SISÄLLYS: (continued 2)

Kahdeksantena päivänä saavuin meren rannalle ja näin muutamia minunlaisiani valkoihoisia keräämässä pippuria, jota sillä paikalla kasvoi hyvin runsaasti. Minut nähtyään he tulivat heti minua vastaan ja kysyivät arabiankielellä kuka olin ja mistä saavuin. Tulin hyvin iloiseksi kuullessani heidän haastavan omaa kieltäni ja tyydytin heidän uteliaisuutensa kertomalla haaksirikostani ja kuinka olin joutunut neekerien käsiin. Ne neekerit syövät ihmisiä, he vastasivat. — Kuinka ihmeessä vältit heidän julmuutensa? Selostin heille äsken mainitsemani seikat, jotka kummastuttivat heitä tavattomasti.

Viivyin heidän luonaan siihen asti kun he olivat keränneet pippurimääränsä ja purjehdin heidän kanssaan saarelle josta he olivat tulleet. He esittelivät minut kuninkaalleen joka oli hyvä ruhtinas. Hän kuunteli tarinaani, lausui minut tervetulleeksi ja alkoi pian tuntea minua kohtaan suurta ystävyyttä, mikä seikka teki minut tärkeäksi henkilöksi pääkaupungissa.

Kun kukaan siinä maassa ei ratsastaessaan käyttänyt satulaa eikä suitsia, etsin kuningasta kunnioittaakseni työmiehen ja käskin hänen valmistaa antamani mallin mukaan satulankehän. Kun hän oli saanut sen valmiiksi, päällystin sen sametilla ja nahalla ja kirjailin kullalla. Sitten menin sepälle, joka teki minulle kuolaimet näyttämäni piirustuksen mukaan ja myös muutaman parin jalustimia. Kun kaikki kojeet olivat valmiit, lahjoitin ne kuninkaalle ja valjastin niihin yhden hänen hevosistaan. Hänen majesteettinsa nousi heti ratsunsa selkään ja oli niin mielissään laitteistani, että tunnustukseksi antoi minulle arvokkaita lahjoja ja sanoi: — Haluaisin, että menisit naimisiin etkä enää ajattelisi omaa maatasi, vaan jäisit tänne koko eliniäksesi. En rohjennut vastustaa ruhtinaan tahtoa, ja hän antoi minulle yhden hovinsa naisista, ylevän, kauniin ja rikkaan. Kun hääjuhlallisuudet olivat ohitse, menin asumaan vaimoni kanssa, ja jonkin aikaa elimme täydellisessä sopusoinnussa. En ollut kuitenkaan tyytyväinen maanpakooni ja sen vuoksi aioin ensi tilassa lähteä tieheni ja palata Bagdadiin, jota silloinen hyvinkin edullinen asemani ei ollut saanut minua unohtamaan.

Sitten tapahtui, että erään minun kanssani hyvin läheisiin ystävyyssuhteisiin joutuneen naapurini vaimo sairastui ja kuoli. Menin katsomaan häntä lohduttaakseni häntä hänen murheessaan ja tavatessani hänet surun vallassa lausuin heti hänet nähtyäni: — Allah varjelkoon sinua ja suokoon sinulle pitkän elämän!

— Ah, hän vastasi, — hyvät toivomuksesi ovat turhia, sillä tänä päivänä minut haudataan vaimoni kanssa. Sen lain ovat esi-isämme tällä saarella laatineet, eikä sitä milloinkaan rikota. Eloon jäänyt aviomies haudataan kuolleen vaimonsa kera ja eloon jäänyt vaimo kuolleen miehensä kanssa. Mikään ei voi pelastaa minua. Jokaisen täytyy alistua tähän lakiin.

Hänen selostaessaan minulle tätä hirmuista tapaa, josta kuullessanikin veri jo hyytyi suonissani, hänen sukulaisensa, ystävänsä ja naapurinsa saapuivat joukolla hautajaistilaisuuteen. He pukivat vaimon ruumiin hänen uhkeimpiin vaatteisiinsa ja koristivat kaikilla jalokivillään, aivan kuin olisi ollut hänen hääpäivänsä. Sitten he laskivat vainajan avonaiseen ruumisarkkuun ja lähtivät marssimaan hautauspaikalle. Aviomies käveli saaton etunenässä, ja hänen perässään kannettiin ruumista. Noustiin korkealle vuorelle, ja kun oli saavuttu määränpäähän, syvän onkalon suulta nostettiin iso kivi ja ruumis laskettiin aukosta sisään kaikkine koristeineen ja jalokivineen. Syleiltyään sukulaisiaan ja ystäviään puoliso salli vastustamatta sijoittaa itsensä toiseen avonaiseen arkkuun, johon hänelle annettiin mukaan vesiruukku ja seitsemän pientä leipää. Ja sitten hänetkin laskettiin alas. Vuori oli melkoisen pitkä, ulottuen pitkin merenrantaa, ja kuilu oli aika syvä. Kun toimitus oli päättynyt, kivi vieritettiin jälleen rotkon suulle, ja saattajat palasivat kotiin.

Vähän sen jälkeen tuli samanlainen kohtalo minun osakseni. Vaimoni, jonka terveydestä pidin erityisesti huolta, sairastui ja kuoli. Kaikista vastusteluistani ja selityksistäni huolimatta täytyi minunkin, muukalaisen, alistua maan lakiin, koska olin ollut sen maan tyttären kanssa naimisissa, ja niin minut kuninkaan ja ylimysten saattamana, jotka olivat tulleet maahanpaniaisiani kunnioittamaan, laskettiin hautaan vaimoni ruumiin viereen, ja evääkseni annettiin tavanmukainen vesi- ja leipäerä.

Olin jo syönyt evääni loppuun ja odotin kuolemaa, kun kuulin puhkuvaa ääntä, ikään kuin hengitystä. Hapuilin sinne päin mistä ääni tuli ja kuulin käpälien sipsutusta eläimen juostessa pakoon. Ajoin sitä takaa ja äkkäsin vihdoin etäältä jotakin tähdeltä näyttävää. Valotäplä laajeni sitä lähestyessäni, ja pian huomasin, että vuoressa oli rantajuovan yläpuolella aukko. Ryömin siitä ulos, heittäydyin hiekalle riemusta raukeana, ja kun vähän myöhemmin kohotin silmäni taivasta kohti, havaitsin laivan lyhyehkön matkan päässä. Liehutin turbaanini liinaa ja kiinnitin merenkulkijain huomion. He lähettivät veneen, joka kuljetti minut turvallisesti alukseen. Sanoin kapteenille, että olin haaksirikkoutunut kauppias. Hän uskoi kertomukseni ja otti minut enempiä utelematta mukaansa.

Pitkän merimatkan jälkeen, jonka aikana kävimme useissa satamissa ja ansaitsin paljon rahaa, saavuin Bagdadiin äärettömin rikkauksin, joita olisi vaikea seikkaperäisemmin kuvailla. Kiitollisena Allahia kohtaan hänen minulle suomastaan armosta lahjoitin auliisti rahasummia useiden moskeijoiden kunnossapitoon ja köyhien avustamiseksi. Ja antautuen sukulaisteni ja ystävieni seuraan nautin heidän kanssaan elämästä juhlissa ja huvituksissa.

Sinbad lahjoitti jälleen sata sekiiniä kantajalle ja pyysi tätä kunnioittamaan taas seuraavana päivänä häntä vierailullaan.

Sinbadin viides retki

Riemut joita nautin hurmasivat minut taaskin siihen määrin, että unohdin kaikki näkemäni vaivat ja kärsimäni onnettomuudet, jotka eivät voineet vieroittaa minua halusta lähteä uusille matkoille. Ostin siis kauppatavaroita ja kuljetin ne parhaaseen merisatamaan. Ja jotta en olisi riippuvainen kapteenista, vaan saisin itse hallita laivaani, odotin kunnes ehdin varta vasten rakennuttaa itselleni aluksen omasta kohden. Matkani päämääränä olivat Sundasaaret. Kun laiva oli valmis, nousin siihen tavaroineni. Minulla ei kuitenkaan itselläni ollut täyttä lastia, ja sen vuoksi suostuin ottamaan mukaani moniaita eri kansallisuuksiin kuuluvia kauppiaita tavaroineen.

Purjehdimme satamasta ensimmäisellä suotuisalla tuulella, ja ensimmäinen paikka jonne poikkesimme, oli autio saari. Löysimme sieltä vaakalinnun munan, yhtä ison kooltaan kuin se, josta olen aiemmin kertonut. Vaakalinnun poikanen oli juuri puhkeamassa kuoresta, ja nokka pistikin jo esiin.

Kauppiaat, jotka olivat nousseet kanssani maihin, särkivät munan kirveillä, kiskoivat nuoren vaakalinnun paloina ulos ja paistoivat sen. Olin vakavasti varoittanut heitä koskemasta munaan, mutta he eivät totelleet minua.

Tuskin he olivat päättäneet ateriansa, kun ilmasta melkoisen matkan päässä meistä tuli näkyviin kaksi isoa pilveä. Kapteeni, jonka olin pestannut laivurikseni, tiesi kokemuksesta mitä se merkitsi. Hän sanoi, että ne olivat poikasen vanhemmat, uros- ja naaras-aarni, ja hoputti meitä astumaan alukseemme välttääksemme onnettomuuden, jonka tiesi meitä muutoin kohtaavan. Riensimme laivaan ja laskimme kiireen vilkkaa ulapalle.

Sillä välin lähestyivät molemmat vaakalinnut kauheasti meluten ja rääkkyivät vielä enemmän nähdessään, että muna oli rikottu ja poikanen poissa. Ne lensivät takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet ja hävisivät joksikin aikaa. Me taas levitimme kaikki purjeet kiitääksemme mahdollisimman nopeasti vaaraa pakoon, joka kuitenkin meidät tavoitti.

Linnut palasivat pian, ja näimme kummankin kuljettavan kynsissään aikamoista kivenlohkaretta. Päästyään kohdallemme ne leijailivat laivamme yläpuolella, ja toinen pudotti kivensä, mutta perämiehen taitavuuden avulla vältimme sen. Möhkäle putosi mereen ja jakoi veden kahtia, niin että pohja melkein näkyi. Onnettomuudeksemme paiskasi toinen vaakalintu raskaan kantamuksensa niin täsmällisesti keskelle laivaa, että alus pirstautui tuhansiksi kappaleiksi. Kaikki merimiehet ja matkustajat murskautuivat ja hukkuivat. Minäkin upposin, mutta noustuani jälleen pinnalle onnistuin saamaan kiinni laivahylyn pirstaleesta, ja uiden milloin oikealla kädelläni, milloin vasemmallani, mutta aina pysytellen kiinni laudassa, ajauduin tuulen ja vuoksen avulla saarelle, jonka rantatöyräs oli kovin jyrkkä. Vaivalloisesti kiipesin sitä pitkin ylös ja pääsin maihin.

Istahdin ruoholle toipuakseni väsymyksestäni, ja sen jälkeen lähdin tarkastamaan saarta. Kaikkialla oli puita, joiden oksat nuokkuivat, mitkä raakojen, mitkä kypsien hedelmien painosta, ja kirkasvetisiä vilvoittavia puroja virtasi hauskasti kiemurrellen. Söin hedelmiä jotka maistuivat oivallisilta ja join vettä joka oli erittäin raikasta ja hyvää. Yön tullen laskeuduin mukavaan paikkaan ruohikkoon, mutta en voinut nukkua tuntia yhteen mittaan, kun mieleni täytti vaarojen pelko. Vietin suurimman osan yötä hätäännyksissäni ja nuhtelin itseäni tyhmyydestäni, kun en ollut pysynyt kotona, vaan olin lähtenyt vielä tälle matkalle. Näissä surullisissa mietteissä menin niin pitkälle, että aloin tuumia elämäni lopettamista, mutta päivänvalo karkotti moiset synkät ajatukset. Nousin ja kävelin puiden alla, joskin yhä pelokkaana.

Kulkiessani syvemmälle saareen tapasin vanhan miehen, joka näytti perin heikolta ja raihnaalta. Hän istui puron partaalla, ja ensin luulin häntä haaksirikkoiseksi, kuten itsekin olin. Astuin lähemmäksi ja tervehdin, mutta hän vain hiukan nyökäytti päätään. Kysyin häneltä, miksi hän istui niin hiljaa ja hievahtamatta. Vastauksen asemesta hän viittasi minulle, että ottaisin hänet selkääni ja kantaisin hänet puron poikki, ja antoi minun ymmärtää aikovansa kerätä sieltä joitakin hedelmiä.

Luulin että äijä todellakin oli apuni tarpeessa. Nostin hänet selkääni ja kannettuani hänet puron yli käskin hänen astua alas. Samalla kumarruin, jotta hän pääsisi helpommin maahan. Mutta vanhus, joka minusta oli näyttänyt aivan rammalta, kiersikin kovanahkaiset koipensa näppärästi kaulani ympäri puristaen niillä kurkkuani niin tiukkaan, että menin tainnoksiin.

Pyörtymisestäni huolimatta häijyläinen puristi yhä kaulaani, mutta hellitti sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Hän työnsi toisen jalkansa vatsaani vasten ja potkaisi toisella niin rajusti kylkeeni, että pakotti minut nousemaan. Noustuani hän kävelytti minua puiden alla ja pakotti minut silloin tällöin pysähtymään poimiakseen ja syödäkseen hedelmiä joita löysimme. Hän ei päästänyt minua koko päiväkauteen, ja kun laskeuduin yöksi levolle, hän paneutui mukanani makaamaan puristaen yhä koivillaan. Joka aamu hän töykkäsi minut hereille, pakotti nousemaan ja kävelemään ja puristi minua jaloillaan. Voitte arvata, hyvät herrat, minkälaisessa tuskassa olin, kun minulle oli sälytetty mokoma taakka, josta en kyennyt irrottautumaan.

Eräänä päivänä löysin muutamia kuivia puusta pudonneita pullokurpitsoja. Otin yhden isoimmista ja poistettuani sisuksen puristin siihen mehua viinirypäleistä, joita saarella kasvoi runsaasti. Täytettyäni kuoren asetin sen sopivaan paikkaan ja muutamaa päivää myöhemmin menin sitä tarkastamaan, ja kun maistoin nestettä, havaitsin viinin niin oivalliseksi, että nautittuani sitä unohdin pian suruni ja sain uusia voimia. Se teki minut niin hilpeäksi että aloin kävellessäni laulaa ja tanssia.

Kun ukko huomasi vaikutuksen, jonka neste minuun teki, ja näki että kannoin häntä entistä keveämmin, hän viittasi minua antamaan hänellekin juomaa. Ojensin hänelle kurpitsan, ja kun neste maistui hänestä hyvältä, hän joi pohjaan asti ja tuli pian niin päihinsä että höllensi otteensa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja paiskasin hänet tantereeseen, missä hän virui liikkumatta. Otin ison kiven ja murskasin hänen kallonsa.

Olin iloissani vapauduttuani ainiaaksi kiusallisesta painajaisesta. Kävelin rannikolle ja tapasin laivan miehistön, joka oli laskenut saaren luo ankkuriin tullakseen vettä noutamaan. He kummastuivat nähdessään minut ja vieläkin enemmän kun kuulivat seikkailujeni yksityiskohdat.

— Jouduit merenukon käsiin, he sanoivat, — ja olet ensimmäinen joka olet pelastunut hänen häijyiltä juoniltaan. Hän ei ole koskaan päästänyt niitä, jotka kerran on saanut haltuunsa, kunnes on kuristanut heidät. Ja siten hän on tehnyt saaren surullisen kuuluisaksi tappamiensa monilukuisten uhrien vuoksi, eivätkä kauppiaat ja merimiehet uskaltaneetkaan tunkeutua saaren sisäosaan muuten kuin ryhmittäin.

Näin sanottuaan he veivät minut mukanaan laivaan. Kapteeni otti minut hyvin ystävällisesti vastaan kuullessaan tarinani. Hän laski jälleen ulapalle ja muutaman päivän purjehdusmatkan jälkeen saavuimme suuren kaupungin satamaan. Kaupungin rakennukset olivat hakatusta kivestä.

Eräs kauppiaista, joka oli minuun mieltynyt, kehotti minua tulemaan asuntoonsa ja antoi minulle suuren säkin. Hän suositteli minua joillekuille kaupungin asukkaista, jotka keräsivät kookospähkinöitä, ja pyysi heitä ottamaan minut mukaansa. — Mene, hän virkkoi, — seuraa heitä ja tee kuten näet heidän tekevän, mutta älä erkane heistä, koska muutoin voit joutua hengenvaaraan. Näin puhuttuaan hän antoi minulle ruokatarvikkeita matkaeväiksi, ja lähdin miesten mukaan.

Tulimme tiheään palmumetsään, jossa kasvoi hyvin korkeita ja niin sileärunkoisia puita, että oli mahdotonta kiivetä hedelmiä kantaville oksille. Metsään astuessamme näimme ison joukon erikokoisia apinoita, jotka meidät havaitessaan riensivät pakoon kiiveten ihmeellisen nopeasti puiden latvoihin.

Kauppiaat, joiden seurassa olin, poimivat kiviä ja pommittivat niillä puissa olevia apinoita. Minä tein samoin, ja apinat paiskelivat kostoksi meitä kookospähkinöillä niin kiivaasti ja sellaisin elein, että huomasi hyvin niiden kiukun ja närkästyksen. Keräsimme kookospähkinöitä ja viskelimme vähän väliä kiviä ärsyttääksemme apinoita. Tämän juonen avulla täytimme säkkimme hedelmillä. Pian sain omani kaupaksi ja palasin useat kerrat metsään ansaiten siten sievoisen summan.

Laiva, jossa olin saapunut, purjehti satamasta ja siinä lähti muutamia kauppiaita, jotka olivat lastanneet sen kookospähkinöillä. Minä odotin toisen tuloa, joka vähän myöhemmin ankkuroikin satamaan ottaakseen samanlaisen lastin. Kuormitin siihen kaikki kookospähkinäni, ja kun se oli lähtövalmiina, sanoin jäähyväiset kauppiaalle, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. Hän itse ei näet voinut matkustaa kanssani, koska ei ollut vielä päättänyt liikehommiaan satamassa. Purjehdimme saaria kohti, joilla kasvaa runsaasti pippuria. Sitten kävimme Komarin saarella, joka tuottaa parasta aloepuuta ja jonka asukkaat ovat säätäneet itselleen ehdottoman lain olla koskaan juomatta viiniä. Vaihdoin kookospähkinäni näillä saarilla pippuriin ja aloepuuhun ja menin muiden kauppiaitten kanssa helmiä kalastamaan. Pestasin sukeltajia, jotka noutivat minulle muutamia hyvin isoja ja puhtaita helmiä. Astuin laivaan, joka saapui onnellisesti Bassoraan. Sieltä palasin Bagdadiin ja ansaitsin suuria summia pippurilla, aloepuulla ja helmillä. Jaoin kymmenykset voitoistani almuiksi, kuten olin tehnyt edellisiltäkin matkoilta palattuani, ja koetin erilaisilla huvituksilla hankkia virkistystä kärsimieni rasitusten jälkeen.

