SUOMENTAJAN ESIPUHE. (continued 3)

Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan, leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä ilohuutoja.

— Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? — kyselen minä matkatoveriltani. — Oletko ollut hyvin sairas?

— En, — sanoi hän, — minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, — molemmat hävisivät samana vuonna!

— Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?

— En, — sanoi hän, — irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan, niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi, eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä: neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten? Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan! Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie hautaan, — kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!

Sitte minä kysyin häneltä:

— Onko se vaikeata?

— Voi rakas, miksei se olisi kauheaa, en voi kertoakaan! Päivällä koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana! Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua. Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää, vavahtaa… voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat! Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa kyyneliä.

— Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra!

Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta; hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen tai minulle:

— Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa, Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä.

— Voi sinua onnetonta! — ajattelin minä.

Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen teidät tappaa.

Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs nuori nainen huomautti hänelle:

— Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät!

Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni, vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni.

Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä. Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat, tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja olisivat heille ystävällisiä.

Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen niiltä sitten vaskikolikoita.

He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli, vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten suru.

Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä, tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin veitsellä leikkaisi.

— Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi… — sanoin minä, — kenties sinun tulee helpompi olla!

— Mitä te tahdotte minusta?

— Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää!

Hän kiivastui:

— Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää!

— Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille?

— Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni!

Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja naisiakin.

— Minä en tarvitse sinua, — sanoin minä, — vaan minä tarvitsen sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa.

Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi:

— Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut!

— Miksi heitä kirootte?

— Minä niin tahdon!

Hän näytti minusta hiukan hullulta.

— Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? — kysyin minä.

Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin itsekseen:

— Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi! Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä. Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä, vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, — siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.

— Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi!

Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:

— Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti, ulvoi!

— Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos hän ei anna anteeksi — niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!

— Oh, — ajattelin minä, — turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan! Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.

— Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme ja itkimme apua, — vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat Siperiassa…

Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään; ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.

Ajattelin hänen puhuessaan:

— Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!

Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! — sanoi hän. Mitä ihmisiä ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain, vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen! Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä löin!

Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja poistuessaan, sanoi hän häijynä:

— Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!

Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!

Minä sanoin hänelle:

— Turhaanpas loukkasit minua!

Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:

— Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja… Mutta minusta on kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!

Hän lähti.

Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.

— Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!

He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän, oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä voimattomina maailman teitä myöden.

He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.

Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan voisivat.

Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.

Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut, olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.

Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade, lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto, joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni eivät käsittäneet.

Sieluni voivotti:

— Ei se ole sitä!

Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon, vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he ovat erossa toisistaan.

Minä kyselen:

Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo, jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?

Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi kärsimyksistään.

Sieluni huutaa:

— Se ei ole sitä!

Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä ja hänen silmänsä paloivat puhtaina… Tapaat hänet toisen kerran, hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä, katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.

Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.

He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, — likainen ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat sen kirkon rapuille.

Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä — ja kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.

Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, — ihmeitätekeviin jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa, tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen:

— Jouduta askeleitasi! Pian!

Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille liian raskas.

Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle:

— Iloitse, kaikkein pyhin!

Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, — ja koko tämän joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa taivasta.

Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja, kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia…

Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita, ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, — mihin?

— Ei se ole sitä!

Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta.

Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, — häntä sanottiin hyvin viisaaksi.

Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan.

— Kuka sinä olet?

— Talonpoika.

— Osaatko lukea?

— Hiukan.

— Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! — sanoi hän ankarana.

Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas.

— Oletko sinä shtundisti? — kyseli hän.

— En.

— Jaha! Duhoboriko?

— Miten niin?

— Ajatuksistasi päättäen.

Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja silmänsä olivat pienet.

— Jos sinä haet Jumalaa, — sanoi hän, niin haet sitä tietysti kukistaaksesi hänet!

Ja hän uhkasi minua sormellaan:

— Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne!

Minä kysyin häneltä:

— Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te?

— Olen, — vastasi hän.

— Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne.

Munkki suuttui.

Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla, vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä, — lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä.

Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat ikäänkuin jalokivet, — näytti siltä kuin koko maa olisi avannut sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa. Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti:

— Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, — ei ole enää olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden keskellä.

Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni joen kummastuneessa laulussa.

— Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu!

Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta, Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli.

Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä.

— Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, — sitä en näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala piilossa.

Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä.

— Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon. Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun Jumalamme on sanonut: älä tapa!

Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi.

— Niin niin, ihmiseni! — lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. — Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan" — vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma.

Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika tanakka:

— Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen minä.

Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta.

Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen:

— Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän touhun tarkotus?

Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa, niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain ruokaa sielulleni, — punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä ihan kyyneliin saakka.

Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi, minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä: jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki, asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on poishakattu maailmasta?

Ja sieluni jäätyy…

Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari — ja kerran yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa, siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa.

Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua. Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat, huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel.

Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus pahoinpidellyt.

Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista.

— Mitäs, neitoseni, — sanoin minä, — ei elämä kai ole helppoa?

Hän pysähtyi, punastui.

— Mitä sinä sanoit? — kyseli hän.

— Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä?

Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?

— Voi pirua!

Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.

En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat, teeskentelevät.

Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin, kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni, sanoin minä hänelle:

— Tahdotko karata täältä?

Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että hän rupeaa huutamaan.

Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:

— Illalla sanon.

Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto. Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.

Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, — menen johonkin kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella tuota tyttöä.

Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle… hypähdin ylös, avasin oven, siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi:

— Olkaa hyvä, tulkaa!

Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin itsekseni:

— Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan!

Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle, akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi:

— Minä saatan sitte pois!…

Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen:

— Sulkekaa ovi!

Minä suljin. Löysin haparoimalla uunin ja nojauduin siihen, sitten kysyin:

— Eikö tulta tulekaan?

Tyttö nauroi hiljakseen:

— Minkälaista tulta? — kysyi hän.

— Voi sinuakin räsyä, — ajattelin minä.

Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta pilveltä öisellä taivaalla.

— Miksi te olette vaiti? — kysyi hän. Ääni oli herrasmainen.

— Onpa nähtävästi varakas, — päätin minä ja sanoin:

— Puhevuoro on teillä!

— Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin?

Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti:

— Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!

Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen suorana hän seisoi.

— Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, — kuiskasi hän kiihkeänä.

Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin uloshakattu käytävä yön syvyyteen, — minun oli vastenmielistä katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin vapisevat. Vaan hän sanoo:

— Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut minut tänne… minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni…

Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.

Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua, raskaasti hengittäen.

— Mitä te sitten tahdotte? — sanoin minä.

Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi kurkkuuni, tukehutti minua.

— Kenties se on uskonhullu? — ajattelin minä.

Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:

— Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani. Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena, ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi olla!

Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään häntä, uskon häntä ja epäilen taas.

Vaan hän kuiskaa, läähättäin:

— Minä tahdon lasta… Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut, niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta, riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta… Usko, Herran nimessä, — minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!

Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:

— Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!

Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä ja sanoin hänelle:

— Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta… Jumalanäidin nimessä — anna anteeksi!

Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas paha ajatus hämmensi minua.

— Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä, jonka kanssa hän elää?

Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi. Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla, jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä. Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen.

Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä.

Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua:

— Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta perheestä… voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit! Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse.

— Herra Jumala! ajattelin minä. — Voi onnetonta… Ja vielä kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien oikeudenmukaisuuteen, — voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?

Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani:

— Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan…

Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä, enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä.

— Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? — sanoi hän nuhdellen. — Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä. Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin päätin, Jumala siunatkoon! — ja kutsuin.

— Anna minulle anteeksi, — pyysin minä. Hän suuteli minua.

— Jumala antaa anteeksi!

Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:

— Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.

Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:

— Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut hänet.

Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen: Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas, vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika, Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin myöhemmin tulla.

Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja siirtyi Rybinskiin asumaan.

Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.

Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi:

— Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole mihin menisin maailmassa!

Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa. Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin pahasti.

Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.

Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin kuin sen pitäisi olla, ei ole!

Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.

Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani kentillä.

Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena, ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.

Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla; tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä hiljaa, nukuttaen ihmistä…

Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen. Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa… Niin liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita, kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on lämännyt heinää.

Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää täyttämään sen.

Heinät kahisevat… Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen hiiri, — vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta.

Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa.

Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja ajattelen kiitollisena: — Minun omaiseni!

Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii kirpeitä tuoksuja — maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen on siinä sysi ja suitsutusaine.

Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis Jumala! — Hakekaa ja te löydätte — se on hyvin sanottu ja niitä sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen arvoiset.

Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni; olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse.

Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen.

Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää. Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini.

Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee. Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko sieluni voimalla.

Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä.

— Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi astetta kuumempaa kuin helvetissä!

— Koskas te sieltä tulitte? — kysyin minä.

— Kuusisataa vuotta sitten!

Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea; kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas, harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.

— Katsos, — mietin minä, — mikä lysti sääskinen!

Vaan hän yhä vain jutteli:

— Voi tuota Uralia!… Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!

Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:

— Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?

Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian:

— Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!

Minä hymähdin:

— Oletpas sinä aika pukinnäköinen!

— Mitäs siitä! — sanoi hän. — Tuo kuumahan kuolettaa, vaan varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!

Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni laskea leikkiä hänen kanssaan.

Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.

— Katsos… Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi? Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä, ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?

— Mikähän kummallinen lintu tämä on, — kysyin minä itseltäni ja sanoin hänelle tutkivasti:

— Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan maahan:

— Mikä tämä on?

— Maa.

— Ei! Katso korkeammalle!

— Heinäkö?

— Vielä korkeammalle!

— Noh, varjoni!

— Sinun ruumiisi varjo, — sanoi hän, — vaan ajatukset ovat sinun sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät?

— Minä en pelkää mitään.

— Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta. Niin, niin! Juo teetä!

Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta:

— Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä ollut Walaamilla?

— Olen.

— Koska? Jahah, — sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti, että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa?

— Minä en ole ollut Solovetzkissa.

— Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis. Käy katsomassa!

— Niinpä et olekaan nähnyt minua! — sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla.

— No mikä sitte! — huudahti hän. — Ennen en ole nähnyt, mutta nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli sinun näköisesi. Eikö se ole sama?

Minä nauroin.

— Mitenkäs se sitten olisi sama?

— Miksi sitte ei?

— Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen!

— Oletko sinä häntä parempi?

— En tiedä.

— Enkä minäkään tiedä.

Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain mieleensä:

— Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti. Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, — tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä. Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä, velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle surullinen erämaa.

Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla, hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä kysyin häneltä kuka hän on.

— Minua kutsutaan Jehudiiliksi, — sanoi hän, — ihmisille olen iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!

— Pappissäädystäkö?

— Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi? Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän tulee jo kahdeksantoista vuotta — kyllä sen voikin jo unohtaa. Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään kelvanneet.

Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki mäet ja metsät.

Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja sitten hän kysyi tiellä:

— Vaan mistä sinä olet kotoisin?

Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani, Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:

— Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä, kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi jumalanrakkaita!

Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.

Minä sanoin ystävällisesti:

— Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.

— Olenkos? — huusi hän. — Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten, olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!

Hänen puheensa oli käsittämätön.

Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään, pilkkasi sitä.

— Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita, typeriä, pelkurimaisia kirppusia…

Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja sanoi sitten.

— Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon, muutama Tuomas on itse typeryys!

Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:

— Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään… no, varoppas!

Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois: minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.

Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa, minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia. Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.

Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:

— Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen, teet uuden sijalle taas!

Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa on minun olla hänen kanssaan.

Tuli yö.

— Seis, — sanoi hän. — Haetaan paikka yösijaa varten.

Me löysimme suojaa ison kiven alla, joka oli pois repeytynyt kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata. Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä.

Minä kysyin sitten:

— Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä?

Hän hymyili.

— Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta sydämissään, — he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista, pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle: tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia! Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin, vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut, enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" — useat ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle! Tämä kivi on voimaton, miksi? — koska se on liikkumaton, veljeni! Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: — lähde etemmäs tästä!

Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta korvissani, — sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä mikä ihmistä vahvistaisi.

— Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala?

Vanhus hymyili.

— Ei, — sanoi hän, — se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen.

Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä, metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe. Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee:

— Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni!

Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä heinien ja kukkien keskellä.

Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on nähtävästi kirkas.

Minä sanoin hänelle:

— Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä?

— Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, — vastasi hän, — koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan. Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia varjojaan, sanon minä!

En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä, vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin:

— No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin vastaat minulle peruskysymykseen!

Ja ankarana minä kysyin:

— Miksi sinä kierrät Jumalaa?

Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi:

— Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?

Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:

— Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi poika?

Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin väitellen:

— Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä, rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme. Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen, maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä yli!

Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja tekisi mieli huutaa:

— Se ei ole sitä!

Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen hänen puhettansa.

— Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!

Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja minä ajattelen:

— Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja, takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?

— Kuule, — sanoin minä, — ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on se isäntä jota sinä odotat?

Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:

— Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa, ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien jumalien isä!

— Vanhus on mielipuoli, — ajattelin minä.

Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.

— Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? — kysyin minä.

Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti:

— Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki käsittävä maan Jumala!

Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten, metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä; hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua. Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot — nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä, pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja, hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa?

Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle:

— Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan, siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä, vaan sinä kylvät epäilyksiä!

Hän hymyili.

— Tuletpas kulkemaan minun tietäni! — sanoi hän.

Minua loukkasi tämä hymy.

— Valehtelet, — näetkös. — Minä en tule koskaan asettamaan ihmistä Jumalan rinnalle!

— Ei tarvitsekaan, — sanoi hän, — älä asetakaan, muuten asetat sen paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi!

Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta, kansasta!

Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.

— No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! — sanoin minä. — Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy kopeekasta sielunsa…

Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:

— Vaiti!

Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa, tuli hän minua lähemmäs.

— Vaiti! — huusi hän, — sinä patahiiri!… Näkyy tosiaankin että sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi! Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät, loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!

Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun, iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs, pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän, vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä, peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella. Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi, vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen makeata ruokaa.

Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:

— Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan, elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka, entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on ainoastaan poleerannut sen työtä…

Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa totuuttaan.

Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi:

— Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta!

— Katsohan, jos lepäisit hiukan…

— Vaiti! — sanoi hän, uhaten minua kädellään. — Ole vaiti, muuten lyön sinua!

Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä.

— Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua!

— Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu… Herrojen kyllä vielä voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan, he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä?

Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, — hän oli arvokas, jopa ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän hajoamiseen ja kysyi:

— Oletkos kuullut?

— En ole, kerro, — sanoin minä.

— No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa, kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa.

Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta.

Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen metsämaan voittamisesta.

Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää toisiaankin kaaneille tapettaviksi.

Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme.

Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle totuutta palavilla sanoillaan.

— Näetkös nyt, — kysyi hän, — mitä kaikkia kansa on tehnyt ja miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron, millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa!

Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi.

Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä. Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä.

Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.

Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.

— Onko se mahdollista, — ajattelin minä, — että nämä ovat niiden vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?

Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä, käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta. Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet: sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän. Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen, lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen syljettyä sielua.

— Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?

Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:

— Puhu!

Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.

— Ohoh, — sanoi hän, — aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy minunkin lähteä!

— Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää, teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen se, minkä lupasit!

Hän nauroi:

— En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!

Sitten hän lausui miettivästi:

— Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!

— Eikö se ole jo myöhäistä?

Katsos minuun, — sanoi hän, — viisikymmentäkolme vuotta olen vanha, vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!

— Minkälaisilta lapsilta? — kysyin minä.

— On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä ystäviä!

— Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin mihin lähtisin!

Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.

— Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä kuin fenikslintu liekistä.

Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia sanoja ja lauloi:

— Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä, lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa, kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla, sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen omilla silmillään näkisi elämän tiet, — ja sinä päivänä jolloin kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi, Jesus Kristus!

Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut käsittää.

Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi:

— Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos tahdot uskoa, niin tulet tietämään!

Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän opetti minua, jutellen menneistä ajoista.

Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta leikinlaskullaan.

— Ymmärrätkö, — kysyi hän, — kuka sinun Savelkasi on?

— Kyllä huomaan!

— Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu pienistä osista!

Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:

— Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!

Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen pellon.

— Mitä sinä mietit? — kysyi hän. — Meneppäs tehtaaseen ja työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos, minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan tyhmä, vai mitä?

Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.

— Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa. Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?

— Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki olemassa, mikä heistä näkyy?

— Sinä, — huusi hän, — katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi, sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin — hanki tietoja!

Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti, ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti, kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu, vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin ikäänkuin survottu sisältäpäin.

Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie, vastasivat he minulle:

— Issetin tehtaaseen.

Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.

Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät, etten vaan mitään varastaisi.

— Jumalanrakentajia, — ajattelin minä, katsellen rokonarpisia talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?

— Issetin tehtaaseen.

— Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? — ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.

Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon tehtaaseen, piru vieköön menenkin.

Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset; kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen, kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.

— Kiitoksia vaari! — ajattelin minä. — Oletpas lähettänyt minua oikeaan paikkaan!

Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää.

Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet.

Mietin itsekseni:

— Jumalanrakentajat!

Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika vallan säteili auringossa, — minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi lukkoseppää Pjotr Jagihia.

— Ketä?

— Pjotr Jagihia.

— Mitä varten?

— Tarvitsen häntä.

— Minä se olen!

— Päivää!

— No, päivää! Mitäs sitte?

— Tässä teille on kirjelappu.

Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat, kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.

Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat, valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja iho poskillaan alkoi kiiltää.

— Jahah, — huusi hän, — onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä. Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi, hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse sinne, näkemiin!

Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti kättään ja lähti pois.

— Aluksi on tämäkin huvittavaa! — ajattelin minä. Talossa otti minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:

— Onko isä Joonas terve?

— Jumalan kiitos, kyllä.

— Eikö hän luvannut käydä täällä?

— Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.

Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon lapun.

— No mitenkä sitte? — sanoi hän.

— Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.

Nuorukainen hymyili.

Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.

— Katsos sinua, — ajattelin minä.

Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot, vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.

— Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?

— Neljä vuorokautta.

— Neljäkö vuorokautta? — toisti hän. Se on hyvä.

— Miksi se on hyvä? — kysyin minä.

— Niin vaan! — sanoi hän kohottaen olkapäitään.

— Miksi teillä on esiliina edessänne?

— Sidoin kirjoja? — sanoi hän. — Pian tulee setä, alamme syödä illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta?

Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, — hän näytti liian vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen.

— Pestäänkö täällä itseänsä?

Hän kohotti kulmakarvansa.

— Miten sitte?

— En minä juuri nähnyt pestyjä! — sanoin minä.

Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:

— Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä; niillä ei ole aikaa usein peseytyä.

Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä, kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu, evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla, heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. — No, minäkin yritän peseytyä; — sanoi hän, — kaada minulle vettä.

Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla ulkonivat.

He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja olivat muuten ystävällisiä.

Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se vavahtelisi, — missä suhteessa he olivat minua parempia?

— Oletteko te vanhauskoisia? — kysyin minä. Mekö? — sanoi setä. — Emme.

— Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?

Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.

— Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme?

Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut siitä lakata.

— Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan ajatuksianne!

Setä alkoi kiljua:

— Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, — riviin! järjestykää!

Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut.

Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä:

— Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä.

Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui:

— Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten häviät koko pelin!

— Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat, ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän. Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää.

— Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi:

— Se jota millä tahansa voidaan täyttää!

Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli lempeällä äänellä:

— Uskotteko te Jumalaa?

— Uskon.

Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä! Uskonkos minä — tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen:

— Kunnioitatteko te ihmisiä?

— En, — vastasin minä.

— Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen? — kysyi hän.

Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.

— Ei, ajattelin minä, — niiden kanssa täytyy taistella avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot he sitten taas kokoon!

Ja minä sanoin:

— Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa…

Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä. Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:

— Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?

Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:

— Minä en lue teitä sairaaksi…

Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut uunilta.

— Silloin vasta on ihminen sairas, — jatkoi Mihail, — kun hän ei tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja, — sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.

— Vaan miksi sitten sieluani särkee?

— Koska se teistä on hauskaa, — sanoi hän.

Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen levollisuuttansa.

— Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?

Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja rintaani.

— Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne tuska on teille välttämätön, — sanoi hän, — se asettaa teidät korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?

Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea hiekalla.

— Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!

Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä nauroi kuin pappi saunan lauteilla.

— Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, — sanoi Mihail. — Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa. Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.

Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.

— Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä, kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen — "minä". Kas tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu luoda henkisiä hyveitä.

Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo kauvan salaa olin odottanut.

— Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä, koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä kokonaiseen ja suuremmoiseen.

Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle, eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta. Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla, vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.

Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon; panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin ympärilleni…

Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja. Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä, minua tukehuttaa.

Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo yksinäisenä kuin keskellä erämaata…

Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa kaikkia heidän sanojansa.

Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja viheltää.

Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas; yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista, kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin. Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja. Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja se nieli ne yhden toisensa perästä.

— Jumalanrakentajia! — ajattelin minä —. Ovatpas rakentaneet laitoksen!

Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä; haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle.

— Jaha, — huusi hän, — oletkos jo noussut?

Vaan paikalla kysyi hän hellästi:

— Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee, makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä!

Pöydässä hän kertoi:

— En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi, — eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon…

Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja luottavasti.

— Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani — mitäs tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi hän, — kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä tulin melkein hulluksi ilosta, — voi teitä roistoja, kiljuin minä! Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen.

Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:

— Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!

Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.

— Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen — se on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat viisaammat kuin pääni.

Minä katselen häntä ja ajattelen.

— Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?

— Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, — jatkoi hän. — Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä! Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa, hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön, hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet sellaisena.

— Mitä ihmisiä ne ovat? — ajattelen minä.

— Saanko minä elää kolme päivää teillä?

— Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! — sanoi hän! Voi sinua kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!

Hän raappi päätään ja lausui nauraen:

— Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi tottumusta!

Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton, ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.

— Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.

Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä, ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos — piha oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa, hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:

— Katsokaas pojat, munkki!

Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät…

— Katsos, mikä punatukka!

— Oih, katsos hiuksia.

— Varoppas, hän antaa sinulle selkään.

— Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies.

— Se ei ole munkki, vaan kirkontorni!

— Mihail Ivanitsh, kuka se on?

Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan, vaan nauru tarttui minuunkin — nauroin ja huusin:

— Ush, hiiret!

Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua — tuntui ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta, kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan, häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail tervehti minua, likisti kättäni.

— Me menemme metsään, — sanoi hän, — ettekö te tahdo tulla kanssamme?

Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten.

Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen vielä kauvan muistamaan.

Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi, huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan, painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille, ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä, ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti.

Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail minulle hiljaa:

— Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa? Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa kasvaa vapaasti!

Hän puhui, vaan vieressämme käveli muutamia poikia jotka kuuntelivat häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani: hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa!

— Elämä on täynnä kauhua, — sanoi Mihail, — keskinäinen viha syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman toiminnan suurella kauneudella!

Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän ennustajien sointuisia ääniä.

Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla, voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla.

Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail:

— He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen.

Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla. Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa, ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty?

Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat.

Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.

Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy kasvoilla.

Sanoin hänelle hymyillen:

— Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!

Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.

Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä arvossa ja sanoin hänelle:

— Olettepas te hyvä ihminen!

Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi minun jälkeeni:

— Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!

— Kiitos!

Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä, metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani, viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni, täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.

Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.

— Älkää te juuri hätäilkö! — sanoi hän, — levätkää, ja täytyyhän teidän lueskellakin!

Minä luotin häneen.

— Antakaa minulle kirjojanne!

— Ottakaa.

— Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?

— Ihmisen täytyy tietää kaikkea! — sanoi hän ja katsoi kirjoihin yhtä hellästi kuin lapsiin.

Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani, ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin, tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.

Kysyin opettajaltani:

— Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?

— Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, — sanoi hän, — vaan en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin aavistus maailman suunnitelmasta!

Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä, niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!

Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.

— Jumalaa ei ole vielä olemassa! — sanoi hän hymyillen.

Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä Pjotr.

— Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen tarttunut äidiltään!

— Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!

— Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!

Vaan Mihail väitti itsepäisesti:

— Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, — silloin Jumala hukkui, Jumala hävisi!

— Kuuletkos, Matvei? — huutaa setä Pjotr iloisena, — Levätköön hän rauhassa!

Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla äänellään:

— Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!

Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.

— Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!

Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:

— Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!

Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi, vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.

— Vaan mikä on minun uskontoni? — kyselen itse itseltäni, — enkä osaa vastata.

Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? — nousi toinen: mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?

Ymmärrän, että se on järjetöntä.

Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti sen hävittäviä lakeja, — hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella tyttöjen kanssa.

Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata: rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet. Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa, — todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.

Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.

— Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat, raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan… Ennen kaikkea meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja, jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä, jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa! Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.

Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä, kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.

Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.

Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa, istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.

Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen, että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.

Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta, vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:

— Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin, esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi, olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen! Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa…

Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.

Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.

— Mark, — sanoin minä, — vaan jos hän puolestaan lyö sinua?

Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:

— Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.

— Miksi sinä sitten loukkaat häntä?

— Niin vaan, — sanoi hän.

Ja sitten lisäsi hän, viheltäen:

— Hän on niin nöyrä!

— Mitäs sitte? — kysyin minä.

— Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa?

Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, — nähtävästi oli tämä kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten.

Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa. Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän, joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja sielussani heräsi ilkeä ajatus:

— Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte, ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön vihollisenne!

Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi, rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli hyvin taitava ja iloinen nuorukainen.

Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli luokseni ja kysyi:

— Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen!

Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen silmiänsä ja kyseli:

— Onko maailma suuri?

Minä selitin hänelle miten vaan osasin.

— Vaan mitäs sinä sillä teet?

— Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan? En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin, niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi lähdettävä? — Kaikkialle minä lähden!

Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:

— Minä — tulen!

Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.

Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, — hän kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille hiekkaa sorvauspenkkeihin.

Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:

— Täällä on niin ikävätä, munkki!

— Miksi?

— En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä täältä lähtisin!

Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta, joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä.

— Tämäpä ei huku! — ajattelin minä joskus, katsellen häntä. Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen kohtalonsa maailmassa?

Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni varten.

Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia.

Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä, vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja tiiliä — ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa, melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta.

Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon, ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi, tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan ruumiista.

Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena tuhansilla äänillä:

— Nopeammin, nopeammin, nopeammin!

Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät mustentuneet ihmiset, — näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi, likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.

He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa… Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin, että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.

Työmiehet sanoivat toisilleen:

— Nouskaa työhön, hoi!

Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö likisti ja sorti niitä — minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.

Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, — sitte minä hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa — tyhmeliiniä, joka oli matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.

Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä, rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia. He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat, joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan loukkasivat minua.

Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.

Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä, vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto ja sama aikomus kaikilla, — hätäilemättä, vaan yhteisesti ja innokkaasti rakensivat he jotain.