I. (continued 2)

— Hyvä, hyvä! huusivat Aino Kajava ja Ester Forssner.

Antti Wiljakka tarttui lasiinsa, lausuen vielä: — Mutta koeta oppia puristamaan nyrkkisi yhteen, silloin kun mieltäsi karvastelee ja anna tulla muutamia pystykarvaisia ärräpäitä, niin kyllä siitä hyvää tulee… Hei, maljasi! Mutta vannotaan: me luomme Suomen uudestaan!

— Siihen maljaan tahdon minäkin yhtyä, huusi Ester Forssner. — Miehen malja, jolla on hyvyys vikana!

Lasit kilisivät. Heikkiä huvitti Antin rehti suorasukaisuus, mutta hän oli kuitenkin iloinen ettei Antti jatkanut pidemmältä, sillä hän näytti humaltuvan omista sanoistaan enemmän kuin viinistä. Ja pienimmänkin huomion esineenä oleminen oli Heikistä aina ollut mitä kiusallisinta.

Mutta samassa Antti Wiljakka oli jo meluavassa keskustelussa Ester Forssnerin kanssa ja ympärillä istujain huomio kiintyi heihin. Ja hetken kuluttua huusi Antti, niin että veranta kaikui: Tulkaa pojat! Täällä on neitonen, joka sanoo olevansa, ja aina tulevansa olemaan, paljon innostuneempi mies-asiasta kuin nais-asiasta. Se on suurenmoisesti sanottu!

Ja ennenkuin kukaan oikein ennätti mitään sanoa, niin ylioppilasjoukko oli nostanut Ester Forssnerin tuolissaan harteilleen ja kantoivat häntä verannan päästä toiseen, eläköön-huutojen ja huumaavan melun raikuessa. Pojat olivat haltioissaan ja tytötkin nauroivat ja taputtivat käsiään, vaikka useita Esterin riemukulku hiukan harmittikin.

— Minä tässä jo ennätin ajatellakin, että mistä ihmeestä tuo Ester tänä iltana numeron tekee, sanoi Aino Kajava, voimainsa takaa käsiään paukuttaen.

Hilja Eerola ja Selma Tuomela vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja joku kuiskasi heille takaapäin: — Paras sitä sanoo…

Ester oli aivan riehaantunut, kun hänet vihdoin tuotiin entiselle paikalleen. Hän leyhytteli nenäliinallaan hehkuvia kasvojansa, puhui ja nauroi. Heikki katseli häntä kummissaan. Noin varmana ja rohkeana ei hän vielä ikinä ollut Esteriä nähnyt. Hän näytti vuosia vanhemmalta kuin monet muut samanikäiset tytöt hänen ympärillänsä, tai oikeammin kehittyneemmältä. Ja säteilevän kaunis hän oli. Heikki vilkasi salavihkaa ympärillensä… Ei, ei se vain hänen kuvitteluansa ollut. Ester oli kun olikin täällä kaiken keskustana. Tytöt alkoivat härnätä Esteriä.

— Vastaakin puheistasi! sanoi Aino Kajava ankaruutta teeskennellen.

Ester kääntyi nauraen poikain puoleen:

— Tiesinhän minä, että nuo vielä tulisivat nokkimaan minulta silmät päästäni, sanaini tähden.

— Kyllä me puolustamme, lupasi Antti Wiljakka — ja eihän totuus pala tulessakaan. —

— Ehkä saan luvan kysyä, mikä on se "miesasia", jonka ennen nais-asiaa sanot mieltäsi kiinnittävän? kysyi Selma Tuomela.

Ester näytti hämmästyneeltä, aivankuin hän ei olisi oikein muistanut mistä oli kysymyskään, mutta hän ei kuitenkaan kauan ollut vastausta vailla.

— Hyvät ihmiset, tarkoitin tietysti miehen oikeuksia elämässä ja miehen elämän-työtä, vastasi hän viattomasti.

— Ja mistä syystä se sitten muka on sinua lähempänä kuin nais-asia, ahdisti Aino Kajava kärkkäästi.

— Mistä syystä? matki Ester ivallisesti, — tarvitseeko minun tässä tehdä teille tiliä mistä syystä.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! huusi joku pojista. Ja toisaalta lisättiin: — Sehän on ymmärrettävä asia…

Jossakin nauraa sihitettiin. Esteriä alkoi harmittaa.

— Mistä syystä? kertasi hän, vielä ivallisemmin kuin edellisellä kerralla. — Siitä syystä, että minusta mies on työn tekijä ja nainen on hänen henkevä innoittajansa.

— Älä nyt aina puhu taiteilijoista!

— Sama sopii muihinkin. Tavallinen normaalinainen on ehdottomasti onnellisempi, voidessaan liittää kohtalonsa yhteen rakastamansa miehen kanssa ja voidessaan hänen elämän-työhönsä antaa kaiken kauneimpansa.

— Kuinka vanhoillista! huudahti Aino Kajava, hypäten seisaalleen.

— Tyyntykää nyt neiti! Ehkä se on taas jo uudenaikaistakin, naurahti Heikki.

— Luuletteko te, jos minä tulen elämässä onnelliseksi, että minä yrittäisinkään julkisuudessa esiintyä runoilijana, vaikka minulla olisi minkälaiset edellytykset, jatkoi Ester vielä. En ikinä! Minä siroittelisin aiheet miehelleni, vuodattaisin koko runosuoneni hänen elämäänsä ja elämäntyöhönsä.

— Hyvä, hyvä, huusivat pojat.

— Katso, vaan, että et heitä päärlyjä sikain eteen! nauroi Hilja Eerola. Mutta samassa Antti Wiljakka julisti, että Ester Forssnerilla oli taas puheenvuoro.

Tarjoilijat tulivat laskuineen. — "Mies on luotu sotilaaksi ja nainen sotilaan iloksi!" Ester heitti lauseen tytöille kuin pallon.

— Älä viitsi aina Nietzschellä ratsastaa, ne laulut me jo tunnemme, torui Selma Tuomela. Mutta Aino Kajava lähestyi Esteriä pari askelta ja ainakin näennäisesti vihaisena sinkosi hänelle:

— Tytöltä, joka puhuu tuollaisia, pitäisi riistää ylioppilaslakki päästä.

— Siihen jäisi vielä kuitenkin niin kaunis tukka jälelle, puolusti Antti Wiljakka.

— Ja toivottavasti jäisi vielä jotakin tukan allekin! Ester nauroi itsetietoisesti, napittaen hansikkaitaan.

Ulkona oli seesteä kevätaamu jo valjennut, kun valkolakkinen joukko iloisesti mekastaen lähestyi rantaa, jossa laiva ja muutamia veneitä odottelivat. Helsingin huiput hohtivat ja säteilivät riemastuttavassa valossa ja meren pinta kimoili välkkyen keveiden usvaleijujen alla.

Aamu oli täynnä kirkkautta ja kevään kohisevaa valoa ja voimaa.