SISÄLLYS: (continued 4)

Hätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan luo. — Hyvä ystävä, hän sanoi, — älä ihmettele että palaan näin pian. Myönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana piilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä ja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää ne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain pelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi milloin sinulle itsellesi sopii.

Kauppias, joka oli edellyttänyt että Ali Hodsha tulisi esittämään tällaisen valituksen, oli miettinyt vastauksen.

— Ali Hodsha, hän sanoi, — myönnät jättäneesi huostaani ruukullisen öljymarjoja, ja nyt kun olet vienyt astian pois, tulet pyytämään minulta tuhatta kultarahaa. Mainitsitko minulle koskaan että ruukussa oli sellainen rahasumma? En edes tiennyt että siinä oli öljymarjoja, sillä ethän sinä näyttänyt niitä minulle. Kas kun et kullan asemesta vaadi timantteja ja helmiä. Mene tiehesi äläkä keräännytä väkeä varastohuoneeni edustalle.

Muutamia henkilöitä oli näet jo saapunut kuuntelemaan. Ja nuo sanat kauppias lausui niin kiihkeästi ja vihaisesti, etteivät he ainoastaan viivähtäneet kauemmin ja houkutelleet vielä enemmän rahvasta kokoon, vaan naapurikauppiaatkin pistäytyivät ulos myymälöistään tiedustaakseen mistä Ali Hodsha ja kauppias riitelivät ja yrittääkseen rakentaa sovintoa heidän välilleen. Ali Hodshan ilmoitettua heille syytöksensä he kysyivät kauppiaalta mitä tällä oli sanottavana.

Kauppias myönsi säilyttäneensä Ali Hodshan ruukkua aitassaan, mutta kielsi koskeneensa siihen. Hän vannoi luulleensa että siinä oli vain öljymarjoja koska Ali Hodsha oli hänelle sanonut niin ja pyysi heitä kaikkia häneen kohdistetun loukkauksen ja häväistyksen todistajiksi.

— Syytä itseäsi seurauksista, Ali Hodsha sanoi tarttuen häntä käsivarresta, — mutta koska käyttäydyt minua kohtaan niin hävyttömästi, vetoan asiassani Allahin lakiin. Saamme nähdä oletko kyllin röyhkeä väittääksesi samaa kadin edessä. Lähtekäämme hänen puheilleen!

— Hyvin kernaasti, kauppias vastasi, — pian saadaan nähdä kuka on väärässä.

Ali Hodsha vei kauppiaan tuomiosaliin, syyttäen häntä että hän oli kavalasti anastanut tuhat kultarahaa jotka olivat jätetyt hänen huostaansa. Kadi kysyi, oliko syyttäjällä todistajia, mihin tämä vastasi, ettei hän ollut ryhtynyt sellaiseen varokeinoon, koska oli pitänyt henkilöä jonka huostaan rahansa talletti ystävänään ja aina uskonut hänet rehelliseksi mieheksi. Kauppias puolustautui samaan tapaan kuin oli puolustautunut ammattitoveriensa kuullen ja tarjoutui vannomaan ettei ollut kajonnut rahoihin joiden varastamisesta häntä syytettiin ja ettei edes tiennyt niitä ruukussa olleenkaan. Tuomari käski hänen tehdä valan ja vapautti hänet todistajien puutteessa syytteestä.

Kovin äkäisenä siitä että täytyi kärsiä tällainen melkoinen tappio Ali Hodsha pani vastalauseensa tuomiota vastaan. Hän selitti kadille että hän vetoaisi kalifiin oikeutta saadakseen. Tuomari piti julistusta vain juttuna hävinneen tavallisen närkästyksen vaikutuksena ja ajatteli täyttäneensä velvollisuutensa vapauttaessaan henkilön jonka syyllisyyttä ei voitu todistaa.

Sillä välin kun kauppias käveli kotiinsa riemuiten voitostaan ja ylen iloisena hyvästä onnestaan Ali Hodsha laati anomuksen. Ja seuraavana päivänä hän ottaen vaarin ajasta jolloin kalifi palasi keskipäivärukouksiltaan asettui kadulle, jota hallitsijan oli kuljettava. Hän kurotti kätensä tarjoten anomusta ja asianomainen virkailija, joka aina käy kalifin edellä, otti sen herralleen annettavaksi.

Ali Hodsha tiesi, että kalifilla oli tapana palatsiin palattuaan lukea anomukset, joten hän meni hoviin ja odotti, kunnes kyhäyksen vastaanottanut virkailija tuli kalifin huoneesta ja ilmoitti hänelle, että itsevaltias oli seuraavaksi päiväksi määrännyt tunnin hänen asiansa kuulemista varten. Ja kysyttyään missä kauppias asui virkailija lähetti ilmoittamaan että tämän oli saavuttava samaan aikaan.

Illalla kalifi lähti suurvisiirinsä Giafarin ja henkivartiostonsa päällikön Messurin kanssa valepuvussa kaupungille, kuten hän usein teki. Kalifi kuuli eräältä kadulta melua ja astui nopeampaan, saapui pienelle pihalle vievään porttikäytävään ja havaitsi pihalla kymmenen tai kaksitoista kuutamossa leikkivää lasta.

Uteliaana tietämään mitä lapset leikkivät kalifi istahti läheiselle kivipenkille ja kuuli erään vilkkaimmista lausuvan: Leikitään tuomioistuinta. Minä olen kadina. Tuokaa eteeni Ali Hodsha ja kauppias joka petollisesti anasti häneltä tuhat kultarahaa.

Koska Ali Hodshan ja kauppiaan välinen juttu oli tuottanut paljon puheenaihetta Bagdadissa, se oli tullut lastenkin korviin. Kaikki mielistyivät ehdotukseen, ja kullekin määrättiin osansa. Kukaan ei vastustanut poikaa joka ehdottautui kadiksi. Kun hän oli asettunut istuimelleen noudattaen kaikkea tuomarin arvolle sopivaa vakavuutta, toinen muka hovin virkailijana toi kaksi poikaa hänen eteensä: Ali Hodshan ja kauppiaan jota vastaan tämä oli nostanut kanteen.

Kadin osan esittäjä kääntyi sitten Ali Hodshana esiintyvän puoleen kysyen häneltä mitä syytöksiä hänellä oli kauppiasta vastaan. Syvään kumarrettuaan kertoi Ali Hodsha nuorelle kadille asian pienempiä yksityiskohtia myöten ja pyysi tätä käyttämään tuomiovaltaansa, jotta hän ei joutuisi menettämään niin isoa rahasummaa. Sen jälkeen kadi kääntyi kauppiaan puoleen kysyen, miksi hän ei palauttanut Ali Hodshan häneltä vaatimia rahoja. Leikkikauppias esitti samat syyt kuin todellinenkin kauppias oli esittänyt oikean kadin edessä ja tarjoutui valallaan vahvistamaan sanojensa totuuden.

— Älähän hosu, kadin osan esittäjä vastasi. — Ennen kuin teet valasi, tahtoisin nähdä oliiviruukun. Ali Hodsha, hän lisäsi kääntyen toivioretkeläisen osaa esittävän pojan puoleen, oletko tuonut ruukun tänne?

— En, poika vastasi.

— Mene heti noutamaan se, toinen käski.

Ali Hodshana esiintyvä poistui heti ja palattuaan oli asettavinaan ruukun kadin eteen sanoen hänelle että se oli sama jonka hän oli jättänyt syytetylle ja tältä jälleen saanut. Mutta jottei laiminlöisi mitään muodollisuutta, pieni kadi kysyi kauppiaaltakin oliko se sama astia ja kun tämä äänettömyydestään päätellen ei kieltänyt sitä, hän käski avata ruukun. Ali Hodsha oli kohottavinaan kantta ja leikkikadi oli kurkistavinaan ruukkuun. — Ne ovat kauniita öljymarjoja, hän sanoi, — annahan kun maistan. Sitten hän muka söi muutamia ja lisäsi: — Ne ovat oivallisia. Mutta, hän jatkoi, — en usko että öljymarjat pysyvät hyvinä seitsemän vuotta. Lähettäkää kutsumaan oliivikauppiaita kuullakseni heidän mielipiteensä.

Kaksi muuta poikaa astui esille muka oliivikauppiaina.

— Oletteko oliivikauppiaita? leikkikadi kysyi. — Sanokaahan kuinka kauan öljymarjat säilyvät syötäviksi kelpaavina?

— Herra tuomari, kauppiaat vastasivat. — Pidettäköön niistä kuinka hyvää huolta tahansa, kolmantena vuonna ne tuskin kelpaavat mihinkään. Silloin niissä ei enää ole makua eikä väriä.

— Jos niin on, kadi virkkoi, — katsahtakaahan tuohon ruukkuun ja ilmoittakaa, kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun öljymarjat pantiin sinne.

Molemmat kauppiaat olivat tarkastavinaan ja maistelevinaan öljymarjoja ja sanoivat kadille että ne olivat tuoreita ja hyviä. — Erehdytte, nuori tuomari virkkoi, — Ali Hodsha sanoo panneensa ne ruukkuun seitsemän vuotta sitten.

— Arvoisa herra, kauppiaat vastasivat, — voimme vakuuttaa niiden olevan tämän vuoden satoa ja rohkenemmepa väittää, ettei Bagdadissa ole ainoaakaan kauppiasta joka ei vahvistaisi sanojamme.

Syytetty kauppias olisi tahtonut tehdä vastaväitteitä asiantuntijoiden todistusta vastaan, mutta nuori kadi tukki hänen suunsa. — Vaikene, hän sanoi, — sinä olet lurjus. Vietäköön hänet keihästettäväksi.

Lapset päättivät leikkinsä paukuttaen riemastuneina käsiään ja tarttuivat rikolliseen muka laahatakseen hänet mestauspaikalle.

Sanoin ei voi kuvailla kuinka suuresti Harun-al-Rashid ihaili pojan teräväpäisyyttä ja järkevyyttä näin oikean tuomion langettamisessa asiasta joka seuraavana päivänä joutuisi hänen itsensä ratkaistavaksi. Hän nousi penkiltä, siirtyi vaivihkaa pois ja kysyi suurvisiiriltä, joka oli kuullut kaiken, mitä tämä asiasta ajatteli. — Oikeauskoisten hallitsija, suurvisiiri vastasi, — minua kummastuttaa todellakin tavatessani sellaista terävä-älyisyyttä niin nuoressa pojassa.

— Mutta tiedätkö mitä, kalifi virkkoi. — Juuri sama asia tulee huomenna minun ratkaistavakseni. Oikea Ali Hodsha jätti minulle tänään anomuksensa. Luuletko, hän jatkoi, — että voisin langettaa paremman tuomion?

