentää. Mutta sen enempää asiaa ajattelematta etsi hän vähän leipää ja juustoa ja otti kannusta maitoa, ja iltapäiväläksyjänsä silmäiltyään lähti kouluun.

Iltapäivällä kotiin palatessaan hän oli aivan varma, että äiti olisi käynyt kotona ja kenties jättänyt pöydälle pari riviä kuten hän tavallisesti teki silloin, kun ei voinut tavallisiin aikoihin kotiin päästä. Mutta koti oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Heikki näki kaikesta, että äiti ei ollut kotona käynyt.

Heikki alkoi aavistaa pahaa. — Tällaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.

Hän heitti kirjansa pöydälle ja aikoi mennä puhelimella konttoorista tiedustelemaan syytä äidin merkilliseen poissaoloon, kun ovelle koputettiin ja Verner-eno astui sisälle. Heikki näki heti hänen kasvoistansa, että hän ei tuonut hyvää sanomaa.

Tervehdittyään kutsui eno Heikkiä kotiinsa päivälliselle, nyt heti, hänen mukanaan.

— Onko äitikin siellä…? kysyi Heikki ilostuen. Sitenhän asia näytti saavan luonnollisen ratkaisun.

— Ei, mutta hän kenties tulee illalla, vastasi eno, eikä juhlallinen synkkyys vieläkään haihtunut hänen kasvoiltaan.

— Mutta missä hän sitten oikein on? ihmetteli Heikki. — Hän on nähtävästi aamulla lähtenyt ulos.

Eno aukasi päällystakkiansa ja käveli lattian yli akkunasta ulos katsomaan. Hän ei nähtävästi tiennyt miten vastata. Tätä kesti vain kenties pari kolme sekuntia, mutta silläaikaa ennätti Heikki kuvitella lukemattomia onnettomuustapauksia, joitten uhrina oli hänen äitinsä… Enon puhe äidin tulosta illalla oli tietysti vain tuollaista kömpelöä varovaisuutta, jolla valmistetaan kuulemaan järkyttävää onnettomuutta.

— Äitisi kielsi kertomasta sinulle mitään, alkoi eno viimein, — mutta eihän tällaisia asioita voida pitää salassa muuta kuin pikkulapsilta…

Heikki kalpeni ja hänen sydämensä löi kuin hengen hädässä.

— Niillä on jotakin sekavaa siellä Saleniuksen konttoorissa ja etsivä poliisi on tänään pidättänyt äitisi…

Mutta sanat takertuivat taas enon kurkkuun…

Herra Jumala! Heikin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin ja hänestä oli kuin hän olisi uponnut jonnekkin syvälle, jossa tuli yhä pimeämpää ja pimeämpää… Äiti oli kuitenkin elossa… Hän ei ollut sairastunut, eikä joutunut yliajetuksi… Se tieto oli ensimäinen valonsäde pimeyteen ja hetken kuluttua alkoi yhä enemmän valjeta… Hän heittäytyi puolittain pöydälle ja tukehduttavan itkun seasta huusi:

— Se on mahdotonta! Sen täytyy olla mahdotonta. Täällä me olemme melkein nälkää nähneet… Se on mahdotonta…

— Niinhän sen luulisi, myönteli enokin, ikäänkuin suopeampana. — Eihän sellaista ennenkään ole meidän suvussamme tapahtunut.

Valtavat nyyhkytykset puistattivat Heikkiä. Niinpian kuin hänen ajatuksensa vähänkin olivat ennättäneet selvitä hän oli saanut varmuuden, että tässä täytyi olla jokin onneton erehdys, mutta samalla hän tajusi yltyvällä kauhulla, että kaikki voisi olla mahdollistakin… Olihan heillä alinomaa ollut vuokrarästiä viime vuosina ja olivathan kaupunginvoudin apulaiset alinomaa käyneet kärkkymässä kunnallis- ja kirkollisveroja, joita äidin oli sanomattoman vaikea saada kokoon. Ja talven tullen, kuinka he olivatkaan saaneet kääntää ja vääntää talvitamineitaan, saadakseen niistä vähänkään käyttökuntoisia…

Meidän suvussamme…

Heikin veri alkoi kiehua. Oliko eno koskaan vähääkään äitiä tukenut! Jouluna ja pääsiäisenä olivat he tavallisesti olleet kutsutut hänen luokseen päivällisille, joka armo oli ollut yhtä kiusallinen äidille kuin Heikillekin… mennä katsomaan uusia mattoja, huonekaluja tai tapetteja, mitä enon ruotsinmaalaisella rouvalla, entisellä tarjoilijattarella, milloinkin oli näytettävänä, joita hän muka omilla rahoillaan oli taloon hankkinut. Nyt… jos jotakin onnetonta todellakin oli tapahtunut… niin olisi se tietysti häpeä koko tälle pienelle suvulle, jotka muuten eivät heistä mitään välittäneet.

— Kuinka suuren summan luulette olevan kysymyksessä? kysyi Heikki, tyyntyneempänä.

— On sanottu niin eri tavalla, viidestä kahdeksaan tuhanteen, vastasi eno hautajaisilmein.

— Pahimmassa tapauksessa se kai sentään voitaisiin järjestää, sanoi Heikki lapsellisen miehekkäästi.

— Niin sanovat kaikki, jotka eivät ymmärrä rahan arvoa, kaikki, jotka elävät toisten kustannuksella… Olisit sinäkin konkurssinne jälkeen voinut jättää koulusi, eikä vaan itsepäisesti lukea ja lukea… ja pakoittaa äitiäsi ansaitsemaan. — Eno puhui harvakseen ja katsoi Heikkiä siristetyin silmin.

