SUOMENTAJAN ESIPUHE. (continued 2)

— Katsos, Petrovna, hän punastuu!

Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan katumusmatkaltani alennuin helvettiin!

Ja niinpä sanoinkin tytölle:

— Tokkohan sellaisilla asioilla kerskaillaan?

Hän vastasi julkeasti:

— Minä ainakin kerskailen!

Akka inisi taas:

— Voi sinua, Tatjana, Tatjana!

Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota, pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa, samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää minua.

— Voi, minun on kuuma!

Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle.

— Kas, — mietin minä, — juon tässä lasillisen, annan heille sitte rahaa ja lähden pois!

Tatjana kyseli reippaasti:

— Mitäs suret?

En minä voinut pidättyä ja vastasin:

— Vaimoni kuoli.

Silloin hän kysyi jo hiljaa:

— Koska?

— Viisi viikkoa sitten.

Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, — kaksi vuottahan olin ollut avioliitossa.

Akka lausui hengästyneenä:

— Vaimoko kuoli — ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän tapaisia on kaikki kadut täynnä.

Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti:

— Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois ja suljen portin. — Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta totisena ja ystävällisenä:

— Onko teillä sukulaisia?

— Ei ole ketään.

— Vaan tovereita?

— Ei tovereitakaan ole.

— Mitä te sitten tahdotte tehdä?

— Minä en tiedä.

Hän mietti ja nousi sitten.

— Näettekös, — sanoi hän, — näyttää siltä, että sielunne on hyvin levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin. Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, — kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte. Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan — minä lähden pois…

Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:

— Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:

— Mitä esipappia?

Vallan hassua, — minä tulin taas hämilleni.

— Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla… tahi oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan — lauseparsi, vaan minä näen unessa joskus rovastin…

— No, — sanoi hän, — hyvästi!

— Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani, jos teille ei ole vaikeata!

Hän istui, hymyili:

— Olen hyvin iloinen.

Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta.

— Antakaa anteeksi suora sanani, — sanoin minä, — vaan tahtoisin tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea leikkiä minun kanssani?

Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi:

— Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten?

— Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää.

— Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana!

Hän nauroi hiljaa, hellästi.

— Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman tyhmyyteni takia!

Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti.

— Meidän joukossamme on erilaisia, — sanoi hän, — on huonompiakin kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin!

Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä:

— Mitenkäs te sitten — puutteenko takia?

— Alussa, — kertoi hän, — eräs minua petti, silloin hänelle kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä… Ja nyt joskus täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan.

Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään sääliä itseään kohtaan.

— Käyttekö te kirkossa?

Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi.

— Kirkon tielle, — sanoi hän, — ei pakoteta ketään.

Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti:

— Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistan Maria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivat Kristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalle elämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä?

Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena:

— Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla?

— Miten niin, — näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme ja Hänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo!

Vaan hän sanoi:

— Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää? Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan minuun itseeni!

Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan minä en jaksanut käsittää.

— Syntieni edestä vastaan minä itse! — sanoi hän, kumartuen luokseni ja hymyillen. — Eikä minun syntini näytä suurilta… Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni eikä tiedä mitään maailman menosta…

Hän vaikeni ja lisäsi sitten:

— Tietysti on muutakin huvia — miehet katselevat! Hän kummastutti minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen.

— Pidittekö kovasti vaimostanne? — kysyi hän.

— Kovasti, — sanoin minä.

Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa.

Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin kiihotti.

Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä, likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien keskeltä.

— Missä täällä on jumalallisuuden alku? — sanoin minä. — Ihmiset istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan edestä — mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut maailmaan — missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on koristanut rakkautensa viisauden?

Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi. Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi.

— Kaikkea minä en käsittänyt, — sanoi hän, — ja muutama asia kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!

Minä sanoin:

— Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!

— Niin, — sanoi hän, — tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta — jos kävisitte hänen luonaan.

— Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!

— Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, — sanoi hän ojentaen minulle kätensä.

Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:

— Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!

— Mitä te nyt, — sanoi hän, — Jumala varjelkoon!

Hän punastui, hämmentyi.

— Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.

Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle? Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.

Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:

— Kas kun odottamatta satuin juhlaan.

Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä tavalla ajatella ihmisestä?

Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.

Aamulla hän naputti ovelle.

— Aika on nousta.

Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.

Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.

Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja; kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.

— Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi… nöyrästi laulavat nuoret äänet.

Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko, eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen ja häpesin… Enhän ollut tullut leikkimään — vaan sentähden että sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita, kuivettuneita kasvoja — vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei kuulu.

Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas, kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta…

Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla ja laulavalla nuotilla.

— Älä syö, — sanoi hän, — nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.

Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?

— Kunnioita, — sanoi hän, — isääsi ja äitiäsi…

— Näettekös, ei minulla ole niitä!…

— Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta…

— Vaan kenties ne elävät vielä?

Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa:

— Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän jakaa armoansa!

— Vaan minä, — näettekös, epäilen sitä…

Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa:

— Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole kukaan ajanut Herran valtakuntaan…

Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä niitä ja minua se kiukuttaa.

Kumarsin hänelle ja poistuin. — Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut tarpeensa mukaan, — yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä. Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton.

Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria. Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta jonkinlaisella huudolla.

Soitettiin iltajumalanpalvelukseen… Ihana kello! Kutsuu lempeästi ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on ikäänkuin pieniä nauloja.

Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja… Enköhän yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi voimaksi.

Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa, kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja silmänsä lupaavat.

— Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.

Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia, enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua… Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:

— Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?

— On minulla noin sata ruplaa.

— Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.

Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.

— Meillä, — sanoi hän, — on yksinkertainen luostari, ihan tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään. Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!

Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä; järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä, kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.

Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.

Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.

Minä rukoilin:

— Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta, tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.

Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!… Jopa päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät, hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä näin hänet unissani.

Varhain aamulla herätti minut Nifont.

— Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, — sanoi hän, — mene leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!

Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin, vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten hyvin naurettavan näkönen, — vaan hänen otsassaan oli suunnattoman syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet silmänsä synkät.

— Kuule sinä, tule nopeammin! — käski hän. Hänen äänensä oli raaka, vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.

Hymyillen sanoi Nifont:

— Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne!

Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi:

— Osaatko taikinaa vastata?

— Olen nähnyt, — sanoin minä, — miten naiset vastaavat.

Hän myrisi:

— Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on maailma kirottu, täytyy se muistaa!

— Mutta olihan Jumalan äitikin nainen.

— No?

— Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia.

— Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut!

Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen.

Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista, hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi!

— Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on noussut!

Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin tulipalossa.

— Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa!

Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois takkini ja käärin hihani ylös.

Hän sanoi:

— Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut… Jaloilla! — Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa…

— Kuka sinulta sitä kysyi?

— Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi:

— Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?

Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän heilutti niitä sangen epäystävällisesti.

— No, mietin minä, koira sinut vieköön!

Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:

— Minä sinut taivutan, mamman poika!… Minä sinulle opetan nöyryyttä!

Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen — ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo käsillä vastata.

Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään: jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi taikinaan.

— Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä pyyhkiäkseni?

Miha suuttui:

— Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä odottanut sinun sääntöjäsi!

Minua nauratti.

— Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä leipää tulevat syömään!

Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi miesraukka ja hirnui:

— Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun julkeudestasi minä ilmotan apotille!

Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi, haukkui, rähisi:

— Nopeammin tee!

Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi.

Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan ja olin jo sisältäpäin ihan noessa.

— Sinä olet nyt erossa ihmisistä, — sanoi hän, — he tekevät syntiä siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi, täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut!

Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi:

— Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä! Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana, vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille. Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää kivillä otsaan, ja — katsos, maailma olisikin pelastunut!