— Sitä en usko, visiiri vastasi, — jos asia on niin kuin lapset esittivät.

— Pane merkille tämä talo, kalifi sanoi, — ja tuo poika luokseni huomenaamulla, jotta hän tutkisi asian minun läsnäollessani. Käske paikalle myös kadi joka vapautti kauppiaan syytöksestä, jotta hän saa oppia velvollisuudentuntoa lapselta. Huolehdi siitäkin että Ali Hodsha tuo oliiviruukkunsa mukanaan ja toimita kaksi oliivikauppiasta saapuville.

Määräykset annettuaan kalifi jatkoi kiertoaan kohtaamatta mitään huomionsa arvoista.

Seuraavana päivänä visiiri meni taloon jossa kalifi oli katsellut lasten leikkimistä ja kysyi isäntää, mutta kun isäntä oli ulkosalla, vaimo tuli tiukasti hunnutettuna esille. Suurvisiiri tiedusti oliko hänellä lapsia. Vaimo vastasi että hänellä oli kolme ja kutsui lapset saapuville. — Reippaat pojat, visiiri virkkoi, — kuka teistä oli kadina eilen illalla leikkiessänne? Vanhin vastasi olleensa ja punastui kun ei tiennyt kysymyksen syytä. — Tule mukaan, poikaseni, visiiri sanoi, — oikeauskoisten hallitsija haluaa tavata sinut.

Äiti hätääntyi nähdessään että suurvisiiri tahtoi viedä hänen poikansa mukanaan ja kysyi mitä varten kalifi oli käskenyt hänet tuoda. Suurvisiiri rohkaisi häntä ja lupasi saattaa pojan takaisin ennen kuin tunti olisi kulunut, jolloin äiti saisi tietää asian lapselta itseltään. — Jos niin on, arvoisa herra, äiti virkkoi, — sallikaa minun ensin pukea hänet jotta hän voi esiintyä siistinä oikeauskoisten hallitsijan edessä. Heti kun lapsi oli puettu, visiiri saattoi hänet palatsiin ja esitteli kalifille.

Heidän tultuaan palatsiin poika oli kovin ujo, kunnes kalifi rauhoitti häntä. Sitten kalifi käski tuoda esille kauppiaat. Saliin astuttuaan he lankesivat maahan valtaistuimen juurelle, koskettaen päällään mattoon. Kalifi lausui heille: — Selittäkää kumpikin asianne tälle lapselle joka kuuntelee teitä ja tuomitsee, ja jos hän joutuu pulaan, minä avustan häntä.

Ali Hodsha ja kauppias puhuivat kumpikin puolestaan toinen toisensa jälkeen, mutta kun viimeksimainittu tarjoutui vannomaan kuten ennenkin, lapsi virkkoi: — Ei vielä. Meidän on ensin nähtävä oliiviruukku.

Nämä sanat kuullessaan Ali Hodsha toi ruukun esille, laski sen kalifin jalkojen juureen ja avasi. Kalifi vilkaisi öljymarjoihin, otti yhden ja maistoi ja antoi toisen pojalle. Sitten kutsuttiin kauppiaat, jotka tarkastivat öljymarjoja ja ilmoittivat niiden olevan hyviä ja vuoden satoa. Poika sanoi heille Ali Hodsan vakuuttavan, että oli pannut ne säilöön seitsemän vuotta sitten, mihin kauppiaat antoivat saman vastauksen kuin lapset jotka olivat edellisenä iltana esittäneet heidän osaansa.

Vaikka syytetty roisto näki selvästi, että hänet havaittaisiin kauppiaiden lausunnon perusteella syylliseksi, hän yritti kuitenkin sanoa jotakin puolustuksekseen. Mutta sen sijaan että olisi määrännyt hänet seivästettäväksi poika katsahti kalifiin ja sanoi: — Oikeauskoisten hallitsija, tämä ei ole leikin asia. Teidän majesteettinne on hänet tuomittava kuolemaan eikä minun, vaikka sen eilen tein leikkiessämme.

Täysin vakuuttuneena kauppiaan rikoksesta kalifi jätti hänet oikeudenpalvelijoiden käsiin, määräten hänet seivästettäväksi. Tuomio pantiin täytäntöön kun hän oli tunnustanut mihin hän oli kätkenyt nuo tuhat kultarahaa, jotka nyt annettiin Ali Hodshalle takaisin. Itsevaltias joka oli perin oikeutta harrastava kääntyi sitten kadin puoleen, käskien hänen oppia lapselta miten oli täsmällisesti suoritettava velvollisuutensa ja syleillen poikaa hän lähetti viimeksi mainitun kotiin, lahjoittaen hänelle sata kultarahaa sisältävän kukkaron anteliaisuutensa todistukseksi ja tunnustukseksi hänen ihailtavasta älykkyydestään.

Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä

Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa hyvin rikas kauppias jolla oli vain yksi poika. Tälle hän oli antanut nimeksi Abu Hassan ja kasvattanut hänet kovassa kurissa. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä poika jäi isänsä kuollessa ainoaksi perilliseksi ja suurten, ankaralla säästäväisyydellä ja uutteralla toimeliaisuudella kerättyjen rikkauksien omistajaksi.

Abu Hassan, jolta isä oli aina kieltänyt kaiken ylellisyyden, halusi tuhlata rahoja ja päätti hankkia mainetta avokätisellä anteliaisuudella. Sitä varten hän jakoi suuren omaisuutensa kahteen osaan. Toisella osalla hän osti taloja kaupungista ja tiluksia maalta, päättäen ettei milloinkaan koskisi kiinteistöjensä tuloihin, jotka kyllä olisivat riittäneet varsin hauskaan elämään, vaan panisi ne kaikki sellaisenaan talteen. Toisella osalla, joka oli puhdasta rahaa, hän aikoi hankkia itselleen korvausta ajasta jonka hän mielestään oli menettänyt ankaran isän pitäessä häntä niin tiukalla.

Näissä tuumissa Abu Hassan keräsi omasta säädystään joukon ikäisiään nuorukaisia joiden ainoana huolena oli saada aikansa kulumaan hupaisesti. Hän pani toimeen upeita pitoja säästämättä vaivoja tai rahoja tehdäkseen ne kuuluiksi kautta kaupungin.

Menot olivat niin äärettömiä, että tarkoitukseen varatut rahat olivat vuodessa ehtyneet. Hänen täytyi siis luopua enemmistä kemuista. Mutta heti kun hän lakkasi kestitsemästä ystäviään, he jättivät hänet. Milloin vain hänet näkivätkin, he välttivät häntä, ja jos hän sattumalta tapasi jonkun heistä ja aikoi pysähdyttää hänet, he riensivät aina pois, mikä milläkin verukkeella.

Abu Hassaniin koski kipeämmin ystävien käytös, jotka kaikkien järkkymättömän uskollisuuden vakuuttelujen jälkeen hänet niin halpamaisesti ja kiittämättömästi hylkäsivät, kuin niiden suurien rahasummien menetys, jotka hän oli hupsusti tuhlannut. Hän meni allapäin ja mietteissään, kasvot ilmaisten suurta tuskaa, äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan kauaksi hänestä.

— Mikä sinua vaivaa, poikani, äiti kysyi nähdessään hänet niin alakuloisena. — Miksi olet noin kiihtynyt, huolestunut ja erilainen kuin ennen?

Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan heltyi kyyneliin ja valitti huokaillen: — Voi, äiti, vihdoinkin näen kuinka sietämätöntä köyhyys epäilemättä on. Tunnen että se riistää meiltä kaiken ilon, kuten valo poistuu päivän laskiessa. Koska köyhyys pakottaa meidät unohtamaan kaikki ylistykset, joita meille ennen kompastustamme tuhlattiin, koetamme kätkeytyä ja viettää yömme itkien ja surussa. Sanalla sanoen sekä ystävät että sukulaiset pitävät köyhää raukkaa muukalaisena. Tiedät, äiti, kuinka olen kohdellut ystäviäni viime vuoden kuluessa. Olen ollut heille sanomattoman vieraanvarainen, kunnes olen tuhlannut kaikki rahani, ja nyt he ovat jättäneet minut, kun eivät usko minun enää kykenevän kestitsemään heitä. Hyvä että minulla on kiinteistöni, ja kiitetty olkoon taivas joka on suonut minulle tarmoa ollakseni valani mukaan koskematta niistä saamiini tuloihin. Nyt tiedän kuinka minun on käytettävä jäljellä olevaa omaisuuttani. Tahdon kuitenkin kokeilla kuinka pitkälle ystäväni, jotka eivät ansaitse sitä nimeä, kiittämättömyydessään menevät. Käyn tapaamassa heitä, kutakin vuoron perään, ja kun olen esittänyt heille mitä olen heidän hyväkseen tehnyt, pyydän heitä auttamaan minua jollakin rahasummalla.

Hän meni äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan, vain nähdäkseni onko heissä enää jäljellä minkäänlaista kiitollisuudentunnetta.

Ei ainoakaan hänen entisistä tovereistaan piitannut perusteluista, joilla murheellinen Abu Hassan koetti taivutella heitä ja nöyryytyksekseen hän sai kokea, että monet heistä selvään ja suoraan kielsivät edes tuntevansa häntä.

Hän palasi kotiin kovin surullisena ja astuen äitinsä huoneeseen virkkoi: — Voi, rakas äiti, ystävien asemesta olen tavannut vain petollisia, kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät ansaitse ystävyyttäni. Hylkään heidät ja lupaan sinulle etten tahdo koskaan enää nähdä heitä.

Hän päätti vakavasti pysyä sanassaan, vältti kaikin mokomin jälleen joutumasta äskeisen tuhlaavaisuutensa synnyttämään ikävään asemaan ja vannoi ettei ikinä kestitsisi ketään Bagdadin asukasta. Hän otti komerosta raha-arkun, johon oli tallettanut taloistaan ja maatilkuistaan saamansa säästövarat, pani sen tyhjentämänsä tilalle ja päätti ottaa siitä joka päivä vain niin paljon että se riitti yhden ainoan vieraan illalliseen. Yhden henkilön hän aina kutsuisi kanssaan aterioimaan, mutta hänen valansa mukaan se ei saanut olla Bagdadin asukas, vaan samana päivänä kaupunkiin saapunut muukalainen jonka oli sanottava hänelle jäähyväiset seuraavana aamuna.