Vaikka Heikki olikin läheisimpäin sukulaistensa ajatussuunnasta selvillä, niin oli tämä solvaus juuri tällä hetkellä niin odottamaton, että hän parahti hiljaa kuin sydämeen lyöty. Samassa ei hän enää tiennyt mitä hän teki ja sanoi. Raivosta valkoisena, silmät hehkuen, huusi hän astuen pari askelta enoansa lähemmäksi:

— Minäkö pakoittanut..? Kuka sen on sanonut. Kuka? Ja eikö se ole äidin ja minun asiani? Ja mitä rahanarvon ymmärtämiseen tulee, niin siitä en tahdo teidän kanssanne kiistellä. Te sen kai aina olette paremmin ymmärtäneet… sillä…

Eno peräytyi seinää kohden ja ivallisesti hymähtäen murahti:

— Sano vaan!

Heikki sai vaivoin nieltyä kauheat sanansa enon rouvasta, mutta ne nousivat uudestaan hänen kielelleen, ja hän jatkoi melkein kähisten:

— Muuten ette kai olisi naineet rahoja, niinkuin tiedätte tehneenne ja niinkuin kaikki ihmiset tietävät. Ja minkälaisia rahoja?

— Vaiti! tiuskasi eno uhkaavana.

Heikki ei kuullut mitään.

— Luuletteko, että tässä pienessä kaupungissa on unhoitettu kuka hän oli, mistä hän tuli ja minkälaisia olivat hänen rahansa. Sitä minä olen kuullut puhuttavan jo ennen kuin sain kotiportista ulos juosta. Ja se kaikki on paljon häpeällisempää kuin väärennys… jos äiti on väärentänyt… Mies, joka nai rahoja on paljon huonompi kuin…

— Sinä olet aivan hulluna! Eno tarttui Heikin käsivarsiin ja koetti tyynnyttää häntä, mutta hän riuhtautui irti.

— Antakaa minun olla! pyysi Heikki, istahtaen pöydän ääreen kuin heräävä unissa kulkija.

Vasta nyt eno ehkä hiukan ymmärsi häntä, sillä hän meni hänen luoksensa ja taputti häntä olalle, sanoen ystävällisesti:

— Luuletko sinäkin jo kaikkea ymmärtäväsi, poika parka! Katsos… yhden täytyy tässä maailmassa tehdä sitä, toisen tätä… Teillä on kai ollut vaikeata… Olisihan minunkin pitänyt koettaa jotakin tehdä, mutta mitä minä olisin voinut… Mutta mennään nyt päivälliselle ja puhutaan toiste… jos tällaiset asiat puhumisesta paranevat.

Heikkiä tämäkin ystävällisyys liikutti, mutta hän istui edelleenkin pää käsien varassa, sanoen vain hiljaa:

— Minun ei ole nälkä.

— Mutta ei ole hyvä, että sinä jäät tänne yksin…

— Minä tahdon olla yksin.

Eno käveli mietteissään lattialla, kunnes uudestaan pysähtyi Heikin luo.

— Koeta ainakin rauhoittua, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Kyllä kai kaikki vielä ennen iltaa selviää. Minä soitan taas heti päivällisen jälkeen sinne… ja ellei äitisi pääse kotiin vielä illallakaan, niin tulen tänne uudestaan.

Heikki jäi yksin. Hänen päätänsä poltti ja ohimoillansa jyskytti. Väsyneenä heittäytyi hän sohvalle, haudaten päänsä tyynyihin…

Illalla tuli äiti kotiin. Hän näytti vuosia vanhemmalta, mutta hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas. Nähtyään Heikin turvonneet kasvot, sanoi hän surullisesti:

— Verner ei siis luottanut minuun, muuten hän ei olisi sinulle kertonut kaikkea.

Heikki ei vastannut heti mitään. Hän vain katsoi äitiinsä, joka nyt riutuneena ja väsyneenä oli hänestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

— Minä uskoin, että sinä olit syytön, sanoi Heikki hiljaa.

Rouva Halldinin silmät kostuivat. He olivat hetkisen vaiti, sillä Heikki ei tahtonut kysyä mitään tämän tuskallisen päivän tapahtumia.

— Neiti Aaltonen tunnusti vihdoin ottaneensa rahat, joista minä olin vastuussa, kertoi rouva Halldin, arvaten poikansa jotakin selitystä odottavan.

— Neiti Aaltonen! huudahti Heikki hämmästyneenä. Neiti Aaltonen oli äidin konttoritoveri ja he olivat aina luulleet häntä hiukan varakkaaksikin.

— Jos minä olisin nuo rahat ottanut, niin tuskinpa olisi se ollut surullisempaa kuin nyt, jatkoi rouva Halldin. — Nyt itkee Selma Aaltosen vanha äiti silmänsä sokeaksi, ja siinä jutussa on vielä paljon muutakin surkeata.

— Mitä? kysyi Heikki arasti.

— Selma Aaltonen anasti rahat antaaksensa ne miehelle, jota hän rakasti… ja kunnottomalle miehelle…

Rouva Halldin nousi ja meni kyökkiin illallista hommaamaan.

Heikki tuijotteli mietteissään kadun toisella puolella palavaan katulyhtyyn, jonka ympärille kevätsumussa syntyi vihertävä utukehä.

9.

Aika oli synkkää.

Idän kaksipäinen, kruunattu kotka oli ryöstönhaluisempi kuin koskaan ennen, ja kohdisti raivoisan hyökkäyksen toisensa jälkeen Suomen valoilla vahvistettuihin oikeuksiin.

Mutta se ei ollut ainoa onnettomuus, joka niinä vuosina maata painoi.

Ilmaa saastutti veljesvihan myrkky. Perheetkin rikkoutuivat; poika nousi isäänsä vastaan, veli ei tuntenut veljeänsä. Kaikki ymmärsivät politiikkaa: miehet, naiset ja lapset. Kaikki siitä puhuivat ja kaikkialla. Kaikki olivat unhoittaneet, että: "Iöytyy ainoastaan yksi hyljättävä mielipide, se joka ei kärsi muita mielipiteitä kuin niitä, jotka ovat sen itsensä kaltaisia". Jokainen oli toisensa tuomari. Useimmista olivat toisinajattelevat isänmaanpettureita, joita oli oikeus kohdella miten halutti…

Otollisia tilaisuuksia alituisesti vaanivat onnenonkijain laumat riensivät vastakkain seisoviin veljesleireihin palvelustansa tarjoamaan, kukin sinne, missä laskelmainsa mukaan luuli parempien lihapatain ääreen pääsevänsä.

