KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka. — Aivan pimeä. Isännöitsijän akkunasta tuikkivat valot.

Pekkanen, Naulanen ja Alasinen tulevat.

Pekkanen: Tässä nyt seisomme… Yö on yllä ja alla nurmi. Taivas on kattonamme, valju, tummajuovainen taivas… kotinamme maantie, kylmä ja pimeä maantie… Tämä on palkka, jonka taistelustamme saimme, tämä on vaivojemme, kärsimystemme ja toiveittemme tulos!

Naulanen: Todellakin kaunis palkka! Pienet olivat vaatimuksemme, emme paljoa toivoneet… sitäkään ei meille annettu: kaikki ryöstettiin! Olemme osattomia olentoja! Mitä teemmekään elämässä? Miksi onkaan meitä kärsimään ja taistelemaan luotu?

Pekkanen: Sitä olen minäkin useasti ajatellut. Näinä viime hetkinä olen koko elämää kironnut… olen kironnut isääni, joka minulle elämän antoi, ja äitiäni soimannut, joka minut synnytti… Haa! Eikö vimmastuisi mies eläessään tällaista elämää! Tämähän on alituista kuolemankamppailua, alituista taivaltamista yöllisessä alhossa… Miten paljoa parempi olisi ollut, jos jo lapsena, pienoisena piimäsuuna, olisin pois saanut nukahtaa!

Alasinen: Veikkoseni, ajattelettepa synkkiä ajatuksia…. Älkää, älkää, hyvät miehet sentään tuollaiseen toivottomuuteen langetko!

Pekkanen: Voisimmeko muuta tehdä!

Naulanen: Eikö kyllin ole pimeyttä ympärillämme!

Alasinen: Totta kyllä: me olemme tappiolle joutuneet; me olemme pelimme pelanneet käytetyillä korteilla; me olemme työpaikkamme menettäneet, ja maantielle on meidät asunnoistamme ajettu… Kyllin on syytä, kyliin on syytä itkeä ja valittaa. Mutta ainoastaan naiset tekevät niin… Itkut kuuluvat akoille. Muistakaamme, että miehiä me olemme; muistakaamme, että kannamme housuja jaloissamme! Senpätähden seisokaamme vaappumatta, vaikkakin ympärillämme myrskyt mylvivinä riehuisivat, ja maa ja taivas tulta iskisivät… Emmehän sitäpaitsi vielä ole kaikkea menettäneet…

Pekkanen (Pilkallisesti): Mitä on jälellä?

Alasinen: Henki.

Pekkanen: Kurja henki!

Alasinen: Ja tulevaisuuden toivo.

Pekkanen: Ei mitään tulevaisuuden toivoa! Toivottomuutta ainoastaan…

Naulanen: 'Hämärää ja himmeätä… Onpa kuin koko elämä olisi kuollutta! Tuntuupa kuin koko maailma olisi erämaa, suuri ja suunnaton erämaa vailla varjoisia keitaita, vailla lähteiden hymyilevää hopeaa… Mielisinpä kuolla tällä hetkellä!

Pekkanen: Samoin minäkin. Kulkiessani äsken tuosta puistikon ohitse ja katsellessani yön pimeydessä huojuvia puita, tuli kummallisia aatoksia aivoihini… Ajattelin kuolemaa… Totta tosiaan: eipä paljoa puuttunut, ett'en narua kiertänyt kaulani ympäri ja…

Alasinen (Keskeyttää hänet): No, no, veikkoseni! Ei tyhmyyksiä milloinkaan…

Pekkanen: Tyhmyyksiä! Niinkö? Luulenpa, ett'ei kovinkaan suuri tyhmyys olisi tästä maailmasta erkautua… Sanotaanhan, että kuoleman jälkeen alkaa uusi elämä, entistä valoisampi ja kauniimpi… Minä tosin en sitä usko, mutta…

Alasinen: Kuulehan nyt! Minulla on parisen sanaa sanottavana…

Pekkanen: Olen kuuleva sinua.

Alasinen: Tämä asia koskee teitä molempia… En voi mitenkään ymmärtää, miten olette voineet näin äärettömästi lannistua: mehän olimme lakon alkaessa innokkaimpia miehiä. Muitakin me rohkaisimme… nyt ei teillä ole enää toivon haamettakaan jälellä…

Pekkanen: Silloin uskoimme varmasti lopulliseen voittoon… se meitä rohkaisi. Toista on nyt: tuolla seisoo tehdas, vieraat miehet ja lakkorikkurit sen pyöriä pyörittävät… Voi! jospa olisimme yksimielisinä seisoneet, seisoneet vapisematta, niin voittaneet olisimme…

Naulanen: Varmasti olisimme voittaneet. Mutta ilmestyipä joukkoomme pettureita, jotka oman kukkaronsa eduksi rupesivat patruunan kanssa yhtä köyttä vetämään… Varsinkin tuo Iikkala… Hän kuuluu nyt olevan työnjohtajana…

Alasinen: Työnjohtajana?

