← Table of contents
Tuhat ja yksi yötä

SISÄLLYS: (continued 3)

Valfrid Hedman translation

— Isälläsi oli tosiaan veli, äiti vastasi, — mutta hän on ollut jo kauan kuolleena, enkä ole milloinkaan kuullut toisesta.

Seuraavana päivänä Aladdinin setä tapasi pojan leikkimässä toisessa osassa kaupunkia, syleili häntä kuten ennenkin ja pisti kaksi kultarahaa hänen käteensä sanoen: — Vie nämä äidillesi, lapsi. Ilmoita hänelle että tulen tänä iltana tervehtimään häntä ja pyydä häntä valmistamaan meille vähän illallista. Mutta näytä minulle ensin talo jossa asutte.

Aladdin näytti loihtijalle talon ja vei molemmat kultarahat äidilleen, joka kuultuaan sedän aikeesta lähti ostamaan ruokatarvikkeita ja lainasi naapureiltaan erinäisiä pöytäkaluja. Hän kulutti koko päivän keittohommissa, ja kun ateria vihdoin oli valmis, hän sanoi iltahämärissä pojalleen: — Kenties setäsi ei löydä tietä asuntoomme. Menehän opastamaan häntä, jos tapaat hänet.

Aladdin oli juuri lähtemäisillään, kun taikuri astui huoneeseen tuoden viiniä ja kaikenlaisia hedelmiä jälkiruoaksi. Annettuaan kantamuksensa Aladdinin käsiin taikuri tervehti äitiä suudelmalla ja pyysi häntä näyttämään paikan, jossa Mustafa-veljen oli ollut tapa istua sohvalla. Kun äiti oli näyttänyt sen hänelle, hän kumartui suutelemaan sohvaa huudahdellen kyyneleet silmissä: — Velirukkani! Olenpa minä onneton, kun en saapunut kyllin ajoissa syleilläkseni sinua vielä viimeisen kerran!

Aladdinin äiti pyysi häntä istumaan samaan paikkaan, mutta hän kieltäytyi sanoen: — Ei, sitä en tee. Mutta salli minun istua vastapäätä, jotta minulla, vaikken saakaan nähdä minulle niin rakasta perheen isää, sentään on ilo katsella paikkaa jossa hän tavallisesti istui.

Kun loihtija oli istuutunut, hän ryhtyi keskusteluun Aladdinin äidin kanssa. — Rakas sisar, hän sanoi, — älä ihmettele, ettet ole nähnyt minua koko sinä aikana jonka olet ollut naimisissa autuaallisesti nukkuneen Mustafa-veljeni kanssa. Olen ollut neljäkymmentä vuotta poissa maasta ja matkustellut Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syyriassa ja Egyptissä, kunnes lopuksi siirryin Berberiaan jonne asetuin. Halusin kerran vielä nähdä synnyinmaani ja syleillä veljeäni, joten ryhdyin tarpeellisiin valmistuksiin ja lähdin matkalle. Se oli pitkä ja vaivalloinen vaellus. Eniten minua suretti uutinen veljeni kuolemasta. Lohdutuksenani on kuitenkin että olen näkevinäni hänet pojassa jolla on kaikki hänen ominaisimmat piirteensä.

Huomatessaan että leskelle tuli kyyneleet silmiin hänen muistellessaan miesvainajaansa, loihtija muutti puheenaihetta ja kääntyi pojan puoleen, kysyi hänen nimeään ja mitä hän puuhaili.

Nuorukainen painoi päänsä alas ja joutui aika lailla hämilleen, kun hänen äitinsä vastasi: — Aladdin on laiska pojan nulkki. Hänen isänsä koetti eläessään opettaa hänelle ammattiaan, mutta ei onnistunut siinä. Hänen kuolemansa jälkeen Aladdin ei ole tehnyt muuta kuin kuluttanut jouten aikaansa kaduilla, kuten itse näit, ollenkaan ajattelematta että hän ei enää ole lapsi. Ja jollet ehkä sinä saa häntä häpeämään menettelyänsä, niin pelkään ettei hänestä koskaan tule mitään. Omasta puolestani olen päättänyt jonakin päivänä ajaa hänet mökistäni pitämään huolta itsestään.

Aladdinin äiti purskahti itkuun. Velho virkkoi: — Se ei ole oikein, veljenpoika, sinun täytyy ajatella tulevaisuuttasi ja itse ansaita leipäsi. On monenlaisia ammatteja: jos valitset jonkin niistä, koetan auttaa sinua. Tai jos et halua opetella mitään käsityötä, hankin sinulle kauppapuodin, varustan sen kaikenlaatuisilla hienoilla kankailla ja palttinalla. Niiden myynnistä saamillasi rahoilla voit ostaa uusia tavaroita, joten elät kunniallisella tavalla. Sano minulle suoraan mitä ajattelet ehdotuksestani. Saat nähdä että pidän aina lupaukseni.

Suunnitelma miellytti suuresti Aladdinia, joka vihasi työtä. Hän selitti velholle että hänellä oli enemmän taipumusta sellaiseen toimeen kuin mihinkään muuhun ja sanoi olevansa sedälle hyvin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. — Hyvä on, afrikkalainen velho virkkoi, — otan sinut huomenna mukaani, puen sinut yhtä komeaksi kuin kaupungin äveriäimmät kauppiaat, ja sitten avaamme liikkeen.

Vasta näiden pojalleen annettujen ystävällisten lupausten jälkeen leski saattoi todella uskoa, että loihtija oli hänen miesvainajansa veli. Leski kiitti häntä hänen ystävällisistä aikeistaan, kehoitti Aladdinia hyvällä käytöksellä osoittautumaan setänsä suosion arvoiseksi ja tarjosi illallisen. Vähän myöhemmin loihtija sanoi hyvästi ja lähti.

Hän palasi seuraavana päivänä kuten oli luvannut ja otti Aladdinin mukaansa kauppiaalle, joka myi kaikenlaisia vaatteita ja uhkeita kankaita. Hän käski Aladdinin valita mitä halusi ja suoritti hinnan heti.

Aladdin oli hyvin ihastunut uuteen pukuunsa ja kiitti setäänsä hartaasti. Loihtija sanoi: — Koska sinusta pian tulee kauppias, on sopivaa että käyt usein näissä myymälöissä tutustuaksesi alaan. Sen jälkeen hän näytti nuorukaiselle isoimmat ja upeimmat moskeijat, vei hänet karavaanimajoihin ja myöhemmin sulttaanin palatsiin jonne oli vapaa pääsy. Vihdoin hän otti Aladdinin mukaansa omaan majapaikkaansa ja esitteli hänet veljenpoikanaan eräille kauppiaille, joihin oli siellä asuessaan tutustunut.

Hän kestitsi kauppiaita ja Aladdinia myöhäiseen iltaan, jolloin nuorukainen aikoi sanoa hyvästi sedälleen ja mennä kotiin. Mutta taikuri ei sallinut hänen lähteä yksinään, vaan saattoi itse hänet äidin luo, joka riemastui kovin nähdessään poikansa niin hyvin pukeutuneena ja siunasi taikuria monet monituiset kerrat.

Varhain seuraavana aamuna taikuri tuli noutamaan Aladdinia, sanoi haluavansa näyttää hänelle maaseutua ja lupasi ostaa huomenna puodin. Hän johdatti pojan ulos eräästä kaupungin portista muutamien uhkeiden palatsien luo, joihin kaikkiin kuului kaunis puutarha. Puutarhoihin sai kuka tahansa mennä. Jokaisen rakennuksen kohdalla taikuri kysyi Aladdinilta, eikö se hänen mielestään ollut komea, ja nuorukainen oli valmis huudahtamaan jonkin uuden nähdessään: — Tässä, setä, on uhkeampi rakennus kuin vielä olemme tavanneet! Tällä tavoin ovela setä viekoitteli Aladdinin jonkin matkaa maaseudulle päin, ja koska hän aikoi kuljettaa pojan vielä kauemmaksi pannaksensa suunnitelmansa toimeen, hän käytti tilaisuutta istahtaakseen pojan kanssa yhteen puutarhoista, kirkasvetisen suihkulähteen reunalle, koska muka oli väsyksissä. Suihkulähteen vesi pulppusi pronssileijonan kidasta altaaseen. — Tule, veljeni poika, hän sanoi, — sinuakin varmaan väsyttää. Levähtäkäämme, jotta jaksamme taas jatkaa kävelyämme.

Loihtija veti vyöltään liinan jossa oli hänen matkaeväiksi varaamiaan leivoksia ja hedelmiä. Ne hän laski altaan reunalle. Heidän einehtiessään taikuri puhui kovia sanoja veljenpojalleen, kehoitti häntä hylkäämään huonot toverinsa ja etsimään viisaiden miesten seuraa, josta hänelle olisi hyötyä. Hänen lopetettuaan kehottelunsa he jatkoivat kävelyään puutarhojen läpi. Afrikkalainen velho ohjaili Aladdinin niiden tuolle puolen, ja he etenivät maaseudulle, kunnes saapuivat vuoristoon.

Vihdoin he tulivat kahden samankokoisen, vain kapean laakson erottaman matalahkon kukkulan väliin. Velho aikoi panna siellä täytäntöön suunnitelmansa jota varten oli matkustanut Afrikasta Kiinaan. — Emme mene enää kauemmaksi, hän sanoi. — Näytän sinulle kohta jotakin erinomaista, josta olet minulle kiitollinen. Sillä välin kun minä isken tulta, kerää sinä kaikki kuivat varvut mitä tapaat, jotta voimme virittää valkean.

Aladdin kokosi läjän risuja. Taikuri sytytti ne palamaan, ja kun tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin, hän heitti nuotioon suitsutetta ja lausui muutamia taikasanoja joita Aladdin ei ymmärtänyt.

Samassa maa alkoi järistä ja avautui loihtijan edessä paljastaen litteän nelikulmaisen kiven, jonka keskelle oli kiinnitetty messinkirengas. Aladdin säikähti niin kovin että aikoi juosta tiehensä, mutta velho tarttui häneen, torui häntä ja antoi hänelle sellaisen korvapuustin että poika kaatui maahan. Aladdin nousi vapisten ja sanoi kyyneleet silmissä: — Mitä olen tehnyt, setä, kun kohtelet minua näin ankarasti?

— Olen isäsi asemassa, taikuri vastasi, — etkä sinä saa mukista minulle. Mutta, hän lisäsi vienontaen ääntään, — älä pelkää, lapsi, en vaadi sinulta muuta kuin että täsmällisesti tottelet minua, jos tahdot etuja joita aion sinulle hankkia. Tiedä siis, että tämän kiven alle on kätkettynä aarre, joka on määrätty sinulle ja joka tekee sinut maailman mahtavinta hallitsijaa rikkaammaksi. Kenelläkään muulla kuin sinulla ei ole lupa kohottaa tätä kiveä tai astua luolaan. Sen vuoksi sinun täytyy tarkoin noudattaa käskyjäni, sillä asia on perin tärkeä sekä itsellesi että minulle.

Hämmästyneenä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan Aladdin unohti mitä oli tapahtunut, nousi ja sanoi: — No niin, setä, mitä on tehtävä? Käske minua! Olen valmis tottelemaan.

— Se ilahduttaa minua suuresti, lapseni, taikuri virkkoi syleillen häntä. — Tartu tuohon renkaaseen ja nosta kivi maasta.

— Siihen minulla ei ole kylliksi voimia, Aladdin vastasi, — sinun on autettava minua.

— Silloin emme saisi mitään aikaan, taikuri vastasi. Tartu renkaaseen, lausu isäsi ja isoisäsi nimet, nosta sitten, ja havaitset sen käyvän keveästi.

Aladdin teki työtä käskettyä, kohotti paaden helposti ja siirsi sen sivulle.

Heti kun kivi oli nostettu paikaltaan, tuli näkyviin pieni ovi ja alemmaksi vievät portaat. — Astu luolaan, loihtija sanoi. — Löydät sieltä kolme isoa salia, joissa kussakin näet sekä oikealla että vasemmalla puolella neljä avaraa, kullalla ja hopealla täytettyä vaskiastiaa. Varo kuitenkin koskemasta niihin. Ennen kun astut ensimmäiseen saliin muista kääriä viitta tiukasti ympärillesi ja etene sitten pysähtymättä toisesta kolmanteen. Ennen kaikkea on sinun varottava koskettamasta seiniä edes vaatteillasi, sillä muuten kuolet heti. Kolmannen salin perällä tapaat ihanaan puutarhaan avautuvan oven, ja kun olet mennyt siitä sisään, näet komeita hedelmäpuita. Kulje puutarhan halki, kunnes tulet viidelle porrasaskelmalle, jotka vievät pengermälle. Sille noustuasi näet seinäkomerossa sytytetyn lampun. Ota lamppu ja sammuta se. Kun olet heittänyt sydämen pois ja kaatanut nesteen maahan, pane lamppu vyöhösi ja tuo se minulle. Älä pelkää nesteen turmelevan vaatteitasi. Se ei näet ole öljyä, ja lamppu kuivuu heti, kun olet tyhjentänyt sen. Jos mielesi tekee puutarhan hedelmiä, saat kyllä poimia niitä.

Nämä sanat lausuttuaan taikuri otti sormuksen sormestaan ja pisti sen Aladdinin sormeen selittäen että se oli suojeleva taikakalu. Hän lisäsi: — Mene rohkeasti luolaan, niin me molemmat tulemme eliniäksemme rikkaiksi.

Aladdin astui alas, ja nuo kolme salia olivat juuri sellaiset jollaisiksi afrikkalainen velho oli ne kuvaillutkin. Nuorukainen kulki niiden lävitse kaikkea kuolemanpelon herättämää varovaisuutta noudattaen, astui pysähtymättä puutarhan halki, otti lampun komerosta, tyhjensi sen ja pisti vyöhönsä. Astuttuaan korokkeelta alas hän pysähtyi puutarhaan tarkastelemaan merkillisiä puita, joiden oksilla nuokkui heleänvärisiä hedelmiä. Muutamien hedelmät olivat hohtavan valkoisia, toisten kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli, lisäksi oli vielä vaalean- ja tummanpunaisia, vihreitä, sinisiä, purppuranpunaisia ja keltaisia. Sanalla sanoen, siinä oli kaikenväristä hedelmää — jokaisessa puussa erilaisia. Valkoiset olivat helmiä, läpikuultavat timantteja, punaiset rubiineja, vihreät smaragdeja, siniset turkooseja ja safiireja, purppuranpunaiset ametisteja ja keltaiset topaaseja. Aladdin ei tuntenut niiden arvoa ja olisi mieluummin poiminut viikunoita ja viinirypäleitä tai muita luonnollisia hedelmiä. Mutta kun ne olivat hänestä kauniita, hän keräsi kutakin lajia niin paljon kuin jaksoi kantaa täyttäen niillä kaksi taikurin lahjoittamaa kukkaroa ja takkinsa helmat.

Kun Aladdin oli kuormittanut itsensä rikkauksilla, joiden arvoa hän ei tuntenut, hän palasi kolmen salin kautta yhtä varovaisesti kuin oli tullutkin ja saapui luolan suulle, jossa loihtija odotti häntä kovin kärsimättömästi. Hänet nähdessään Aladdin huusi heti: — Setä hyvä, ojenna minulle kätesi ja auta minut täältä ulos.

— Anna minulle ensin lamppu, loihtija vastasi. — Se tuottaa sinulle hankaluutta.

— En voi nyt, Aladdin selitti, — annan sen heti ylös tultuani.

Afrikkalainen velho tahtoi ehdottomasti saada lampun ennen kuin auttaisi pojan holvista, mutta Aladdin, joka oli sullonut povensa ja helmansa niin täyteen hedelmiä, ettei päässyt siihen helposti käsiksi, kieltäytyi luovuttamasta sitä, ennen kuin oli tullut ylös. Itsepintaisen kieltäytymisen ärsyttämänä loihtija kiivastui, viskasi hiukan suitsutettaan tuleen ja lausui kaksi taikasanaa. Paasi siirtyi heti paikalleen, ja maa peitti sen samalla tavalla kuin se oli ollut loihtijan ja Aladdinin saapuessa.

Teko osoitti selvästi, että loihtija ei ollut Aladdinin setä, vaan joku seikkailija, joka luettuaan lampusta salatieteellisistä kirjoistaan tahtoi saada sen haltuunsa. Hän oli vasta hiljattain saanut tietoonsa, mihin ihmeellinen lamppu oli kätketty. Hänelle oli myös selvinnyt, että hänen täytyi saada lamppu toisen kädestä, ja sitä varten hän oli tullut valinneeksi välittäjäkseen Aladdinin jonka henki ei hänestä ollut minkään arvoinen.

Kun velho näki toiveittensa rauenneen, hän lähti vielä samana päivänä paluumatkalle Afrikkaan, käymättä sitä ennen kaupungissa, jotta Aladdinin katoamista ei huomattaisi ja asiaa häneltä tiedusteltaisi.

Havaitessaan jääneensä suljetuksi maan alle Aladdin huusi ja kutsui setäänsä sanoakseen hänelle että oli valmis luovuttamaan lampun, mutta turhaan, sillä hänen huutojaan ei voinut kuulla. Hän astui pimeässä hapuillen portaiden alapäähän aikoen palata kirkkaasti valaistuun puutarhaan, mutta ovi, joka ennen oli taikavoimalla avautunut, oli samoilla keinoilla sulkeutunut. Hän istahti yhä kovemmin huutaen ja itkien alimmaiselle askelmalle rohkenematta toivoa enää koskaan näkevänsä valoa ja murheellisen varmana että hän siirtyisi pian synkästä pimennosta kuoleman siimekseen. Kolmantena päivänä hän alistui käsiään väännellen kokonaan kaitselmuksen tahtoon ja sanoi: — Kaikki voima ja valta on suurella ja korkealla Allahilla! Näin lausuessaan hän sattui hieraisemaan sormusta, jonka taikuri oli pistänyt hänen sormeensa. Maasta nousi heti hirvittävän näköinen henki, jonka pää ulottui holvin kattoon, ja sanoi hänelle: — Mitä tahdot? Olen valmis palvelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on hallussaan tuo sormus — minä ja muut sormuksen henget.