Siihen leiriin, joka uskoi virastojemme suomalaisina säilymisen tärkeämmäksi kuin tämän tai tuon myönnytyksen — jotka kerran taas toivottiin takaisin saatavan — siihen liittyi paljon niitäkin, joille edessä häämöittävä, nopea virkaura, oli vakaumuksen sisäisin värin määrääjä. Kyvyn puutteesta kolkutteleva omatunto oli helposti tyydytetty ajatuksilla, että eiväthän venäläiset virkamiehet sitenkään, edes läheskään, olisi noita virkoja hoitaneet. Tulihan kansa ainakin palveltua omalla kielellänsä…

Toiselle puolen taas, sinne, missä hehkuvin mielin ja suurin sanoin julistauduttiin kaiken oikeuden ja kunnian erehtymättömiksi tulkeiksi, sinne riensivät monet, joiden elämä oli ollut täynnä suuria unelmia ja suuria sanoja. Olihan tilaisuus erinomainen. Jonakin suotuisana hetkenä saattoi kääntää kaikki korkean isänmaalliset valonheittäjät itseänsä valaisemaan, ja mikä vielä ihanampaa: samalla tarjoutui erinomainen tilaisuus, rankaisematta, vieläpä suurta suosiotakin saavuttaen, syyttää ja mustata niitä, joita ehken oli kaiken ikänsä kadehtinut, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin maankavalluksesta! Monet tavalliset katurähisijät ja kotirauhanhäritsijät kohosivat niinä aikoina hetkellisiksi kansallissankareiksi.

Mielet katkeroittuivat puolella ja toisella. Elämä Suomessa kävi yhä synkemmäksi.

Pienessä sisämaan kaupungin lyseossakin, jossa Heikki oli oppilaana, jakautuivat sekä opettajat että oppilaat, kahteen jyrkästi eroavaan leiriin: perustuslaillisiin ja suomettarelaisiin.

Oppilaitten jakautuminen tapahtui yleensä heidän vanhempainsa vakaumuksen perusteella ja oli yksilöihin nähden sitä kärjistyneempää, mitä vaikuttavimmassa asemassa kunkin isä sattui olemaan. Useinkin päättivät nuoret "aktivistit" äitiensä inspiroimana, että sitä tai tätä toveria ei tervehdittäisi, toisinaan taas päätettiin olla kutsumatta pannaan julistettuja tanssijaisiin tai muihin nuorten kemuihin. Määräykset ja niistä johtuvat menettelytavat vaihtelivat alituiseen, sillä niihin vaikuttivat monet muutkin seikat kuin puhtaasti "isänmaalliset".

"Tanssijaispanna" kohtasi Heikkiä vain kaksi kertaa. Auerilaisten esimerkkiä seurattiin pari viikkoa myöhemmin insinööri Nyholmilla. Ja näinä viikkoina katselivat onnelliset valitut tyttökoulussa ja lyseossa kutsumatta jääneitä, jotka aikaisemmin olivat olleet hyvinkin mahdollisia, aivankuin nuo onnettomat, yhdessä isäinsä kanssa, olisivat myöneet sielunsa paholaiselle…

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Kauppaneuvos Sandelin, joka oli tunnustetusti ei ainoastaan rikkain, vaan muutenkin kunnioitetuin mies kaupungissa, sanoi eräissä herrain kekkereissä, että hän ei ensinkään hyväksy tuollaista nuorison seulomista ja että hänen talossaan se ei saa tulla kysymykseenkään, vaan että heille kutsutaan kaikki kuten ennenkin, ja ne, joita ei haluta tulla saavat jäädä pois.

Herrat Auer ja Nyholm olivat noloja asian tällaisesta käänteestä, sillä he olivat jo saaneet paljon tunnustustakin isänmaallisesta valppaudestaan… Ja kerran pikku-tunneilla syytti Auer rouvaansa ja Nyholm kälyänsä koko keksinnöstä. Mutta koko kaupunki odotteli suuressa jännityksessä Signe Sandelinin tanssijaisia. Monet tiesivät, että Auerilta ja Nyholmilta jäätäisiin pois. Tietysti he koppavuudessaan senkin saattoivat tehdä, sillä kummatkaan eivät tainneet olla kauppaneuvos Sandeliinille penniäkään velkaa… Mutta vahinko se heille sittenkin olisi ollut, sillä koko kaupungissa ei ollut sellaista salia kuin Sandeliinien. Ja sen talon katon alle astuminen oli kunnia…

Kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Sandeliinille kutsuttiin nuorisoa suojat täyteen, puolueisiin tai vanhempiin katsomatta, eikä kukaan jäänyt tulematta. Ja siihen sitten päättyikin koulunuorisolle pikku-kaupungissa aiottu "tanssijaispanna".

Heikiltä ei alunpitäin kukaan ollut kysynytkään mitä hän ajatteli tai mitä mieltä hän oli, mutta koulussa joutui hän suomettarelaisten kirjoihin luultavasti äitinsä mielipiteitten vuoksi. Ja tämän suurin synti oli se, että hän oli kaupungin suomalaisen nais-yhdistyksen varapuheenjohtaja ja että hän tilasi Suometarta, jota hän aina oli tilannut. Raskain syytös mitä häntä vastaan voitiin tehdä oli kuitenkin kenties se, että hän yhä edelleenkin piti Yrjö-Koskisen rintakuvaa salissaan, vielä senkin jälkeen, kun "Unioonin" rouvat olivat rouva Forssnerin kautta lähettäneet hänelle vakavat terveiset ja hienotunteisen huomautuksen siitä, mitä isänmaa häneltä vaati tällaisena hetkenä juuri tuon kuvan suhteen… Kun rouva Halldin sitten uskalsi olla niin röyhkeä, että lähetti terveisiä takaisin, ja sanoi kunnioittavansa ketä itse hyväksi näkee, sekä omassa kodissaan pitävänsä kenen kuvia häntä vaan haluttaa, niin silloin olivat sillat poltetut…

— Vakaumus, hm! terveisten saaja kohautti olkapäitänsä, vakaumus… tällaisessa tapauksessa saattoi siis vain valittaa, että niin järkevä ja miellyttävä nainen kuin rouva Halldin, oli voinut saada niin onnettoman vakaumuksen…

— Ja säälittävää oli, lisäsi edellisen puhujan ystävätär, että hän niin sokeasti kunnioitti miehensä muistoa, ettei älynnyt ajan vaatimuksia, vaan edelleenkin piti kunniassa kansallisia suuruuksia, jotka kaikki tosi isänmaalliset, valveutuneet henkilöt, jo aikoja sitten olivat jalustoiltaan syösseet.