Naulanen: Etkö sitä vielä tiedä?

Pekkanen: Niinhän sitä luonnistaa, kun osaa olla viekas! — Haluaisinpa saada käsiini tuon miehen. (Alkaa kuulua lakkolaisten laulua etäältä). Kuulkaa!

Naulanen: Yhä vieläkin ovat he innostuneita.

Alasinen: Kun johtajat uupuvat, niin muut heräävät. Ei se aivan usein sillä tavoin tapahdu. — Mutta lähtekäämme sinne mekin — samaan joukkoonhan me kuulumme.

Pekkanen: Samaan joukkoon… Vielä emme — Jumalan kiitos — ole pettureiksi tulleet, joskin väsyneitä olemmekin.

Alasinen: Kuinka puhutkaan sellaisia! (Menevät puhellen).

(Laulua kuuluu etäältä):

Te vaikka leivän veittekin ja meidät mieroon möitte, ja haavehet ja toivehet kaikk' kaikki maahan löitte, niin sittenkin, niin sittenkin me käymme mielin ylpe'in ja katsein kirkkain, uhmaavin.

Niin sittenkin pää pystyss' on, ja silmä tulta syytää, me emme tahdo rukoilla ja emme tahdo pyytää — ja halpaahan se liiaks' ois! Ei vapaa mies sit' tehdä vois. Pois rukoukset, pyynnöt pois!

Pois murhe, itku, vaikerrus! Ne ei saa painaa meitä, me emme tahdo tähtenne vuodattaa kyyneleitä — Sees olkoon otsa ainiaan! Soi, laulu, soi'os kautta maan kuin myrskytuuli vimmassaan!

Karhunen (Tulee hiljaa ja ajatellen): Tämä kaikki painaa taakkana minun hartioillani; se tekee mieleni niin autioksi ja pimeäksi, niin autioksi ja pimeäksi, ett'en oikein voi käsittää… Koko elämä tuntuu toivottomalta, turhalta, tarkoituksettomalta, josta minä hetkenä tahansa olisi valmis luopumaan. Ei ole siinä enää mitään viehätystä, ei mitään iloa, ei lohdutusta, ellei niitä ennenkään ole viljalti ollut. — Kuin eksyneet harhailemme me pimeässä yössä… Ei kotia, ei leipää… Vaimot kärsivät nälkää, ja lapset ovat nääntyä tämän kurjuuden keskellä… Miehetkin vaivojansa valittavat… Eikä kummakaan! Tällaiset iskut herpaisevat äärettömästi… nähdessään tällaista surkeutta, tulee viisas ja voimakas mies kuin mielipuoleksi. Hän kadottaa kaiken toimintakykynsä, kaiken tahtonsa ja tarmonsa, ja jonkun ajan kuluttua ei hänessä ole kykyä mihinkään…

Voi, että pitikin näin käydä! Mutta miksi emme yksimielisinä seisoneet! Miksi olitte te muutamat niin äärettömän raukkamaisia, että suostuitte sananne peruuttamaan! Ja miksi ilmestyi keskellemme pettureita, jotka kaunein lupauksin kehoittivat ja viekoittelivat lakkolaisia! Haluaisinpa tällä hetkellä teidät käsiini, te kunniattomat konnat! Ja varsinkin sinut Iikkala! Sinut mielisin murskaksi musertaa… Odotappas! Minä haen sinut kynsiini ja väännän niskasi nurin. (Katselee etsien ympärilleen).

Perttilä (Tulee kiivaasti; äkäisenä): Mitä te täällä töllistelette?

Karhunen: Se ei kuulu teihin.

Perttilä: Ettekö muista, että oleskeleminen tehtaan alueella on asiaankuulumattomilta ankarasti kielletty?

Karhunen: Liiankin hyvin sen tiedän… Olettehan sitä ainakin tuhannen kertaa saarnanneet. Mutta minä en aio tuota käskyä noudattaa… kuljen siellä missä haluan…

Perttilä (Kiivastuu yhä enemmän): Te menette heti matkaanne!

Karhunen: Saadaanpa nähdä.

Perttilä (Tarttuen häneen kiinni): Kuuletteko mitä sanoin!