Lopetettuaan kertomuksensa Sinbad lahjoitti Hinbadille sata sekiiniä, kuten ennenkin, ja pyysi häntä saapumaan jälleen seuraavana päivänä tavalliseen aikaan.

Sinbadin kuudes retki

Minut riivannut matkustusvimma ei sallinut minun kauan pysyä paikoillani, ja niinpä vuoden levähdettyäni valmistauduin ystävieni ja sukulaisteni rukouksista välittämättä kuudennelle retkelleni. Tällä kertaa matkustin Persian ja Itä-Intian halki ennen kuin lähdin merille. Etäisessä satamassa astuin vihdoin laivaan, joka oli lähdössä pitkälle matkalle.

Emme olleet purjehtineet pitkälle, kun kapteeni eräänä päivänä poistui paikaltaan murheellisena ja riuhtaisten turbaanin päästään huudahti tuskaisella äänellä: — Vuolas merivirta kuljettaa laivaa, ja joudumme kaikki perikatoon ennen kuin neljännestunti on kulunut. Rukoilkaa Allahia pelastamaan meidät vaarasta! Emme voi välttää sitä, jollei Hän sääli meitä.

Näin sanottuaan hän käski laskea purjeet, mutta kaikki köydet katkesivat, ja virta kuljetti laivan äkkijyrkän vuoren juurelle, jota vasten se törmäsi ja murskautui. Henkemme toki pelastimme ja saimmepa muonavarammekin ja parhaat tavaramme talteen.

Rantakaistaleella seisoessamme kapteeni lausui meille: — Allah on tehnyt mitä on hyväksi nähnyt. Kukin meistä kaivakoon oman hautansa ja sanokoon maailmalle jäähyväiset. Olemme näet niin turmiollisessa paikassa, että kukaan haaksirikkoutunut ei ole koskaan palannut täältä kotiinsa.

Hänen puheensa koski meihin kipeästi, syleilimme toisiamme ja valitimme säälittävää kohtaloamme.

Vuori jonka juurelle olimme haaksirikkoutuneet oli osa hyvin laajan saaren rannikosta. Seutu oli peittynyt haaksihylkyjen pirstaleihin ja luihin. Näimme siellä myös uskomattoman paljon tavaraa ja kalleuksia. Kaikki se vain lisäsi epätoivoamme.

Kaikkialla muualla virrat juoksevat uomistaan mereen, mutta siellä suolaton virta syöksyi merestä pimeään rotkoon, jonka aukko oli hyvin korkea ja avara. Merkillisintä siellä on, että vuoren kivet ovat kristallia, rubiineja, smaragdeja, safiireja ja topaaseja. Puitakin siellä kasvaa, useammat niistä aloepuita, yhtä hyviä laadultaan kuin Komarin saaren tuotteet.

Päättääkseni kuvaukseni kolkasta, jota hyvinkin voi nimittää hornaksi, koska sieltä ei mitään milloinkaan palaa, laivojen ei ole mahdollista päästä pois, jos ne kerran ovat tulleet tietyn matkan päähän. Jos käy merituuli, se avustaa virtaa alusten ajamisessa vuorta kohti, ja jos tuulee maalta päin, minkä luulisi edistävän niiden pääsemistä takaisin ulapalle, pysähdyttää vuoren korkeus vihurin ja saa aikaan tyvenen, niin että virran voima kuljettaa rantaan. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi on yhtä mahdotonta nousta vuorelle kuin pelastua meritse.

Olimme tosiaan surkeassa asemassa. Rantamalla viruvien luurankojen määrä vahvisti kapteenin väitteen, että pelastusmahdollisuutemme olivat varsin vähäiset. Ja vaikka paikka olikin ihana katsella, surimme kohtaloamme ja odotimme kuolemaa niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista.

Vihdoin muonamme alkoi loppua, ja seuralaiseni kuolivat toinen toisensa jälkeen, kunnes jäin yksin eloon koko joukosta. Jälkeenjääneet hautasivat ne jotka kuolivat ennen heitä, ja minä olin osoittamassa viimeistä kunnioitusta kaikille tovereilleni. Se ei ole ihme. Paitsi että säästelin osalleni tulleita ruokatarvikkeita visummin kuin toiset, minulla oli hiukan omiakin, joita en jakanut toverieni kanssa. Haudatessani viimeisen heistä ne olivat kuitenkin huvenneet niin vähiin, etten otaksunut voivani pysytellä enää kauan hengissä. Sen vuoksi kaivoin haudan päättäen itse laskeutua siihen, koska ketään ei ollut jäljellä minua hautaamassa. Samalla minun täytyy tunnustaa, että en voinut olla nuhtelematta itseäni oman tuhoni tuottajana, ja kaduin, että koskaan olin lähtenyt tälle viime retkelle. Enkä pysähtynyt pelkkiin mietiskelyihin, vaan olinpa vähällä ryhtyä kiirehtimään omaa kuolemaani.

Mutta Allah suvaitsi vieläkin osoittaa minulle armoaan ja herätti mielessäni ajatuksen lähteä virran partaalle, joka juoksi valtavaan rotkoon. Katselin sen mahdollista suuntaa hyvin tarkkaavaisesti ja tuumin itsekseni: — Tämän joen, joka näin juoksee maan sisään, täytyy jossakin virrata jälleen esille. Jos teen lautan ja jätän itseni virran vietäväksi, se kuljettaa minut asuttuun seutuun tai joudun tuhon omaksi. Jos hukun, en menetä mitään, vaan ainoastaan vaihdan yhden lajin kuolemaa toiseen. Jos taas pääsen pois tästä turmiollisesta paikasta, en ainoastaan vältä toverieni kohtaloa, vaan kenties löydän uuden tilaisuuden rikastumiseen. Kenties onni odottaa minua. Ehkä tältä vaaralliselta äyräältä lähdettyäni saan moninkertaisen korvauksen haaksirikostani.

Ryhdyin heti työhön. Keräsin köysiä ja isoja hirrenpätkiä, joita rannikolla oli yllin kyllin, ja sidoin laudat ja pölkyt niin lujasti toisiinsa, että minulla pian oli varsin tukeva lautta. Saatuani sen valmiiksi kuormitin sille muutamia säkillisiä rubiineja, smaragdeja ja muita jalokiviä, harmaata ambraa, vuorikristallia ja kallisarvoisia kangasmyttyjä. Sitten jätin lauttani virran vietäväksi ja alistuin Allahin tahtoon lohduttaen itseäni mietteellä, että joka tapauksessa oli melkein samantekevää missä muodossa kuolema saapui — samantekevää hukuinko veteen vai näännyinkö nälkään.

Heti rotkoon tultuani valo katosi kokonaan, enkä tiennyt minne virta kuljetti minua. Ajelehdin muutamia vuorokausia pilkkopimeässä, ja kerran oli holvi niin matala että se melkein kosketti päätäni, minkä vuoksi myöhemmin koetin varoa sellaista vaaraa. Koko tänä aikana en syönyt enempää kuin mitä hengenpitimiksi oli ihan välttämätöntä. Mutta evääni loppuivat sittenkin, ja vaivuin ravinnonpuutteesta horrokseen. En tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Toipuessani näin ihmeekseni laajan tasangon leviävän virran partaalta, johon lauttani oli kiinnitetty. Rantatöyräällä seisoi suuri joukko mustia ihmisiä. Heidät nähtyäni nousin heti ylös ja tervehdin heitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt heidän kieltään. Olin niin riemastunut, että lausuin ääneen koraanilauseen arabiankielellä ja kiitin Allahia pelastuksestani.

Kun yksi mustista, joka ymmärsi arabiankieltä, kuuli sen, hän astui luokseni ja sanoi: — Veli, kerrohan meille tarinasi, sillä se on varmaan hyvin merkillinen. Kuinka uskalsit lähteä virralle ja mistä olet tullut?

Pyysin heitä ensin antamaan minulle jotakin syötävää ja vakuutin, että sitten kyllä tyydyttäisin heidän uteliaisuutensa. He toivat minulle useanlaista ruokaa, ja karkotettuani nälkäni kerroin kaikki mitä minulle oli tapahtunut. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja ihmetellen ja haettuaan hevosen saattoivat minut kuninkaansa luo, jotta hän saisi kuulla merkillisen tarinani.

Kuljimme kunnes pääsimme Serendibin pääkaupunkiin. Olin näet noussut maihin sen nimiselle saarelle. Mustat miehet esittelivät minut kuninkaalleen. Lähestyin hänen valtaistuintaan ja tervehdin häntä langeten kasvoilleni hänen jalkojensa juureen, kuten olin tottunut tervehtimään Intian kuninkaita. Ruhtinas käski minun nousta, otti minut suopeasti vastaan ja viittasi minut istumaan lähelleen.

Ensin hän kysyi nimeäni. Vastasin: — Minua sanotaan merenkulkija Sinbadiksi niiden monien retkien vuoksi, jotka olen tehnyt, ja olen kotoisin Bagdadista.

Kerroin peittelemättä kaikki seikkailuni, ja kun havaitsin hänen mielihyvin silmäilevän jalokiviäni ja tarkastavan merkillisimpiä niistä toista toisensa jälkeen, lankesin hänen jalkojensa juureen ja rohkaistuin lausumaan hänelle. — Armollinen kuningas, en ainoastaan itse ole teidän majesteettinne käytettävissä, vaan myös lautalla tuomani tavaratkin. Pyydän teitä menettelemään niiden suhteen mielenne mukaan ja pitämään niitä ominanne.

Hän lausui hymyillen: — Sinbad, kaukana siitä, että ottaisin sinulta jotakin, päinvastoin aion antaa sinulle arvoisiasi lahjoja. Vastasin vain rukoilemalla menestystä jalomieliselle ruhtinaalle ja ylistämällä hänen aulista anteliaisuuttaan.

Hän käski yhden virkailijoistaan pitää minusta huolta ja määräsi eri henkilöitä palvelemaan minua hänen omalla kustannuksellaan. Virkailija täytti tunnollisesti tehtävänsä ja toimitti kaikki tavarani minulle varattuun asuntoon.

Serendibin saari [Ceylon] sijaitsee päiväntasaajalla, joten päivät ja yöt siellä ovat aina yhtä pitkät, kaksitoista tuntia kumpikin. Saari itse on kahdeksankymmentä parasangia pitkä ja melkein yhtä leveä. Pääkaupunki on kauniin laakson perukassa saaren keskellä ja korkeiden, kenties maailman korkeimpien vuorten ympäröimä, jotka nähdään kolmen päivän purjehdusmatkan päästä mereltä. Rubiineja ja monenlaisia kalliita mineraaleja on yllin kyllin, ja vuoret ovat enimmältä osaltaan merkeliä eli metallikiveä, jota käytetään muiden kalliiden kivien leikkaamiseen ja hiomiseen. Saarella kasvaa kaikenlaisia harvinaisia pensaita ja puita. Varsinkin setripuita ja kookospalmuja. Päävirran suulla kalastetaan helmiä ja muutamissa laaksoissa tavataan timantteja.

Vietettyäni jonkin aikaa pääkaupungissa ja käytyäni kaikissa kiintoisissa paikoissa sen ympäristössä, muun muassa siellä missä Aadam majaili sen jälkeen kun hänet oli karkotettu paratiisista, pyysin kuninkaalta lupaa palata omaan maahani, ja hän myönsi sen erittäin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Hän pakotti minut ottamaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Kun menin sanomaan hänelle hyvästi, hän jätti minulle vielä arvokkaamman lahjan ja samalla kirjeen valtiaallemme oikeauskoisten hallitsijalle vietäväksi, sanoen: — Pyydän, että toimitat lahjani ja tämän kirjeen kalifille ja vakuutat hänelle ystävyyttäni.

Serendibin kuninkaan kirje oli kyhätty taivaansinisin kirjaimin erään harvinaisuutensa vuoksi kallisarvoisen eläimen kellervälle nahalle ja sisälsi seuraavaa:

— Intian kuningas, jonka edessä kulkee tuhat norsua, joka asuu sadallatuhannella säteilevällä rubiinilla koristetussa palatsissa ja jonka aarteistossa on ainakin kaksikymmentätuhatta timanteilla somistettua kruunua — Kalifi Harun-al-Rashidille.

— Vaikka Sinulle lähettämämme lahja on vähäpätöinen, ota se kuitenkin veljenä ja ystävänä vastaan sen hartaan ystävyyden nimessä, jota tunnemme Sinua kohtaan ja josta haluamme antaa Sinulle todistuksen. Toivomme itsellemme samanalaista osaa Sinun ystävyydessäsi, koska uskomme sen ansaitsevamme, kun olemme arvoltamme Sinun vertaisesi. Pyydämme sitä Sinulta veljellisesti. Hyvästi!

Lahjana oli ensiksikin yhdestä ainoasta rubiinista valmistettu puoli jalkaa korkea, tuuman paksuinen ja puolen drakman painoisilla pyöreillä helmillä täytetty malja, toiseksi käärmeennahka jonka suomut olivat yhtä isoja kuin tavalliset kultarahat ja joka varjeli taudeilta, kun laskeutui sille lepäämään, kolmanneksi viisikymmentätuhatta drakmaa parasta aloepuuta ja kolmekymmentä pistasiapähkinän kokoista kamferijyvää, sekä neljänneksi erinomaisen ihana nainen jonka puku oli kauttaaltaan jalokivillä kirjailtu.

Laiva lähti satamasta, ja hyvin onnellisen purjehduksen jälkeen pääsimme Bassoraan. Sieltä matkustin Bagdadiin, jossa menin heti viemään kuninkaan kirjeen kalifille. Ja kun olin esittäytynyt, kalifi kuunteli tarkkaavaisesti kuvaustani Intiasta ja havaitsi siitä, että kuningas ei suinkaan ollut varallisuuttaan liioitellut. Kerroin myös sikäläisen kansan tavoista, ja sekin oli oikeauskoisten hallitsijasta mielenkiintoista.

Näin puhuttuaan Sinbad ilmoitti että kertomus kuudennesta retkestä oli lopussa ja lahjoitti Hinbadille taaskin sata sekiiniä kehottaen tätä kaikin mokomin saapumaan seuraavana päivänä kuuntelemaan, kun hän tarinoisi seitsemännestä ja viimeisestä retkestään.

Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki

Kuudennen retkeni jälkeen olin päättänyt pysyä kotona. Karkotin ehdottomasti mielestäni kaikki matkasuunnitelmat. Ikänikin vuoksi kaipasin jo lepoa, enkä myöskään halunnut enää antautua alttiiksi vaaroille joita olin kokenut. En siis ajatellut muuta kuin viettää loput päiväni tyynessä rauhassa.

Mutta eräänä päivänä tuli kalifin lähetti kutsumaan minut palatsiin. Kun olin saapunut hallitsijan vastaanottohuoneeseen, hän sanoi: — Sinbad, tarvitsen palvelustasi. Sinun tulee viedä vastaukseni ja lahjani Serendibin kuninkaalle. On kohtuullista, että vastaan hänen huomaavaisuuteensa.

Yritin päästä tästä uudesta koettelemuksesta ja kerroin kaikki seikkailuni kalifille. — Myönnän, hän sanoi lopetettuani kertomukseni, — että kokemuksesi ovat olleet perin merkillisiä. Mutta sinun täytyy sentään minun tähteni lähteä ehdottamalleni retkelle. Sinunhan tarvitsee vain käydä Serendibin saarella toimittamassa sinulle antamani tehtävä. Sen jälkeen voit palata niin pian kuin tahdot. Sinun on mentävä, sillä tiedäthän, ettei olisi arvoni mukaista jäädä kiitollisuudenvelkaan mainitun saaren kuninkaalle.

Havaitessani että kalifi hartaasti halusi myöntymystäni alistuin ja sanoin hänelle, että olin valmis tottelemaan. Hän oli hyvin mielissään ja määräsi minulle tuhat sekiiniä matkarahoiksi.

Valmistauduin siis lähtöön muutamien päivien kuluttua, ja heti kun olin saanut kalifin kirjeen ja lahjan, matkustin Bassoraan jossa nousin laivaan. Purjehdus oli hyvin onnellinen. Saavuttuani Serendibin saarelle minut saatettiin heti hyvin juhlallisesti palatsiin, jossa kuningas minut nähdessään huudahti: — Tervetuloa, Sinbad! Täältä lähdettyäsi olen usein ajatellut sinua ja siunaan päivää jona saamme jälleen tavata toisemme. Tervehdin häntä kunnioittavasti ja kiitettyäni häntä ystävällisyydestä jätin hänelle kalifin kirjeen ja lahjan, jotka hän otti mielihyvin vastaan.

Kalifin lahjana oli täydellinen kultakankaasta tehty tuhat sekiiniä maksava vaatekerta, viisikymmentä kallisarvoista purppuraviittaa ja sata valkoista, Kairon, Suezin ja Aleksandrian hienoimmasta palttinasta valmistettua, uhkea syvyyttään leveämpi, tuuman paksuinen agaattimalja, jonka pohjalla oli kohokuva esittäen toiselle polvelleen langennutta metsästäjää, jännitetty jousi tähdättynä leijonaa kohti. Kalifi lähetti kuninkaalle myös upean taulun, joka tarun mukaan oli kuulunut suurelle Salomolle.

Kalifin kirje kuului näin:

"Tervehdys oikean tien ylimmän Oppaan nimessä Allahin käskynhaltijalta Harun-al-Rashidilta, jonka Kaikkivaltias on asettanut profeettansa sijaiseksi ja hallitsijaksi hänen autuaasti nukkuneiden esi-isiensä jälkeen — mahtavalle ja kunnioitetulle Serendibin radjalle."

— Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän keisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme, että Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja suvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!

Serendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen ystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan palata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni Bagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin olin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.

Kolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja, jotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka eivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä orjiksi.