Eikä rouva Forssner osannut siihen sanoa mitään. Hän oli usein pahemmassa kuin pulassa siksi, että melkein kaikki ihmiset, joitten kanssa hän puhui, olivat oikeassa… ja varsinkin aina viimeinen puhuja. Pahinta oli, ettei hän parhaalla tahdollaankaan päässyt selvyyteen, mikä kanta hänen miehellään olisi ollut, jos hän vielä olisi elänyt. Siinä suhteessa oli hänen ystävättärensä Anna Halldin paljon onnellisempi, hän kun sai kulkea aivankuin viitoitettua tietä…

Koulussakin unhoittuivat opettajat usein opetustunneillaan esitelmöimään valtiollisista kysymyksistä tai oikeastaan kotoisesta, vihan myrkyttämästä puolue-elämästämme, jokainen tietysti värittäen niitä omain silmälasiensa läpi näkemillään väreillä. Tavallisesti päättyivät tällaiset tunnit siten, että opettaja jakoi, kuten entisajan papit saarnoissaan, koko kansan kahteen osaan: lampaat kunniaan, vuohet ikuiseen kadotukseen.

Kaikkein nokkelampia käännyttäjiä koko koulussa oli lehtori Kouru. Hänellä oli suorastaan virtuoosimainen taito suomentunnillaan livahtaa päivän tapahtumiin, unhoittuen niihin pitkälti ja lavealti.

Oli taaskin suomenkielen tunti. Oltiin runo-opissa. Ikäänkuin sattumalta kirjoitti lehtori Kouru runo-esimerkiksi Yrjö-Koskisen säkeet:

"Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää, paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää."

Oppilaat olivat heti tunnin alussa havainneet, että sinä päivänä lehtori Kouru oli tavallista huonommalla tuulella. Tuskin hän oli kirjoittanut säkeen loppuun, kun hän alkoi pauhata suurista miehistä, lausuen: "suuret miehet" tavalla, joka sai oppilaat ymmärtämään, että hän ne kirjoittaessaan varmasti olisi käyttänyt lainausmerkkiä… Suuret miehet, ne vaaralliset suuret miehet, jotka nostavat itsensä jalustoille ja sieltä sitten saarnaavat heitä sokeasti seuraaville joukoille, joihin kaikki menee täydestä. — Sulhonsa suloutta ylistävä käki! Mikä otus sekin oli, kun kerran jokainen renkikin maalla tietää, että vain koiras käkikukkuu. — Sitten seurasi vielä pitkä saarna "suurista miehistä", jotka toisella kädellä ottavat maaltansa mitä toisella ovat antaneet… niinkuin taas näinäkin päivinä oli nähty Yrjö-Koskisenkin tekevän.

Luokalla oli aivan hiljaista. Oppilaat olivat tähän jo tottuneet. Joukossa oli sitäpaitsi paljon niitä, jotka tällaisista syrjähyppäyksistä nauttivatkin, sillä heidän kodeissaan parjattiin samoja henkilöitä, joita opettajakin koetti mustata. Mutta joukossa oli paljon sellaisiakin, jotka loukkaantuneina itsekseen kysyivät: mitä viime päivien tapahtumilla oli runo-opin kanssa tekemistä ja joista runoilijan ja valtiomiehen rinnastaminen oli aivan yhtä tarpeetonta.

Lehtori Kouru henkäsi ja kokosi nähtävästi ajatuksiansa uuteen sanatulvaan.

— Se on vaan lehtori Kouru, joka sitä sanoo, kuiskasi Antti Wiljakka Heikin vieressä.

Heikkiä alkoi tällainen alituinen näykkiminen kuohuttaa. Eikö enää missään osattu puhua muusta kuin politiikasta! Kotona väittelivät äiti ja rouva Forssner alituiseen siitä, mitä heidän miehensä siinä ja siinä tapauksessa olisivat tehneet. Ja koulussa… Hän ei itsekään tiennyt mitenkä kaikki tapahtui, hän selvisi vasta, kun kuuli omain sanainsa kaikuvan hiljaisessa luokkahuoneessa:

— Ehkä opettaja on hyvä ja jatkaa opetusta!

Koko luokka kohahti vahingoniloisena. Tämähän oli myrskyn enne… Pojat vilkkuilivat vuoroin lehtori Kouruun, joka hämmästyneenä korjasi silmälasejaan, vuoroin tulipunaisena paikalleen istuneeseen toveriinsa. Heikki tuijotti pulpettiinsa ja koetti valmistautua vastaanottamaan ties mitä…

Lehtori Kouru tuijotti Heikkiin hetkisen kuin harhanäkyyn, sillä aikaa kuin luokalla tuskin kuului henkäystäkään… mutta pian hän havahtui ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoi ympäri luokkaa, kysyen:

— No, kuka tahtoo tehdä selkoa loppusoinnusta?

10.

Toukokuun valoisa iltahämy alkoi levitä yli Helsingin. Tornit verhoutuivat kevyeen sineen ja kullankeltainen taivas valaisi kaupunkia lännen puolelta, niinkuin kesästä ja valosta kertova lupaus.