Karhunen (Tempaisee itsensä irti): Hiljaa, mies! Varoitan teitä olemaan alallanne! Vereni kuohuu tällä hetkellä, se kuohuu ja kiehuu kuin myrskyävä meri… Rintani palaa kuin kipenöivä pätsi, ja silmäni syytää tulta ja tulikiveä… Aatellessani tätä elämää, nähdessäni nuo sairaat, vaaleat vaimot, nuo nälkiintyneet, pienoiset lapsukaiset… totta tosiaan: silloin minua surettaa, äärettömästi surettaa, mutta silloin minua myöskin suututtaa, äärettömästi suututtaa… Haa! Tahtoisimpa repiä hajalle kaikki! Tahtoisimpa kostaa kaikille niille, jotka tähän ovat itsensä syypäiksi tehneet…

Perttilä: Tähän olette itse syypäitä.

Karhunen: Mies, sinä valehtelet! Sinähän olet yksi noita kurjia! (Käy hänen eteensä vimmastuneena). Sinähän olet monta kyynelhelmeä vuodattanut… (Viittaa kädellään). Mene tuonne, niin saat nähdä! (Kääntyy äkisti pois). Mutta mieletönkö minä olen! Rupean sinun kanssasi keskustelemaan! Pois tieltä sinä lurjus! Mene toimittamaan sydämmettömän isäntäsi käskyjä!

(Menee kiivaasti; tulee heti takaisin).

Perttilä (Erikseen): Hän lienee totta tosiaan tullut mielipuoleksi.

Karhunen: Tiedätkö missä on Iikkala?

Perttilä: Mitä hänestä?

Karhunen: Sano missä hän on?

Perttilä: Marssi matkaasi!

Karhunen: En ainakaan sinun käskystäsi… (Menee katsellen ympärillensä.)

Perttilä: Jokohan se nyt meni! Järkensä menettänyt mies! Hm… tuollaisia ne ovat jok'ainoa, kuin hulluja kaikki. Ei ole heidän kanssansa leikkimistä, saa hyvin pian korvilleen.

Mokomatkin rehentelijät! Minun käskyistäni eivät he välitä, patruunalle he nauravat, ja nimismiehelle antavat he palttua. Ovat vaan edelleenkin tehtaan alueella, ja taitanevat oleskella siinä ijankaikkisuuteen asti, ellei ankarampiin toimenpiteisiin ryhdytä. Nimismies on perin välinpitämätön… Olisimpa minä hänen sijassaan. Kyllä minä näyttäisin mitä se merkitsee, että ruveta esivaltaa vastaan taistelemaan… (Iikkala tulee). Kas, tuossahan tuo kadonnut lammas tuleekin! Terve!

Iikkala: Terve! Mitä kuuluu?

Perttilä: Hyvää tietysti, hyvää tietysti. Entäs sinulle?

Iikkala: Samanlaista.

Perttilä: Miltä tuntuu olla uudessa toimessasi?

Iikkala: Noh — meneehän se. Meneehän se. Olen täydellisesti tyytyväinen ammattiini… Tiedätkö onko patruuna kotosalla?

Perttilä: Patruuna? Hän meni iltajunassa Helsinkiin.

Iikkala: Mitä siellä?

Perttilä: Häntä ei miellyttänyt tämä melske ja melu… halusi päästä siitä joksikin aikaa erilleen ja sentähden matkusti.

Iikkala: Sepä ikävää! Ja minulla kun olisi ollut hänelle tärkeätä asiaa… Kuulehan! Luokseni on taasen tullut lauma lakkolaisia pyytäen päästä työhön. Mitä teemme heidän kanssansa. Ajammeko menemään vai…?

Perttilä: Onko tehtaassa tyhjiä paikkoja?

Iikkala: Noin parikymmentä.

Perttilä: No voimmehan sitten… Tai ei! Potki heidät helvettiin! Kun eivät kerran silloin taipuneet kun muutkin, niin hankkikoot muualta työtä. Me emme rupea "kruusailemaan".

Iikkala: Sitä mielipidettä olen minäkin… Menkööt muualle! — Tämä on muuten sangen hauskaa tällainen työnpyytäminen. Sehän selvästi todistaa, että lakkolaisten ylpeys alkaa lannistua yhä enemmän ja enemmän… Mutta nälkä on ankaraa ja voimakasta. Kyllä se taivuttaa, ellei muu taivuta.

Perttilä: Se on jokapäivä nähty. — Kuinka monta lakkolaista onkaan jo ryhtynyt työhän? Ainakin sataviisikymmentä…

Iikkala: Niillä vaiheilla.

Perttilä: Kaunis summa! Kyllä sen heti alussa arvasinkin. — Hieman tyhmästi he sentään tekivätkin…

Iikkala: Sanos muuta!

Perttilä: Kun olisivat vaan vankumatta ja yksimielisinä seisoneet, niin voitto olisi ollut heidän. Vasta nyt sen huomaan. Emme me olisi mitenkään saaneet tehdasta pyörimään, sillä työmiehistä on sittenkin puutetta…

Iikkala: Hölmöjä ne olivatkin, aika hölmöjä! Tuskinpa sen suurempia hölmöjä löytyykään! Mutta eihän se ole kummakaan!