Minä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti kun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja puki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei tiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko mitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja että merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken omaisuuteni.

— Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, — osaatko ampua jousella. Vastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle jousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut tiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme aika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski minun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle: — Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä metsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule ilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja palasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.

En nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin suuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi norsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle tilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut hänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja puhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä metsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni aikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi mädäntynyt.

Jatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun kiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna norsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät tapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja lähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli niiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät puun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen minuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin pelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.

En pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet minuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille, riuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin puun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti kaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja poistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn ja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla. Arvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin pitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut paikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli vainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En viipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden vaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan norsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään antaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.

Isäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. — Sinbad-parka, hän huudahti, — olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin maasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua etsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle mitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä hengissä.

Tyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme yhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut totta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet, niin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin kyllin.

Kotiin päästyämme isäntäni sanoi minulle: — Sinbad, emme ole ainoastaan tulleet rikkaiksi, vaan olet myöskin pelastanut monen ihmisen hengen, sillä tähän asti on suuri joukko orjia tuhoutunut hankkiessaan norsunluuta. Älä pidä itseäsi enää orjana, vaan pyydä minulta mitä haluat, sillä Allah on ilmeisesti valinnut sinut johonkin suureen tehtävään.

Vastasin ystävälliseen selitykseen: — Minulle lahjoittamasi vapaus riittää korvaamaan kaikki, enkä halua mitään muuta palkkiota palveluksesta joka minulla oli onni tehdä sinulle kuin luvan palata kotimaahani.

— Hyvä, hän sanoi, — monsuunituulella saapuu pian norsunluuta noutavia laivoja. Lähetän sinut kotiin ja annan sinulle millä maksat matkasi.

Kiitin häntä vapaudestani ja hänen hyvistä aikomuksistaan minua kohtaan. Viivyin hänen luonaan vielä vähän aikaa monsuunia odotellen, ja sillä välin teimme niin monta retkeä kukkulalle, että kaikki varastohuoneemme täyttyivät norsunluulla. Toiset samaa tavaraa välittävät kauppiaat noudattivat esimerkkiämme, sillä asiaa ei voitu pitää kovinkaan kauan heiltä salassa.

Laivat saapuivat vihdoin, ja kun isäntäni oli valinnut sen jolla minä matkustaisin, hän lastasi sen puolilleen norsunluuta minun laskuuni, toimitti runsaasti matkaeväitä ja pakotti minut sitä paitsi ottamaan lahjaksi muutamia seudun arvokkaita harvinaisuuksia. Kiittelin häntä siis kaikesta tuhanteen kertaan ja lähdin purjehtimaan, sanottuamme ensin toisillemme kyynelsilmin jäähyväiset.

Pysähdyimme eräille saarille hankkiaksemme tuoreita ruokatarvikkeita. Kun laivamme oli saapunut erääseen Intian mannermaan satamaan, jossa käväisimme maissa, ja kun en huolinut uskaltautua meritse Bassoraan, purkautin norsunluuni ja päätin jatkaa matkaani maitse. Ansaitsin suuria summia norsunluullani, ostin kaikenlaisia harvinaisia esineitä, jotka aioin lahjoiksi, ja kun kamelini oli kuormitettu, lähdin ison kauppiaskaravaanin mukana matkalle. Vaellukseni kesti kauan ja kärsin paljon, mutta siedin kaikki nurkumatta ajatellessani että minun ei tarvinnut pelätä haaksirikkoa, merirosvoja, käärmeitä ja muita vaaroja, joita olin niin usein kokenut.

Kaikki vaivat loppuivat vihdoin, ja saavuin turvallisesti Bagdadiin. Menin heti kalifin puheille ja selostin hänelle lähettilääntoimeni tulokset. Ruhtinas sanoi jo olleensa huolissaan, kun viivyin niin kauan, mutta aina toivoneensa, että Allah varjelisi minua. Kun kerroin hänelle seikkailuni norsujen kanssa, hän oli kovin kummissaan eikä olisi uskonut minua, jollei olisi tuntenut totuudenrakkauttani. Hänestä tämä kertomus samoin kuin aikaisemmatkin seikkailuni olivat niin merkillistä laatua, että käski erään kirjurinsa piirtää ne kultakirjaimilla pergamentille aarteistossaan säilytettäviksi. Palasin hyvin tyytyväisenä saamiini kunnianosoituksiin ja kalifin lahjoihin ja olen siitä lähtien kokonaan antautunut elämään perheeni, sukulaisteni ja ystävieni parissa.

Sinbad päätti kertomuksen seitsemännestä ja viimeisestä retkestään ja sanoi kääntyen Hinbadin puoleen: — No, ystäväni, oletko kuullut kenestäkään joka on kärsinyt niin paljon kuin minä tai tuntenut ketään ihmistä joka on kokenut niin monenlaisia vaiheita? Eikö ole kohtuullista, että kaiken sen jälkeen saan nauttia tyyntä ja hauskaa elämää?

Hinbad tuli lähemmäksi, suuteli hänen kättään kunnioituksensa merkiksi ja sanoi, että hänen omat vastuksensa olivat perin vähäpätöisiä niihin verrattuina, joita oli kuullut Sinbadin kertovan. Sinbad lahjoitti hänelle taas sata sekiiniä ja sanoi, että kantajalle oli joka päivä paikka varattuna hänen pöydässään ja että hän voi aina luottaa merenkulkija Sinbadin ystävyyteen.

Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta

Oli kerran Intiassa sulttaani, jolla oli kolme poikaa ja veljentytär. He olivat hänen hovinsa kaunistukset. Vanhimman prinssin nimi oli Hussain, keskimmäisen Ali, nuorimman Ahmed, ja prinsessan nimi oli Nurunnihar.

Prinsessa Nurunnihar oli menettänyt isänsä, kun hän vielä oli aivan nuori, ja sulttaani oli kasvattanut hänet. Ja nyt, kun prinsessa oli varttunut naiseksi, sulttaani ajatteli hänen naittamistaan jollekulle sellaiseen liittoon kyllin arvokkaalle prinssille. Tyttö oli hyvin kaunis, ja kun sulttaanin aikomus tuli tiedoksi, prinssit ilmoittivat isälleen kukin erikseen, että he rakastivat Nurunniharia ja mielellään naisivat hänet.

Havainto suretti sulttaania, koska hän tiesi, että hänen poikiensa välille syntyisi kateutta. Sen vuoksi hän kutsutti luokseen kunkin heistä erikseen ja puhui heille kehottaen heitä lopullisesti tyytymään neitosen valintaan, mutta kukaan veljeksistä ei halunnut perääntyä kamppailutta. Havaitessaan heidät niin itsepintaisiksi hallitsija kutsutti kaikki yhtaikaa eteensä ja sanoi:

— Lapseni, koska en ole voinut saada teitä luopumaan serkkunne, prinsessan, tavoittelemisesta ja koska en halua käyttää valtaani antamalla hänet mieluummin yhdelle pojistani kuin toisille, luulen keksineeni keinon, joka miellyttää teitä kaikkia ja säilyttää sovinnon keskuudessanne, jos vain kuuntelette minua ja noudatatte neuvoani. Minusta ei olisi hullumpaa, että matkustaisitte erikseen maailmalle kukin taholleen, niin ettette voisi tavata toisianne. Ja koska tiedätte, että olen hyvin utelias ja että minua viehättää kaikki, mikä on harvinaista ja omituista, lupaan veljentyttäreni puolisoksi sille joka hankkii minulle merkillisimmän harvinaisuuden.

Veljekset, joista jokainen toivoi, että onni suosisi häntä, suostuivat ehdotukseen. Sulttaani antoi heille rahoja, ja varhain seuraavana aamuna he lähtivät kauppiaiksi pukeutuneina pääkaupungista. He kulkivat samasta portista, jokainen uskollisen palvelijan seuraamana, ja matkustivat päiväkauden yhdessä. Sitten he pysähtyivät karavaanimajaan ja päätettyään tavata toisensa vuoden kuluttua samassa paikassa sanoivat jäähyväiset ja lähtivät aikaisin seuraavana aamuna kukin omalle suunnalleen.

Vanhin veli, prinssi Hussain, joka oli kuullut Bisnagarin kuningaskunnan laajuudesta, mahtavuudesta, rikkauksista ja loistosta, suuntasi matkansa Intian rannikkoa kohti, ja kolme kuukautta vaellettuaan, milloin erämaiden ja karujen vuorien yli, milloin värikkäiden ja viljavien seutujen lävitse, hän saapui Bisnagariin, samannimisen kuningaskunnan pääkaupunkiin, jossa sen maharadjalla oli hovinsa. Prinssi sijoittui asumaan ulkomaalaisille kauppiaille varattuun majataloon ja kuultuaan kaupungissa olevan neljä pääosaa, joissa kaikenlaiset kauppiaat pitivät myyntikojujaan, ja näiden osien keskellä kolmen muurin ja pihan ympäröimä maharadjan palatsi, jokainen portti peninkulman päässä toisestaan, hän meni seuraavana päivänä erääseen noista osista.

Se oli laaja, useiden katujen jakama, kauttaaltaan holvattu ja auringolta suojattu, mutta silti hyvin valoisa. Myymälät olivat kaikki samankokoisia ja yhdenmukaisia. Kaikki saman tavaralajin kaupitsijat asuivat erityisen katunsa varrella, kuten myös kaikki samaa ammattia harjoittavat käsityöläiset tavattiin omalta kadultaan.

Hussain-prinssi ihmetteli kaupaksi tarjottujen tavaroiden moninaisuutta ja rikkautta. Ja kävellessään kadulta kadulle hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, sillä joka taholla hän näki maailman kaikkien maiden tuotteita. Silkkikankaiden, posliinien ja kalliiden kivien runsaus osoitti kansan ääretöntä varallisuutta. Prinssi Hussainin erikoisena ihailun esineenä olivat kaduilla tulvehtivien kukkasmyyjien runsaat kantamukset. Intialaiset näet rakastavat suuresti kukkia, eikä kukaan heistä liiku kantamatta kukkavihkoa tai ruusunoksaa kädessään tai koristamatta päätään seppeleellä. Kauppiaat pitävät niitä ruukuissa puodeissaan, niin että koko osaston ilma on sulotuoksuja täynnä.

Hussain-prinssi oli juuri lopettanut tarkastelunsa, kun muuan kauppias havaitsi hänen kävelevän väsynein askelin ja pyysi häntä tulemaan puotiinsa istumaan ja levähtämään. Ennen pitkää huutaja kulki ohitse kantaen mattoa, josta pyysi neljäkymmentä kukkarollista kultaa. Se oli kooltaan vain kuusi jalkaa kultakin sivulta, ja prinssiä ihmetytti kallis hinta. Varmaankin, hän sanoi, — matossa on jotakin merkillistä jota en voi havaita, sillä se näyttää varsin mitättömältä.

— Olette arvannut oikein, hyvä herra, huutaja vastasi, ja myönnätte sen, kun kuulette, että jokainen joka tälle matolle istahtaa voi silmänräpäyksessä ilman pysähdyksiä ja esteitä kuljetuttaa itsensä minne vain haluaa.

Prinssi tuli hyvin iloiseksi, sillä olihan hän löytänyt harvinaisuuden, joka varmaan tuottaisi hänelle prinsessan käden. Jos matolla on sellainen ominaisuus, hän virkkoi, — ostan sen kernaasti.

— Hyvä herra, huutaja vastasi, — olen puhunut teille totta, ja teidät on helppo saada vakuuttuneeksi asiasta. Levitän maton, istahdamme molemmat sille, ja jollemme teidän lausuttuanne toivomuksen päästä huoneeseenne majataloon heti siirry sinne, kauppaa ei synny.

Huutajan vakuutuksen kuultuaan prinssi suostui ehtoihin ja päätti kaupan. He siirtyivät kauppamiehen luvalla hänen myymälänsä takasuojaan, jossa molemmat istahtivat matolle. Ja kohta kun prinssi oli lausunut toivomuksensa päästä asuntoonsa, hän huomasi olevansa huutajan kanssa siellä. Haluamatta varmempaa todistusta maton ominaisuudesta hän laski huutajalle neljäkymmentä kukkarollista ja antoi vielä kaksikymmentä kultakolikkoa kaupanpäällisiksi.

Tällä tavoin tuli Hussain-prinssistä maton omistaja, ja hän oli ylen iloinen, että oli niin pian löytänyt arvokkaan lahjan isälleen vietäväksi. Hän olisi milloin tahansa voinut siirrättää itsensä majataloon jossa oli eronnut veljistään, mutta tietäen että toiset eivät olleet vielä palanneet hän päätti viipyä kaupungissa ja tutkia kansan tapoja ja elämää. Hän sai paljon huvia ja keräsi paljon tietoja käymällä useissa temppeleissä ja muissa loistorakennuksissa ja katselemalla erilaatuisia juhlamenoja. Hän näki komean juhlan, jota lukuisa joukko hinduja kerääntyi viettämään.

Suuri erivärisiin telttoihin laajalle tasangolle leiriytynyt, silmän kantamattomiin ulottuva väkijoukko oli vaikuttava näky. Hän esittäytyi myös maharadjan hovissa, jonka rikkaus häntä aivan huikaisi. Kaikki nämä seikat tekivät hänen oleskelunsa Bisnagarissa hyvin hauskaksi, mutta hän halusi päästä lähemmäksi prinsessa Nurunniharia, jota hän rakasti kiihkeästi, ja hän luuli voivansa olla varma, että saisi prinsessan morsiamekseen. Niinpä hän, vaikka olisikin voinut viipyä kaupungissa paljon kauemmin, maksoi laskunsa majatalossa ja levitti maton huoneensa lattialle, jolloin hänet seuralaisensa kera heti kuljetettiin veljesten toisistaan erotessaan kohtauspaikakseen määräämään vierasmajaan.

Toinen veli, Ali-prinssi, oli yhtynyt karavaanin matkaan ja saapui neljän kuukauden päästä Shiraziin, joka siihen aikaan oli Persian valtakunnan pääkaupunki. Ja kun hän oli matkalla tehnyt tuttavuutta muutamien kauppiaiden kanssa, hän asui samassa paikassa heidän kanssaan sanoen itseään jalokivien kauppiaaksi.

Saapumisensa jälkeisenä aamuna prinssi Ali lähti tarkastamaan jalokivikauppiaiden korttelissa myytäväksi asetettuja varastoja. Häntä kummastuttivat siellä näkemänsä suuret rikkaudet, ja hän käveli kadulta kadulle erinomaisen ihastuneena. Enimmin häntä kuitenkin ihmetytti huutaja, joka kulki edestakaisin norsunluinen putki kädessään pyytäen siitä neljäkymmentä kukkarollista kultarahoja. Ali-prinssi luuli miestä hulluksi, mutta oli utelias tietämään miksi putkesta vaadittiin niin paljon. — Hyvä herra, huutaja vastasi, kun prinssi puhutteli häntä, — tähän torveen on sovitettu lasi. Jos katsotte sen lävitse, näette jokaisen esineen jonka haluatte nähdä.

Huutaja antoi putken hänen tarkastettavakseen. Haluten nähdä isänsä prinssi vilkaisi sen läpi ja näki sulttaanin täysin terveenä valtaistuimellaan neuvostosalissa. Sitten hän toivoi näkevänsä prinsessa Nurunniharin ja näki hänet heti istumassa ilakoiden neitostensa parissa.

Ali-prinssi ei pyytänyt muuta todistusta ollakseen varma, että putki oli arvokkain esine ei ainoastaan Shirazin kaupungissa, vaan koko maailmassa, ja uskoi jos hän jättäisi sen ostamatta hän ei koskaan löytäisi toista yhtä ihmeellistä harvinaisuutta. Hän sanoi huutajalle: — Ostan tämän putken sinulta neljälläkymmenellä kultakukkarollisella. Sitten hän vei miehen majapaikkaansa, laski hänelle rahat ja sai putken.

Prinssi oli hyvin iloinen ostoksestaan ja vakuutteli itselleen, että koska hänen veljensä eivät voisi löytää mitään yhtä harvinaista ja ihmeellistä prinsessa Nurunnihar oli tuleva hänen vaivojensa ja matkojensa palkkioksi. Odotellessaan karavaanin lähtöä paluumatkalle hän kävi Persian hovissa sekä kaikkia kaupungin ympäristön ihmeitä katsomassa. Kun kaikki oli valmista, hän yhtyi ystäviinsä ja saapui onnellisesti ilman seikkailuja tai vaikeuksia kohtauspaikalle. Hän tapasi siellä prinssi Hussainin, ja molemmat jäivät odottamaan Ahmed-prinssiä.

Ahmed-prinssi oli suunnannut matkansa Samarkandiin. Kun hän sinne saavuttuaan käveli seuraavana päivänä kaupungilla, hän kohtasi huutajan, jolla oli keinotekoinen omena kädessään. Mies pyysi siitä kolmekymmentäviisi kukkaroa kultaa. — Näytähän minulle omenaa, prinssi virkkoi, — ja sano mikä voima tai merkillinen ominaisuus sillä on, koska se arvioidaan niin kalliiksi.

— Hyvä herra, huutaja vastasi antaen omenan hänen käteensä, — jos katselette tätä omenaa vain ulkopuolelta, se ei näytä kovin merkilliseltä. Mutta jos ajattelette sen ominaisuuksia ja sitä suurta hyötyä, jota se voi ihmiskunnalle tuottaa, niin myönnätte sen arvaamattoman kalliiksi ja sen omistajalla olevan suuri aarre hallussaan. Se parantaa kaikki sairaat kuolettavimmistakin taudeista, kunhan potilas vain haistaa sitä.

— Jos sinua voi uskoa, Ahmed-prinssi vastasi, — niin omenan ominaisuudet ovat ihmeelliset ja se on todella arvokas. Mutta mitä voit esittää väitteesi todistukseksi?

— Arvoisa herra, huutaja vastasi, — koko Samarkandin kaupunki tietää sen.

Huutajan selostaessa Ahmed-prinssille keinotekoisen omenan ominaisuuksia kerääntyi paljon kansaa heidän ympärilleen ja vahvisti hänen sanojensa totuuden. Muuan joukosta ilmoitti vielä erään ystävänsä olevan niin vaarallisesti sairaana, että hänen henkiin jäämisestään ei ollut toiveita, joten siinä tarjoutui sopiva tilaisuus kokeiluun. Prinssi Ahmed sanoi huutajalle, että hän antaisi ihmeomenasta neljäkymmentä kukkarollista, jos se parantaisi potilaan tämän sitä vain haisteltua.