Senaatintorille alkaa kahdeksatta käydessä kokoontua yhä sankempia ihmisjoukkoja. Useimmilla on kädessään ruusuja, joko valkeisiin silkkipapereihin käärittynä tai ilman. Joukko sakenee nopeasti ja ryhmittyy yliopiston edustalle yhä tiiviimmin. Siinä on kansaa kaikista kerroksista. On hienoa pääkaupungin herrasväkeä, kokonaisia perheitä, hyvinvoipaa porvaristoa, työväkeä ja sitten taas yksinäisiä vanhanpuoleisia rouvia maaseutukaupungeista.

Tänään odotetaan uusia ylioppilaita. Millä hetkellä tahansa saattaa jo ensimäinen parvi ilmestyä yliopiston portaille…

Ilma on leppoisan lämmin, keväinen ja sekin osaltansa lisää väkijoukon iloisen herkkää tunnelmaa. Ruusut paljastuvat kääreistään… Jokainen on tahtonut saada kaikkein kauneimpia… Ja kauniita ne ovatkin kaikki. Vehmailla samettihipiäisillä lehdillä kimaltelee pieniä vesipisaroita, jotka antavat niille aamun tuoreuden. Väri koroittaa toisensa vaikutusta, vaalea tumman ja tumma vaalean. Kunpa ne kestäisivät kauniina edes huomiseen, jolloin ne valokuvataan uuden lakin kanssa, muistoksi tästä odotetusta toivojen päivästä…

Samat ajatukset ja samat tunteet yhdistävät siinä kukkineen odottelevaa joukkoa. Ajatellaan menneitä vuosia, monille kodeille vaikeita kieltäymyksen ja aherruksen vuosia, joina tämä päivä on näyttänyt niin sanomattoman kaukaiselta. Mutta nyt se on tullut ja kaikki on kuin unta. Ja monet katseet suuntautuvat tulevaisuuteen, siunaavilla toivomuksilla valaisemaan hänen tietänsä, joka ehken jo seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyy tuonne portaille kultainen lyyra otsallaan…

Yliopiston portaitten vasemmassa pielessä seisoo pari vanhaa naista. Heilläkin on pari punaista ruusua kädessään, mutta koko heidän olemuksensa kertoo köyhyydestä ja suruista. Varsinkin ovat vanhemman naisen uurteiset kasvot kalpeat ja hänen silmissään on ikäänkuin kevyt verho. Hänen kulunut päällystakkinsa on kerran ollut musta, mutta nyt on se vihertävä, ja hänen yksinkertainen hattunsa on jo aikoja sitten yksinäiseksi jäänyttä kuosia. Varmaankin on hän jonkin pikkuvirkamiehen leski ja hänen hiukan nuorempi ja varakkaammin puettu näyttävä toverinsa on kenties hänen sisarensa. Hän on nähtävästi noita kunniallisia pikkueläjiä, jotka elävät elämänsä toisten hyväksi, ja tekevät työtä työn vuoksi, saamatta milloinkaan työstään sellaista palkkaa, että sillä saattaisivat kunnollisesti elää. Kenties hän on opettajatar jossakin koulussa tai "oikea käsi" jossakin pienessä liikkeessä. Hän katselee myötätunnolla vanhempaa sisartansa, jota seisominen nähtävästi väsyttää, vaikka hän koettaakin tuon tuostakin nostaa kokoonpainuvaa laihaa vartaloansa.

— Kyllä ne vuodet sentään kulua osaavat, sanoo hän hiljaa, ehken vain vaitiolon katkaistaksensa. — Minä muistan kuin eileisen päivän, kun sinä lähdit Einon kanssa lyseoon sisäänpääsytutkintoon.

— Kuluuhan se päivä pilvessäkin, vastaa vanhempi, suojaten ruusujansa parin ohi tunkevan naisen rynnistykseltä. He ajattelevat samoja aikoja ja ymmärtävät toisensa puhumattakin. Hetken kuluttua vanhempi kuitenkin jatkaa samaa ajatusta:

— August oli jo silloin hyvin sairas… ja sitä kestikin sitten enää vain pari viikkoa…

— Syksyllä tulee jo kahdeksan vuotta umpeen, ei sitä oikein tahdo voida uskoa, keskeyttää nuorempi, tahtoen nähtävästi johdattaa keskustelua valoisassa sävyssä.

— Merkillisesti on sekin aika kulunut, mutta ilman sinua, Alma, olisi minulta ja Einolta varmasti tie pystyyn noussut. Vanhempi nainen katselee vakavana kiviportaita edessään, kunnes hän väkijoukon kahnauksen johdosta taas muistaa ruusunsa… Nuoremman naisen suun ympärillä värähtää pari kertaa ja hetken kuluttua ilmestyy hänen silmäripsiinsä suuri kyynel… Tunnustus lausuttiin hänelle kenties ensimäisen kerran, mutta enimmän liikutti häntä kai se, että todella oli kyennyt jotakin muille olemaan. Hän etsii laukustaan nenäliinan ja koettaa huomaamatta pyyhkiä kyyneleet silmistään ja virkkaa hetken kuluttua tyynesti:

— Kyllä se on Jumala, joka auttaa, ei siitä saa ihmisille kiitosta antaa.

— Niin tietysti, mutta…

Korkealla, yliopiston eteisessä vilahtaa jotakin valkeata ja väkijoukossa käy sähköinen kohahdus. Samassa juoksee parvi valkolakkisia nuoria ihmisiä yliopiston kiviportaita alas ja torilta nousevat voimakkaat hurraa- ja eläköönhuudot heitä vastaan ja väkijoukko syöksähtää kiviportaita vasten kuin hyökyaalto, sulkeakseen alas juoksevat valkolakit ruusuineen syliinsä.

— Tuolla tulee Ilmari ja Pekka! Näetkö sinä Maijua! Eero! Täällä me olemme. Onnea! No onnea, onnea!