Perttilä: Mitäpä he ymmärtäisivät! — Kuinka paljon kello on?

Iikkala (Vetää kellon taskustaan): Puoli seitsemän.

Perttilä: Jaha, sitten minun täytyy mennä. Käyn vielä vilkasemassa tehtaassa… Näkemiin! (Pois).

Iikkala: Terve! — Oikeastaan pitäisi minun lähteä samaan suuntaan… Peijakas! Kun ei tuo patruuna sattunut olemaan kotosalla… Olisi ollut juteltavaa yhtä ja toista. (Säpsähtää.) Mikä se oli! Tuntui ikäänkuin joku olisi tarttunut kaulukseeni… Täällä saa olla hieman varuillaan… On niin juuttaan pimeä, ett'ei näe tuumaa eteensä… Sitäpaitsi ovat muutamat lakkolaiset luvanneet minulle selkäsaunan. Minkätähden? Jumala sen tietää! Mutta onpa parasta potkia tiehensä…

(Menee poispäin. Samassa tulee vastaiselta suunnalta Karhunen hiipien hiljaa ja äänetönnä.)

Karhunen (Erikseen): Ahaa, lurjus, saanpa sinut vihdonkin käsiini! (Tarttuu Iikkalan nutunhihaan.) Herra työnjohtaja!

Iikkala (Pelosta vapisten): Kuka se on? (Tarkastelee miestä.) Kas, Karhunen! Ja minä kun pelästyin…

Karhunen: Kuuleppas, herra työnjohtaja!

Iikkala: Mitä sull' on asiaa?

Karhunen: Kuuleppas, herra työnjohtaja!

Iikkala: Miksi sinä puhut tuolla tavalla?

Karhunen: Miksi? Onhan se sinun arvonimesi… Mutta jättäkäämme turhanpäiväiset! Minulla on hieman pakistavaa sinun kanssasi.

Iikkala: Anna tulla sitten!

Karhunen: Paikalla. (Tarkastelee hänen pukuansa.) Kas, sinustahan on tullut herrasmies! Pois olet työpukusi heittänyt ja arvokkaampaan pukeutunut… No, sehän onkin luonnollista: sinulla kuuluu olevan uusi virka…

Iikkala (Erikseen): Mitä kummaa hän tarkoittanee…

Karhunen: Hienoa kangasta se onkin, tämä takkisi… Ja valkeat kaulukset kaulassasi hohtavat… Kuulehan, ystäväiseni, tämä puku sopii sinulle mainiosti! Sinä olet aivan kuin herrasmieheksi luotu. Minä onnittelen sinua.

Iikkala: Ja kuulehan; ystäväiseni, minä en voi ymmärtää, mitä puheellasi tarkoitat, sillä se kuulostaa sangen kummalliselta.

Karhunen: Minun mielestäni on se mitä tavallisinta laatua. — Mutta, veikkoseni, sinulla tuntuu olevan kiire… Minne aiot lähteä? Ehkä uudelle värväysmatkalle?

Iikkala (Rohkeampana): Se ei kuulu sinuun.

Karhunen: No, no, ei niin röyhkeästi! — Se taitaakin olla varsin tuotteliasta ammattia, tuo värväystoimi — päättäen ainakin sinusta: nyt olet herrasmies, palkkasi on hyvä — kaikki on toimesi tuottamaa… Etpä taida katua kauppojasi — niin arvelen ainakin ja luulen, että sinäkin olet yhtä mieltä kanssani…

Iikkala: Sano suoraan, mitä tarkoitat?

Karhunen (Kuulematta hänen sanojaan): Sillä siinä virassa ei nälkä sinua milloinkaan saavuta. Tosin olet toverisi pettänyt ryhtyessäsi patruunan palvelukseen; tosin olet sen kautta tullut ylenkatsotuksi ja vihatuksi heidän keskuudessaan, mutta mitäs se tekee, mitäs se tekee! Viisas mies ei koskaan ajattele pikkuasioita. Vai mitä sinä arvelet?

Iikkala (Tempaisee itsensä irti): Minä en arvele mitään! Puhu arvoituksiasi muille, älä minulle.

Karhunen (Tarttuu häneen uudelleen): Ei vielä, veikkoseni! Asiani ei vielä ole loppuun asti puhuttu. Nyt vasta tuleekin pää-asia. Tämä tähänastinen on ollut selittävää alkajaispuhetta… Mutta nyt se alkaa. Kuulehan, herra työnjohtaja, minä olen kauan sinua etsinyt ja hakenut… Nyt olen etsimisessäni onnistunut… Ja tiedätkö, mitä nyt aion tehdä?

Iikkala: Sinua on mahdoton käsittää.