Huutaja sanoi prinssi Ahmedille: — Tulkaa, hyvä herra, niin teemme heti kokeen, ja sitten on omena teidän.

Koe onnistui ja laskettuaan huutajalle neljäkymmentä kukkarollista kultaa ja saatuaan häneltä omenan prinssi Ahmed odotti kärsimättömästi karavaanin lähtöä Intiaan. Sillä välin hän katseli kaikkia Samarkandin ja sen ympäristön merkillisyyksiä, ja kun karavaani suoriutui paluumatkalle, hän yhtyi siihen ja saapui turvallisesti määräpaikkaan, jossa Hussain ja Ali odottivat häntä.

Kun Ahmed-prinssi saapui veljiensä luo, he syleilivät hellästi toisiaan ja ilmaisivat suurta iloa jälleennäkemisestä. Sitten prinssi Hussain sanoi: — Veljet, jättäkäämme retkistämme tarinoiminen tuonnemmaksi ja näyttäkäämme heti toisillemme mitä harvinaisuuksia olemme tuoneet, jotta voimme jo etukäteen päätellä ja arvata, kenelle isä määrää palkkion. Aloittaakseni mainitsen, että Bisnagarin kuningaskunnasta tuomani harvinainen esine on matto jolla istun ja joka näyttää aivan tavalliselta ja vaatimattomalta. Mutta sillä on ihmeellisiä ominaisuuksia. Kuka tahansa sille istahtaa toivoen pääsevänsä johonkin paikkaan, hän saapuu sinne silmänräpäyksessä. Kokeilin itse ennen kuin suoritin ne neljäkymmentä kukkaroa, jotka siitä kernaasti maksoin. Kertokaahan te, vuorostanne, oletteko tuoneet mitään minun mattooni verrattavaa.

Ali-prinssi puhui sen jälkeen sanoen: — Täytyy myöntää, että mattosi on ihmeellinen. Olen kuitenkin yhtä tyytyväinen omaan ostokseeni kuin sinä koskaan voit olla mattoosi. Tässä on norsunluinen putki, joka myöskin maksoi neljäkymmentä kukkarollista. Se näyttää kylläkin tavalliselta, mutta kun katsoo sen lävitse, voi nähdä kaikkea mitä vain haluaa, olkoonpa se kuinka etäällä tahansa. Kas tässä veliseni, koetahan katsoa itse!

Hussain otti norsunluisen putken Ali-prinssiltä aikoen katsella prinsessa Nurunniharia. Ali ja Ahmed tuijottivat hänen kasvoihinsa ja näkivät kummastuksekseen hänen kalpenevan tavalla, joka ilmaisi ääretöntä hätäännystä ja murhetta. Ja kun hän huudahti: — Voi meitä, prinssit, mitä hyötyä meille on pitkistä ja vaivalloisista matkoistamme, jotka olemme tehneet toivoen saavamme palkaksi ihastuttavan Nurunniharin, koska suloinen prinsessa muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä! Näin hänet vuoteessa hovineitojen ympäröimänä, joilla kaikilla oli kyyneleet silmissä ja jotka näkyivät odottavan hänen kuolemaansa. Ottakaa putki, katsokaa itse missä kurjassa tilassa hän on ja vuodattakaa kyyneleitä kanssani.

Ali-prinssi otti tähystystorven Hussainin kädestä ja nähtyään saman näyn ojensi sen ilmeisen murheellisena Ahmedille. Prinssi otti sen ja katseli surullista näkyä, joka liikutti heitä kaikkia niin suuresti.

Kun prinssi Ahmed oli ottanut putken Alin kädestä ja nähnyt, että prinsessa Nurunniharin loppu oli niin lähellä, hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: — Veljet, prinsessa Nurunnihar on tosiaan kuoleman kielissä, mutta jos emme tuhlaa aikaa, ehdimme ehkä vielä pelastamaan hänen henkensä. Hän otti taikaomenan povestaan ja jatkoi: — Tämä omena maksoi minulle yhtä paljon kuin matto ja putki, ja sillä on parantavia ominaisuuksia. Jos sairas henkilö haistaa sitä, vaikkapa viimeisessä kuolinkamppailussaan, se palauttaa hänet heti täyteen terveyteen. Olen koetellut sitä ja voin todistaa sen ihmeellisen vaikutuksen, kunhan riennämme prinsessan avuksi.

— Emme voi joutua nopeammin millään muulla keinolla, prinssi Hussain sanoi, — kuin kuljettamalla itsemme heti hänen kammioonsa minun mattoni avulla. Älkäämme hukatko aikaa. Istuutukaa — se on kyllin leveä meille kaikille.

Ali-prinssi ja Ahmed-prinssi istahtivat Hussainin viereen, ja koska heillä oli sama pyrkimys, kaikki kolme lausuivat saman toivomuksen, ja matto kuljetti heidät silmänräpäyksessä prinsessa Nurunniharin kammioon.

Kolmen prinssin yllättävä saapuminen säikäytti prinsessan neitoja, jotka eivät voineet käsittää millä lumouksella kolme miestä oli joutunut heidän keskuuteensa. He eivät näet heti tunteneet prinssejä.

Tuskin Ahmed-prinssi oli päässyt Nurunniharin huoneeseen ja nähnyt prinsessan olevan kuolemaisillaan, kun hän nousi matolta, meni vuoteen ääreen ja pani omenan tytön sierainten alle. Prinsessa avasi heti silmänsä ja pyysi että hänet puettaisiin. Hän näytti yhtä virkeältä ja reippaalta kuin jos olisi herännyt terveellisestä unesta. Hänen neitonsa ilmoittivat hänelle, että hänen oli äkillisestä toipumisestaan kiitettävä serkkujaan ja varsinkin Ahmed-prinssiä. Tyttö ilmaisi heti ilonsa heidän näkemisestään ja kiitti heitä kaikkia yhteisesti, mutta jälkeenpäin prinssi Ahmedia erityisesti. Koska hän halusi pukeutua, prinssit lausuivat nopeasti ilonsa hänen parantumisestaan ja poistuivat.

Nurunniharin pukeutuessa prinssit menivät sulttaanin luo heittäytyäkseen hänen jalkojensa juureen. Mutta hänen puheilleen tullessaan he havaitsivat, että isä oli saanut tiedon heidän odottamattomasta kotiinsaapumisestaan ja millä tavoin prinsessa oli äkkiä parannettu. Sulttaani otti heidät ilomielin vastaan ja syleili heitä hyvin riemuissaan sekä heidän paluustaan että veljentyttärensä ihmeellisestä toipumisesta, vaikka lääkärit jo olivat luopuneet toivosta. Tavallisten tervehdysten jälkeen kukin prinssi esitti tuomansa harvinaisen esineen, Hussain ihmemattonsa, Ali kaukoputkensa ja Ahmed taikaomenansa. Ja kun jokainen oli ylistänyt lahjaansa ja antanut sen sulttaanille, he pyysivät häntä ratkaisemaan heidän kohtalonsa ja julistamaan, kenelle heistä hän lupauksensa mukaan antaisi Nurunnihar-prinsessan.

Kuultuaan mitä prinsseillä oli sanottavaa Intian sulttaani oli jonkin aikaa vaiti miettien vastaustaan. Vihdoin hän lausui sangen järkevästi:

— Ratkaisisin asian jonkun hyväksi, lapseni, jos voisin tehdä sen oikeudenmukaisesti. Mutta voinko minä? Totta kyllä, Ahmed, että prinsessa saa kiittää merkillistä omenaasi parantumisestaan, mutta salli minun kysyä, olisiko siitä ollut hänelle paljoa apua, ellet Alin putkesta olisi nähnyt hänen vaaraansa ja ellei Hussainin matto olisi ajoissa lennättänyt sinua lemmittysi luo? Tähystysputkesi, Ali, ilmoitti sinulle ja veljillesi, että olitte kadottamaisillanne prinsessan, ja sikäli hän on suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle. Sinun täytyy kuitenkin myöntää, että pelkkä tieto hänen sairaudestaan ei olisi mitään hyödyttänyt ilman keinotekoista omenaa ja ihmeellistä mattoa. Ja sinulle, Hussain, sanon, että prinsessa olisi kovin kiittämätön, ellei tunnustaisi mattosi arvoa, joka oli niin välttämätön hänen parantumisensa välineenä. Mutta ajattele, miten vähän siitä olisi ollut apua, ellet Alin putken välityksellä olisi saanut tietoa tytön sairaudesta ja ellei Ahmed olisi käyttänyt omenaansa. Kun ei siis matto eikä norsunluinen putki enempää kuin taikaomenakaan ole arvioitava mitenkään toisiaan tärkeämmäksi, en voi antaa prinsessaa kenellekään teistä. Ainoa tulos, jonka olette matkoillanne saavuttaneet, on se kunnia että olette yhtäläisesti olleet apuna Nurunniharin parantamisessa. Näin ollen minun täytyy tietenkin ryhtyä muihin keinoihin ratkaistakseni asian oikeudenmukaisesti, ja koska tässä vielä on riittävästi aikaa iltaan, teen sen tänään. Menkää jokainen noutamaan jousi ja nuoli ja lähtekää hevosten harjoituskentälle. Minäkin tulen pian sinne ja annan prinsessa Nurunniharin sille joka ampuu kauimmaksi.

Prinsseillä ei ollut mitään sulttaanin päätöstä vastaan. Kun isä lähetti heidät luotaan, jokainen hankki jousen ja nuolen, ja he lähtivät suuren väkijoukon seuraamina määräpaikalle.

Sulttaani ei odotuttanut heitä kauan. Heti hänen saavuttuaan prinssi Hussain otti vanhimpana veljeksistä jousensa ja laukaisi ensimmäiseksi. Ali-prinssi ampui hänen jälkeensä ja paljon etäämmälle. Ahmed-prinssi ampui viimeisenä. Sattui vain niin, että kukaan ei nähnyt mihin hänen vasamansa putosi, ja vaikka sekä hän itse että kaikki katselijat etsivät, sitä ei löydetty. Uskottiin kylläkin, että hän oli lennättänyt nuolensa kauimmaksi, mutta kun sitä ei löytynyt, sulttaani ratkaisi asian Ali-prinssin hyväksi ja käski ryhtyä valmistuksiin häitä varten, jotka vietettiin hyvin komeasti muutamaa päivää myöhemmin.

Hussain-prinssi ei halunnut kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Hän ei voinut sietää, että prinsessa Nurunnihar joutui Ali-prinssin puolisoksi. Ali ei hänen mielestään ansainnut paremmin tai rakastanut enemmän tyttöä kuin hän itse. Sanalla sanoen, hänen murheensa oli niin ääretön, että hän lähti hovista ja luopui kaikista oikeuksistaan kruunuun ja rupesi kuuluisan sheikin opastettavaksi, joka hurskaalla ja mallikelpoisella elämällään oli saavuttanut suuren maineen.

Samasta syystä ei Ahmed-prinssikään ollut saapuvilla Ali-prinssin ja prinsessa Nurunniharin häissä. Hän ei kuitenkaan paennut maailmaa kuten vanhin veli. Kun hän ei voinut käsittää mihin nuoli oli lentänyt hän päätti etsiä sitä, jotta hänen ei tarvitsisi nuhdella itseään mistään. Niinpä hän meni paikalle, josta Hussainin ja Alin nuolet oli poimittu, kulki siitä suoraan eteenpäin ja silmäili huolellisesti puolelle ja toiselle. Hän joutui vihdoin niin kauaksi että alkoi pelätä näkevänsä turhaa vaivaa, mutta ihmeellinen vaisto esti häntä pysähtymästä ennen kuin hän tuli jyrkkien teräväsärmäisten kallioiden juurelle jotka kokonaan sulkivat tien.

Suureksi kummastuksekseen hän havaitsi kallion vierustalla nuolen jonka tunsi omakseen. Varmaankaan, hän ajatteli, en minä eikä kukaan muukaan mies voisi lennättää vasamaansa näin kauaksi. Ehkäpä kohtalo korvatakseen sen mitä pidin elämäni suurimpana onnena on lohdutukseksi varannut minulle vielä suuremman siunauksen.

Siinä oli monta luolaa, ja prinssi astui yhteen niistä silmäillen ympärilleen ja havaitsi rautaportin, jonka pelkäsi olevan suljettu. Mutta kun sitä työnsi, se aukeni ja hänen edessään oli loivasti viettävä käytävä, jota pitkin hän kulki alaspäin nuoli kädessään. Ensin hän luuli tulevansa synkkään pimentoon mutta vähitellen alkoikin häämöttää valoa — aivan erilaista kuin päivänvalo, jonka hän oli jättänyt taakseen. Hän astui avaralle nelikulmaiselle kentälle ja näki uhkean palatsin. Samassa häntä vastaan tuli majesteettisen näköinen ja erinomaisen kaunis nainen komeasti puetun saattojoukon seuraamana.

Heti kun Ahmed huomasi naisen, hän tervehti kunnioittavasti, ja hänet nähdessään tenhotar sanoi: — Astu lähemmäksi, prinssi Ahmed, olet tervetullut!

Ahmed-prinssi ihmetteli kuullessaan itseään puhuteltavan nimeltä. Hän kumarsi syvään ja seurasi suureen saliin. Nainen istuutui sohvalle ja pyysi prinssiä asettumaan viereensä. Sitten nainen sanoi: — Ihmettelet, että tunnen sinut. Mutta tiedäthän koraanista, että maailmassa asuu henkiä samoin kuin ihmisiäkin. Olen erään voimakkaan hengen tytär, ja nimeni on Peri-Banu. Olen hyvin selvillä rakkaudestasi ja matkastasi, koska itse tarjosin myytäväksi Samarkandissa ostamasi keinotekoisen omenan, maton jonka Hussain-prinssi osti Bisnagarista ja kaukoputken jonka Ali-prinssi toi Shirazista. Tämä riittää ilmaisemaan sinulle, että elämänvaiheesi eivät ole minulle tuntemattomat. Sinä ansaitsisit mielelläsi onnellisemman kohtalon kuin voittaa Nurunnihar-prinsessaan omaksesi. Ja jotta saavuttaisit sen, kuljetin nuolesi paikkaan josta sen löysit. Omassa vallassasi on käyttää sinulle tarjoutuvaa suosiollista tilaisuutta onneen.

Ahmed ei vastannut selitykseen mitään, vaan kumartui suutelemaan keijukaisen viitan lievettä. Mutta peeri ei tahtonut sallia sitä, vaan ojensi kätensä. Prinssi painoi siihen tuhat suudelmaa ja puristi sitä tiukasti omassaan.

— No, prinssi Ahmed, keijukainen sanoi, — tahdotko vannoa minulle uskollisuutta, kuten minä vannon sinulle?

— Mielelläni, rakas peeri, prinssi vastasi riemusta haltioituneena, — mikäpä olisi minulle onnellisempaa iloa?

— Sitten, keijukainen lausui, — olet aviomieheni, ja minä olen sinun vaimosi. Keijukaisavioliittojamme ei vahvisteta millään juhlamenoilla, ja kuitenkin ne ovat purkamattomampia kuin ihmisten kesken kaikkine muodollisuuksineen solmitut liitot.

Peri-Banu saatteli prinssi Ahmedia ympäri palatsiaan, jossa prinssi näki paljon ihastuttavia ja suuria kalleuksia. Keijukainen vei sulhasensa muhkeaan saliin, johon oli keijukaisen käskystä katettu upea hääateria. Prinssi ihmetteli ruokalajien moninaisuutta ja herkullisuutta. Monet niistä olivat hänelle aivan tuntemattomia. Heidän syödessään kuului soiton säveliä, ja kun jälkiruoka oli nautittu, saapui joukko keijukaisia ja henkiä jotka tanssivat heidän edessään. Jokaiseksi päiväksi varattiin uusia huvituksia, toinen toistaan hurmaavampia. Sillä peerin tarkoituksena ei ollut ainoastaan antaa prinssille vakuuttavia todistuksia lempensä vilpittömyydestä, vaan myös osoittaa hänelle, ettei hän voinut isänsä hovissa löytää mitään täällä nauttimaansa onneen verrattavaa, ja siten kiinnittää hänet kokonaan itseensä. Keijukainen onnistuikin täydellisesti yrityksessään.

Kun kuusi kuukautta oli kulunut, prinssi Ahmed, joka rakasti ja kunnioitti isäänsä, tunsi suurta halua tietää kuinka sulttaani voi. Hän mainitsi toivomuksestaan Peri-Banulle, joka pelkäsi, että se oli nuoren miehen verukkeita jättääkseen hänet, ja pyysi häntä karkottamaan mielestään kaikki ajatukset pääkaupungissa käynnistä.

— Kuningattareni, prinssi vastasi, — koska et suostu toivomukseeni kiellän itseltäni sen ilon. Ei ole mitään mihin en alistuisi sinua miellyttääkseni.

Sanat viehättivät suuresti keijukaista. Prinssi oli kuitenkin huolissaan, peläten että isä luulisi häntä kuolleeksi.

Kuten prinssi oli arvannutkin, Intian sulttaani tunsi Ali-prinssin ja ihanan Nurunniharin häiden johdosta pidetyissä juhlissakin katkeraa surua molempien muiden poikiensa poissaolosta. Ennen pitkää hän kuitenkin kuuli Hussainin päättäneen hylätä maailman ja sai tietää minne prinssi oli vetäytynyt. Hän käski etsiä uutterammin Ahmedia ja toimitti lähettejä kaikkiin valtakuntansa maakuntiin ilmoittamaan maaherroille, että heidän oli pysäytettävä prinssi ja pakotettava hänet palaamaan hoviin. Mutta kaikki hänen puuhansa jäivät tuloksettomiksi, ja hänen murheensa vain eneni päivä päivältä. Hän neuvotteli suurvisiirinsä kanssa ja sanoi: — Visiiri, sinä tiedät, että aina rakastin Ahmedia enemmän kuin muita poikiani. Suruni on niin raskas että uuvun sen alle, jollet sääli minua. Pyydän sinulta apua ja neuvoa.

Miettiessään kuinka voisi edes jokin verran lohduttaa hallitsijaansa suurvisiiri muisti loihtijattaren josta oli kuullut ihmeitä ja ehdotti, että hänet noudettaisiin hoviin. Sulttaani suostui, ja velho tuotiin hänen puheilleen.

Sulttaani sanoi velholle: — Kykenetkö taitosi ja salatietojesi avulla ilmoittamaan minulle mihin prinssi Ahmed on joutunut? Jos hän on elossa, missä hän on? Ja voinko koskaan toivoa näkeväni hänet jälleen?

Velho virkkoi: — Minun on mahdotonta heti vastata teidän majesteettinne kysymyksiin, mutta jos minulle suodaan aikaa huomiseen, koetan ottaa asiasta selvän.

Sulttaani myönsi hänelle aikaa ja lupasi auliisti palkita hänet.

Noitavaimo palasi seuraavana päivänä ja sanoi: — Armollinen sulttaani! Olen kyennyt vain toteamaan, että prinssi Ahmed on elossa, mutta hänen olinpaikastaan en voi saada selkoa.

Intian sulttaanin täytyi tyytyä vastaukseen, joka jätti hänet yhtä levottomaksi prinssin tilasta kuin ennenkin.

Prinssi Ahmed ei enää pyytänyt keijukaiselta, että tämä sallisi hänen lähteä isäänsä tapaamaan, mutta usein hän jutteli sulttaanista puolisolleen, joka havaitsi hänen mieltään kalvavan kaipuun. Eräänä päivänä keijukainen sanoi hänelle: Prinssi, koska nyt olen vakuuttunut uskollisesta rakkaudestasi, myönnän sinulle anomasi luvan sillä ehdolla, että vannot palaavasi pian. Salli minun hiukan neuvoa sinua: älä ilmoita isällesi avioliittoamme, älä mainitse kuka olen äläkä ilmaise olinpaikkaamme. Pyydä häntä tyytymään tietoon, että olet onnellinen ja että vierailusi ainoana tarkoituksena on rauhoittaa häntä ja poistaa häneltä huoli kohtalostasi.

Prinssi Ahmed oli hyvin mielissään ja lähti kahdenkymmenen ratsastajan saattamana matkaan uljaalla, upeasti satuloidulla oriilla, joka oli niin kaunis eläin, että Intian sulttaanin talleissa tuskin oli sille vertaa. Isän pääkaupunkiin ei ollut pitkää matkaa. Ahmed-prinssin saapuessa kansa otti hänet riemuhuudoin vastaan ja saattoi joukolla palatsiin. Sulttaani syleili häntä hyvin iloissaan, samalla valittaen isällisen hellästi surua, jonka pojan pitkä poissaolo oli hänelle tuottanut.

— Rakas isä, Ahmed-prinssi vastasi, — kun nuoleni oli niin salaperäisesti hävinnyt, halusin löytää sen ja palasin yksinäni kentälle ja jatkoin etsintääni. Hain tyystin siltä kohtaa, josta Hussainin ja Alin nuolet löydettiin ja johon arvelin omanikin pudonneen, mutta etsintäni oli turha. Kuljin tunnin verran suoraan kenttää pitkin, mutta en löytänyt mitään. Olin juuri luopumaisillani etsinnästä, kun havaitsin vastoin tahtoani etääntyväni yhä kauemmaksi. Kuljettuani kaksi peninkulmaa ja saavuttuani siihen paikkaan, missä kalliot ovat kentän rajana, näin nuolen. Riensin ottamaan sen ja tunsin sen omaksi ampumakseni. Silloin käsitin, että ratkaisu oli ollut virheellinen ja että jokin voima toimi hyväkseni. Mutta pyydän sinua olemaan vihastumatta, vaikka en ilmaise salaisuutta, ja toivon sinulle riittävän, että omasta suustani kuulet minun olevan onnellinen ja kohtalooni tyytyväinen. Minua vaivasi suru siitä, että tietämättömyys kohtalostani tuottaisi sinulle kärsimystä, ja pyydän, että silloin tällöin sallit minun käydä tervehtimässä itseäsi.

— Poikani, sulttaani virkkoi, — en tahdo enempää urkkia salaisuuksiasi. Sinun läsnäolosi on palauttanut minulle ilon jota en ole tuntenut pitkään aikaan, ja olet aina tervetullut, milloin vain voit luokseni saapua.

Ahmed-prinssi viipyi kolme päivää isänsä hovissa ja palasi neljäntenä keijukaispuolisonsa luo, joka otti hänet sydämellisesti iloiten vastaan.

Kun prinssi Ahmedin palaamisesta oli kulunut kuukausi, keijukainen sanoi: — Etkö muista isällesi antamaasi lupausta? Sinun ei mielestäni tulisi odotuttaa häntä kauemmin. Lähde huomenna hänen luokseen vierailulle ja käy tästä lähtien kerran kuussa, minulta kysymättä tai myöntymystäni odottamatta. Suostun kernaasti sellaiseen järjestelyyn.

Ahmed-prinssi lähti seuraavana aamuna samojen saattajien kanssa, mutta vielä upeammin valjain ja loistavammin pukeutuneena, ja isä otti hänet yhtä iloiten ja mielihyvin vastaan. Monina kuukausina perätysten hän jatkoi säännöllisesti vierailujaan ja aina entistä komeampana ja loistavammin saattuein.

Vihdoin sulttaanin suosikit, jotka Ahmed-prinssin muhkeasta esiintymisestä päättelivät hänen olevan perin mahtava koettivat herättää isässä kateutta ja epäluuloa poikaansa kohtaan. He selittivät, että tavallinen varovaisuus vaati ottamaan selkoa mihin prinssi oli sijoittunut ja kuinka hänellä oli varaa elää niin upeasti, koska hänen tarpeisiinsa ei ollut määrätty mitään rahoja. Hän saapui hoviin vain ikään kuin solvatakseen sulttaania ja ehkä tavoitteli kansan suosiota syöstäkseen isänsä valtaistuimelta. Sanojensa tueksi he esittivät monta viekasta väitettä lisäten: — Niin voimakas naapuri on vaarallinen. Sillä varmaankin hän asuu lähellä, koska eivät hevoset enempää kuin miehetkään näytä matkasta rasittuneilta.

Kun suosikit olivat lopettaneet vihjailunsa, sulttaani sanoi: — En usko, että poikani Ahmed on niin häijy kuin tahdotte uskotella minulle. Olen teille kuitenkin kiitollinen neuvostanne ja uskon sen johtuvan hyvästä tarkoituksesta ja alamaisesta uskollisuudesta minua kohtaan.

Intian sulttaani puhui näin, jotta hänen suosikkinsa eivät huomaisi minkä vaikutuksen heidän vihjauksensa häneen tekivät. Ne hälyttivät hänet kuitenkin niin pahasti, että hän päätti käskeä pitää silmällä prinssi Ahmedia. Sitä varten hän kutsutti noitavaimon, joka tuotiin salaovesta hänen yksityiskammioonsa.

— Poikani Ahmed, sulttaani sanoi, — käy joka kuukausi hovissani, mutta en voi saada tietoa hänen oleskelupaikastaan enkä halua pakottaa häntä ilmoittamaan salaisuuttaan. Hän on parhaillaan luonani ja lähtee tavallisesti sanomatta hyvästiä minulle tai kellekään hovissani. Sinun on pidettävä häntä silmällä keksiäksesi mihin hän menee ja ilmoitettava minulle.

Velho lähti sulttaanin luota. Hän tiesi paikan mistä Ahmed-prinssi oli löytänyt nuolensa, meni heti sinne ja lymysi kallioiden lomaan.

Prinssi Ahmed lähti seuraavana aamuna päivänkoitteessa palatsista kuten tavallista, sanomatta hyvästiä sulttaanille tai kellekään hovilaisista. Velho vaani häntä, kunnes hän äkkiä hävisi kallioihin. Niiden jyrkkyys oli ylipääsemättömänä esteenä sekä ratsumiehille että jalkaisin kulkijoille, ja siitä velho päätteli, että prinssi meni joko johonkin luolaan tai maanalaiseen holviin, henkien ja keijukaisten asuinpaikkaan. Kun hän arveli prinssin saattueineen ehtineen kyllin etäälle, asuivatpa sitten missä lymypaikassa tahansa, hän tuli esille piilostaan ja tutki onkaloa johon oli nähnyt heidän häviävän, mutta ei voinut löytää mitään jälkeä. Havaittuaan että enempi etsiskely oli turhaa velho palasi sulttaanin luo.

— Vaikka yritykseni tällä kertaa raukesi tyhjiin, hän sanoi, — toivon onnistuvani ennen pitkää.

Sulttaani oli mielissään ja virkkoi: — Tee niin kuin hyväksi näet.

Rohkaistakseen velhoa itsevaltias lahjoitti hänelle kallisarvoisen timantin sanoen, että se oli vain käsiraha runsaasta palkkiosta, jonka hän saisi sitten, kun oli toimittanut tärkeän tehtävän.

Paria päivää ennen prinssin seuraavaa vierailua velho meni kallion juurelle, mihin oli nähnyt prinssin seuralaisineen häviävän, ja odotti siellä pannakseen suunnitelmansa täytäntöön.

Kun prinssi Ahmed saapui, hän näki eukon virumassa maassa voihkien ja valittaen, että oli aivan avuttomana. Prinssin kävi häntä sääliksi, hän käänsi ratsunsa ja sanoi: — Hyvä vaimo, apu ei ole niin kaukana kuin luulet. Hoivaan sinua ja toimitan sinut paikkaan, jossa sinusta pidetään kaikkea mahdollista huolta ja jossa kyllä nopeasti toivut. Nouse, ja ottakoon joku seuralaisistani sinut taakseen satulaan.

Nämä sanat kuullessaan velho, joka oli tekeytynyt sairaaksi vain ottaakseen selkoa prinssin asuinpaikasta, oli ponnistelevinaan noustakseen, mikä hänelle taudin ankaruuden vuoksi muka kuitenkin oli mahdotonta. Kaksi prinssin saattajista astui ratsuiltaan, auttoi hänet seisaalle ja nosti hänet erään toverinsa hevosen selkään ratsastajan taakse. Prinssi kääntyi takaisin rautaportille ja ulkopihaan tultuaan lähetti kutsumaan Peri-Banua. Keijukainen saapui kiireesti, ja prinssi sanoi hänelle: — Prinsessani, toivon että säälisit ja hoivaisit tätä vaimorukkaa. Tapasin hänet tuollaisessa tilassa ja lupasin hänelle tarpeellista apua. Suosittelen häntä huollettavaksesi ja olen varma ettet hylkää häntä.

Keijukainen silmäili tarkasti sairaaksi tekeytynyttä akkaa prinssin jutellessa ja käski kahden seuranaisensa ottaa hänet miehiltä, jotka häntä tukivat, viedä erääseen palatsin suojaan ja pitää hänestä yhtä hyvää huolta kuin pitäisivät omasta emännästään.

Sillä välin kun molemmat naiset panivat täytäntöön keijukaisen käskyjä, tämä astui Ahmed-prinssin luo ja kuiskasi hänen korvaansa: — Prinssini, tuo nainen ei ole sairas, hän vain teeskentelee. Ellen suuresti erehdy, hänet on lähetetty tänne varta vasten tuottamaan sinulle suurta ikävyyttä. Mutta älä ole huolissasi. Pelastan sinut kaikista ansoista, joita sinulle viritetään. Jatka vain matkaasi.

Keijukaisen sanat eivät säikäyttäneet prinssi Ahmedia. — Rakas puolisoni, hän lausui, — koska en muista milloinkaan tehneeni tai edes aikoneeni tehdä pahaa kenellekään, en voi uskoa että kukaan tahtoisi vahingoittaa minua. Mutta jos niinkin olisi, en silti lakkaa tekemästä hyvää, milloin vain saan siihen tilaisuuden. Näin sanoen hän jätti hyvästi keijukaiselle ja lähti jälleen matkalle isänsä pääkaupunkiin, jonne pian saapuikin. Sulttaani otti hänet entiseen tapaan vastaan ja koetti parhaansa mukaan salata levottomuutta jonka hänen suosikkinsa vihjaukset olivat hänessä herättäneet.

Sillä välin ne kaksi naista, joille Peri-Banu oli antanut määräyksensä, toimittivat velhon upeaan, kalliisti sisustettuun huoneeseen. Kun he olivat hoivanneet hänet vuoteeseen, toinen naisista meni ulos ja palasi pian nesteellä täytetty posliinikuppi kädessään tarjoten juomaa velholle toisen auttaessa häntä istualleen. — Juo tämä, hoitajatar sanoi, — se on leijonalähteen vettä ja varmasti tepsivä lääke kuumeita vastaan. Havaitset sen vaikutuksen ennen kuin tunti on kulunut.

Hoitajat jättivät hänet ja palasivat tunnin kuluttua, jolloin näkivät velhon sohvalla istumassa. Heti kun huoneen ovi avautui, noita huudahti: — Mikä ihmeellinen juoma! Se on parantanut minut, ja olen kärsimättömästi odottanut teitä pyytääkseni, että veisitte minut laupiaan emäntänne luo kiittääkseni häntä, koska tahtoisin aikaa hukkaamatta jatkaa matkaani.

Naiset saattoivat hänet useiden suojien kautta, kaikki komeampia kuin se missä hän oli maannut, isoon saliin, palatsin kalleimmin ja upeimmin sisustettuun huoneeseen.

Peri-Banu istui salissa täysipainoisesta kullasta valmistetulla, timantein, rubiinein ja tavattoman isoin helmin koristellulla valtaistuimellaan, ja hänen kummallakin puolellaan oli suuri joukko kauniita keijukaisia, kaikki rikkaasti puettuja. Tällaisen loiston nähdessään velho ei ainoastaan huikaistunut, vaan hämmästyi niin kovin, että hän langettuaan valtaistuimen eteen ei saanut sanaa suustaan kiittääkseen haltiatarta, kuten oli aikonut. Mutta Peri-Banu säästi häneltä vaivan sanoen: — Hyvä vaimo, olen iloinen että kykenet jatkamaan matkaasi. En tahdo viivyttää sinua. Mutta jos haluat nähdä palatsini, seuraa naisiani, he näyttävät sen sinulle.

Vanha velho, joka ei voinut eikä rohjennut lausua sanaakaan, lankesi vielä kerran maahan koskettaen otsallaan valtaistuimen portaalle levitettyä mattoa ja jätti hyvästi. Keijukaiset kuljettivat hänet samojen suojien läpi, jotka heidän emäntänsä oli näyttänyt Ahmed-prinssille tämän ensi kertaa saapuessa. Sen jälkeen he veivät hänet rautaportille, jonka läpi hän oli tullut sisälle, päästivät hänet ulos ja toivottivat onnellista matkaa.

Kun velho oli kulkenut lyhyen taipaleen, hän kääntyi tarkkaamaan ovea, jotta voisi tuntea sen, mutta turhaan. Se oli näet näkymätön hänelle ja kaikille muille naispuolisille. Sitä seikkaa lukuunottamatta hän oli hyvin tyytyväinen menestykseensä ja riensi viemään tietoja sulttaanille.

Pääkaupunkiin tultuaan hän hiipi kiertoteitse palatsin salaovelle, ja hänet päästettiin heti sulttaanin puheille. Hän kertoi hallitsijalle kuinka oli onnistunut hiipimään keijukaiskuningattaren palatsiin, ja kuvaili kaikki siellä näkemänsä ihmeet. Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi: — Vapisen ajatellessani onnettomuuksia, jotka voivat kohdata sulttaania, sillä kukapa takaa, ettei keijukainen yllytä prinssiä luonnottomaan yritykseen syöstä teidän majesteettinne valtaistuimelta ja anastaa Intian kruunu? Teidän majesteettinne tulisi mitä vakavimmin miettiä sitä.

Intian sulttaani oli ollut neuvottelussa suosikkiensa kanssa, kun hänelle ilmoitettiin velhon tulosta. Hän käski naisen seurata mukanaan heidän luokseen. Hän ilmoitti heille, mitä vaarallisia asioita oli kuullut. Eräs suosikeista sanoi: — Sellaista ehkäistäksenne teidän tulisi nyt, kun prinssi on vallassanne, käskeä vangita hänet. En kehota ottamaan häntä hengiltä, vaan vartioimaan häntä visusti.

Tätä neuvoa kaikki muut suosikit yksimielisesti kannattivat.

Velho pyysi sulttaanilta lupaa puhuakseen, ja kun se oli hänelle myönnetty, hän lausui. — Jos teidän majesteettinne vangituttaa prinssin, pitäisi teidän pidättää hänen seuralaisensakin. Mutta he ovat kaikki henkiä ja katoaisivat, koska heillä on kyky tehdä itsensä näkymättömiksi, ja lähtisivät heti haltiattaren luo ilmoittamaan prinssiä kohdanneesta loukkauksesta. Ja voiko otaksua, että peeri jättäisi kostamatta? Ettekö voi keksiä muuta keinoa, joka vastaisi tarkoitusta ja samalla olisi teille edullinen? Vedotkaa hänen pojanrakkauteensa. Ellei hän täytä pyyntöänne, teillä on syytä valituksiin häntä vastaan. Pyytäkää esimerkiksi, että prinssi hankkisi teille teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka kuitenkin olisi kyllin iso suojaamaan koko armeijanne. Jos hän hankkii teltan, voitte esittää muita samanlaisia pyyntöjä, kunnes hän vihdoin uupuu niiden täyttämisen tuottamaan vaikeuteen ja mahdottomuuteen.

Velhon lopetettua puheensa sulttaani kysyi suosikeiltaan, oliko heillä parempaa ehdotusta, ja kun he olivat vaiti, hän päätti noudattaa annettua neuvoa.

Prinssin saapuessa seuraavana päivänä isänsä luo tämä sanoi: — Poikani, sinulla on ollut onni saada aviopuolisoksesi keijukainen, joka on perin rikas ja hyvin rakkautesi arvoinen. Ja koska hän kuulemma on mahtava, haluaisin että pyytäisit häntä tekemään minulle suuren palveluksen. Tiedäthän kuinka paljon menoja minulle tuottaa telttojen hankkiminen armeijalleni joka kerta kun lähden sotaretkelle. Varmaankin voisit helposti hankkia keijukaiselta teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka ulottuisi koko sotajoukkoni yli. Epäilemättä tahdot tehdä sen minun hyväkseni.

Ahmed-prinssi joutui kovin hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Vihdoin hän lausui: — En tiedä millä tavoin tämä salaisuus on sinulle ilmaistu. En voi kieltää tietojesi todenperäisyyttä. Olen nainut keijukaisen, kuten sanot. Rakastan häntä ja olen varma hänen vastarakkaudestaan. Mutta en voi tietää, kuinka paljon vaikutusvaltaa minulla on häneen. Isän pyyntö on kuitenkin jokaiselle lapselle käsky. Ja vaikka teen sen hyvin vastahakoisesti, en laiminlyö esittää toivomustasi vaimolleni, joskaan en voi mennä takuuseen sen toteutumisesta. Jos en enää saa kunniaa käydä sinua tervehtimässä, se on merkki siitä etten ole onnistunut anomuksessani.

— Poikani, Intian sulttaani vastasi, — minua surettaisi, jos pyyntöni riistäisi minulta ilon tavata sinua, kuten tähän asti. Huomaan että et tiedä, kuinka vaimo on aina miehensä vallassa. Puolisosi rakkaus osoittautuisi perin heikoksi, jos hän mahtavan peerin asemassa kieltäytyisi täyttämästä esitettäväksesi antamaani pyyntöä.

Kaikki nämä selittelyt eivät voineet tyydyttää prinssi Ahmedia, vaan asia kiusasi häntä niin suuresti, että hän lähti hovista päivää aikaisemmin kuin hänellä oli tapana.

Hänen palattuaan kysyi keijukainen, jonka eteen hän aina ennen oli saapunut iloisin kasvoin, mikä oli syynä hänen selvästi muuttuneeseen ilmeeseensä. Mukautuen hänen hartaisiin pyyntöihinsä Ahmed tunnusti, että sulttaani oli saanut selville hänen olinpaikkansa salaisuuden ja tiesi hänen olevan naimisissa peerin kanssa, vaikka hän ei aavistanut millä keinoin isä oli hankkinut tiedot. Keijukainen muistutti hänelle vaimosta, jota hän oli auttanut, lisäten: — Mutta kaiketi täytyy olla vielä jotain muutakin, mikä tekee sinut noin alakuloiseksi… kerrohan toki!

Ahmed-prinssi vastasi: — Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan ja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään ja joka peittäisi koko hänen armeijansa.

— Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, — sulttaanin pyyntö on pikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia. Ole siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana, vaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa. Peri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle: — Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!

Hetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan voinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi sen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.

Kun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa isoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen hämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu nauroi. — Mitä, prinssi, hän huudahti, — luuletko minun tekevän sinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän virkkoi rahastonhoitajalleen, — mene pystyttämään teltta, jotta prinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.

Rahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi havaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa kuin hänen isällään oli.

— Kuten näet, keijukainen virkkoi, — teltta on isompi kuin mitä isäsi tarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua tai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta siihen silti käsin koskea.

Aarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi kuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen, ja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine saattajineen isänsä, sulttaanin, luo.

Intian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän otti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän joutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle laajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen kokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.

Sulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä ruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään keijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän käski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään hän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä enemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon kanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran leijonalähteen vettä.

Illalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja prinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä puhutteli häntä näillä sanoilla: — Poikani, ilmoitin sinulle jo, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi teltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun tulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että keijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi ja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin vakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että tahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle ehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää. Tee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan velvollisuus hellää isää kohtaan.

Prinssi Ahmed, joka luuli, että sulttaani olisi tyytynyt niin merkilliseen ja hyödylliseen lahjaan kuin hänen tuomansa teltta oli eikä enää olisi sälyttänyt hänelle muita hommia, joilla saattaisi suututtaa keijukaisen, oli kuin ukkosen lyömä uuden pyynnön kuullessaan. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: — Pyydän sinua, oi sulttaani, olemaan varma, ettei ole mitään mihin en ryhtyisi pidentääkseni elämääsi, mutta toivoisin, ettei siihen tarvittaisi vaimoni välitystä. Sen vuoksi en uskallakaan luvata tuovani sitä vettä. En voi muuta kuin vakuuttaa sinulle, että tahdon pyytää sitä häneltä, mutta se on minulle yhtä vastahakoista kuin teltankin pyytäminen oli.

Seuraavana aamuna Ahmed-prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi hänelle vilpittömästi kaikki mitä isän palatsissa oli tapahtunut ja lisäsi: — Kerron tämän sinulle, oi prinsessani, vain suorasukaisena selostuksena haastelustamme. Jätän omaan valtaasi, täytätkö vai hylkäätkö tämän uuden toivomuksen. Menettele aivan kuten tahdot.

— Ei, ei, keijukainen vastasi, — minä tyydytän hänet, ja olkoon velhon antama neuvo mikä tahansa (sillä nyt näen että isäsi kuuntelee hänen ohjauksiaan), niin hän ei saa aihetta syyttää sinua tai minua. Pyynnössä on paljon ilkeämielisyyttä, ja ymmärrät sen kyllä, kunhan kerron sinulle. Leijonalähde sijaitsee suuren linnan pihan keskellä, ja sinne vievää porttia vartioi neljä vihaista jalopeuraa, joista kaksi vuorotellen nukkuu toisen parin ollessa valveilla. Mutta älä anna sen säikyttää itseäsi. Hankin sinulle keinoja joiden avulla voit vaaratta kulkea niiden ohi.

Peri-Banu-keijukainen oli parhaillaan ompelutyössä, ja kun hänellä oli useita lankakeriä käsillä, hän otti yhden niistä, antoi sen Ahmed-prinssille ja virkkoi: — Ota ensiksi tämä kerä. Selitän sinulle kohta, miten sitä on käytettävä. Lisäksi sinulla täytyy olla kaksi hevosta: toisella ratsastat ja toista talutat. Jälkimmäisen selkään pitää kuormittaa neljään osaan jaettu lammas, joka on teurastettava tänään. Kolmanneksi sinun täytyy ottaa mukaasi minun antamani pullo veden noutamista varten. Lähde matkalle varhain huomenaamulla, ja kun olet ratsastanut rautaportista, viskaa lankakerä edellesi. Se kierii kunnes saavut linnan portille. Seuraa sitä, ja sen pysähdyttää näet avoinna olevasta portista ne neljä leijonaa. Valveilla olevat kaksi herättävät karjunnallaan nukkuvat pedot. Älä siitä säikähdä, vaan heitä niille kullekin lampaanneljännes, kannusta hevostasi ja karauta lähteelle. Täytä pullosi astumatta satulasta maahan ja palaa yhtä kiireesti. Leijonat ovat niin ahkerassa syömistouhussa, että päästävät sinut hätyyttämättä ohitseen.

Ahmed-prinssi lähti matkalle seuraavana aamuna keijukaisen määräämään aikaan ja noudatti tarkoin ohjeita. Linnan portille tultuaan hän jakoi lampaanneljännekset leijonille, ratsasti rohkeasti niiden välitse suihkulähteelle ja täytti pullonsa ja palasi turvallisesti. Päästyään lähelle porttia hän vilkaisi taakseen ja havaitessaan kahden leijonan tulevan perässään veti miekkansa tupesta ja valmistautui puolustautumaan. Ratsastaessaan eteenpäin hän näki toisen leijonan poikkeavan jonkin matkan päässä tiepuoleen ja päätään ravistaen ja häntäänsä heiluttaen osoittavan, että se ei mielinyt tehdä hänelle pahaa, vaan tahtoi ainoastaan kulkea hänen edellään toisen seuratessa hänen perässään. Prinssi työnsi siis miekkansa takaisin huotraan. Tällä tavoin hän saapui Intian pääkaupunkiin, eivätkä leijonat jättäneet häntä hetkeksikään ennen kuin olivat saattaneet hänet sulttaanin palatsin portille. Sitten ne palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, mutta säikyttivät pahasti asukkaita, jotka pakenivat tai lymysivät niitä välttääkseen, vaikka ne kävelivät lauhkeasti, minkäänlaista rajumielisyyttä ilmaisematta.

Joukko palatsin virkailijoita tuli prinssiä vastaan hänen astuessaan ratsultaan ja saattoi hänet sulttaanin huoneeseen, jossa tämä parhaillaan keskusteli suosikkiensa kanssa. Ahmed lähestyi valtaistuinta, laski pullon sulttaanin jalkojen juureen, suuteli jalkajakkaraa verhoavaa mattoa ja sanoi noustuaan: — Olen tuonut sinulle terveysvettä jota niin suuresti halusit, mutta samalla toivon sinulle niin hyvää vointia, että sinun ei koskaan tarvitse käyttää sitä.

Kun prinssi oli lopettanut puheensa, sulttaani käski hänen istuutua oikealle puolelleen ja sanoi: — Poikani, olen hyvin kiitollinen arvokkaasta lahjasta, mutta minulla on sinulta vielä jotakin pyydettävää. Sen jälkeen en enää vaadi mitään kuuliaisuutesi enkä sen vaikutusvallan nojalla, joka sinulla on vaimoosi. Pyydän että toisit minulle miehen joka ei ole puoltatoista jalkaa pitempi, jonka parta on kolmenkymmenen jalan mittainen, joka kantaa olallaan viidensadan naulan painoista rautakankea käyttäen sitä sauvanaan ja joka osaa puhua.

Seuraavana päivänä prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi isänsä uuden pyynnön sanoen pitävänsä sitä mahdottomampana kuin kahta ensimmäistä. En näet usko, hän lisäsi, — että moista miestä on tai voi olla koko maailmassa.

— Älä hätäänny, prinssi, keijukainen vastasi. — Antauduit tosiaan vaaraan noutaessasi isällesi leijonalähteen vettä, mutta mainitunlaisen miehen löytämisessä ei ole mitään vaaraa. Se on veljeni Saibar, joka ei ole ensinkään minun kaltaiseni, vaikka meillä oli sama isä. Hän on niin rajuluontoinen, että mikään ei voi estää häntä jättämästä verisiä jälkiä suuttumuksestaan, jos häntä vähänkin loukataan. Mutta toiselta puolen hän on aulis tekemään kaikki mitä häneltä vain pyydetään. Lähetän noutamaan hänet, mutta varo, ettet säikähdä hänen perin omituista ulkonäköään.

— Mitä, kuningattareni, Ahmed-prinssi huudahti, — sanotko että Saibar on veljesi? Olkoon hän kuinka ruma ja rujo tahansa, rakastan ja kunnioitan häntä lähimpänä sukulaisenani.

Keijukainen käski sytyttää tulen kultaiseen kuumennusastiaan ja asettaa sen palatsinsa pylväskäytävään. Hän otti suitsutetta ja viskasi sen valkeaan, ja siitä kohosi paksu savupilvi.

Hetkistä myöhemmin peeri sanoi puolisolleen Ahmedille: — Prinssi, tuolla tulee veljeni. Näetkö hänet?

Prinssi havaitsi heti Saibarin, joka katseli häntä hurjin silmin. Saibar kysyi Peri-Banulta, kuka prinssi oli. Keijukainen vastasi: — Hän on aviopuolisoni, veli hyvä. Hänen nimensä on Ahmed, hän on Intian sulttaanin poika, ja hänen tähtensä olen nyt katsonut hyväksi kutsua sinut.

Nämä sanat kuultuaan Saibar katsahti prinssi Ahmediin suopein silmin, mikä ei kuitenkaan lieventänyt hänen hurjaa ja kesytöntä ilmettään ja lausui: — Minulle riittää, että hän on aviomiehesi. Olen valmis tekemään hänen puolestaan mitä ikänä hän tahtoo.

— Hänen isänsä, sulttaani Peri-Banu vastasi, — on utelias näkemään sinut, ja haluan, että sallit prinssin opastaa itsesi sulttaanin hoviin.

— Hänen tarvitsee vain näyttää tietä, minä kyllä seuraan, Saibar sanoi.

Seuraavana aamuna Saibar lähti prinssi Ahmedin kera matkalle sulttaanin luo. Kun he tulivat pääkaupungin portille, kansa juoksi Saibarin nähdessään heti piiloon myymälöihinsä ja huoneisiinsa sulkien ovet jäljessään, kun taas toiset lähtivät juoksemaan pakoon ja säikäyttivät kauhullaan kaikki vastaantulijatkin, jotka kääntyivät tieltään eivätkä joutaneet katsahtamaan taakseenkaan. Saibar ja Ahmed-prinssi tapasivat kaikki kadut ja torit autioina, kunnes saapuivat palatsiin, jossa portinvartijat eivät suinkaan ryhtyneet Saibaria pysäyttämään, vaan pötkivät pakoon hekin, niin että prinssi saapui kääpiön kera mitään vastusta kohtaamatta suureen neuvostosaliin, jossa korokkeellaan istuvalla sulttaanilla oli paraillaan virallinen vastaanotto.

Esittelyä odottamatta Saibar astui valtaistuimen eteen ja puhutteli sulttaania: — Olet haetuttanut minut luoksesi. Mitä asiaa sinulla on?

Sulttaani käänsi päänsä sivulle välttääkseen moisen kauhean olennon näkemistä. Saibar kimmastui niin tylystä vastaanotosta, että kohotti heti rautatankonsa ja ruhjaisi sillä sulttaania päähän, siten tappaen hänet ennen kuin Ahmed-prinssi ehti väliin. Sitten Saibar nuiji hengiltä kaikki suosikit jotka olivat antaneet sulttaanille häijyjä neuvoja, mutta säästi suurvisiirin joka oli rehellinen mies. Kun hirveä teloitus oli toimeenpantu, Saibar tuli neuvostohuoneesta palatsin pihalle rautakanki olallaan ja katsahtaen suurvisiiriin sanoi: — Tiedän että täällä on velho, joka on ollut pahempi vihollinen lankomiehelleni kuin kaikki kurittamani viheliäiset liehakoitsijat. Tuotakoon hänet heti tänne.

Suurvisiiri lähetti viipymättä noutamaan noidan, ja niin pian kuin hänet tuotiin, Saibar iski hänet rautakangellaan kuoliaaksi.

Sen jälkeen hän sanoi: — Menettelen koko kaupungin kanssa samalla tavalla, jollei lankoani, prinssi Ahmedia, heti tunnusteta Intian sulttaaniksi. Kaikki läsnäolijat kaiuttivat ilmaa moneen kertaan huutamalla: — Eläköön sulttaani Ahmed!

Saibar puetti hänet kuninkaalliseen purppuraan, korotti hänet valtaistuimelle ja kun oli pakottanut koko kansan vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, palasi sisarensa Peri-Banun luo, jonka saattoi hyvin loisteliaasti pääkaupunkiin ja vaati tunnustamaan Intian sulttaanittareksi.

Ali-prinssille ja prinsessa Nurunniharille annettiin laaja maakunta pääkaupunkeineen, ja siellä he viettivät lopun ikänsä. Nuoren sulttaanin lähetti kävi ilmoittamassa tapahtuneesta muutoksesta Hussainille ja tarjoamassa hänelle jonkin maakunnan, minkä itse tahtoisi valita. Mutta Hussain-prinssi piti itseään niin onnellisena yksinäisyydessään, että pyysi vain kiittämään veljeään tämän ystävällisestä ehdotuksesta ja vakuuttamaan hänelle alamaisuuttaan, mutta samalla ilmoittamaan ettei hän toivonut mitään muuta suosiota kuin saada jatkaa erakkoelämää, jonka oli itselleen valinnut.

Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä

Eräässä kaupungissa Persiassa eli kaksi veljestä. Toisen nimi oli Kassim ja toisen Ali Baba. Heidän isänsä oli jättänyt heille tuskin mitään perinnöksi. Kassim nai varakkaan vaimon, menestyi maailmassa, ja hänestä tuli kuuluisa kauppias. Ali Baba taas nai yhtä köyhän kuin itsekin oli ja elätti itseään ja perhettään hakkaamalla puita, joita hän kolmella aasilla kuljetti kaupunkiin myytäviksi.

Eräänä päivänä metsässä ollessaan Ali huomasi etäällä ison tomupilven, joka näkyi lähenevän. Hän tarkkasi sitä hyvin huolellisesti ja erotti joukon ratsastajia.

Peläten näiden olevan rosvoja hän jätti aasinsa ja kiipesi puuhun. Lymypaikastaan hän saattoi katsella kaikkea turvallisesti.

Joukkueessa oli neljäkymmentä miestä, kaikki uljaiden ratsujen selässä. Saavuttuaan paikalle he astuivat alas satulasta, köyttivät hevosensa puihin ja antoivat niille apetta. Sitten he irrottivat satulapussinsa, jotka näyttivät hyvin raskailta, paiskasivat ne hartioilleen ja seurasivat johtajaansa Ali Baban lymypaikan lähellä olevan kallion luo. Sen seinustalle päästyään päällikkö lausui kovalla äänellä: — Sesam aukene! Heti kun hän oli virkkanut nämä sanat, kalliosta avautui ovi, ja annettuaan joukkonsa astua edellään sisään hän seurasi miehiä luolaan, jolloin ovi lensi itsestään kiinni jälleen.

Vaikka rosvot viipyivät kotvan aikaa kallion sisällä, Ali Baba ei uskaltanut hievahtaa ennen kuin he jälleen olivat tulleet peräkanaa ulos ja karauttaneet pois hänen näkyvistään. Ajatellen että mitään vaaraa ei enää ollut Ali Baba kapusi alas puusta, meni ovelle ja sanoi: — Sesam aukene! kuten oli kuullut rosvopäällikön lausuvan. Ja ovi ponnahti heti auki.

Ali Baba, joka odotti tulevansa pimeään synkkään luolaan, näki ihmeekseen hyvin valaistun avaran holvin, johon virtasi valoa kallion katossa olevasta reiästä. Hän löysi suuren varaston kaikenlaista tavaraa: kallisarvoisia silkkimyttyjä, kirjokankaita ja uhkeita mattoja ladottuina toistensa päälle, kulta- ja hopeaharkkoja kasoittain ja monta säkillistä rahaa. Kaikki nämä rikkaudet nähdessään hän arveli, että luolassa varmaan oli pitkät ajat isännöinyt ryöväreitä, jotka olivat seuranneet toisiaan sukupolvesta toiseen.

Ali Baba kuormitti aasinsa kultarahoilla, peitti säkit risuilla ja palasi kotiin. Päästyään onnellisesti asuntonsa ovelle hän tyhjensi kullan vaimonsa nähden, joka huikaistui sen kirkkaudesta. Ali Baba kertoi hänelle kaikki ja varoitti häntä kaikin mokomin pitämään asian salassa.

Vaimo iloitsi heidän hyvästä onnestaan ja halusi laskea kullan kolikko kolikolta. — Vaimo, Ali Baba sanoi, et tiedä mihin yritykseen ryhdyt, kun tahdot laskea rahat. Et suoriudu urakasta koskaan. Kaivan kuopan ja kätken kullan maahan. Nyt ei ole hukattava aikaa.