Yliopiston edusta on täynnä riemua ja huudahtuksia ja valkoisia lakkeja, jotka ovat kuin vuosien työn, toiveitten ja kyynelten kasvattamat, vihdoinkin puhjenneet, ihmeelliset kukat, joille vain kauneimmat ruusuistakin uhriksi kelpaavat…

Portaitten pielessä odottelevat vanhat naisetkin, jotka jo monta kertaa ovat ennättäneet pelätä tulevansa kuoliaaksi muserretuiksi, keksivät vihdoin Einonsa portaita alas juoksemassa. Hän on pitkä ja voimakkaan näköinen ja hänen kasvoillaan säteilee jännityksestä iloiseksi lauennut ilme. Hän juoksee suoraan heitä kohden, vaikka he jo ovat pelänneetkin, että hän tuossa suuressa vilinässä on päässyt heiltä huomaamatta ja turhaan etsii heitä.

— Kiitos äiti! Kiitos täti! Hän sulkee heidät samaan syleilyyn ja pitäen heitä kumpaakin kädestä, hän kertoo pelostaan ja jännityksestään… Eihän sitä koskaan tiedä, ja kun hänelle suullisissa kokeissa sattui parikin kertaa sellainen onnettomuus… Mutta nyt on kaikki ohi… Hän kohottaa lakkiansa hiukan ylemmäksi otsaltansa, tai kenties hän sitä muuten vaistomaisesti koskettaa, peläten kaiken unta olevan…

Äiti ja täti näyttävät nuortuneilta häntä katsellessaan. Hän on niin pitkä… nythän on pidempi kuin koskaan ennen, heidän täytyy katsoa niin armottoman korkealle, katsoessaan valkoiseen lakkiin, jonka mustassa samettivanteessa kultainen lyyra kimaltelee. Kuin toteutuneeseen unelmaansa katsovat häneen vanha äiti ja täti. Heistä on viihdyttävää kuulla hänen puhuvan, heille on kylliksi, kun hän vaan seisoo siinä lakissaan ja ruusuissaan, kasvot palavina. Mutta sitä kestää vain hetkisen. Hän sanoo toveriensa odottavan rannassa. He lähtevät kaikin Luodolle. Kenties oli jo kohta kiirekin. Ei, kyllä hän vielä ennättää saattaa heidät kotiin, kun kello ei ole sen enemmän.

— Kyllähän me yksinkin menemme, että et jää tovereistasi, sanoo äiti, ja täti pahoittelee, että hän kokonaan unhoitti antaa hänelle rahaa illallista varten… Kyllä hänellä on mukanaankin, ellei hän ennätä kotiin tulla. Mutta Eino sanoo ennättävänsä ja onnea säteilevinä lähtevät he kaikin nousemaan Uniooninkatua, pitkälle sillalle päin…

Eläköön huutojen kaikuessa juoksi Heikki Wuollekin, uusi ylioppilaslakki päässään, yliopiston portaita alas. Hän ei aavistanut, että kukaan häntä alhaalla odottaisi, eikä hän mitään sellaista ennättänyt ajatellakaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi huimaavaa vauhtia syöksynyt pauhaten kohisevaan elämään, joka eläköön huudoin otti hänet vastaan… Ihmeellinen keveys oli vallannut koko hänen olemuksensa, niin että hänen melkein täytyi painamalla painaa jalkojansa porraskiviin. Nyt… mikä tenho olikaan eläköötä huutavassa ihmisjoukossa, jonka myötätunto nostavana voimana häntä, ja kaikkia valkolakin voittaneita, vastaan tulvahti. Viehättävää, vetävää oli lähestyä odottavaa joukkoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi…

Mutta portaitten alapäässä ilmestyy ihmisjoukosta yhtäkkiä hänen eteensä Ester Forssnerin valkoisen lakin koristama pää, ikäänkuin suuresta ruusukimpusta kohoavana.

— Heikki, Heikki, onnea! Kas noin, minä sain sittenkin kiinnittää rintaasi ensimäisen ruusun tänäpäivänä. He puristavat toistensa käsiä ja Heikki onnittelee vuorostaan Esteriä, huomaten vasta kömpelyytensä, kun ei ollut häntä kukilla tänään muistanut. Kuinka hän olikin niin typerä ollut. Heikki sanoo siitä jotakin, mutta Ester on tänään verrattomalla tuulella ja nauraa vain:

— Kun minä muutenkin olen tähän heinän painoon uupua! — Ei, mutta enpä minä olisi uskonut, että ylioppilaslakki sinua, Heikki, noin pukee! Se ei tee sinua yhtään nulikkamaiseksi. Jospa näkisit Gösta Sundin! Hän on aivan kuin kynitty lintu! — Ja Ester nauraa vallattomasti. Samassa tunkeutuu ihmisjoukosta rouva Forssner, kasvot punoittavina. Hän suutelee Heikkiä äidillisesti, onnittelee ja alkaa sitten torua Esteriä, joka oli jäänyt kaikessa rauhassa tähän juttelemaan, vaikka hänen oli pitänyt johdattaa Heikki hänen luoksensa, taaemmaksi, sillä hän aina niin hirveästi pelkäsi tungosta…

— Kas tässä ovat sinun äitisi ruusut, ja tässä neiti Engströmin, ja tässä kauppias Saleniuksen ja tässä äitisi konttooritoverien…

— Hyvä ihme, päivittelee Ester, — lukkoneuloja, onko äidillä lukkoneuloja, huutaa hän seuraavassa silmänräpäyksessä, ja alkaa sovitella ruusuja Heikin rintaan. — Nyt on rouva Forssner jo saanut hiukan henkeään vedetyksi ja ojennellen Esterille lukkoneuloja, alkaa hän kertoa tämäniltaisista tunnelmistaan, vähääkään välittämättä ympärillä tungeksivista ihmisistä, joilla kuitenkin on jokaisella omat touhunsa ja kuunneltavansa. — Herran jesta! kuinka minä pelkäsin teidän puolestanne, kun Tyko Nygren ensimmäisinä tuli äitinsä luo ja ajatelkaas, — ilman lakkia! Poika parka oli aivan sinisen harmaa. Kuinka minun kävi sääli häntä ja rouva Nygreniä… Hänellä oli niin kauniita ruusujakin, tottakai lapsellensa hänkin, ja rouva Nygrenin sisarella, valtioneuvoksettarella, oli myöskin mitä ihanimpia ruusuja. Kyllä ne professorit kanssa saisi panna piikkitynnyriin ja laskea noita portaita alas kieriämään…

— Kaikkiko, mamma? nauraa Ester. Eihän nyt! Minä olen jo ennakolta rakastunut professori Wettergreniin.

