III.

AIKA.

Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti kahden pimeyden välillä. Se on päätön rihma, jota tuntematon käsi kerii olemattomasta olleeseen maailmain vavistessa.

Me näemme siitä kulloinkin pisteen, yhden ainoan ikuisesti etenevän pisteen, jonka ohi me kuljemme matkallamme tuntemattomuuteen. Siihen lankeaa valo, jota me nimitämme elämäksi.

—Kenen on se käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty. Tätä kaikkea kysytään. Mutta hapuileva ajatus tapaa vain tyhjyyden, jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

—Eikö kukaan missään, milloinkaan; ratkaise ongelmaa, jonka jokin tuntematon oikku asetti ihmisen arvattavaksi piloillaan ehkä—?

RIKAS LATSAREUS.

Pois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs ja vartes verhoo kultaan, purppuraan. Ei koiran pariss' oven ulkopuolla nyt enää paikkas sinun—kuninkaan.

Käy saleihis ja anna viinis vuotaa, jaa vihdoin oikeutta itselles. Juo maljas pohjaan, pöytäs herkut nauti, niin liennä jano huultes, sydämes.

Hääyötäs hurman sulhasena vietä. Ah, päätä paastos pitkä ikuisuus. Kuin köyhyytes, niin olkoon näännyttävä nyt rikkautes ylenpalttisuus.

NELJÄS ULOTTUVUUS.

Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi.

Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne,—etten nähdä sais, niill' otsillaan on kirjoitettu mitä.

Ei mulle lännest etääll' ole itä. Ei vahvin muuri edessäni kestä, ei syvin kuilu askeltani estä. Ei salatuinkaan salaiseksi jää. Voin nähdä kuolemassa elämää.

Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle.

Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen.

KELLO.

Ihmiset elävät tiukasti tuntien rajoissa. Syövät ja nukkuvat kellonsa komennon mukaan. Tekevät työtä määrätunnit. Tuntien tahtiin ilonsa elävät.

Minullakin kello on seinälläni, mutta se riippuu mykistyneenä.

Vuosia sitten tahallani jätin sen vetämättä. Sen tapoihin näet tuiki tuskastuin.

Se valehteli: ajan tunnein se jakoi tasamittaisin aivan —kuin muka olisi aika aamusta uuteen aamuun joka kerralla yhtä pitkä, kuin ei muka oiskaan tämä tunti tuhannen kertaa tuota ikuisempi.

Niin valehteli kelloni mun. Ei valehtele enää. Saa riippua seinällä joutilaana. Saavat ruostua rattaat. Mitä tunneista minä!—

Kai jossakin … jollakin lienee tarkempi kello, jonka mukaan minulle elämäntunteja jaetaan.

NARRI.

Tän maisen matkani päässä minä naamarin riisun näin. Sen sinkoan matkani päässä nyt lauman naamoja päin.

Nyt tullut on naurun loppu ja narrinilveitten. Kun tullut on naurun loppu, ois, tuokio syytöksen.

Mut moista en lammaslaumaa edes ryhdy ruoskimaan. On ruoskana lammaslauman vain sääli paikallaan.

—Te kuljette sokkosilla kanss' outojen ihmisten. Myös ootte te sokkosilla kanss' oman sydämen.

Te näytätte kirkkaan kilven ja kuljette pöyhkeillen. Jok' ainoan kirkkaan kilven takapuoli on tahrainen.

Te käytätte väärää vaakaa, myös punnukset väärät on. Niin käyttäen väärää vaakaa on arvokas arvoton.

Kell' aina on täytenä vatsa, hän viisaaks kiitetään. Jos vain oli täytenä vatsa, sopi tyhjänä olla pään.

Myös jokaisella ma teistä omat narrintiukuset näin. ja myös jok' ainoa teistä kävi niitä helistäin…

MIKÄ MILLOINKIN.

Simasuu, hymyhuuli— miten milloinkin. Mut huulilla vilppi. yhä silloinkin, meilt' ihminen toinen kun tuomion kuuli.

Hyve, kunnia myötiin— mikä milloinkin. Pelitemppuja tehden yhä silloinkin, elon, kuoleman arpa kun pöytään lyötiin.

ERÄS ANALYYSI.

(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.)

Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää… —sen vietävät, kieltänne hillitkää!— niin, kemistikuningas Salomon tää kristallipullo täyttämä on.

Hyvät, rakkaat kuulijat, katsokaa tätä nestettä, pullossa kimaltavaa. —Joka hetki se vaihtaa väriään.— Tämä neste on elämä nimeltään.

On ollut se tieteelle arvoitus, on tuntematon sen kokoomus. Minä myös tätä nestettä tutkia koin, sadat yöt sitä turhaan analysoin.

Sillä nähkääs: niinkuin väriltään se vaihdella mustaan synkimpään voi valkoisesta, sen kokoomus myös muuntuu. Turha sen tutkimus.

Runoniekkojen kielellä haastellen se on synteesi vihan ja rakkauden, se on itku ja nauru ja lepo ja työ, ja taivaan manna ja hornan yö.

Teen kokeen.—Tummempi pullo tää, hyvät kuulijat, kuoleman sisältää.— Sen toiseen pulloon tyhjensin: upo-uuden tein siten synteesin.

Haa, näättehän: neste katoaa! —Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa: ei pulloissa nestettä ollutkaan, näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.

IHMISAIVOITUKSEN TIET.

(Eräälle haihattelijalle.)

Salamyhkäiset, syvästi ihmeelliset ovat ihmisaivoituksen tiet.

Katsokaas, miten uljaana se syöksyi tyhjimpään tyhjyyteen pyydystämään hyttysiä kunnianhimo-mammuttinsa ruuaksi. Mitä, varastiko se pyrstön riikinkukolta ja läksi kosimaan laakeri-neittä sydän povitaskussa! Oh, sydän! —Sehän unohtui aikoja sitten (kumarrusmatkalla) muutamaan avaimenreikään.

Salamyhkäiset, syvästi ihmeelliset ovat ihmisaivoituksen tiet.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä ja sukeltaakin—viilivatiin. Suloista on sentään sukeltaa viiliin ja unohtaa hometahrat turkissaan. Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa on nousta kylvystä uutena ja sileäkarvaisena niinkuin vastanuoltu vasikka. Mutta vielä, vielä ihanampaa on keinua, keinua, heilahdella edestakaisin kaukana ja korkealla sinisessä äärettömyydessä niinkuin lehmän häntään juuttunut takiainen.

FUTURISTINEN ILTA-AARIA.

Kuulitko, veliseni, kuinka kukko kiekui kolmannen ehtoorukouksensa? Etkö huomannut, kuinka ensimmäinen yöllinen unelma vast'ikään istahti tuuliviirin harjalle tekemään kymmeniä kuperkeikkojaan niinkuin viinissä uitettu ajatus.

Tällä värisevällä hetkellä purjehtii huokaus minun huulillani valmiina ylenantamaan aurinkoja ja rakentamaan tomusta pyramiideja pilviin.

Nyt kuiskasi joku minulle yhdeksän valtameren takaa viimeisen salaisuutensa. Se on vilpillinen ja ihana niinkuin pieni alastomuus naisvartalon viivoissa. Sieluni, virittikö kaipaus sinulle ansan, —sinulle, joka voit onkia tähtiä lätäköistä ja ripustaa ne narrien napinläpeen.

Ole valmis, veliseni; kukonlaulun nuottiin yhtyen veisaamaan ilta-aariasi, jota tällä hetkellä joku rasvainen kokki keittää nauravia kyyneleitä hämmennellen hapantuneen tunteen liemeen.

Tiedätkö, veliseni, mitä teki mies, joka pantiin maailmaa rakentamaan? Hän veisasi aariaa kukonlaulun noottiin, istui pankolla ja antoi isäntänsä yksinään kylvää kalliot kohdalleen ja puhallella pilviä taivaalle.

KÄSI.

Miten pelkään tuota kättä! On se tehnyt työtä monta kunnotonta, tunnotonta. Hyvät jätti tekemättä.

Sorti, kun sen auttaa piti. Mit' ei myödä saisi, möi se. Ilman lyönnin syytä löi se. Kylvöstänsä kyitä iti.

Pelkään kättä pöydälläni. Kunpa kuivettuis se heti! Ah, se mustan ristin veti yli oman elämäni.