Jossakin toisessa tilanteessa Aladdin olisi niin säikähtänyt nähdessään moisen kummallisen haamun, ettei olisi saanut sanaa suustaan. Mutta uhkaava vaara rohkaisi hänet vastaamaan epäröimättä: — Toimita minut täältä pois! Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän näki olevansa samassa paikassa, missä taikuri oli taikakeinoillaan avannut maan. Aladdin kummastui suuresti ja kiittäen Allahia siitä, että vielä oli päässyt päivänvaloon, riensi kiireimmiten kotiinsa. Mutta kun hän oli ehtinyt majan ovelle, ilo äidin näkemisestä ja kolmipäiväinen paasto tekivät hänet niin heikoksi, että hän oli pitkän ajan kuin kuolleena. Toivuttuaan hän kertoi heti äidilleen kaikki mitä oli tapahtunut, ja äiti sadatteli katkerasti kavalaa loihtijaa.

Aladdin meni levolle ja nukkui seuraavaan aamuun. Herätessään hän virkkoi ensi sanakseen äidilleen, että halusi jotakin syötävää. — Voi, rakas lapsi, äiti vastasi, — minulla ei ole antaa sinulle edes leivänpalasta. Olen kuitenkin kehrännyt hiukan puuvillalankaa ja menen myymään sen ostaakseni meille jotakin päivälliseksi.

— Äiti, Aladdin sanoi, — säästä puuvillasi toistaiseksi ja anna minulle lamppu, jonka toin eilen mukanani. Menen myymään sen ja siitä saamillani rahoilla voimme hankkia sekä aamiaisen että päivällisen ja kenties illallistakin.

Äiti otti lampun esille ja sanoi pojalleen: — Tässä se on, mutta se on kovin likainen. Jos se olisi hiukan puhtaampi, siitä kai saisi enemmän. Hän otti hienoa hiekkaa ja vettä puhdistaakseen kapinetta, mutta tuskin oli hän alkanut hangata sitä, kun samassa silmänräpäyksessä hänen eteensä ilmestyi jättiläissuuri henki ja sanoi ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä: — Mitä tahdot? Olen valmis palvelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana joilla on tuo lamppu käsissään — minä ja muut lampun henget. Äiti kauhistui hirviön näkemisestä ja meni tainnoksiin, mutta Aladdin, joka oli luolassa jo nähnyt moisen peikon, sieppasi lampun äitinsä kädestä ja sanoi rohkeasti hengelle: — Minun on nälkä. Tuo minulle jotakin syötävää!

Henki hävisi heti ja palasi saman tien kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kaksitoista herkullista ruokalajia kannellisissa hopeakulhoissa, kuusi isoa, hohtavan valkoista vehnäleipää, kaksi pulloa viiniä ja kaksi hopeapikaria. Se laski kaiken matolle ja katosi, ennen kuin Aladdinin äiti ehti tulla tajuihinsa. Aladdin nouti vettä ja pirskotti äitinsä kasvoille virvoitellakseen häntä, ja ennen pitkää äiti toipuikin. — Äiti, Aladdin sanoi, — älä ole huolissasi: tässä on sinulle sydämenvahvistusta ja samalla ruokaa minunkin tavattoman nälkäni tyydyttämiseksi.

Äiti hämmästyi suuresti nähdessään valmiin aterian. — Lapsi, hän sanoi, — ketä saamme kiittää tästä runsaasta kestityksestä? Onko sulttaani saanut tiedon köyhyydestämme ja säälinyt meitä?

— Mitäpä sillä väliä kuinka asian laita on, äitiseni, Aladdin vastasi, — istuutukaamme nyt vain aterioimaan. Olet yhtä paljon hyvän aamiaisen tarpeessa kuin minäkin. Syötyämme kerron sinulle. Äiti ja poika istuutuivat aterialle ja söivät sitäkin paremmalla ruokahalulla, kun kaikki oli niin oivallista. Mutta koko aikana Aladdinin äiti ei voinut olla vilkumatta tarjottimeen ja kulhoihin ja niitä ihailematta, vaikkei kyennyt sanomaan olivatko ne hopeaa vai jotakin muuta metallia. Hänen huomiotaan kiinnitti enemmän niiden uutuus kuin niiden arvo.

Kun Aladdinin äiti oli korjannut tähteet talteen, hän meni istumaan poikansa viereen sohvalle ja sanoi: — Toivon sinun nyt tyydyttävän uteliaisuuteni ja kertovan minulle tarkoin mitä tapahtui hengen ja sinun kesken sillaikaa kun minä olin tainnoksissa.

Aladdin suostui kernaasti.

Äiti hämmästyi yhtä suuresti poikansa kertomusta kuin oli hämmästynyt hengen näkemistä ja sanoi hänelle: — Mutta rakas poika, mitä tekemistä sinulla on henkien kanssa? Kuinka se ruma hirviö tuli puhutelleeksi minua eikä sinua, jolle jo ennen oli luolassa ilmestynyt?

— Äiti, Aladdin vastasi, — henki jonka sinä näit ei ole sama, joka ilmestyi minulle, vaikka kyllä muistuttaa sitä kooltaan. Ei, ne olivat aivan erilaisia muodoltaan ja sävyltään, palvelevat eri isäntiäkin. Jos muistat, niin ensin näkemäni nimitti itseään sormessani olevan sormuksen orjaksi, mutta sinun näkemäsi lampun orjaksi. Sinä vain et tainnut kuulla sen sanoja, koska taisit pyörtyä heti kun se alkoi puhua.

— Mitä, äiti huudahti. — Oliko siis lamppusi syynä siihen että se puhutteli minua eikä sinua? Uh, poikani, korjaa se kapine näkyvistäni ja pane se minne tahansa. Mieluummin soisin sinun myyvän sen kuin joutuvani vaaraan, että sen koskettamisen vuoksi jälleen säikähdän puolikuolleeksi. Ja jos ottaisit neuvostani vaarin, luopuisit myös sormuksesta etkä enää puuttuisi henkiin, jotka profeettamme sanojen mukaan ovat pelkkiä paholaisia.

— Sinun luvallasi, äiti, Aladdin vastasi, — varon myymästä lamppua, joka voi olla hyödyllinen sekä sinulle että minulle. Kavala ja häijy velho ei olisi ryhtynyt niin vaivalloiseen matkaan, jollei olisi tiennyt ihmelampun arvoa. Ja koska sattuma on saattanut sen meidän käsiimme, käyttäkäämme sitä hyödyksemme, silti nostamatta hälinää ja herättämättä naapuriemme kateutta. Mutta koska henget niin kovin pelottavat sinua, korjaan taikalampun näkyvistäsi paikkaan josta löydän sen tarvitessani. Sormuksesta en henno luopua, sillä sitä ilman et olisi nähnyt minua enää koskaan. Ja vaikka nyt olenkin hengissä, niin sen hylättyäni saattaisin piankin joutua kuoleman vaaraan. Sen vuoksi toivon, että sallit minun pitää sen ja kantaa sitä aina sormessani.

Äiti vastasi, että poika voi menetellä niin kuin tahtoi, mutta omasta puolestaan hän ei halunnut olla missään tekemisissä henkien kanssa eikä edes puhua niistä sen koommin.

Seuraavana iltana he olivat syöneet kaikki hengen tuomat ruokatavarat ja päivää myöhemmin Aladdin, joka ei voinut sietää nälän naukumista, pisti yhden kulhoista nuttunsa alle ja lähti varhain aamulla kaupitsemaan sitä. Hän kääntyi kadulla tapaamansa juutalaisen puoleen, vei hänet syrjään, otti hopea-astian esille ja kysyi, tahtoiko hän ostaa sen. Viekas juutalainen sieppasi kulhon, tarkasti sitä ja huomattuaan sen olevan oikeaa hopeaa kysyi Aladdinilta, kuinka korkeaan hintaan hän sen arvioi. Aladdin, joka ei tuntenut sen arvoa ja oli aivan tottumaton tällaisiin kauppoihin, sanoi luottavansa ostajan harkintaan ja rehellisyyteen. Juutalainen hämmästyi hiukan tästä suorasukaisuudesta ja epätietoisena siitä, ymmärsikö Aladdin myytäväksi tarjoamansa tavaran laatua tai täyttä arvoa, otti kukkarostaan kultarahan ja antoi sen pojalle, vaikka se oli ainoastaan kuudeskymmenesosa esineen hinnasta. Aladdin sieppasi kolikon hyvin halukkaasti ja riensi kiireesti pois. Juutalainen oli tyytymätön äärettömään voittoonsa ja harmitteli, ettei ollut älynnyt nuorukaisen tietämättömyyttä. Hän yritti turhaan juosta Aladdinin jälkeen kiristääkseen kultarahasta jonkin verran takaisin. Poika oli kuitenkin jo ehtinyt niin kauaksi, että ukon olisi ollut mahdoton tavoittaa häntä.

Ennen kuin Aladdin meni kotiinsa hän kävi leipurilla, osti muutamia kakkuja ja vaihtoi rahansa. Palattuaan hän antoi loput äidilleen, joka kävi ostamassa ruokatarvikkeita muutaman päivän varalle. Sillä tavoin he elivät, kunnes Aladdin oli yksitellen myynyt kaikki kaksitoista kulhoaan juutalaiselle sen mukaan kuin tarve vaati, saaden häneltä aina saman hinnan, sillä ostaja ei rohjennut tarjota hänelle vähempää kuin ensimmäisellä kerralla, peläten menettävänsä hyvän ansionsa. Myytyään viimeisen vatinsa Aladdin turvautui tarjottimeen, joka painoi kymmenen kertaa niin paljon kuin kulhot. Kun se oli liian iso ja tukala kantaa, hänen täytyi noutaa juutalainen kotiinsa. Tutkittuaan tarjottimen painoa ukko luki hänelle kymmenen kultarahaa, joihin Aladdin oli varsin tyytyväinen.

Kun kaikki rahat oli kulutettu, Aladdin turvautui jälleen lamppuun. Hän otti sen käteensä ja hankasi sitä, jolloin henki heti ilmestyi toistaen entiset sanansa. — Minun on nälkä, Aladdin virkkoi, — tuo minulle syötävää. Henki poistui ja palasi heti tuoden tarjottimella saman lukumäärän ruokalajeja kannellisissa astioissa, laski ne matolle ja katosi.

Heti kun Aladdin havaitsi näiden ruokatarvikkeiden kuluneen loppuun, hän otti yhden kulhoista ja meni etsimään juutalaista ostajaansa, mutta hänen astuessaan kultasepän myymälän ohi kultaseppä huomasi hänet, kutsui häntä ja sanoi: Poikani, luulen, että viet jotakin myytäväksi sille juutalaiselle jonka kanssa olen nähnyt sinun juttelevan. Mutta kenties et tiedä, että hän on mitä suurin veijari juutalaiseksikin. Minä maksan sinulle tavarastasi täyden hinnan tai neuvon sinut toisten kauppiaiden luo, jotka eivät petä sinua.

Toivoen saavansa enemmän rahaa hopeavadistaan Aladdin veti sen nuttunsa alta ja näytti kultasepälle, joka ensi silmäyksellä havaitsi sen olevan hienointa metallia ja kysyi Aladdinilta, oliko hän myynyt sellaisia juutalaiselle. Nuorukainen kertoi myyneensä niitä tusinan ja saaneensa kultakolikon kappaleelta. — Sitä lurjusta, kultaseppä huudahti. — Mutta mikä on tehty, se on tehty, poikani, hän lisäsi. — Osoittamalla sinulle kulhon arvon, se kun on hienointa hopeaa mitä liikkeessämme käytämme, näytän sinulle kuinka paljon juutalainen on sinua pettänyt.

Kultaseppä otti vaa'an, punnitsi kulhon ja mainittuaan paljonko unssi hienoa hopeaa maksoi selitti, että kulho oli painonsa perusteella kuudenkymmenen kultarahan arvoinen, jotka hän tarjoutui heti suorittamaan.

Aladdin kiitti häntä rehellisestä kaupanteosta ja myi hänelle kaikki kulhonsa ja tarjottimensa saaden niistä täyden maksun painon mukaan.

Vaikka Aladdinilla ja hänen äidillään oli ehtymätön aarre lampussa ja he olisivat voineet saada mitä ikinä halusivat, he elelivät edelleenkin yhtä vaatimattomasti, ja saattaa helposti arvata, että Aladdinin vatien ja tarjottimien myynnistä saamat rahat riittivät heille joksikin aikaa.

Aladdin kävi usein suurimpien kauppiaiden liikkeissä, joissa myytiin kulta- ja hopeakudoksia, palttinatavaroita, silkkikankaita ja jalokiviä, yhtyen monesti heidän keskusteluunsakin ja siten hankkien tietoja maailmasta. Jalokivikauppiaiden varastoja ja hinnoittelua tarkastellessaan hän havaitsi, että hänen lamppua noutaessaan poimimansa hedelmät eivät olleetkaan värjättyä lasia, vaan arvaamattoman kalliita hohtokiviä. Mutta hän oli liian viisas mainitakseen siitä kenellekään, edes äidilleen.

Eräänä päivänä Aladdin käveli kaupungilla ja kuuli luettavan julistusta, jossa käskettiin kansaa sulkemaan myymälänsä ja talonsa sekä pysyttelemään asunnoissaan, sillä välin kun sulttaanin tytär, prinsessa Badr-ul-Budur, meni kylpyyn ja sieltä palasi.

Julistus teki Aladdinin uteliaaksi. Hän halusi nähdä prinsessan kasvot. Hän kätkeytyi kylpylän oven taakse, joka oli niin asetettu, että hänen täytyi nähdä neitosen kasvot. Aladdinin ei tarvinnut odottaa kauan. Prinsessa saapui lukuisten hovineitojensa ja orjatartensa saattamana, jotka astuivat hänen rinnallaan ja takanaan. Tultuaan kolmen, neljän askeleen päähän kylpylän ovesta hän poisti huntunsa, ja Aladdin sai tilaisuuden nähdä hänen paljastetut kasvonsa.

Prinsessa oli verraton kaunotar, tummaverinen, lempeäkatseinen ja siveä. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät, nenä moitteeton, suu pieni, huulet helakanpunaiset ja vartalo erittäin siro. Ei siis ihme, että Aladdin huikaistui ja hurmaantui.

Kun prinsessa oli kulkenut ohi ja astunut kylpyyn, Aladdin lähti piilopaikastaan ja meni kotiin. Hänen äitinsä huomasi hänen olevan paljon miettiväisempi ja alakuloisempi kuin tavallisesti ja kysyi mitä hänelle oli tapahtunut tai oliko hän sairas. Jonkin aikaa nuorukainen pysyi vaiti, mutta vihdoin hän kertoi kaikki äidilleen sanoen lopuksi: — Rakastan prinsessaa ja olen päättänyt pyytää häntä sulttaanilta puolisokseni.

Aladdinin äiti kuunteli ihmeissään poikansa kertomusta. Pojan puhuessa prinsessan kosimisesta hän sanoi. — Mitä ajattelet, lapsikulta? Sinun täytyy olla järjiltäsi, kun haastat tuolla lailla.

— Vakuutan sinulle äiti, Aladdin vastasi, — että olen täysin järjissäni. Aavistin kyllä että nuhtelisit minua hulluudesta ja yltiöpäisyydestä, mutta minun täytyy vielä kerran sanoa sinulle, että olen päättänyt pyytää prinsessaa puolisokseni. Vastustelusi ei voi estää minua. Ja onpa minulla lahjakin, joka kelpaa sulttaanille tarjottavaksi. Ne lasimarjat, jotka toin maanalaisesta puutarhasta, ovatkin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja suurimpienkin ruhtinaiden huomion arvoisia. Jalokivikauppiaiden myymälöissä olen nähnyt sellaisia, mutta vakuutan sinulle, että kellään heistä ei ollut näiden hohtokivien veroisia mitä kokoon ja kauneuteen tulee, ja kuitenkin he hinnoittelevat omansa äärettömän kalliiksi. Olen siis varma, että sulttaani ottaa ne vastaan hyvin suosiollisin mielin. Sinulla on tähän tarkoitukseen sopiva iso posliinikulho. Mene noutamaan se, ja pankaamme kivet siihen, niin näemme, minkä vaikutuksen ne tekevät, kun olemme järjestäneet ne väriensä mukaisesti.

Aladdinin äiti toi posliinivadin, ja poika kaatoi jalokivet kahdesta pussista, joissa niitä säilytti, lajitellen ne mieleisellään tavalla. Loisto ja kirkkaus joka niistä päiväsaikaan säteili ja niiden värien moninaisuus häikäisi heidän silmiään niin että he joutuivat aivan ihmeisiinsä. Kalliiden kivien näkeminen, joiden arvoa hän ei tuntenut, karkotti äidin levottomuuden vain osittain. Peläten, että Aladdin tekisi jotakin mieletöntä, hän kuitenkin suostui poikansa pyyntöön ja lupasi käydä seuraavana aamuna palatsissa.

Aladdin heräsi ennen päivänkoittoa, herätti äitinsä ja kehotti häntä pukeutumaan mennäkseen sisään, jos mahdollista, ennen kuin suurvisiiri ja valtion ylhäiset virkamiehet asettuvat paikoilleen divaaniin eli neuvostosaliin, jossa sulttaani piti istuntojaan.

Aladdinin äiti otti kahteen palttinaliinaan käärityn posliinivadin, johon he olivat edellisenä päivänä järjestäneet jalokivet, ja lähti astumaan sulttaanin palatsia kohti. Hänen saapuessaan suurvisiiri ja hovin ylhäiset herrat olivat juuri menneet istuntohuoneeseen. Väentungoksesta huolimatta hän kuitenkin pääsi avaraan saliin, jonka eteinen oli hyvin komea. Hän asettui aivan sulttaanin, suurvisiirin ja ylhäisten herrojen eteen, jotka viimeksi mainitut istuivat hänen majesteettinsa oikealla ja vasemmalla puolella. Useita juttuja huudettiin vuorollaan esille, käsiteltiin ja ratkaistiin, kunnes koko divaani hajaantui ja sulttaani nousi palaten suurvisiirin seuraamana yksityishuoneisiinsa.

Nähdessään sulttaanin poistuvan ja kaikkien ihmisten lähtevän salista Aladdinin äiti aivan oikein päätteli, että hallitsija ei enää sinä päivänä jatkaisi istuntoa, ja palasi kotiin. Aladdinin pettymys oli suuri hänen kuullessaan että äiti palasi tyhjin toimin, mutta äiti lohdutti poikaansa sanomalla: — Menen jälleen huomenna, ehkä sulttaanilla ei enää ole niin kiirettä.

Seuraavana aamuna hän palasi lahjoineen sulttaanin palatsiin yhtä aikaisin kuin edellisenä päivänäkin, mutta sinne tultuaan hän näki että divaanin ovet olivat suljetut ja sai kuulla että istuntoja pidettiin vain joka toinen päivä. Sen vuoksi hänen täytyi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Hän kävi siellä vielä useita kertoja asettuen aina ihan vastapäätä sulttaania, mutta yhtä tuloksettomasti kuin ensimmäisenäkin aamuna.

