IV.

LAULU KESÄILLASSA.

Maa viileydellä ja tuoksulla siunataan. Ahoaukeilla suolaheinästä punervilla on vaientunut siritys heinäsirkkain. Joku paimen jossakin kutsuu karjojaan ja kaiku vastaa vuorilla kaukaisilla.

Viel' aurinko, lännen ruhtinas, sätein kirkkain punas akkunat äsken ja puut sekä portinpatsaat. —On tuokion päästä jo sammunut silmä sen, joka hetki se veristyy yhä himmeten. Avaruudessa kuin surusaattona pilviratsaat käy tummina, verkalleen, tulenliekki-harjoin.

Veet tyyntyen odattaa syvin, selvin varjoin. Käy tuuli vielä leyhkinä lyhkäisinä, pian rinnemetsiin uupuen lennostaan. Pajut rannalla muistelevat salamyhkäisinä, mitä laine kertoa ties kotarantaa kaartain meren kaukaisimmilta ääriltä tullessaan.

Syvä rauha ja hartaus käy joka kukkulan saartain, meren yllekin laskeutuin sekä laaksoihin. Hedelmöittävä on jo sen siunaus hiljaisin. Tätä onnea kaipasi helteen hetkinä maa, joka taivasta päin ilouhrina suitsuttaa nyt kaste-rukouksia parahiltaan.

Näin tuntenut et sinä ennen milloinkaan, miten rauha ja hartaus käy yli kaiken maan. Pois huulilta kuolee nyt joka kysymys, syvin kieles on pyhä äänetipysymys: mitä ennen ei, nyt silmäsi näkevät.

Kuin ois ajan, luonnon keskipiste tässä. Kuin ois mua liki, kuin sydäntä kiertämässä suvet menneet kaikki, myös menemättömät.

VUOREN VANHUS.

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää.

Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta.

Useina öinä ilmoitti se minulle unessa itsensä. Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä se jo levitti siipensä ja pakeni, ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään.

Ei ole kuitenkaan kauan kestävä, ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä. Hämmästykää silloin, ihmiset, sillä minä olen sanova teille salaisuuksia, joita jumalatkin vapisevat!

PÄÄSIÄISYÖ.

Tuhat yötä jo nöyrin sydämin Sinun merkkiäs vuotimme, Ylhäisin.

Suur ollut on mielemme ahdistus. Monet kerrat voitti jo uupumus, kun näännytti helle ja rakeet löi, maanpiiriä pimeys ympäröi, rikos siitteli sirkkalaumojaan, viha ruttona saastutti kaiken maan.

Mut tuskan hetkinä kuitenkin Sinun armoos luottaen, Ylhäisin, Sua vartoen omme valvoneet, Sinun tähteäs taivaalta etsineet.

Me vyötimme uskolla kupehet, sydän-ovemme pihtipieliset veren lämpimän kaipuulla pirskottain. —Nyt antaos, Jahve, sun merkkis vain.

Viel' ei Sinun tähtesi yössämme näy. Mut tiedämme: ihmeenä ilmi se käy. Tämä yö kova on Sinun kostosi yö, vavistuksella Pharaon huoneen se lyö; kenen nähdään nukkuvan vuoteessaan, totisesti ei vältä se tuomiotaan; ken soi vihan mieltänsä saastuttaa, hänet nielee liekkejä suitseva maa; oman voimansa tunnosta korska ken on, tänä yönä hän tuiki on voimaton.

—Mut valvojat hartaat, hiljaiset ja, joilla on nöyrät sydämet, tänä yönä ne matkaan kutsutaan ja ihmisen kruunulla kruunataan.

TUULI JA TÄHKÄ.

Imit mullasta voimaa, vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin.

Karu kasvupaikkas kiven syrjässä mätäs. Koet sentään täyttää sun tehtävätäs.

Elojuhlaa varten, pian lähestyvää, mehus tuhlaten kaiken loit, kypsytit jyvää.

——

Kiviturpeen tähkä, minä vapisen vuokses, kun koillistuuli käy korskana luokses.

Yli vainion kiitäin se kiukusta puhkaa, raekuurolla ruoskii ja ulvoo ja uhkaa.

Sen tahto jo taittaa ikimetsien hongat, sen tahtoon taipuu ukonpilvien longat.