Tämän suunnitelmansa mukaan Abu Hassan ei laiminlyönyt varata joka aamu mikä oli tarpeellista, ja illalla hän meni istumaan Bagdadin sillan päähän. Heti muukalaisen nähdessään hän puhutteli tulijaa kohteliaasti, kutsui hänet illalliselle ja siksi yöksi luokseen asumaan. Ilmoitettuaan hänelle lain, jonka oli itselleen laatinut, hän vei hänet kotiinsa. Ateria jolla Abu Hassan kestitsi vieraitaan ei ollut kallishintainen, mutta hyvin valmistettu. Hän tarjosi runsaasti oivallista viiniä, ja tavallisesti he istuivat yhdessä myöhään yöhön. Hän ei haastellut vierailleen valtiollisista asioista, perheestään tai liikkeestään, kuten on liiankin tavallista, vaan keksi erilaisia hupaisia puheenaiheita. Hän oli luonnostaan niin herttainen ja hilpeä, että hän kykeni antamaan jokaiselle asialle mitä hauskimpia käänteitä ja tehdä alakuloisimmatkin henkilöt iloisiksi.

Kun hän seuraavana aamuna lähetti pois vieraansa, hän sanoi aina: — Allah siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikilta suruilta, menetpä minne tahansa. Kutsuessani sinut eilen luokseni illalliselle mainitsin sinulle laista jonka olen säätänyt itselleni. Älä siis pane pahaksesi, vaikka sanon sinulle ettemme enää koskaan saa nähdä toisiamme tai juoda yhdessä, emme kotona emmekä muuallakaan, syistä jotka itse parhaiten tiedän. Mene Allahin haltuun!

Kerran kun Abu Hassan tapansa mukaan odotteli sillalla kalifi Harun-al-Rashid sattui orjan saattamana kulkemaan ohitse Mosulista saapuvaksi kauppiaaksi pukeutuneena. Luullen häntä todellakin kauppiaaksi Abu Hassan tervehti häntä kohteliaasti ja sanoi: — Ystävä, onnittelen sinua menestyksellisestä saapumisestasi Bagdadiin. Pyydän että kunnioitat minua syömällä illallista kanssani ja lepäämällä tämän yön kodissani matkasi vaivoista väsyneenä. Hän ilmotti sitten vieraalle tavastaan kestitä ensimmäistä muukalaista jonka tapasi. Kalifista Abu Hassanin oikussa oli jotakin niin kummallista ja tavallisuudesta poikkeavaa, että hän oli hyvin halukas saamaan tietää sen syyn. Hän sanoi siis kutsujalle, ettei hän voinut paremmin osoittautua muukalaiselle tarjotun kohteliaisuuden arvoiseksi kuin ottamalla kutsun vastaan ja lisäsi, että toisen tarvitsi vain näyttää tietä, jolloin hän oli valmis seuraamaan.

Lainkaan aavistamatta vieraansa arvoa Abu Hassan kohteli häntä vertaisenaan, tarjoten hänelle tavallisuuden mukaan hyvän vaikka yksinkertaisen aterian johon itsekin otti osaa. Kun he olivat syöneet ja pesseet kätensä, Abu Hassan toi viiniä pöytään ja kehotti kalifia juomaan. Vieras noudatti kehotusta ja kiitti viiniä hyvänmakuiseksi. Hän kuunteli myös mielellään nuoren miehen sujuvaa ja sivistynyttä keskustelua. Vihdoin Abu Hassan kävi herkäksi ja kertoi kalifille tarinansa joka huvitti suuresti hallitsijaa. — Olet tosiaan onnellinen mies, kalifi sanoi, — kun olet saanut ajoissa varoituksen. Ylistän käytöstäsi.

He istuivat maistellen ja viinin vilkastuttamina hilpeästi rupatellen, kunnes yö oli varsin pitkälle kulunut. Vihdoin kalifi virkkoi: — Sanohan minulle ennen kuin eroamme, voisinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi? Puhu rohkeasti ja avomielisesti, sillä vaikka olen vain kauppias, kykenen varmasti joko itse tai jonkun ystävän välityksellä tekemään sinulle mieliksi.

Kalifin tarjoukseen Abu Hassan, joka yhä luuli häntä mosulilaiseksi kauppiaaksi, vastasi: — Olen täysin varma, arvoisa ystävä, ettet tee jalomielistä tarjoustasi pelkästä kohteliaisuudesta. Sanastaan kiinni pitävänä kunnon miehenä vakuutan kuitenkin sinulle, ettei mikään ole mieltäni painamassa, eivät liikehuolet eivätkä toivomukset. En pyydä keneltäkään mitään. Minulla ei näet ole pienintäkään kunnianhimoa. Sen vuoksi kiitän vain perin ystävällisestä tarjouksestasi ja kunniasta jonka olet minulle osoittanut alentumalla nauttimaan vaatimatonta ruokaani. Kuitenkin minun täytyy tunnustaa, Abu Hassan jatkoi, — että yksi seikka kiusaa minua, silti mielenrauhaani häiritsemättä. Tiedä siis, että Bagdadin kaupunki on jaettu kortteleihin, joissa kussakin on moskeija ja imaami. Imaami pitää rukoukset määrättyinä hetkinä sinne kokoontuvien kaupunginosan asukkaiden päämiehenä. Sen korttelin imaami, jossa minä asun, on tyly saituri, kovaluontoinen mies ja maailman suurin teeskentelijä. Neljä korttelin vanhusta, jotka ovat hänen hengenheimolaisiaan, tapaa säännöllisesti toisensa imaamin talossa. Siellä he panettelevat, parjaavat ja hautovat häijyjä juonia minua ja koko kaupunginosaa vastaan. Kunpa vain voisin rangaista heitä! Soisin kalifin tietävän heidän puuhistaan, sillä hän on oikeutta harrastava ja tekisi niistä lopun. Saisinpa vain yhdeksi päiväksi kalifin vallan, niin käskisin antaa imaamille neljäsataa kepiniskua ja jokaiselle noista neljästä yllyttäjästä sata lyöntiä palkkioksi heidän pahoista töistään.

Kalifi laati mielessään suunnitelman jolla voisi antaa Abu Hassanille tilaisuuden täyttää toivomuksensa. Hän tarttui pulloon ja kaatoi lasillisen viiniä, juoden isäntänsä maljan. Sitten hän täytti toisen lasin ja pani siihen salavihkaa vähän unijauhetta, jota hänellä oli mukanaan, ojensi viinin Abu Hassanille ja sanoi: — Olet vaivautunut täyttämään pikarini kaiken iltaa. Tahdon edes kerran säästää sinulta sen vaivan. Pyydän sinua ottamaan tämän lasin ja tyhjentämään sen minun tähteni.

Abu Hassan otti maljan ja näyttääkseen vieraalleen, kuinka mielissään hän oli kunnianosoituksesta, tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Jauhe vaikutti heti kun hän oli nielaissut nesteen, ja hän vaipui sikeään uneen. Kalifi käski mukanaan tuomansa orjan nostaa Abu Hassanin hartioilleen ja seuraamaan, mutta sitä ennen varmasti panemaan merkille talon, jotta tuntisi sen jälleen. Tällä tavoin kalifi, nukkuvaa taakkaa kantavan orjansa seuraamana, lähti talosta, mutta sulkematta ovea jälkeensä, kuten isäntä oli toivonut, ja kulki suoraan palatsiinsa, astuen siellä salaovesta omaan huoneeseensa jossa hänen kamaripalvelijansa odottivat. Hän käski heidän riisua Abu Hassanin ja panna hänet kalifin vuoteeseen, minkä he heti tekivät.

Kalifi kutsutti kaikki palatsin virkailijat ja naiset puheilleen lausuen heille: — Tahdon, että kaikki ne joiden velvollisuutena on saapua luokseni aamutervehdykselle osoittavat vuoteessani lepäävälle miehelle samaa kunnioitusta kuin osoittaisivat minulle ja tottelevat joka ainoata hänen antamaansa käskyä. Älköön häneltä kiellettäkö mitään ja puhuteltakoon häntä ja vastattakoon hänen kysymyksiinsä kuin jos hän olisi oikeauskoisten hallitsija. Sanalla sanoen toivon että kunnioitatte häntä oikeana kalifina, minusta välittämättä, ja tottelette hänen pienintäkin viittaustaan.

Virkailijat ja hovin naiset jotka käsittivät että kalifi mieli huvitella, vastasivat syvillä kumarruksilla ja poistuivat. Jokainen valmistautui parhaansa mukaan noudattamaan käskyä ja esittämään taitavasti osaansa.

Kalifi käski kutsua suurvisiirinsä. — Giafar, hän sanoi, olen kutsuttanut sinut antaakseni sinulle ohjeita ja jotta et hämmästyisi huomenna, kun tulet vastaanottoon ja näet tämän miehen valtaistuimella kuninkaallisessa puvussa. Tervehdi häntä samalla kumarruksella ja osoita hänelle samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni. Muista suorittaa täsmällisesti mitä ikinä hän käskee, aivan kuin jos itse antaisin sinulle määräyksiäni. Hän osoittaa kaiketi suurta anteliaisuutta ja antaa lahjojensa jakamisen sinun huoleksesi. Tee kaikki mitä hän vaatii, vaikkapa hän anteliaisuudessaan menisi niin pitkälle että tyhjentäisi rahaston kaikki kirstut. Älä myöskään unohda ilmoittaa kaikille emiireilleni ja palatsin ulkopuolella oleville virkailijoille, että he osoittavat hänelle vastaanotossa samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni ja suorittavat kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Älköön hän havaitko tässä järjestelyssä vikaa, jotta suunnittelemani huvi ei häiriintyisi.

Kun visiiri oli poistunut, kalifi meni nukkumaan toiseen huoneeseen ja antoi eunukkiensa päällikölle Mesrurille tarpeelliset määräykset, jotta kaikki kävisi niin kuin hän oli suunnitellut ja hän näkisi, kuinka Abu Hassan käyttäisi valtaansa kalifina sinä lyhyenä aikana joksi oli toivonut sitä itselleen. Ennen kaikkea hän muistutti Mesruria herättämään hänet itsensä tavallisella hetkellä ennen kuin herättäisi Abu Hassanin, koska hän halusi olla saapuvilla tämän noustessa. Mesrur ei laiminlyönyt tehdä niin kuin kalifi oli käskenyt. Mentyään kammioon jossa Abu Hassan nukkui kalifi piiloutui pieneen korotettuun sivukomeroon, josta voi nähdä kaikki mitä tapahtui. Kaikki virkailijat ja naiset, joiden oli oltava saapuvilla Abu Hassanin noustessa, tulivat samaan aikaan huoneeseen sijoittuen järjestyksessä arvonsa mukaisesti, ollakseen valmiit suorittamaan kukin velvollisuutensa aivan kuin jos kalifi itse nousisi vuoteestaan.

