SUOMENTAJAN ESIPUHE.

Katso:

"… Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin…"

"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan, ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?…"

— Mene, kysy, tiedustele!

"… Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, — yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan, vaikeaan, ahtaaseen elämään."

Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.

Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina, rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista luostareista, kirkoista.

Löytävätkö he sen sieltä?

Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.

Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien jumalien synnyttäjästä — kansasta.

Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva, syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon edellytys on ihmisen turvana, — ja ihminen voittaa olemattoman edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan — uudesta jumalastansa, kansasta, tovereistaan.

Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.

* * * * *

Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin.

Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on opetettu.

Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä, mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa, työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi.

Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä hakemassa.

Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi.

Mutta mitenkäs on uskonnon laita?

Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa?

Lorua, — kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt, he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen?

Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä taivasta enää tarvittaisikaan…

* * * * *

Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari:

"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten elät, se on sinun asiasi."

Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on oma jumalansa.

"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa mukaan."

Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen — hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille palkan rukouksilla ja pyhällä savulla.

Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset.

Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta.

Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä.

Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä jumalaa.

Entäs kuolema?

Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla olemassa.

Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat, surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.

Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.

Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on tullut, mihin hän menee?

Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon kaikkivaltiaaseen jumalaan.

Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä, siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut, paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat sortavan virkavallan nukuttamina.

Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.

Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa, joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.

Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt, nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa. Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."

Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa.

Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin hakijalle.

"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei.

— Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa… ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä!

Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse.

Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki.

Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista, joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa "minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa kärsimyksiä.

Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta, jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä.

Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut. Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on maailmassa muodostumaisillaan.

Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä.

Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala? Mistä ihminen tulee, mihin menee?"

Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on, miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä.

Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa niitä kahdelta eri taholta.

Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin.

Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia kysymyksiä ollenkaan:

"… Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan kaikki!"

Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari, poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa, välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen:

"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia, ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!"

Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää, jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä kysymykset ovat järjettömiä.

Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta. Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan, mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on tullut ja mihin pitäisi mennä.

Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle sen selvitä järjen avulla.

Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen, vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa, ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen, he hakevat jumalaa ja — kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä heille?

He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä, mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön maailmankatsantokanta antamaan heille sitä?

Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme, osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on luonut kaiken maailmassa.

Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan?

Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille; spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin. Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi, kuolemattomaksi kokonaisuudeksi.

Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää vastustamaton, ihmeellinen voima ja — silloin nousee jumala kuolleista. Ja sitä te juuri haette…!"

Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi.

Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo jumalan.

Mikä jumala se on?

Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää kaikille.

Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne — katsokaa: yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn kansan ruumiissa!

Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne, toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa ja minä olemme sama — kansan etu on minun etuni, kansan suru minun suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät.

Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia — lähtekää nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi, onnellisiksi — kuten lapset!

* * * * *

Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen, se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot, yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen suurin onni.

* * * * *

Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa, jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi.

Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta!

Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä!

Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä olla pahoja…

Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.

Hella Wuolijoki.

Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.

Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla, Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille, johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri, löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.

Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.

Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille. Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias, silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.

Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin. Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan, istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa, silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa. Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.

Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja kuuntelimme lintusten laulua… Larion vihelsi heille — hän olikin siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:

— Kas, kuunteleppas Motjka — minut oli ristitty Matvjeiksi — kuuleppas!

Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat, kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat, erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset. Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina tulivat vallan harmaiksi.

Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin hänelle hiljakseen:

— Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun ja lausui nauraen:

— Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!

Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana, vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.

Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa ihmisiä?

— Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. — Auta itse itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät — se on sinun asiasi!

Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen muistin — oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia suruja.

Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, — vaan Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin. Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa — kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, — ja tekee kumminkin kaiken vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias, oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli mielipuoleksi…

Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen… Ehkäpä soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!

Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista, erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli siellä aina lämmin.

Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus, illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen.

Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä, heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, — niin että pappikin alttarilta hänelle tekee viittauksia, — mihinkäs nyt sinua tuuli vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on hellä, värisee, iloitsee. — Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia — ja usein tapahtui että hän valitti minulle:

— Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät!