Miten monta se mursi sun ystävääsi! Alas mahtajan eessä jo taivuta pääsi.

——

Mut kulkijan korva mykän kuiskeen kuuli: Lyö, sorra ja surmaa, tee työtäsi, tuuli!

Minut, heikon ja hauraan, olet murtava kyllä. Mut voittava tahto on tahtosi yllä:

pyhä luomisen tahto, iankaikkisin, ylväin. Minut löit, minä kuolen —elon siemenen kylväin.

Suven suuremman tullen sato kallis kerran on karttuva laariin elonkorjuun herran.

NIIN MONI HEISTÄ

Niin moni heistä, jotka milloinkaan ei kärsimystä tulleet tuntemaan; niin moni heistä vaikertaen kulki.

Mut moni heistä, joilla tuska vaan ja orjantappurat on osanaan, ei sitä muille kuuluttanut julki,

vaan moni heistä hymy huulillaan on käynyt kärsimyksenpolkuaan, —he tuskan mykkään sydämeensä sulki.

SYDÄMET.

Vaikenevat sydämet turhan melun tähden. Mies miestä vastaan saaliin nähden.

Jäätyvät sydämet lämpöä vailla. Kuka voi hehkua auringon lailla?

Kuka voi jäässäkin syttyä paloon? Sysimustat sydämet vihkiä valoon?

Etsiä taivaalta eksyneen tähden? Kuka voi ruokkia nälkää nähden?

Itkevät sydämet kuollutta lastaan. Kuka veisi ihmisen ihmistä vastaan?

MUISTIKIRJAAN.

Kuin lehti, jota tuuli lennättää, niin kalpeaks ja kuihtuvaksi jää jok'ainut sana, kirjoitettu tähän. Ja sill' on sulle sanomista vähän. On mykkänä se unohtuva pois. kuin sit' ei koskaan kirjoitettu ois.

Jos ehkä kirjoittikin rivin, kaks, jäi vieras sulle sentään vierahaks. Ja sanoja et kaipaa ystävältä. Saat katseen kaikki ymmärtävän hältä; se katse sanaton jää unelmiis ja kieliin sydämen ja kyyneliin.

NUOREMMALLENI.

Niin tulvehtii veri suonissas kuin mahla maan kevätaikaan puussa, ja päivä päivältä sielustas kuvat nousee kuin kukat toukokuussa.

Tarun haltijattaret kruunupäät kuin auki löis lumolinnan ukset yhä uusia ihmeitä tielläs näät, unes luo yhä uudet kangastukset.

Suven leikkiä sun elos ollut on, kevättaivaan kuultoa, kimmellystä, sädesäihkyä äitimme auringon. —Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles välähdyksenä sun oman sielus nähden. Hätäläppänä lyö sinun sydämes yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

PIENI SANA.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa voi. Mut niinkuin vinha tuulenpyörre kauas se kiidätti sydämeni.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa voi. Mut niinkuin ylimmäisin tähti lentänyt ois ohi sydämeni.

Vei laaksoon siniseen, yli vuorijään, vei halki merten kuohujen huimimpain, vei suutelemaan otsaa taivaan tuskassa polttavan kaipauksen.

ONNI.

Se tulee niinkuin kuiskaus, joka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen. Se on kohta niinkuin huikaisevan kirkas sävel, joka polttavana riemuna imeytyy vereen. Sydämen ovelle tullessaan se kumahtaa kuin portinkolkutin. Kynnyksen yli se astuu kaikuvin askelin.

Ja samassa joku, joka siellä sisällä istui ja odotti, vavahtaa niinkuin täyttymyksen edessä ja sytyttää kaikki kynttilät palamaan ja panee piikansa vieraalle verhoksi kutomaan sinisintä silkkiä aavistusten arimmista rihmoista. Toisen se lähettää tuliaismaljaan tyhjentämään kaiken keväisenä mahlana kertyneen ihmeellisen ikävän, kolmannen käskee kaikkia ilon käkiä kukuttamaan.

Mutta itse se on kynnysalla vastassa, syleilyvalmiina käsivarret. Tulijan se taluttaa sisimpään saliinsa varta vasten varatulle istuimelle.

Ja jokainen askel jää vuosia kimmeltämään, kultaisena täplänä.