Karhunen: Minä aion antaa sinulle vähän opetusta vastaisuuden varalle… hieman veljellistä kuritusta, joka ei suinkaan ole pahennukseksi sinunlaisellesi konnalle. Olet paljon pahennusta saanut aikaan; olet kylvänyt eripuraisuuden siemeniä oikeuksistaan taistelevien työläisten keskelle ja saanut sillätavoin koko heidän puuhansa tyhjiin raukeamaan… Mutta minä tahdon tänä-iltana sinulle näyttää, mitä maksaa ruveta tovereitansa pettämään… Näetkö tuota suurta puuta tuolla edenpänä?

Iikkala: Päästä heti minut vapaaksi!

Karhunen: Näetkö tuota suurta puuta tuolla edempänä.

Iikkala: Kuulitko mitä sanoin?

Karhunen: Älä reuhdo ollenkaan! Sillä turhaa se on. Minun kourani ovat pidelleet oivallisempiakin otuksia…

Iikkala: Ellet heti päästä minua menemään, huudan ihmisiä avukseni.

Karhunen: Huuda jos tahdot. Kukaan ei kumminkaan sinun ääntäsi kuule: ympärilläsi on ainoastaan vihamiehiä; omat puoluelaisesi ovat kaukana täältä. — Hei miehet, siellä loitommalla, tulkaapa tänne!

(Ankara temmellys Karhusen ja Iikkalan välillä).

(2:nen ja 3:s lakkolainen tulevat).

2:nen lakkolainen: Mistä on kysymys?

Karhunen: Käykääpä kiinni tämän herrasmiehen koivista! Viemme hänet edemmäksi ja annamme asianmukaisen löylytyksen…

3:s lakkolainen (Tarkastelee Iikkalaa): Kuka hän on? — Ahaa, Iikkala! Hauskaa tavata…

2:nen lakkolainen: Mitä kuuluu, herra työnjohtaja?

Iikkala (Erikseen): Minä ole hukassa… (Miehille). Mutta sanokaa nyt, hyvät miehet, mitä pahaa minä oikeastaan olen teille tehnyt; millätavoin olen teitä vastaan rikkonut?

Karhunen (Lyö häntä): Kuinka kehtaat, kuinka kehtaat tuolla tavalla puhua! Enkö jo äsken sinulle selittänyt? — Miehet käykää kiinni! Näytämme hänelle…

3:s lakkolainen: Vedämme hirteen koko kommervenkin…

(Käyvät Iikkalaan käsiksi ja koettavat raahata häntä eteenpäin miespoloisen potkiessa ja kiljuessa).

2:nen lakkolainen: Tuki turpasi, konna!

Karhunen: No, etkö mene!

Iikkala (Toivottomana koettaa irroittautua): Tulkaa apuun, apuun, apuun!

(Pekkanen, Naulanen ja Alasinen, miehiä ja naisia tulee).

Iikkala (Vastatulleille): Auttakaa minua näiden julmurien kynsistä!

Pekkanen: Kas, Iikkala!

Karhunen: Oli hyvä, että tulitte. Tahdomme todistajien läsnäollessa tätä konnaa hiemasen kurittaa… Jokainen hänet tuntee.

Naulanen: Ja jokainen myös tuntee hänen ansioluettelonsa.

Useita ääniä: Annetaan hänelle aika selkäsauna! Se on hyvin ansaittua…

Alasinen: Sidotaan puuhun kiini ja piestään, että kerrankin tietää…

Ääniä: Se tehdään.

(Useat tarttuvat miespoloiseen).

Karhunen: Se on siis yleinen mielipide?

Ääniä: Niin on.

Karhunen: Tulkaa mukaan sitten!

Iikkala (Iikkala on kauhulla kuunnellut viimeistä keskustelua; heittäytyy polvilleen): Armahtakaa minua! Tunnustan väärin tehneeni; tunnustan rikokseni teitä vastaan… Mutta antakaa se anteeksi! Olemmehan tovereita. Lupaan täst'alkaen käyttää itseni kunnollisesti….

Karhunen: Viis sinun lupauksistasi!

1:nen nainen: Kyllä osaat leikkiä laskea! Antakaa vaan, miehet, hänelle aimo iöylytys — senkin lurjukselle!

2:nen nainen: Eikö olisi sittenkin parempi olla väkivaltaisuuksiin ryhtymättä?

3:s nainen: Väkivalta on aina turmioksi.

Karhunen: Suunne kiinni akat!

(Ovat alkaneet viedä Iikkalaa pois näyttämöltä).

Perttilä (Tulee kiivaasti): Ja taasen tappelua! Mitä ihmettä tämä kaikki oikeastaan merkitsee?

Karhunen (Miehille): Älkää puhuko hänelle mitään.

Perttilä: Mikä on aikomuksenne?