Kuudentena istuntopäivänä palattuaan toimituksen jälkeen yksityishuoneeseensa sulttaani kuitenkin sanoi suurvisiirilleen: — Olen jonkin aikaa havainnut erään vaimon säännöllisesti saapuvilla joka päivä jolloin minulla on vastaanotto, ja hänellä on jotakin palttinahuiviin kiedottuna. Hän seisoo kokoussalissa istunnon alusta loppuun asti ja asettuu aina ihan eteeni. Jos hän tulee seuraavaan istuntoomme, älä unohda kutsua häntä, jotta kuulen mitä hänellä on sanottavaa. Suurvisiiri vastasi painamalla päänsä alas ja sitten nostamalla sen pystyyn merkiksi siitä, että oli valmis sen menettämään, jos ei noudattaisi käskyä.

Seuraavana istuntopäivänä Aladdinin äiti saapui divaaniin ja asettui sulttaanin eteen kuten tavallisesti. Suurvisiiri kutsui heti ylimmäisen sauvankantajan, osoitti vaimoa ja käski tuoda hänet sulttaanin puheille. Leski seurasi häntä kerkeästi ja kumarsi valtaistuimen juurelle tultuaan päänsä lattiaan odottaen sulttaanin käskyä noustakseen. Sulttaani virkkoi hänelle heti: — Hyvä vaimo, olen jo monena päivänä huomannut sinut seisomassa neuvostokokouksen alusta sen loppuun. Millä asioilla käyt täällä?

Nämä sanat kuullessaan Aladdinin äiti lankesi toistamiseen maahan ja sanoi: — Ruhtinasten ruhtinas, pyydän teidän majesteettianne suomaan anteeksi anomukseni rohkeuden ja edeltäpäin vakuuttamaan minulle anteeksiantoanne!

— No, sulttaani vastasi, — annan sinulle anteeksi, olkoon asia mitä laatua tahansa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa. Puhu rohkeasti.

Näiden varokeinojen jälkeen vaimo kertoi sulttaanille vilpittömästi asian jota varten oli tullut ja esitti monta anteeksipyyntöä ja selitystä lieventääkseen poikansa yltiöpäisyyttä, kun tämä oli rakastunut prinsessaan.

Sulttaani kuunteli puhetta osoittamatta pienintäkään vihastumista, mutta ennen kuin vastasi hän kysyi vaimolta mitä tällä oli palttinaan kiedottuna. Aladdinin äiti otti valtaistuimen juurelle laskemansa mytyn, poisti peitteen ja ojensi kulhon sulttaanille.

Sulttaanin hämmästys ja ihmetys olivat sanoin kuvaamattomat kun hän näki niin paljon isoja, kauniita ja arvokkaita jalokiviä yhteen koottuina. Hän oli jonkin aikaa liikkumattomana pelkästä ihailusta. Sitten hän otti lahjan Aladdinin äidin kädestä huudahtaen riemastuneena: — Kuinka muhkeita, kuinka kauniita! Ihailtuaan ja hypisteltyään kaikkia jalokiviä toista toisensa perään hän kääntyi suurvisiirinsä puoleen, osoitti kulhoa ja sanoi: — Katso, ihaile, ihmettele ja tunnusta että silmäsi eivät ole koskaan nähneet näin kallisarvoisia ja kauniita hohtokiviä! Visiiri oli ihastuksissaan.

— No, sulttaani jatkoi, — mitä sanot moisesta lahjasta? Eikö se ole tyttäreni, prinsessan, arvoinen? Ja eikö minun tulisi antaa hänet miehelle, joka arvioi hänet niin korkeaan hintaan?

— En voi olla myöntämättä, suurvisiiri vastasi, — että lahja on prinsessan arvoinen. Mutta pyydän teidän majesteettianne suomaan minulle kolmen kuukauden ajan ennen kuin teette lopullisen päätöksenne. Toivon, että poikani jota olette suosiollisesti katsellut kykenee sitä ennen tarjoamaan ylevämmän lahjan kuin tuo Aladdin, joka on ventovieras teidän majesteetillenne.

Sulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja virkkoi leskelle:

— Hyvä vaimo, mene kotiisi ja sano pojallesi, että miellyin tekemääsi ehdotukseen. En kuitenkaan voi naittaa tytärtäni, prinsessaa, vielä kolmeen kuukauteen. Tule sen ajan kuluttua takaisin.

Aladdinin äiti lähti palatsista paljon tyytyväisempänä kuin oli odottanut, koska oli saanut näin suopean vastauksen, ja kertoi pojalleen, että hänen oli palattava hoviin kolmen kuukauden kuluttua kuulemaan sulttaanin päätöstä.

Uutisen kuultuaan Aladdin piti itseään onnellisimpana ihmisenä maan päällä ja kiitti äitiään hänen vaivoistaan tässä asiassa, jonka hyvä menestys oli niin tärkeä hänen rauhalleen.

Kun ajasta oli kulunut kaksi kuukautta, Aladdinin äiti meni eräänä iltana öljyn ostoon kaupungille ja näki talot ja myymälät lehvillä koristettuina. Tehtiin valmistuksia ilotulituksia varten, ja kaikki ihmiset olivat riemutuulella. Kaduilla tulvehti juhlapukuisia, rikkaasti satuloiduilla hevosilla ratsastavia virkailijoita suuren palvelijajoukon seuraamina. Aladdinin äiti kysyi, mitä kaikki yleisen juhlallisuuden valmistukset merkitsivät. — Mistä sinä tulet, vaimorukka, joku sanoi, — kun et tiedä, että prinsessa Badr-ul-Budur, sulttaanin tytär, menee tänä iltana naimisiin suurvisiirin pojan kanssa? Prinsessa palaa kohta kylvystä, ja näkemäsi virkamiehet saattavat hänet palatsiin jossa avioliiton juhlallinen vahvistus toimitetaan.

Äiti kiirehti kotiin ilmoittamaan asian Aladdinille. — Poikani, hän huudahti, — olet hukassa! Sulttaanin kauniit lupaukset ovat olleet vain tyhjiä sanoja. Suurvisiirin poika kuuluu tänä iltana naivan prinsessan.

Tieto koski Aladdiniin kuin ukkosen isku, mutta samassa hän muisti lamppunsa, ja hänen mielessään välähti toivonsäde. Hän vannoi estävänsä häät. Hän meni kammioonsa, otti taikakapineen ja hieroi sitä. Henki ilmestyi heti ja kysyi: — Mitä tahdot?

— Kuule minua, Aladdin virkkoi, — tähän asti olet palvellut minua hyvin. Mutta nyt uskon sinun huoleksesi erittäin tärkeän tehtävän. Sulttaanin tytär, joka oli luvattu minulle, menee tänä iltana naimisiin suurvisiirin pojan kanssa. Se ei saa tapahtua. Tuo heidät molemmat tänne ennen kuin he ovat menneet morsiusvuoteeseen.

— Mestari, henki vastasi, — tottelen sinua.

Aladdin söi äitinsä kanssa illallista kuten tavallisesti. Sitten hän palasi omaan kammioonsa odottamaan että henki panisi hänen käskynsä täytäntöön.

Sulttaanin palatsissa vallitsi suuri riemu hääjuhlallisuuksissa, joita kesti puoliyöhön asti. Vihdoin morsian ja sulhanen vetäytyivät huoneisiinsa. Tuskin he olivat astuneet kammioonsa, kun henki tarttui heihin ja kantoi heidät suoraa päätä Aladdinin kamariin, kovin säikyttäen kummankin, koska he eivät voineet nähdä millä keinoin heitä kuljetettiin.

— Poista sulhanen, Aladdin sanoi, — ja korjaa hänet varmaan talteen aamunkoittoon asti, jolloin sinun on tuotava hänet takaisin. Aladdin koetti tyynnytellä prinsessaa, kohteli häntä ritarillisesti ja selitti hänelle, minkä vääryyden itse oli kärsinyt. Mutta siinä hän ei juuri onnistunut, kun prinsessa ei tiennyt mitään koko asiasta.

Päivänkoitteessa henki palasi tuoden visiirin pojan, jota se oli pelkillä hengähdyksillään pidätellyt läheisessä vajassa kaiken yötä. Hänet jätettiin liikkumattomana ja turtuneena ovensuuhun. Kun Aladdin oli virkkanut sanan, lampun henki otti nuoren parin ja kantoi takaisin palatsiin.

Henki oli juuri asettanut heidät paikoilleen, kun sulttaani tuli koputtamaan ovelle toivottaakseen heille hyvää huomenta. Suurvisiirin poika, joka oli kylmästä kangistunut seistyään kaiken yötä ohuissa aluspukimissaan, oli tuskin kuullut kolkutuksen, kun hän riensi pukeutumissuojaansa, jossa oli edellisenä iltana riisuutunut.

Avattuaan oven sulttaani astui vuoteen ääreen ja suuteli prinsessaa otsalle, mutta hämmästyi kovin nähdessään hänet niin alakuloisena. Tytär loi häneen vain suurta murhetta ilmaisevan katseen. Hallitsija aavisti äänettömyydessä piilevän jotakin tavatonta ja lähti heti sulttaanittaren huoneeseen kertoen hänelle missä tilassa oli tavannut prinsessan ja kuinka tämä oli hänet vastaanottanut.

— Puolisoni, sulttaanitar virkkoi, — minä lähden hänen luokseen. Minua hän ei ota vastaan samalla tavalla.

Prinsessa oli aivan yhtä umpimielinen äitiään kohtaan, mutta kun sulttaanitar hartaasti pyysi häntä puhumaan, hän sanoi syvään huoaten ja kyyneliä vuodattaen: — Olen kovin onneton. Sitten hän kertoi mitä oli tapahtunut. — Tyttäreni, sulttaanitar vastasi, — sinun on pidettävä tämä kaikki salassa. Kukaan ei näet usko, että olet täysijärkinen, jos kerrot näin omituisen tarinan. Sitten sulttaanitar meni tiedustelemaan visiirin pojalta, mutta ylpeänä ruhtinaallisesta avioliitostaan tämä kielsi kaikki, ja niinpä hääjuhlallisuuksia jatkettiin yhtä loistokkaasti kaiken päivää.

Illalla Aladdin kutsui taas hengen ja tuotatti prinsessan ja visiirin pojan luokseen kuten ennenkin. Ja seuraavana aamuna heidät vietiin takaisin palatsiin juuri siihen aikaan, kun heidän oli otettava vastaan sulttaanin vierailu. Prinsessa vastasi syleilyyn kyynelsilmin ja kertoi vihdoin mitä oli tapahtunut. Sulttaani neuvotteli suurvisiirin kanssa ja kuultuaan että tämän poika oli kokenut vielä pahempaa kuin prinsessa hän käski peruuttaa avioliiton. Ja kaikki juhlallisuudet — joiden piti kestää vielä useita päiviä — lakkautettiin kautta valtakunnan.

Hääjuhlallisuuksien äkillinen lopettaminen antoi aihetta paljoon juoruiluun, mutta mitään ei tullut ilmi, vaikka odottamaton muutos sai ihmiset pääkaupungissa ja maakunnissa arvailemaan kaikenlaista. Asiaan ei tiedetty mitään varmaa selitystä. Olihan vain nähty visiirin poikineen lähtevän palatsista kovin alla päin. Aladdin yksinään tunsi salaisuuden, mutta hän piti sen ovelasti omana tietonaan, niin ettei sulttaani eikä suurvisiiri, jotka olivat unohtaneet Aladdinin ja hänen anomuksensa, lainkaan aavistaneet kuka oli häiriön aiheuttaja.

Kolme kuukautta oli nyt kulunut siitä kun sulttaani oli antanut Aladdinin äidille lupauksensa, ja niinpä tämä lähti jälleen palatsiin kuulemaan sulttaanin päätöstä. Sulttaani tunsi hänet heti ja käski suurvisiirinsä tuoda hänet luokseen.

— Armollinen sulttaani, leski virkkoi kumartuen maahan hänen edessään, — olen teidän majesteettinne ohjeiden mukaan tullut kolmen kuukauden kuluttua puhumaan poikani puolesta.

Määrätessään päivän jolloin antaisi vastauksensa kunnon vaimon anomukseen ei sulttaani ollut uskonut kuulevansa tuosta avioliitosta sen koommin. Mutta hän ei mielellään tahtonut syödä sanaansa. Sen vuoksi hän neuvotteli visiirinsä kanssa, joka kehotti häntä asettamaan sellaiset ehdot että Aladdinin alhaisessa asemassa oleva mies ei voisi niitä täyttää. Neuvo näytti sulttaanista viisaalta ja hän sanoi: — On kyllä totta, vaimokulta, että sulttaanien tulisi pysyä sanassaan, ja olen valmis pitämään omani ja tekemään poikasi onnelliseksi naittamalla hänelle tyttäreni. En kuitenkaan voi antaa häntä pojallesi, ellen saa todisteita hänen kyvystään huolehtia ruhtinaallisen säädyn mukaisesti puolisostaan. Sanohan pojallesi, että täytän lupaukseni heti kun hän on lähettänyt minulle neljäkymmentä aitokultaista, samanlaisilla jalokivillä täytettyä tarjotinta kuin jo olet minulle lahjoittanut, ja niitä kantamassa pitää olla neljäkymmentä mustaa orjaa, joiden edellä käy yhtä monta nuorta ja kaunista valkoista orjaa — kaikki upeissa puvuissa. Näillä ehdoilla olen valmis luovuttamaan hänelle prinsessan. Mene ilmoittamaan se hänelle, ja minä odotan kunnes tuot hänen vastauksensa.

Aladdinin äiti lankesi toistamiseen kasvoilleen valtaistuimen juureen ja lähti. Kotimatkalla hän naureskeli itsekseen poikansa hupsua kuvittelua. Mistä, hän tuumi, Aladdin voi saada kaikki mitä sulttaani pyytää? Kotiin tultuaan hän ilmoitti pojalleen sulttaanilta saamansa sanoman ja lisäsi: — Sulttaani odottaa heti vastaustasi. Mutta, hän naurahti, — taitaa saada odottaa sitä kauan.

— Ei niin kauan, äitiseni, kuin luulet, Aladdin vastasi. — Olen hyvin mielissäni. Hänen majesteettinsa pyyntö on vain pikku seikka verrattuna siihen mitä olisin prinsessan vuoksi tehnyt. Toimitan ne tavarat hetimmiten.

Aladdin kiirehti kammioonsa ja kutsui hengen, jolle ilmoitti toivomuksensa. Henki vakuutti heti tottelevansa ja katosi. Hyvin lyhyen ajan kuluttua se palasi mukanaan neljäkymmentä mustaa orjaa, joista jokainen kantoi päänsä päällä raskasta timanteilla, rubiineilla, smaragdeilla, safiireilla ja kaikenlaisilla hohtokivillä täytettyä aitokultaista tarjotinta, ja jalokivet olivat vielä isompia ja kauniimpia kuin sulttaanille aikaisemmin lahjoitetut. Aladdin toimitti mustat orjat valkoisten orjien kera puutarhaan odottamaan.

— Äiti, Aladdin sanoi, — älä hukkaa aikaa. Haluaisin että palaisit palatsiin viemään prinsessalle pyydetyn huomenlahjan ennen kuin sulttaani lopettaa istuntonsa divaanissa, jotta hän nopeudestani ja täsmällisyydestäni voi päätellä kuinka kiihkeästi toivon kunniakasta liittoa.

Kulkue oli niin uhkea, että sen edetessä katuja pitkin joukoittain kansaa tuli sitä ihmetellen katselemaan. Orjien hohtokivistä kimaltelevien pukujen loisto oli niin suurenmoista, että ihmiset luulivat heitä kuninkaiksi tai ruhtinaiksi. Orjat astuivat verkalleen palatsia kohti, Aladdinin äiti etunenässä, ja olivat kaikki niin toistensa näköisiä että katsojia kummastutti.

Kun sulttaani, jolle oli ilmoitettu heidän saapumisestaan, oli käskenyt päästää heidät sisään, he astuivat esteettömästi neuvostosaliin säännöllisessä järjestyksessä, osa kääntyen oikealle, osa vasemmalle puolelle. Kun he kaikki olivat siellä ja olivat asettuneet puoliympyrään sulttaanin valtaistuimen eteen, mustat orjat laskivat kultatarjottimensa matolle ja lankesivat maahan koskettaen mattoa otsallaan, ja valkoiset orjat tekivät samoin. Noustuaan mustat orjat paljastivat tarjottimet, ja sitten kaikki seisoivat käsivarret ristissä rinnallaan.

Aladdinin äiti astui valtaistuimen juurelle ja sanoi sulttaanille: — Armollinen hallitsija, poikani tietää hyvin, että tämä lahja ei ole läheskään prinsessa Badr-ul-Budurin arvoinen, mutta hän toivoo kuitenkin, että teidän majesteettinne ottaa sen vastaan ja suosittelee poikaani prinsessalle, varsinkin kun poikani on parhaansa mukaan koettanut täyttää ehdot jotka suvaitsitte asettaa hänelle.

Sulttaani ei enää epäröinyt. Hän oli ylen iloinen nähdessään Aladdinin suurellisen lahjan. — Mene sanomaan pojallesi, hän virkkoi, — että odotan häntä avosylin. Ja mitä nopeammin hän rientää ottamaan minulta vastaan prinsessan, tyttäreni, sitä suuremman riemun hän tuottaa minulle.

Heti kun räätälinleski oli poistunut, sulttaani lopetti istunnon, nousi korokkeeltaan ja määräsi, että prinsessan palvelijoiden oli tultava noutamaan tarjottimet emäntänsä huoneeseen, jonne hän itsekin lähti ihailemaan niitä mielin määrin tyttärensä kanssa. Kaikki kahdeksankymmentä orjaa johdatettiin palatsiin. Kerrottuaan prinsessalle heidän upeudestaan sulttaani käski tuoda heidät prinsessan huoneen edustalle, jotta tämä näkisi ikkunoiden ristikoitten läpi, ettei isä ollut liioitellut niistä puhuessaan.

Aladdinin äiti saapui kotiin, ja jo hänen ilmeensä ja käytöksensä osoittivat, että hänellä oli hyviä uutisia. — Riemuitse, poikani, hän sanoi, — olet päässyt korkeimpien toivomustesi perille. Sulttaani on julistanut sinut kyllin arvokkaaksi omistamaan prinsessa Badr-ul-Budurin ja odottaa kärsimättömästi syleilläkseen sinua ja päättääkseen avioliiton.