Ja se oli totta — pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö, suunsa leveä — hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän, etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut, mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita.

Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin jäniksenpojat ja huutavat:

— Lu-u-ukkari, Larioon, huuu… kotia!

Mutta tuskin he löytävät… Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan talonpojat nauravat.

Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa häntä ihmettelemättä.

Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä.

Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka lausui:

— No lukkari, paneppas "katumusta!"

Sitte juotiin… Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten kimmoaa pallona ylös ja huutaa:

— Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa — onpa hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä? Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä herra Jumala, — älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle — koko sieluni!

— Älä herjaa Jumalaa! — sanoo Larion.

— Minäkö? — huutaa Savelka. — En mitenkään! Ei ole aikomustakaan! Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta — eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti, silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää, nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan, pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:

— No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"

Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa, ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.

Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea, joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki pyytävät:

— Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.

Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle:

— No, — onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää voi kärsiä sinua!

Ja hän muka oli vastannut:

— Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun minua enää ei ole?

— Lörpöttele vaan, — sanoivat miehet.

Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa. Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin:

— Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa!

Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä, vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen.

— No lapset, menköön hän helvettiin! — sanoivat viimein he. — Jos hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa.

Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan.

— Laulusi vuoksi, — sanoivat he, — kumarramme sinua maahan asti, mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan.

Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä kotiin.

Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät he itsekään silloin ole huonoja ja — sehän se on pääasia!

Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään, keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä he ollenkaan pitäneet siitä.

Niinpä lausui kerran lukkari:

Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus.

— Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? — kysyy Savelka.

— Juuri se, — eikä mitään muuta!

— Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. — Koska, jos hän olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata minut!

Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden kanssa:

— Ei pirullinen, vaan — eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä itsessään; jos tahdotte hyvää — on hyvä olemassa; jos tahdotte pahetta — niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne — se ei ole pirullista, vaan eläimellistä!

Ne huusivat hänelle:

— Punapartanen kerettiläinen!

Mutta hän jatkaa kumminkin:

— Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä.

Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen kaikkia hellillä sanoillaan, — kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, — kertoi Larion - puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä — Motja, muista aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska siinä on totuus!

Kysyinpä minä häneltä:

— Tuleeko Kristus pian takasin?

— Pianpa, pian, — sanoi hän. — Pian — koska kuuluu että ihmiset uudelleen hakevat häntä!

Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä, kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka oli sotkeutunut maailman menoihin — ja Larion sääli sitä typerätä suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli kieltänyt tässä maailmassa.

Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä, varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli, Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:

— Oikeauskoiset, uhratkaa!

Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa. Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.

Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui pelottavalta ja samassa hyvältä.

Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:

— Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:

— Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!

— Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin maakunnanpäällikkö! — sanoo Larion ihan hiljaa. — Etteivät vaan tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!

Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin uunilta:

— Mistä te puhutte, setä Larion?

He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka:

— Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä, etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi?

Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle:

— Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas — nyt hieron niitä käsissäni… Näetkö? Sammuta tuli, Larion!

Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu. Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä.

Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle, tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat uuninpäälle minun luokseni, — viinan olivat he myös ottaneet mukaansa — ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan. Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan.

Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää, että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja talonpojilta viisikopekkaisia.

Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu, niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään läksyäni lausui:

— Erinomaista, Motjka!

Ja kerran hän sanoi:

— Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä!

Minä kyselin:

— Missä hän on?

— Kukas sitä tietää?

— Onko hän talonpoika?

— Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies. Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin: tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen, luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin.

Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin ja huusin:

— Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni — on herra!…

Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, — pitihän jollain tavalla puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat, isät ja äidit valittivat lukkarille:

— Kesytähän luoksesi eksynyttä!

Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.

Sitte Larion sanoi minulle:

— Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on, siitä syystä — pitää olla sama kunnia kaikilla.

Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään — olin silloin jo kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi. Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten, pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.

Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä istuimme venheessä, — minä airoissa, hän piti perää — niin johti hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.

Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana, ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:

Ja kysyypä hän: — Miten sitte, Motjka?

Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:

— Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!

Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen, lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.

Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen, että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:

— Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!

Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan rauhallisesti, vaan yhtäkkiä — tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä, mutta Larionia — ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!

Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.

Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla; hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.

Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen; istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista… Suljin silmäni, istuin. Yhtäkkiä — minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös. Kas, Titov seisoo vieressäni.

— Mitä sinä täällä teet, — sanoo hän, — tule, lähdetään!

Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:

— Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.

Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu Titov:

— Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää siltä että se on Jumalan tahto — kas, onpa hän uudelleen antanut elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!

Minusta oli silloin vallan samaa, — elää tahi kuolla, niin miten elää, kuin kenen kanssa elää… Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä toiselle vallan itse huomaamattani.

Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.

Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla, viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa, ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä — eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä. Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi, myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha, lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään, valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän lintujamme.

Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti, ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.

Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.

Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari Vlassia ja uutta lukkaria, — hän oli nuori, kaunis mies, lienee ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen, imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.

Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni — minä aloin rakastaa Jumalaa.

Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin kuvan edessä, ja kas — niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun vakavina ja niin herttaisesti… Aloin itkeä ja asetuin polvilleni Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä. Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla, sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi minuun ja kysyi:

— Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?

Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, — olin usein löytänyt rahoja lattialta, — vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.

— Rukoilin Jumalaa, — sanoin minä.

— Minkälaista Jumalaa? — kysyy hän. — Onpa niitä Jumalia tässä meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!

Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies, tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:

— Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija — lausui hän.

— Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas — pian lähden kirkosta karjamaalle.

Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.

— Kirkko, — sanoi hän, — on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.

Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:

— Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, — ehkä hän on esi-isäsi?

Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan tarkkaan, sanoi hän:

— Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee aika, niin minä itse sanon ja…

Ja siihen vanhus pysähtyikin.

Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän loukkasi minua.

— Varo, — sanoin minä, — kyllä Jumala sinua rankaisee!

Vaan hän mutisi:

— Minä itse — olen Jumala! Niin!

Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä käsitin sen ihan Jumalan sormeksi.

Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa — ympärilläni oli pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille, eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en tietysti voinut käsittää sitä.

Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, — luin kaikki läpi mitkä vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa.

Muistelin Larionin sanat:

— Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa; koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.

Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja Hänen lähellänsä.

Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin, ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.

Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi hampaattomalla suullaan:

— Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?

Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä hänestä talossaan.

Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän tapasi minut sekä siunasi minua — ja minun täytyi suudella hänen kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.

Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku Olga kysyi usein hiljakseen minulta:

— Tuleeko sinusta pyhä mies?

Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja, tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja. Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo, kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat, eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas, eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus, kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta, hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa, ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee pelloilla.

Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä saatana.

Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon, ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana, — vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru — rokon, Jumala leivän, piru — pöllön.

Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa.

Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna:

— Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.]

Minä vastasin:

— Se merkitsee: mihin.

Hiljakseen lausuu hän:

— Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä?

Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa:

— Vaan entä jos metsään?

— "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.] — merkitseekö se "lähden" — kysyy Titov.

— Kyllä.

Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi:

— Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah! Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru hänet voitti… Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet — eikä kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän, orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne joutuvat.

Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt Titov alkoi rukoilla minua:

— Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin!

Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun laulu auringolle — vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa edestä ja eniten pikku Olgan edestä, — hänestä tuli hyvä tyttö, hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin:

Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia…

Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin häpeän Jumalan edessä — en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä, jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen — olen hämilläni, tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.

Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin huomata heitä.

Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.

— Kas — sanoivat he — siinä rukoilijamme!

— Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?

— Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko rahan vuoksi Jumalaan!

— Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?

— Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!

— Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies…?

Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.

Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.

Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:

— Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?

Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:

— Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.

Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin ja lauloi, balalaikan säestämänä:

Herrat ne viettää likkain kanssa öitä pimiöitä Ja likat ne kivulla synnyttää noita orposikiöitä.

Jos likat ne joskus kakaransa herrojen hoiviin antaa, Niin silloin siitä tulee herrain renki mi köyhiltä veroja kantaa.

Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.

Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.

Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja katkeria sanoja:

— Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin kissanpojan pensastoon?

Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni — koska ihmiset kaikki seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä vastaan vieras voima suuntaa sinua?

Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.

Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme: heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut — kirjottipa kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa uhkaillut nyrkilläänkin.

Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, — koska lähistöön oli perustettu tehdas.

Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään, naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:

— Niin.

Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.

Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet, silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.

Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin juovuksiin, ja kun hän kuoli, — jäin minä yksin konttoriin. Titov asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan minua.

Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he joutuvatkin kiikkiin.

Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut oikeassa minun mielestäni — enhän minä ollut aikaansaanut tuota rosvousta!

Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.

Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.

Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset, joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus. Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi — kenties ne ovat veressä?

Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:

— Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!

Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:

— Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?

Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa sivullepäin eikä vastannut mitään.

Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan — ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi vyöhön saakka kaivettu maahan.

— Jos antaisi heille perään? — sanoin minä hänelle kerran.

Ja hän vastasi:

— Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut!

Taas toinen kerta — hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä sanoin hänelle:

— Tämä on mahdotonta!

— Miksi?

— Se on synti.

— Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää rehellisesti. Ymmärräthän?

— Voi sinua roskaa ja tomua! — mietin minä.

— Kuulkaas nyt — tämä jo riittää! — sanoin minä. — Tämä täytyy lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan teidät joka kerta ilmi kylässä.

Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka, irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme toisiamme.

Sitten hän kysyi hiljaa:

— Onko se totta?

— Totta.

Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty lattialle ja sanoi:

— Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä — jopa inhottaa pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita — tuli niistä rehellisiä!

Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät.

Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta.

Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen:

— Mitäs sinä, Matvei, häpeät? — sanoi hän. — Syleillä nainutta naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat? Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, — mitäs sinulle maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia…

Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa! Kerran hän kysyi minulta:

— Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutusta Jumalan luona.

En yhtään pitänyt hänen kyselyistään.

— En tiedä, — sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi:

— Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin, vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu: älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta olisi ollut Sodomassa — niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan, jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas vihaan ja sangen hyvä — vaan missä hänen hyvyytensä näkyy?

En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua.

— Te herjaatte Jumalaa, — sanoin minä. — Te pelkäätte Jumalaa, ettekä rakasta häntä.

Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui.

— Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, — vastasi hän. — Vaan minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa, niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.

Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan, — hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.

Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen inhimillisen rukoukseni:

— En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako kerjäläisiltä.

Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.

Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin — hän tuli konttoriin pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.

Kysyinpä minä:

— Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?

Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään kasvoihini.

— Minulla ei ole paljon asiaa, — sanoi hän, — tulin vaan niiniä pyytämään.

Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.

— Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.

— Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, — lausui hän. — Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja — sinun iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin kumoat kaikki Jumalasi käskyt.

Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle:

— Mitä sinä tahdot?

— Niiniä.

Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa, minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.

— Olettepas kaikki petoja! — sanon minä. — Voidaanko nauraa ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?

Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:

— Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.

— Valehteletpas, — sanon minä, — minä teen työtä leipäni vuoksi.

— Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty!

Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo myötätuntoisesti:

— Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä pitkiä sormia.

Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin muitten ihmisten ajatukset… Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin että sieluni heikontui.

Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus, vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se nostaa taivaan puoleen. — Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä tullut toimeen Olgankaan kanssa.

Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä, vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä ajattelin hänestä suloisesti:

— Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme.

Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle tuntemattomassa surussaan.

Kerran hän kysyi minulta:

— Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi?

Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin. Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä, kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut, vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni —, niitä oli paljon ja kaikki ne olivat — roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että ne olivat roskaa.

— Mieluummin lähden luostariin, — sanoin minä. Hän tuli surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle hiljaa:

— Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin; etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta?

Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, — ja niin tein tässäkin:

— Tulisitkos sinä minun vaimokseni? — kysyin minä. Hän kääntyi pois ja kuiskasi:

— Tulisin.

Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten asia oli.

Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani.

— Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava, vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin… Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri aviovaimoksi eikä leskeksikään…

Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni — mikä sotamies minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen, tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin. Titovin puhe musersi minut kokonaan.

— Noh, sitten lähden luostariin!… — sanoin minä.

— Nyt olet jo myöhästynyt! — nauraa Titov. — Eivät he paikalla vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä. Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin minä sanoin hänelle:

— Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.

— Aha! — lausui hän. — Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa, elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä, kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, — kai sinä olet häneltä jo edeltäpäinkin ansainnut!

Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:

— Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme…

— Ei, — sanoin minä, — kyllä se käy!

Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, — sanani, josta en voinut luopua.

Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni, rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa, vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa, joka katseli valtavana minuun.

Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.

Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti, suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan mietin omia asioitani — miten minä toimeen tulisin?

— Auta, — rukoilin, — Jumalani, ja opeta minua, etten vaan kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.

Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.

Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.

Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan, enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:

— Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu siihen jos tahdot olla ihminen!

Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet, tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut tulla noin kaksisataa ruplaa.

Hän kertoi sen minulle ja kysyi:

— Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.

— Minäkö en uskaltaisi varastaa? — lausuin minä. Siihen ei tarvitse rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla, ruvetaan varastamaan!

Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:

— Vaan entäs synti?

— Itse minä vastaan synneistäni.

— Noh, niinhän se on hyvin! — sanoi hän. — Nyt tiedä, että päivä päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!

Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua pauloihinsa.

Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, — hän otti askeleen, ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja minun silmissäni — vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en laskenut enkä ottanut käsiinikään, — kaikki meni Titoville; tietysti ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.

Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa, — niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin häntä:

— Miksi — sanoin minä, — et sinä voimallasi pidättänyt minua lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? —

Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen ja ajattelin vihaisesti:

— Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!

Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja niin helläksi hänelle kuin vaan voin.

Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi käsitti kaiken tämän.

Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:

— No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille lapsia?

Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.

Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan, nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.

Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin. Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.

Vaan kerran, iltasella, — minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa panttasin talonpoikien karjaa, — saavuin metsästä kylään ja katselin — aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin kynttilä.

Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä, se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös, taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.

Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen kanssa ja minä lausuin:

— Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua! En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?

Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua… Eivätkä ne myöskään kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen vihamielisen itsepäisyyden.

Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.

Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:

— Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, — ja niin täytyykin olla!

Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi, joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle, ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.

Puoliyön seudussa minä tulin kylään — maatilan portilla seisoi Olga ja hänen isänsä, he odottivat minua.

— Missä sinä olit? — kysyi Titov.

— Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.

— Miksi et juossut sammuttamaan?

— Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka olisin siihen sylkenytkin?…

Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta mustunut — oli niin naurettava.

— Teitkö työtä? — kyselin minä. Hän alkoi itkeä.

Titov lausui synkkänä:

— En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä…

— Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, — vastasin minä.

Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?

Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia. Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä tietää ja naurettavaakin — vaan silloin olin liian typerä ja ahne.

Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä kopeekkaa — niin kauniiksi olin tullut.

Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:

— Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa!

Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat, niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä, hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta, kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.

Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis — se oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini katseli meitä, itki — hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten vuosi kyyneleitä.

Titov huusi huutamistaan: — No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy meillä on? Pyhä mies!

Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.

Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, — pappi, piiripäällikkö, kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa, vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä näytteli Migun suurinta osaa — tuo vanhoin päiviinsä saakka kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.

Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin kuulen, kun hän laulelee:

Juokaa kunnes kuralle tulette, Syökää kunnes vatsanne repee.

Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. — Olga nojautui minuun ja kuiskutteli:

— Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!

Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.

Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin; istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.

Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:

— Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi, Matvei!

Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja minä sanoin hänelle:

— Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:

— Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja sisar, rakkaani!

Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin, en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.

Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä, linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten viheriävarpunen oli laulanut.

Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä tiesin — ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.

Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, — harvoja ovat ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden.

Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan oli niissä ylpeyttäkin — minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti, kuten pitikin!

Voi kerjäläispakanuutta!

Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä; sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, — ja alkoi meillä uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, — tällä kaikella olisi voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä.

Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti:

— Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi — joko olet sen unohtanut?

Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen käsitin, ja niinpä sanoinkin:

— Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni teidän kaltaiseksenne, — no, alemmas teitä minä en mene!

— En ymmärrä, — sanoo hän, — mitä sinä minulle tahdot todistaa. Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa!

Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin lyömättä häntä.

Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä — ja nyt minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:

— Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? — sanoi hän. Minä päätin erota konttorista, sanoin vaimolleni:

— Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja pyydystellen!

Ystävättäreni tuli surulliseksi.

— Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi! Sääli tulee isää, sanoi hän, — hän tahtoo sinulle hyvää ja on ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme…

— Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua piinaavat.

Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän hymähti ja kysyi:

— Sotamieheksikö?

Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle — se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei tulisi säälimään tytärtänsä, — olipa hän muutenkin pelannut korkeata peliä Jumalan kanssa.

Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:

— Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.

— En ole terve.

Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen — ja päättäväisyyttäkin oli — vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan välttääkseni Titovia.

Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:

— Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda… Jos sinulle tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.

Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja ajattelin:

— Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa, eikö voimasi olekaan hyvyydessä.

Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.

Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä, noin kymmenisen kanoja — mitäs vielä puuttui?

Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle lahjan kaupungista, valitti hän:

— Mitä varten? Säästäisit mieluummin.

Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin. Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan, viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.

Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni. Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo elämään — eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen, jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?

Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus, täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää, ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.

Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että pääsen asevelvollisuudesta — siihen läpeen en tällä kertaa mene.

Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.

— Mikä sinua vaivaa, Olga?

Alussa hän kielsi — ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.

— Minä kuolen, — sanoi hän, — minä kuolen synnytyksessä.

Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.

— Taas sinä jäät yksin, — sanoi hän, — eikä kukaan sinusta pidä. Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora — minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa…

Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen; tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä — kutsunnat nenän edessä, — toinen lapsi lähellä.

Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä kieltäydyin — silloin meiltä särettiin ikkunalasit.

Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut järjestetyksi.

— Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, — sanoin minä.

Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.

— Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti, vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi, rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun tappanut.

— Kiitän sinua, Jumalani, — sanoi hän, — nyt minä voin rauhassa kuolla.

Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.

Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.

Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin vallan kuuro ja sokea.

Titov minut herätti, — se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen selvästi — hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:

— Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan vahvistua…

Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:

— Mitä sinä tahdot? Mene pois!

— Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni…

Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.

Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja huusin:

— Ole kirottu!

Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, — en voinut nostaa ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa:

— Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi on suuri, vaan hyvä!

Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni.

Ajattelin:

— Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun olemassaoloasi?

Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun:

— Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi!

Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään, öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on kammottavaa, eikä ole voimia elää.

Minä päätin hirttää itseni.

Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni; muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään kuutamo, lattialla oli valojuovia — ne tekivät sieluni vielä synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen — ja yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat tuskastuneina, suuren surun valtaamina.

Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua.

Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo.

Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut oikein hyväntahtoisesti vastaan.

— Istu, juo teetä…

Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta, järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni.

— Kas, missä hänen kirkkonsa on!

Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä.

— Mitä, Matvei, suretko? — kyselee pappi.

— Kyllä suren…

— Jaha!… Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa?

— Ilmestyy.

— Välttämättömästi messuja.

Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan.

— Rukoile innokkaasti! — opettaa pappi. — Äläkä sure — se on vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee…

Minä kysyin:

— Tietääkö hän?

— Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, — sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan jumalankieltäjäksi, muista se!

Papin vaimo sekaantui puheeseen.

— Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen kannellut.

— Ei ole totta, — sanon minä, — hän kanteli, mutta ei Larionin mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa, johon batjushka itsekin on syypää.

— Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä, toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin alkoivat suorastaan haukkua minua.

— Niin sinä, — sanoivat he, — kuin sinun appi-isäsikin — olette molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol — on aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä, sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut…

— Se on totta, — sanoin minä, — Mokri dol on vääryydellä teiltä pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä nousin, aikoen poistua.

— Odotappas! — huutaa pappi. — Entäs rahat messuista?

— Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:

— Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!

Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.

Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti jumalista elämää ja oli hyvin oppinut — hän oli innokkaasti väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä kaikesta sata ruplaa.

— Ei, — sanoi hän, — ei se käy! Kirjota minulle vekseli kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.

Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky. Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, — joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, — kaikki ajatukseni olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen oli taivas minulle.

Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan nurkkaan ja sanoi:

— Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa.

— Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.

— Vaan minä en päästä sinua sisään.

— Minä menen itse!

Sitten hän huomasi etten minä anna perään.

— Mennään, — sanoi hän, — minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä aika naurettava!

Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla.

— No, — mietin minä, — tämä sanoo minulle jotain!

— Miksi tulit? — kysyi hän.

— Sieluni on hämmennyksissä, batjushka.

Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle:

— Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin:

— Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen läsnäollessaan kertoa…

Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski:

— Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt?

— Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta.

Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: — Mitä? Mitä teit? Tolvana!

Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan.

Ja minä sanon hänelle: — Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!

Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi heitellä käsiään ja huusi:

— Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä riivattu!

— Minkä takia polvilleni? sanoin minä. — Jos minä olen syypää, niin en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!

Mutta hän suuttui vielä enemmän: —. Kuka olen minä? Kuka olen minä sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?

Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia. Minä laskeuduin polvilleni. — Vaan hän sihisi uhaten minua sormellaan:

— Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!

Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja unohdin pian tuon vanhuksen — ensimäisen kerran lausuin ääneen ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.

Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:

— Ole vaiti onneton!

Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi:

— Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua!

Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat.

Minä peljästyin myöskin.

— Miten niin, — sanoin minä, — teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan!

— Sinä valehtelet, eksynyt koira!

Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, — alkoi puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä sauhuna.

Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana, sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan, vanhan Jumalan kaltaisena.

Ja minä sanoin rovastille:

— Itse te tulette kerettiläiseksi, — onko se kristillinen Jumala? Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten auttajan ja ystävän sijalle?

Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti:

— Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin, vankilaan, luostariin, Siperiaan…

Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta.

Nousin polviltani ja sanoin:

— Antakaa minun mennä… Vanhus perääntyi, tukehtui:

— Mitä sinä tahdot tehdä?

— Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia, teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin!

Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä.

— Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, — sanoin minä, — vaan jos te toisin uskotte — niin menetelkää uskontonne mukaan.

Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan.

— Aleksei, — huusi hän, — aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut rovastin kanssa.

Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla oli puhetta ja naurua — silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin mielelläni huutanut:

— Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään rumaksi, varokaa!

Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin; tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.

— Mitä minä välitän, — mietin minä, — kuljen peltoja myöten, johonkin kuitenkin tulen?

Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:

— Mikä nimesi?

Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin: [Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää tulevan sulhasensa nimen.]

— En sano, koska minä olen onneton ihminen.

Hän nauroi.

— Juhlapäivinäkö?

Minä en voinut iloita.

— Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa siellä hiukan, tässä on kylmää, — kysyin minä.

Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti:

— Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni, saat teetä!

Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä. Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori, punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata — mitävarten minä olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat?

Kyselin nuoremmalta:

— Mitäs tointa teillä on?

— Virkkaamme pitsejä.

Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita.

Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten silmiä:

— Ja sitäpaitsi — käyskelen kadullakin!

Akka nauroi rasvasta naurua.

— Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön!

Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin niistä pahaa. Tatjana nauraa.