I

KAIPAUS.

Tän' iltana ken mulle soittelis, kun aurinko on painumassa mereen. Ah, aavain rauhan sanomattoman ken sävelissä valais kuumaan vereen.

Tän' iltana ken mulle soittelis, kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin. Niin olen sairas. Sydän ikävöi nyt pilvien ja iltaruskon häihin.

Tän' iltana ken mulle soittelis ja laulais mulle laulun ikävästä. Oi, että kimmeltävin siivin vois kuin muuttolintu lentää elämästä!

KEVÄT.

Tänään syntyi kevät.

Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmiselle.

Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa.

Anna sen lentää levottomin siivin, kurkien keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainioille, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisessä.

KESKIKESÄLLÄ.

Tähän on ihana oikaista. Kallion kämmenelle. Alastomana. Uimasta päästyä juuri. Otsalla vielä märkien hiusten liuta.

Tässä on kesä. Vieressä, yllä ja eessä. Neilikan terissä telmien. Mansikan punassa posket. Ilojaan ilmoille huutaen lauluna rantarastaan. Kurotat kätesi vain ja kas—se on kesää täynnä!

Tässä on ihana olla. Kesäkiireitä katsella muurahaisten. Tämä on onnea, tämä. Katsella. Aatoksitta. Taivas telttana yllä niinkuin sininen silkki. Katossa huikean kiiltävä kultaraha.

On nyt nahka jo kypsä, on totta maarin. jo, jopa onkin oikea Luojan leivinuuni kallio tämä.

VANHA MYLLY.

Ajanharmain, sammaltunein seinin vasten iltataivaan ruskotusta seisot rantatörmälläsi horsmankukkaisella. Siipitynkäs tuuliin kurkoitat niinkuin käsivarret rukoukseen ojetut.

Piennarpolkus on jo ruohottunut, pitkiin vuosikausiin sill' ei astujaa. Myllykuormat kulkee ohitsesi. Yksinäisenä ja hyljättynä olet oiva siivellisten pesäpaikka.

Lehtokurpan iltaan äännellessä, riihen lämmitessä, lemutessa uudisviljan tuoksun kartanolla viljantuojaa turhaan vuottelet.

Kurpan yksinäisen iltaan äännellessä on kuin hiljaa, hiljaa surisit. Niinkuin vanha, rujo, masennettu ihminen, jok' on elämästä syrjään jäänyt.

ILLAN KANSSA KAHDENKESKEN.

Kanervaista tietä pitkin illan kanssa kahdenkesken. Kuinka tänne uskalsitkin?

Tosiaankin: vaarallista illan kanssa kahdenkesken jäädä kanervien tuoksuun…

Juovut. Turhaan kilpajuoksuun joudut kanssa kaipauksen. Kullan välke kiharoilla, maanitellen: Kiinni ota, annan sata suutelota!— edelläs se hypähtelee kangastiellä, kallioilla.

Tavoittelet silkkisukkaa kangastiellä, kallioilla. Saitko kiinni kultatukkaa? Vielä vai! Sait uuden pinteen: se jo alla nurmirinteen suunsa punaa mansikoilla, karkaa pois ja kämmenellään kahmaa vettä lähtehestä.

Tätä kilpaa et, et kestä. Kompastuit jo ahon aitaan. Joka paikkaan tulet turhaan, niitylle ja nevan laitaan. Turhan turha enää jatkaa. Nääthän: ajatuksen verran kaipuullas on etumatkaa.

Päivän laskevaisen luota, joka kahlaa rämeen rantaa, kaukaa viittoo se jo kättään.

—Kultatukka, vuota; vuota, itseäni toista kertaa puijata en aio antaa!—

Löydät soman sammalmättään. Istut siinä ikävässä. Illan kanssa kahdenkesken.

NUORI HJALMAR.

Ääriä käyn kotirantain, kaipaus sydäntä syö. Valkeiden kuohujen kutsuja kantain aallot paasihin lyö.

Jos kotivuorelle nousen, ah, miten alhaalla oon! Saisinpa taattoni jäntevän jousen —ampuisin aurinkoon!

Kun kotilaaksoja harhaan, kaipaus yltyy vaan: täälläkö, täälläkö aikani parhaan jäisin mä kuluttamaan!

Maanala-vankilan koppiin kuin sydän teljetty ois! Ei! Ulos aavalle, myrskyjen oppiin, päänmenoleikkihin, pois!

Tääll' olet tielläni, taatto, tielläni uljahat työs. Laakerilehvät ja sankarisaatto poikas on saatava myös!

Taattoni tappelumiekan vyölleni vyöttävä oon. Voittajaks jään tahi jossakin hiekan hurmeeni punertakoon.

HELLETTÄ.

Rappusilla vanhan tavan mukaan silmäpuoli Musti loikomassa. Pihaportin pylväspuulla kukko kiekumassa, kaulaa oikomassa.

Seinän puna niinkuin liekki paistaa päivänruusu-jättiläisten takaa. Kynnyskivi polttaa jalan alla.— Eine-untaan niittoväki makaa,

kuorsaa … niinkuin kuorsata se aikois aina ensi heinäkuuhun hamaan, vaikka Mirri ruohonpäitä purren ryhtyy ukonilmaa ennustamaan.

Tiellä tomupilven alta pakoon joku ajaa jyrisevin rattain. Varis vaakkuu. Nousee ukonpilvet koillistaivaan niinkuin kaihi kattain.

AH, ANTEEKS ANNA.

(Anna Haavan mukaan).

Ah, anteeks anna, että rakastan. En tohdi pyytää mitään enempää. Mun ainoaksi osakseni jää se riemu, tuska, että rakastan.

Ah, anteeks anna, että rakastan. Jos mielit vihata, niin vihaa vaan. Sun luotas lähden, kärsin—kuitenkaan ma unhoita en, että rakastan.

KUMPI?

Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on. Sullako onni vai lieneekö mulla: toinen meistä on onneton.

Haudassa toinen ja maanpäällä toinen. Kumpi on ehtinyt päähän tien? Ah minä tiedän: haudassa sinä —kuitenkin minä se kuollut lien.

RUUSUJEN ALLA JUHANNUKSENA…

Sanoisit minulle, onnellinen, sattuiko sinulle jossakin, joskus tuokio onnen täydellisen.

Niin ei koskaan sattunut minulle.

Nytkin tosin ruusujen alla juhanuksena vieraakseni minä onnea kosin. Onkin onnea kyllä, onnen kultia taskullinen.

Sentään puuttuu yks onnen muru, pienen pieni, mut varsin tärkeä, sillä sen puutteessa kaikki puuttuu ja onnesta voi tulla suru.

Mitä voi kaivata ruusujen alla juhanuksena? Mikä voi vaivata, onnen puute?

Lapsia ollaan ruusujen alla. Siis sanon hiljaa kuiskaamalla: —Ei ole kättä, kallista kättä minulle ruusun taittajaksi.

Pieni on puutos,—mut tarpeeksi suuri tekemään onnettomaksi.