Ylen ihastuneena sanomasta Aladdin meni huoneeseensa ja kutsui lampun orjan, kuten tavallista. — Henki, hän virkkoi, — tahdon heti päästä kylpyyn, ja sitten sinun tulee toimittaa minulle kallisarvoisin ja muhkein puku mitä mikään kuningas konsaan on käyttänyt. Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun henki teki hänet samoin kuin itsensäkin näkymättömäksi ja vei hänet monivivahteisesta marmorista rakennettuun kylpylään, jossa näkymättömät kädet valelivat ja pesivät hänet hyvänhajuisella vedellä. Ja kun hänet jälleen tuotiin pukeutumishuoneeseen, hän löysi sieltä omien vaatteittensa asemesta vaatekerran jonka komeus hämmästytti häntä. Henki auttoi sen hänen ylleen ja kuljetettuaan hänet takaisin hänen omaan kammioonsa kysyi häneltä, oliko hänellä muita käskyjä annettavina. — On, Aladdin vastasi, — hanki minulle ratsu, joka kauneudessa ja uljuudessa voittaa sulttaanin tallin parhaat ja on satuloineen, suitsineen ja muine tarpeineen miljoonan kultarahan arvoinen. Haluan myös kaksikymmentä yhtä upeasti puettua orjaa kuin ne, jotka kantoivat huomenlahjani palatsiin, kävelemään vieressäni ja takanani sekä vielä saman verran astumaan edelläni kahdessa rivissä. Sitä paitsi on sinun hankittava äitini saattueeksi kuusi orjatarta, ainakin yhtä loistavasti vaatetettua kuin konsaan prinsessa Badr-ul-Buduria palvelevat, ja jokainen heistä tuokoon täydellisen puvun joka kelpaisi kelle sulttaanittarelle tahansa. Tarvitsen myös kymmenentuhatta kultarahaa kymmenessä kukkarossa. Riennä täyttämään käskyni!

Heti kun Aladdin oli antanut määräykset, henki katosi, mutta palasi samassa tuokiossa tuoden hevosen, neljäkymmentä orjaa, joista kymmenellä oli kymmenentuhatta kultarahaa sisältävä kukkaro, sekä kuusi orjatarta, jotka kaikki kantoivat päänsä päällä hopeakudokseen käärittyä erilaista pukua Aladdinin äidille. Henki antoi kaikki Aladdinille.

Aladdin otti neljä kukkaroa, antoi ne äidilleen, samoin kuin pukuja kantavat orjattaret, ja sanoi hänelle, että hän sai käyttää rahat niin kuin itse tahtoi. Jäljellä olevat kuusi kukkaroa hän jätti orjille, käskien heitä sirottelemaan tien varrella kourallisittain kolikoita rahvaalle.

Kun kaikki oli valmista, hän nousi oriinsa selkään, kolmen kukkaronkantajan astuessa hänen oikealla puolellaan ja kolmen vasemmalla, ja lähti ratsastamaan palatsia kohti. Vaikka Aladdin ei sitä ennen ollut koskaan istunut satulassa, hän ratsasti niin tavattoman sirosti, että taitavimmatkaan hevosmiehet eivät olisi luulleet häntä aloittelijaksi. Kaduilla, joita pitkin hänen oli saattueineen kuljettava, tulvi lukematon kansanjoukko, joka kajautteli ilmaa riemuhuudoillaan, varsinkin milloin nuo kuusi orjaa syytivät kukkaroistaan kourantäysin kultaa rahvaalle.

Kovin hämmästyneenä Aladdinin muhkeasta puvusta ja hänen saattojoukkonsa loistosta sulttaani otti hänet riemuiten vastaan ja koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan. Kun juhla-ateria oli nautittu, sulttaani kutsutti ylituomarin laatimaan avioliittosopimuksen, ja se varustettiin asianomaisten allekirjoituksilla. Sulttaani halusi kaikin mokomin että häät vietettäisiin heti, mutta Aladdin sanoi: — Pyydän että teidän majesteettinne antaa minulle palatsin läheisyydestä riittävän maa-alan, jolle voin rakennuttaa prinsessan arvoisen kodin ennen kuin häämme vietetään. Kiihkeän haluni saada prinsessa omakseni voitte päätellä siitä nopeudesta jolla linna kohotetaan.

Sulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja syleiltyään Aladdinia salli tämän palata kotiin.

Aladdin poistui kumartaen tottuneimman hovimiehen tapaan ja riensi kansan eläköönhuutojen kaikuessa kotiinsa henkeä puhuttelemaan. Kun hän oli päässyt kammioonsa, hän otti lampun ja hieraisi sitä. Henki ilmestyi heti ja vakuutti uskollisuuttaan. Aladdin sanoi sille: — Henki, rakenna minulle palatsi jossa voin ottaa vastaan puolisoni prinsessa Badr-ul-Budurin. Tehtäköön se porfyyrista, jaspiksesta, akaatista, lasuurikivestä ja hienoimmista erivärisistä marmorilajeista. Yläkertaan on rakennettava iso, kupukattoinen sali, jossa on neljä yhtäläistä ja yhtä suurta sivua, ja tiilien asemesta muurattakoot seinät vuoroittaisista kulta- ja hopeaharkoista. Kussakin seinässä olkoon kuusi ikkunaa. Yhtä ikkunaa lukuun ottamatta, joka on jätettävä keskeneräiseksi, niiden puitteet tulee koristaa timanteilla, rubiineilla ja smaragdeilla, niin että niiden vertaa ei ole maailmassa nähty. Palatsiin pitää kuulua myös sisä- ja ulkopiha sekä laaja puutarha. Mutta ennen kaikkea toimita sinne avara aarreaitta ja täytä rahasto lyödyllä kullalla ja hopealla. Älköön palatsista puuttuko mitään, ei keittiötä eikä varastohuoneita, ja hirnukoot talleissa parhaat hevoset. Lopuksi sinun tulee järjestää sinne ruhtinaallinen palveluskunta. Mene täyttämään käskyni!

Aladdin antoi nämä määräykset päivänlaskun aikaan, ja jo ennen aamunkoittoa henki saapui ja sanoi: — Mestari, palatsisi on valmis.

Aladdin virkahti vain sanasen, ja henki vei hänet palatsiin opastaen hänet kaikkiin suojiin. Aladdin oli niihin kuten palvelusväkeenkin hyvin ihastunut. Henki näytti hänelle sitten aarteiston, jonka rahastonhoitaja avasi ja jossa Aladdin näki erisuuruisia kukkaroita pinottuina mitä parhaimpaan järjestykseen lattiasta kattoon asti. Sen jälkeen henki vei hänet talleihin, joissa oli maailman uljaimpia hevosia, ja tallirengit puuhailivat niiden hoitelemisessa. Sieltä he menivät varastohuoneisiin, jotka olivat täytetyt kaikilla mahdollisilla ruoka- ja korutarvikkeilla.

Kun Aladdin oli tarkastanut palatsin läpikotaisin, hän sanoi: — Henki, kukaan ei voi olla tyytyväisempi kuin minä. Unohdin vain yhden seikan: Levitähän matto sulttaanin palatsista tänne, jotta prinsessa voi kävellä sitä pitkin. Henki katosi heti, ja Aladdin näki toiveensa toteutuvan silmänräpäyksessä. Sitten henki palasi ja vei hänet kotiin ennen kuin sulttaanin palatsin portit avattiin.

Kun portinvartijat tulivat avaamaan niitä, he kummastuivat nähdessään yöllä kohonneen komean palatsin ja hienon samettimaton joka johti sen pääkäytävään. He ilmoittivat asiasta heti suurvisiirille, joka riensi kertomaan siitä sulttaanille. — Se on varmaan se palatsi, itsevaltias huudahti, — jonka rakentamiseen annoin Aladdinille luvan. Hän on tehnyt minulle tämän yllätyksen näyttääkseen mitä kykenee saamaan aikaan yhdessä yössä.

Kun Aladdin oli tuotu kotiin, hän pyysi äitiään menemään ilmoittamaan Badr-ul-Budurille, että palatsi oli valmis ottamaan prinsessan vastaan sinä iltana. Äiti lähti heti naisorjiensa saattamana.

Leski istui prinsessan luona, kun sulttaani astui huoneeseen. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään, mikä muutos vaimossa oli tapahtunut, ja myös hyvin mielissään. Aladdin oli lähtenyt sillä välin matkalle uuteen kotiinsa eikä suinkaan unohtanut ottaa mukaansa lamppua ja sormusta, joista kummastakin hänellä oli ollut niin paljon hyötyä. Riemu oli ylinnä ja soiton sävelet kajahtelivat, kun prinsessa Badr-ul-Budur lähti sinä iltana sulttaanin palatsista. Häntä seurasi loistava saattue Aladdinin palatsin ovelle, missä sulhanen oli valmiina ottamaan kaikin kunnianosoituksin hänet vastaan. Hän vei prinsessan erääseen isoon saliin, jonka upeus kummastutti tätä ylenmäärin, ja sitten juhlittiin myöhäiseen yöhön.

Heti pukeuduttuaan Aladdin meni seuraavana aamuna kutsumaan sulttaania ja hänen hoviaan palatsiinsa. Hallitsija suostui mielihyvin ja lähti suurvisiirinsä ja kaikkien ylhäisten hoviherrojensa seurassa Aladdinin mukaan. Mitä lähemmäksi Aladdinin palatsia sulttaani tuli, sitä enemmän hän hämmästyi sen kauneutta. Mutta kun hän astui kupusaliin ja näki timanteilla, rubiineilla ja smaragdeilla somistetut ikkunat — ja pelkkiä isoja, moitteettomia kiviä ne olivatkin — hän ällistyi niin suuresti että seisoi jonkin aikaa aivan hievahtamatta.

— Poikani, hän sanoi sitten, — tämä sali on maailman ihmeellisin ja ihanin. Vain yksi asia minua kummastuttaa, nimittäin tuo keskeneräinen ikkuna.

— Valtiaani, Aladdin vastasi, — laiminlyönti oli tahallinen. Halusin näet, että teidän majesteetillenne jäisi kunnia päättää tämän salin rakennustyö.

— Tarkoituksesi oli ystävällinen, sulttaani virkkoi. — Annankin heti määräykseni.

Kun sulttaani nousi aterialta, hänelle ilmoitettiin, että jalokivikauppiaat ja kultasepät odottivat. Hän palasi saliin ja näytti heille keskeneräisen ikkunan. — Lähetin noutamaan teidät, hän sanoi, — jotta laittaisitte tämän ikkunan täsmällisesti toisten kaltaiseksi. Ja kiirehtikää työtänne minkä voitte.

Jalokivikauppiaat ja kultasepät tarkastivat huolellisesti muut kaksikymmentäkolme ikkunaa ja neuvoteltuaan keskenään saadakseen selville paljonko kalliita kiviä kukin kykeni tuomaan, he palasivat ja tulivat sulttaanin eteen, jonka ylin hovihankkija ryhtyi puhumaan ammattitoveriensa puolesta lausuen: — Armollinen sulttaani, olemme kaikki halukkaat ponnistamaan voitavamme sekä ahkeruuden että huolellisuuden suhteen totellaksemme teidän majesteettianne. Mutta me kaikki yhteisestikään emme kykene toimittamaan näin suurenmoiseen työhön tarvittavaa hohtokivien paljoutta.

— Minulla on niitä enemmän kuin kylliksi, sulttaani vastasi. — Tulkaa palatsiin ja valitkaa varastostani tarkoitukseenne sopivia.

Kun sulttaani palasi palatsiinsa, hän käski tuoda hohtokivensä esille, ja jalokivisepät ottivat niistä suuren joukon, eritoten Aladdinin lahjoittamista, jotka he pian käyttivät, silti paljon edistymättä työssään. He tulivat vielä useita kertoja noutamaan lisää eivätkä olleet kuukaudessa saaneet ikkunaa edes puolivalmiiksi. Sanalla sanoen, he käyttivät kaikki sulttaanin jalokivet ja lainasivat vielä visiiriltäkin, mutta työ oli yhä keskeneräinen.

Aladdin, joka tiesi, että kaikki sulttaanin yritykset tehdä ikkuna toisten kaltaiseksi olivat turhia, lähetti kutsumaan jalokivikauppiaat ja kultasepät eikä ainoastaan käskenyt heidän luopua työstään, vaan purkaa jo tehdynkin ja viedä jalokivet takaisin sulttaanille ja visiirille. He purkivat muutamassa tunnissa työn, johon olivat kuluttaneet kuusi viikkoa, ja heidän lähtiessään Aladdin jäi yksikseen saliin. Hän otti lampun, joka hänellä oli mukanaan, ja hankasi sitä, ja henki ilmestyi heti. — Käskin sinun jättää yhden tämän salin kahdestakymmenestäneljästä ikkunasta keskeneräiseksi, ja suoritit tehtäväsi täsmällisesti. Nyt haluan että teet sen muiden kaltaiseksi. Henki poistui. Aladdin pistäytyi ulkona ja palatessaan näki ikkunan olevan toisten kaltainen kuten oli toivonut.

Jalokivikauppiaat ja kultasepät menivät palatsiin ja pääsivät sulttaanin puheille. Jalokiviseppien päämies palautti takaisin tuodut kivet sulttaanille. Sulttaani kysyi, oliko Aladdin maininnut mistä syystä oli käskenyt heitä menettelemään niin, ja kun he vastasivat kieltävästi, hänen majesteettinsa käski tuomaan hevosen, nousi sen selkään ja ratsasti vävynsä palatsiin muutaman jalkaisin astuvan seuralaisen kanssa. Aladdin tuli portille häntä vastaan ja vastaamatta hänen kysymykseensä saattoi hänet kupusaliin, jossa sulttaani ihmeekseen näki ikkunan viimeisteltynä aivan toisten kaltaiseksi. Hän luuli ensin erehtyneensä ikkunasta, mutta tarkastettuaan kaikkia muitakin hän havaitsi, että se oli muutamassa minuutissa laitettu täyteen kuntoon, kun taas jalokivisepät olivat ahertaneet viikkokausia saamatta työtä valmiiksi. — Poikani, hän sanoi, — mikä ihmeellinen mies sinä oletkaan, kun teet tuollaisia hämmästyttäviä töitä silmänräpäyksessä! Maailmassa ei ole toista sinun vertaistasi. Mitä paremmin sinuun tutustun, sitä enemmän ihailen sinua.

Aladdin ei aina pysytellyt palatsissaan, vaan halusi näyttäytyä kerran, pari viikossa pääkaupungissa, mennen milloin yhteen, milloin toiseen moskeijaan rukoilemaan tai käyden tervehtimässä suurvisiiriä ja hovin korkeimpia herroja. Joka kerta, kun hän liikkui ulkosalla, hänellä oli orja kävelemässä kummallakin puolen ratsuaan, ja he heittelivät kourallisittain rahaa kansalle hänen ratsastaessaan kaduilla ja toreilla. Jalomielisyys hankki hänelle kansan rakkauden. Kaikki siunasivat häntä, ja tuli yleiseksi tavaksi vannoa hänen päänsä kautta. Niin hän voitti kansan sydämet ja oli suositumpi kuin sulttaani itse.

Aladdin eli siihen tapaan useita vuosia. Mutta sitten Afrikkaan palannut taikuri muisti hänet eräänä päivänä, ja vaikka luulikin hänen nääntyneen luolaan, johon oli hänet jättänyt, hän päätti kuitenkin hankkia varmuuden asiasta. Pitkien ja huolellisten taikatutkimusten avulla hän sai tietää, että Aladdin oli pelastunut ja eli suuressa loistossa, mistä kaikesta sai kiittää ihmelamppua.

Saatuaan sen selville taikuri lähti kiireen vilkkaa matkalle Kiinan pääkaupunkiin. Perille päästyään hän meni karavaanimajaan levähtääkseen pitkän vaelluksensa jälkeen.

Tiedustelemalla hän sai kuulla Aladdinin äärettömästä rikkaudesta, hänen anteliaisuudestaan ja kansalle jakelemistaan almuista sekä uhkean palatsin rakentamisesta. Kun taikuri näki palatsin, hän tiesi hyvin, että ainoastaan henget olivat voineet pystyttää sen. Ja häntä suututti kovin ajatus omasta tappiostaan. Hän palasi yömajaan päättäen ottaa selville missä lamppua säilytettiin, ja taikatietojensa avulla hän onnistuikin siinä. Kun hän suureksi riemukseen sai selville, että lamppu oli palatsissa eikä Aladdinin mukana kuten hän oli pelännyt, hän jupisi: — Nyt hankin lampun itselleni ja kostan nuorukaiselle, syöksen hänet takaisin alkuperäiseen alhaiseen asemaansa.

Taikuri kuuli myös, että Aladdin oli kolme päivää sitten lähtenyt viikon kestävälle metsästysretkelle. Tieto riitti loihtijalle hänen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, ja hän ryhtyikin heti tuumasta toimeen.

Ensin hän meni vaskisepälle ja osti tusinan lamppuja. Ne hän pani vasuun ja lähti jälleen Aladdinin palatsin edustalle. Lähelle tullessaan hän huuteli: — Kuka haluaa vaihtaa vanhoja lamppuja uusiin? Prinsessa sattui kuulemaan melua, vaikkei erottanut hänen sanojaan. Uteliaana tietämään, miksi kansaa kerääntyi äijän ympärille, hän lähetti erään orjattaristaan kysymään mitä ukolla oli myytävänä.

Orjatar palasi pian nauraen niin sydämellisesti että prinsessa suutahti. — Prinsessa, orjatar virkkoi yhä nauraa hohottaen, — miehellä on kainalossaan vasullinen siroja uusia lamppuja joita haluaa vaihtaa vanhoihin. Lapsia ja rahvasta kerääntyy hänen kintereilleen, niin että hän tuskin voi liikkua paikaltaan, ja katsojat meluavat minkä voivat häntä pilkatakseen.

Tämän kuullessaan toinen orjatar virkkoi: — En tiedä lieneekö prinsessa huomannut, mutta lampuista puhuttaessa muistankin, että prinssin pukuhuoneen hyllyllä on lamppurähjä. Kuka sen omistaakin, ei varmaankaan pahoittele, että saa sen tilalle uuden.

Prinsessa, joka ei tiennyt lampun arvosta, käski erästä miesorjaa ottamaan sen ja viemään vaihdettavaksi. Orja totteli, kävi noutamassa lampun ja oli tuskin ehtinyt palatsin portille, kun näki afrikkalaisen velhon ja osoittaen hänelle vanhaa lamppua sanoi: — Anna minulle tästä uusi lamppu.