Koska päivä juuri alkoi sarastaa ja oli ennen auringonnousua valmistauduttava aamurukouksiin, lähinnä vuoteen pääpuolessa seisova hovimies hipaisi etikkaan kastetulla sienellä Abu Hassanin nenää, jolloin nukkuja heti havahtui. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään itsensä isossa upeasti sisustetussa huoneessa, jonka katto oli koristettu hienoilla arabeskeilla, jossa oli kulta- ja hopeamaljakkoja ja jonka lattiaa verhosi kallisarvoinen silkkimatto. Vilkaistuaan vuodepeittoon hän havaitsi sen olevan helmillä ja timanteilla kirjailtua kultakangasta. Vuoteen vieressä patjalla oli jalokivillä koristettu kultakuteinen puku ynnä kalifin turbaani.

Kiiltävät esineet nähdessään Abu Hassan hämmästyi sanomattomasti ja piti kaikkea unena. Kuitenkin hän toivoi ettei se olisi ollut unta.

Olen siis kalifi, hän ajatteli, mutta muistaen entisyytensä lisäsi: Tämä on vain unta, vierastani huvittaakseni eilenillalla lausumani toivomuksen vaikutusta.

Ja sitten hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta samassa virkkoi orja hyvin kunnioittavasti: — Oikeauskoisten hallitsija, teidän majesteettinne on aika nousta rukouksiin, aamu valkenee.

Äänen kuullessaan Abu Hassan nousi istualleen ja tuumi, ettei se sentään voinut ollakaan unta. Hän hieroi silmiään varmistuakseen että oli valveilla, ja kun hän avasi ne, päivä paistoi suoraan makuuhuoneen ikkunasta sisään. Samassa Mesrur astui sisään, lankesi kasvoilleen Abu Hassanin eteen ja sanoi: — Oikeauskoisten valtias, teidän majesteettinne suonee minulle anteeksi, mutta näin kauanhan ei ole ollut tapanne nukkua, ja rukoushetki on jo ohi. Jos teidän majesteettinne ei ole viettänyt yötä huonosti, olisi aika nousta valtaistuimellenne ja aloittaa asiain käsittely. Kaikki kenraalinne, maaherranne ja muut valtion virkamiehet odottavat teitä neuvostosaliin.

Tämän puheen kuullessaan Abu Hassan varmistui siitä, että ei nukkunut eikä nähnyt untakaan, mutta samalla hän oli kovin hämillään ja hölmistynyt, kun ei tiennyt mitä tekisi. Vihdoin hän katsoi vakavasti Mesruriin ja sanoi hänelle ankarasti: — Ketä sinä puhuttelet ja nimität oikeauskoisten hallitsijaksi? En tunne sinua, ja varmaankin sinä luulet minua joksikuksi toiseksi.

Jokainen muu henkilö kuin Mesrur olisi ällistynyt Abu Hassanin kysymyksistä, mutta kalifi oli antanut hänelle niin hyvät ohjeet että hän esitti osansa oivallisesti. — Korkea herrani ja sulttaanini, hän sanoi, — puhuu noin vain koetellakseen minua. Eikö teidän majesteettinne ole oikeauskoisten hallitsija, idän ja lännen itsevaltias, Allahin lähettämän profeetan sijainen maan päällä? Viheliäinen orjanne Mesrur ei ole unohtanut teitä niiden monien vuosien jälkeen, joina hänellä on ollut kunnia ja onni palvella teidän majesteettianne nöyrästi. Hän pitäisi itseään onnettomimpana ihmisenä jos sattuisi vihoittamaan teidän majesteettianne ja pyytää mitä hartaimmin että poistaisitte hänen pelkonsa. Mutta kaiketi onkin vain kiusallinen uni teitä häirinnyt?

Abu Hassan purskahti nauramaan ja vaipui takaisin patjalle. Se huvitti kalifia niin suuresti, että hän olisi itse nauranut yhtä äänekkäästi, jollei olisi pelännyt lopettavansa liian nopeasti hauskan näytelmän jonka oli itselleen luvannut.

Kun Abu Hassan oli väsynyt nauramiseen, hän nousi jälleen istualleen ja virkkoi vieressään seisovalle pienelle neekeripojalle: — Kuulehan, sano minulle kuka minä olen?

— Armollinen sulttaani, pieni poika vastasi kainosti, teidän majesteettinne on uskovaisten hallitsija ja Allahin käskynhaltija maan päällä.

— Se ei ole totta, senkin mustakuono, Abu Hassan tiuskaisi.

Hän kutsui lähimpänä seisovaa neitosta. — Tule tänne, kaunokainen, hän kehotti ojentaen kättään, — ja puraise sormeni päästä, jota tunnen nukunko vai olenko hereillä.

Neitonen, joka tiesi kalifin katselevan kaikkea mitä tapahtui, oli ylen iloinen saadessaan tilaisuuden osoittaa kykyään hänen huvikseen, astui vakavin kasvoin vuoteen luo ja napaten Abu Hassanin sormen hampaittensa väliin puraisi siihen aika kipeästi. Abu Hassan vetäisi kätensä nopeasti takaisin ja sanoi: — Huomaan olevani valveilla, enkä näe unta. Mutta miten ihmeessä olen yhdessä yössä muuttunut kalifiksi? Tämä on varmaan maailman kummallisin ja hämmästyttävin tapaus! Hän kääntyi saman neitosen puoleen ja virkkoi: — Vannotan sinua, niin totta kuin Allah, johon luotat yhtä hyvin kuin minäkin, sinua suojelee, että et salaa minulta totuutta. Olenko todellakin uskovaisten hallitsija?

— Se on niin totta, neitonen vastasi, — että me, jotka olemme teidän majesteettinne orjia, hämmästymme nähdessämme teidän itsenne epäilevän sitä.

— Sinä olet valehtelija, Abu Hassan vastasi. — Tiedän varsin hyvin kuka olen.

Yhä enemmän ällistyneenä Abu Hassan salli Mesrurin auttaa hänet nousemaan ja antautui vastustelematta orjain puettavaksi. Kun puuha oli suoritettu, suurvisiiri opasti hänet kaksinkertaisen uudinrivin välitse neuvostosaliin, jossa hänet saatettiin kaikella kuninkaallisella loistolla muhkean valtaistuimen juurelle. Kun hän oli päässyt valtaistuimen luo, Mesrur tuki häntä käsivarrellaan, toisen virkailijan avustaessa toiselta puolen. Heidän avullaan Abu Hassan nousi askelmia pitkin ja istahti korokkeelleen, virkamiesten toivottaessa riemuhuudoin hänelle onnea ja menestystä.

Kalifi oli sillä välin seurannut ja sijoittunut paikkaan josta saattoi itse näkymättömänä pysyen katsella näytelmää. Hän tunsi erikoista mielihyvää huomatessaan Abu Hassanin täyttävän hänen paikkansa valtaistuimella melkein yhtä arvokkaasti kuin hän itsekin.

Heti kun Abu Hassan oli asettunut valtaistuimelle, suurvisiiri astui esille ja lausui syvään kumartaen: — Oikeauskoisten hallitsija, antakoon Allah siunauksiensa sataa teidän majesteettinne ylitse tässä elämässä, ottakoon teidät paratiisiinsa tulevaisessa maailmassa ja tuhotkoon vihollisenne!

Abu Hassan, joka vähitellen alkoi uskoa todella olevansa kalifi, kysyi suurvisiiriltä mitä asioita oli käsiteltävinä. — Oikeauskoisten valtias, suurvisiiri vastasi, — neuvostonne virkamiehet odottavat ulkona, kunnes teidän majesteettinne suvaitsee antaa heille luvan, tavanmukaiseen alamaisuuden tunnustukseen. Abu Hassan käski heti avata oven, jotta virkamiehet voisivat astua saliin. Ja hän kumarsi heille kuninkaallisesti, kun he lankesivat maahan ennen kuin sijoittuivat paikoilleen.

Tämän juhlallisuuden jälkeen käsiteltiin päivän asiat, suurvisiiri seisoi valtaistuimen edessä lukien selostuksensa, ja kalifi, joka tarkkasi kaikkea, ihmetteli Abu Hassanin älyä. Tämä kutsutti kadin ja sanoi: — Mene siihen ja siihen moskeijaan, jossa on vanha imaami, sidota hänet ja neljä vanhusta, jotka houkuttelevat häntä pahuuteen, ja käske piestä heidät. Annettakoon imaamille neljäsataa raipan iskua ja muille sata. Sitten nostettakoot kaikki viisi rääsyihin puettuina kamelien selkään, kasvot eläimen häntään päin käännettyinä, ja kuljetettakoot kautta kaupungin, huutajan juostessa edellä ja julistaessa isoon ääneen: "Näin rangaistaan kaikki jotka panettelevat lähimmäisiään!" Käske heidän sitten ainaiseksi poistua siitä kaupunginosasta.

Kadi kumarsi ja lähti panemaan määräystä täytäntöön.

Kalifi oli hyvin mielissään Abu Hassanin lujuudesta ja havaitessaan, että tämä ei suinkaan päästänyt käsistään tilaisuutta rangaista imaamia ja kaupunginosansa neljää muuta tekopyhää lurjusta. Sillä välin jatkoi suurvisiiri selostustaan ja oli juuri lopettanut, kun poliisituomari palasi tehtäväänsä suorittamasta. Hän astui valtaistuimen eteen tavallisin kunnianosoituksin ja sanoi: — Uskovaisten hallitsija, tapasin imaamin ja hänen neljä kumppaniaan moskeijasta jonka teidän majesteettinne mainitsi, ja todistukseksi, että olen täsmällisesti totellut käskyjänne, olen tuonut alueen johtomiesten allekirjoittaman asiakirjan. Hän veti povestaan paperin ja ojensi sen valekalifille.

Kääntyen sitten suurvisiirin puoleen Abu Hassan sanoi: — Mene ylimmäisen rahastonhoitajan luo pyytämään häneltä tuhat kultarahaa ja vie ne erään Abu Hassan-nimisen miehen äidille samaan kaupunginosaan jossa häijy imaami asui. Riennä ja palaa heti. Kosketettuaan kädellä päätään ehdottoman kuuliaisuuden merkiksi ja langettuaan kasvoilleen valtaistuimen juureen suurvisiiri lähti rahastonhoitajan luo, joka antoi hänelle rahat ja tarjosi orjan niitä kantamaan ja seuraamaan häntä Abu Hassanin äidin asuntoon. Suurvisiiri vei rahat sanoen vain: — Kalifi lähettää sinulle tämän lahjan. Äiti otti sen vastaan sanomattoman hämmästyneenä.