— Mutta eihän se olisi ollut kristillistä!

— Ja vielä kerran minä sanon: suus kiinni! Mitä sinä tiedät kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa! Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa, jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista! Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään, olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait!

Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen sanojensa takia.

— Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää?

Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi:

— On sanonut, on sanonut!… Mutta tiedätkös sinä, miten hän on sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina ja ikuisesti — kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö inhottavaisuutta ja valhetta?

Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia — niitä on, jos tahdot valkosia — niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia.

Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt hänestä, pelkäsin häntä.

Joskus hän kysyi minulta:

— Näetkös alastomia naisia unissasi?

— En, en koskaan.

— Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet?

Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:

— Valehtelija, haureilija!

Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee!

Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa kerroksessa, vastapäätä leipomoa, — näen, ovi ei ole lukossa ja lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa myöten ja kiljuu:

— Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois naisen halu! Vapauta.

Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli.

Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta iloamme…

— Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?

Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:

— Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!

Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.

Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.

Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet harvoin ja ohimennen — jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.

Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.

— Jahah! — huusi Miha. — Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta! Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi, maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian, niin! Täällä hän myös pelaa korttia — apotti, muonavarain- ja rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen luonaan… Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!

Minä en uskonut sitä, en voinut.

Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä Isidoria päästämään minut apotin puheille.

— Mistä asiasta sitte puhuttaisi?

— Uskonnosta, näettekös.

— Mitä sitten uskonnosta?

— Minulla on eri kysymyksiä.

Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua, laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja terävä, partansa pitkä.

— Sano suoraan — lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin tärkeä.

Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.

— Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille. Odota!

Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka oli viholliseni.

Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä:

— Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi minun kanssani uskonnon asioissa…

— Näettekös, en minä tahdo väitellä…

— Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta, vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä asetan sinulle rangaistuksen — päivätyösi loputtua täytyy sinun vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi! Toivo kaikkein parhainta!

Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta ajatuksissani — ja se painoi niin vähän!

Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat häntä.

Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä; tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla. Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta — ja auta, Herra, jalkojani! Oli raskasta!

Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle; metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.

Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää, yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.

Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, — hän oli luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna, ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.

Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. — Mihail oli silloin juuri rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi:

— Veli, olitteko apotin luona?

— Olin.

— Juttelitteko?

— En.

— Ajoiko hän ulos?

— Kuinka niin?

Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi:

— Anteeksi, Herran nimessä!

— Onko hän teidät ulos ajanut?

Hän nyökäytti päällään.

Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi:

— Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi, kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä juoksen nyt?

Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo isossa kaupassa toimessa.

— Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä — se oli vaikeata, häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen." Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä. Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies, raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö, hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin, vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi — pelottaa, en voi, en voi!"

Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät, sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan?

Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat:

—… Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi: "häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. — "Jos koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai minä konna tyttäreni suhteen!"

Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat.

— Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin, ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! — Hän sekä haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja ihmeitä… En voi katsella sitä!

Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut, työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat nukahtaneet — ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan.

Kysyinpä Grishalta:

— Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta, paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, — missä on Jumala?

Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.

Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:

— Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?

— Heidän syntiensä takia, — vastasi hän. — Ja kaikki hänen mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset — kaikki!

— Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?

— Muista Jobia, sinä hullu! — kuiskaa hän minulle.

— Job, — sanoin minä, — ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi — missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen luotu sinun kaltaiseksesi, — älä alenna itse itseäsi, työntäen pois lastasi!

Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden ja syleili minua.

— Rakas veljeni, — kuiskasi hän. — pelkään kauheasti sinun takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.

— Minä en usko pirua — jos Jumala on kaikkivoipa…

Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä rakastin häntä.

Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni, lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla. Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen edessä — ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin, kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni, ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä, vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua. Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi, hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa, sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim, herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:

— Mene Jumalan nimessä!

— Anna anteeksi, olen taas nukkunut!

Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan hiljaa:

— Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!

Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".

Kerran minä kysyin häneltä:

— Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?

— Ei, — sanoi hän, — muuten vaan. Ja huokasi.

— Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!

— Miksi sinä tulit pois maailmasta?

— Tulin vaan.

Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää ja sanoo hiljaa:

— En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:

— Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia… Ja tekee mieli karata luostarista.

Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, — yhtäkkiä, ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, — vahva, reipas, pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä, nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:

— Mitä sinä luostarista haet?

— Minäkö? Syötävää!

— Leipää hankitaan työllä!

— Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, — sanoi hän, — vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran virkamieheksikin.

Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa — nyt minun täytyi tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin, niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti leipomossa ja aina silloin juttelimme.

Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä. Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää, ravistaen suortuviaan ja hymyilee.

Kerran minä kysyin häneltä:

— Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?

— Myöhemmin sanon, — lausui hän, — odota kolmekymmentä vuotta. Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole halua valehdellakkaan!

Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi. Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.

— Meri, — sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit — valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista, niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia saaria siinä.

Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä kuiskaa hän surullisesti:

— Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta… Oi Herra Jumala!

Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.

— Nähdä Kaukaasia, — juttelee Serafim, — se merkitsee nähdä maan todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain valtaistuin.

Grisha huokaa ja kysyy:

— Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?

Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.

— Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä, Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!

Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä. Kysyn häneltä kiukkusesti:

— Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he ovat olemassa?

— Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.

— Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria — kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!

Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän, piru, nauraa hohottaa.

Joskus sanon hänelle kiukkusena:

— Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta leipää!

— Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, — sanoi hän. — Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, — vallan kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet itsekin ottanut vierasta varaa!

Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan puhui aina suoraan:

— Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.

Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?

Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin, vaan Serafim sanoi:

— Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa!

Vaan minä en voinutkaan lähteä — kävin siihen aikaan juttelemassa Mardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä.

Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani ja iloista päivääni.

Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka, johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui maanalaisen asunnon märkään pimeyteen.

Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki, joka istuu liikkumattomana.

Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme; tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka.

Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka.

Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin terävän nenänsä tumman huipun.

Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Noh…

Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka oli elävänä pantu hautaan.

Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:

— Mitäs tahdot?… puhu…

Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:

— Sinä itse riitelet… Miksi riidellä… Jumalaa täytyy palvella nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan yksinkertaisesti rakastaa.

— Minä, näetkös, rakastan Häntä.

— No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä vaan sano — kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei mitään sen enempää.

Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän unohtanut puhumisen, — hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.

Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan… Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani ja minä en liikkunut.

— Rukoile sinä, — sanoi hän minulle. — Ja minä rukoilen sinun edestäsi.

Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.

Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:

— Oletko sinä vielä täällä?

— Olen.

— Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.

Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa, tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä, ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä jo neljättä vuotta!

Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.

— Joku on tullut. Onko se eilinen?

— On, se olen minä.

Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin:

— Älä sinä loukkaa Jumalaa… Mitä sinä tarvitset… Kenties palasen leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen. Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi. Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus! Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he eivät ota sitä pois.

Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.

— Sinä olet vaiti, — sanoo hän miettiväisesti, — se on hyvä. Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti. Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee? Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä. Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti vaan käskee, — lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo! Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin — anna kaikille anteeksi… Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko — anna minulle anteeksi Kristuksen nimessä!

Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen hourailuaan ja ajattelin:

— Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän suhistaa kuivettuneella kielellään:

— Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena… Sillä on niin ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.

Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:

— Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!

Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:

— Kuitenkin piru työnsi… Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä veli? Mene Jumalan nimeen!

Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta… Mitä varten se vanhus on niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä — ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia irvisteleviä naamoja.

Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää — vihaten ja halveksien ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän kuiskasi:

— Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:

— Ohoho…

Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella huokauksella pyhän munkin kuiskausta:

— O-o-o.

Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.

Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani, maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut enää ollenkaan hampaita.

Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:

— No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!

— Niin, kyllä, — vastasi hän kiireesti, — kiitoksia sinulle, kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti!

Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin juhlallisesti — piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli.

Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille.

Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi.

Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni… Lankesi polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui:

— Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri…

— Valehtelet, — sanoin minä, — ja mene helvettiin, mätäne! sinähän paistat leipiä, koira!

Haukuin häntä, en voinut pidättyä.

Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin.

— Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? — sanoin minä. — Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä.

Ja pysyin sanassani.

Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista.

Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena.

— Minkä takia? — kysyin minä.

Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja selitti minulle:

— Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on…

Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan. Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin taloudenhoitajalle:

— Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta, koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon oikeutta ja kohtuutta!

Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan.

— Hiljaa, hävytön!

Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain.

— Se on mahdotonta, — sanoi taloudenhoitaja. — Hänen täytyy ottaa rangaistus vastaan nurisematta.

Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, — hänen äänensä oli syvä ja lämmin:

— Alistu, Matvei!

Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun pitäisi lähteä metsään.

— Kolmen päivän päästä, — sanoi hän, — vaan nämä kolme päivää sinä istut vankilassa! Niin, niin!

Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen.

Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla, siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa, hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat: ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa.

Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää. Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä, huusin, kiljuin, hulluttelin.

— Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja?

Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, — jokainen on kiinni maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla; mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, — vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät, Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka takana tekevät syntiä, ja valheen lähde.

Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa.

Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä.

Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää — kuka uskaltaa riistää valon ihmiseltä!

Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä. Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras, jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat?

— Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti pitkän puheen.

— On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan…

Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään.

Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi.

— Sinua, narria, pidetään arvossa; — sanoi hän, — sinun työintosi on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi?

Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:

— Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi…

Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.

— Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään metsätyötä.

— Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:

— Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!

Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.

— No, minä suostun ja siunaan, — sanoi hän. — Oletpas kummallinen nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä… Kuka tietää, mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?

Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.

Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja leveällä, — kaivat — kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat, hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa:

— En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen kaulaa.

— Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen järjettömyyden.

Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä inisee hän ikäänkuin karhu… Mitä se merkitsee?

Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:

— Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:

— Mene pois luostarista…

— Mitä varten?

— Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut… Lähde pois!

Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani, nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun. Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:

— Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa itsessäsi! Ja minkä tähden?

Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti:

— Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani… Minä en ymmärtänyt mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa:

— Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään kertonut, Herran nimessä!

Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui:

— Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto, halveksit kaikkia, — minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin!

— No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun täytyy, minä en mene, tiedä nyt.

Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee.

— Kuule, Mihail, — sanoin minä. — Minä menen pois jonkun ajan päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy tehdä niin, minun täytyy olla täällä!

— Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan.

Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä.

Minä päätin palvelukseni ja kas — seisoin siis kerran Antoniuksen luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.

Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.

— Tämä, — sanoi hän, — on rukoushuoneeni!

Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli, yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.

Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:

— Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä munkkimaiselta.

— Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.

— Katsos, — sanoi hän, — sinä tuomitset kaikkia, tulet kai minuakin tuomitsemaan.

Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily ei miellyttänyt minua.

— Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä tahdon välttämättömästi käsittää teitä!

Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua.

— Sinähän olet avioton lapsi?

— Kyllä.

— Sinussa on hyvää verta, — sanoi hän!

— Mitä se merkitsee, — hyvä veri? — kysyin minä.

Hän nauroi ja vastasi selvästi:

— Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä, aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä. Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti minua sydämeen — minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, — näin että hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta:

— Mikä sinuun tuli?

Ja minä kysyin häneltä:

— Kenties olette te isäni?

Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi, ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:

— Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot? Kuka on äitisi?

Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja pani veitsen pöydälle.

— Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, — sanoi hän.

Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt almua, eikä minulle sitä annettu.

— No, vaan jos minä olisin sinun isäsi — mitä sitten? — kysyi hän.

— Ei mitään, — vastasin minä.

— Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa, veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:

— Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja nauroi hiljaa.

— Sinä olet rohkea kyselijä! — sanoi hän. — Otinpa — otin, vaan miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.

Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli punanen kivi.

— Tämä on araapialainen veitsi, — selitti hän minulle. — Minä leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla. Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.

Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä haju, — se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.

— No jatketaanpa keskusteluamme, — lausuu Antonius tummalla ja pehmeällä iltabassollaan. — Tiedätkö että minun luonani käy nainen?

— Minä olen kuullut.

— Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.

Minä kysyin häneltä:

— Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?

— Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?

— Minä en ole lukenut niitä.

Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja komensi:

— Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan, jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.

— Minä en tule lukemaan sitä, — sanoin minä. Silloin hän lähestyi minua ja sanoi ankarana:

— Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä varten se on välttämätöntä?… Mene!

Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi, olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni; tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa sielusta — sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä, että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista… Mitä se minuun kuului?

Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.

— Missä samovari on?

— Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?

— Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!

Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua, sanoi hän:

— Jää tänne, juo teetä minun kanssani.

Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki mieleni käsittää jotain.

— Kerro minulle, — sanoi hän, — miten sinä olet elänyt ja miksi sinä olet tullut tänne?

Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.

— Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit ääneen, — sanoi hän. — Eikö luostari auta?

— Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.

Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:

— Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole ratkaissut… Enkä tahdo ajatellakkaan sitä…

Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:

— Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.

Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa merkitystä.

Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä, vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea?

Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja hän seisoi minun edessäni.

— Minä soitin ja soitin! — sanoi hän.

— Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt hyvin raskasta työtä!

— Tiedän.

Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa.

— Minä lähden isä apotin luokse, — sanoi hän, — valmista kaikki kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet oikeassa! Sinä tarvitset toista.

Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä, kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju.

Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, — "Jumalan" sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä pilaa munkeista ja kirkonmenoista.

Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, — ainoastaan hänen otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, — joskus melkein aamujumalanpalvelukseen saakka.

Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua, ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa.

Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä: — Ettekö te ole piru?

Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli kylmää.

Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä, vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat kuiluun.

— Tehän sanoitte, että elämä on kaunista!

— Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, — vastasi hän ja naurahti.

Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme, vaan se ei jaksanut voittaa minua, — minä, näettekös, en uskonut sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita hyppäyksiä. Muuten joskus, — vaikkei usein, — suuttuikin hän.

— Minä olen aatelismies, — huusi hän, — kuuluisan suvun jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!… Kaikki kaunis häviää, jää jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta suvusta!

Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties, kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen varmaan tulee olemaan!

Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi:

— Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi. Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta, jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia, kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia.

— Vaan te, — sanoin minä, — kuka olette te niiden joukossa?

Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen laatuista:

— Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina!

Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla, — vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa.

Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva.

— Oletpas sinä viekas, Matvei! — sanoi hän. — Sinä olet viekas ja itsepäinen! Minun on sääli sinua!

Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että ne turhaan hukkuivat kammiossa.

Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa:

— Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei!

— Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet, enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää?

— Katsele sinä lakeja Nomokanonista! — sanoi hän! — Vaan jos sinä tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua!

Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset, ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta.

Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka loukannut.

Juopuneena puhui hän mielellään naisista.

— Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa, joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen saavuttaisikin kuolemattomuuden!

Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan; sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi.

— Muistatkos, — sanoi hän, — minä annoin sinulle erään kirjan? Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja irstas nainen on koko olemuksessaan.

Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi.

Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:

— Idiootti, puhunkos minä äidistäni!

— Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.

— Usea on, — huusi hän, — mutta muut eivät ole muuta kuin irstailijoita koko elinikänsä.

— Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä ole määrätty kaikille ihmisille.

— Ulos, narri!

Upseeriakin vielä eli hänessä.

Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta; minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä iskin häneen koko voimallani.

Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun leipäkaapin ympärillä, — oven takana haisee leivältä, — ja siitä minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi puoleksi lausutuilla sanoillansa.

Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:

— Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!

Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.

— Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua auttaa! — sanoi hän!

Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja päähäni:

— Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä sitäkään varmaan.

Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne ovat kuolleita…

Oli toukokuu, ikkuna oli auki… yö hengitti lempeästi kukkaintuoksua… puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen loukkaantunut ja surullinen — huomasin kullan olevan metallikuonaa.

— Mene pois! — sanoi minulle Antonius.

Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan, seisoin ja mietin:

— Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?

Veljeskunta kokoontuu, — tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät itsensä siellä.

Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.

Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän historia — se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.

Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.

— Jumala on sielusi unelma, — toistan minä itsekseni, — vaan en tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin köykäseltä.

Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin, Antonius soittaa ja huutaa:

— Nopeasti samovari!

Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä; hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.

Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:

— Nopeammin, laitas nyt pikemmin!

— Katsos, — ajattelin minä, — miten hän on tulessa!

Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti, vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?… Hänen naisensa oli omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi leikkikalu.

Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä, jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, — minä sanoin; sitten miten kauvan minä olen ollut luostarissa, — minä vastasin.

— Eikö täällä ole ikävätä?

— Ei.

— Kummallista, jos se on totta!

— Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.

— Sinä olet niin nuori, kaunis.

— Onko luostari sitten hirviöitä varten!

Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.

— Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: — alastomuuttasi täytyy sinun säilyttää rakastettuasi varten!

Vaan hän, pikku narri, kysyi:

— Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi?

— Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä sielunrauhaani?

— Miten niin — millä? — ja hän nauraa hohotti. — Miten niin — millä?

Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena:

— Mitä se merkitse, Sonja? Mitä?

— Voi, — huusi hän, — hän on niin hauska tämä tässä!

Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan ankarana:

— Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä apotille!

Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet, vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi minua nurkasta nurkkaan — tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta:

— Matvei, onko hän kaunis?

— Menee mukiin.

— Ei, katseleppas oikein.

Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena.

Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan:

— Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana…

Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson Antoniukseen ja hän minuun… Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin, vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä: sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin.

Ja katsos hän huutaa:

— Ulos, sinä tolvana!

Minä huusin hänelle:

— Sitä olet sinä itse.

Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski. Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan:

— Ulos!

Vaan nainen vastasi vaikeroiden:

— Uskaltaapas, narri!

Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli puutarhassa ja kutsui minua hiljaa:

— Matvei! Missä sinä olet?

Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä, hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta ja mutisee:

— Narri… hoi!

Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen tumma, raskas varjonsa.

Minä makasin puutarhassa aamuun saakka, ja aamulla lähdin isä Isidorin luokse.

— Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa hypähti ylöskin paikaltaan.

— Minkätähden? Mihin?

— Maailmaan, vaan en tiedä mihin, — sanoin minä.

Hän alkoi kysellä.

— Minä en selitä mitään.

Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä olevalle penkille, vanhan männyn alle, — nimenomaan istuin tähän, koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit minun herralleni, — niin sitten haukkuivat kumpaakin.

Ja veljet kulkivat ja juttelivat:

— Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos!

Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle:

— Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja laahaan itse sinut pois!

Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani.

Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti:

Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi, jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti soimannut kunniallista isä Antoniusta…

— Onko hän sen teille sanonut?

— Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut.

— Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista?

Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa ja sanoi iskien kämmeniään yhteen:

— Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut! Voi—voi—voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi päässyt nainen!

Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:

— Vaan kuka se oli, — sanoin minä, — joka teille eilen toi portviiniä, juustoa ja kaviaaria?