Taikuri ei ollenkaan epäillyt, etteikö se olisi hänen haluamansa lamppu. Toista sellaista ei voinut olla palatsissa, jossa jokainen kapine oli kultaa tai hopeaa. Hän sieppasi sen innokkaasti orjan kädestä, työnsi sen mahdollisimman syvälle poveensa tarjosi miehelle vasunsa ja käski häntä valitsemaan mieleisensä. Orja otti yhden ja vei sen prinsessalle. Mutta tuskin vaihtokauppa oli tehty, kun palatsi kaikui loihtijan hupsuutta ivailevien lasten huudoista.

Afrikkalainen velho antoi jokaisen nauraa minkä mieli teki. Heti kun oli päässyt pois molempien palatsien väliseltä kentältä, hän riensi hiljaisimmille sivukaduille. Ja kun hän ei enää tarvinnut lamppujaan eikä vasua, hän laski ne vaivihkaa pimeään kujaan. Käveltyään vielä kadun, pari hän tuli eräälle kaupungin porteista. Esikaupunkien läpi asteltuaan hän saapui vihdoin yksinäiselle paikalle ja viipyi siellä lopun päivää. Yön tullen hän veti lampun taskustaan ja hankasi sitä. Henki saapui käskyä totellen ja sanoi: — Mitä tahdot? Olen valmis tottelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on tuo lamppu käsissään, — minä ja muut lampun henget.

— Käsken, että siirrät heti Afrikkaan minut ja palatsin, jonka olet muiden lampun orjien kanssa rakentanut tähän kaupunkiin. Siirrä myös kaikki palatsissa olevat ihmiset. Henki ei vastannut mitään, vaan lennätti heti sekä loihtijan että palatsin kaikkine asukkaineen velhon määräämään paikkaan.

Sulttaani joutui niin ihmetyksen valtaan, kun ei aamulla nähnyt palatsia siinä missä oli tottunut sitä katselemaan, että kutsutti suurvisiirin luokseen kysyäkseen hänen mielipidettään. Suurvisiiri, joka pelkäsi ja vihasi Aladdinia, ei vitkastellut neuvoa sulttaania vangituttamaan prinssin. Aladdin tuotiin kahleissa sulttaanin eteen, ja vihastunut hallitsija aikoi mestauttaa hänet, mutta juuri kun pyöveli oli kohottamaisillaan kirveensä ilmoitettiin, että kansa oli noussut kapinaan ja uhkasi murtautua palatsiin suosikkiaan pelastamaan. Kuolemantuomio täytyi peruuttaa kansan tyynnyttämiseksi.

Aladdin tiedusteli mistä rikoksesta häntä syytettiin. Sulttaani vei hänet yksityishuoneensa ikkunaan, osoitti tyhjää alaa ja kysyi: — Missä on palatsisi ja missä on tyttäreni?

— Sitä en tiedä, nuori mies vastasi, — mutta jos teidän majesteettinne suo minulle neljäkymmentä päivää aikaa enkä sillä välin toimita palatsia paikoilleen, olen valmis menettämään pääni.

— Mene sitten yrittämään, sulttaani sanoi, mutta älä unohda palata neljänkymmenen päivän kuluttua.

Aladdin lähti sulttaanin luota niin nöyryytettynä ja nolostuneena, ettei tohtinut kohottaa katsettaan. Hovin korkeimmat herrat, jotka olivat vakuutelleet hänelle ystävyyttään, käänsivät hänelle selkänsä, jottei heidän tarvitsisi nähdä häntä. Jotkut sentään tunsivat sääliäkin. Aladdin oli aivan suunniltaan ja käveli kaupungilla turhaan kysellen oliko kukaan nähnyt hänen palatsiaan.

Kuljeskeltuaan kolme päivää hän lähti vihdoin maaseudulle päättäen lopettaa elämänsä. Lähestyessään jokea, johon mieli hukuttautua hän päätti kuitenkin ensin rukoilla. Mutta kun hän aikoi hartauttaan valmistaakseen pestä kätensä ja kasvonsa, hän kompastui niljakkaalla äyräällä. Kaatuessaan hän hieraisi kivensyrjää vasten sormustaan, joka hänellä vielä oli, mutta jonka voiman hän oli unohtanut. Heti ilmestyi henki jonka hän oli nähnyt luolassa ja sanoi: — Mitä tahdot? Olen sinun orjasi, tuon sormuksen orja.

— Henki, Aladdin vastasi mieluisasti yllättyneenä odottamattomasta avusta, — siirrä minut heti paikkaan johon palatsini on viety. Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun Aladdin havaitsi olevansa Afrikassa oman palatsinsa vieressä.

Vietettyään yön puutarhassa Aladdin hiipi aamulla ruhtinaallisen puolisonsa makuusuojan ikkunan alle, ja sattui niin että prinsessa Badr-ul-Budur pian sen jälkeen vilkaisi ulos. Aladdinin nähdessään hän ihastui suuresti. — Tule salaovelle, hän huudahti, — ja riennä luokseni. Aladdinin riemu ei ollut vähäisempi kuin prinsessan. Hän syleili hellästi puolisoaan ja lausui: — Sano minulle, mihin on joutunut lamppu joka oli pukuhuoneeni hyllyllä.

— Voi, prinsessa vastasi, — tietämättä sen voimaa minä hupsu vaihdoin sen uuteen, ja seuraavana aamuna olin tässä etäisessä paikassa joka kuuluu olevan Afrikkaa.

— Koska olemme Afrikassa, Aladdin sanoi, — tämän täytyy olla afrikkalaisen taikurin työtä. Tiedätkö missä hän säilyttää lamppua?

Prinsessa tiesi, että velho aina piti lamppua pukunsa povessa, sillä tämä oli riemuiten näyttänyt sitä hänelle. — Sitten, Aladdin virkkoi, — voimme vielä yrittää rangaista häijyä noitaa. Käske avata minulle salaovi heti palattuani, sillä ensiksi on minun saatava käsiini lamppu.

Aladdin lähti ja keksi pian vaeltajan, joka ilomielin suostui vaihtamaan hänen kanssaan vaatteita, ja meni sitten rohtolaan pyytämään erästä hyvin kallista jauhetta. Rohdoskauppias katsoa muljautti häneen epäillen hänen maksukykyään, mutta Aladdin näytti hänelle kukkarollisen kultarahoja, pyysi ja sai puoli drakmaa jauhetta ja palasi heti palatsiin. Hän astui salaovesta sisään, riensi prinsessan huoneeseen ja sanoi hänelle: Kun taikuri tulee luoksesi, sinun täytyy kohdella häntä hyvin ystävällisesti ja olla suostuvinasi hänen kosintaansa. Huvita ja kestitse häntä sopivalla tavalla ja ennen kuin hän lähtee luotasi kaada hänen viinilasiinsa tätä jauhetta. Se vaivuttaa hänet uneen. Hänen nukkuessaan voimme anastaa lampun, ja sen henget siirtävät meidät käskystämme heti takaisin Kiinaan.

Prinsessa noudatti täsmällisesti Aladdinin antamia ohjeita. Kun taikuri tapansa mukaan tuli prinsessaa tervehtimään, tapasi hän iloiseksi hämmästyksekseen tämän odottelemassa herttainen hymy huulilla. Hän vietti jonkin aikaa prinsessan parissa maistellen hänen kanssaan Afrikan viinejä. Lopuksi prinsessa esitti, että he vaihtaisivat maljansa, kuten rakastavaisilla oli Kiinassa tapana. — Te kiinalaiset, taikuri sanoi, — olette tosiaan hienostuneempia lemmenasioissa. Hän tarttui ahneesti prinsessan pikariin ja tyhjensi sen, yhdellä kulauksella, jolloin hän heti kaatui taaksepäin sohvalle ja heitti henkensä.

Sovitusta merkistä Aladdin astui saliin. Prinsessa Badr-ul-Budur nousi istuimeltaan ja riensi riemuiten syleilemään häntä, mutta Aladdin hillitsi hänet sanoen: — Prinsessani, nyt ei ole aikaa. Menehän omaan huoneeseesi ja jätä minut hetkeksi yksikseni, niin koetan saada sinut takaisin Kiinaan yhtä nopeasti kuin sinut tännekin tuotiin.

Kun prinsessa hovineitoineen oli poistunut salista, Aladdin sulki oven ja astui suoraa päätä taikurin ruumiin ääreen, avasi hänen nuttunsa ja otti esille lampun, joka oli huolellisesti kiedottu hänen poveensa, kuten prinsessa oli sanonut. Kahnattuaan lamppua hän sanoi hengelle, joka heti ilmestyi: — Käsken sinun heti siirtää tämän palatsin takaisin Kiinaan samaan paikkaan josta se tuotiin tänne. Palatsi siirtyi Kiinaan, eikä havaittu muuta kuin kaksi pientä tärähdystä — toinen, kun se kohotettiin maasta, ja parin silmänräpäyksen kuluttua toinen, kun se laskettiin entiselle paikalleen.

Sulttaani, joka nousi varhain, vilkaisi tapansa mukaan surumielin ulos ikkunastaan. Nähdessään palatsin jälleen paikoillaan hän ei ensin ollut uskoa silmiään. Sitten hän riemastuneena käski tuomaan hevosensa ja ratsasti sinne lausuakseen tyttärensä ja Aladdinin tervetulleiksi takaisin. Aladdin, joka odotti tätä vierailua, oli myös noussut aikaisin ja seisoi uhkeihin vaatteisiin pukeutuneena sulttaania vastassa. Hän saattoi hallitsijan heti prinsessan huoneeseen, jossa onnellinen isä syleili hellästi lastaan. — Poikani, hän sanoi kääntyen Aladdinin puoleen, suo minulle anteeksi isällisestä rakkaudestani johtunut äkkipikaisuuteni ja jyrkkyyteni sinua kohtaan.

— Sulttaanini, Aladdin vastasi, — teitä en voi moittia. Häijy loihtija yksin oli kaikkien kärsimysteni syynä.

Afrikkalainen velho oli siis kuollut, mutta hänellä oli nuorempi veli, joka oli yhtä taitava noita ja vielä kavalampi turmiollisten suunnitelmien laatija. Veljekset eivät eläneet yhdessä, mutta he olivat joka vuosi taikakeinojensa avulla kanssakäymisessä keskenään. Kun nuorempi veli ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta, hän turvautui astrologiseen tiedusteluun ja havaitsi tähtien keskinäisestä asemasta, että veli oli myrkytetty. Hän sai selville, että veli oli haudattu Kiinan pääkaupunkiin lähelle sen miehen asuntoa, joka oli hänet surmannut ja joka oli naimisissa sulttaanin tyttären kanssa.

Hän lähti heti matkalle Kiinan pääkaupunkiin kostaakseen veljensä kuoleman. Pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen hän saapui sinne ja sai pian tietää, että Aladdin oli myrkyttäjä jota hän etsi. Majatalossa, johon hän asettui asumaan, hän kuuli hyveellisestä ja hurskaasta naisesta nimeltä Fatima. Tämä oli eristäytynyt maailmasta ja teki paljon ihmeitä. Kun taikuri arveli, että hän voisi suunnitelmassaan käyttää tätä naista hyväkseen, hän urkki lähempiä tietoja pyhimyksestä ja hänen tekemiensä ihmeiden laadusta.

— Mitä, huudahti henkilö jota hän puhutteli. — Etkö ole koskaan nähnyt häntä tai kuullut hänestä? Koko kaupunki ihailee häntä hänen paastoamisensa ja ankaran, mallikelpoisen elämänsä vuoksi. Vain maanantaisin ja perjantaisin hän lähtee liikkeelle vähäisestä erakkomajastaan, käy kaupungilla ja tekee äärettömän paljon hyvää. Sillä hän voi parantaa jokaisen henkilön laskemalla kätensä hänen päälleen.

Tarkattuaan päiväkauden Fatiman liikkeitä kaduilla taikuri hiipi yöllä hänen koppiinsa ja murhattuaan vanhuksen pukeutui hänen vaatteisiinsa ja lähti kostotuumissa Aladdinin palatsiin.

Kun kansa näki pyhän naisen, joksi taikuria luultiin, kerääntyi heti iso väkijoukko hänen ympärilleen. Jotkut pyysivät häneltä siunausta, toiset suutelivat hänen kättään ja aremmat ainoastaan hänen viittansa lievettä. Muutamat kumartuivat hänen eteensä, jotta hän laskisi kätensä heidän päänsä päälle. Niin loihtija tekikin mumisten jotakin rukouksen tapaista ja esitti osansa joka suhteessa niin hyvin että jokainen piti häntä pyhänä Fatimana.

Vaikka kulku kävi hitaasti, taikuri pääsi vihdoin palatsin edustalle. Kun prinsessa sattui kuulemaan pyhän naisen olevan siellä, hän halusi nähdä Fatiman ja lähetti erään orjistaan kutsumaan häntä palatsiin. Nähdessään orjan lähestyvän väkijoukko siirtyi loitommalle tehden tilaa. — Pyhä vaimo, mies sanoi, — prinsessa haluaa nähdä sinut.

— Prinsessa osoittaa minulle liian suuren kunnian, vale-Fatima vastasi. — Olen valmis tottelemaan hänen käskyään.

Ja niin hän seurasi orjaa palatsiin, kovin iloissaan juonensa onnistumisesta.

Heidän haasteltuaan kotvan aikaa prinsessa virkkoi: Hyvä äiti, minulla on pyyntö jota et saa evätä. Tahtoisin että jäisit asumaan luokseni, jotta elämälläsi olisit minulle opiksi ja hyväksi esimerkiksi.

— Prinsessa, vale-Fatima virkkoi, — älä toki pyydä minulta sellaista mihin en voi suostua laiminlyömättä rukouksiani ja hartauttani.

— Sinua ei suinkaan häiritä, prinsessa vastasi, — minulla on paljon käyttämättömiä huoneita. Saat valita niistä sen joka sinua miellyttää eniten, ja voit harjoittaa hartauttasi yhtä esteettömästi kuin jos olisit omassa majassasi.

Loihtija joka ei muuta halunnut kuin tunkeutua palatsiin voidakseen sitä helpommin panna suunnitelmansa täytäntöön sanoi hetkisen perästä: — Prinsessa, vaikka tällainen köyhä vaimorukka olisi tehnyt mitä päätöksiä tahansa hylätäkseen tämän maailman komeuden ja loiston, en julkea vastustaa niin hurskaan ja armeliaan prinsessan tahtoa.

Ja hän seurasi hoippuvin askelin prinsessaa.

Myöhemmin prinsessa pyysi häntä kanssaan päivälliselle. Ajatellen että hänen silloin täytyisi näyttää kasvonsa joita oli varovaisesti koettanut peittää ja peläten että prinsessa havaitsisi petoksen vale-Fatima pyysi häntä suomaan anteeksi hänen kieltäytymisensä, mainiten ettei koskaan syönyt muuta kuin leipää ja kuivattuja hedelmiä, minkä keveän aterian hän halusi nauttia omassa huoneessaan. Prinsessa suostui siihen sanoen: — Ole täällä aivan yhtä vapaana, äiti hyvä, kuin olit pienessä kopissasi. Käsken tuomaan sinulle päivällisen, mutta muista että odotan sinua heti kun olet lopettanut ateriasi.

Kun prinsessa oli syönyt päivällisensä ja orja käynyt ilmoittamassa vale-Fatimalle, että hän oli noussut pöydästä, tämä ei laiminlyönyt saapua hänen luokseen. — Äiti hyvä, prinsessa virkkoi, — iloitsen sanomattomasti sinunlaisesi pyhän naisen seurasta, ja sinä tuot siunauksen tähän palatsiin. Mutta palatsista puheen ollen, mitä pidät siitä? Ja ennenkuin näytän sen sinulle kokonaisuudessaan, sanohan mitä ajattelet tästä salista.

Kysymyksen kuullessaan vale-Fatima oli tarkkaavinaan salia päästä päähän ja vastasi: — Mikäli minunlaiseni erakko jolle on outoa se mitä maailma nimittää kauniiksi, kykenee arvostelemaan, sali on todella ihmeellinen ja perin ihana. Puuttuu vain yksi seikka.

— Ja mikä se on, äitiseni, prinsessa kysyi. — Ilmoita se minulle, pyydän sitä hartaasti. Itse puolestani olen aina luullut ettei tästä salista puuttunut mitään, ja niin olen kuullut muidenkin sanovan. Jos jotain kuitenkin puuttuu, niin puute korjataan.

— Prinsessa, vale-Fatima vastasi taitavasti teeskennellen, — suo anteeksi suorapuheisuuteni, mutta jos minun mielipiteilläni on jotakin arvoa, luulisin että jos vaakalinnun muna ripustettaisiin kupulaen keskelle, ei tällä salilla olisi vertaistaan millään ilmansuunnalla ja palatsisi olisi maailman ihme.

— Äitiseni, prinsessa kysyi, — millainen eläin on vaakalintu ja mistä sen munan voi saada?

— Prinsessa, vale-Fatima vastasi, — se on suunnattoman suuri lintu, joka asuu Kaukasus-vuoren huipulla. Rakennusmestari joka on pystyttänyt tämän palatsin voi kyllä hankkia sellaisen munan.

Prinsessa ei saanut vaakalinnun munaa ajatuksistaan ja tunsi itsensä kiusaantuneeksi siitä, että palatsista puuttui jotakin. Kun Aladdin tuli kotiin, hän otti miehensä hieman kylmästi vastaan ja sanoi: — Luulin palatsiamme maailman uhkeimmaksi, suurenmoisimmaksi ja täydellisimmäksi, mutta tarkastellessani kahdenkymmenenneljän ikkunan salia huomaan siinä puutteellisuutta. Eikö se sinustakin olisi täydellisempi, jos kupulaen keskeltä riippuisi vaakalinnun muna?

— Prinsessa, Aladdin vastasi, — riittää että se sinun mielestäsi kaipaa sellaista koristetta. Nopeudesta jolla sen puutteen poistan voit päätellä, ettei ole mitään mitä en tekisi sinun tähtesi.

Aladdin lähti heti prinsessa Badr-ul-Budurin luota ja meni kupusaliin, veti povestaan lampun, jota hän kokemansa vaaran jälkeen aina piti mukanaan, ja hankasi sitä. Henki ilmestyi heti. — Henki, Aladdin sanoi, — olisi ripustettava vaakalinnun muna kupulaen keskelle. Lampun nimessä käsken sinun korjata sen puutteen. Tuskin oli Aladdin lausunut nämä sanat, kun henki parkaisi niin kauheasti, että sali tärisi ja Aladdin kykeni tuskin seisomaan jaloillaan.