Kun päivän viralliset tehtävät olivat suoritetut, neuvosto hajaantui, Abu Hassan astui alas valtaistuimelta ja hänet saatettiin ruokasaliin, jossa hän nautti upean ja herkullisen aterian musiikin soidessa ja tanssijatarten esittäessä taitoaan. Kaiken aikaa seisoi seitsemän erinomaisen kaunista neitosta häntä löyhyttelemässä. Abu Hassan oli ihastuksissaan kaikesta, eivätkä häntä vähimmin hurmanneet nuo viehättävät tytöt. Katsellessaan heitä tarkkaavaisesti hän sanoi, että hänen mielestään yksikin riitti löyhyttelemään hänelle raikasta ilmaa ja käski kuuden tytön istua kanssaan pöytään, kolmen oikealle ja kolmen vasemmalle. Kaikki kuusi tottelivat. Kun Abu Hassan huomasi, että he kunnioittavassa kainoudessaan eivät maistaneet mitään, hän tarjoili heille itse, kehotellen mitä hartaimmin ja kohteliaimmin heitä syömään. Hän kyseli heidän nimiään, ja neitoset sanoivat olevansa Alabasterikaula, Korallisuu, Kuutamo, Päivänsäde, Silmänherkku, Sydämenilo, ja se joka häntä löyhytteli oli nimeltään Sokeriruoko. Monet sievät kohteliaisuudet joita Abu Hassan heidän nimiensä johdosta lausui osoittivat, että hän oli älykäs ja sukkela mies, ja se lisäsi hänen arvoaan kalifin silmissä, joka näki ja kuuli kaikki.

Aterian jälkeen Abu Hassanille tuotiin pesuvettä kultaisessa maljassa ja sitten hänet vietiin toiseen saliin, johon oli katettu jälkipöytä ja jossa seitsemän edellisiä ihanampaa neitosta seisoi viuhkat kädessä valmiina häntä löyhyttelemään. Abu Hassan ei kuitenkaan sallinut heidän tehdä sitä, vaan käski heidän istuutua lähelleen jotta voisi nauttia heidän seurastaan. Kalifi kuunteli mielissään kuinka sujuvan kaunopuheisesti hän huvitti neitosia tarjoillessaan heille hedelmiä ja havaitsi hänet tavallista nerokkaammaksi ja viisaammaksi mieheksi.

Kun päivä alkoi hämärtyä, Abu Hassan saatettiin kolmanteen, vielä paljon upeammin sisustettuun saliin, jota seitsemässä kultaisessa kattokruunussa palavat vahakynttilät kirkkaasti valaisivat. Siellä hän näki seitsemän isoa erillisillä viineillä täytettyä hopeapulloa ja niiden ääressä seitsemän mitä hienotekoisinta kristallipikaria. Siihen asti Abu Hassan ei ollut juonut muuta kuin vettä, noudattaen tapaa, joka Bagdadissa oli käytännössä ylimmästä alimpaan ja kalifin hovissakin: viiniä maisteltiin vasta illalla.

Heti kun Abu Hassan astui saliin, hän meni pöydän luo, istuutui ja oli pitkän aikaa haltioissaan häntä ympäröivästä komeudesta, joka oli kauniimpaa kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tarttuen kädestä oikealla seisovaa neitosta hän veti tytön viereensä istumaan, tarjosi hänelle leivosta ja kysyi hänen nimeään.

— Oikeauskoisten hallitsija, kaunotar vastasi, — minua sanotaan Helmitertuksi.

— Mikään muu nimi, Abu Hassan virkkoi, — ei olisi paremmin arvosi mukainen. Hampaasi ovat tosiaan hienoimpia helmiä heleämmät. Helmiterttu, hän lisäsi, — koska se on sinun nimesi, kaadahan minulle kauniilla kätöselläsi lasillinen viiniä.

Neitonen täytti viinilasin ja tarjosi sen viehättävin liikkein Abu Hassanille. Tämä kilisteli kaikkien seitsemän neitosen kanssa. Ja kun hän oli juonut erikseen kunkin maljan, Helmiterttu meni tarjoilukaapille, kaatoi lasillisen viiniä ja tipautettuaan siihen hyppysellisen samaa jauhetta, jota kalifi oli edellisenä iltana käyttänyt, ojensi sen Abu Hassanille. — Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi, — pyydän teidän majesteettianne ottamaan tämän lasin ja ennen kuin sen tyhjennätte armollisesti kuuntelemaan laulua jonka olen tänään sepittänyt ja jonka toivon miellyttävän teitä.

Kun neitonen oli päättänyt esityksensä Abu Hassan tyhjensi lasinsa ja käänsi päänsä tyttöä kohti lausuakseen hänelle ne ylistykset, jotka tämä hänen mielestään ansaitsi, mutta hänet ehkäisi unetus, joka vaikutti niin äkkiä että hänen suunsa avautui heti ammolleen, silmäluomet painuivat umpeen, pää valahti pielukselle ja hän vaipui yhtä sikeään uneen kuin edellisenä päivänä jolloin kalifi oli antanut hänelle jauhetta. Yksi neitosista oli valmiina sieppaamaan hänen kädestään putoavan pikarin. Kalifi, jolle näytelmä oli tuottanut suurempaa huvia ja tyydytystä kuin hän oli odottanutkaan, lähti tähystyspaikaltaan ja astui saliin heidän luokseen ratkiriemastuneena menestyksestä.

Hän käski pukea Abu Hassanin hänen omiin vaatteisiinsa ja määräsi orjan viemään hänet takaisin sinne mistä oli tuonutkin ja laskemaan meluttomasti samaan huoneeseen sekä poistuessaan jättämään oven auki.

Abu Hassan nukkui hyvin myöhään seuraavana aamuna. Unijauheen lakatessa vaikuttamasta hän heräsi, avasi silmänsä ja kummastui suuresti nähdessään itsensä entisessä kodissaan. — Helmiterttu! Kointähti! Korallisuu! Kuutamo! hän huuteli kutsuen hovin naisia nimeltä, mikäli muisti. — Missä olette? Tulkaa tänne, tytöt!

Abu Hassan hoilasi niin äänekkäästi, että äiti, joka oli omassa huoneessaan, kuuli melun, riensi hänen luokseen ja kysyi: — Mikä sinulla on hätänä, poikani? Mitä sinulle on tapahtunut?

Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan kohotti päätään ja katsahti ylväästi äitiinsä ja sanoi: — Vaimo kulta, ketä sinä nimität pojaksesi?

— Sinua. Etkö sitten ole poikani Abu Hassan, äiti vastasi hyvin lempeästi. — On kummallista että olet voinut unohtaa itsesi näin pian.

— Minäkö sinun poikasi, Abu Hassan ärähti. — Sinä et tiedä mitä sanot! Olen oikeauskoisten hallitsija, etkä voi minulle uskotella!

Abu Hassanin äiti, joka luuli poikansa joutuneen mielenhäiriöön, koetti muuttaa puheenaihetta. Ja sitä varten hän jutteli, kuinka imaamia oli edellisenä päivänä rangaistu. Tuskin Abu Hassan oli kuullut kertomuksen, kun hän huudahti: — En ole poikasi enkä ole Abu Hassan, vaan ehdottomasti oikeauskoisten hallitsija. Kertomuksesi jälkeen en voi enää epäillä sitä. Tiedä siis, että minun käskystäni imaamia ja neljää sheikkiä rangaistiin.

Turhaan äiti koetti tyynnyttää hänen häiriintynyttä mieltään. Kaikki hänen vastustelunsa ärsyttivät Abu Hassania vain entistä enemmän. Ja hän vimmastui niin äidilleen että välittämättä tämän kyynelistä tarttui keppiin ja hyökkäsi hurjistuneena ja uhkaavana vaimorukkaa kohti. Hän olisi säikyttänyt jokaisen paitsi hellästi rakastavan äidin. — Sano minulle heti kuka olen, hän kirkui.

— En usko, poikani, äiti vastasi katsellen häntä lempeästi ja pelottomasti, — sinua niin Allahin hylkäämäksi, että et tunne äitiäsi joka synnytti sinut maailmaan ja luulottelet itsestäsi joutavia. Olet tosiaankin poikani Abu Hassan ja teet kovin väärin vaatiessasi arvonimeä joka kuuluu ainoastaan itsevaltiaalle herrallemme, kalifi Harun-al-Rashidille. Varsinkin se on kiittämätöntä sen jalomielisen lahjan jälkeen jonka hallitsija lähetti meille eilen.

Näistä sanoista Abu Hassan ihan raivostui. Kalifin anteliaisuuden mainitseminen varmistutti yhä enemmän että hän itse oli kalifi, sillä hän muisti lähettäneensä visiirin lahjaa viemään. Ja sokeassa vimmassaan hän pieksi äitiään kepillä, hokien kaiken aikaa että hän itse oli lähettänyt rahat.

Äitipoloinen, joka ei ollut aavistanut poikansa näin pian siirtyvän sanoista iskuihin, huusi niin äänekkäästi apua, että naapurit riensivät hätään. Abu Hassan pieksi yhä äitiään, kysyen häneltä joka iskulla, oliko hän oikeauskoisten hallitsija, mihin äiti aina hellästi vastasi että Abu Hassan oli hänen poikansa.

Kun taloon juosseet naapurit kuulivat Abu Hassanin julistavan olevansa kalifi, he eivät enää epäilleet että hän oli tullut mielipuoleksi. Sen vuoksi he tarttuivat häneen ja sidottuaan hänet veivät hullujenhuoneeseen, johon hänet jätettiin rautaristikolla varustettuun koppiin toipumaan järkiinsä. Hän sai joka päivä viisikymmentä kepiniskua, jotta muistaisi ettei ollut oikeauskoisten hallitsija kuten väitti.

Vähitellen Abu Hassanissa syntyneet voimakkaat ja vilkkaat mielikuvat, muistumat siitä, että oli ollut puettuna keisarilliseen purppuraan, käyttänyt kalifin valtaa ja saanut osakseen sellaiselle tulevaa ehdotonta ja täsmällistä kuuliaisuutta, alkoivat haihtua. Hän päätti pitää koko otaksumansa unena ja palata rauhassa kotiinsa.

Kun Abu Hassanin äiti tuli häntä katsomaan, hän havaitsi poikansa mielentilan niin paljon paremmaksi että itki ilosta. — En tosiaan käsitä, äiti, Abu Hassan sanoi, — mitä on tapahtunut, mutta olen päättänyt pitää sitä kaikkea vilkkaana unena. Ja pyydän sinua antamaan anteeksi kaiken pahan kohteluni.