— Olet oikeassa, ukkoseni, vaimo vastasi, — mutta ottakaamme sentään edes osapuilleen selvä aarteemme suuruudesta. Menen lainaamaan pienen mitan ja mittaan rahat, sillä välin kun sinä kaivat kuopan.

Vaimo riensi lankonsa Kassimin luo, joka asui aivan lähellä, ja kääntyen hänen vaimonsa puoleen pyysi tätä lainaamaan mitan vähäksi aikaa. Toinen antoi mitan, mutta tietäen Ali Baban köyhyyden hän oli utelias ja halusi urkkia, minkälaista viljaa hänen vaimonsa mittasi. Sen vuoksi hän hiersi viekkaasti hiukan talia mitan pohjaan ja toi sen sukulaiselleen pyytäen anteeksi että oli niin kauan odotuttanut, kun ei voinut astiaa pikemmin löytää.

Ali Baban vaimo palasi kotiin ja täytti kultakasasta mitallisen toiseen läjään, kunnes kaikki oli mitattu. Suureksi mielihyväkseen hän havaitsi, että siitä tuli aika monta mitallista, ja meni sitten miehensä luo, joka oli saanut kuopan melkein valmiiksi. Sillä aikaa kun Ali Baba hautasi kulta-aarretta, vaimo vei mitan takaisin lankonsa taloon, osoittaakseen olevansa rehti ja täsmällinen. Hän ei huomannut, että yksi kultaraha oli tarttunut pohjaan. — Sisar, hän sanoi antaessaan mitan takaisin, — näet etten ole pitänyt lainattua kauan. Lausun sinulle sulimmat kiitokset ystävällisyydestäsi.

Heti kun Ali Baban vaimo oli lähtenyt, Kassimin eukko vilkaisi mitan pohjaan ja havaitsi sanomattomaksi kummastuksekseen, että sen uurteeseen oli tarttunut kultaraha. Kateus heräsi heti hänen povessaan. — Mitä! hän ihmetteli, — onko Ali Baballa niin runsaasti kultaa että sitä täytyy oikein mitata?

Kun Kassim tuli kotiin, vaimo sanoi hänelle: — Tiedän että pidät itseäsi varakkaana miehenä, mutta siinä sinä erehdyt pahoin. Ali Baba on äärettömästi rikkaampi sinua. Hän ei laske rahojaan, vaan mittaa niitä.

Kassim pyysi häntä selittämään tämän arvoituksen, ja vaimo näytti hänelle kolikon, joka oli niin vanha, että he eivät saaneet selville kenen ruhtinaan hallituskaudella se oli lyöty.

Myös Kassimin kävi kateeksi tämän kuullessaan ja hän nukkui yönsä niin huonosti, että nousi aamulla varhain ja meni veljensä luo.

— Ali Baba, hän sanoi, — sinä olet olevinasi kurjan köyhä ja kuitenkin mittaat kultaa. Vaimoni löysi tämän lainaamasi mitan pohjalta.

Ali Baba huomasi että Kassim ja tämän vaimo olivat hänen oman vaimonsa hupsuuden vuoksi saaneet tietää sen mitä heillä oli niin suuri syy pitää salassa. Mutta eihän asia enää ollut autettavissa. Sen vuoksi hän osoittamatta kummastusta tai hämminkiä tunnusti kaikki ja lupasi veljelle osan aarteistaan, jos tämä pitäisi kielensä kurissa. — Niinpä kai, Kassim vastasi korskeasti, — mutta minun täytyy tarkoin tietää missä aarreaitta on ja kuinka voin itse käydä siellä milloin haluan. Muutoin menen antamaan sinut ilmi, ja silloin et saa enää enempää, vaan menetät jo hankkimasikin kullan ja minulle maksetaan osuus ilmoituspalkkioksi.

Ali Baba kertoi kaikki mitä hän halusi tietää ja ilmoitti sanatkin joiden avulla luolaan pääsi.

Kassim nousi seuraavana aamuna aikaisin ennen päivänkoittoa ja lähti metsään ajaen kymmentä muulia. Niiden selkään hän oli sälyttänyt isot kirstut jotka aikoi täyttää. Ei aikaakaan, kun hän saapui kallion luo ja etsi paikan puun ja muiden veljensä mainitsemien merkkien mukaan. Hän astui luolan suulle ja lausui: — Sesam aukene!

Ovi avautui heti, ja hänen astuttuaan sisään se sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kantoi nopeasti ovensuuhun niin monta kultasäkkiä kuin olisi voinut kuljettaa, mutta hänen ajatuksensa olivat niin kiintyneet rikkauksiin jotka hän saisi haltuunsa, ettei hän muistanut taikasanaa, vaan lausui sesamin asemesta: — ohra aukene! ja hän oli hyvin ihmeissään kun ovi pysyi visusti suljettuna. Hän mainitsi useita eri viljalajeja, mutta ovi ei vain auennut.

Kassim ei ollut aavistanut, että näin voisi käydä ja säikähti niin vaarasta johon oli joutunut että mitä enemmän hän koetti muistella oikeaa sanaa, sitä enemmän hänen muistinsa sekaantui. Hän oli unohtanut sen niin täydellisesti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan sitä. Hän heitti säkit selästään maahan ja käveli kuin mielipuoli edestakaisin luolassa, vähääkään välittämättä ympärillään olevista rikkauksista.

Keskipäivän aikaan rosvot sattuivat tulemaan kätkölleen ja näkivät Kassimin muulit harhailemassa hajallaan kallion lähettyvillä isot kirstut selässä. Hätääntyneinä omituisesta seikasta he karauttivat täyttä laukkaa luolalle. Kuullessaan kavioiden kapsetta luolaan Kassim arvasi heti että rosvot olivat tulossa ja päätti yrittää päästä pakoon. Hän hyökkäsi ovelle, ja tuskin hän näki sen avautuvan, kun hän ryntäsi ulos ja töykkäsi päällikön kumoon. Mutta hän ei voinut välttää toisia rosvoja, jotka sapeleillaan pian iskivät hänet hengiltä.

Ryövärien ensi huolena oli tutkia luola. He löysivät Kassimin oven eteen kantamat säkit, jotka tämä oli aikonut sälyttää muuliensa selkään, ja veivät ne kaikki jälleen paikoilleen, osaamatta kaivata Ali Baban aikaisemmin ottamaa kultaa. Sitten he neuvottelivat ja päättivät hakata Kassimin ruumiin neljään kappaleeseen ja ripustaa kaksi niistä oven kummallekin puolelle luolan sisälle pelotukseksi jokaiselle joka vielä yrittäisi tunkeutua sinne. Sen tehtyään he nousivat ratsuilleen ja lähtivät taas teiden varsille vaaniskelemaan, hyökätäkseen tapaamiensa karavaanien kimppuun.

Kassimin vaimo oli kovin levoton miehensä kohtalosta, kun tätä ei vielä yön tullen kuulunut kotiin. Hän juoksi hädissään Ali Baban luo ja sanoi: — Tiedät kai, lankomies, että Kassim-veljesi on lähtenyt metsään, ja tiedät myös millä asioilla. On jo yö, eikä hän ole palannut. Pelkään että hänelle on sattunut onnettomuus. Ali Baba koetti lohduttaa ja selittää, että vaimon pelko oli turha, sillä Kassim piti varmaankin epäviisaana palata kaupunkiin ennen kuin yö oli jo varsin pitkälle kulunut.

Kassimin vaimo vietti kurjan yön ja katui katkerasti uteliaisuuttaan. Aamun sarastaessa hän tuli Ali Baban luo haikeasti itkien.

Ali Baba lähti heti kolmen aasinsa kera metsään, kehotettuaan ensin vaimoa hillitsemään surunsa. Kun hän metsään tullessaan ja kalliota lähestyessään ei ollut tavannut tiellään veljeään eikä muuleja, hän säikähti kovin nähdessään veriläikkiä ovella. Se oli hänestä huono enne. Kun hän oli lausunut sanan ja ovi oli avautunut, hän joutui kauhun valtaan nähdessään veljensä neljään osaan silvotun ruumiin. Hän kuormitti miesraukan jäännökset yhden aasin selkään ja peitti ne puilla. Toiset aasit hän kuormitti kullalla, pinoten puita päälle kuten ennenkin. Sitten hän käski oven sulkeutua ja lähti matkaan. Mutta hän oli kyllin varovainen ja pysähtyi vähäksi aikaa metsän syrjään, jotta ei saapuisi ennen yötä kaupunkiin. Kotiin tultuaan hän ajoi kullalla kuormitetut aasit pieneen pihaansa jättäen taakkojen purkamisen vaimonsa huoleksi, mutta kolmannen hän talutti kälynsä asunnolle.

Ali Baba kolkutti ovelle, ja sen avasi Morgiana, älykäs orjatar, jonka hyvään vaistoon saattoi luottaa. Kun Ali Baba oli tullut pihaan, hän purki aasin kuorman, vei Morgianan syrjään ja sanoi hänelle: — Älä hiisku kellekään siitä mitä sinulle puhun. Isäntäsi ruumis on näissä kahdessa mytyssä, ja meidän on haudattava hänet ikään kuin hän olisi kuollut luonnollisen kuoleman. Voin luottaa siihen että järjestät asian.

Ali Baba lohdutti leskeä parhaansa mukaan ja tuotuaan ruumiin huoneeseen lähti talosta.

Morgiana lähti samalla ulos, meni apteekkiin ja pyysi eräitä lääkepakkauksia, jotka ovat hyvin tepsiviä vaarallisissakin taudeissa. Apteekkari kysyi kuka oli sairaana. Tyttö vastasi huoahtaen: — Hyvä isäntäni Kassim itse. Hän ei voi syödä eikä puhua.

Näin sanottuaan Morgiana vei lääkekakkuset kotiin ja palasi seuraavana päivänä samaan apteekkiin kyyneleet silmissä pyytäen mehua, jota oli tapana antaa sairaille vain heidän ollessaan viimeisillään. — Voi, tyttö huudahti, — pelkään että tämä lääke ei vaikuta enempää kuin edellinenkään ja että menetän hyvän isäntäni!

Ali Baban taas nähtiin vaimoineen käyvän sinä päivänä usein Kassimin talon ja oman asuntonsa väliä, ja he olivat niin alakuloisia, että kukaan ei illalla ihmetellyt kuullessaan Kassimin vaimon ja Morgianan vihlovan parkunan ja valitushuudot. Viimeksi mainittu kertoi kaikkialla että hänen isäntänsä oli kuollut.

Varhain aamulla Morgiana lähti Mustafa-nimisen rajasuutarin työkojuun, toivotti ukolle hyvää huomenta ja pisti kultarahan hänen käteensä virkkaen: — Isä Mustafa, sinun pitää ottaa ompeluvehkeesi ja tulla minun mukaani. Minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, että sidon silmäsi kun tulet siihen ja siihen paikkaan.

Isä Mustafa epäröi hiukan nämä sanat kuullessaan. — Ohoh, hän vastasi, — tahtoisit kai minua tekemään jotakin mikä on vastoin omaatuntoani ja kunniaani?

— Allah varjelkoon, Morgiana virkkoi pistäen toisen kultarahan ukon kouraan, — että pyytäisin sinua tekemään mitään kunnotonta! Lähde vain mukaani äläkä pelkää mitään.

Isä Mustafa lähti Morgianan mukaan, joka sidottuaan hänen silmänsä nenäliinalla saattoi hänet isäntävainajansa taloon ja päästi siteen vasta sitten, kun ukko oli astunut huoneeseen jossa orjatar oli sovitellut ruumiin kokoon.

— Isä Mustafa, tyttö sanoi. — Sinun tulee kiireesti ommella nämä neljännekset yhteen. Sen tehtyäsi annan sinulle kolmannen kultarahan.

Kun isä Mustafa oli päättänyt työnsä, Morgiana sitoi taas hänen silmänsä, antoi hänelle kolmannen kultarahan kuten oli luvannut ja varoittaen häntä vaikenemaan saattoi hänet takaisin paikalle jossa oli ensiksi sitonut hänen silmänsä. Siellä hän sieppasi siteen pois ja päästi ukon menemään, mutta piti häntä silmällä niin kauan kuin erotti hänet, ollakseen varma, että ukko todellakin palasi kojulleen eikä uteliaisuudesta kääntynyt vakoilemaan opastaan. Sen jälkeen Morgiana palasi kotiin.

Ali Baba ja Morgiana toimittivat nopeasti ruumiin pesemisen ja pukemisen, ja sen jälkeen se käärittiin hautakammioon vietäväksi. Sillä välin kun Ali Baba ja muut perheen jäsenet saattoivat ruumista, naapuriston naiset tulivat tavan mukaan ja yhtyivät lesken valituksiin, niin että koko kaupunginosa kaikui heidän itkustaan. Näin pysyi Kassimin kauhea kuolema salaisuutena.

Kolme, neljä päivää hautajaisten jälkeen Ali Baba siirsi tavaransa julkisesti lesken asuntoon, mutta rosvoilta anastamansa rahat hän kuljetti sinne yöllä. Kun ryövärit viimein saapuivat piilopaikkaansa metsään, he hämmästyivät suuresti nähdessään että Kassimin ruumis oli viety pois ja samalla muutamia heidän kultasäkkejäänkin hävinnyt. — Olemme selvästi joutuneet ilmi, päällikkö sanoi, — ja ellemme keksi ja surmaa miestä, joka tietää salaisuutemme, menetämme vähitellen kaikki aarteemme.

Rosvot yhtyivät yksimielisesti pääryövärin puheeseen.

— Ainoa keino millä voimme saada siitä selvän, päällikkö jatkoi, — on että vakoilemme kaupungissa. Ja jotta ei vilppi olisi mahdollista, ehdotan: joka ryhtyy hommaan eikä onnistu siinä, saa maksaa kalliisti — jopa hengellään.

Yksi rosvoista nousi heti ja sanoi: — Minä suostun ehtoon ja pidän kunnianani panna henkeni alttiiksi joukkueemme palveluksessa. Päällikkö ja toverit ylistivät suuresti tarjokkaan rohkeutta. Kun rosvo oli laittautunut valepukuun, niin että kukaan ei tuntisi häntä, hän meni kaupunkiin ja käveli siellä ristiin rastiin, kunnes osui sattumalta isä Mustafan kojulle.

Suutarivanhus istui penkillä naskali kädessä juuri työhönsä ryhtymässä. Rosvo tervehti häntä ja havaiten, että hän oli iäkäs, sanoi: — Kunnon mies, sinä aloitat työsi hyvin varhain. Onko mahdollista, että tuolla iällä vielä näet niin hyvin? Epäilen ettet vähän kirkkaammassakaan valossa näkisi saumaa.

— Ohoh, isä Mustafa vastasi, — minä ompelin ruumiin kokoon paikassa jossa minulla ei ollut niinkään paljon valoa kuin nyt täällä.

— Ruumiin, rosvo huudahti teeskennellen kummastusta.

— Niin juuri, isä Mustafa vastasi, — mutta en kerro enempää. päällikkö sanoi.

— En suinkaan tahdo urkkia salaisuuttasi, toinen virkkoi, — mutta mielelläni näkisin talon jossa sinulla oli niin outoa hommaa. Paremmin vaikuttaakseen kengänpaikkaajaan rosvo antoi hänelle kultarahan.

— Jos tahtoisinkin siinä suhteessa tehdä sinulle mieliksi, suutari vastasi, — niin vakuutan että en voi, koska minulla oli mennen tullen silmät sidottuina.

— No, rosvo suostutteli, — voinet kai sentään hiukan muistaa tietä jota pitkin sinua kuljetettiin sokkona. Lähtekäämme, ja salli minun sitoa silmäsi samassa paikassa. Kävelemme sitten yhdessä. Ja koska jokaisen tulee saada palkka vaivoistaan, tässä on sinulle toinen kultaraha. Teehän nyt mitä sinulta pyydän.

Kaksi kultarahaa olivat liian suuri kiusaus isä Mustafalle, ja hän virkkoi: — En ole varma että muistan tien, mutta koska kerran tahdot, koetan parhaani.

Ukko nousi ja saattoi rosvon paikalle, jossa Morgiana oli sitonut hänen silmänsä. — Tässä, isä Mustafa virkkoi, — pantiin side silmilleni, ja käännyin näin päin. Rosvo piti huiviaan valmiina, sitoi sen hänen silmilleen ja käveli vieressä, osittain taluttaen ukkoa, osittain antaen tämän opastaa. Vihdoin isä Mustafa pysähtyi ja sanoi: — Luulen etten kävellyt tätä pitemmälle. Ja he olivatkin seisahtaneet ihan Kassimin talon eteen, jossa Ali Baba nyttemmin asui. Ennen kuin otti siteen pois rosvo merkitsi oven liidulla joka hänellä oli siltä varalta kädessään ja kysyi sitten, tiesikö suutari kenen talo se oli. Isä Mustafa vastasi, että hän ei osannut sanoa sitä, kun ei asunut siellä päin.

Havaitessaan ettei voisi isä Mustafalta kuulla enempää rosvo kiitti häntä vaivastaan ja päästi hänet menemään kotiinsa. Itse hän taas palasi metsään varmana että saisi erittäin hyvän vastaanoton.

Vähän sen jälkeen, kun rosvo ja isä Mustafa olivat eronneet, Morgiana lähti jollekin asialle ja palattuaan huomasi rosvon piirtämän merkin ja pysähtyi sitä tarkkaamaan. Mikähän koukero tuo on? hän tuumi. Jollakulla on häijyjä aikeita isäntääni kohtaan. Mutta olkoonpa se riipustettu missä tarkoituksessa tahansa, viisainta on varoa pahinta.

Morgiana kävi hakemassa liidun palan ja merkitsi samoin pari, kolme ovea kummallakin puolella, hiiskumatta sanaakaan isännälleen tai emännälleen.

Päästyään leiriin ryöväri kertoi retkensä tuloksen, ja heti päätettiin että he hiipisivät kaupunkiin ja väijyisivät tilaisuutta tappaakseen vihollisensa. Mutta opas aivan häkeltyi nähdessään, että useat naapuriovet oli merkitty samalla tavalla. — Tämä ei kelpaa, päällikkö sanoi, — meidän on palattava, ja sinun täytyy kuolla. He palasivat leiriinsä ja väärä opas surmattiin viipymättä.