— Mitä mietit, onneton, hirviö tiuskasi äänellä joka olisi vapisuttanut pelottomintakin miestä. — Eikö ole kylliksi, että olen tovereineni täyttänyt kaikki käskysi? Täytyykö sinun vielä ennen kuulumatonta kiittämättömyyttä osoittaen käskeä minun tuomaan isäni, ripustaakseni hänet tämän kupulaen keskikohtaan? Ansaitsisit että sinä, vaimosi ja palatsisi silmänräpäyksessä muutettaisiin tuhkaksi. Mutta onneksi sinulle pyyntö ei ole oma keksintösi. Tiedä siis, että sen oikeana alkuunpanijana on vihollisesi joka on ansionsa mukaan tuhoamasi velhon veli. Hän on nyt palatsissasi pukeutuneena hurskaaksi Fatimaksi, jonka hän on murhannut. Ja hän se vihjaisi vaimollesi tämän turmiollisen pyynnön. Hän aikoo surmata sinut — ole siis varuillasi! Näin sanottuaan henki katosi.

Aladdin teki nopeasti päätöksensä. Hän palasi prinsessan luo valittaen äkillistä pahoinvointia. Muistaen Fatiman kyvyn prinsessa lähetti heti häntä noutamaan, ja valepyhimys riensi saapuville. Sillä välin prinsessa selitti kuinka pyhä vaimo oli tullut palatsiin, ja hänen saapuessaan huoneeseen Aladdin hymyili ja lausui hänet tervetulleeksi niin otollisella hetkellä. — Epäilemättä sinä, hyvä vaimo, hän virkkoi, — voit parantaa kipuni, kuten olet parantanut monen muunkin?

Vale-Fatima lähestyi häntä pitäen kaiken aikaa kättään vyöhönsä viitan alle kätketyn tikarin kahvassa. Aladdin huomasi sen, riuhtaisi aseen hänen kädestään ja tappoi hänet siihen paikkaan.

— Rakas puolisoni, mitä olet tehnyt, prinsessa huudahti kauhistuneena. — Olet tappanut pyhän naisen.

— Ei, prinsessani, Aladdin vastasi liikuttuneena, — en ole tappanut Fatimaa, vaan konnan joka olisi kavalasti murhannut minut, jollen olisi ehkäissyt häntä. Tämä viheliäinen roisto, hän lisäsi paljastaen velhon kasvot, — on afrikkalaisen taikurin veli.

Täten pelastui Aladdin taikuriveljesten vainoamiselta. Muutamia vuosia myöhemmin sulttaani kuoli korkeaan ikään ehtineenä, ja kun häneltä ei jäänyt miespuolisia perillisiä, prinsessa Badr-ul-Budur nousi isänsä valtaistuimelle. Hän hallitsi Aladdinin kanssa yhdessä monet vuodet, ja he saivat paljon ja maineikkaita jälkeläisiä.

Kalifi Harun-al-Rashidin seikkailu

Kulkiessaan kerran suurvisiiri Giafarin kanssa sillan yli, joka yhdistää Bagdadin kaupungin keskellä Eufrat-virran rannat, kalifi Harun-al-Rashid tapasi almuja anovan sokean ukon. Kalifi lahjoitti hänelle kultarahan, mutta kummastui kovin, kun kerjäläinen virkkoi: — Sivaltakaa minua korvalle, hyvä herra, sillä muuten en voi juhlallista lupausta rikkomatta ottaa vastaan almuanne.

Hiukan epäröityään kalifi täytti omituisen pyynnön, antoi miehelle varsin lievän korvapuustin ja jatkoi kävelyään. Mutta heidän kuljettuaan vähän matkaa sulttaani virkkoi visiirille: — Palaa sanomaan sokealle miehelle, että hän saapuisi palatsiini huomenna iltapäivärukouksen aikaan. Haluaisin kuulla hänen elämäntarinansa, joka varmaankin on merkillinen.

Visiiri riensi noudattamaan käskyä ja jatkoi sitten kävelyään kalifin kanssa.

Kun he tulivat kaupunkiin, he tapasivat eräällä torilla suuren ihmisjoukon katselemassa komeaa nuorta miestä, joka istuen tamman selässä pakotti sitä juoksemaan täyttä laukkaa kentän ympäri ja kannusti ja pieksi eläinrukkaa niin armottomasti, että se oli yltä yleensä hiessä ja veressä. Se näky tuskastutti kalifia, ja hän käski visiiriänsä haastaa myös nuoren miehen palatsiinsa, jotta saisi kuulla, miksi tämä sillä tavoin rääkkäsi tammaa.

Sen jälkeen he kääntyivät palatsia kohti, ja kalifi havaitsi matkalla upean rakennuksen johon hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota. — Kuka siinä asuu, hän kysyi. Visiiri tiedusteli ja sai kuulla, että talon omisti Hodsha Hassan, liikanimeltään Alhabbal, mikä merkitsee köydenpunojaa, sillä se oli hänen ammattinsa. Kalifi tuli hyvin uteliaaksi ja käski visiirin kutsua hänetkin huomenna palatsiin.

Seuraavana päivänä nuo kolme miestä saapuivat palatsiin. Suurvisiiri vei heidät kalifin puheille.

Kaikki kolme lankesivat maahan valtaistuimen juurelle. Kalifi kysyi sokealta hänen nimeään ja tämä ilmoitti olevansa Baba Abdullah.

— Baba Abdullah, kalifi sanoi, — kerro minulle, miksi vaadit korvapuustin niiltä jotka antavat sinulle almun!

Kumarrettuaan syvään, sokea mies vastasi. — Korkea hallitsija, kerron sen teille, ja silloin teidän majesteettinne näkee että omituiselta tuntuva menettely on vain pieni rangaistus suuresta rikoksesta johon olen syyllinen.

Baba Abdullahin tarina

Oikeauskoisten hallitsija, Baba Abdullah jatkoi, synnyin Bagdadissa, jouduin jo nuorena melkoisen varallisuuden omistajaksi ja aloin pian käydä kauppaa valtakuntanne kaikkien kaupunkien kanssa.

Eräällä retkistäni tulin Bassoraan. Palatessani sieltä kuormitettujen kamelieni kanssa tapasin dervissin, jonka kanssa istahdin aterioimaan, kun ensin olimme tyydyttäneet toistemme uteliaisuuden.

Haukatessamme dervissi kertoi, että hän tiesi lähettyvillä paikan jossa oli äärettömiä rikkauksia ja sanoi, että jos kahdeksankymmentä kameliani kuormitettaisiin sieltä saatavalla kullalla ja jalokivillä, se ei tekisi vielä huomattavaa lovea.

Ihastuin kuulemastani ja pyysin dervissiä opastamaan minut paikalle, ja hän vastasi: — Olen valmis näyttämään sinulle aarteen, ja me sälytämme kahdeksankymmenen kamelisi selkään niin isot taakat jalokiviä ja kultaa kuin ne jaksavat kantaa, ehdolla että luovutat minulle puolet ja tyydyt itse toiseen puoleen. Sen jälkeen eroamme ja matkaamme kameleinemme minne hyväksi näemme. Sinun on myönnettävä että jako on oikeudenmukainen. Jos annatkin minulle neljäkymmentä kamelia, toimitan puolestani sinulle varoja joilla voit ostaa tuhansia.

Vaikka en ahneudessani olisi mielelläni luovuttanut niin montaa juhtaa, minulla ei ollut muuta neuvoa kuin suostua munkin asettamiin ehtoihin. Kuultuaan päätöksestäni hän opasti minut paikalle.

Se oli kahden korkean vuoren välissä sijaitseva laakso, niin eristetty että ei tarvinnut pelätä kenenkään osaavan sinne. Saapuessamme dervissi käski minun pysäyttää kamelit ja keräsi nopeasti läjän risuja, sytytti ne tuleen ja lausui loihdun. Valkeasta nousi sankka savu, ja sen hälvettyä huomasin edessämme olevan kallion kylkien vierähtäneen taaksepäin ja paljastavan vuoren kupeesta uhkean palatsin, jossa oli suuria määriä kalleuksia kaikkialle kasattuina.

Ahnaasti kuin petolintu kävin käsiksi kultaan ja täytin sillä säkkejäni, kunnes havaitsin dervissin kiinnittävän enemmän huomiota jalokiviin. Noudatin hänen esimerkkiään ja niin veimmekin sieltä enemmän jalokiviä kuin kultaa. Dervissi otti muun muassa kultakupposen ja näytti sitä minulle, mutta siinä ei ollut muuta kuin tahmeaa voidetta. Kuormitettuamme kamelimme hän sulki kallion lausumalla muutamia taikasanoja.

Jaoimme kamelimme, kumpikin sai neljäkymmentä. Matkasimme yhdessä, kunnes tulimme valtatielle jolla meidän oli erottava. Dervissi oli matkalla Bassoraan ja minä Bagdadiin. Syleilimme toisiamme riemastuneina ja jätettyämme hyvästi käännyimme kumpikin suunnillemme.

En ollut ehtinyt kauaksi, kun kiittämättömyyden ja kateuden paholainen valtasi sydämeni. Valitin kamelieni menetystä ja vieläkin enemmän pahoittelin, että en ollut saanut aarteita joilla ne olivat kuormitetut. Dervissi, tuumin, ei tarvitse kaikkea sitä rikkautta, koska hän on aarreaitan isäntä ja voi saada niin paljon kuin haluaa. Niinpä antauduin mustimman kiittämättömyyden valtaan ja päätin heti riistää häneltä kamelin kuormineen.

Pannakseni aikeeni täytäntöön huusin hänelle niin äänekkäästi kuin jaksoin, antaen hänen ymmärtää että minulla oli tärkeää sanottavaa. Viittasin häntä pysähtymään, minkä hän heti tekikin.

Päästyäni hänen luokseen sanoin: — Veli, tuskin olin eronnut sinusta, kun päähäni pälkähti jotakin jota kumpikaan meistä ei tullut ennen ajatelleeksi. Sinä olet dervissi ja olet tottunut elelemään erakkona, rauhassa ja kaikista maallisista huolista vapaana, ainoana pyrkimyksenä palvella Allahia. Ehkä et tiedä minkä rasituksen olet sälyttänyt niskoillesi ryhtyessäsi hoitelemaan noin suurta kamelijoukkoa. Jos noudattaisit neuvoani, tyytyisit kolmeenkymmeneen. Huolenpito niistäkin tuottaa sinulle kyllin vaivaa ja vastusta. Usko sanaani, minulla on kokemusta.

Dervissi, joka näytti pelkäävän minua, käski minun heti valita kymmenen hänen neljänkymmenensä joukosta. Tein kerkeästi työtä käskettyä ja ajoin ne omieni perään. Dervissin aulis myöntyväisyys ihmetytti minua kovin, ja ahneuteni kasvoi. — Veli, sanoin, — kolmekymmentä kamelia on liian monta sinun hoidettavaksesi, koska et ole tottunut sellaiseen hommaan. Pyydän sinua siis vapauttamaan itsesi vielä kymmenestä kamelista.

Puheeni teki dervissiin toivotun vaikutuksen. Epäröimättä hän antoi minulle toiset kymmenen kamelia, niin että hänellä oli vain kaksikymmentä jäljellä, kun taas minä kuudenkymmenen omistajana saatoin pitää itseäni rikkaampana kuin kukaan hallitseva ruhtinas. Jokainen luulisi, että olisin nyt ollut tyytyväinen, mutta tulin yhä ahnaammaksi ja himoitsin jäljellä olevia kahtakymmentäkin kamelia.

Kehottelin ja pyysin yhä hartaammin, jotta saisin dervissin luovuttamaan minulle vielä kymmenen, minkä hän sävyisästi tekikin. Sitten syleilin häntä, suutelin hänen jalkojaan, hyväilin häntä ja vannotin häntä täydentämään kiitollisuudenvelan, jossa olisin hänelle ikuisesti, ja niin taivutin hänet viimein suureksi ilokseni antamaan minulle loputkin kymmenen. Sitten välähti mieleeni ajatus, että pieni voiderasia, jota dervissi oli minulle näyttänyt, sisälsi jotakin arvokkaampaa kuin kaikki omistamani rikkaudet, ja niinpä halusin saada senkin haltuuni ja sanoin:

— Mitä sinä tuolla pienellä voiderasialla teet? Se näyttää niin vähäpätöiseltä ettei sen korjaaminen maksa vaivaa. Pyydän sinua lahjoittamaan sen minulle. Sillä mitäpä sinun kaltaisesi dervissi tekisi hajuvoiteilla ja sen semmoisilla, te kun olette kieltäytyneet kaikesta maailman turhuudesta?

Olisipa taivas suonut, ettei hän olisi antanut minulle rasiaa! Vaikka hän olisi estellytkin, olin häntä voimakkaampi ja olin päättänyt riistää sen häneltä väkivallallakin, jotta tyydytyksekseni tietäisin ettei hän ollut vienyt mukanaan hitustakaan aarteita.

Dervissi veti rasian auliisti povestaan ja antoi sen minulle mitä ystävällisimmin sanoen:

— Kas tässä, veli, ota se ja ole tyytyväinen. Jos voisin tehdä enemmän hyväksesi, sinun olisi tarvinnut vain pyytää. Olisin kernaasti tehnyt sinulle mieliksi.

Kun rasia oli kädessäni, avasin sen ja vilkaisten voiteeseen sanoin hänelle: — Koska olet niin ystävällinen, et varmaankaan kieltäydy ilmoittamasta mihin tätä ainetta oikeastaan käytetään.

— Sen vaikutus on hyvin ihmeellinen, dervissi vastasi. — Jos sitä sivelee vasempaan silmäänsä, näkee heti kaikki maailman aarteet, vaikkapa ne olisivat maan uumenissa, mutta oikeaan silmään käytettynä se tekee sokeaksi.

Dervissi siveli pyynnöstäni voidetta vasempaan silmääni, jolloin havaitsin hänen puhuneen aivan totta. Näin määrättömiä aarteita ja halusin kahmaista ne kaikki itselleni. Mutta ajatellen, että dervissi tahtoi vain salata minulta jotakin sanoessaan, että voide sokaisi oikeaan silmään joutuneena, pyysin häntä sipaisemaan sitä hiukan siihenkin silmääni.

— Muista toki, dervissi sanoi, — että menetät silloin heti näkösi.

Kaukana siitä, että olisin uskonut dervissin puhuvan totta. Päinvastoin kuvittelin, että asiassa piili jokin uusi salaisuus jonka hän tahtoi kätkeä minulta. — Veli, sanoin hymyillen, — näen selvästi että tahdot johtaa minut harhaan. Ei ole otaksuttavaa, että voiteella on kaksi niin erilaista vaikutusta.

— Asia on niin kuin sinulle sanoin, dervissi vastasi vannoen Allahin nimen kautta, — sinun tulisi uskoa minua, sillä en voi salata totuutta.

En tahtonut uskoa dervissiä, vaikka hän puhui rehellisen miehen tavoin. Hillitön haluni nähdä mielin määrin kaikki maailman aarteet ja kenties päästä niistä yltäkyllin nauttimaankin huumasi minut niin etten kuunnellut hänen vastusteluaan enkä uskonut hänen sanojaan, vaikka ne olivat liiankin totta, kuten ainaiseksi onnettomuudekseni pian sain kokea. Uskottelin itselleni, että voide, joka vasempaan silmään siveltynä paljasti minulle kaikki maan aarteet, oikeaan hieraistuna voisi saattaa minut niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen vallassa kiusasin dervissiä itsepäisesti anoen, että hän sivelisi ainetta toiseenkin silmään. Hän puolestaan kieltäytyi yhtä itsepintaisesti. — Veli, hän sanoi, — tehtyäni sinulle niin suuria palveluksia, en henno tuottaa sinulle moista onnettomuutta. Ajattele itse, kuinka surkeaa olisi vaeltaa näkemättömänä. Älä pakota minua vastoin tahtoani tekemään itsellesi sellaista mitä saisit katua kaiken ikäsi.

Olin yhä itsepäinen ja sanoin hänelle jyrkästi: — Veli, pyydän sinulta hartaasti että luovut vastustelustasi. Olet auliisti myöntänyt minulle kaikki mitä tähän asti olen pyytänyt. Tahtoisitko että sittenkin eroaisin sinusta tyytymättömänä niin vähäpätöisen seikan vuoksi? Suo minulle Allahin tähden tämä viimeinen ystävyydenosoitus. Tapahtukoon mitä tahansa, en moiti sinua, vaan syytän silloin ainoastaan itseäni.

Dervissi vastusteli parhaansa mukaan, mutta nähdessään, että olisin kyennyt pakottamaan hänet siihen väkisin, hän otti hiukkasen turmiollista ainetta ja pani sitä oikeaan silmääni. Mutta voi! Kun jälleen avasin sen, en voinut erottaa mitään kummallakaan silmälläni, vaan olin tullut sokeaksi, kuten näette minun olevan.

— Voi, dervissi, huudahdin tuskissani, — varoituksesi on osoittautunut liiankin todeksi! Mihin kurjuuden kuiluun turmiollinen uteliaisuus sammumattoman rahanhimon kanssa onkaan minut syössyt! Mutta eikö sinulla, rakas veli, joka olet niin hyvä ja sääliväinen, ole monien ihmeellisten salaisuuksiesi joukossa keinoa jolla voisit palauttaa näköni?

— Viheliäinen raukka, dervissi vastasi. — Jos olisit ottanut neuvostani vaarin, olisit välttänyt onnettomuuden. Sinulle on käynyt ansiosi mukaan: sielusi pimeys oli syynä silmiesi sammumiseen. Rukoile siis Allahia, jos häneen uskot, vain hän voi antaa sinulle takaisin silmiesi valon. Hän lahjoitti sinulle rikkauksia joita nauttimaan olit kelvoton, ja sen vuoksi hän riistää ne sinulta jälleen pois jakaakseen ne minun kätteni kautta ihmisille jotka eivät ole niin kiittämättömiä kuin sinä.

Dervissi jätti minut suuren hämmennyksen ja sanomattoman surun valtaan. Kerättyään kamelini hän ajoi ne pois ja jatkoi matkaansa Bassoraan.