— Poikani, äiti huudahti riemuissaan, — tunnen sanomatonta iloa ja lohtua kuullessani sinun puhuvan noin järkevästi. Mutta sanonpa sinulle mitä tästä seikkailusta ajattelen. Muukalainen, jonka illalla ennen sairastumistasi toit kotiin aterioimaan kanssasi, lähti sulkematta kamarisi ovea jälkeensä, vaikka olit pyytänyt sitä, ja luulen, että paholainen sai siten tilaisuuden pujahtaa sisälle ja syöstä sinut siihen kauheaan harhaan jossa olet ollut. Sen tähden, poikani, sinun tulee kiittää Allahia pelastuksestasi.

— Luulenpa sinun olevan oikeassa, poika vastasi, — ja pyydän sinua toimittamaan minut pois tästä paikasta.

Hänen äitinsä ei odottanut toista kehotusta, vaan riensi hoitolan vartijan luo, joka tutkittuaan Abu Hassanin vapautti hänet kuten äiti toivoi.

Abu Hassan lepäsi muutamia päiviä paluunsa jälkeen ja jatkoi sitten entistä menettelyään, kutsuen vieraan iltaisin aterialle. Heti ensi kerralla, kun hän meni sillalle, hän näki kauppiaan, joka hänen arvelunsa mukaan oli syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, tulevan kohti. Abu Hassan kääntyi poispäin välttääkseen häntä, mutta kauppias ei halunnut väistää, vaan astui hänen luokseen. — Veli Abu Hassan, hän sanoi, — sinäkö siinä? Tervehdän sinua! Sallitko minun syleillä sinua?

— En suinkaan, Abu Hassan vastasi, — minä en tervehdä sinua. En huoli tervehdyksestäsi enkä syleilystäsikään. Mene tiehesi!

Kalifi oli huolellisesti suunnitellut kohtauksen, koska tiesi Abu Hassanin palanneen kotiinsa, eikä tämä tyly käytös saanut häntä luopumaan aikeistaan. Hän tunsi hyvin lain, jonka Abu Hassan oli itselleen säätänyt, ettei koskaan seurustelisi muukalaisen kanssa jota kerran oli kestinnyt, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. — Ah, veli Abu Hassan, hän sanoi syleillen häntä, — en mieli erota sinusta näin, koska minulla oli onni tavata sinut toistamiseen. Sinun täytyy jälleen osoittaa minulle samaa vieraanvaraisuutta kuin osoitit kuukausi sitten, jolloin minulla oli kunnia kilistellä kanssasi.

Abu Hassan olisi kernaasti suonut kalifin menevän tiehensä, mutta hänen ponnistuksensa vapautua vastenmielisestä vieraasta olivat turhia, ja vihdoin hänen oli pakko sallia miehen tulla mukaansa. — Mutta, hän selitti, — koska viime vierailusi tuotti minulle niin paljon kiusaa, minun täytyy kertoa mitä tapahtui ja pyytää että säästät minut sen toistumiselta. Abu Hassan jutteli sitten seikkailunsa ja päätti selostuksensa vaatimalla kalifia lupaamaan, ettei tämä enää tekisi hyviä suunnitelmia hänen tulevaisuuteensa nähden. — Olen tyytyväinen, hän sanoi, — ja annan sinulle kaiken entisen anteeksi.

Heti kun Abu Hassan saapui kotiinsa, hän kutsui äitinsä ja pyysi kynttilöitä, kehotti vierastaan istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä. Vähän myöhemmin tuotiin illallinen pöytään, ja he kävivät kursailematta ruokaan käsiksi. Heidän aterioituaan Abu Hassanin äiti tyhjensi pöydän, toi jälkiruoaksi hedelmiä viinin kera sekä lasit ja poistui sitten eikä enää näyttäytynyt.

Kun he olivat jonkin aikaa maistelleet viiniä, kalifi sanoi: — Etkö ole koskaan ajatellut avioliittoa?

— En, Abu Hassan vastasi, — elän mieluummin vapaana.

— Se ei ole oikein, kalifi jatkoi. — Minun täytyy etsiä sinulle neitonen joka on lempesi arvoinen. Ja olenpa varma että pidät hänestä. Sitten hän tarttui Abu Hassanin pikariin, tipautti siihen hiukan jauhetta ja ojensi sen viinillä täytettynä isännälleen. — Kas niin, hän sanoi, — juohan sen neitosen malja jonka sinulle hankin!

Abu Hassan otti nauraen lasin ja virkkoi päätään pudistaen: — Olkoon menneeksi! Koska sitä haluat, en voi tehdä itseäni syypääksi niin suureen epäkohteliaisuuteen että kieltäytyisin moisessa pikkuasiassa tekemästä arvokkaalle vieraalleni mieliksi. Juon siis minulle lupaamasi neitosen maljan, vaikka olen varsin tyytyväinen olooni enkä odota sinun pitävän sanaasi. Tuskin Abu Hassan oli tyhjentänyt pikarinsa, kun hän vaipui yhtä syvään uneen kuin ensi kerrallakin, ja kalifi määräsi saman orjan kantamaan hänet palatsiin. Orja totteli, ja kalifi, joka ei aikonut lähettää Abu Hassania takaisin kuten tuonnoin, sulki oven jälkeensä niin kuin oli luvannut ja seurasi perästä.

Kun he saapuivat palatsiin, kalifi käski laskea Abu Hassanin sohvalle saliin, josta hänet oli sikeään uneen vaipuneena kannettu kotiin kuukausi sitten. Mutta ensin hän käski hovipalvelijan pukea hänet samaan pukuun jossa hän oli kalifina esiintynyt. Sitten hän käski kaikkien hovin virkailijoiden, naisten ja soittoniekkojen, jotka olivat olleet salissa Abu Hassanin juodessa viimeisen, uneen uuvuttavan siemauksensa, saapua sinne päivänkoitteessa ja esittää osansa huolellisen hyvin, kun nukkuja heräsi. Levolle lähtiessään hän vielä muistutti Mesruria herättämään hänet ennen kuin menisivät saliin, jotta hän voisi kätkeytyä ristikolla varustettuun sivukomeroon kuten ennenkin.

Kun kaikki oli järjestyksessä ja kalifin jauheen vaikutus vaimentunut, Abu Hassan alkoi heräillä, kuitenkaan vielä avaamatta silmiään. Silloin seitsemän laulajatarryhmää yhtyi suloisilla äänillään oboeiden, huilujen ja muiden soittimien säveleihin. Abu Hassan ihmetteli kovin kuullessaan ihanaa musiikkia, ja kun hän avasi silmänsä ja näki edessään naiset ja hoviherrat jotka luuli tuntevansa, hänen kummastuksensa lisääntyi. Sali tuntui samalta jonka hän oli nähnyt ensimmäisessä unessaan, ja hän huomasi samat kynttiläkruunut, huonekalut ja koristeet.

Hän oli kuitenkin liian säikähtynyt toipuakseen heti täyteen tajuntaansa. — Allah armahtakoon minua, hän huudahti. — Häijyt henget ovat riivanneet minut! Hoviherrat koettivat vakuuttaa hänelle että hän oli vain nähnyt pahaa unta. — Katsokaahan selkääni, hän sanoi, — ovatko nämä arvetkin mielikuvitusta? Vakuutan että voin vieläkin tuntea iskujen kirvelyn. Onko tämä harhanäky vai onko tämä totta? Olenko kalifi vai Abu Hassan? Tulkoon joku puraisemaan korvalehteäni, jotta tunnen olenko hereillä.

Yksi orjista astahti hänen luokseen totellen käskyä. Abu Hassan parkaisi, mutta oli yhä ällistynyt. Soittokunta alkoi soittaa ja kaikki hovineitoset ja palvelijat tanssia huimasti sohvan ympärillä jolla Abu Hassan istui. Nähdessään neitosten joukossa muutamia jotka tunsi Abu Hassan viskasi yltään kuninkaallisen viittansa ja yhtyi tanssiin hypäten ja ilakoiden kisailevien mukana.

Se huvitti kalifia niin suuresti että hän pisti päänsä saliin ja huusi: — Abu Hassan, Abu Hassan, aiotko tappaa minut nauruun?

Kun kalifin ääni kajahti, kaikki vaikenivat, myös Abu Hassan, joka käänsi päänsä katsoakseen mistä ääni kuului. Hän tunsi kalifin ja tunsi hänet samalla Mosulin kauppiaaksi, mutta ei säikähtänyt lainkaan. Päinvastoin hän varmistui siitä, että oli valveilla ja että kaikki mitä hänelle oli tapahtunut oli todellista eikä unta. Hän yhtyi kalifin hilpeyteen. — Haha, hän nauroi katsahtaen pelkäämättä hallitsijaan, — vai siellä se Mosulin kauppias onkin! Ja valitatte että tahdon tappaa teidät? Nyt käsitän kaiken. Mutta… kertokaahan minulle millä keinoin teitte minut tajuttomaksi. Muutoin tunnen itseni aina puolihulluksi.

Kalifi kertoi kaikki mitä oli tapahtunut Abu Hassanin ollessa unijuoman huumaama ja miten seikkailu järjestettiin. — Haluan tietää kuinka alamaiseni elävät, hän sanoi, — ja sen vuoksi samoilen usein valepuvussa kaupungilla. Siten jouduin sinun taloosi, ja kuullessani sinun toivovan itsellesi päiväksi kuninkaallista valtaa, päätin täyttää toivomuksesi. En aavistanut että siitä koituisi sinulle niin paljon kärsimyksiä, mutta olen valmis korvaamaan ne parhaan kykyni mukaan — en pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan siksikin, että olen havainnut sinulla olevan oivallisia ominaisuuksia. Pyydä mitä haluat, niin täytän toivomuksesi.

— Oikeauskoisten hallitsija, Abu Hassan vastasi, — olkootpa kärsimykseni olleet kuinka suuret hyvänsä, ne unohtuvat kaikki kuullessani että korkea valtiaani oli osallisena asiassa. Ja koska minun sallitaan esittää pyyntö, anon että minulle suotaisiin onni koko elinaikanani ihailla läheltä teidän majesteettinne hyveitä.

Kalifi oli mielissään puheesta ja käski antaa Abu Hassanille mitä ikinä hän toivoi ja kehotti häntä käymään luonaan milloin vain halusi. Abu Hassan ilmaisi kiitollisuutensa sopivalla tavalla ja palasi kotiinsa kertoakseen äidilleen mitä oli tapahtunut ja että hänen aikaisempi kokemuksensa ei ollut tyhjää unta.

Kalifi oli hyvin ihastunut Abu Hassaniin jonka seuraa hän alati halusi. Hän vei hänet myös vaimonsa Zobeiden luo, jota kertomus hänen seikkailuistaan huvitti suuresti. Sulttaanitar lausui usein toivomuksen nähdä hänet ja havaitessaan, että Abu Hassan käynneillään aina tuijotti erääseen hänen orjattaristaan, nimeltä Nuzhat-ul-Awadat, päätti mainita asiasta kalifille. — Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi eräänä päivänä, — etkö ole huomannut, että Abu Hassan joka kerta kun käy kanssasi luonani ei koskaan päästä silmistään Nuzhat-ul-Awadatia? Ja tyttö näkyy vastaavan hänen huomaavaisuuteensa. Jos suostut, naitamme heidät toisilleen.

— Arvoisa puolisoni, kalifi vastasi, — jos Nuzhat-ul-Awadat on halukas ottamaan Abu Hassanin aviomiehekseen, minun puolestani ei ole esteitä. Olen luvannut hankkia hänelle vaimon. Päättäkööt he heti, koska ovat molemmat saapuvilla.

Abu Hassan lankesi kalifin ja Zobeiden jalkojen juureen osoittaakseen kuinka kiitollinen hän oli heidän ystävällisyydestään ja nousten seisaalleen sanoi: — En voisi vastaanottaa vaimoa paremmista käsistä, mutta en rohkene toivoa että Nuzhat-ul-Awadat antaa yhtä kerkeästi minulle kätensä kuin minä hänelle omani. Nämä sanat lausuessaan hän vilkaisi ruhtinattaren hovineitiin, jonka kunnioittava äänettömyys ja poskille kohoava puna osoittivat että hän oli valmis tottelemaan kalifia ja valtiatartaan Zobeidea.

Hääiloja kesti monta päivää, ja sekä Zobeide että kalifi antoivat vastanaineelle pariskunnalle uhkeita lahjoja. Abu Hassan havaitsi vaimonsa aivan toivomustensa mukaiseksi, ja tämä oli yhtä mieltynyt mieheensä — he sopivat toisilleen kerrassaan hyvin. Kemujen ja ilonpitojen jälkeen Abu Hassan ja hänen vaimonsa ryhtyivät viettämään hyvin ylellistä elämää. He eivät säästäneet menoja vieraskutsuissaan ja tuhlasivat niin rennosti rahoja, että vajaan vuoden kuluttua häistä huomasivat kassansa olevan melkein tyhjä.

Tässä ahdingossa Abu Hassan sanoi vaimolleen: — Sinä et suinkaan tahtoisi kieltää minulta apuasi asiassa joka koskee meitä molempia, ja niinpä kerronkin sinulle, että rahapula on herättänyt minussa suunnitelman jolla voimme hankkia varoja ainakin vähäksi aikaa. Meidän on tehtävä pieni kepponen, minun kalifille ja sinun Zobeidelle, ja koska se varmaan huvittaa heitä kumpaakin, siitä koituu meille hyötyä. Kuolkaamme kumpikin.

— En ainakaan minä, Nuzhat-ul-Awadat keskeytti, — sinä voit kuolla yksin jos tahdot. En ole kyllästynyt elämääni enkä sinun suuttumuksesikaan uhalla niin vain kuole. Jollei sinulla ole mitään muuta ehdotettavaa, saat lähteä manalan matkalle yksinäsi, sillä minä en tule mukaasi.

— Sinä olet niin ailahteleva ja ihmeellisen vilkas nainen, Abu Hassan vastasi, — että et suo minulle aikaa edes selittää suunnitelmaani. Olehan vain hiukan kärsivällinen ja kuuntele, niin havaitset itsesi kylläkin valmiiksi kuolemaan sellaisen kuoleman kuin minä tarkoitan. Et kai sentään luullut että puhuin oikeasta kuolemasta?

— No, hänen vaimonsa sanoi, — jos suunnittelet vain valekuolemaa olen kyllä käytettävissäsi. Saat olla varma että kaikin voimin autan sinua sellaisessa kuolemisessa. Sanon vain vakavasti, että olen perin vastahakoinen todella kuolemaan, kuten ensin luulin sinun tarkoittavan.

— Vaikenehan hetkiseksi, Abu Hassan sanoi, — niin selitän sinulle suunnitelmani. Minä tekeydyn kuolleeksi, ja sinun on asetettava minut lepäämään keskelle huonettani, turbaani kasvoillani ja jalat Mekkaan päin käännettyinä, ikään kuin olisin valmis hautausmaalle kannettavaksi. Sen tehtyäsi sinun tulee katkerasti itkeä ja voivotella, kuten sellaisissa tapauksissa ainakin, repiä vaatteitasi ja tukkaasi — tai olla repivinäsi — ja mennä kyynelissä kylpien ja hajalla hapsin Zobeiden luo. Ruhtinatar kysyy tietenkin syytä suruusi, ja kun olet kertonut hänelle asian nyyhkytyksen katkomin sanoin, hän säälii sinua ja antaa rahaa hautajaiskuluihin sekä muhkean kultakuteisen silkkikankaan ruumiini peitteeksi, jotta maahanpanijaiseni tulisivat sitä komeammiksi, lahjoittaapa sinulle uuden puvunkin sen repimäsi sijaan. Palattuasi nousen heti, asetan sinut tilalleni ja menen esittämään saman näytelmän kalifille jonka takaan yhtä anteliaaksi minulle kuin Zobeide on ollut sinulle.

Suunnitelma miellytti Nuzhat-ul-Awadatia, joka menetteli heti puolisonsa ehdotuksen mukaan, järjesti hänet ruumiiksi, riuhtaisi pois päähineensä ja meni suoraa päätä Zobeiden luo itkien murheissaan. Hän valitteli onnettomuuttaan myötätuntoiselle ruhtinattarelle johon tieto Abu Hassanin kuolemasta koski kipeästi. Kun molemmat naiset olivat yhdessä voivotelleet, ruhtinatar käski orjatartensa antaa Nuzhat-ul-Awadatille kukkarollisen kultarahoja ja muhkean kirjokankaan vainajan ruumiin peitteeksi. Lopuksi hän tyynnytteli nuorta leskeä ja kehotti häntä olemaan murehtimatta tulevaisuudesta, luvaten pitää hänestä huolta.

Heti kun Nuzhat-ul-Awadat oli lähtenyt ruhtinattaren huoneesta, hän kuivasi kyyneleensä ja palasi riemuiten Abu Hassanin luo ilmoittamaan hyvästä menestyksestään. Kotiin tultuaan hän purskahti nauruun nähdessään puolisonsa vielä lepäävän ruumiina. Hän käski hänen nousta katselemaan sotajuonensa tuloksia. Abu Hassan nousi ja riemuitsi vaimonsa kanssa nähdessään kukkaron ja kirjosilkin. Innostuneena kujeensa onnistumisesta Nuzhat-ul-Awadat ei malttanut odottaa, vaan hoputti miestään. — No, puolisoni, hän sanoi nauraen, annahan nyt minun vuorostani esittää kuolleen osaa, niin näemme, voitko sinä puijata kalifia yhtä hyvin kuin minä puijasin Zobeidea.

— Sellaisia te naiset olette, Abu Hassan vastasi, — ainahan te turhamaisuudessanne luulottelette kykenevänne kaikkeen paremmin kuin miehet, vaikka sitten toimittekin vain heidän neuvojensa mukaan. Olisi tosiaan kummallista, jollen minä, joka itse olen tämän juonen keksinyt, osaisi suoriutua asiasta yhtä hyvin kuin sinä. Mutta älkäämme tuhlatko aikaa joutaviin väittelyihin. Sijoitu paikalleni, ja saatpa nähdä että suoriudun tehtävästä yhtä menestyksellisesti.

Abu Hassan kääri vaimonsa kuten tämä oli käärinyt hänet ja lähti turbaanin liina irrallaan, kuten kovan murheen kohtaamalla miehellä ainakin, rientämään kalifin puheille, jolla juuri oli salainen neuvottelu. Hän saapui ovelle, ja virkailija, joka tiesi että Abu Hassanilla oli vapaa pääsy, avasi sen. Abu Hassan astui huoneeseen pitäen toisella kädellään nenäliinaa silmiensä edessä salatakseen poskille valuvat teeskennellyt kyyneleensä ja lyöden toisella rintaansa mitä suurinta surua ilmaisevin huudahduksin.

Ihmetellen nähdessään aina hilpeän Abu Hassanin tällaisessa mielentilassa kalifi kysyi hänen murheensa syytä ja kuultuaan Nuzhat-ul-Awadatin kuolemasta ilmaisi sopivin sanoin vilpittömästi osanottonsa. Hän käski visiirin antaa Abu Hassanille kukkarollisen kultaa ja kappaleen kallisarvoista kangasta, aivan kuten Zobeide oli lahjoittanut Nuzhat-ul-Awadatille. Abu Hassan lankesi kalifin jalkojen juureen ja kiitti häntä hänen ystävällisyydestään. Sitten hän otti lahjat ja riensi takaisin kotiinsa riemuissaan hyvästä menestyksestään.

Väsyneenä virumaan niin kauan samassa asennossa Nuzhat-ul-Awadat ei odottanut kunnes Abu Hassan käskisi nousemaan, vaan kuultuaan oven avautuvan juoksi heti puolisoaan vastaan kysyen, oliko tämä vetänyt kalifia nenästä yhtä taitavasti kuin hän Zobeidea. — Niin kuin näet, toinen vastasi osoittaen kangasta ja ravistaen kukkaroa, — osaan näytellä elävän vaimon surevaa puolisoa yhtä hyvin kuin sinä elossa olevan aviomiehen itkevää leskeä.

Abu Hassan pelkäsi kuitenkin hiukan että kaksoisjuonella voisi olla ikäviä seurauksia ja katsoi sen vuoksi parhaaksi neuvoa vaimoaan olemaan varuillaan, jotta he voisivat toimia paremmassa sopusoinnussa. — Sillä, hän lisäsi, — mitä paremmin onnistumme hämmästyttämään kalifin ja Zobeiden, sitä enemmän asia heitä lopulta huvittaa, ja kenties he ilmaisevat suosionsa vielä suuremmalla anteliaisuudella. Viime miete sai heidät vielä jatkamaan sotajuontaan.

Vaikka kalifilla oli tärkeitä asioita ratkaistavana, hän ei malttanut olla menemättä sulttaanittaren luo ilmaistakseen osanottonsa hänen suosikkinsa kuoleman johdosta, ja niinpä hän heti Abu Hassanin poistuttua nousi ja läksi Zobeiden huoneeseen. — Puolisoni, hän sanoi, — salli minun tuoda ilmi syvä suruni siitä, että rakas Nuzhat-ul-Awadatisi on kuollut.

— Oikeauskoisten hallitsija, Zobeide vastasi, — sinä erehdyt. Abu Hassan on kuollut, eikä Nuzhat-ul-Awadat.