Hän ihmetteli vielä enemmän:

— Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä sellaista olet osannut keksiä?

Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.

Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt raskasta työtä.

Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa. Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät, vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli, punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii voittojaan.

Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella, ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä, eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä työssä ja liassa.

Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt. Sitten nousin ja lähdin.

Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa; aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin, kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, — multa on mustaa ja juopunut voimastaan!

Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.

Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan, katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas, kauvas!

Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä. Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty, vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin paikkoihin.

Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, — ja koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.

Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä, lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten, surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.

Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa, ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni jälkeen.

Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:

— Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, — vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.

Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja horjuvalta, kuin minä itsekin.

Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.

Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan, alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään.

Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä, ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka jumalanhakemisen into on vallannut.

Vastustamattomana se vetää minua mukaansa.

Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden inhottavaisuus kummastuttaa minua.

Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu.

Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä, rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati — ja tämä ihminen huusi:

— Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia, jonka olen Jumalalle antanut!

Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat, ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli haavoja ja opetti:

— Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso — voiko nyt sellaisessa kävellä!

Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa:

— Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä!

— Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä Jumala sitä panekaan sinun laskuusi.

— Kas, — ajattelin minä, — tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan työt!

Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui.

— Oh, naisraukka! huusi hän. — Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti, kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on!

Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän huusi yhä edelleen:

— Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä!

Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle:

— Palkitkoon sinua Kristuksemme!

Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin:

Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan.

— Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa.

— Minä olen antanut sellaisen lupauksen, — sanoi hän, — että tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, — syökööt minua täit niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä, näettekös, — en voi katsella haavoja, minua oksettaa, — vaan niin ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa!

Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin nukkuvaksi, makasin ja ajattelin:

— Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava.

Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta:

— Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi!

Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua. Minä suljin korvani sormillani.

Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja massutteli kuin sika.

Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi, he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan:

— Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!

He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:

— Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua raivossasi!

He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:

— Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!

Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi minulle:

— Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?

Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.

— Minä kadotin sielunrauhani, — sanoi hän, — kun näin miten laki oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni — tiilitehtaan — pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja pukuja, — kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan; se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä; kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa — se on ainoa!

Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset tarkotuksensa.

Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja, joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa, saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.

Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.

Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:

— Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin kärsiä?

— Kärsi rakkaani! — huusi hän. — Välttämättömästi kärsi! Itse Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!

— Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?

Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki jalkojaan maata vastaan.

— Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!

— Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?

— Ei siitä puhuta! — huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. — Ei puhuta kuninkaista nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää — se on sen asia!

Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.

Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi mitään hyvää minulta:

— Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen kanssaan?

Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.

Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut; hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää: hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:

— Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?

En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan äänensä, kun hän huusi minulle:

— Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän isänmaamme, kuulitko sitä?

Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:

— Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän pelkoa, siinä on enemmän totuutta!

Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:

— Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten, älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan sinä, ruskea mies, puhu!

Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja totisten ihmisten keskellä.

Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.

Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet, ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on mahdollinen!

He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy ylös alaisin.

Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla? Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.

Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.

Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun perässäni.

Sitte minä kysyin:

— Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut?

Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti.

— Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta!

— No, mitäs, kannat kai suurta syntiä?

— Koskas on syntiä kapottain mitattu? — sanoi hän, — yksin Herra Jumalani tuntee syntini.

— Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän hymyilee.

— Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös… kauppakin oli…

— Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi?

Ukko peljästyi.

— Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,… mitäs sinä!

— Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta syntiä!

Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä.

— Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, — sanoi hän, — ja yhtä paljon niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa? Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä on sitten kuolema?

— Tässä, näetkös, jossain!

Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi:

— Sehän se on! Se on aina täällä, niin!

— Noh, entä sitten?

— Ilman vaan!

Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani:

— Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee ja aurinkokulta kuolee, niin!

Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.

— Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,— niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi vahvistukoon maailma", — vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea, kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan kuin olet terve, niin se on!

Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!

Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.

Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.