Huusin kovalla äänellä hänen lähtiessään rukoillen häntä, ettei hän jättäisi minua siihen kurjaan tilaan, vaan edes toimittaisi minut lähimpään karavaanimajaan, mutta hän oli kuuro pyynnöilleni ja rukouksilleni. Menetettyäni näköni ja kaikki mitä minulla maailmassa oli, olisin kuollut suruun ja nälkään, jollei eräs seuraavana päivänä Bassorasta palaava karavaani olisi hoivannut minua ja vienyt takaisin Bagdadiin. Näin jouduin avuttomaksi kerjäläiseksi. Ja sovittaakseni rikokseni Allahia vastaan tuomitsin itselleni rangaistukseksi korvapuustin jokaiselta armeliaalta ihmiseltä, joka tilaani säälii.

Tämä, oi oikeauskoisten hallitsija, on syy pyyntööni, joka teidän majesteetistanne eilen tuntui niin omituiselta ja josta olisin ansainnut teidän suuttumuksenne. Orjananne anon teiltä vielä kerran anteeksi ja alistun ottamaan vastaan ansaitun rangaistukseni.

— Baba Abdullah, kalifi virkkoi, — lopetahan julkinen kerjuusi. Suurvisiirini suorittaa sinulle vastaisuudessa päivittäin neljä hopeadirheniä ja antaa sinulle samalla rangaistukseksi määräämäsi korvapuustin todistuksena siitä että pidän katumustasi arvossa.

Nämä sanat kuullessaan Baba Abdullah lankesi kalifin valtaistuimen eteen, kiitti häntä ja toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä.

Seid Numanin tarina

Sitten kalifi käski nuorta miestä kertomaan miksi hän niin rääkkäsi tammaansa. Nuori mies puhui näin:

— Armollinen hallitsija, nimeni on Seid Numan, ja tarinani on ihmeellinen. Menin naimisiin kauniin naisen kanssa, nimeltä Amina, jonka omituinen käytös on aiheuttanut murheeni.

Kun tapamme on naida näkemättä tai tuntematta puolisoamme, käsittää teidän majesteettinne, että miehellä ei ole valituksen syytä havaitessaan että hänelle vaimoksi valittu henkilö ei ole kauhean ruma ja rujo ja että ryhti, äly ja käytös korvaavat jonkin pienen ruumiillisen puutteellisuuden. Kun ensi kerran näin vaimoni paljastetuin kasvoin, kohtelimme toisiamme molemminpuolisen ihastuksen tuntein.

Vaimoni ei syönyt koskaan muuta kuin hiukan riisiä, jonka hän nautti jyvä jyvältä, pistellen ruoan suuhunsa hopeapuikkosella. Kun tiesin, että se ei riittänyt elämän ylläpitämiseksi, tulin epäluuloiseksi ja päätin vartioida häntä. Viruin yöni valveilla toivoen saavani selityksen arvoitukseen, ja vihdoin se minulle onnistuikin. Eräänä yönä, kun vaimoni luuli minun olevan sikeässä unessa, hän nousi hiljaa vuoteesta, pukeutui huolellisesti ja hiipi varpaillaan huoneesta.

Hänen lähdettyään minäkin nousin, heitin viitan hartioilleni ja seurasin häntä, kunnes näin hänen menevän talomme lähellä sijaitsevalle hautausmaalle. Siellä hän tapasi ihmissuden, jonka inhottavaan ateriaan näin hänen ottavan osaa. Kovin kauhuissani näkemästäni palasin kotiin vuoteeseeni tuskin iljeten nukkua vaimoni vieressä hänen palattuaan yhtä äänettömästi kuin oli lähtenytkin.

Seuraavana päivänä lähdin aamulla varhain kotoa ja viivyin poissa hämäriin asti. Palattuani Amina käski tuoda päivällistä ja söi riisiä samalla omituisella tavalla kuin ennenkin. Kykenemättä katselemaan häntä ääneti virkoin: — Eikö minun ruokani ole yhtä hyvää kuin ihmissutten sinulle kaivamat raadot?

Aminan kasvot muuttuivat kauhean näköisiksi, ja hän huusi raivoissaan: — Kurja mies, ota vastaan rangaistus urkkivasta uteliaisuudestasi ja muutu koiraksi!

Tuskin Amina oli lausunut tuon, kun havaitsin muuttuneeni koiraksi. Vaimoni otti kepin ja pieksi minua armottomasti. Sen jälkeen hän avasi oven, ja juoksin ulvoen kadulle, saaden kintereilleni ison lauman koiria jotka hurjasti repivät minua hampaillaan. Niitä paetakseni riensin myymälään johon oli asetettu näytteille lampaanpäitä, ja nähdessäni myöhemmin joukon koiria odottamassa ulkopuolella yhdyin niihin ja hankin syötävää. Seuraavana päivänä menin leipurin puotiin, jossa isäntä otti minut ystävällisesti vastaan sallien minun jäädä taloonsa.

Olin elänyt jonkin aikaa leipurin luona, kun myymälään astui kerran nainen leipää ostaakseen ja antoi isännälleni muutamien oikeiden rahojen joukossa väärän, jonka isäntäni heti palautti vaatien häntä vaihtamaan sen. Nainen kieltäytyi ottamasta kolikkoaan takaisin vakuuttaen sitä oikeaksi. Leipuri pysyi väitteessään ja sanoi kiistelyn jatkuessa vaimolle, että raha oli niin ilmeisen väärä että hänen koiransakin erottaisi sen oikeasta.

Kutsuttuaan minut hän virkkoi: — Katso ja sano minulle mikä näistä rahoista on väärä! Tarkastin kaikki kolikot ja laskin sitten käpäläni väärälle rahalle erottaen sen muista ja katsoen isäntääni silmiin, näyttääkseni sen hänelle.

Leipuri kummastui suuresti ja pian maineeni levisi niin että myymälään tuli ostajia tulvimalla. Eräänä päivänä astui sinne nainen, joka koeteltuaan kykyäni viittasi minua seuraamaan itseään kotiin. Käsitin mitä hän tarkoitti ja olin varsin kerkeä lähtemään. Pian saavuimme hänen asunnolleen, hän käski minun tulla sisään ja vei minut tyttärensä luo joka oli loihtijatar.

— Tytär, hän sanoi, — tämä on se kuuluisa koira joka luullakseni on valehahmoinen mies. Sanohan olenko arvannut oikein?

— Oikeassa olet, nuori neiti vastasi, — ja poistan pian lumouksen.

Tytär nousi sohvaltaan ja pisti kätensä vesikulhoon, pirskotti vettä päälleni ja virkkoi: — Jos olet koirana syntynyt, jää koiraksi, mutta jos synnyit ihmiseksi, saaos tämän veden voimasta entinen muotosi! Lumous laukesi heti, ja palasin luonnolliseen hahmooni.

Kiitin vapauttajaani ja tein juuri lähtöä, kun hän sanoi: — Ota tätä vettä ja heitä sitä kotiin päästyäsi julman vaimosi päälle lausuen: "Ota vastaan pahojen töittesi palkka!"

Noudatin hänen neuvoaan. Pirskoteltuani vettä Aminan päälle hän muuttui heti tammaksi — samaksi jolla näitte minun eilen ratsastavan. Ja rangaistukseksi minä häntä pieksen. Olette nyt kuullut tarinani kuten halusitte.

Kalifi sanoi:

— Vaimosi ansaitsee kyllä rangaistuksensa, mutta jos voisin uskoa, että hän luopuu pahoista tavoistaan, toivoisin näkeväni teidän sopivan keskenänne, koska hän on mielestäni jo kärsinyt kylliksi. Lakkaahan siis häntä pieksemästä ja koeta saada hänet palautetuksi ihmisen muotoon.

Näin puhuttuaan kalifi kääntyi Hodsha Hassanin puoleen, joka käskyä totellen kertoi vuorostaan tarinansa.

Hodsha Hassan Alhabbalin tarina

Armollinen Hallitsija! Kaikesta nykyisestä varallisuudestani saan minä, Hodsha Hassan Alhabbal (köydenpunoja), kiittää kahta ystävääni, joista toisen nimi on Saadi ja toisen Saad. Kerron teille nyt millä tavalla saavutin rikkauteni.

Saadi ja Saad eivät voineet koskaan päästä yksimielisyyteen mikä oli onnen tärkein edellytys. Saadi, joka oli hyvin rikas, selitti aina ettei kukaan voinut elää onnellisena tässä maailmassa, jollei omistanut kylliksi paljon ollakseen kaikista riippumaton. Saad oli toista mieltä. Hän myönsi että varallisuus oli mukavan ja huolettoman elämän olennainen ehto, mutta väitti että ihmisen onni oli hyveessä, hänen ei tarvinnut toivoa itselleen enemmän maallista tavaraa kuin oli välttämätöntä säälliseen toimeentuloon ja hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Eräänä päivänä, kun he haastelivat asiasta, Saadi sanoi (kuten molemmat ovat minulle sittemmin kertoneet): — Tahdon tehdä kokeen saadakseni sinut vakuuttuneeksi. Lahjoitan rahasumman jollekulle käsityöläiselle.

Ja kun he sattuivat astumaan työpajani ohitse, he näkivät minut siellä työssäni, ja Saad sanoi osoittaen minua: — Tuo köydenpunoja on mies, jonka muistan jo kauan aikaa ahertaneen ammatissaan, ja aina hän on yhtä köyhä. Hän ansaitsee anteliaisuutesi ja on sopiva henkilö kokeilusi kohteeksi.

Ystävykset tulivat luokseni ja ilmoittivat käyntinsä tarkoituksen. Saadi veti povestaan kukkaron, laski sen käteeni ja lausui: — Kas tässä, ota tämä kukkaro. Havaitset sen sisältävän kaksisataa kultarahaa. Tuottakoot ne sinulle siunausta ja suokoon Allah sinun käyttävän ne niin hyvin kuin toivon. Ja usko minua: ystäväni Saad, jonka tässä näet, ja minä riemuitsemme suuresti, jos näemme niiden tekevän sinut onnellisemmaksi kuin nyt olet.

Kiitettyäni asianmukaisesti noita kahta ystävystä palasin työhöni miettimään hyvää onneani. Aloin tuumia minne panisin rahani, jotta ne säilyisivät tallessa. Minulla ei ollut köyhässä majassani lipasta tai kaappia johon olisin lukinnut ne eikä mitään muutakaan varmaa paikkaa jossa olisin voinut pitää aarteeni turvallisessa kätkössä.

Hädissäni ompelin kullan turbaanini ympäri kierretyn palttinan poimuihin erottaen vain kymmenen kolikkoa tarpeita varten. Ostin uuden hamppuvaraston sekä ruokatarvikkeita illalliseksi, koska perheeni ei ollut pitkään aikaan maistanut lihaa.

Kantaessani ostamaani lihaa kotiin nälkiintynyt korppikotka hyökkäsi kimppuuni ja olisi riistänyt minulta lihan, jollen olisi pitänyt siitä hyvin tiukasti kiinni. Kamppailu oli niin hurja, että turbaanini putosi maahan.

Korppikotka irrotti heti kyntensä lihakimpaleesta, tarttui turbaaniini ja lensi sen kera tiehensä. Huusin niin äänekkäästi, että hälytin kaikki naapuriston miehet, naiset ja lapset, jotka yhtyivät parkumiseeni ja koettivat huudoillaan säikyttää petolintua päästämään saaliinsa. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Korppikotka vei turbaanini, kadoten pian näkyvistämme, ja turhaa minun olisi ollut vaivautua juoksemaan sen perään.

Menin kotiin perin synkin mielin, kun olin menettänyt rahani ja minun täytyi ostaa uusi turbaani, mikä vähensi pientä jäännöstäni. Olin näet käyttänyt useita noista kymmenestä kultarahastani hampun ostoon. Se vähäinen erä, joka minulla vielä oli, ei riittänyt pitämään yllä unelmia sielussani heränneiden suurien toiveiden toteutumisesta.

Niin kauan kuin noista kymmenestä kultarahasta oli jokin kolikko jäljellä, elelin pienine perheineni tavallista paremmin. Pian vaivuin taas entiseen köyhyyteeni ja puute irvisteli vääjäämättömänä vastassani. En kuitenkaan koskaan nurissut tai voivotellut, vaikka naapurini vain nauroivat minulle, kun kerroin menettäneeni satayhdeksänkymmentä kultarahaa.

Kun ystävykset Saadi ja Saad pistäytyivät jälleen kuuden kuukauden kuluttua työpajaani, olin kovin häpeissäni kertoessani heille uskomattoman jutun. Saadi ivaili minua ja sanoi: — Hassan, lasket leikkiä ja tahtoisit pettää minua. Mitäpä korppikotkat turbaaneista välittävät? Ne etsivät vain jotakin nälkänsä tyydyttämiseksi.

— Hyvä herra, vastasin, — voin kutsua todistajia, jotka varmentavat sanani.

Saad alkoi ihmeekseni puolustaa minua ja kertoi toverilleen joukon tarinoita korppikotkista ja vakuutti tietävänsä että monet niistä olivat varmasti totta. Vihdoin Saadi vetikin taas kukkaronsa esille ja laski kämmenelleni kaksisataa kultarahaa, jotka kukkaron puutteessa pistin poveeni, luvaten tallettaa huolellisemmin jalomielistä lahjaa. Haluamatta kuulla sanaakaan kiitokseksi Saadi jatkoi tyynesti kävelyään ystävänsä kanssa.

Heti heidän mentyään lopetin työni ja lähdin kotiin. Mutta kun en tavannut asunnossani vaimoani enkä lapsiani, otin rahat esille, panin kymmenen kolikkoa erilleen ja pistin loput nurkassa olevaan leseruukkuun. Vaimoni tuli pian sen jälkeen kotiin, ja koska minulla oli vain vähän hamppua, sanoin hänelle lähteväni ostamaan uutta, mainitsematta kuitenkaan mitään kahdesta tuttavastani.

Poissa ollessani kadullemme osui kiillotushiekkaa myyskentelevä mies. Vaimoni tarvitsi hiekkaa. Kun hänellä ei ollut rahaa, hän kysyi eikö mies vaihtaisi sitä leseihin. Mies suostui ja otti ruukun mukaansa.

Palatessani huomasin että astia oli poissa ja kysyin vaimoltani mihin se oli joutunut. Hän kertoi mielestään varsin hyvästä vaihtokaupasta hiekanmyyjän kanssa.

Ilmoitin hänelle kuinka pahan kolttosen hän oli tehnyt ja nuhtelin häntä katkerasti.

Vaimoni oli kuin mielipuoli kuullessaan mikä erehdys hänelle oli tapahtunut. Hän itki, löi rintoihinsa ja repi tukkaansa ja vaatteitansa. — Kylläpä olen onneton raukka, hän vaikeroi, — ansaitsenko niin hirveän hairahduksen jälkeen enää elääkään! Miten voisin löytää hiekanmyyjän? En tunne häntä, en ole koskaan ennen nähnyt häntä tällä kadulla. Oi, puolisoni, hän lisäsi, — Menettelit moitittavasti ollessasi niin umpimielinen näin tärkeässä asiassa!

— Vaimo, sanoin, — hillitse surusi. Voivotuksellasi hälytät naapurit, ja he vain nauravat meitä eivätkä sääli.

Odottelin varsin masentuneena ystävysten palaamista. Heidän tullessaan minua kohti en rohjennut katsoa heitä silmiin, vaan kerroin tapahtumasta pää painuksissa ja murheellisin sydämin. He kuuntelivat ääneti. Lopetettuani kertomuksen kovasta onnestani lisäsin: — Hyvä herra, Allahin tiet ovat salatut ja tutkimattomat. Hänen tahtonsa on, että en rikastu anteliaisuudesta, vaan että minun on jäätävä köyhäksi. Kiitollisuudenvelkani on kuitenkin sama kuin jos lahjalla olisi ollut toivottu vaikutus.

Näin puhuttuani vaikenin. Saadi kääntyi Saad-ystävänsä puoleen ja virkkoi: — Nyt voit sinä tehdä kokeesi ja näyttää minulle, että köyhän miehen onnen voi rakentaa muullakin tavalla kuin rahalahjoilla. Ota Hassan kokeilusi kohteeksi. Rohkenen vakuuttaa, että hän, annatpa hänelle mitä tahansa, ei kostu siitä sen enempää kuin noista neljästäsadasta kultarahasta.

Saad, jolla oli lyijypala kädessään, näytti sitä toverilleen. — Näit minun ottavan maasta tämän lyijypalan, hän sanoi. Annan sen Hassanille, niin näet mihin se kelpaa.

Saad purskahti nauruun ja sanoi ystävälleen: — Mihin lyijypala kelpaa? Se on vaivaisen vaskirovon arvoinen! Mitä Hassan sillä tekee? Saad antoi kuitenkin palan minulle ja sanoi: — Ota se, Hassan. Naurakoon Saadi vain. Myöhemmin saamme kuulla hyvästä onnesta jonka se on sinulle tuottanut.

Luulin Saadin laskevan leikkiä, mutta otin sentään lyijyn ja kiitin häntä. Ystävykset jatkoivat kävelyään, ja minä ryhdyin jälleen työhöni.

Kun illalla levolle mennessäni riisuuduin, taskustani pompahti lyijypala jota en ollut sen koommin ajatellut. Otin sen lattialta ja laskin lähimpään paikkaan. Samana iltana sattui niin, että kalastaja, eräs naapureistani, havaitsi verkkojaan paikatessaan lyijypalan puuttuvan. Kun oli liian myöhä mennä ostamaan, koska puodit olivat suljetut, hän pyysi vaimoaan tiedustelemaan naapureilta oliko näillä lyijypalaa. Vaimo kävi ovelta ovelle molemmin puolin katua, mutta ei saanut lyijyä ja palasi tyhjin toimin miehensä luo. Kalastaja luetteli muutamia naapureita nimeltä, mainiten niiden joukossa minutkin, ja kysyi oliko vaimo käynyt heidän luonaan. — En tosiaan käynyt vaimo vastasi, — sinne oli liian pitkä matka. Ja jos olisin käynyt, niin luuletko että siitä olisi ollut hyötyä? Kokemuksesta tiedän ettei heillä koskaan ole mitään, kun jotakin tarvitsee.

— Sittenkin sinun on käytävä siellä, kalastaja sanoi, — sillä vaikka oletkin ollut siellä satoja kertoja ennen saamatta mitään, heillä ehkä sattuu nyt olemaan palanen lyijyä.

Kalastajan vaimo lähti nuristen, tuli ovelleni ja herätti minut kolkutuksellaan sikeästä unesta. — Hassan, hän virkkoi, mieheni tarvitsee lyijypalaa verkkojensa painoksi, ja jos sinulla on sellainen, hän pyytää että annat sen hänelle.