— Anteeksi, ruhtinattareni, kalifi virkkoi, — sinä olet väärässä. Abu Hassan elää ja on täysin terve.

Zobeidea närkästytti kovin kalifin kuivakiskoinen vastaus. — Oikeauskoisten hallitsija, hän sanoi, — salli minun toistaa, että juuri Abu Hassan on kuollut ja että entinen orjattareni Nuzhat-ul-Awadat, hänen leskensä elää. Kaikki naiseni, jotka itkivät kanssani, voivat todistaa sen ja myös kertoa sinulle, että lahjoitin hänelle sata kultarahaa ja kullalla kirjailtua kangasta. Murhe jonka vallassa minut tapasit johtui hänen miehensä kuolemasta, ja juuri sinun sisään astuessasi olin lähettämäisilläni sinulle surunvalitteluni.

Kuullessaan Zobeiden puhuvan näin kalifi purskahti nauruun ja huudahti: — Tuo, ruhtinattareni, on tosiaan kummallista itsepäisyyttä. Voit olla varma että Nuzhat-ul-Awadat on kuollut.

— Eipä olekaan, hyvä herra, Zobeide vastasi terävästi, Abu Hassan on kuollut, äläkä yritäkään muuta uskotella.

Kalifi käski heti visiirin mennä ottamaan selvää kuinka asianlaita todella oli. Kun Mesrur oli lähtenyt mennäkseen Abu Hassanin asuntoon, kalifi sanoi Zobeidelle: — Kohta saat nähdä kumpi meistä on oikeassa. Olen niin varma asiastani että panen huvipuutarhani vetoa sinun taulupalatsiasi vastaan, vaikka edellinen onkin paljon arvokkaampi jälkimmäistä. He päättivät juhlallisesti vedon ja odottivat kärsimättömästi Mesrurin paluuta.

Sillä välin kun kalifi ja Zobeide näin tosissaan ja kiihkeästi väittelivät, piti Abu Hassan, joka aavisti heidän erimielisyytensä, tarkasti vaarin kaikesta mitä saattaisi tapahtua. Heti kun hän näki Mesrurin asuntonsa ikkunasta jonka ääressä vaimoineen rupatteli ja havaitsi hänen harppaavan suoraan sinnepäin, hän arvasi hänen asiansa ja käski vaimonsa nopeasti ja aikaa tuhlaamatta laittautua vielä kerran ruumiiksi. Heille tuli niin kiire, että Abu Hassan töin tuskin ehti kääriä vaimonsa ja heittää kalifin antaman kirjokankaan hänen päälleen, kun Mesrur jo saapui paikalle. Abu Hassan avasi asuntonsa oven ja istuutui sitten alakuloisena, surullinen ilme kasvoilla ja nenäliina silmillään, valevainajan pääpuoleen.

Se riitti Mesrurille, joka riensi takaisin ilmoittamaan kalifille tiedustelunsa tuloksen. Kalifi riemastui kovin ja nauroi kauan uutisen kuullessaan. — Kas niin, puolisoni, hän virkkoi, — sinä hävisit vedon.

Mutta Zobeide ei halunnutkaan tyytyä Mesrurin tukemattomaan todistukseen, ja kun hän ei myöntänyt hävinneensä, päätettiin lähettää hänen imettäjänsä katsomaan oliko Abu Hassan todella kuollut. Mutta kun viimeksi mainittu ikkunasta tirkistellen huomasi imettäjän tulevan sinnepäin, hän oli heti valmis asettumaan paareille, joten Nuzhat-ul-Awadat ehti ajoissa järjestää ruumiin kuntoon, jääden surevana istumaan sen viereen.

Imettäjätär viivähti vain lausuakseen osanottonsa ja riensi sitten takaisin palatsiin niin nopeasti kuin voi. Heti hänen lähdettyään Nuzhat-ul-Awadat kuivasi silmänsä ja vapautti Abu Hassanin. Molemmat menivät istumaan sohvalle ikkunan ääreen, odotellen mikä kepposen lopputulos olisi ja ollakseen valmiit toimimaan asianhaarojen mukaan.

Imettäjän kertomus teki jutun vain monimutkaisemmaksi, koska sekä kalifi että hänen korkea puolisonsa olivat varmat, että heidän lähettinsä olivat puhuneet totta. Ja kun kumpikaan ei tahtonut antaa perään, he päättivät mennä itse katsomaan. He nousivat siis molemmat ja lähtivät seuralaisineen Abu Hassanin taloon.

Kun Abu Hassan huomasi heidän tulonsa, hän ilmoitti vaimolleen joka säikähti kovin. — Mitä meidän on tehtävä, hän virkkoi. — Me olemme hukassa!

— Älä yhtään pelkää, Abu Hassan rauhoitti. — Oletko jo unohtanut sopimuksemme? Tekeydymme molemmat kuolleiksi, ja saat nähdä että kaikki käy hyvin. Kun he kävelevät noin verkalleen, ehdimme kyllä valmiiksi, ennen kuin he saapuvat ovelle. Abu Hassan ja hänen vaimonsa kääriytyivät siis, vetivät peitteekseen kirjokankaan kaistaleet ja odottivat kärsivällisesti vieraita.

Mesrur, joka kulki etunenässä, avasi oven, ja kalifi ja Zobeide astuivat seuralaistensa saattamina huoneeseen. Mutta näky, joka heidät kohtasi, jäykisti heidät kauhusta, eivätkä he tienneet mitä ajatella. Vihdoin Zobeide katkaisi äänettömyyden sanoen kalifille: — Voi, he ovat molemmat kuolleet! Sinä teit voitavasi, hän jatkoi katsoen kalifiin ja Mesruriin, — saadaksesi minut uskomaan että rakas orjattareni oli kuollut, ja nyt huomaan että se on totta. Murhe puolison menetyksestä on varmaan tappanut hänet.

— Sano mieluummin, ruhtinatar, kalifi vastasi, oman äskeisen näkemänsä nojalla ajatellen päinvastoin, — että Nuzhat-ul-Awadat kuoli ensin ja murheen murtama Abu Hassan menehtyi suruun eikä voinut elää rakkaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Sinun tulisi siis myöntää että olet hävinnyt vedon ja että taidepalatsisi kaikkine maalauksineen on minun.

— Älähän nyt, Zobeide vastasi kiihtyneenä kalifin kiistelystä. — Väitän sinun hävinneen huvipuistosi. Abu Hassan kuoli ensiksi, koskapa imettäjäni kertoi sinulle yhtä hyvin kuin minullekin että hän näki Nuzhat-ul-Awadatin elävänä ja miehensä kuolemaa itkemässä.

— Annan tuhat kultarahaa sille joka voi sanoa kumpi näistä kahdesta kuoli ensiksi, kalifi huudahti.

Tuskin kalifi oli lausunut nämä sanat, kun hän kuuli äänen sanovan Abu Hassanin kultakudoksen alta: — Oikeauskoisten hallitsija, minä kuolin ensin, antakaa minulle ne tuhat kultarahaa! Abu Hassan heitti kirjokankaan päältään, hypähti ylös ja lankesi kalifin jalkojen juureen. Hänen vaimonsa taas heittäytyi Zobeiden eteen. Ruhtinatar parkaisi ensin, mutta toivuttuaan ilmaisi suurta iloa nähdessään rakkaan orjattarensa jälleen nousseen, juuri kun hän oli melkein lohduttomana suosikkinsa kuolemasta. — Ah, häijy Nuzhat-ul-Awadat, hän huudahti, — mitä olenkaan kärsinyt sinun tähtesi! Mutta suon sinulle anteeksi sydämeni pohjasta, koska et olekaan kuollut.

Kalifi, jota tapaus suuresti huvitti, kysyi pilan tarkoitusta, ja Abu Hassan vastasi: — Oikeauskoisten hallitsija, tunnustan teidän majesteetillenne avomielisesti koko totuuden. Tuhlaavaisella elämällämme kulutimme enemmän kuin varamme sallivat ja havaitessamme kassamme tyhjentyneen jouduimme aivan ymmälle. Häpeä siitä, että olisi täytynyt alentua säädyllemme sopimattomaan elämään, pakotti meidät keksimään tämän juonen, kun emme rohjenneet ilmoittaa pulaamme teidän majesteetillenne. Tahdoimme siten parantaa talouttamme ja samalla huvittaa hallitsijaamme, ja toivon teidän majesteettinne armossaan suovan meille anteeksi.

Kalifi ja Zobeide alkoivat nauraa Abu Hassanin omituiselle kepposelle. Yhä nauraa hohottaen kalifi nousi ja sanoi Abu Hassanille ja hänen vaimolleen: — Seuratkaa minua. Ilosta että tapaan teidät elossa annan teille lupaamani tuhat kultarahaa. Zobeide pyysi, että kalifi samasta syystä sallisi hänen lahjoittaa yhtä suuren summan Nuzhat-ul-Awadatille. Näin säilyttivät Abu Hassan ja hänen vaimonsa kalifi Harun-al-Rashidin ja hänen ylhäisen puolisonsa suosion ja saattoivat heidän anteliaisuutensa vuoksi jatkaa hupaista elämäänsä.

* * * * *

Intian sulttaani ei voinut olla ihmettelemättä sitä tavattoman rikasta varastoa huvittavia tarinoita jolla sulttaanitar oli hauskuttanut häntä tuhat ja yksi yötä. Hän ihmetteli myös rohkeutta joka oli innoittanut tytön tarjoutumaan hänen puolisokseen, ja niinpä hänen jyrkkä päätöksensä vihdoin höltyi, eikä hän hennonnut surmauttaa vaimoaan. — Myönnän, herttaisin Sheherazade, hän sanoi, — että olet älykkyydelläsi riisunut minulta aseet. Sinun, ihanaisen, tähden peruutan kauhean lupaukseni surmata joka päivä naisen. Ja tästä syystä sinua muistelevat alati pelastajanaan ne neitoset jotka olisivat joutuneet vihani uhriksi. Nyt tiedän että vihani oli epäoikeutettua.

Sulttaanitar heittäytyi hänen jalkojensa juureen ja syleili häntä mitä lämpimimmän hellästi ja kiitollisena.

Suurvisiiri kuuli ensimmäisenä iloisen uutisen, jonka hän viipymättä julistutti jokaisessa valtakunnan kaupungissa ja maakunnassa, ja niin sai Sheherazade osakseen kaikkien alamaisten siunaukset. Sulttaani eli onnellisena rakastettavan puolison kanssa, ja heidän nimiään mainittiin rakastavasti ja kunnioitettavasti kautta Intian laajan valtakunnan.