— Ei, kun syylliset, kaikista turhista rettelöivät, naurahtaa rouva Forssner armeliaasti… innostuen uudestaan pyhään vihaan, kovaosaisten ylioppilaskokelaiden puolesta. — Onko se lasten syy, jos ei ole opetettu… ja tarvitseeko sitä sitten laskea tänne saakka tulemaan, viimehetkeen. Kyllähän minä olen aina sanonut, että neiti Molander ei tiedä ranskankielestä muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, mutta onko se oppilaan syy…

— Äiti, Heikki sai 38 ääntä. Salissa kävi aivan kuin tuulen suhahdus kun se mainittiin.

— Sehän kovin hauskaa, sanoo rouva Forssner makeasti. Hyvää jatkoa vaan eteenkin päin. Tietysti etevyys on erinomainen asia, mutta kyllä minä sentään olen niin hullu, että vähät minä heidän äänistänsä, kunhan vaan läpi pääsee. No, mutta miksi sinä, Ester, panit kaikki vaalean punaiset ruusut toiselle puolen? Hyvä lapsi, noinhan se on aivan muotopuoli!

— No äiti kun puhuu ja sekoittaa.

— Näkee kai tumman ja vaalean vähemmälläkin.

Ester ja Heikki hymyilevät ja Ester järjestää neuloja uudestaan.

— No nyt ne ovat hauskemmin. — Oli se vahinko, että äitisikään ei tullut täksi päiväksi tänne, kyllä kai hän sen verran olisi vapautta saanut, aloittaa rouva Forssner hetken kuluttua, lisäten matalammin: Minä olen taas niin riidellyt hänen kanssaan nimen muutoksestasi. Eikö se sentään ole synti, kun muutetaan nimet, joita isät ovat kunnialla kantaneet?

— Ne isäin nimetkin ovat kerran muutetut, eikä niin kovinkaan kauan sitten.

— Mutta eikös Halldinit oikeastaan polveudu…

— Mutta äiti kulta, älä nyt kesken kaiken rupea tässä paasaamaan noista onnettomista asioista! pyytää Ester, keskeyttäen äitinsä. Hän on saanut Heikin ruusut onnellisesti sijoitetuksi ja tarttuu äitiänsä käsivarresta ja he lähtevät väkivirran mukana esplanaadille päin.

Heikistä on itse ilmassakin jotakin koko olemusta syleilevää. Kaikki ihmiset ovat iloisia ja kaikki ovat nuoria ja kauniita. Kukoistavia kasvoja, kirkkaita silmiä, valkoisia lakkeja ja ruusuja minne vaan katsoi. Mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin Ester Forssner. Hänen silmäteränsä palavat suurina ja alituinen hymy leikkii hänen kasvoillaan kuin auringon heijastus hiljaa väräjävällä lahden pinnalla, ja hänen huulillaan on samaa punaa kuin muutamissa hänen rinnallaan lepäävissä ruusuissa.

Rouva Forssner saattaa nuoria Kappelin edustalle olevaan puistoon, jossa heidän kaupunkinsa tämänpäiväiset valkolakit olivat päättäneet yhtyä. Hän itse liittyy pariin tuttuun rouvaan ja Heikki ja Ester sekaantuvat toisten valkolakkien ja kukkien sekaan, iloisten huudahtusten ja puheen sorinaan.

11.

Luoto ravintolan lasiverannat ovat iloa ja elämää tulvillaan. Katettujen pöytien ääressä juhlivat tänään ylioppilaaksi tulleet, pitkien kouluvuosien jälkeen vielä viimeisen kerran yhdessä, jo huomenna hajaantuaksensa eri tahoille maata.

Valkoisten lakkien sametti hohtaa lumipuhtaana kymmenien sähkölamppujen valossa ja kultaiset lyyrat kimmeltävät otsilla. Minne vain katsoo, niin kaikkialla on hehkuvia kasvoja, iloisia silmiä ja nauravia suita.

Nuoriso juhlii voiton päivänä. Edessä on elämä, ihmeellinen elämä, johon he nyt katselevat kuin kukilla ja köynnöksillä koristettuun juhlasaliin.

Tarjoilijat kiidättelevät pöytiin ruokia, viinejä, jäätelöä ja kahvia. Kevään kukkien joukossa kuultavat pöydillä vichy-vesipullot, viinit ja liköörilasit niinkuin suuret smaragdit ja almandiinit, lisäten juhlan yltäkylläistä väriloistoa, johon ulkona valkenevan toukokuun aamun kajastus yhä enemmän pyrkii heittämään satumaista, sähkövalon kanssa taistelevaa, sinistä hohdetta.

On melkein yhteen menoon laulettu pari maakuntalaulua. Nyt on ilma täynnä puheensorinaa ja naurua ja lasienhelinää.

Eräässä pöydän kulmassa, lähellä verannan lasiseinää, juttelee muuan naisylioppilas miehisen toverinsa kanssa. He ovat viipyneet menneissä vuosissa, muistelleet pieniä ja suuria tapahtumia pienessä koulukaupungissaan, siellä keski-Suomessa.

— Mahtuuhan tuohon kahdeksaan vuoteen paljon, paljon hauskojakin päiviä, sanoo nuori mies, puhaltaen hiukan tottumattomasti savupilven ilmaan.

Neitonen katsoo mitään vastaamatta kevätsumuiselle merelle.

— On se sentään kummallista, että oikeastaan vain menneisyys todella on meidän, sanoo hän hetken kuluttua, kääntyen toveriinsa.

— Nykyisyys myöskin, juuri tämäkin hetki. Maljasi Elli! Elämällä täyteläisesti edessä olevan hetken, on ainoa tapa luoda tulevaisuuttakin, joka kuitenkaan ei ole meidän.