Iikkala: Pelasta minut, Perttilä! Hanki lisäväkeä… He aikovat lyödä minut kuoliaaksi.

Perttilä (Ryhtyy asiaan): Konnat! Päästäkää heti hänet vapaaksi!

Pekkanen: Älä sekaannu asiaan; voit ehkä katua sitä.

Karhunen: Älä sekaannu asiaan tai muuten saat saman satsin.

Perttilä (Yrittää temmata Iikkalaa miesten kynsistä): Päästäkää heti hänet irti!

(Ankara temmellys).

Perttilä (Vihansa vimmassa): Kyllä minä näytän teille, te lurjukset! Kyllä minä näytän! Odottakaapas hetkinen! (Rientää vastaiseen suuntaan).

2:nen nainen: Käy minun sittenkin tuota miesparkaa sääliksi… Kyllä tämä nyt on hänen viimeinen hetkensä: miehet ovat äärimmäisyyteen asti vimmastuneet…

Eräs mies: Teillä on lampaan luonto, teillä naisilla. Pienen pienestä mellakasta tulette te pelästyneiksi. Ja heti herää sydämmessänne haikeata sääliä, jos jotakuta konnaa pikkuruisen kuritetaan. — Oi, naiset, karkoittakaa Iikkalan suhteen kaikki säälintähteetkin sydämmistänne: hän on suuri lurjus ja konna. Hän on rahan kuuliainen palvelija ja mammonan orja. Sillä rahan tähden tietysti on hän patruunan 'palvelukseen ryhtynyt, myönyt kunniansa ja maineensa ja tehnyt itsensä perin alhaiseksi ja hyljeksittäväksi olennoksi… Iloitkaamme yhdessä ja yksimielisesti, että tuo lurjus saa kerrankin oikein kunnollisen selkäsaunan!

3:s nainen: Olkoot Iikkalan rikokset meitä kohtaan kuinka suuria tahansa, niin ei kumminkaan ole aivan kunniakasta, että kaikki häntä yht'aikaa kurittavat…

Mies: Miks'ei? Jokaisella lakkolaisella on hänelle yhtäpaljon sanottavaa.

3:s nainen: Mutta maineestaan pitävät miehet eivät milloinkaan ryhdy näin epätasaiseen taisteluun.

Eräs toinen mies: Kyllä minäkin olen Amalian kanssa yhtä mieltä: häpeä on suuren joukon hyökätä yhden ainoan turvattoman päälle — olipa hän sitten tälle joukolle tehnyt rikoksia minkälaisia tahansa. Paheksin mitä jyrkimmästi tällaista menettelyä; melkeinpä häpeän toverieni puolesta…

(Melua. Ruoskanläiskyntää. Avunhuutoja).

2:n en nainen: Kuuletteko?

Mies (Tähystelee etäälle): Nyt nousi melu ampiaispesään. He ovat sitoneet hänet puuhun kiinni ja hierovat lurjuksen selkänahkaa hieman pehmeämmäksi… Kas niin miehet, sillä tavalla! Iskekää kipeään ja armottomasti! Iskekää säälimättä, että veri vuotaa! Lyökää vimmatusti vaikka henki lähtisi! Sillä nyt teillä on mainio tilaisuus. — Iloitkaa, ystävät, sillä lurjus saa ansionsa jälkeen!

2:ne n nainen: Kuuletteko miten hän kiljuu!

Mies: Niin tekee koirakin, kun sitä kuritetaan.

2:nen nainen: Kyllä tämä sittenkin on surkeaa! Koko petolauma on yhden miesparan kimpussa… Miehet, kuinka te voitte noin rauhallisina ja tyyninä tätä kaikkea katsella! Onko teidänkään povessanne minkäänlaisia jalompia tunteita? Jos teissä on rahtuakaan miehuutta niin pelastakaa tuo onneton noiden raivostuneiden käsistä!

3:s nainen: Menkää, miehet! Minäkin teitä pyytämällä pyydän… Ellei hän pian saa apua, pieksävät he hänet kuoliaaksi.

Mies: Sitä parempi! Onhan maailmassa silloin yhtä lurjusta vähemmän. — Mutta tässä seison minä ja ainoastaan katselen tätä näytelmää! Pois sinne missä muutkin! Tahdompa ottaa osaa kuritukseen myös, sillä meidänkin välillämme, Iikkala, meidänkin välillämme on hieman vanhaa hapatusta. (Pois).

2:nen nainen: Sinne meni hänkin. Sinne kai te muutkin kohta katoatte… En voi muuta kuin surkutella. Olisimpa minä mies! Heti hänet pelastaisin, vaikka sydämestäni inhoaankin koko miestä.

Toinen mies: Ajattelen samoin kuin tekin. Menisin mielelläni Iikkalaa auttamaan, mutta varmasti tiedän, että turhaa on yhden miehen yrittää; turhaa on yhden taistella kymmeniä vastaan…

2:nen nainen: Niin puhuvat kaikki, jotka pelkäävät… Olkaa rauhassa: en enää teitä rukoile! Menen itse…

(Aikoo mennä).

3:s nainen (Pidättää häntä): Kuule, Amalia! Hillitse toki luontosi! He eivät häntä pieksekään enää… Katsohan! He ottavat hänet alas puusta…

2:nen nainen: Ovat tainneet jo hengen häneltä riistää… Hyi teitä, te täyskasvuiset miehet! Kehtaattekin! Täst' alkaen katselen jokaista teistä halveksien ja pilkaten… Tai ei! Minä en viitsi edes katsoa teidän päällenne. (Kääntää poispäin kasvonsa).

Karhunen (Tulee kiivaasti. — Muut tulevat vähitellen hänen jälessään): Työ on tehty, ja antoipa se uutta innostusta ja voimaa. Konna sai hieman selänpehmitystä — enemmän kumminkin olisi tarvinnut, koska vielä omin voimin pääsi pakoon pötkimään… Mutta jääköön tämä asia sillensä! (Perässään tuleville miehille). Mitä arvelette, miehet, eikö mennä tehtaaseen ja ajeta joka sorkka sieltä pellolle? Sen ovat he hyvin ansainneet…

Toinen mies: Kehoitan teitä, veikkoseni, olemaan alallanne. Väkivaltaisuuksista ei kumminkaan ole minkäänlaista hyötyä. Koettakaamme käyttäytyä aina — mikäli se on suinkin mahdollista — arvokkaasti ja moitteettomasti.

Alasinen: Minä olen samaa mieltä. Älkäämme ryhtykö enää enempiin väkivaltaisuuksiin.

Karhunen: Mutta minun vereni kuohuu tällä hetkellä! Minä tahdon repiä maahan kaiken, mikä tielleni osuu! Tulkaa, miehet! He ovat riistäneet leivän meidän suustamme… Kyllä minä johdan taistelua.

Pekkanen: Ainakin minä olen valmis. Eespäin, veljet ja ystävät! Eläköön vapaus, eläköön!

Useat (Hattujansa heilutellen): Eläköön!

Karhunen: Mutta rientäkäämme!

Puhuja (Tulee kiireesti): Mitä merkitsee tämä kaikki? Odottakaa, odottakaa! Mikä on aikomuksenne?

Karhunen (Pysähtyy samoin kun muutkin; kummastuneena): Tekö täällä?

Puhuja: Tulen juuri Helsingistä. — Onko tehdas käynnissä?

Karhunen: Ettekö tiedä sitä?

Puhuja: En olisi osannut edes aavistaa! — Milloinka työ alettiin?

Karhunen: Tänäaamuna.

Puhuja: Niinkö todellakin on tapahtunut! — Mistä he ovat saaneet työväkeä?

Karhunen: Mistäkö! Ainakin puolet lakkolaisista on rikkonut lupauksensa…

Puhuja: Puolet lakkolaisista!

Pekkanen: Ja tiedättekö kuka tähän on syypää? Iikkala tietysti — tuo suuri konna ja lurjus. Hän on saanut heidät puolelleen kauniilla sanoilla ja lupauksilla.

Karhunen: Mutta saipa veitikka meiltä hieman löylytystä tänä-iltana. Luulenpa että arvet säilyvät kuolemaan asti…

Puhuja: Se oli aivan tarpeetonta. Väkivaltaisuudet tuovat sangen harvoin kunniaa tullessaan… Sitäpaitsi pitäisi teidän, rehellisinä työmiehinä, pitää siksi paljon kunniastanne, ett'ette edes koskettaisi Iikkalan kaltaiseen lurjukseen.

Karhunen: Hyvä on tuolla tavalla sanoa, kun ei ole elänyt elämää, jota me olemme eläneet. Me olemme kärsineet nälkää ja vilua. Meillä ei ole enää asuntoa, missä yömme viettäisimme… Katsokaa tätä joukkoa! Sen kasvoista kuvastuu tuhansia kärsimyksiä… se on paljon saanut sotia ja taistella näinä viimekuluneina päivinä… Eläessään tällaista elämää, tulee mies kuin mielipuoleksi. Vapiskoot silloin kaikki, jotka jollakin tavoin ovat syypäitä hänen onnettomuuteensa! Hänen suuttumuksellansa ei ole rantoja eikä rajoja… Ei ole ollenkaan kumma, vaikka hän tällaisessa mielentilassa tekisi tekosia, joita jälestäpäin armottomasti katuisi.

Pekkanen: Kaikki tuo on täydellisesti totta. Kuka tietää, mitä vielä olisimme tehneetkään, ellette te olisi tullut meidän mieliämme tyynnyttämään…

Puhuja: Oli siis hyvä, että aikanani tulin. — Mitä muuten tulee tuohon, että yksinään Iikkala olisi tappioonne syypää, niin sitä rohkenen epäillä. Yksimielisyyden puute se on, joka tämän kaiken on aiheuttanut. On myöskin pelkuruus ja raukkamaisuus ollut vaikuttamassa. Mies, joka on vakavasti päättänyt paikallansa seisoa, joka on peloton ja rohkea, jolta ei puutu tahdonvoimaa eikä uskallusta — hän ei milloinkaan kuule kiusaajan kuiskauksia, olivatpa ne sitten kuinka viekottelevia tahansa. Me emme ole olleet pelottomia ja rohkeita. Sanon suoraan, että oma kehnoutemme on meille tappion tuottanut. Kun olisimme vaan vapisematta seisoneet, väistymättä oikealle tai vasemmalle, niin varmasti tiedän, että taistelusta voittajina suoriutuneet olisimme. Työväenpuute on kaikkialla tuntuvasti lisääntynyt. Patruunan olisi lopultakin täytynyt meidän vaatimuksiimme suostua. Sitäpaitsi olisimme me tästä alkaen voineet pitkittää lakkoa vaikka viikkomääriä: toverimme Helsingissä ovat nimittäin keränneet meille avustusta…

Karhunen: Todellako?

Puhuja: Niin. Tähän asti on karttunut noin 200 mk. Nämä rahat annettiin minulle, että toimittaisin ne perille.

Pekkanen: Nuo hyvät toverit!

Eräs vanha vaimo: Kyllä Jumala meitä muistaa.

Karhunen: No nyt ei meidän ainakaan tarvitse nälkään nääntyä. Nyt on syömistä niin kauaksi, kun ehdimme saada uuden työpaikan. — Olkaamme iloisia, veikot ja siskot, että muuallakin on meidän taistelumme vastakaikua saavuttanut! Ja olkaamme iloisia myös, että ainakin me olemme loppuun asti uskaltaneet vaatimuksissamme pysyä! Mitä siitä sitten vaikka ei voittoa saavutettukaan.

Puhuja: Niin, ystävät! Me voimme täydellä syyllä olla onnellisia ja iloisia. Olemme maailmalle näyttäneet, että jo alkaa työväkikin tuntea hartioillaan kahleiden painon, ja ett'ei sekään enää tyydy entiseen sorronalaiseen asemaansa… Pois orjuus! Vapaita me olemme, sillä vapaina me maailmaan synnyimme…

(Nimismies, Perttilä, poliisimiehiä).

Nimismies: Lain ja esivallan nimessä käsken heti teitä hajoamaan. Tehtaan alueelle ei saa täst'alkaen yksikään asiaankuulumaton astua. Pankaa tämä mieleemme. — Sitten yksi asia: Kukaan ei saa poistua paikkakunnalta ennenkuin on toimitettu poliisitutkinto siitä konnantyöstä, joka täällä on tänä-iltana tapahtunut.

Karhunen: Tuota ei teidän olisi ollenkaan tarvinnut sanoa. Luuletteko meitä niin raukkamaisiksi ja pelkureiksi, ett'emme uskaltaisi vastata teoistamme? Voin vakuuttaa teille, herra nimismies, että suuresti erehdytte… (Lakkolaisille). Mutta lähtekäämme laulun soidessa kuin miehet, jotka ennen kaikkea luottavat omaan voimaansa ja miehuuteensa. Mars eteenpäin! Työväen marssi!

(Alottaa laulun, johon muut yhtyvät. Lähtevät verkalleen. — Laulu kuuluu aina loppuun asti).

Jo nouskaa, orjat sorretut, kahleitten inhain alta; Ne pirstatkaatte pirstaksi ja lyökää sorron valta! Vapaita ootte, vapaita! Siis työhön, toimeen innolla: ja maahan kaatuu sortaja.

Näin huudot kaikkialla soi, ja orjat alkaa nousta: jo sotahuudot kajahtaa, jo jännitetään jousta, jo säilät yössä tulta lyö — On alotettu suuri työ, ja aamu koittaa, valkee yö.

Nimismies (On muiden kera katseillaan seurannut poistuvia työläisiä): Te, herra Perttilä, sanoitte minulle äsken, että he olisivat suuria konnia ja lurjuksia — nyt rohkenen jo epäillä sanojenne todellisuutta, sillä minun täytyy tunnustaa, että he ovat tehneet minuun äärettömän edullisen vaikutuksen. Suoraan sanoen: minä melkein ihailen heidän uljuuttansa ja rohkeuttansa. (Poistuvat).

Esirippu.