Toinen tarjokas astui esille, lähti kaupunkiin ja otti isä Mustafan johdattamaan itsensä paikalle. Hän oli varovaisempi ja piirsi merkin punaliidulla oveen vähemmän näkyvään kohtaan. Mutta Morgianan tarkka silmä havaitsi senkin, ja hän toisti edellisen menettelynsä yhtä tehokkaasti. Rosvot eivät paikalle tullessaan voineet erottaa taloa. Kovin suuttuneena päällikkö vei miehensä takaisin metsään, jossa toinenkin rikollinen otettiin heti hengiltä.

Pahoillaan ajan ja miesten hukasta johtaja päätti itse ryhtyä toimeen. Kun siis isä Mustafa oli opastanut hänet paikalle, hän käveli edestakaisin talon edustalla, kunnes oli painanut oven tarkasti muistiinsa. Sitten hän palasi metsään, ja tultuaan luolassa odottaneen joukkonsa luo hän sanoi: — Nyt toverit, mikään ei voi estää meitä täydestä kostosta. Sitten hän esitti heille suunnitelmansa, ja kun toiset hyväksyivät sen, hän käski heidän mennä ostamaan naapurikylistä yhdeksäntoista muulia ja kolmekymmentäkahdeksan isoa nahkaleiliä, joista yksi oli täytetty öljyllä ja toiset tyhjiä.

Kahdessa päivässä oli kaikki saatu valmiiksi, ja yhdeksäntoista muulin selkään kuormitettiin kolmekymmentäseitsemän leiliin suljettua rosvoa sekä öljyleili. Päällikkö lähti muuleja ajaen heidän kanssaan liikkeelle ja saapui iltahämärissä kaupunkiin, kuten oli aikonutkin. Hän kuljetti muuleja useita katuja pitkin Ali Baban asunnolle asti, jonka ovelle hän aikoi kolkuttaa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä Ali Baba istui illallisen jälkeen ulkosalla raitista ilmaa hengittämässä. Päällikkö pysäytti muulit ja sanoi: — Olen tuonut pitkän matkan päästä öljyä myydäkseni sen huomenna torilla, ja nyt on niin myöhä etten tiedä mistä etsiä yösijaa. Sallitko minun yöpyä luoksesi? Olisin hyvin kiitollinen vieraanvaraisuudestasi.

Ali Baba, joka ei tuntenut ryöväriä, lausui hänet tervetulleeksi, antoi määräyksiä hänen kestitsemisestään, piti hänelle seuraa ja käski sijata hänelle vuoteen.

Rosvopäällikkö livahti pihalle, muka öljyastioitaan tarkastaakseen kulki toisen luota toisen luo kohotteli kansia ja kuiskaili: — Heti kun viskaan kiviä ikkunastani, teidän pitää ehdottomasti tulla ulos, ja yhdyn heti teihin. Sen jälkeen hän palasi kammioonsa ja ollakseen herättämättä epäluuloa sammutti pian valkean ja meni vaatteissaan vuoteeseen, jotta olisi kerkeämpi nousemaan.

Morgianan valmistaessa ruokaa aamiaiseksi lamppu sammui, eikä talossa ollut enempää öljyä eikä kynttilöitäkään. Hän ei tiennyt mitä tehdä, sillä lihaliemi oli keitettävä. Nähdessään hänet levottomana miesorja Abdullah sanoi: — Älä ole huolissasi, vaan mene takapihalle ottamaan vähän öljyä yhdestä leilistä.

Morgiana kiitti Abdullahia neuvosta, otti öljyruukun ja meni pihalle. Kun hän tuli ensimmäisen astian luo, rosvo kysäisi sen sisältä hiljaa: — Onko aika?

Morgiana hämmästyi tietysti kovin tavatessaan tarvitsemansa öljyn asemesta leilistä miehen, mutta hän käsitti heti, ettei ollut aikaa hukattava, jos mieli välttää suuren vaaran. Niinpä hän astui leililtä leilille vastaten jokaiselle rosvolle: — Ei vielä, mutta kohta. Vihdoin hän saapui öljyleilin luo, täytti kiireesti ruukkunsa ja palasi keittiöön. Heti kun lamppu oli sytytetty, hän otti ison kattilan, kävi noutamassa uutta öljyä, täytti kattilan, nosti sen liedelle, pani runsaasti puita alle ja heti kun öljy alkoi kiehua, meni kaatamaan sitä jokaiseen leiliin siksi paljon että sen sisällä oleva rosvo tukehtui ja kuoli.

Kun tämä homma, joka oli Morgianan urheuden arvoinen, oli hänen suunnitelmansa mukaan aivan meluttomasti suoritettu, tyttö palasi keittiöön tyhjine kattiloineen. Sammutettuaan öljyn kiehauttamiseksi sytyttämänsä roihuavan valkean ja jätettyään lieteen vain sen verran tulta kuin tarvittiin liemen keittämiseen hän sammutti lampun ja pysytteli aivan hiljaa, päättäen olla menemättä levolle, ennen kuin oli pihaan antavasta keittiönikkunasta tarkannut mitä nyt seuraisi.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan ennen kuin päällikkö pieniä kiviä heittämällä antoi merkkejään. Kun hän ei saanut vastausta, hän uudisti sen useat kerrat, kunnes hätääntyneenä astui alas pihaan ja havaitsi, että koko joukkue oli kuollut. Viimeisestä astiasta hävinneestä öljystä hän arvasi millä tavoin toverit oli surmattu. Raivoissaan ja epätoivoissaan, kun suunnitelma oli mennyt myttyyn, hän mursi pihalta puutarhaan vievän oven lukon, kiipesi muurien yli ja pötki tiehensä.

Morgiana meni levolle tuntien itsensä iloiseksi suunnitelmansa onnistumisesta.

Ali Baba nousi ennen päivänkoittoa ja meni orjansa saattamana kylpyyn aavistamatta mitä kotona oli tapahtunut. Hänen palatessaan kylpemästä aurinko oli jo noussut, ja hän ihmetteli kovin nähdessään öljyastiat yhä pihassa. Kauppias ei siis vielä ollut lähtenyt muuleineen. Ovea avaavalta Morgianalta hän kysyi syytä siihen. — Kunnon isäntäni, tyttö vastasi, — Allah suojelkoon sinua ja perhettäsi! Saat paremman käsityksen siitä mitä haluat tietää, kun tulet itse katsomaan mitä sinulle näytän, jos vain viitsit vaivautua seuraamaan minua takapihalle.

Ali Baba lähti tytön mukaan. Morgiana pyysi häntä vilkaisemaan ensimmäiseen astiaan, oliko siellä öljyä. Ali Baba teki niin ja havaitessaan siellä miehen hätkähti ja parkaisi.

— Älä pelkää, Morgiana rauhoitti, — mies jonka siellä näet ei kykene tekemään pahaa sinulle eikä kenellekään. Hän on kuollut.

— Voi, Morgiana, Ali Baba huudahti, — mitä sinä minulle näytät? Selitähän!

— Kyllä selitän, Morgiana vastasi, — hillitse kummastuksesi äläkä herätä naapureittesi uteliaisuutta. On näet hyvin tärkeää, että asia pidetään salassa. Vilkaisehan kaikkiin muihinkin astioihin.

Ali Baba tarkasti kaikki leilit vuoron perään ja tullessaan sille astialle joka sisälsi öljyä, hän havaitsi sen tavattomasti keventyneen. Hän seisoi jonkin aikaa hievahtamatta, milloin katsellen astioita, milloin tuijottaen Morgianaan, saamatta hämmästyksissään sanaa suustaan. Toivuttuaan hän kysyi vihdoin. — Ja mihin kauppias on joutunut?

— Vai kauppias, tyttö vastasi. — Hän ei ole kauppias sen enempää kuin minäkään. Kerronpa sinulle kuka hän on ja mihin hän on joutunut. Sitten hän kertoi tarinan alusta loppuun, oveen piirretyistä merkeistä rosvojen tuhoamiseen asti. Selostus teki Ali Babaan syvän vaikutuksen, ja hän huudahti: — Olet pelastanut henkeni, ja palkkioksi lahjoitan sinulle vapautesi — mutta teen sinun hyväksesi vielä enemmänkin.

Ali Baba ja orja Abdullah kaivoivat pitkän ja syvän kuopan puutarhan uloimpaan kulmaan ja hautasivat rosvot. Myöhemmin kätkettiin astiat ja aseet, ja vähitellen Ali Baba sai myydyksi muulit joita hän ei tarvinnut.

Metsään palanneesta rosvopäälliköstä elämä tuntui kurjalta, luola kävi hänelle aivan kauheaksi ja sietämättömäksi. Päättäen kostaa Ali Baballe hän teki uusia suunnitelmia ja hankittuaan itselleen puodin, joka sattui olemaan vastapäätä Kassimin entistä, nyttemmin Ali Baban pojan hallussa olevaa myymälää, hän kuljetti sinne paljon kallisarvoisia kankaita. Ja silkkikauppiaaksi tekeytyen hän ryhtyi harjoittamaan liikettä Hodsha Hussainin nimellä.

Saatuaan sattumalta tietää, kenen poika oli hänen naapurinaan kadun toisella puolella, hän antoi nuorelle miehelle lahjoja, kutsui hänet usein luokseen päivälliselle ja koetti kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa.

Ali Baban poika, joka ei tahtonut jäädä kenellekään kiitollisuudenvelkaan, sanoi isälleen, että hänkin vuorostaan halusi tarjota päivällisen, ja pyysi isäänsä kutsumaan ystävän luokseen. Ali Baba suostui kernaasti ehdotukseen, ja järjestettiin niin, että poika toisi seuraavana päivänä Hodsha Hussainin mukanaan päivälliselle.

Sovittuun aikaan Ali Baban poika saattoi vieraansa isänsä taloon. Mutta ovelle tultuaan rosvo olisi ihmeellistä kyllä tahtonut kääntyä takaisin, vaikka oli nyt saanut tilaisuuden päästä juuri sen miehen luo jonka halusi surmata. Sillä hetkellä tuli kuitenkin Ali Baba ottamaan häntä vastaan ja kiittämään hänen ystävällisyydestään poikaansa kohtaan. — Ja nyt, Ali Baba virkkoi, — osoittanet minulle kunnian, että aterioitset kanssani.

— Tekisin sen kernaasti, Hodsha Hussain vastasi, — mutta olen luvannut olla nauttimatta suolaa ja näin ollen minun sopii tuskin istua pöytääsi.

— Ole huoleti, Ali Baba vastasi, — menen sanomaan kokille ettei hän pane ruokaan suolaa.

Kun Ali Baba meni keittiöön ja antoi tämän määräyksen, Morgiana kummastui suuresti ja halusi nähdä omituisen vieraan. Sen vuoksi hän auttoi Abdullahia ruokien tarjoilussa, ja heti kun hän näki Hodsha Hussainin, hän tunsi tämän rosvopäälliköksi.

Morgiana teki heti päätöksen pelastaa Ali Baba tästä uudesta vaarasta ja ryhtyi perin rohkeaan keinoon tehdäkseen tyhjiksi rosvon suunnitelmat, sillä hän arvasi, että tällä ei ollut hyvä mielessä. Pannakseen tuumansa täytäntöön hän meni huoneeseensa, pukeutui tanssijattareksi, kiinnitti naamion kasvoilleen ja sitoi vyölleen soman vyön josta riippui tikari. Sitten hän sanoi Abdullahille: — Käy noutamassa käsirumpusi, niin menemme huvittamaan isäntäämme ja hänen vierastaan ennekuin he lopettavat aterioimisensa.

Kun ystävykset nauttivat jälkiruoaksi hedelmiä ja maistelivat viiniä, Morgiana astui kumartaen huoneeseen.

Ali Baba käski hänen tanssia, ja neitonen alkoi sirosti pyörähdellä Abdullahin helistäessä käsirumpuaan. Hodsha Hussain katseli ja pelkäsi ettei saisi tilaisuutta julman aikeensa toteuttamiseen.

Kun Morgiana oli jonkin aikaa tanssinut, hän sieppasi Abdullahin helistimen vasempaan käteensä, heilutti tikaria oikeassaan ja liikehti yhä hurjemmin, ollen iskevinään itseään aseella. Liidellessään ympäri huonetta hän lähestyi muka kerätäkseen tamburiiniin jonkin kolikon katsojilta ja upotti tikarinsa Hodsha Hussainin rintaan surmaten hänet.

Kauhistuneena tästä teosta Ali Baba ja hänen poikansa huusivat yhteen ääneen: — Kurja nainen! Mitä olet tehnyt? Tahdotko syöstä meidät perikatoon?

— Tein sen pelastaakseni teidät enkä tuhotakseni, Morgiana vastasi. — Katsokaa, hän jatkoi avaten Hodsha Hussainiksi itseään nimittäneen miehen puvun ja näyttäen sen sisälle kätkettyä tikaria, — mitä vaarallista vihollista kestitsitte. Silmäilkää häntä tarkkaan, niin havaitsette, että hän on sekä valheellinen öljykauppias että rosvopäällikkö. Muistakaa myös, että hän ei halunnut nauttia suolaa kanssanne. Mitä muita todistuksia tarvitsee minun esittää hänen häijyistä aikeistaan?

Ali Baba käsitti heti mihin uuteen kiitollisuudenvelkaan oli joutunut Morgianalle tämän toistamiseen pelastettua hänen henkensä ja syleili tyttöä sanoen: — Lahjoitin sinulle vapautesi ja lupasin silloin, että kiitollisuuteni ei pysähtyisi siihen, vaan että antaisin sinulle suurempia todistuksia sen vilpittömyydestä, ja täytän nyt lupauksen tekemällä sinut miniäkseni. Sitten hän kääntyi poikansa puoleen lausuen: — Uskon, poikani, että et kieltäydy ottamasta Morgianaa vaimoksesi. Näet, että Hodsha Hussain etsi ystävyyttäsi vilpillisessä mielessä, jotta saisi minut surmatuksi. Ja jos hän olisi onnistunut yrityksessään, hän olisi epäilemättä uhrannut kostolleen sinutkin. Muista, että naidessasi Morgianan nait henkilön joka on pelastanut minun perheeni ja omasi.

Nuori mies ei suinkaan osoittanut vastahakoisuutta, vaan suostui hyvin kernaasti avioliittoon. Muutamaa päivää myöhemmin Ali Baba vietti poikansa ja Morgianan häät hyvin juhlallisesti komein kemuin ja tavanomaisin tanssiesityksin ja näytelmin.

Peläten että kaksi muuta rosvoa oli vielä elossa Ali Baba ei käynyt luolassa vuosikauteen. Mutta kun kukaan ei yrittänyt enää häiritä häntä, hän lähti vihdoin sinne ja lausuttuaan sanat: — Sesam, aukene! astui holviin ja havaitsi, ettei siellä ollut äskettäin käyty. Nyt hän oli varma että ainoastaan hän tiesi luolan salaisuuden, ja hän riemuitsi ajatellessaan hyvää onneaan. Kaupunkiin palatessaan hän otti ehtymättömästä varastostaan niin paljon kultaa kuin hänen hevosensa jaksoi kantaa.

Myöhemmin Ali Baba vei poikansakin luolaan ja opetti hänelle taikasanat. Salaisuus siirtyi perintönä heidän jälkeläisilleen, jotka käyttivät äärettömiä rikkauksiaan kohtuullisesti ja elivät suuressa loistossa ja kunniassa.

Tarina Aladdinista ja taikalampusta

Oli kerran Mustafa-niminen räätäli eräässä Kiinan suurimmista ja varakkaimmista kaupungeista, ja hän oli niin köyhä että tuskin kykeni elättämään itseään ja perhettään — vaimoaan ja poikaansa.

Poika, nimeltä Aladdin, oli laiska epäkelpo joka tuotti isälleen paljon huolta, sillä hänellä oli tapana viipyä poissa kaiken päivää leikkimässä kaduilla toisten joutilaiden ja häntä itseään nuorempienkin lasten kanssa.

Kun hän oli kyllin vanha oppiakseen ammatin, isä otti hänet omaan työhuoneeseensa ja koetti opettaa hänelle neulankäyttöä, mutta turhaan. Niin pian kuin hän oli kääntänyt selkänsä, Aladdin oli siksi päiväksi livistänyt. Mustafa kuritti häntä, mutta Aladdin oli parantumaton, ja isä huolestui siitä niin kovin että sairastui ja kuoli muutaman kuukauden kuluttua.

Aladdin, jota isän nuhteiden pelko ei enää pidätellyt, antautui kokonaan tyhjäntoimittajan elämään ja vetelehti alituiseen kaduilla. Tällaista menettelyä hän jatkoi viidenteentoista ikävuoteensa asti, välittämättä mistään hyödyllisestä hommasta.

Kun hän taas eräänä päivänä kisaili kadulla joutilaiden toveriensa kanssa, ohi kulkeva muukalainen pysähtyi katselemaan häntä. Muukalainen oli taikuri, niin sanottu afrikkalainen velho, ja hän oli oleskellut kaupungissa vasta kaksi päivää.

Kun noita havaitsi, että Aladdin oli hyvin sopiva poika hänen tarkoitukseensa, hän tiedusteli toisilta katupojilta ja saatuaan Aladdinin perhesuhteet selville, hän kutsui pojan syrjemmälle ja sanoi: — Lapseni, eikö sinun isäsi ollut räätäli Mustafa?

— Oli, herra, poika vastasi, — mutta hän on ollut jo pitkän ajan kuolleena. Nämä sanat kuullessaan Afrikan velho lankesi Aladdinin kaulaan ja virkkoi kyynelsilmin: — Olen setäsi, kunnon isäsi oli oma veljeni. Olet niin hänen näköisensä että tunsin sinut heti ensi silmäyksellä. Sitten hän antoi Aladdinille kourallisen pikkurahaa sanoen: — Mene äitisi luo, poikani, vie hänelle minulta terveisiä ja ilmoita, että käyn huomenna teillä nähdäkseni paikan jossa kelpo veljeni niin kauan eli ja jossa hän vihdoin päätti päivänsä.

— Aladdin riensi äitinsä luo ylen iloisena sedän lahjasta. Äiti, hän kysyi, — onko minulla setä?

— Ei, hyvä lapsi, äiti vastasi, — sinulla ei ole setää eikä enoa.

— Tulen juuri miehen luota, Aladdin virkkoi, — joka sanoi itseään isän veljeksi. Hän itki ja suuteli minua kun kerroin hänelle isän kuolemasta ja antoi minulle rahaa. Hän käski myös tuoda sinulle terveisiä ja sanoa, että hän saapuisi luoksesi, jotta näkisi talon, jossa isä eli ja kuoli.