— Ei ole meidän…? Kuinka se kuuluu kovalta… kauhealta, sanoo neitonen, juotuaan lasinsa pohjaan.

— Niin, niin. Meillä ihmisillä on vain menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuus ei ole meidän, se muodostuu sittenkin aina toisenlaiseksi, kuin miksi olemme sen suunnitelleet. Siihen vaikuttavat niin monet seikat, joita emme milloinkaan voi ottaa lukuun.

— Mutta onhan elämä aina niin ankarasti johdonmukaista.

— Niin, senpä vuoksi. Mutta kun on olemassa niin paljon salassa olevia vaikuttimia, niin sen vuoksi usein hämmästymme, kun tulokset ovat kokonaan toisenlaiset kuin mitä olimme odottaneet.

He vaikenevat hetken. Kummankin sisäinen katse kilpistyy muutaman sekunnin aikana yhä uudestaan läpinäkymättömästä verhosta, johon on kirjoitettu: Tulevaisuus.

Tulevaisuus…?

Ulkona aamun valo elpyy yhä voimakkaammaksi ja sähkölamppujen ympärillä leijailevat tupakansavupilvet käyvät yhä sinisemmiksi. Mutta nuoren tytön kasvot muuttuvat hetkeksi vakaviksi. Häneen koskee toverinsa epäilykset. Kuinka hänellä ei tällaisenakaan hetkenä ollut uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Olihan heillä, heillä kaikilla, jotka täällä nyt valkenevan aamun valossa istuivat, olihan heillä, jos kenelläkään, edellytyksiä onnelliseen tulevaisuuteen.

— No terve taas! Mikä nyt niin synkistyttää? kysyy hänen miestoverinsa, kaadettuaan punssia laseihin.

— Ellei meidän koulun tytöistä, ainakin Ester Forssnerista ja Aino Kajavasta, tule jotakin suurta, niin sitten eivät mitkään merkit pidä paikkaansa, sanoo neitonen naurahtaen, koettaen nähtävästi vapautua äskeisistä ajatuksistaan.

— Mahdollisesti, mutta älä sentään ole kovin varma heistä, epäilee ylioppilas veitikkamaisena. — Ja minkälaista suuruutta sinä tarkoitat?

— Tietysti sitä, että heistä tulee kuuluisia naisia! — Neitonen on loukkaantuvinaan.

— Ethän vain tarkoita surullisen kuuluisia…?

— Varo itseäsi! Tuon minä sanon Esterille, uhkaa neitonen. Ja kun vieressä istujat samassa hetkeksi taukoavat hiljaisemmin juttelemaan, niin käyttää hän tilaisuutta hyväkseen ja huutaa pöydän toiseen päähän: Ester, Ester!

— Koetappas vain! Elli, minä suutun, jos sinä… hätääntyy uhattu, mutta neitonen koettaa vain itsepintaisesti saada Esterin huomion puoleensa ja onnistuukin vihdoin.

— Mitä pahaa minä taas olen tehnyt? kysyy Ester hymyillen.

Puhujat vaihtavat nauraen taistelevan silmäyksen.

— Erkki Honkala tahtoo juoda sinun maljasi, ja minä myös, sanoo neitonen lasiansa nostaen. Esterkin nostaa heille lasiansa, ystävällisesti nyökäten, ja kääntyy nopeasti hiukan kovaäänisiä naapureitansa kuulemaan. — — —

— Suomi on luotava uudestaan — ja me luomme sen uudestaan! — Antti Wiljakan kookas nyrkki kolahti pöytään, niin että lasit helähtivät. Tytöt kiljahtivat kuorossa. Mutta Antti Wiljakka jatkoi edelleen:

— Mitä me näemme muuta kuin riitaa, hometta ja vanhaa hapatusta, minne vaan katsommekin. Kirkko on vanhoillisista vanhoillisin, koulut ovat vanhoillisia — se oikeus meillä kai on tällä hetkenä sanoa! Virastot…! Parasta vaieta niistä. — Tiede ja taide ovat sitä, mitä milloinkin tuuli tuo. Ja sanomalehdet, joitten pitäisi koota voimia yhteen, valaista ja herättää, ne ovat niinkuin toinen toistaan haukkuvia vanhoja ämmiä. Halkovat hiuksia, taistelevat rikoista tunkiolla. Oman puolueen mies on niistä aina oikeassa, silloinkin, kun tavataan parhaillaan vääryyttä tekemässä, ja toiseen katraaseen kuuluva mies on jo ennakolta tuomittu väärässä olemaan. — Mutta me, me kaikki, laskemme jo piankin nuorta verta vanhaan Suomeen. Eivät ne tämän kummempia nassikoita ole aikanansa olleet, kaikki nuo tarhapöllötkään, jotka nyt niin varmoina oksillaan istuvat, mutta, jumaliste, ne pudotetaan alas! Riidelkööt sitten vanhain kantojen välissä ja nokkikoot vaikka silmät toistensa päästä. He ovat joka tapauksessa museotavaraa. Ja sitten me kokoamme ja yhdistämme kaikki nuoret voimat, niin että vielä — Antti Wiljakka alensi äänensä, niin että vain lähimpänä istujat kuulivat: "… vielä vanhemmat veljetkin…" saavat Suomesta kovan pähkinän purraksensa.

— Hyvä, hyvä! Se on puhetta, josta minä pidän! huudahti Ester Forssner haltioissaan, mutta puhuja ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan jatkoi:

— Luvataan se, Heikki, sinuun, jos kehenkään minä uskon ja sinulla, jos kellään, on tulevaisuutta. Minä olen ylpeä, että sinä kuusi vuotta olet ollut minun vierustoverini, ja minä uskon, että me kaikki olemme joskus vielä ylpeämpiä, että kerran olemme olleet sinun toverejasi, ei niin paljon sinun tämän päiväisen "laudaturisi" tähden, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että me tiedämme, että sinä olet poikain parhaita ja kunnon toveri. Mutta muuan vika sinulla kuitenkin on, jonka vuoksi minä hiukan pelkään. Suoraan sanoen, sinä olet niitä miehiä, joilla on hyvyys vikana…