Muistin palasen jonka Saad oli minulle antanut ja sanoin, että minulla oli hiukan lyijyä ja että vaimoni toisi sen hänelle, jos hän odottaisi hetkisen. Melu oli herättänyt vaimoni, kuten minutkin, ja hän nousi vuoteesta, hapuili neuvoni mukaan ympäriltään, löysi lyijypalan, avasi oven ja antoi palan kalastajan vaimolle, joka oli niin kovin mielissään että lupasi miehensä puolesta palkkioksi osoitetusta ystävyydestä meille ensimmäisen apajan.

Kalastaja riemastui suuresti nähdessään lyijyn, jota niin vähän oli odottanut saavansa, ja hyväksyi auliisti vaimonsa lupauksen. Hän sai verkkonsa paikatuksi ja lähti tapansa mukaan kalastamaan kahta tuntia ennen päivänkoittoa. Ensimmäisellä heitolla hän sai vain yhden kalan, runsaan kyynärän pituisen ja suhteellisen paksun. Mutta myöhemmin hän veti monta runsasta apajaa, joskaan mikään kaloista ei ollut ensimmäisen kokoinen.

Aamulla hän tuli vaimonsa antaman lupauksen muistaen luokseni riiputtaen komeaa kalaa kädessään ja sanoi: — Naapuri, vaimoni lupasi ystävyytesi palkkioksi kaiken saaliin ensimmäisestä kokemisestani. Allah soi minulle vain tämän yhden kalan sinulle tuotavaksi. Toivon sinun ottavan sen vastaan. Mielelläni olisin nähnyt että apaja olisi ollut parempi.

— Naapuri, vastasin, — sinulle lähettämäni lyijypala oli niin vähäpätöinen kapine ettei sitä pidä arvioida niin korkeaan hintaan. Naapurien tulee auttaa toisiaan pikku tarpeissaan. En ole tehnyt sinulle enempää kuin mitä olisin samanlaisessa tilanteessa odottanut sinulta. Kieltäytyisin ottamasta lahjaasi vastaan, jollen tietäisi sinun antavan sitä hyvästä sydämestä ja että kieltäytymiseni sinua loukkaisi. Koska siis niin haluat, otan kalan ja lausun sinulle parhaat kiitokseni.

Näiden kohteliaisuuksien jälkeen otin kalan ja vein sen kotiin vaimolleni, joka sanoi ettei sitä voinut keittää kokonaisena, koska meillä ei ollut kyllin isoa pataa. — Valmista kala miten tahansa, sanoin, — joka tavalla siitä tulee maukas ateria.

Kalaa peratessaan vaimoni löysi sen mahasta ison kristallin jota hän luuli lasipalaseksi ja antoi sen nuorimmalle lapsellemme leluksi. Pojun veljet ja sisaret katselivat sitä vuoron perään ihaillen sen kirkkautta ja kauneutta.

Illalla kun lamppu oli sytytetty ja lapset yhä leikkivät kristallilla, he havaitsivat sen säteilevän valoa, kun illallista valmistava vaimoni seisoi heidän ja lampun välillä. Lapset alkoivat kinastella sen omistamisesta. Kysyin vanhimmalta riidan syytä, ja hän mainitsi minulle pimeässä välkkyvästä lasipalasesta. Uteliaana tietämään minkä verran asiassa oli perää sammutin lampun ja havaitsin heidän olevan aivan oikeassa.

— Katsohan, sanoin, — tässä on toinen etu, jonka Saad-ystäväni antama lyijypala on tuottanut meille: nyt meiltä säästyy öljynostoon tarvittavat rahat.

Kun lapset näkivät, että lamppu sammutettiin ja lasipala pantiin sitä korvaamaan, he kirkuivat niin kovin ja pitivät kummastuksissaan sellaista melua, että se herätti naapurini, jonka huoneen erotti omastani vain ohut väliseinä. Tämä naapuri oli hyvin varakas juutalainen jalokivikauppias, ja seuraavana päivänä lähetti hän vaimonsa valittamaan että heidän iltauntaan oli häiritty. — Hyvä naapuri Raakel, vaimoni sanoi juutalaisnaiselle jonka nimen hän tiesi, — olen kovin pahoillani tapahtumasta ja toivon teidän antavan anteeksi. Lapset näet pitivät melua, ja nehän nauravat ja huutavat mitä vähäpätöisimmän asian vuoksi. Tulehan sisään, niin näytän sinulle mikä melun aiheutti.

Juutalaiseukko astui sisään. Vaimoni otti uunin reunalta timantin (sillä sellainen se oli ja varsin merkillinen olikin) ja antoi sen hänen käteensä. — Katso, vaimoni sanoi, — tämän lasipalan vuoksi kaikki se melu syntyi. Israelitar, joka tunsi kaikenlaisia kalliita kiviä, tarkasteli ihaillen timanttia. Vaimoni kertoi hänelle kuinka oli saanut sen.

— Niin Aisa, jalokivikauppiaan puoliso sanoi antaen timantin takaisin, — lasipalanen se minunkin nähdäkseni on, mutta koska se on tavallista lasia kauniimpi ja minulla on toinen aivan samanlainen kotona, niin ostan sen jos olet halukas myymään.

Kuullessaan puhuttavan lelunsa myymisestä lapset keskeyttivät heidän keskustelunsa itkien ja pyytäen ettei äiti luovuttaisi sitä. Ja tyynnyttääkseen heitä vaimoni lupasi olla antamatta lasia pois.

Lasten ehkäistyä juutalaisakan petkutusyrityksen akka lähti pois, mutta kuiskasi ensin vaimolleni, joka saattoi hänet ovelle, ettei tämä hänen tietämättään näyttäisi lasia kenellekään, jos halusi myydä sen.

Tuskin juutalaisvaimo oli ilmoittanut löydöstään puolisolleen, kun jalokivikauppias lähetti hänet tarjoamaan Aisalle kahtakymmentä kultarahaa lasipalasesta. Mutta vaimoni ei tahtonut luopua siitä kysymättä minun neuvoani. Ja kun satuin samassa tulemaan kotiin, vaimoni kertoi tarjouksesta. Vaikenin hetkiseksi miettien, kuinka Saadi oli vakuuttanut että lyijypalasta tulisi onneni peruskivi. Odotteleva juutalaisnainen arveli vaikenemiseni syyksi tarjoamansa huokean hinnan ja virkkoi: — Annan sinulle viisikymmentä kultarahaa, naapuri, jos se riittää.

Havaitessani hänen niin äkkiä korottavan tarjouksensa kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen sanoin odottavani paljon enemmän. — No, hyvä naapuri, hän virkkoi, — annan sinulle sata, vaikka se onkin niin paljon että en tiedä hyväksyykö puolisoni tarjoustani. Uuden korotuksen jälkeen sanoin, että tahdoin saada lasista satatuhatta kultarahaa. — Sillä, lisäsin, — näen selvästi että timantti on paljon kalliimpikin. Mutta tehdäkseni sinulle ja puolisollesi mieliksi, koska olette naapureitani, tyydyn mainittuun hintaan, josta en mitään alenna. Arvasin nimittäin että kiiltävä esine oli varmaan timantti ja sanoin että jos he kieltäytyivät maksamasta summaa, myisin sen muille jalokivisepille joilta saisin paljon enemmän.

Juutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin innokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain viiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. — En rohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi. — Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään kiven hänelle.

Lupasin tehdä niin.

Kun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani. Vaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin pyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi kaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa loput huomenna.

Hän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.

Vaikka vaimoni halusi ostaa uhkeita vaatteita, vannoin etten tuhlaisi varallisuuttani, vaan perustaisin suuren liikkeen. Kulutin sitten koko sen ja seuraavan päivän käyden ammattiveljieni luona, jotka ahersivat yhtä ankarasti päivät pitkät leipänsä eteen kuin olin itsekin ahertanut, annoin heille rahaa etukäteen, otin heidät työhön punomaan eri köysilajeja, kunkin kyvyn ja taidon mukaan, ja vakuutin etten antaisi heidän odottaa kauan maksua, vaan suorittaisin heille sen heti kun työ oli valmis.

Siten sain yksinäni haltuuni koko Bagdadin köydenpunonta-ammatin, ja minun täytyi pian vuokrata laajoja varastohuoneita. Myöhemmin, kun halusin saada avarammat ja mukavammat tilat, rakennutin talon, jonka teidän majesteettinne eilen näki ja joka kaikesta ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta sisältää enimmäkseen liikkeeni varastohuoneita ja ainoastaan välttämättömän tarpeelliset asuinsuojat perheelleni.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin jättänyt entisen matalan majani ja muuttanut nykyiseen asuntooni, Saad ja Saadi tulivat katsomaan kuinka olin menestynyt ja kuulivat ihmeekseen, että minusta oli tullut iso tehtailija, jota ei enää nimitetty pelkäksi Hassaniksi, vaan Hodsha Hassan Alhabbaliksi, ja että olin rakennuttanut palatsimaisen talon.

He tahtoivat onnitella minua menestyksestäni, ja koska satuin näkemään heidän tulonsa, kykenin ottamaan heidät vastaan kiitollisuuteni osoittamiseen sopivalla tavalla. Istuuduttuamme Saadi virkkoi: — Kerrohan meille, Hodsha Hassan, millä keinoin olet muuttanut sinulle antamani neljäsataa kultarahaa näin suureksi omaisuudeksi. Saad puuttui puheeseen sanoen: — Miksi yhä epäilet ystävämme totuudenrakkautta? Anna hänen itse kertoa kumpaa meistä hän saa kiittää varallisuudestaan.

Ystävysten näin puheltua kerroin jokaisen seikan jonka teidän majesteettinne on kuullut, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.

Siitä huolimatta Saadi ei uskonut sanojani, vaan vaati yhä itselleen kunniaa että oli tehnyt minut rikkaaksi. Ja koska ilta oli jo käynyt myöhäiseksi keskustelun päätyttyä, he valmistautuivat lähtemään.

Mutta pidätin heitä sanoen: — Hyvät herrat, pyytäisin teiltä yhtä suosiota: älkää kieltäytykö kunnioittamasta minua illastamalla kanssani ja yöpymällä luokseni. Ja huomenna vien teidät vesitse pieneen maahuvilaan, jonka ostin levätäkseni toisinaan raittiissa luonnossa. Palaamme samana päivänä ratsain hevosillani.

He ottivat kutsuni kohteliaasti vastaan. Illallista valmistettaessa näyttelin heille taloani ja puutarhaani joita he ihailivat. Mutta heidän ylistyksensä kohosi korkeimmilleen, kun saavuimme ruokasaliin, johon oli varattu kaikkea heidän kestitsemistään ja huvittamistaan varten.

Seuraavana aamuna lähdimme sopimuksen mukaan varhain hengittämään raitista ilmaa, tulimme auringon noustessa virran rantaan ja astuimme meitä odottavaan, pehmeillä matoilla varustettuun huvialukseen. Vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa kuusi rivakkaa soutajaa meloi meidät myötävirtaan huvilalleni.

Opastelin vieraita talossani ja vein heidät viimein puutarhaan jonka takana oli kauniita puita kasvava metsikkö.

Katsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin lähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean puun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä noutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin nähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän kehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen. Tarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni sanoin vieraille: — Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä muistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin ensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?

— En luule, Saad virkkoi, — että ystäväni enempää kuin minäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne satayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.

— Olen varma että kulta on täällä, sanoin, — koska kapine tuntuu hyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin tarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt laikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.

Sitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn palttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle antamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: — Tuossa, hyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea. Huomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi, joka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni sanoen: — Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä sinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne toiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi leseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen jälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan viiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.

Palvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin, että hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat suljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi jostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin mukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi leseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi sidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle sellaisena kuin oli löytänyt sen.

Tunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: — Katsokaa, tässä ovat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi lähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli vaihtanut hiekkaan.

Saadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli aiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: — Myönnän voiton sinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen edellytys.

Saadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten päätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset Saadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet ikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.

Kalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli nyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita jalokiviään arvokkaampana. — Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne, jotta hekin saavat nähdä sen.

Näin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba Abdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.

Bagdadilaisen kauppiaan Ali Hodshan tarina

Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa kauppias nimeltä Ali Hodsha, keskinkertaisen varakas mies.

Hän asui isältään perimässään talossa, kaikista riippumattomana ja tyytyväisenä liikkeestä saamaansa voittoon. Sattuipa kerran, että hän näki kolmena yönä perätysten merkillisen unen. Kunnianarvoisa ukko saapui hänen luokseen nuhdellen häntä ankaraan sävyyn siitä ettei hän ollut tehnyt pyhiinvaellusretkeä Mekkaan. Se säikytti hänet kovin, sillä hän tiesi uskontonsa vaativan että hän kävisi kunnioittamassa pyhää kaupunkia. Ilmestyksen jälkeen hän ei enää rohjennut vitkastella velvollisuutensa täyttämisessä. Sen vuoksi hän myi talouskapineensa, puotinsa ja samalla suurimman osan kauppatavaroitaankin säilyttäen vain muutamia esineitä, jotka hän arveli voivansa myydä edullisemmin Mekassa.

Vuokrattuaan talonsakin hän otti pienet säästönsä, kaikkiaan tuhat kultarahaa, pani ne oliiveilla täytettyyn ruukkuun ja antoi sen erään ystävänsä huostaan. Tietämättä mitä öljymarjojen alle oli kätkettynä ystävä lupasi pitää huolta ruukusta kunnes toivioretkeläinen palaisi. Kauppias liittyi matkalle valmistautuvaan karavaaniin ja lähti pyhiinvaellukselleen.

Ali Hodsha saapui turvallisesti Mekkaan ja käytyään rukoilemassa sen pyhissä moskeijoissa hän ajatteli mukanaan tuomiensa tavaroiden myymistä. Sen vuoksi hän asetti ne basaariin kaupan.

Kaksi kauppiasta kulki ohitse ja huomattuaan Ali Hodshan tavarat he pitivät niitä niin oivallisina, että pysähtyivät hetkiseksi katselemaan niitä, vaikkeivät itse niitä tarvinneet. Ja kun he olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa ja alkaneet kävellä poispäin, toinen kauppias sanoi toverilleen: — Jos tuo kauppias tietäisi, millä voitolla saattaisi myydä tavaransa Kairossa, hän ei kauppaisi niitä täällä, vaikka täkäläisetkin markkinat ovat hyvät.

Ali Hodsha kuuli sanat, ja koska hänelle oli usein kerrottu Egyptin ihanuuksista, hän päätti käyttää tilaisuutta tehdäkseen matkan sinne. Käärittyään tavaransa jälleen kokoon hän ei palannutkaan Bagdadiin, vaan lähti Kairon karavaanin mukana Egyptiin, jossa pian myi tavaransa suurella voitolla. Rahoilla hän osti toisia, aikoen käydä Damaskoksessa. Karavaani lähti vasta jonkin ajan kuluttua, ja sillä välin hän kävi kaikissa kiintoisissa paikoissa Kairon ympäristössä ja Niilin rannoilla. Kun karavaani oli valmis, Ali Hodsha liittyi siihen ja pistäydyttyään Jerusalemissa saapui menestyksellisen matkan jälkeen Damaskokseen.

Ali Hodshasta Damaskos oli niin ihana seutu, viheriöivien niittyjen ympäröimä, vilpoisten lähteiden kostuttama ja tuoksuvien puutarhojen siimestämä, että se voitti kaikki matkustajien päiväkirjoissa esitetyt kuvaukset. Hän oleskeli siellä pitkään, mutta ei kuitenkaan unohtanut synnyinkaupunkiaan Bagdadia, jonne hän vihdoin lähti pyrkimään, ja saapui Aleppoon jossa viivähti vähäsen. Mentyään Eufratin yli hän suuntasi kulkunsa Mosuliin, aikoen palatessaan käyttää suorempaa tietä Tigris-virtaa alaspäin. Ali Hodshan saapuessa Mosuliin jotkut persialaiset kauppiaat, joiden kanssa hän oli matkustanut Alepposta ja joiden hyväksi ystäväksi oli tullut, kehottivat häntä olemaan jättämättä heitä, kunnes olisi käynyt Shirazissa, josta voisi edullisia kauppoja tehtyään helposti palata Bagdadiin. Siihen hän kernaasti suostuikin, ja he opastelivat hänet Sultanian, Rein, Koamin, Kasanin ja Ispahanin kaupunkien kautta Shiraziin, mistä hän suostui seuraamaan heitä Hindustaniin asti, ja sitten hän palasi heidän kanssaan Shiraziin. Matkoihin ja oleskeluihin eri kaupungeissa kului seitsemän vuotta, jonka ajan kuluttua hän vihdoin päätti palata Bagdadiin.

Ystävä, jonka huostaan hän oli jättänyt oliiviruukkunsa, ei ollut sen koommin ajatellut häntä eikä sitä. Mutta siihen aikaan, kun toivioretkeläinen oli matkalla karavaanin mukana Shirazista, sattui kerran, kauppiaan syödessä illallista perheensä kanssa, keskustelu kohdistumaan oliiveihin ja hänen vaimonsa sanoi haluavansa syödä muutamia, koska ei ollut moneen aikaan maistanut niitä.

— Nyt kun mainitset oliiveista, kauppias sanoi, — muistuu mieleeni ruukku, jonka Ali Hodsha jätti seitsemän vuotta sitten huostaani lähtiessään toivioretkelle Mekkaan ja itse sijoitti varastohuoneeseeni säilytettäväksi siellä siksi kunnes palaisi. En tiedä kuinka hänelle on käynyt. Karavaanin palattua minulle kerrottiin että hän oli matkustanut Egyptiin. Varmaan hän on kuollut, koska ei ole vielä palannut, ja voimme syödä öljymarjat, jos ne ovat pysyneet hyvinä. Anna minulle kulho ja kynttilä, menen noutamaan niitä, ja maistamme kelpaavatko ne nautittaviksi.

Vaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän ei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.

Varastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat olivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian pohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua jokunen kultaraha vierähti ulos.

Kullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti ruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja että loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun, peitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: — Olit tosiaan oikeassa, eukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa. Sillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli Ali Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin on kajottu, jos vielä palaisikin.

— Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin, vaimo vastasi. — Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!

Kauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen edellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön miettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää sen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään ruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja, kaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen ja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.

Noin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon, Ali Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän majoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut vuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen toisen asunnon.

Seuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti hänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen palaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo alkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa kohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen Ali Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun jonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli rohjennut vaivata häntä niin paljon.

— Rakas ystävä, kauppias vastasi, — teet väärin esittäessäsi moisia anteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin vastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi. Tässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen samasta paikasta mihin jätit sen.

Ali Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin avaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan jossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle kuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt ainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana, kohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: — Onko mahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä syypääksi moiseen halpamaisuuteen?

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings