TRANSHIMALAJA II (continued 4)

Maaliskuun 19. päivä. Olin juuri syönyt aamiaiseni maukasta peltokanaa ja kulhollisen maitoa, kun minulle ilmotettiin, että kolme tibetiläistä lähestyi leiriämme. Ne pysähtyivät kumminkin jonkun matkan päähän, ja Abdul Kerim meni heidän luokseen. Telttini senpuoleinen sivu oli auki, mutta suljettiin aikanansa. Tibetiläiset kysyivät, emmekö voisi antaa lääkkeitä eräälle miehelle, jonka jalka oli kipeä. Itse asiassa oli heillä tietysti vain aikomuksena meitä vakoilla, sillä he jäivät seisomaan koko lähtöajaksemme ja tarkastivat matkan päästä kaikkea. Maalattuani kasvoni ja käteni hiivin siis salatietä Abdul Kerimin telttiin, kun taas Kutus ja Gulam konttasivat minun telttiini samaa tietä, sullomaan siellä tavaroita. Ja sitten ajoin Lobsangin ja Tubgesin kanssa lampaita ylös solatietä myöten (4918 metriä). Mutta emme olleet vielä kauvas päässeet, kun Abdul Kerim tuli hevosellani ratsastaen ja kiihkeästi viittoi meitä pysähtymään. Muutaman minuutin kuluttua tulisi nimittäin vastaamme eräs ratsastava tibetiläinen, jolla oli iso koira. Teimme sentähden mutkan, kulkien tien varrella kohoavan kukkulan taitse, joll'aikaa karavaanin johtaja pidätteli tibetiläistä. Niin vältin vaaran. Jonkun ajan kuluttua saapuivat Kuntshuk ja Sedik, kumpaisellakin köysi kädessänsä ja heidän välillään suuri koira, vihainen elukka, joka haukkui niin että kuola suusta valui, koettaen purra miehiä, jotka sitä herransa luota pois taluttivat. Se oli niin sanottu "takkar" ja sen nimen se sai pitää meidänkin luonamme. Se muistutti bernhardilaiskoiraa, oli pikimusta, kaulassa ja rinnassa valkea pilkku, ja äkäinen kuin susi. Miehet olivat saaneet sen kahdella rupiilla.

Mutta ei ainoastaan sitä; Abdul Kerim oli 86 rupiilla ostanut ratsastajan ratsunkin, ja karautti nyt tyytyväisenä meitä tavottamaan, kun me laskeuduimme solan harjalta erääseen lampaista, jakeista ja telteistä kirjavaan laaksoon, jossa näkyi kahdessakin kohden ratsastajia. Nämä hevosmiehet aivan pelottavassa määrässä muistuttivat sotamiehiä. Uusi hevonen oli entisen omistajan sanojen mukaan yksitoistavuotias. Omistaja oli lisännyt, että jos se elää yli 15 vuoden, tulee se elämään 30-vuotiaaksi. Se oli joukkomme uusi jäsen ja herätti yleistä mielenkiintoa varsinkin Takkarissa, joka rauhottui nähtyänsä taas entisen ystävänsä ja toverinsa.

359. leirisijamme nimi oli Luma-shar. Olimme silloin ison Kangsham-tsangpo-joen pohjoisrannalla. Tämä joki tulee Sha-kangshamin pohjoisrinteeltä, tuon valtaavan vuoristorungon, jonka ohi olin v. 1901 kulkenut niin että se jäi tieni eteläpuolelle, aivan lähelle sitä. Sen länsikylki tarjosi nyt meille suuremmoisen näyn. Vuori oli noin kahden päivämatkan päässä kaakossa.

Seuraavana päivänä täytyi meidän päästä joen yli. Tehtävä oli epämieluinen, sillä vaikka edellisenä yönä oli ollut 18 asteen pakkanen, ei jää kannattanut rannoilla. Abdul Kerim yritti mennä ratsain yli, mutta hevonen upposi keskellä virtaa, syöksyen päistikkaa veteen. Lobsang riisui silloin saappaat jalastansa, meni paljain jaloin yli ja palasi takaisin viemään toisten avulla kuormaeläimemme varovasti rantaan. Vaikein oli lampaiden ylisaaminen. Niitä täytyi yksitellen ajaa ja sarvista vetää. Miltei kaikki karavaanin jäsenet saivat tästä jääkylvystä osansa.

Jatkoimme nyt matkaamme etelään, jättäen vasemmalle puolellemme aukean, Sha-kangshamin etuvuoren juurelle asti ulottuvan tasangon. Kahdesti sivuutimme paimentolaisten telttejä ja leiriydyimme somerrinteelle erään lähteen luo. Paimentolaisilla ei ollut mitään myytävää, mutta he antoivat Abdul Kerimille monenlaisia arvokkaita tietoja. Semmoisissa tilaisuuksissa oli Kuntshukilla tapana kirjoittaa salavihkaa muistiin kaikki maantieteelliset nimet. Muun muassa saimme tietää, että jos jatkamme matkaamme etelään päin vielä seitsemän päivää, niin tapaamme erään rikkaan, Lhasasta kotoisin olevan kauppiaan, Tsongpun tashin, joka oleksii talvet keskellä Bongban maakuntaa paimentolaisille teetä myymässä. Saatoin arvata, että hänen leirinsä läheisyys tuottaisi meille vaaraa.

Helmikuun 24. p:stä maaliskuun 24. päivään olimme jaksaneet taivaltaa ainoastaan 290 kilometriä. Siihen oli syynä murhaava myrsky, kuormajuhtien menettäminen ja viime aikoina vaikeakulkuinen seutu. Ainoastaan harvoin onnistui meidän edetä päivässä 10 kilometriä.

Minua suututti se, että jokaisen solamme pohjoispuolella oli aina teltti, ikäänkuin vahtihuone, vakoilijan silmä. Siksi täytyi minun koko matka nousta jalkaisin. Niinpä 26. p:näkin Santshen-la'lle, jonka 5356 metriä korkealla laella on pieni kivinen muistomerkki. Etelästä päin näkyy aina vain uusia vuoristoja. 30-40 kilometrin päässä kohosi suunnassa P 60° I Sha-kangshamin korkein huippu. Se oli suuremmoinen kuva kauniilla ilmalla, jolloin ei pieninkään pilvi näköalaa häirinnyt. Tottunein, kimmoisin hyppäyksin kiiti viisi ammon-lammasta kukkuloiden yli, ja eteläpuolisella rinteellä, jota myöten laskeuduimme varovasti alas, juoksenteli lauma pieniä notkeita goa-antilopeja; pantholops-antitopeja ei näillä seuduin näkynyt.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.

Maaliskuun 27. päivä. Yöllä oli lähes 20 asteen pakkanen — aina vain talvea! Mutta kello yksi päivällä oli 8 astetta lämmintä — kevät oli siis tulossa!

Täälläkin oli se tavallinen teltti pitämässä solaa silmällä, pakottaen minut 5300 metriä korkealle Ladung-la'lle jalkaisin kiipeämään! Mutta sieltä avautui ilahduttava näköala: kuljettavaksemme esiintyi noin neljän päivän matka alamäkeä tai tasankoa. Eteläinen rinne on hyvin kalteva, siinä soluu ja lipuu soraa myöten, joka vierii mukana ja jäljestä, ja samalla tekee laskeutuja sen epämieluisan huomion, että saappaat ja vaatteet repeilevät entistäänkin pahemmiksi. Alhaalla kääntyy laakso oikealle, lounaaseen, ja Janlungin seudulla, missä leiriydyimme, kertoi minulle eräs nuori paimen, että seuraavana päivänä saapuisimme Tsong-pun tashin teltille.

Laakson pohjasta kumpuaa lukuisia lähteitä, muodostaen kirkasvetisen, hyvin kalarikkaan, ruohoisten penkerien välitse juoksevan puron. Muutamat meistä pysähtyivät täällä, käyttäen Kutusin vyötä verkkona. Jo ensi vedolla saimme 18 kalaa, ja siitä innostuneina emme tyytyneet ennen kuin olimme pyydystäneet niitä 160. Ne olivat tosin pieniä, mutta sittenkin riitti niistä meille kolmelletoista kylliksi asti. Puppyn viime pesyeen ainoa elossa oleva penikka oli hyvin hullunkurinen seisoessaan siinä hiljaa, huomiokyky jännitettynä. Se katseli hypähteleviä kaloja, haukkui niitä ja pudisteli päätään. Ei koskaan vielä elämässään ollut se nähnyt juoksevaa vettä, ja mahtoi varmaankin uskoa, että sen päällä voi kulkea yhtä turvallisesti kuin kirkkaalla jäällä. Mitään pahaa aavistamatta juoksi se siis eräässä kohden, missä puro oli kahden jalan syvyinen, ruohopenkereeltä alas ja katosi veteen. Päästyään suurella vaivalla taas kuivalle maalle oli se yhtä loukkautunut kuin hämmästynytkin, ällisteli ja murisi vielä kauvan, ollen kylmästä kylvystä nyreissään. Myöhemmin pysyi se kaukana tästä ilkeästä purosta.

Abdul Kerimin oli maaliskuun 28. päivänä määrä lähteä uudella ladakilaissatulallani sälytetyllä hevosella tiedusteluretkelle ja ottaa selvä Tsongpun tashista. Hänellä oli kukkarossa viljalti rahaa, voidakseen ostaa kaikkea mitä vain meille myydä haluttiin. Julkeisiin kysymyksiin piti hänen vastata, että Gulam Rasul oli käskenyt meidän yhtyä Raga-tasamissa hänen, kymmenen päivää ennen Lhasasta lähteneeseen karavaaniinsa ja sitte sen kanssa Ladakiin matkustaa.

Itse ratsastin ilman satulaa harmaalla kimollani, mutta en ollut vielä kauvas päässyt, kun jo sivuutimme kaksi telttiä, joista tuli neljä tibetiläistä meitä töllistelemään. Kaksi meistä puhui heidän kanssaan meidän toisten jatkaessa matkaa puron vartta pitkin. Jonkun matkaa taas edettyämme oli meidän oltava varovaisia, tällä kertaa kolmen teltin ja kahden ison lauman vuoksi, joiden omistajalla oli 3,000 lammasta. Kaikkialla tapasimme lammasaitauksia, entisiä leirisijoja ja mani-kekoja; siis olimme taas valtatiellä. Minä kuuluin nyt kokonaan lampaille, vaelsin niiden kanssa, vihelsin niille ja ajoin niitä. Erään vasemmalta tulevan laakson suussa oli iso valkea sinijuovainen teltti, jonka sanottiin kuuluvan seudun päällikölle, gova Tshykjyngille. Eräs mies tuli siitä ulos, riensi perässämme ja tiedusti: "Mistä ja mihin?" Eräästä kerjäläisten teltistä tuli kaksi vaimoa tekemään saman kysymyksen. Kahta kilometriä kauvemmaksi ei meitä voinut telteistä nähdä ja nousin sentähden taas kimoni selkään, mutta en saanut ratsastaa kuin pari askelta, sillä taas sukelsi kauvempana laaksossa uusia telttejä näkyviin. Leiriydyimme puron rannalle Kungsherjan seutuun, paikkaan jossa laakso oli hyvin leveä ja johon näkyi telttejä usealta taholta. Eräästä meidän alapuolellamme olevasta teltistä pistäysi taas mies tiedustamaan keitä olimme. Hän ilmoitti meille, että iso ja arvokkaalta näyttävä teltti oli kolmen päivämatkan päässä sijaitsevan Mendong-gumpan luostarin johtajan Takjung laman oma. No, parempaahan emme olisi voineetkaan kohdata! Lähimpinä naapureinamme oli piiripäällikkö, ylilama ja Tsongpun tashi, sekä vielä hiukan kauvempana itse Bongban maakunnan käskynhaltija! Todellakin täytyi tapahtua ihme, jos onnistuisin ehein nahoin tästä ampiaispesästä pelastumaan. Se oli varmaa, että meidän oli täältä poistuttava aamulla varhain, jottei ehdittäisi meistä puhetta alottaa.

Useita tunteja odotettuani palasi Abdul Kerim. Jo etäältä näki, että hän oli taas ostanut hevosen, jolla oli täysi kuorma riisi-, ohra-, voi- ja tsamba-säkkejä ja -pusseja. Tsongpun tashin olivat he huomanneet vanhaksi ukoksi, joka oli näyttänyt köyhältä ja vähäpätöiseltä, mutta jonka mahtava teltti oli täynnä tavarapaaluja, -säkkejä ja teekääröjä. Tietysti oli käynti häntä hämmästyttänyt, mutta kuitenkin oli hän uskonut Abdul Kerimin valehtelevan kertomuksen. Vieläpä oli hän neuvonut ne paikatkin, minne meidän pitäisi Sata-dsongiin ja Raga-tasamiin matkustaessamme leiriytyä, luetellut paikkojen nimet, ja neuvonut meitä olemaan varuillamme Bupgo-lathit-nimisessä seudussa, sillä siellä oli aina rosvoja. Samoin oli hän kertonut, että eräs rosvojoukko oli muutamia viikkoja sitten ryöstänyt saman Targjaling-gumpan luostarin, jossa meidät oli viime vuonna kovin vihamielisesti otettu vastaan. Nyt oli lähetetty 40-miehinen pyssyillä varustettu ratsastajajoukko voroja takaa-ajamaan, mutta Tsongpun tashi oli sanonut, etteivät nämä 40 olleet paljoa paremmat ryöväreitä ja neuvonut kaikkialla heitä kyselemään, voidaksemme, jos suinkin mahdollista, heidän palatessaan väistyä pois tieltä. Abdul Kerim oli luvannut Tsongpun tashille vaihtaa erään sairaan ratsumme joitakin ruokatavaroita vastaan, tietämättä että Abdullah jo oli kerjäläisteltissä sen myynyt, saaden hinnaksi kaksi lammasta ja vuohen.

Teetä juotuansa täytyi Abdul Kerimin oitis taas lähteä ajoon. Nyt oli käytävä gova Tshykjyngin luona. Tämä tuli itse ulos teltistänsä ja selitti Takjung laman juuri tänään määränneen hänelle kahdeksanpäiväisen "janggukin" s.o. hän ei saisi sen ajan kuluessa harjottaa mitään kauppaa, vaan täytyisi hänen kotonansa antautua mietteisiin ja siten sovittaa syntinsä. Minulle se oli onni, sillä gova oli nyt poissa pelistä.

Varhain 29. p:n aamuna saapui kaksi miestämme, tuoden mukanaan uuden koiran, vaaleankeltaisen, likaisen, vastenmielisen rakin. Takkar otti sen vastaan kaikkea muuta suin ystävällisesti, repi sitä heti niskasta ja näytti olevan sitä mieltä, että karavaanin uusi jäsen oli aivan tarpeeton, kun hän itse kerran vartioimisesta huolen pitäisi.

Etäällä pohjoisessa näimme yksinäisen tibetiläisen, joka lähestyi leiriämme. Olin juuri aamiaisella ja iloitsin toivoessani pääseväni tästä vaarallisesta paikasta pian pois. Lähdin nyt ulos, katsellakseni tulijaa kaukoputkella. Tämä vieras asteli suoraan telteillemme. Jonkun ajan kuluttua saapui Abdul Kerim luokseni ilmottamaan, että tulija oli itse Tsongpun tashi. Tulija pysähtyi vähän matkan päähän ja huusi meille, että panisimme koiramme kiinni, sillä varsinkin Takkar hätyytti vanhaa miestä niin, että tämän täytyi puolustautua kivittämällä koiraa. Mieheni hidastelivat kuonokoppaa pannessaan tahallaan niin kauvan, että minä ehdin laittaa telttini sisuksen puolustuskuntoon. Semmoisissa tilaisuuksissa haudattiin päiväkirjani ja koneeni riisisäkkiin, joka oli aina käsillä. Muita huonekaluja ei ollut — mehän olimme jo kauvan sitten polttaneet kaikki europalaiset tavarat ja arkut.

Sill'aikaa vei Abdul Kerim vieraan omaan telttiinsä, joka oli minun telttini vieressä, aivan seinä seinässä kiinni. Kun minä heidän keskustellessaan näyttelin kuuntelijan osaa, oli meidän väliämme vaan runsas metri. Keskustelu oli lievästi sanoen vilkasta. Tsongpun tashi kävi yhä äänekkäämmäksi ja Abdul Kerim oli nähtävästi kovassa pinteessä.

"Ettekö eilen luvannut vaihtaa mustaa hevosta voihin? Heti tänne koni! Joll'ette pidä sanaanne, niin annan minä täällä ottaa teidät kiinni ja koko teidän roskajoukkionne. Lupauksensa rikkojia me emme päästä Bongban läpi kulkemaan. Eilen pidin teitä kunniallisina ihmisinä, mutta nyt näen, mitä lajia väkeä te olette! Nytpä tarkastankin minä kaikki telttinne!"

Sen sanottuaan hän nousi raivoisana kuin ärsytetty ampiainen ja läksi ulos teltistä. Mutta Gulam, joka oli aina saapuvilla ja kuuli keskustelusta jokaisen sanan, oli taas päästänyt Takkarin nopeasti irti. Heti kun Tsongpun tashi näyttäytyi teltin ovella, hyökkäsi koira hänen kimppuunsa. Hän peräytyi kiireesti telttiin ja Abdul Kerim käytti tilaisuutta huutaakseen äreällä äänellä: "Kutus, ota Hadshi Baba mukaasi ja etsi kadonnut hevonen!"

"Mikä hevonen?" kysyi Tsongpun.

"Vuoristoon karannut hevonen, joka on löydettävä, ennen kuin voimme lähteä."

"Minkä värinen se on?" kysyi Tsongpun sopimattoman tiedonhaluisena.

"Harmaa", tiuskasi Abdul Kerim, joka tuskin enää jaksoi levottomuuttansa salata, sillä hänhän oli luvannut mustan konin, tietämättä oliko meillä sitä enää.

"Hyvä, minä jään tänne kunnes ne ovat hevosen löytäneet."

Sinä minuuttina, jonka tämä keskustelu oli kestänyt, oli Tsongpun tashi lähestynyt telttiäni ja Kutus riensi toiselta puolen, tuuppasi minua niskaan ja kuiskasi korvaan: "pois!" Poistuimme kaakkoiseen suuntaan, missä vuori ulottui ulkonemaksi, mutta sitä tehdessämme juoksimmekin ihan suoraan Tsongpun tashille miltei syliin.

"Mitäs lajia mies tuo on?" kysyi vanhus osottaen minua, kun minä kömpelöin, notkuvin askelin etäännyin.

"Hadshi Baba, eräs miehistäni", vastasi Abdul Kerim kasvojansa väräyttämättä. Me emme kääntyneet edes taaksemme katsomaan ja iloitsimme päästyämme vihdoin kallion taakse. Sieltä kapusimme rotkoon, johon näkyi koko laakso. Siihen jäimme hyväksi aikaa, tuskin uskaltaen hengittää. Sill'aikaa odotti Tsongpun tashi alhaalla karannutta hevosta, vaikka kaikki eläimemme olivat jo telttiemme eteen sidotut liekaan. Mutta täytyihän häneltä kärsivällisyyden loppua. Kun Gaffar oli käynyt kerjäläisteltissä mustaa hevosta takaisin ostelemassa, mutta saanut sen vastauksen, ettei kaupasta voi mitään tulla, koska musta oli jo ohrilla syötetty ja jakseli erinomaisesti, näimme Tsongpun tashin itsensä Gaffarin kanssa sinne tallustelevan. Mutta pian muutti hän mielensä, sillä noin puolitiehen päästyänsä näimme hänen menevän ylhäisen sielunpaimenen teltille, joka oli noin 300 metriä kauvempana alhaalla laaksossa. Hänen mukanansa kulki yksi miehistämme, kantaen hänen apunaan säkkejä, joista eilen ostetut tavarat pistivät näkyviin.

Pysymme yhäkin piilossamme. Notkon muodosti kovasti rapautunut liuskakivi, joka oli täynnä ukonkivi-suonia. Siellä voimme näkymättöminä makoilla ja omalla tavallamme etsiä kadonnutta hevosta. Mutta nyt oli karavaani valmis ja lähti liikkeelle, laskeutuen luostarinjohtajan teltin ohi alas laaksoa myöten. Tsongpun tashi oli halunnut sanoa vielä jäähyväiset prelaatille, joka juuri tänään aikoi lähteä Mendong-gumpan luostariin, jota ei näy millään maailman kartalla. Hänen kuormitetut jakinsa seisoivat jo paalujensa vieressä keskellä palvelijajoukkoa. Abdul Kerim oli siksi viisas, ettei lähettänyt meille mitään sanantuojaa, vaan antoi meidän menetellä oman päämme mukaan. Niin teimmekin, kun ei enää miellyttänyt viheriöiden liuskakivien välissä kyyrötteleminen — emmehän voinut ijäksemme sinne jäädä. Mutta meidän täytyi kulkea luostarinjohtajan teltin ohi ja sen sisällä istui Tsongpun tashi, jollei hän jo ollut niiden miesten joukossa, jotka ulkona liikuskelivat. Saapastimme siis oman onnemme varaan. Kutus astui teltin puolella, kaihtaakseen minut osaksi näkyvistä. Pukuni ei voinut herättää epäluuloa ja kasvoni olivat mustatut. Sydän kurkussa astuimme teltin ohi aivan sen vieritse. Ainoastaan kaksi äkäistä koiraa syöksyi jäljestämme, mutta kivittämällä pakotimme ne pysymään meistä erossa. Se kumminkin häiritsi kulkujärjestystämme ja pakotti meidät tekemään rintamamuutoksen. Kirotut koirat! Jos nyt Tsongpun tashi näkisi meidät — ja toisinhan ei voinut käydä, kun koirat haukkuivat kuin syötävät — niin jopa hän ihmettelisi, mihin se harmaa hevonen oli joutunut. Mutta jos hän ei meitä vieläkään epäilisi, niin olisi hän suurin aasi, mitä olen koskaan elämässäni tavannut.

Kaksikymmentä telttiä sinä päivänä sivuutettuamme, monasti uteliaasti tähystettyinä, istuin auringon laskiessa telttini ovella ja nautin kevättuulen hyväilemästä huminasta. Mitä näinkään silloin! Luokseni tuli itse Takkar, kiusaantuneena, ujona, teki omituisia liikkeitä, pani päänsä kallelleen ja alkoi käpälällään raapia hihaani. Minä katselin sitä ja se minua, ja vihdoin ymmärsimme me toisiamme.

"Silloin kun sidoitte kaulaani tämän ilkeän telttitangon", sanoi se, "en tiennyt, että te olette niin siivoja ihmisiä. Luulin että te aijotte minua kiduttaa, annatte nähdä nälkää ja kivitätte, kuten tibetiläiset ovat tehneet siitä päivin kun maailmaan tulin. Mutta näenkin, että aikomuksenne on ollut hyvä; kahdesti päivässä annatte minulle oivallista lampaanlihaa. Minä kyllä tiedän, että sinä risoissasi olet bombo tshimbo, ja että Abdul Kerim on sinun palkkalaisesi. Ole huoletta, minä en päästä ketään telttisi luo! Vartioin sinua yöt läpeensä, en anna sinua koskaan ilmi, seuraan sinua kaikkialle ja sinä voit minuun luottaa. Mutta käy nyt hiukan kanssani leikkimään, kirvota minulta tämä inhottava telttitanko älkäämmekä enää olko vieraita toisillemme!"

Sen viisaissa ruskeissa silmissä oli niin selvästi kirjotettu, että se tätä kaikkea sanasta sanaan ajatteli. Silitin sen pörhöistä päätä. Silloin hyppäsi se minua vastaan pystyyn, alkoi ilosta kisata ja ulvoa, ja houkutteli minua ulos teltistä. Otin sen taas kiinni, avasin solmut ja päästin nuotiolla ulkoilmassa istuvien miesteni suureksi ihmeeksi koiran tangosta irti. Tähän saakka ei ollut kukaan muu kuin tällä matkalla syntynyt pikku Puppy uskaltanut lähestyä Takkaria niin likelle. Ilman pienintäkään kateutta yhtyi pikku koira leikkiin, jolla nyt joka päivä lyhensin pari tuntia ikävästä vankeudestani.

Lähtiessämme maaliskuun 30. päivänä matkaan huokasi meistä jokainen helpotuksesta, kun olimme taaskin onnistuneet pujahtamaan pois verkosta, jonka silmukkoihin olimme olleet vähällä tarttua. Juuri näillä paikoin on yksi maan suurimpia valtateitä, serpun-lam, tie, jota myöten serpim, kullantarkastaja, kulkee Sisä-Tibetin halki Lhasasta Tok-dshalungiin. Useimmat Bongban paimentolaiset olivat lähettäneet lampaansa ja paimenensa pohjoiseen, koska siellä oli parempi heinikko. Meille se oli eduksi, sillä telteissä oli nyt pelkkiä vaimoja, ukkoja ja lapsia, kun suurin osa täyskasvuista miesväkeä oli lampaiden mukana. Paljon kärsivällisyyttä vaativa valepuvussa kulkemiseni esti minut millään lailla tibetiläisten kanssa seurustelemasta, sillä murteellinen puheenihan olisi minut heti ilmaissut. En siis uskaltanut heidän kanssaan puhua, en edes olla heille olemassa, mutta minun täytyi kumminkin piilostani johtaa nukketeatterini lankoja.

Villihanhet olivat alottaneet muuttomatkansa. Telttimme päältä kuului niiden lakkaamaton kirkuna. Joki, jonka varrella olimme Ladung-lan alapuolella kalastaneet, osotti meille taas maaliskuun 30. päivänä oivallisen tien etelään. Maa on hyvin lakea ja tasainen; eräässä paikassa sivuutimme kaksitoista telttiä. Viimeisestä teltistä ostimme mustan hevosen ja sen luo sijotimme leirimme n:o 368. Nyt oli meillä neljä hevosta, joista yksi oli ladakilainen sotilasvanhus. Minä ratsastin nyt ensiksi ostetulla ruskealla. Kolme viimeistä muulia ja molemmat tong-tsolaiset jakit kestivät hyvästi. Tuntemattomien ihmisten läheisyydessä leiriytyessämme sidottiin Takkar telttini eteen uteliaita vieraita loitolla pitämään. Tämä koira, joka oli tibetiläisten joukossa syntynyt ja kasvanut eikä ollut koskaan muita ihmisiä nähnyt, joutui nyt aivan raivoihinsa, kun vain etäältäkään näki tibetiläisen. Myöhemmin täytyi minun maksaa monta rupiita sen niille kaksijalkaisille maanmiehille, joiden paljasta säärtä se oli puraissut, sillä sellaisessa tilaisuudessa ei se jättänyt pientä verenlaskua toimeenpanematta.

Vielä yhden päivämatkan pituuden kuljimme virran rantaa pitkin lounasta kohti aina 369. leiriin, jossa joukko köyhiä paimentolaisia leiriytyi lumikentän vieressä. Taas näkyi Sha-kangshamin huippu, nyt suunnassa P 30° I, jossa se kohosi ylängön yli kuin jättiläismäinen majakka. Minulle kerrottiin, että viiden päivämatkan päässä länsiluoteeseen päin on Tabie-tsakan suolajärvi, jonka paikasta olin turhaan koettanut saada selvää aina "tasamilta" lähtien. Mutta kun iltapäivällä istuin ulkona näköalaa piirustamassa kuljeksi paimentolaisia kaikkialla vakoilemassa, niin että täytyi vartijat asettaa. Illalla oli taivas pikimusta, kuuta ei näkynyt, paksut pilvet vain peittivät taivasta, mutta eläimemme olivat hävinneet. Kun oli täysi syy peljätä susia ja hevosvarkaita, täytyi lähettää kahdeksan miestä etsimään. He varustautuivat revolvereillä, ampuivatpa muutamia laukauksiakin antaaksensa siten satunnaisten rauhanhäiritsijäin ymmärtää ettemme olleet aseettomia. Palella ei heidän toki tarvinnut, sillä lämpömäärä aleni ainoastaan -7,8 asteeseen. Huhtikuun 1. päivän aamuna oli eläimet taas löydetty. Poissa oli ainoastaan harmaankeltainen koira. Se oli varmaankin ollut sitä mieltä, että se joukossamme ollessaan oli huonossa seurassa, sillä se oli yöllä purrut narunsa poikki ja juossut takaisin siihen viheliäiseen telttiin, jossa oli tähän asti asustanut.

Huhtikuun 4. p:nä oli meillä ainoastaan puolen tunnin matka varsinaiselle Nima-lung-lan solakynnykselle (4,882 metriä), josta on komea näkö;ala etelään, Transhimalajalle, jonka muodostaa rivi synkkiä kallioita ja mustia, lumipeitteisiä huippuja. Erään lähdepuron rannalla istui kaksi tibetiläistä tapetun jakin lihoja paloittelemassa. He vahvistivat meille ennen tehdyn ilmotuksen, että olimme Bongba-kemarin maakunnassa, yhden päivämatkan päässä Bongba-kedjangista, ja että meidän, päästäksemme Samje-lan kautta Saka-dsongiin, oli kuljettava muutamia päivämatkoja Buptsang-tsangpo-joen rantaa myöten vastavirtaan. Tämän seudun orografisista suhteista oli minulla vieläkin hyvin hämärä ja epäselvä käsitys. Oliko ehkä edessämme etelässä näkyvä vuorijono saman Nien-tshen-tang-lan jatko, jonka yli olin kulkenut jo kolmasti? Vai oliko se aivan toinen jono, joka oli edellisen kanssa yhteydessä? Lähimpien päivienhän täytyi minulle siihen vastaus antaa. Jospa vain voisin onnellisesti läpi pujahtaa ja seurata tätä tavattoman tärkeätä, tuntemattoman Tibetin meridionaalista profiililinjaa! Surullista olisi, jos minut otettaisiin kiinni juuri Transhimalajan pohjoisjuurella!

Vielä kaksi päivämatkaa, niin saavuimme Buptsang-tsangpolle, "syvään uurtautuneelle joelle", ja samosimme sitä pitkin ylöspäin etelää kohti. Joessa on useampia haaroja ja oli se jo joltisenkin vesirikas, vaikka enimmäkseen jäässä. Sen laakso on noin 5 kilometriä leveä ja laskeutuu hyvin loivasti. Seutu, jossa 14 telttiä sivuutettuamme leiriydyimme, oli nimeltään Monlam-gongma (4,822 metriä). Täältä lähtien piti joen virrata viiden päivämatkan mitan pohjoisluoteeseen päin ja sitte laskea suureen Tarok-tso-nimiseen järveen. Ajatus tehdä sinne syrjämatka oli minulle houkutteleva, mutta tärkeämpää oli saada meridionaalinen profiililinja kuljetuksi ennen kuin maa olisi meiltä suljettu. Saka-dsongiin vievän tien oikealle puolelle piti jäädä kaksi eteläkaakossa sijaitsevaa valtaavaa lumihuippua, joita paimentolaiset täällä kuten tasamillakin sanoivat Lunpo-gangriksi, "suureksi jäävuoreksi". Tämä ilmotus oli tavattoman erehdyttävä. Huomasin, ettei Lunpo-gangri, jonka huipun Ryder ja Wood olivat mitanneet, voinut missään tapauksessa olla sen mahtavan jonon jatko, jonka kolmen solan läpi olimme kulkeneet ja jonka nimenä on Nien-tshen-tang-la.

Turhaan yritettyämme uupuneita jakejamme kaupitella jatkoimme kulkuamme suuren joen itäistä rantapengertä pitkin. Muutamia päiviä sitten alkanut lounastuuli jatkui aina vain. Amtsungissa oli naapurinamme eräs Kamba Drambul, joka ei osannut meille paljoa kertoa, mutta se, mitä hän kertoi, oli suuriarvoista. Samje-lalle olisi meiltä vielä yksi päivämatka kuljettava, meidän olisi aina seurattava Buptsang-tsangpoa vastavirtaan, ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olisi gangreja, lumipeitteisiä vuoria. Itse solassa ollessamme olisimme hyvin lähellä Lunpo-gangrin huippua. Silloin epäilin, että tämä melkoinen, vasemmalla puolellamme, siis idässä kohoava vuorijono olisi sittenkin Nien-tshen-tang-lan jatko, Lunpo-gangri taas aivan erillään oleva jono, joka ei ole edellisen kanssa missään yhteydessä.

Seuraavien päivien kuluessa kävi itäinen jono yhä vain mahtavammaksi, sen synkkien vuorihaarojen joukossa kohoaa jokseenkin lakeita, ikuisella lumella peitettyjä kukkuloita. Me pysyttelimme enimmäkseen oikeanpuolisella rantapenkereellä, joka on 15-20 metriä joen pintaa ylempänä ja laskeutuu jyrkkänä tasaista laaksonpohjaa kohti, missä joki luikertelee. Tällä kohtaa on laakso noin 3 kilometriä leveä. Mitä ylemmä nousemme, sitä isommiksi ja paksummiksi muuttuvat joen jäälohkareet, mutta nousu on sangen loiva. Leiristä n:o 377 näemme Lunpo-gangrin korkeimman huipun kohoovan suunnassa E 23° I. Jokainen ilman seikkailuja vaellettu taival vahvistaa asemaamme. Täkäläisten paimentolaisten täytyy ajatella: kun kerran nämä miehet on laskettu koko Bongban halki kulkemaan, niin eivät ne voi mitään petkuttajia olla!

Huhtikuun 10. päivänä pääsimme 13,7 kilometriä Buptsang-tsangpoa pitkin ylöspäin. Hämmästyen tapaa ylhäällä umpitasangolla niin vesirikkaan joen! Sen rannoilla kaakattaa suuret joukot villihanhia ja -sorsia. Tubges ampui niistä useita — väärin tehty niiden kevät- ja kuherteluaikana. Tänään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Minä tunnen itseni turvalliseksi aina kun en näe mustia telttejä. Mielelläni luovun piimästä, kun voin sillä luopumisella vain päästä häiritsijöistä. Itäkaakkoon päin on nyt suuremmoisen valtaava näköala. Lunpo-gangrin huiput kohoovat puhtaansinistä taivasta vasten huikaisevan valkeina, heleänsinisissä varjostuksissa, jotka ilmaisevat jäätä. Idästäkin sukeltaa kokonainen vuorimaailma näkyviin. Odottamattomasti ovat Lunpo-gangrin huiput pohjoispuolelta, siis ylängöltä, katsottuina paljoa suuremmoisemmat ja vaikuttavammat kuin etelästä, Brahmaputran laaksosta päin, mikä kaiketi johtuu siitä, että etelässä on katsoja liian likellä niitä. Täältä ylhäältä näimme ne kaikkien mahdollisten välimatkojen päästä, ja useita päiviä olivat ne suoraan edessämme.

Bupjung-ring on ihanimpia seutuja, mitä olen Tibetissä nähnyt. Lakeassa, lumi- ja jääpeitteisten vuorten ympäröimässä laaksokattilassa kasvaa rehevää ruohoa ja sitä halkovat useat vedenuomat. Kaikkialla näkyi leirien jälkiä. Nyt tosin oli täällä ainoastaan pari telttikylää, mutta kesällä, kun paimentolaiset tulevat pohjoisesta, on laaksossa vilkas elämä. Kesällä, varsinaisena lumensulamisaikana ja myöhemmin sadekautena nousee vesi Buptsang-tsangpossa niin korkealle, ettei kolmen kuukauden aikana voida sen yli kulkea ja sen rantojen välinen liike katkeaa. Lähteiltänsä laskujärveensä Taros-tsoon asti on tämä joki noin 150 kilometriä pitkä. Mahdollisesti on se suurin niistä Tibetin joista, jotka eivät mereen laske. Ainoat joet, joita ehkä voidaan pitää sen kokoisina, ovat Selling-tsoon laskeva Satshu-tsangpo ja Teri-namtsoon laskeva Soma-tsangpo. Satshu-tsangpo oli, kun minä v. 1901 sen yli sadeaikana kuljin, suunnattoman paljon nykyistä Buptsang-tsangpoa suurempi. Mutta Buptsang oli keväälläkin melkoinen joki, joka tietysti sadeaikana paisuu yhtä paljon kuin Satshukin. Europalaisille oli Buptsang-tsangpo ollut tähän asti tuntematon. Mutta d'Anvillen kartalta vuodelta 1733 löydämme Tarok-tson ja erään siihen etelästä virtaavan joen, joka on epäilemättä sama kuin Buptsang-tsangpo. Jesuiitat, jotka 200 vuotta sitten Pekingissä oleskellessaan olivat Kiinan keisarilta Kang-hilta saaneet toimekseen koko Kiinan valtakunnan kartan laatimisen, hankkivat siis kiinalaisista ja tibetiläisistä lähteistä tarkat tiedot tästäkin kätketystä seudusta.

Viime päivinä olivat molemmat jakimme olleet niin voimattomat ja kipeäjalkaiset, että meidän piti päästä niistä eroon vaikka millä hinnalla. Viivyimme sen vuoksi yhden päivän Bupjungissa ja vaihdoimme jakit yhdeksään lampaaseen, jotka saivat jakien kuormat kantaaksensa. Nyt oli meillä jälleen 31 lammasta ja muutamia vuohia.

13. päivänä saavuimme vuoren juurelle, josta lähti varsinainen polku itse solaan. Täällä oli neljä telttiä, joiden asukkaat olivat pelkkiä vaimoja ja lapsia. Miehet olivat kaksi päivää sitten lähteneet gova Tseptenin teltille. Tämä päällikkö on velvollinen hankkimaan määrätyn luvun miehiä ja jakeja, joiden täytyy noin kolmeksi kuukaudeksi sijoittua tasamille ja kuljettaa ilmaiseksi kaikki devashungin lähetykset. Se on jonkunlainen rintamapalvelus, joka suoritetaan ei ainoastaan Lhasan ja Ladakin välisellä, vaan kaikilla suuremmilla Tibetin valtateillä. Tietysti tämä kehno järjestelmä rasittaa aikalailla paimentolaisia, joiden täytyy odotusajaksi jättää vaimonsa ja lapsensa. Jos joku tahtoo siitä vapautua, on hänen hankittava sijainen, maksettava sille, annettava ruokavarat ja jakit. Viime vuonna, kun me Shigatsesta lähtien vuokratuilla kuormaeläimillä matkustimme, käytimme mekin köyhien paimentolaisten palvelusta, mutta minä maksoin heille kunnollisesti ja annoin vielä oivat juomarahat.

18,2 astetta kylmän yön jälkeen ratsastimme huhtikuun 14. p:nä ylös solaan. Kuormapolku kulki joskus kukkuloiden yli, joskus niiden välitse, ja me samosimme erään puron poikitse, joka laskee Samje-lalta saamansa vedet Buptsang-tsangpoon. Kiinteä kivi oli tapaamattomissa, mutta kaikki mura ja lohkareet olivat graniittia; vain harvoin tapasi jonkun porfyyrikappaleen. Solassa pidettiin tavallinen lepohetki havaintojen tekemistä ja kiehumamittarin tarkastamista varten. Lunpo-gangrin yli avautuva näköala oli juhlallisempi kuin koskaan ennen; nyt oli sen huippu aivan lähellä. Pohjoisluoteessa hävisi räikeästi kuvastuva Buptsang-tsangpon laakso etäisyyteen. Mutta kaakosta ei näkynyt mitään muuta kuin lakea harju, joka sai minut epäilemään, ettemme vieläkään olleet todellisessa vedenjakaja-solassa. Olimmekin kulkeneet karavaanin jäljestä vasta jonkun matkaa, kun näimme erään kaakosta juoksevan puron, joka vielä kuului Buptsang-tsangpon vesistöön. Sen rannalla, jossa mekin pysähdyimme, leiriytyi eräs karavaani, johon kuului kahdeksan miestä ja 350 jakia. Se vei suolaa Saka-dsongiin, johon siitä oli vielä kuusi päivämatkaa. Ihmiset eivät jaksaneet käsittää, miksi me, ladakilaiset kauppiaat, olimme valinneet moisen tien, ja kyselivät lakkaamatta, miten olimme tänne joutuneet. Me latelimme heille tavallista kesäistä villakauppajuttuamme ja he vain valittivat, etteivät voineet jakeinensa meitä palvella, he kun olivat valtion tavarankuljetusten takia valtatiehen sidotut. Kyselin itseltäni, eivätkö he ehkä Saka-dsongin käskynhaltijalle ilmottaisi paluumatkalla tavanneensa ladakilaisen seurueen, ja eikö siitä ehkä koituisi minulle vahinkoa. Kenties olisi parasta olla Saka-dsongiin menemättä.

Huhtikuun 15. päivänä oli ennen muuta päästävä joku matka jakikaravaanin edelle. Lähdin lampaineni ennen kuin he alkoivat eläimiään kuormittaa ja pääsin aikanani Samje-lan solapyramiidille, josta kohosi viiritanko. Vaikka jakikaravaanin väki voisin meidät nähdä koko matkalla leiristä lähtien, täytyi minun kumminkin mitata solan korkeus, maksoi mitä maksoi, ja välimatkakin oli niin pitkä, etteivät he voineet erottaa, mitä minä puuhailin. Merkittyäni kiehumispisteen, joka osotti 5,527 metrin korkeutta, piirustin vielä näköalankin. Idässä ja kaakossa oli laaja vuorimaailma, joka osaksi kuului eteläpuolella kohoavan Lunpo-gangrin vuorijonoon, osaksi taas Nien-tshen-tang-laan, joka oli pohjoispuolellamme. Olimme siis aivan vedenjakajalla, kahden jättiläismäisen, Transhimalajan ryhmään kuuluvan vuorijonon välissä. Ja tämä sola, Samje-la, on hydrografisissa ja orografisissa suhteissa korkein ja suuriarvoisin, mitä sola yleensä voi Aasiassa olla; se nimittäin erottaa toisistaan pohjoisen umpiylängön ja eteläisen äärettömän valtameren vedet. Se on siis samanarvoinen kuin Sela-la, Tshangla-Pod-la ja Angden-la, sekä paljoa tärkeämpi kuin Tseti-latshen-la, joka on ainoastaan Induksen ja Satledshin vedenjakaja, tai Dshukti-la, joka erottaa Induksen molempien haarajokien vedet toisistaan. Samje-lalla olin nyt saavuttanut halujeni suurimman päämäärän; olin noussut Tseti-latshen-lan ja Angden-lan välisen Transhimalajan yli ja vallottanut vielä yhden paikan lisää tällä jättiläismäisellä vuorijonolla, joka on pohjoisessa suurten intialaisten jokien vedenjakajana. Olin onnistunut osottamaan sen tosiseikan, että Transhimalaja jatkuu vielä Angden-la'sta länteen päin katkeamatta 490 kilometriä.

Tavattoman mieltäkiinnittävä oli myös se huomio, että Angden-la ja Samje-la, vaikka ne vedenjakajina ovatkin aivan yhtä tärkeitä, eivät ole ollenkaan samassa vuorijonossa. Angden-la on sen vuorijonon läntisessä jatkossa, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla ja on tunnettu Nien-tshen-tang-lan nimellä; Samje-la taas on eräässä tämän vuorijonon ja Lunpo-gangrin välisessä pitkittäislaaksossa. Nyt voin ainiaaksi vetää suuren mustan ristin niiden jatkuvien, katkeamattomien vuorijonojen yli, joita Hodgson ja Saunders ovat kirjotuspöytänsä ääressä rakennelleet ja joiden pitäisi heidän väitteensä mukaan kulkea ylemmän Brahmaputran pohjoispuolella. Täällä aloin myös miettiä, mikä nimi olisi täst'edes annettava tälle suunnattoman suurelle vuoristolle, joka kulkee samansuuntaisesti Himalajan kanssa. Nimi Lunpo-gangri oli ainakin yhtä oikeutettu kuin Nien-tshen-tang-la, mutta kumminkin olivat molemmat sopimattomat, ne kun tarkottivat ainoastaan määrättyä, kokonaisen vuoriston vuorijonoa, joten niillä oli vain paikallisnimen oikeutus. Silloin iski mieleeni ikäänkuin salama — "Transhimalaja on se nimi, jonka panen tälle jättiläismäiselle vuoristolle".

Vielä ajatellessani sitä suurta voittoa, jonka olin tänä päivänä saavuttanut ilman omaa ansiotani, johti Lobsang minut taas nykyiseen asemaan, ilmottaen, että jakien musta jono liikkui ylös solaa kohti. Nousimme silloin ja astuimme jalkaisin alas rinnettä, jota kulkua haittaavat graniittilohkareet ja mura peittivät. Maasta kumpuavat lähteet kokoontuivat pian puroksi. Erityisellä mielihyvällä katselin minä sen kirkasta, notkeata hyppelyä lohkareiden välitse ja kuuntelin sen surunvoittoista lorinaa. Sävel oli tavallinen; juuri äsken olin kuullut Buptsang-tsangpon purojen sitä laulavan. Ja kuitenkin luulin kuulevani pohjaäänenä veden soittoa, joka herätti minussa uutta ikävöimistä. Buptsang-tsangpon laineet ovat tuomitut ikuiseen häviöön Tarok-tson ja Tabie-tsakan järvissä, missä ne haihtuvat ja leviävät taas kaikkien taivaan tuulten mukana. Mutta puro, jonka rantaa pitkin nyt kuljemme, laski Tshaktak-tsangpoon ja Brahmaputraan, ja sen päämääränä on Intian valtameri, jonka suolaisten aaltojen ylitse kulkee tie minunkin kotimaahani!

Olimme juuri saaneet telttimme kuntoon, kun jakit jo lähestyivät tiheissä joukoissa, viheltelevien ja laulavien ajajiensa seuraamina. Nämä tekivät pienen mutkan, ettei tarvitsisi liian likeltä ohitsemme kulkea. Pelkäsivätkö he meitä, vaiko jo epäilivät? Mitähän he Saka-dsongissa meistä kertoisivat? Olivatko he miehen kämmenen kokoinen pilvi, josta purkautuisi aikanansa rajuilma iskien pieneen karavaaniini, joka nyt oli toisen kerran kulkenut kielletyn maan läpi ilman lupaa?

KoImaskymmenestoinen luku.

Ilmisaatu!

Muinaisina aikoina ulottuivat Lungo-gangrin jääkielekkeet aivan laaksoon asti ja minä näin niistä vielä hyvin selviä jälkiä, kun me huhtik. 16. p:nä laskeuduimme alempiin seutuihin. Laakso on täällä täynnä vanhoja somerikkokerrostumia, jotka ovat pelkkää graniittiä; muutamien niiden yläpintaa peittää hieno multa ja sammal. Taas sivuutimme jakikaravaanin, joka oli leiriytynyt jo hyvin lyhyen päivämatkan tehtyänsä. Nähtävästi aikoivat he levätä seuraavan päivän, sillä jakeilta oli riisuttu kuormat ja tavarat pinottu muuriksi. Jos tibetiläiset aikovat seuraavana päivänä jatkaa matkaansa, laskevat he jakit kuorminensa laitumelle, sillä 350 jakin kuorman purkaminen ja taas sälyttäminen yhden yön vuoksi olisi liian suuritöinen tehtävä. Minun puolestani jääkööt kernaasti tänne niin kauvaksi aikaa kuin vain mahdollista; siten pääsisimme me edelle ja voisimme ehtiä Saka-dsongin ohi ennen kuin meidät annettaisiin ilmi. Mutta ei sentään, viisaampaa olisi Saka-dsongia kokonaan välttää, ei siksi, ettemme näkisi Muhamed Isan hautaa, vaan jotta me emme suotta herättäisi epäluuloa. Päivänselvää oli, että viranomaiset kysyisivät, miksi pieni ladakilaisjoukko kulkee salateitä eikä suurta tasamia myöten. Ja silloin ottaisivat he meidät kuulusteltavikseen.

Somerikkokerrostumien loputtua jouduimme lakeaan laakson leventymään, jossa oli erinomainen heinikkö ja miljoonia vereksiä, inhottavia hiirenreikiä. Oikein tuntee tyydytystä, kun Takkar joskus semmoisen kiusallisen nakertajan kuoliaaksi puraisee. Emme vielä kärsi mitään puutetta; Tubges hankkii minulle metsäkanoja ja eräs vuohemme lypsää hiukan maitoa. Leiriin n:o 383. näkyivät Lunpo-gangrin huiput ainoastaan pienentyneessä koossa; eräs on ohut kuin varjostin. Itäkaakosta näkyy useita huippuja, vuorijonon jatkoa, ja helposti voi laskea, että tasamin varrella kohoava yksinäinen vuorenrunko Tshomo-utshong on Lunpo-gangrin itäisessä jatkossa. Tästä leiristä lähtien tein läheisten korkeiden kukkuloiden kulmamittauksia; tulokset julkaisen myöhemmin.

Huhtikuun 19. päivä. Juuri matkaan lähtiessämme kulki ohitsemme kaksi jätkämiestä, ajaen edellään muutamia satoja suolakuormilla sälytettyjä lampaita. Meillä oli sama matka kuin heilläkin ja meidän täytyi sattua yhteen. Minun ajaessani omia lampaitamme alamäkeä myöten piteli Abdul Kerim hevostansa ja puheli molempien miesten kanssa, kääntääkseen heidän huomionsa pois. Mutta heistä näki, että kummallinen seuramme oli herättänyt heidän mielenkiintoansa ja että he meitä tarkasti tähystelivät. Minä onnuin käydessäni, sillä pisti päähäni, että eivät suinkaan tibetiläiset olleet koskaan nähneet nilkkua europalaista, jos nimittäin he ollenkaan olivat sitä rotua tavanneet. Minut taas olivat ihmiset vuosi sitten nähneet Pasa-gukissa ja Saka-dsongissa ja silloin minä en ontunut. Onnistuinkin huomaamatta pääsemään tungettelevan naapurijoukon ja samoin äskeisen ison jakikaravaanin ohi. Viime mainittu oli kulkenut kaksi päivää toista tietä myöten, mutta nyt taas meidän tiellemme kääntynyt.

Oikealla puolella jää Rukjok-joki yhä etemmä tiestä. Aivan meidän edessämme etelässä näkyi korkea huippu, joka kohoaa Pasa-guk-kylän yläpuolella. Sanotussa kylässä olimme viime vuonna leiriytyneet, Suolalampaat ja jakit olivat jääneet meistä hyvin etäälle ja vihdoinkin saavuimme me nyt vanhan ystäväni Tshaktak-tsangpon rannalle. Tämä joki oli nyt melkoista matalampi kuin viime vuoden toukokuun viimeisinä ja kesäkuun ensimäisinä päivinä. Tässä paikassa poikkesimme etelään vievältä valtatieltä ja kuljimme pohjoista kohti Tshaktak-tsangpon oikeata, läntistä rantaa pitkin, leiriytyen pian tämän rannan eräälle nurmelle (4,634 metriä korkealle).

Palattuansa näytti Abdul Kerim hyvin vakavalta. Hänen oli ollut vaikea vastata kaikkiin kysymyksiin, miksi me kuljimme sinne tänne Tshaktak-tsangpoa pitsin, emmekä, kuten kaikki muut, menneet Saka-dsongiin suurta valtatietä myöten. Siihen oli hän vastannut, että mieliimme oli erittäin terotettu sitä, että oli otettava tarkat tiedot miten paljon villoja näillä seuduin olisi ensi kesänä saatavana. Silloin olivat suolakaravaanin miehet sanoneet: "Te ette näytä pelkäävän maantierosvoja; ne oleksivat juuri täällä ylhäällä vuoristossa. Oletteko hyvin aseestetut?"

"Kyllä, meillä on kaksi pyssyä ja yksi revolveri."

"Niitä kyllä tarvitsette. Näemme, että olette rauhallista väkeä ja siksi varotamme teitä. Kuusi päivää sitten hyökkäsi näillä seuduin erään telttikylän kimppuun 18-miehinen rosvojoukko, jonka joka miehellä oli pyssy ja hevonen. Ne ovat ryöstäneet kolme telttiä, vieneet mukanaan 400 lammasta sekä noin 200 jakia ja poistuneet samaa tietä, jota myöten te nyt aijotte kulkea. Niitä takaa-ajamaan on lähetetty sotilaita, mutta rosvot ovat ampuneet niistä kaksi miestä ja toiset ovat pötkineet pakoon. Ei kukaan tiedä missä tämä rosvojoukko nykyään oleksii. Olkaa yöllä varuillanne, jos henkenne on kallis! Jos päällenne hyökätään, niin antakaa itsenne rauhassa ryöstää! Teitä on ainoastaan kolmetoista, ettekä siis voi puolustautua."

Mutta yö kului rauhallisesti, vasta toisena aamuna varhain ilmotettiin, että pohjoisesta lähestyi telttejämme viisi ratsastajaa. Kaukoputkella katsottuna supistui niiden joukko yhteensä kahdeksi mieheksi, yhdeksi vaimoksi ja muutamiksi jakeiksi. Ne tekivät kaarroksen, ikäänkuin olisivat peljänneet meitä, mutta Abdul Kerim seisahdutti heidät, saadakseen heiltä tietoja. Sitte kuljimme Tshaktak-tsangpon pohjoisrantaa pitkin suoraan itää kohti. Maa nousee loivasti, laakso on melko leveä ja rikas laidunmaista. Telttejä ei näy, mutta kyllä lukuisia kesäleirejä. Tshaktak-tsangpon ja sen idästä tulevan syrjäjoen Gäbuk-tshun yhtymäpaikalla on kivinen muistomerkki. Koillisessa kohoaa kaksi keskikorkuista lumihuippua pienenpuoleisine jäätikköinensä. Selvää oli, että Tshaktak-tsangpo lähti näiden vuorten pohjoispuolelta, sillä voi nähdä joen terävästi uurtautuneen läpi murtautumislaakson. Pääjoen sekunnissa viemä vesimäärä lienee ollut 7, syrjäjoen 2 kuutiometriä. Näillä seuduin on joen nimenä Kamtshung-tshu; Tshaktak-tsangpon nimen saa se vasta Pasa-gukin alapuolella. Leiriydyimme näiden kahden joen kulmaukseen. Olimme nyt melkein suoraan pohjoiseen päin Saka-dsongista ja ainoastaan kahden päivämatkan päässä siitä. Mutta meidän ja kuvernöörin hallituskaupungin välillä kohosi vielä vuorenharjanne, eräs Lunpo-gangrin alempi jäsen.

Elämäni oli näinä päivinä synkkää ja yksinäistä, tulevaisuutemme epävarma. Me vaelsimme ikäänkuin pimeydessä ja kopeloimme käsillämme ympärillemme, ettemme kompastuisi. Jokainen päivä, joka kului ilman turmiollisia seikkailuja, tuntui minusta yllätykseltä. Näiden seikkailujen kertomiselle ei minulla ole tässä tilaa. Nyt olimme me enää kahden päivämatkan päässä tasamista, suuresta valtatiestä, jolla karavaaneja ja matkustajia kulkee edestakaisin ja hallituksen viranomaiset ovat vastuunalaiset siitä, ettei kulkemaan pääse kukaan siihen oikeudeton. Mutta minä taas olin valepukuuni ja ainaiseen kiihtymiseen kokonaan kyllästynyt ja toivoin käännöstä, joka minut tästä vankeudestani vapauttaisi. Mutta siitä ei voinut tulla puhettakaan, että minä itse antautuisin tibetiläisten armoille. Heidän itsensä piti paljastaa kuka minä olin ja siksi kuin se tapahtuisi, ei tämä levottomuus loppuisi.

Oli huhtikuun 24. päivä, Nordenskiöldin "Vega"-laivan Tukholmaan v. 1880 paluun vuosipäivä. Auringon noustessa aukeni edessämme koko maa huikaisevan valkeana, talviseen lumipukuunsa verhottuna. Kylmä oli taas laskeutunut 16,4 asteeseen, mutta nyt auringon kohotessa höyrysi hevosten ympärillä ja lumesta nousi ohuita utupilviä. Voi luulla ratsastavansa solfatari- ja fumarali-seuduissa. Karavaanimme kesti vaivaloisen nousumatkan tällä kertaa hyvin. Lampaista oli enää kaksikymmentä jäljellä. Kahdesti luulimme Kintshu-lan solan olevan aivan edessämme, mutta taas kohosi uusia harjuja luulotellun kynnyksen takana ja me kapusimme kukkuloille, joiden välissä purot virtaavat alas Basangiin ja Saka-dsongiin, missä Muhamed Isa lepää hautakumpunsa alla. Lounaassa tarjoovat Tshomo-utshongin huiput komean näköalan. Vihdoinkin oli solan kivipyramiidille johtava viimeinen rinne noustu ja me olimme 5,441 metriä meren pintaa ylempänä. Itäänpäin on loistava näköala, särmikkäinä ja rosoisina kohoavat Lunpo-gangrin huiput vuorten ja harjanteiden sekamelskasta, jonka värivivahdukset ovat sitä heleämpiä, sinisempiä, mitä kauvempana huiput ovat. Koillisessa kiinnitti katsetta eräs etuvuorten jono, joka oli lumen peittämä juurelta laelle asti. Raga-tsangpon leveä, lakea laakso ulottui itään niin kauvas kuin silmä kantoi. Etäämpänä laaksossa näkyi suuremmoinen lumiharjanne, Himalaja-vuoriston pohjoisin.

Viivyimme kauvan ylhäällä ja minä piirustin näköalan. Vaelsimme sitte karavaanin jälkiä myöten kahden matalahkon vuorenkupeen ylitse ja tapasimme leirimme eräässä selvästi huomattavassa laaksossa, jossa oli hyvä laidun ja osaksi jäätynyt puro. Reittini avautui sen rantaan päin. Kaikki kolme telttiä olivat kuten tavallista, samassa rivissä. Tänään oli kaikki mennyt onnellisesti, mutta huomenna olisi tosi edessä, sillä silloin täytyisi meidän saapua Raga-tasamille, missä olin viime vuonna kokonaisen viikon leiriytyneenä odotellut. Leiri n:o 391 oli siis viimeinen, jossa vielä tunsin olevani rauhassa. Koko päivänä emme olleet nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myös yhtään naapuria. Täällä siis oli ryhdyttävä joihinkin uusiin varovaisuustoimenpiteisiin.

Ensiksi oli tehtävä muutos asunto-oloissamme. Tänä yönä saisin viimeisen kerran nukkua vanhassa myrskyn repimässä teltissäni. Huomisesta lähtien tulisi päällikkömme Abdul Kerim siinä hallitsemaan ja toistaiseksi vieraita vastaanottamaan. Minulle erotettiin Abdul Kerimin tähänastisesta teltistä osasto, joka oli sen verran tilava, että vuoteeni otti sen tasan 2 neliömetrin suuruisen alan. Tämä soppi, joka oli kaikilta puolilta suljettu, olisi minun tuleva vankikoppini. Se muistutti kirjoituspöytäni salalaatikkoa ja minusta se oli yhtä kodikas kuin ahdaskin.

Suän oli minun kähertäjäni. Hän oli tänään juuri saanut työnsä valmiiksi, kun Abdul Ketim kurkisti telttiaukosta ja ilmotti minulle kuiskaten, että neljä miestä lähestyi jakeilla samaa tietä myöten, jota me olimme Kintshen-lasta tänne laskeutuneet. Oitis järjestin pukuni ja kiedoin turbaanin päähäni, joll'aikaa teltin aukko solmittiin kiinni ja Takkar sidottiin sen eteen. Katsoin sitte telttiseinän tähystysaukosta, johon näkyi laakson koko ylärinteinen osa, ja huomasin kahdeksan tummansinisen ja punaisen kirjaviin pukuihin puettua, pyssyillä ja miekoilla aseestettua jalkamiestä. Ne kuljettivat yhdeksää hevostansa taluttamalla, yksi mies talutti nimittäin kahta kuormahevosta. Mitä herran nimessä tämä merkitsi? Rosvoja ne eivät voineet olla; sillä rosvot tulevat yht'äkkiä ja yöllä. Pikemmin näyttivät he minusta hallituksen palvelijoilta. Kaksi etumaista ratsastajaa oli varmaankin virkamiehiä. Mieheni istuivat nuotiolla kaikenlaisia tehtäviänsä toimitellen. Huomasin heidän olevan hyvin levottomia.

Vieraat astelivat suoraan lettiämme kohti, kuin olisi tämä ollut heidän matkansa määrä. He asettuivat Abdul Kerimin, Lobsangin, Kutusin ja Gulamin ympärille piiriin ja kävivät heidän kanssaan vilkkaaseen, mutta hiljaiseen keskusteluun. Kolme heistä — nähtävästi palvelijoita — asettui hevosinensa tuskin 30 askeleen päähän teltistäni ihan sen aukon eteen, Siellä riisuivat he satulat ja kuormat hevosilta ja laskivat nämä laitumelle, kaivoivat mytyistään kattilat ja kannut, asettivat kolme tavanmukaista liesikiveä paikoilleen, kokosivat polttoaineita, täyttivät ison kattilan vedellä ja keittivät teetä. Selvää oli, että he aikoivat täällä olla yötä ja että heidän tungettelemisensa tarkotuksena oli meidän vakoilemisemme.

Muut viisi menivät Abdul Kerimin telttiin ja istuutuivat jatkamaan keskustelua yhtä hiljaa, hitaasti ja kerrassaan kohteliaalla, sävyisällä äänellä. En pystynyt ymmärtämään, mitä he puhuivat, mutta käsitin vallan hyvin, että kysymys oli vakavasta asiasta, sillä kuulin heidän mainitsevan nimeni — Hedin sahib! Kun keskustelua oli kestänyt melkoisen tovin, lähtivät he taas ulos ja kiersivät yhteen kertaan telttini ympäri. Sen sisäänkäytävään ei heitä toki raivoissaan haukkuva Takkar päästänyt. Mutta he keksivät tähystysaukon teltin seinästä. Eräs mies pisti sormensa sen läpi ja kurkisti sisään huomaamatta kuitenkaan minua, minä kun viruin maassa samalla puolella, aivan telttiseinän vieressä. Nyt menivät he tulellensa, asettuivat kattilan ympärille piiriin ja ryhtyivät teetä juomaan. He istuivat suoraan telttini edessä; en siis voinut huomaamatta pois päästä.

Nyt kuiskaili Abdul Kerim vapisevalla äänellä teltistänsä minun telttini takaseinän läpi, mitä miehiä nuo olivat. Johtaja, lihava, mutta miellyttävän näköinen nuori mies, oli tehnyt tavanmukaiset kysymykset ja saanut tavalliset vastaukset. Sen jälkeen oli hän vakavalla, päättävällä äänellä lausunut seuraavat sanat:

"Kaksi Pasa-gukin yläpuolella teidän ohitsenne kulkenutta karavaania on ilmottanut tulostanne kuvernöörille. Kun ei ole vielä koskaan sattunut, että Lhasan kauppamiehet olisivat tulleet pohjoisesta, vieläpä kulkeneet salatietä Gäbuk'in kautta, niin alkoivat käskynhaltija ja Saka-dsongin viranomaiset epäillä, että Hedin sahib on teidän joukossanne kätkettynä, varsinkin kun hän itse on viime vuonna ilmottanut palaavansa ja aikovansa kulkea pohjoisten vuoriseutujen kautta. Siksi sain minä tovereineni käskyn seurata teidän jälkiänne, saavuttaa teidät ja toimittaa luonanne perinpohjaisen tarkastuksen. Meillä ei ole mitään kiirettä. Huomenna tuovat useat jakit meille ruokavaroja. Te vakuutatte, ettei Hedin sahib ole valepukuisena ladakilaisena joukossanne. No hyvä, kenties olette puhunut totta. Älkää sentään unohtako, että meidän on toteltava käskyä aina pienimpää seikkaa myöten, teitä on kolmetoista ladakilaista, mutta minä näen ainoastaan kymmenen, missä ovat toiset?"

"Ne ovat menneet polttoaineita kokoamaan."

"Kun olette kaikki koolla, alkaa tarkastus ja kyllä silloin jokainen yksityinen tarkastetaan ihoa myöten! Sen tehtyämme tarkastamme koko kuormastonne sisältä ja ulkoa ja tyhjennämme jokaisen säkkinne, jonka löydämme telteistänne! Jos emme tässäkään tarkastuksessa löydä mitään europalaiselle haiskahtavaa, niin tarvitsee teidän enää vain antaa kirjallinen selitys, ettei joukossanne ole ketään valepukuista europalaista, ja se todistus on teidän vahvistettava sinetillänne. Kun se on tehty, saatte te jo varhain huomisaamuna mennä minne haluatte, ja me käännymme takaisin."

Tämän kertomuksen kuultuani oli asia minulle selvä. Tein nopeasti päätökseni ja aijoin sen panna heti toimeen. Ensiksi kutienkin hiivin salaista tietä myöten karavaaninjohtajan telttiin. Siellä olivat ympärilläni muut mieheni paitsi kolme ulkona vahdissa olevaa, joiden piti viipymättä ilmottaa, jos tibetiläiset palaisivat.

"Mitä on tehtävä?" kysyin Abdul Kerimiltä.

"Sen tietää sahib itse parhaiten; minun mielestäni on asemamme epätoivoinen", vastasi kelpo mies, joka oli jo niin usein meidät pinteestä pelastanut.

"Mitä sinä, Lobsang, ajattelet?"

"Ei ole viisasta antaa heille selitystä", vastasi hän hyvin murheellisen näköisenä.

"Sahib", ehdotteli Kutus, "jos ne antavat meidän olla yöhän asti rauhassa, voin minä sahibin kanssa taas livahtaa vuoristoon, kuten silloin, kun Tsongpun tashi oli kintereillämme. Tarkastuksen jälkeen voimme taas alempana yhtyä karavaaniin. Sahibin paperit jaksan minä kantaa; europalaiset tavarat voimme haudata telttiin."

"Ne tietävät, että meitä on kolmetoista", huomautti Gulam

Olosuhteiden pakottamina olimme me valejuttuja kertoen kulkeneet koko Tibetin halki. Mutta antaa Abdul Kerimin minun tähteni vahvistaa väärä todistus sinetillänsä, se oli toki minun maantieteelliselle moraalilleni liian karkeata, minä en voinut sitä sallia. Mitähän tulleekin, siitä huolimatta olimme me vielä melko hyvässä asemassa. Olimme sydän-Tibetissä. Ensi askel olisi se, että meidät karkotettaisiin maasta, ja minä saavuttaisin siinäkin jotain, lähetettäisiin minut ruununkyydillä mitä tietä tahansa. Kieltäytyisin jyrkästi Ladakiin palaamasta, mutta menisin kernaasti Nepalin tai vielä mieluummin Gyangtsen kautta Intiaan.

"Ei", lausuin miehilleni, oikaisten itseni, "minä antaudun itse tibetiläisille."

Kaikki peräytyivät hämmästyneinä ja alkoivat itkeä ja nyyhkyttää kuin lapset.

"Meidän täytyy täällä ijäksi erota, sahib mestataan!"

"Eihän toki, niin vaarallista ei tästä voi koitua", sanoin minä, sillä enhän ollut ensi kertaa tibetiläisten käsiin joutunut. Teltistä ulos astuessani kuulin muhamettilaisten mutisevan minusta: "Allahu ekbär! — Bismillah rahman errahim!"

Astuin hitain astelin tibetiläisten piiriä kohti, kiireestä kantapäähän asti valepukuun puettuna ja kasvot mustiksi maalattuina. Kun jo olin aivan likellä, nousivat kaikki seisomaan, ikäänkuin olisivat tunteneet, etteivät olleet aivan tavallisen ladakilaisen kanssa tekemisissä.

"Istuutukaa!" lausuin, painostaen sanojani käskevällä käden liikkeellä, ja istahdin itse kahden arvokkaimman väliin. Oikealla puolellani istuvan herran tunsin oitis viimevuotiseksi Pemba Tseringiksi! Taputin häntä olalle ja lausuin: "Ettekö tunne minua enää, Pemba Tsering?" Hän ei vastannut sanaakaan, mutta katsoi tovereihinsa silmät suurina ja pää kallellaan, mikä merkitsi samaa kuin: "Hän se on!" Miehet ällistyivät tavattomasti; ei ainoakaan puhunut, jotkut katsoa tirkistelivät toisiansa, toiset tuijottivat tuleen, joku työnnälsi kaksi palavaa kekälettä takaisin kiven väliin ja toinen hörppi hitaasti teetänsä.

Nyt tartuin minä taas puheeseen: "Niin todellakin, Pemba Tsering, te olette oikeassa, minä olen Hedin sahib, joka kävi viime vuonna Saka-dsongissa. Nyt olen taas luonanne. Mitä aijotte nyt minulle tehdä?"

Abdul Kerim, Lobsang ja Kutus, jotka seisoivat takanani, vapisivat kuin haavanlehti ja luulivat, että seuraavana askeleena olisi mestauksen valmistaminen.

Miehet eivät nytkään vastanneet, vaan alkoivat keskenään ryhmittäin kuiskailla. Nuori virkamies, joka oli nähtävästi seurueen pääkukko, koskapa toiset katsoivat häneen ja odottivat hänen vastaustansa, alkoi nyt kaivella papereitansa ja etsi niistä erään, jonka luki ääneti. Kun he eivät pitkään aikaan hämmästyksestään selvinneet — varmaankaan eivät olleet odottaneet voivansa niin helposti minua vangita — annoin Kutusin noutaa laatikon egyptiläisiä savukkeita ja tarjosin heille niitä kullekin vuorostaan! Jokainen otti yhden, kiitti ja sytytti, kun minä ensin olin antanut heille hyvän esimerkin ja sillä näyttänyt, etteivät savukkeet olleet ruudilla ladatut. Siten oli jää särjetty ja johtaja alkoi puhua hiljaisella äänellä ja minuun katsomatta.

"Eilen saapui hyvin ankara käsky devashungilta: Sakan käskynhaltija on vastuussa siitä, ettei ainoakaan europalainen pääse lännestä päin maahan pujahtamaan. Jokainen täällä näyttäytyvä europalainen on pakotettava palaamaan samaa tietä, mitä on tullutkin. Kun kaksi päivää sitten Sakaan saapui huhu Teidän karavaanistanne, epäili käskynhaltija, että Te se olitte, Hedin sahib, ja me olemme nyt tehtävämme suorittaneet. Käskynhaltijan nimessä kiellämme Teitä askeltakaan kauvemmaksi itään menemästä. Pyydämme Teitä alistumaan meidän määräyksiämme seuraamaan. Kysymys on meidän omasta päästämme ja Teidän mieskohtaisesta turvallisuudestanne. Huomenna tulette muassamme Kintshen-lan kautta Saka-dsongitn."

"Olen teille viime vuonna sanonut, että tahdon nähdä ja että minun täytyy nähdä Sakan maakunnan pohjoisosassa olevat vuoriseudut! Kun ette sitä sallineet, päätin minä tulla uudestaan. Nyt olen ne nähnyt, ettekä ole voineet sitä estää. Näette siis, että minulla on maassanne suurempi valta kuin teillä itsellänne. Aijon nyt palata Intiaan. Mutta mitä tietä on matkani käyvä, siitä voi päättää ainoastaan Lhasan ambani Lien darin. Siksipä aijon kirjottaa hänelle. Minnekään en voi lähteä, ennen kuin olen häneltä vastauksen saanut."

"Emme mekään toivo mitään niin hartaasti kuin että Te kuljette sitä tietä, jonka itse valitsette, mutta me emme ole valtuutetut kirjettänne Lhasaan viemään; siitä päättää ainoastaan kuvernööri. Hänen kanssaan Teidän siis tulee neuvotella; voitte tavata häntä mieskohtaisesti. Siksi lähdemme huomenna yhdessä Saka-dsongiin."

"Ei, hyvä herra, vaikka minne muualle, mutta ei vain Saka-dsongiin. Tiedätte, että siellä kuoli karavaaninjohtajani ja on siellä haudattuna. En voi käydä paikalla, johon on täytynyt haudata uskollinen palvelijani; se olisi periaatteitani vastaan. Saka-dsongiin ette vie minua, vaikkapa kutsuisitte kokoon koko Tibetin."

"Jos Teille on Saka-dsongin jälleennäkeminen tuskallista, emme sitä vaadi. Tahdotteko sen sijaan olla hyvä ja tulla mukanamme tasamia myöten Tsangpon rannalla sijaitsevaan Semokuun, jonne pääsemme ainoastaan kahdella päivämatkalla? Minä kirjotan kuvernöörille ja pyydän häntä tapaamaan Teitä siellä."

"Hyvä, minä matkustan huomenna teidän kanssanne Semokuun."

"Kiitän! Lähetän heti pikaviestin kuvernöörille ilmottamaan, jotta Teidän ei tarvitse Semokussa odottaa. Mutta sanokaapa minulle, miksi oikeastaan olette taas tullut? Te matkustelette ympäri Tibetin, Teidät karkotetaan pois ja tulette taas takaisin! Ettekö jo viime vuonna saanut kylläänne, kun teidät pakotettiin poistumaan maasta Ladakin tietä myöten? Ja nyt sukellatte Te taas näkyviin meidän keskellämme! Miten se on mahdollista ja mitä varten Te oikeastaan tulette?"

"Koska minä teidän maatanne ja ystävällistä kansaanne niin kovasti rakastan, etten voi ilman niitä elää."

"Hm! Moinen puhe on Teidän puoleltanne hyvin ystävällistä. Mutta eikö olisi parempi, että Te sen sijaan rakastaisitte hiukan enemmän omaa maatanne? Niin kauvan kuin me emme tee mitään matkoja Teidän maahanne, ei Teidänkään tarvitse meidän maassamme kierrellä. Me pysymme kotona; pysykää Tekin, se on parasta, mitä voitte tehdä."

"Niin kauvan kuin vaan voin satulassa istua, tulen minä aina vain uudestaan! Voitte viedä rauhallisina terveiseni devashungille ja pyytää korkeata herrasväkeä valmistautumaan uutta käyntiäni varten."

He nauroivat tyytyväisinä ja tirkistelivät toisiansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Tulkoon kernaasti meidän puolestamme, jos tahtoo. Ja samoin nauroivat ladakilaisenikin ja olivat hyvin ihmeissään, kun viimeinen vapauden päivämme niin rauhallisesti ja hauskasti päättyi. Tibetiläiset olivat koko ajan tavattoman ystävällisiä, kohteliaita ja taipuisia, eivätkä lausuneet ainoatakaan vihaista tai kovaa sanaa siitä vaivasta, jota olin heille taas aiheuttanut. Kun tuli puheeksi villahistoria, jota Abdul Kerim oli ensin yrittänyt heidän päähänsä istuttaa, nauroivat he sydämellisesti ja sanoivat, että se oli oiva keksintö. He itse ovat silmänkääntäjätemppuihin niin tottuneita, että heitä huvittaa, kun joku muu vetää heitä nenästä onnistuneesti. Ihmeenä pitivät he myös sitä, että olimme ilmitulematta onnistuneet kulkemaan koko maan halki, ja uskoivat minun hallitsevan salaisia voimia, joiden vuoksi minun kanssani olisi varovasti meneteltävä!

Nyt kirjotti tämä nuori mies, jonka nimi oli Rinshe Dortshe eli Rindor — lyhennys kahdesta nimestä — Sakan käskynhaltijalle seikkaperäisen kirjeen, ilmottaen siinä, että minä olin sama Hedin sahib, joka kävi täällä viime vuonna, että me ilman kinaa ja ystävyydessä olimme suostuneet yhdessä Semokuun lähtemään, etten halunnut mennä Ladakiin, vaan suoraan Intiaan ja että Lien darin voisi määrätä, mitä tietä myöten oli sinne kuljettava. Kirje pantiin sinettiin ja lähetettiin ratsastavan kuriirin mukana Kintshen-lan yli.

Sitten taas juttelimme ja laskimme keskenämme leikkiä, ja ennen auringon laskua olimme jo niin läheisiä kuin olisimme olleet lapsuuden ystäviä. Oli kuin olisimme sopineet, että yhdymme tässä autiossa laaksossa ja nyt olleet iloiset, kun todellakin tapasimme siellä toisemme.

Tibetiläisten tyytyväisyys olikin helposti ymmärrettävä. Hehän eivät olleet vielä tämän saman päivän noustessa aavistaneet saavansa ennen iltaa näin oivaa saalista. Heidän tehtävänsä onnellinen suoritus tuottaisi heille pelkkiä etuja. He saisivat kuvernööriltä kiitokset ja arvonylennykset. Mutta minäkin otin jakamattomaan iloon osaa. Vapauteni oli tosin lopussa, mutta itse asiassa olikin se ollut pelkkää, hermoja tavattomasti rasittavaa vankeutta. Vasta nyt tunsin olevani täysin vapaa, enkä enää kuten vanki omassa teltissäni. Minun ei enää tarvinnut asua Abdul Kerimin teltin viheliäisessä salakammiossa. Tibetiläiset nauroivat sydämellisesti minun risaiselle, rasvaiselle, nokiselle, karkeasta harmaasta säkkikankaasta tehdylle puvulleni, jossa minä näytin rangaistusvangilta, tai parhaassa tapauksessa kapusiinilaiselta kerjäläismunkilta. Heistä oli käsitettävää, että olin moisessa asussa onnistunut pääsemään koko Bongban läpi huomaamatta. Miten miellyttävää oli nyt, kun sai koko puvun tuleen viskata ja panna ylleen uuden, siistin tibetiläisen puvun; ei tarvinnut työkalujaan ja papereitaan kätkeä riisisäkkiin, ei tarvinnut pesemisen asemesta joka aamu kasvojansa maalata! Heti iltasella, kun olimme uusista ystävistämme eronneet, täytyi Gulamin tuoda minulle vadillinen kuumaa vettä. Ja nyt alkoi teltissäni perinpohjainen peseytyminen, kiireestä kantapäähän asti — ja vedestä kyllä näki, miten tarpeellinen se oli! Neljästi piti Gulamin tuoda uutta kuumaa vettä, ennen kuin tunsin olevani jotakuinkin puhdas. Sitte leikkasin muhamettilaispartani ihoa myöten ja kaduin vilpittömästi, että olin partaveitseni pois viskannut. Toiselta puolen iloitsinkin, etten ehtinyt muutamia tunteja sitten tulikuolemaan tuomittuja tavaroitani polttaa.

Rindor pyysi saada lainata yhden telteistämme, koska hänen omat tavaransa saapuisivat vasta huomenna. Paitsi Pemba Tseringiä, tunsin edelliseltä vuodelta kaksi muutakin. He olivat tuiki ystävällisiä ja muistuttivat minulle, miten jalomielinen olin ollut heitä kohtaan juomaraha-asiassa. Heidän joukossaan oli myös eräs vanha ryppynaamainen ukko, joka lakkaamatta poltti kiinalaista piippuansa. Hänen nimensä oli Kamba Tsenam ja hänen teltissänsä olimme muutamia päiviä sitten olleet vähällä ilmitulla.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.

Huhtikuun 25. p:nä ratsasti yhdistynyt joukko Tshomo-utshongin itäpuolella olevan Radak-nimisen laakson suuhun. Molemmin puolin minua ratsasti kuusi tibetiläistä ja sen johdosta muistutti joukkomme vankien kuljetusta. Mutta nyt ei minun tarvinnut enää jonkun teltin ohi kulkiessamme laskeutua alas hevosen seljästä.

Kahdella lyhyellä päivämatkalla ennätimme Kule-la-solan yli siihen laaksoon, jossa on Semoku suuren karavaanitien varrella. Siellä oli muutamia sinne tänne pystytettyjä telttejä. Kuvernööri ja hänen virkaveljensä asuivat pienessä kivitalossa. Tibetissä on nimittäin jokaista korkeampaa virkaa hoitamassa kaksi miestä. Niinpä esim. Gartokissa hallitsee kaksi garpunia eli varakuningasta; sen järjestelmän tarkotuksena on se, että toinen pitää toistaan silmällä ja antaa ilmi, jos tämä tekisi itsensä konnantekoihin syypääksi. Saka-dsongissa kumminkin näkyi toinen käskynhaltija olevan arvoltaan virkaveljeään ylempi; ainakin hän johti asiain käsittelyä sillä tavalla, kuin olisi hänellä suuremmat valtuudet kuin toisella.

Heti kun olimme saaneet leirimme valmiiksi, tuli Rindor kahden saattajan keralla telttiini ilmottamaan minulle, että käskynhaltija odotti minua asemahuoneessa. Vastasin, että tulkoon kuvernööri minun luokseni telttiini, jos hänellä oli minulle jotain asiaa. Ei kulunutkaan kauvan, kun jo miesjoukko lähestyi. Menin heitä vastaan, pyysin astumaan telttiin ja istuutumaan mikäli sijoja riitti, painuin itse sänkyyni, ja nyt oli minun edessäni kolme herraa, nimittäin Saka-dsongin pun eli kuvernööri Dortshe Tsuän, hänen virkaveljensä Ngavang ja 18-vuotias poikansa Oang Gjä. Telttiaukon edessä tungeskeli kirjava joukko palvelijoita, paimentolaisia ja sotamiehiä.

"Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja että ette ole liian paljon kylmästä kärsineet", alkoi Dortshe Tsuän.

"Oi, kylmä on kyllä ollut! Olen menettänyt karavaanini, vaatteemme ovat risoina ja ruokavaramme lopussa. Mutta, kuten näette, emme ole siitä huolissamme."

"Teidän viimevuotisen Saka-dsongissa käyntinne aikana olin minä Tsonkassa, mutta sain tiedot kaikista liikkeistänne. Silloin Teidät karkotettiin. Miksi olette nyt taas tullut?"

"Nähdäkseni ne seudut, joissa käymästä minut silloin estettiin. Olen pahoillani siitä, että olen ollut pakotettu aiheuttamaan Teille matkan Saka-dsongista Semokuun. Kuitenkin toivon, että pian pääsemme yksimielisyyteen tiestä, jota myöten minun on maasta poistuttava."

Nyt piti kortit hyvästi pelata! Viime päivinä oli mieleni kokonaan muuttunut. Olin levähtänyt, valepuvussa kulkemisen tuottaman sielunliikutuksen jälkeinen herpoutuminen oli lakannut, ja nyt olin taas päättänyt koettaa vielä kerran löytää uutta, ennen kuin minun täytyi rajan yli mennä. Tosin olin onnistunut tekemään hyvin arvokkaan mutkan Bongban poikki, minä olin suorakulmaisesti kulkenut uusimmalla englantilaisella Tibetin-kartalla olevan "unexplored"-sanan yli, joka on ollut löytöretkeilijöille kovin houkutteleva — niin, olin kulkenut p- ja l-kirjainten välitse, niin että "unexp" jäi tieni länsi- ja "lored" sen itäpuolelle. Mutta minun oli täytynyt jättää käymättä kaksi tämän suuren valkean täplän valtaavaa välipaikkaa, ja uneksin nyt ainoastaan sitä, että voisin vielä parista kohden kulkea Bongban halki! Tosin kuluisi neljä tai viisi kuukautta, jos palaisin Intiaan pohjoista mutkittelevaa kaarta pitkin, kun taas Gyangtsen kautta mennen, kuten alkuaan aijoin, olisin brittiläisellä alueella jo parin viikon kuluttua. Mutta jos onnistuisin kulkemaan pohjoista mutkatietä myöten, veisin minä kotiini ainekset, jotka ehkä olisivat jo tehtyjä löytöjä arvokkaammat.

Lähin shakkisiirtoni oli nyt valeliike, nimittäin että pidin kiinni Gyangtsen tiestä. Lopulta suostuisin noudattamaan Dorishe Tsuänin toivomusta ja luopumaan Gyangtsesta ehdolla, ettei minun tarvitsisi kulkea niiden maiden kautta, jotka jo tunsin. Selitin siis hänelle, miten lyhyt matka oli täältä Gyangtseen ja miten mukava ja helppo olisi sitä tietä päästä minusta erilleen — mutta ei mikään vaikuttanut häneen, hän vastasi vain: "Se kaikki on totta, mutta se tie on Teiltä kielletty."

"No hyvä! Silloin luovun siitä Teidän mieliksenne, mutta sillä ehdolla, että annatte viedä minun kirjeeni brittiläiselle kauppa-asiamiehelle Gyangtseen. Te käsitätte, että omaiseni ovat pitkästä poissaolostani levottomat ja ikävöivät kirjettä."

"Sen minä kyllä käsitän, mutta valitettavasti en voi kirjettänne toimittaa. Kaikkia viranomaisia on ankarasti kielletty tekemästä mitään palvelusta europalaisille, joilla ei ole maassaolo-oikeutta."

"Mutta sallittehan toki silloin kahden oman palvelijani viedä kirjeeni Gyangtseen?"

"En, en koskaan."

"Te voitte ainakin ilmottaa minun Semokuun tuloni devashungille ja pyytää hallitusta lähettämään siitä tiedon Gyangtseen?"

"Rindorin kirjelmän saatuani lähetin oitis pikaviestin devashungille. Jonkun päivän kuluttua tiedetään Lhasassa, että taaskin olette täällä."

Minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa tibetiläistä viranomaista kirjeitäni perille toimittamaan. Siitä seikasta, että Dorishe Tsuän kieltäytyi tekemästä minulle tätä itsessään vähäpätöistä palvelusta, oli se valitettava seuraus, että omaiseni saivat minusta varmoja tietoja vasta syyskuussa ja siksi luulivat onnettomuuden minua kohdanneen. Sen sijaan, että olisin parissa viikossa päässyt rajalle, täytyikin minun kääntyä takaisin hiljaiseen Sisä-Tibetiin ja laivani takana löisivät aallot taas umpeen, pidin sentään itsestään selvänä, että tieto tasamille ilmestymisestämme kulkisi sekä virallisesti että huhun mukana Gyangtseen ja leviäisi sieltä kaikkialle. Pahaksi onneksi ei kuitenkaan niin käynyt, ja poistuttuamme taas tasamilta peitti kohtaloani sama läpinäkymätön pimeys kuin ennenkin.

"Ei, sahib", huudahti Dorishe Tsuän, "ainoa Teille luvallinen tie on se tie, jota olette pohjoisesta tänne tulleet."

"Sille tielle en ikinä lähde! Turhaa on siitä edes puhuakaan!"

"Teidän täytyy."

"Te ette voi minua pakottaa. Ensiksikään en Teille ilmota, mitä tietä olen tullut, ja, kuten tiedätte, olen matkustanut valepuvussa."

"Se ei merkitse mitään! Tiedetään Teidän laskeutuneen Samje-lan ja Kintshen-lan kautta. Solien tuolla puolen vartioväki, jonka annan mukaanne, kyselee teltiltä teltille äskeisen matkanne uraa."

"Mutta paimentolaiset vastaavat rangaistusta peljäten, etteivät ole nähneet ainoatakaan ladakilaista."

"Minä saan heidät tunnustamaan totuuden pikemmin kuin luulettekaan."

"Voitte minut tappaa, jos tahdotte, mutta Te ette voi minua koskaan pakottaa Samje-lan yli menemään. Ajatelkaa, että minä olen europalainen ja tashi-laman ystävä. Se voi teille päänne maksaa."

Hyvin huolestuneena neuvotteli Dorishe Tsuän kuiskaillen Ngavangin kanssa ja lausui sitten:

"Teidän tähtenne menen minä niin pitkälle, että sallin Teidän matkustaa Ladakiin samaa tietä kuin viime vuonnakin, siis Tradumin, Tuksumin, Shamsangin, Parkan ja Gartokin kautta."

Tätä "pulasta pääsemistä" olin juuri peljännyt! Jos koko Tibetissä oli mitään tietä, jota tahdoin hinnalla millä hyvänsä kiertää, niin oli se juuri Ladakin suuri valtatie. Minä vastasin: "Ei koskaan! Ei askeltakaan suurta karavaanitietä myöten Ladakiin!"

"Mutta miksi ei? Teidän pitäisi niin suuresta myönnytyksestä olla meille kiitollinen."

"Minun maani lait kieltävät jokaista omia jälkiänsä myöten takaisin palaamasta! Siihen ette minua pakota, vaikka leikkaisitte pääni poikki."

"Mutta Teidän maassannepa on kummalliset lait! Saanko kysyä mitä tietä myöten Te sitten oikeastaan haluaisitte lähteä?"

"Itäisempää suuntaa myöten. Mutta siitähän vielä ehdimme sopimaan."

Vastustelu ärsytti minua. Toisen shakkivedon voittaminen oli nyt kunnianasia! Asemani oli varma. Tasam oli jo poissa pelistä. Jos minun vain sallittaisiin kulkea Transhimalajan yli jonkun itäisemmän solan kautta, vallottaisin minä yhdellä tai toisella sotajuonella Teri-nam-tson, Mendong-gumpan, alisen Buptsang-tsangpon, Tarok-tson, Selipukin ja Transhimalajan kahdeksannen solan.

Myöhemmin keskustelimme kaikesta mahdollisesta. Dorishe Tsuän pyysi saada nähdä aseitamme ja kysyi eikö hän saisi ostaa yhtä revolveria.

"Ei, mutta minä lahjotan sen teille patruuninensa ja kaikkinensa, jos sallitte minun lähteä ehdottamaani suuntaa myöten."

"Hm!"

"Mutta Teidän täytyy ensin hankkia minulle kaikki ruokavarat mitä kahdeksi kuukaudeksi tarvitsemme, samoin uudet jalkineet, puvut, tupakkaa, hevosia, muuleja ja jakeja."

"Varsin mielelläni! Laittakaa vain luettelo kaikesta mitä tarvitsette!"

Se oli heti tehty. Jauhoja, tsambaa, teetä, sokeria, japanilaisia savukkeita, — joita oli sanottu täältä saavan — kaikkea oli tuotettava Tsongkasta, jonne lähetettiin jo tänään ratsastajia. Viikon kuluttua piti kaiken sieltä tilatun olla teltissäni. Loput voitaisiin hankkia Saka-dsongista. Illansuussa olin ritarillisen ystäväni pun Dorishe Tsuänin luona pitemmällä vastavierailulla ja myöhään illalla uhrasin Lien darinille kirjottamani kirjeen liekeille. Mielestäni oli nyt paras odottaa — mutta ei vain mitään kiinalaista sekaantumista meidän ruotsalais-tibetiläiseen politiikkaamme!

Iltasella ajettiin sotilasvartion hevoset ja muulit asemahuoneelle. Meidän olisi pitänyt ryhtyä samoihin varokeinoihin, sillä yöllä karkasivat sudet hevostemme kimppuun. Rusko, jonka 14 päivää sitten olimme ostaneet 100 rupiilla, pantiin yöksi liekaan, jottei olisi päässyt karkaamaan. Kun ei se siis voinut pakenemalla pelastua, keskittivät sudet hyökkäyksensä siihen, söivät sen kokonaan suihinsa ja veivät pään muassaan. Ainakaan ei sitä aamulla ollut jokseenkin puhtaaksi kalutun luurangon lähettyvillä.

Huhtikuun 29. p:nä laskeusimme yhdessä alas Semoku-joen laaksoa; joki laskee yliseen Brahmaputraan. Käännyimme sekä virrasta, että tasamista oikealle ja nousimme nyt laaksoa myöten ylös. Toukokuun 1. p:n vietimme kulkemalla Lamlung-lan solan yli. Tähän solaan nouseminen on vaikeata, mutta palkkioksi avautuu sen 5,118 metrin korkuisesta satulasta ihana näköala valkoiselle vuori-ulapalle. Tsomo-utshongin seitsemän vallitsevaa huippua näkyvät nyt, muodostaen tiheän ryhmän. Keskimäinen niistä on hyvin säännöllinen keila ja aivan alas asti liituvalkea; toiset ovat suurimmaksi osaksi mustia kallioita ja kallionkärkiä, joiden välistä näkyy pieniä sinikimalteisia jäätiköitä. Päävuoren pituussuunta on sama kuin Lunpo-gangrin, jonka jatkoa se on.

Namtshenin laaksossa muodosti yhteinen leirimme kokonaisen pikku kylän, sillä kaikki seudun päälliköt olivat kutsutut neuvotteluun. Tänne toivat myös Rindor ja Pemba Tsering kaikki Saka-dsongista tilaamani tavarat. Viivyimme siellä kaksi päivää. Ilma oli raaka ja kolea, kylmä laskeutui vieläkin 18,2 asteeseen. Keväästä ei siis vielä voinut puhua.

Namtshenin leirissä ostin runsaan varaston riisiä, jauhoja, ohria ja tsambaa, sokeria, steariinikynttilöitä ja saippuata sekä 500 savuketta. Kaikki ne tavarat oli Tsongkasta tuotu. Eräs rikas Ngutu-niminen kauppias, jolla oli 50 hevosta ja jakia, möi meille kaksi muulia ja yhden hevosen, samoin vuohen ja kangasta uusiksi puvuiksi meille kaikille, lisäksi saappaita ja päähineitä. Abdul Kerim ryhtyi joutuin työhön, leikkaamaan punaisesta lhasalaiskankaasta minulle uutta mitä hienointa pukua. Päässä oli minulla kiinalainen silkkimyssy, jonka ympäri käärin punaisen turbaanin; jalassani oli kiinalaiset silkkisaappaat ja vyöllä siro miekka. Istuessani maitovalkean oriini selässä kirjavapeitteisessä satulassa näytin minä todellakin tässä naamiopuvussani arvokkaalta tibetiläiseltä.

Myöskin tänne oli kutsuttuna koolle suuri kokous, joka pidettiin Dorishe Tsuänin teltissä ja jossa oli ratkaistavana kysymys minun paluutiestäni. Dorishe Tsuän painosti, että minun oli välttämätön lähteä Samje-lan kautta kotimatkalle; minä vastasin taas, etten aikoisi lähteä minkään muun, kuin jonkun Samje-lan itäpuolisen solan kautta, Silloin kääntyi hän toisten läsnäolevien paimentolaisten puoleen, jotka tietysti oli edeltäpäin opetettu, ja kaikki vakuuttivat, että Tshang-tangiin pääsisi ainoastaan Samje-lan kautta. Olimme kuitenkin kuulleet hevosten ajajien Gäbuk-lalla kertovan, että Kamba Tsenamin teltiltä menisi tie suoraan pohjoista kohti vuoriston yli. Mutta siihen vastasivat paimentolaiset, joiden piti meille jakeja vuokrata, että se tie oli muka niin huono, että me sitä myöten kulkien pääsisimme Tarok-tsolle vasta kolmen kuukauden kuluttua. Samalla ilmottivat he, etteivät antaisi sille tielle jakejansa, sen kivisissä solissa uuvuksiin ajettaviksi. Silloin tarjouduin jakit ostamaan, mutta ei kukaan suostunut niitä myymään. Kun Dorishe Tsuän oli ilmottanut, että sen, joka kulkee Sakasta Bongbaan, täytyy Buptössä, ylisen Buptsang-tsangpon varrella vaihtaa sekä miehistöä että kuormaeläimiä, tein minä sen ehdotuksen, että ja'an karavaanini kahteen osastoon, annan Abdul Kerimin viedä toisen puolen Samje-lan yli ja itse toisen osan kanssa kuljen sill'aikaa itäisemmän solan kautta. Yhtyisimme taas Buptsang-tsangpon alisen juoksun varrella. Ngutu, hauska mongolilaissyntyinen herra, piti minun puoltani ja sanoi, että hänelle olisi aivan samantekevää, minkä solan kautta minä itse kuljin, kunhan vain karavaanin pääjoukko menisi Samje-lan kautta. Mutta Dorishe Tsuän oli yhä taipumaton ja yritti nyt pelotella minua sillä, että kertoi kymmenestä hyvin aseestetusta rosvosta, jotka muka asustivat sen vuoriston pohjoisosassa, jonka yli halusin kulkea.

"Jos seutu on niin vaarallinen", tokaisin minä, "niin olette Te velvollinen antamaan kymmenen sotamiestä minulle suojelusväeksi."

"Sotamiehet ovat Saka-dsongin linnoitusväkeä, eikä niitä voida mihinkään muuhun tarkotukseen käyttää."

"Kuulkaa nyt minua, Dorishe Tsuän, älkääkä olko pikkumainen. Jos lähetätte mukaani kymmenen sotamiestä, niin silloinhan voitte liikkeitäni silmällä pitää. Minä maksan sotamiehille palveluksestaan kaksi rupiita mieheen päivässä. Te voitte rauhottaa itseänne sillä, etten minä kykene moisia menoja kauvan kestämään. Siten saatte takeet siitä, etten tee pitkiä syrjämatkoja. Heti kun olen taas yhtynyt Abdul Kerimin joukkoon, olen ulkopuolella aluettanne ja suojelusväki palaa takaisin linnoitukseensa."

"Se on totta", kuului joukosta kaksi ääntä, "jos hän maksaa 20 rupiita päivässä, ei hän voi kauvas mennä."

Dorishe Tsuän nousi ja kutsui vielä muutamia teltin ulkopuolelle neuvottelemaan. Palattuansa hän lausui, että saan tehdä oman tahtoni mukaan, jos vain allekirjoitan kirjallisen selityksen, että otan itse seurauksista vastatakseni, niin ettei häntä voida syyttää, jos minua kohtaa onnettomuus. Tietysti minä lupasin kernaasti moisen paperin allekirjottaa.

Niin oli asia päätetty. Nima tashi, eräs kookas, miellyttävän näköinen, pullistettuihin lammasnahkaturkkeihin puettu mies, määrättiin suojelusväen johtajaksi, ja kun hän ei sanonut pohjoiseen menevää tietä tuntevansa, sai 45-vuotias Pantshor käskyn lähteä johtajamme mukaan. Hänet kutsuttiin telttiin. Itse en ollut häntä vielä nähnyt, mutta Abdul Kerim sanoi hänen olevan saman miehen, joka huhtik. 23. p:nä oli näyttänyt meille tien Kintshen-lan juurelle. Hän oli viime vuonna nähnyt minut ja Muhamed Isan Saka-dsongissa. Tulija oli pieni, laiha, mutta jäntterä mies, kulki aina pyssy olalla ja oli sillä tappanut jo 80 villiä jakia. Kaikkeen, mitä hänelle sanoi, vastasi hän nöyrästi myöntäen: "La lasso, la lasso!" Näki että hän oli kavala ja viekas — siis minulle mies oikeata lajia.

Hänen ja toisten seurassa ratsastimme toukokuun 4. p:nä yli Gara-lan solan, jonka jokseenkin matalalle kynnykselle näkyi Kamba Tsenamin iso teltti entiseltä paikaltansa. Täällä menimme huhtikuun 22. p:nä kulkemamme tien poikki ja olimme niinmuodoin tehneet vetosolmun pohjukan Tsomo-utshongin komeiden lumipaljouksien ympärille.

Pantshor oli Kamba Tsenamin vanhempi veli. Tämä rikas paimentolainen ei tullut ulos teltistänsä toivottamaan tervetulleeksi Saka-dsongin käskynhaltijaa, joka pystytytti telttinsä hänen telttinsä viereen. Laaksoon syntyi nyt telttiyhteiskunta, joka oli paljoa suurempi kuin missään muussa leiripaikassa. Kuriireja ja lähettejä tuli ja meni, pienet jakikaravaanit, jotka kuljettivat viranomaisten ruokavaroja, nousivat telttejämme kohti, ja läheisyydestä saapui paimentolaisia katsomaan eriskummallista europalaista, joka oli räjähtänyt seudulle kuin pommi ja nyt vihdoinkin kiinni saatu.

Iltamyöhällä hiipi Kamba Tsenam minun telttiini! Hän tekeytyi hyvin salaperäiseksi ja vakuutti, ettei kuvernöörin ja hänen väkensä pitänyt saada mitään vihiä tästä hänen pimeässä tekemästään käynnistä. Hän tahtoi vain minulle ilmottaa, että Pantshor voi aivan hyvin laittaa asiat niin, että saisin matkustaa minne ikinä halusin. Suojelusväelle oli kyllä annettu ankarat ohjeet, mutta ainoastaan Pantshor tunsi tien ja hän voisi helposti kääntää toisten silmät. Minun tarvitsi vain ilmottaa toivomukseni Pantshorille, niin hän kyllä pitäisi lopusta huolen. Vaikkapa meidän kimppuumme tuuliaispäänä hyökkäisi 50 rosvoa, niin ne hajaantuisivat kuin lammaslauma heti kun huomaisivat joukossamme Pantshorin tarkkoine pyssyinensä. Kamba Tsenam paljasti olevansa kavala mies, joka ei Sakan viranomaisista mitään välittänyt. Tämä vanha kettu lupasi pitää huolen siitä, että voisin kulkea mieleistäni tietä, jos minä — palkkioksi toimittaisin hänelle Sakan käskynhaltijan viran! Kaikki hänen puheensa olivat tietysti hölynpölyä, mutta hänen suhteensa oli oltava varuillansa. Bongbassa ei hänestä ollut kukaan kuullut ja hänen suuri mahtavuutensa oli kaiketi vain hänen omaa mielikuvitustansa. Kotiseudullaan hän kuitenkin oli tunnettu ja arvossa pidetty rikkautensa vuoksi, ja hän pöyhkeili sillä, ettei ainoakaan rosvo uskaltaisi hänen lammaslaumaansa kajota, sillä hän oli sen väen ystävä ja luottamusmies! Minä olen kaikkien rosvojen isä, julisti hän vaatimattomasti.

Seuraavaksi aamuksi kutsui hän minut telttiinsä vieraaksi, jonka pyynnön mielelläni täytinkin. Sivuuttaessani hänen telttinsä ensi kertaa, lumituiskussa, oli se minusta näyttänyt suunnitelmiani ja vapauttani uhkaavalta linnoitukselta. Pujahdin silloin tämän mustan paimentolaisteltin ohi kuin öitten varas, joka pelkää joka hetki ilmitulevansa. Nyt lähestyin sen sisäänkäytävää, kuten arvokas vieras.

Tätä tilavaa, monenmonista kangaslevyistä ommeltua telttiä kannattaa kolme maaperään muurattua mastoa. Sisäseinää pitkin kulkee kivimuuri, jonka eteen on tsamba-, riisi- ja ohrasäkkejä vartaaseen ripustettu. Samoin on siellä vaatekoreja ja -arkkuja. Alttari, puutelineet ja pöytä ovat täynnä gaoseja, jumalankuvia, uhrimaljoja, rukousmyllyjä ja pyhiä kirjoja. Eräässä nurkassa on runsas tusina pyssyjä ja toisessa yhtä monta miekkaa. Muuratulla liedellä, sisäänkäytävän oikealla puolella, kiehuu aina mahtava teekattila ja sitä käytetään heti kun vieras tulee. Eräällä kivilevyllä on käyttövalmiina kokonainen puukulhopatteri. Sinisenharmaa savu nousee kuin höyry ylös katonrakoa kohti, joka toimittaa savutorven virkaa. Kauvimpana sisäänkäytävästä on sopessaan talonisännän kunniasija, sohva ja matala, pieni pöytä, sekä sen edessä liesi, joka muistuttaa onttoa, katkaistua tykinsuuta ja on höyryävää lantahiiltä täynnä. Yhtenä ryhmänä istuu joukko Kamba Tsenamin paimenia teetä juoden, eräässä toisessa leikkii muutamia mustia pikku lapsia, ja kolmannessa nauraa kikattavat teltin naiset. Kamba Tsenamin 83-vuotias äiti istui vuoteellaan, liituvalkeat hiukset lyhyiksi leikattuina, ryppyisenä kuin rutistettu pergamentti, umpisokeana, ja pukunaan kuten Monna Vannalla ainoastaan vaippa. Hän kiersi oikealla kädellään rukousmyllyä, joll'aikaa vasen solutteli lakkaamatta rukousnauhan helmiä. Hän lorusi ja rukoili vuoroonsa, pudotti joskus rukousnauhan, etsiäkseen tungettelevan syöpäläisen, ja joskus, kun ämmä vaipui synkkiin, tylsiin ajatuksiinsa, lakkasi rukousmylly narisemasta. Kahdesti tiedusti hän, oliko europalainen vielä täällä ja oliko hänelle tarjottu ruokaa ja teetä.

Toukok. 5. p:nä, joka oli viimeiseni Dorishe Tsuänin seurassa, vietin erojaisjuhlaa leirissäni. Seuraavana aamuna oli maa taas yhtä valkeana kuin valkeimmalla talvella. Lumihituset laskeutuivat höyhenkepeinä ja äänettömästi kuin puuvilla, ja yksinpä tibetiläisetkin olivat pukeutuneet lämpimämmin. Käskynhaltija ja hänen seurueensa tuli jäähyväiskäynnille, jolta lähtiessä saatoin heidät satuloittujen hevostensa luo, sanoin vielä kerran jäähyväiseni ja kiitin ystävällisyydestä, jota olivat minulle osottaneet, vaikka olinkin heille niin paljon vaivaa aiheuttanut. Dorishe Tsuän lausui toivovansa, että vielä kerran elämässä näkisimme toisemme — ihmiset oppii helpommin tuntemaan ja heitä ohjaa helpommin, jos kohtelee heitä ystävyydellä ja seurustelee heidän kanssaan säveästi; väkivallalla, kovuudella ja uhkauksilla ei saavuteta mitään. Suorana, komean näköisenä, istui kuvernööri hevosensa seljässä; hänen kasvojansa peittivät tummat silmälasit ja otsan yli laskeutuva punainen päähine, joka suojeli tuulelta. Hänen seurueensa oli melkolailla huvennut, kun koko suojelusväki oli lähetetty minua seuraamaan. He kannustivat hevosiansa ja hävisivät pian kukkulaiselle Gara-lalle nousevalle tielle.

Oma karavaanini oli jaettava kahteen osaan. Minun mukaani sai tulla ainoastaan viisi miestä, Gulam, Lobsang, Kutus, Tubges ja Kuntshuk. Meillä oli kahdeksan vuohta maitoa lypsämässä — omat vanhat lampaamme olimme myyneet polkuhinnasta. Nima tashin johtama suojelusväki sai 100 rupiita etukäteen, maksuksi ensimäisistä viidestä päivästä. Pantshorin kanssa sovin vain, että hän saisi hyvän maksun, jos veisi minut minne halusin. Toisten kahdeksan ladakilaisen käskin mennä Abdul Kerimin johdolla Samje-lan yli Buptsang-tsangpolle, laskeutua hitaasti joen rantaa myöten ja odottaa meitä siinä, missä se laskee Tarok-tsoon. Millään ehdolla eivät se saisi Buptsang-tsangposta erota, koska voisimme muutoin toisistamme häipyä. Rindor ja Pemba Tsering määrättiin menemään heidän mukanaan Samje-lan yli Buptöön vaatimaan Kebjongin väkeä tilille kuljetuksesta kieltäytymisestä. Oma kuormastoni oli mahdollisimman pieni. Mukaani otin 1,000 rupiita, muu matkakassa jäi Abdul Kerimin vastuulle. Hän oli kunnon mies, mutta ei muutoin mikään älyniekka. Mukaamme tuli muutamia paimentolaisiakin, joiden jakit kantoivat kuormastoa.

Vaikka erossa olomme piti kestää ainoastaan pari viikkoa, oli ero tuskallisen liikuttava ja paljon lapsellisia kyyneleitä vieri alas ahavoittuneille poskille. Olin ostanut taas muutamia hevosia, joten kaikki ladakilaiseni saivat ratsain kulkea. Niin lähdimme suljetussa rintamassa ylös laaksoa myöten. Laakson pohja on täynnä haurasta, narskuvaa jäätä, kellonmuotoisia jäälevyjä, kovaa viheriätä liuskakivimuraa ja pyöreitä heinätupsuja, joiden välissä on hiirenreikiä. Etenemme luoteeseen ja sitten suoraan länttä kohti pienen kaksoissolan Shalung-lan yli ja alas Gjägong-laaksoon, jossa leiriydymme Kamba Tsenamin lammasaitauksien luo, ostaaksemme vielä muutamia teuraslampaita. Suojelusväki oli jo saapunut ja istui mustassa teltissänsä teetä juomassa.

Toukokuun 7. p:nä sanoimme vanhalle rosvopäällikölle Kamba Tsenamille jäähyväiset ja ratsastimme ylös 5,490 metriä korkealle Gjägong-lalle. Se on Kantshung-gangri-nimisessä vuorijonossa ja minä tein sen mieltäkiinnittävän huomion, että kaikki solan pohjoispuoliset vedet laskevat Tshaktak-tsangpoon. Kantshung-gangri ei siis ollut Transhimalajan pääharja ja Gjägong-la oli ainoastaan toisen luokan sola. Suuren vedenjakajan tapasimme pohjoisempana, vasta muutamien päivämatkojen päässä.

Pohjoispuolella sivuutimme Memo-tshutsä-nimisen kuuman lähteen, jonka vesi oli lähteensilmässä +34,2 asteen lämpöistä, kun se taas eräässä toisessa lähteessä kiehui ja höyrysi. Näitä lähteitä ympäröivät kalkkeutumat, penkereet ja altaat, joissa sairaat kylpevät.

Pantshorilla oli vanha kaukoputki, jolla hän ahkerasti tähysteli rosvoja ja villijakeja. Hän ajatteli, että meidän oli aina pysyttävä yhdessä, sillä kimppuumme voi hyökätä semmoisiakin rosvoja, jotka eivät olleet hänen tuttaviaan ja hän pyysi meitä semmoisessa tapauksessa olemaan hänelle puolustautumisessa avullisia.

Tämänpäiväisen leirin numero oli 400.

Ratsastimme pohjoiseen päin ja laskeuduimme erään pienen harjun ylitse Tshaktak-tsangpolle, jonka läheisyydessä meidän täytyi pysähtyä nuotiolla lämmittelemään. Joki tekee mutkan lounaaseen päin, murtautuakseen Kantshung-gangrin läpi. Sen rannalta näkyi teltti, 8 hevosta ja noin 100 lammasta. Pantshor oli tänään kulkenut omaa tietänsä, ajaen takaa erästä laumaa, jossa oli 90 villijakia. Nima tashi, suojelusväen päällikkö, taas oli vakuutettu siitä, että teltissä majaili rosvojoukko, sillä näillä seuduin ei asu mitään paimentolaisia. Suojelusväki ja varsinkin Nima tashi pelkäsivät voroja kauheasti; Pantshor oli minulle sanonut voivansa rosvoilla pelottelemalla pakottaa sotamiehet tulemaan mukanani minne vain tahtoisin. Palattuansa kertoi Pantshor, että teltissä todellakin majaili rosvoja, vieläpä se joukko, jonka omallatunnolla oli Rukjok-laaksossa tehty murha. Ja hän lisäsi siihen, että rosvojoukko oli uhannut jälleen rangaista seutua, jolleivät Rukjokin asukkaat liittyisi heihin hyvällä. Kysyin miksi eivät sitten viranomaiset vangitse päällikköä nyt, kun hän on aivan lähellä; siihen vastasi Pantshor päätänsä pudistaen, että jos hänet vangittaisiin ja telotettaisiin, niin saisi niskaansa kolmekymmentä muuta vieläkin häijympää rosvoa! Yleensä näyttää rosvoelämä Tibetissä olevan aika mukavaa.

Vaikka hevostemme täytyikin tavattomasti ponnistella, veivät ne meidät kumminkin toukokuun 11. p:nä Sangmo-bertik-lan huimaavaan, 5,820 metrin korkeuteen, ja nyt seisoin minä seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteella, Intian molempien suurten jokien vedenjakajalla. Näköala oli hyvin rajotettu, läheisten kukkuloiden sulkema. Eräällä terävällä luoteisella huipulla kahlasi seitsemän villijakia lumessa. Pantshor ja eräs sotamies lähtivät jalkaisin niitä takaa-ajamaan. Tarvittiinpa rohkeutta kiivetäkseen jyrkkää seinää myöten ylös ja vielä raskas pyssy seljässä! Me muut ratsastimme graniittilohkareiden lomitse alas. Kauvempana oli kivi viheriää porfyyria. Rinteiden laskeutuminen loiveni loivenemistaan. Leiripaikallamme tuskin huomasi mihin päin laakso vietti.

Suojelusväki oli pysähtynyt erään lännestä tulevan sivulaakson suuhun, ja Nima tashi ilmotti nyt minulle, että tämän laakson kautta meni tie Buptöön, jossa meidän piti sopimuksemme mukaan yhtyä Abdul Kerimin joukkoon. Tätä kauvemmaksi pohjoiseen ei suojelusväki aikonut lähteä. He turvautuivat siihen verukkeeseen että heidän jakinsa olivat muka uuvuksissa, heillä ei ollut ruokavaroja ja heillä oli lupa seurata minua ainoastaan 14 päivää. Pantshor heittiö ryhtyi pitämään heidän puoltansa ja pelotteli meitä Bongba-tshusharin päälliköllä, joka kantoi veroa kaikilta seudun rosvoilta ja varmasti ryöstäisi meidät, jos kulkisimme hänen alueensa läpi. Pitkän neuvottelun perästä päätin leiriytyä siinä missä olimme, voidakseni asiasta enemmän puhua. Ennen auringon laskua olivat miehet taas kaikkeen valmiit. Hopearupiiden kilinä se etupäässä sai heidät muut ajatukset unohtamaan. Sovimme, että he saisivat joka ilta 20 hopearupiita käteensä; sen lisäksi lahjotin heille vielä vuohen, koska heidän lihavarastonsa oli lopussa.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Uusi matka "valkean täplän" halki.

Toukokuun 14. p:nä jatkoimme pohjoiseen ratsastustamme lumipyryssä, joka peitti näköalan. Sivuutimme useita mani-kekoja, yhdeksän niistä oli yhdessä rivissä. Laakso levenee levenemistään, ollen lopulta 2 kilometriä avara. Leirissä ei ollut ollenkaan vettä, mutta kaksi jakiamme panimme jääharkkoja kantamaan. Joka ilta istuin tuntikausia jutellen Pantshorin kanssa, ja hänen tiedonantojansa oli helppo tarkastaa. Olin hänelle kerta kaikkiaan sanonut, että jos hän ei aina puhuisi totta, ei hän saisi mitään ylimääräistä palkkiota. Tänä iltana kertoi hän, että Muhamed Isan haudalla kummittelee aivan kamalasti, ja yöllä kuuluu haudan syvyydestä hirmuista huutoa ja huokauksia! Hän oli vakuutettu siitä, että haudalla oleksivat paholaiset ja henget, ja sanoi, ettei ainoakaan tibetiläinen uskalla paikkaa lähestyä — seikka josta on ainakin se etu, että hauta saa olla rauhassa.

Toukokuun 19. p:n vastaisena yönä pysähtyi alin lämpö -1,4 asteeseen ja nyt vihdoinkin tuntui keväältä, jopa kesältä. Tie kulki jyrkkää laaksoa myöten luoteeseen ylös pieneen Teta-la-solaan (4,958 metriä), jonka laelta meille viimeinkin avautui vapaa näköala ikävöidylle Teri-nam-tson järvelle, jota Nain Sing kutsui "Tede-nam-tso'ksi". Hän ei ollut sitä tosin nähnyt, vaan ainoastaan kuulopuheelta tuntenut, silti merkiten sen aivan oikein kartallensa. Hänen ainoa erehdyksensä oli se, että hän merkitsi järven soikenevan pohjoisesta etelään, vaikka se soikenee idästä länteen.

Vietimme koko päivän viheliäisessä leirissä hedelmättömän ympäristön ja loistavan näköalan keskessä 4,769 metriä korkealla merenpinnasta. Sillä Dangra-dshum-tso alkoi nyt neljännen kerran minun ajatuksissani kummitella. Täältä oli tälle pyhälle järvelle itään päin ainoastaan neljä päivämatkaa. Halusin yrittää livahtaa sen rannoille. Tosin Nima tashi ja Pantshor etsivät kaikki mahdolliset vastasyynsä: heidän jakinsa olivat uuvuksissa, siellä ei olisi mitään laitumia ja mahdoton olisi saada jakeja vuokratuksi, koska kaikki olivat äskettäin lähteneet suolaa Tabie-tsakasta hakemaan. Ehdotin silloin, että ratsastaisimme sinne minun omilla hevosillani ja palattuamme yhtyisimme heihin Mendong-gumpan luostarin luona. Sitä vastaan ei heillä alussa ollut mitään muistuttamista. Jos en tähän aikaan olisi lopultakin ollut Tibetiin kokonaan kyllästynyt, niin olisin voinut heille tehdä aika hyvän tempun. Olisin nimittäin kulkenut en ainoastaan Dangra-dshum-tsolle, vaan aina vain idemmäksi, kunnes minut olisi pidätetty. Mutta nyt olin saanut kylläni kaikesta, mikä muistutti maantiedettä, löytöjä ja seikkailuja; minä halusin päästä kotiin. Sitä paitsi näytti minusta Teri-nam-tson itäpuolinen maa länsipuoliseen verraten suhteettomasti arvottomammalta. Edellisen maan halki olin kulkenut kolmesta kohti, ja kaksi muuta matkustajaa oli siellä käynyt, mutta lännessä ei ollut kukaan käynyt, eikä sitä tunnettu muutoin kuin niistä epäselvistä kertomuksista, joita jesuiitat olivat 200 vuotta sitten alkuasukkailta hankkineet. Todellakin oli tämä maa Tibetin tuntemattomin osa, jo Nganglaring-tsolle menevä tie leikkasi valkean täplän pitkittäin. Jos viranomaiset olisivat minulta kysyneet, minkä tien tahdoin valita, olisin minä viipymättä vastannut: Nganglaring-tsolle menevän. Olisi ollut viisainta suostua oitis Nima tashin ehdotukseen, ja mennä suoraan Mendong-gumpan luostariin. Mutta vastustus ärsytti minut viimeisen peitseni Dangra-dshum-tson puolesta taittamaan. Minun olisi pitänyt muistaa sananlasku: "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", sillä vähällä oli, etten menettänyt Mendong-gumpaakin.

Sillä kun Nima tashi näki, ettei hän minulle mitään voinut, lähetti hän salaa sanan Naktsangin maakuntaan kuuluvan Songgengamo-bukin piirin päällikölle Tagla Tseringille, jonka alueella nyt olimme. Ja Tagla Tseriug tuli. Viime vuonna hän oli ollut Lundupin seurueen joukossa, kun tämä minut pidätti Targo-gangrin juurella ja esti minut pyhän järven rantaan asti menemästä. Nyt näytti hän komealta ja mahtavalta. pantterinnahkainen vaippa oli sidottu kiinni vyöllä, jonka muodosti kuusi kiiltävästä hopeasta tehtyä gaosta. Vyöstä riippui miekka turkooseilla ja koralleilla koristeltuine huotrinensa ja hänen kupeillaan helisi kimppu veitsiä ja muita esineitä. Sen kaiken päällä oli pitkä, hihaton sinertävän punainen levätti ja päässä kiinalainen silkkimyssy. Hänen seurueenaan oli kuusi ratsastajaa, ja seuraavana päivänä saapui vielä kaksikymmentä. Kaikki olivat pyssyillä ja miekoilla hampaisiin asti aseestetut ja kirjaviin pukuihin puetut. Muutamilla oli päässä lierihattu, toisilla side, jonka olivat vetäneet otsalleen. Nähtävästi käsitti Tagla Tsering aseman vakavaksi ja aikoi minuun vaikuttaa kootulla sotavoimallaan.

Mutta tämä hallitseva päällikkö astui telttiini miellyttävänä, tyytyväisenä aivan kuin vanha hyvä ystävä, lausui minut alueelleen sydämellisesti tervetulleeksi ja ihmetteli suuresti, että minä jo taas olin täällä, vaikka minut oli viime vuonna pakotettu pois kääntymään. Enkö jo ollut aiheuttanut Hladshe Tseringin Kukistumista? Aijoinko Naktsangin uudenkin käskynhaltijan samalla tavalla tuhota? Vai mitä minä sitten oikeastaan tahdoinkaan?

"Ei, Hedin sahib, Naktsangiin te ette saa matkustaa. Kääntykää länteen! Nima tashilla ei ollut suorastaan mitään valtuuksia viedä Teitä Teri-nam-tsolle; Buptsang-tsangpon rannallahan Teidän piti yhtyä karavaaniinne. Puhutte Mendong-gumpasta! Teillä ei ole oikeutta sinne mennä. Yhtymispaikalle on suorempi tie. Mendong-gumpa ei tosin ole minun alueellani, mutta minä olen kaiken varalta kirjeellisesti käskenyt kaikkia seudun govia ottamaan Teidät kiinni, jos yrittäisitte luostariin."

Nima tashi parka oli pelosta puolikuolleena. Hän oli luullut voivansa minua säikäyttää mahtimiehellä ja nyt näkikin hän meidän istuvan yhdessä, juovan teetä ja polttavan savukkeita kuin olisimme vanhoja tuttuja. Mutta hän oli saanut nuhteet siitä, että oli minut jo liian kauvas tuonut. Jälestäpäin sanoin hänelle, että hän oli ollut aasi ja sai syyttää itseänsä, jos joutuisi Saka-dsongissa ikävyyksiin. Tagla Tsering, joka jo muutenkin oli hyvällä tuulella, tuli vielä paremmalle päälle, kun lupasin kääntyä ja alistua tiellä noudattamaan päälliköiden määräyksiä, jos minut sattumalta estettäisiin luostariin poikkeamasta.

Toukokuun 24. p:nä erosimme ja kuljimme järven etelärantaa pitkin länttä kohti. Järven vesi on suolaista ja harvinaisen vastenmielisen makuista; sitä ei voi ollenkaan juoda. Lamlung-la (5,145 metriä) on vallitseva sola, jonka yli on noustava erään niemen poikki kulkeakseen. Kivikunta on graniittia ja vihertävää liuskakiveä. Jäniksiä ja villihanhia näkyy viljalta. Suolattoman veden laguuneja on siellä täällä rannalla, joka muodostaa hyvin kapean vyön vuoren juurelle, pohjoinen rantavyö näyttää paljoa leveämmältä. Vielä yhden päivän kuljimme Terisin lähteelle, järven länsipäähän, joka on laaja, säännöllinen poukama.

Eri paimentolaisten kuulin tämän kauniin järven nimeä eri lailla lausuvan. Nain Singin "Tede-nam-tso" on väärä. Kangmarin gova väitti, että se on lausuttava Tsari-nam-tso; nimi on muka annettu järvelle, koska "ri di tsa-la tso jore" on käännettynä "järvi, joka on aivan vuoren juurella". Rannalla asuvat paimentolaiset lausuivat kumminkin nimen Tiri- tai Teri-nam-tso. 411. leirin luona nimittäin on rannalla kaksi matalaa vuorta, joiden nimi on Tetshen ja Tetshung, iso Te ja pieni Te, en oikeammin Ti. Ti on temppelisalissa oleva laman valtaistuin, ri merkitsee vuorta, nam taivasta ja tso järveä. Koko nimen runolla nen merkitys on siis: "Valtaistuinvuoren taivaallinen järvi".

Tämä järvi on 4,684 metriä merenpintaa ylempänä, siis 126 metriä alempana kuin Montblancin huippu; joka, jos se kohoaisi tämän järven turkoosinvärisistä aalloista, näyttäisi jokseenkin yhtä pieneltä kuin sen itäpuoliskosta nouseva pikku kalliosaari.

Toukokuun 26. p:nä lähdimme "taivaalliselta järveltä", jonka rantaa ei ollut tähän asti koskaan europalainen eikä punditi astellut. Näimme sen sinisen pinnan kapenevan vuoriston välissä damaskolaismiekaksi ja lopulta kokonaan itään häviävän, meidän ratsastaessamme länttä kohti, valtaavan tasangon halki, joka on muinoin ollut veden alla. Kutus, Lobsang ja Pantshor seurasivat minua. Kiirehdimme kulkuamme, jotta pääsisimme luostariin äkkiarvaamatta, ennen kuin munkit tuloamme huomaisivat. Karavaanin ja suojelusväen piti sen vuoksi tulla jäljessämme ja leiriytyä Mendong-gumpan luo. Pantshor hävisi ensimäisen teltin luona, jonka ohi kuljimme, eikä hän sinä päivänä enää näyttäytynyt. Hän oli pelkuri, eikä halunnut ottaa niskoilleen epäluuloa, että hän oli näyttänyt meille tien pyhätölle. Minun täytyi siis tulla toimeen ilman häntä ja koettaa löytää luostari yksinäni.

Tunti kului tunnin perästä, kun me länteen päin ratsastaen luostaria turhaan tähystelimme. Mutta vihdoin kirkastuivat silmäni yht'äkkiä. Me olimme nyt 10 metriä korkealla rantapenkereellä, joka rajottaa idässä Soma-tsangpon uomaa, ja näimme vastapäätä olevan penkereen juurella luostarin nelikulmaisen kivirakennuksen valkeat seinät, joiden poikki kulkee ylhäällä punainen juova, sen tshortenit, manikeot ja viiritangot. Näimme rakennuksen oikealla ja vasemmalla puolen telttikylän. Ylemmässä niistä asui 60 munkkia, alemmassa 40 nunnaa. Soma-tsangpon — sitä sanotaan myös Njagga-tsangpoksi eli Soma-njagga-tsangpoksi — virran vesimäärä oli nyt 10-12 kuutiometriä, ja se soluu verkalleen pitkin pettävästi hyllyvää, upottavaa pohjaa. Vaarallisesta pohjasta huolimatta onnistuimme toki yli pääsemään ja ratsastimme luostariin, jossa meidät otti vastaan kymmenen kohteliasta, mutta varovan vähäpuheista munkkia. Tilanpuute estää minut kuvailemasta Mendong-gumpan uskonnollista järjestöä. Mainitsen ainoastaan, että se on tähän asti ollut nimeltäänkin aivan tuntematon, kuten niin monet muut luostarit, joissa viime vuonna kävin. Tämän luostarin erikoisuus on se, että veljet ja sisaret asuvat telteissä ja jokainen teltti on kammio. Teltit näyttävät hyvin mukavilta, mutta sisaret, joista minä muutamia piirsin, olivat kauhean näköisiä, vanhoja, pesemättömiä noitia, ruokkoamattomia ja villiytyneitä. Se idyllimäisyys ja lumoava, mikä sisältyy erämaan nunnaluostarin käsitteeseen, haihtuu noita kuvatuksia katsellessa aivan jäljettömiin.

Lähdettyämme luostarista toukokuun 28. p:nä päätin oitis lähteä Buptsang-tsangpolle, missä Abdul Kerim varmaankin jo oli levoton meidän pitkällisestä viipymisestämme. Olimme sopineet, että ero kestäisi ainoastaan neljätoista päivää; mutta kokonainen kuukausi olisi mennyt, ennen kuin ehtisimme joelle.

Siksi läksimme tänään varhain matkalle, ratsastimme Soma-tsangpon oikeata rantaa myöten etelään päin ja nousimme siis taas ikäänkuin kaupantekiäisiksi saman vuorijonon yli, jonka harjalta, Teta-lalta, olimme Teri-nam-tson ensi kerran nähneet. Laakso on runsaasti neljä kilometriä leveä, rantapenkereet ovat huomattavasti kehittyneet ja kaltevuus on hyvin loiva; harvoin kuulee veden kohisevan. Siellä täällä kohoaa laitumella käyvän karjan ympäröimä teltti. Vielä yksi päivännousu, ja me ratsastamme tämän joen yli, jolla Satshu-tsangpon, Buptsang-tsangpon ja Bogtsang-tsangpon ohella on kunnia olla Sisä-Tibetin isoimpia jokia. Toukokuun 30. p:nä ratsastamme ylös Goa-la-solaan (5,298 metriä), joka on lakea ja helppo nousta. Siltä saa tutustua etelässä kohoavan Transhimalajan näköalaan. Luoteessa, aivan solan alla, on pieni Karong-tson järvi — uusi löytö, kuten kaikki muukin tässä maassa! Tiemme kulkee länteen, kun me kesäkuun 1. p:nä ratsastamme Bongba-kemarin piirin kautta suurta Raga-tasamin ja Tabie-tsakan välistä suolakaravaanien tietä myöten, joka kulkee Tsalom-nakta-la-solan läpi. Vasemmallemme jäi Karong-tso-järvi ja oikealle eräs keskikorkuinen vuoristoharjanne. Tiehemme yhtyy suuri Naktsangista tuleva tie. 417. leiri oli aivan lähellä sen luoteispuolella olevaa Tshunit-tso-järveä.

4. päivä kesäkuuta. Koko yön oli satanut lunta ja me lähdimme sakeimpaan lumipyryyn. Hämärää, lyijynraskaita pilviä, ympäröivistä vuorista ei vilahdustakaan, kaikki on märkää ja tuntuu happamalta, nopeasti sulava lumi muodostaa maahan vesilätäköitä; seitsemän Kang-rinpotshen pyhiinvaeltajaa sukeltaa näkyviimme vasta kun jo ovat aivan edessämme. Läiskyttelemme kuitenkin rauhallisesti lumisohjossa. Buptsang-tsangpon rannalle leiriytyessämme oli ilma toki melkoisesti seestynyt.

Joen rannalla oli muutamia telttejä. Paimentolaiset kertoivat, että Abdul Kerim oli noin kahdeksan päivää sitten laskeutunut Tarok-tsolle laakson oikeanpuoleisella rinteellä olevan vuoriston yli kulkevaa oikotietä myöten! Govaa ei täällä ollut, mutta kaksi talonpoikaa suostui meille tarvitsemamme viisi jakia vuokraamaan. He olivat pelokkaita ja arkoja, mutta Pantshor puhui puolestamme, ja sovittiin, että he saattaisivat meitä aina Tarok-tson lähelle asti. Kesäkuun 5. p:n aamuna sanoin Nima tashille ja hänen sotamiehilleen jäähyväiset ja erotin Pantshorinkin. Ratsastimme laakson vasemmanpuoleisten kukkulain lomitse Buptsang-tsangpon rantaa myöten alas virtaa. Pian kapenee laakso solatieksi, mutta laajenee taas oitis. Vasemmalla puolellamme kohoaa Transhimalajan pääharjanne, mutta ei kumminkaan pääse vallan vaikuttavaksi, koska kuljemme aivan sen juurta pitkin. Tuontuostakin peityimme tuiskuavaan lumeen, ja leiripaikallamme Mabie-tangsang-angmossa kiiruhdimme minkä voimme, päästäksemme katon alle. Kun pikku Puppy kuuli tänään ensi kertaa ukkosen jyrinää, ärtyi se ja haukkui kovasti; se ei kuitenkaan käsittänyt mistä meteli tuli, ja katsoi sen vuoksi turvallisimmaksi juosta telttiini ja piiloutua pielukseni taa.

Kesäkuun 8. p:ksi olin suunnitellut matkan Lunkar-gumpaan. Tämä luostari on rakennettu kukkulalle, jolta avautuu näköala järvelle. Matkasta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kello kuusi saapui gova Pensa hevosella, kahden palvelijan saattamana. Hän oli puettu siniseen, hienoon vaippaan, näytti 55 vuoden ikäiseltä ja tervehti minua ystävällisesti ja kohteliaasti. Hetken kuluttua saapui vielä puoli tusinaa ratsumiehiä — päivänselvää oli, että olin taas kiinni. Gova Pensa pyysi minua jäämään iltaan asti paikoilleni, koska iltapäivällä saapuisi Tarok-sungin piiripäällikkö gova Parmang. Luntar-gumpassa käynnin selitti hän mahdottomaksi, koska molemmat ylilamat ja melkein kaikki 20 munkkia olivat toissapäivänä lähteneet Kang-rinpotshelle ja sulkeneet temppelin portit. Kotosalle oli jäänyt ainoastaan neljä nunnaa ja kaksi lamaa. Abdul Kerimin joukosta hän ei tiennyt muuta kuin että se oli tavannut gova Parvangin, mutta hän ei tiennyt missä se nyt oli.

Mutta gova Parvang ei saapunutkaan luoksemme, vaan lähetti leiriini arvossa häntä lähimmän herran, jo ijäkkään Jamban, sekä seitsemäntoista aseetonta miestä. Jambaa oli käsketty päänsä menettämisen uhalla estämään Tabie-tsakaan menomme. Kumminkin myönsi hän, ettei hän voisi estää meitä ratsastamasta sinne omilla kuudella hevosellamme; mutta jakeja ja ruokavaroja emme saisi, ja gova käskisi paimentolaisten paeta meitä kuin ruttoa. Mutta jos tahtoisimme nousta ylös laaksoa, joka avautuu etelälounaassa ja vie seitsemässä päivässä Lungnak-lan yli Tuksumiin, niin vuokraisi hän meille jakit, möisi ruokavaroja ja antaisi oppaat. Ja jos taasen menisin mieluimmin Lungnak-lan kautta luoteeseen päin Selipukiin, niin palvelisi hän silloinkin minua mitä kernaimmin. Hän neuvoi minua lähtemään viimemainittua tietä myöten, sillä sen varrella, Tarok-tson ja Tabie-tsakan välillä, oli gova Parvang pakottanut Abdul Kerimin lähtemään suoraa tietä myöten Selipukiin. Valittavanani oli siis kolme eri tietä ja kaikki kolme kulkivat Tibetin kartan valkean täplän halki, jolla ei näkynyt mitään muuta mustalla painettua kuin pituus- ja leveysasteet sekä sana "Unexplored". En hetkeäkään empinyt. Keskimäinen, Lunkar-lan yli kulkeva tie oli arvokkain, sillä tunteeni sanoi, että se tuottaisi suurimman lisän tietojeni täydentäneelle Transhimalajan sekavasta orografiasta.

Kesäkuun 9. p:nä toimitimme asiamme nopeasti, hankimme jakit ja oppaat, ja ostimme ohria, riisiä ja tsambaa. Sanoimme Bongba-tarukin päälliköille jäähyväiset ja lähdimme suoraan luostaria kohti. Kuljimme useiden telttikylien ohi; seutu oli tiheään asuttua. Vasemmanpuoleisella vuorenjuurella kumpusi kuuma tähde. Seuraavana päivänä pääsimme Lunkar-lan yli, käännyimme länttä kohti ja sitte vähitellen enemmän pohjoiseen, kunnes 19. p:nä jo kuljimme koilliseen päin loivasti laskeutuvaa Petang-tsangpon laaksoa pitkin, milloin aivan tämän melkoisen joen rantaa myöten, milloin taas siitä vähän loitontuen.

Oikealla puolellamme kohosi Sur-lan vuorijono, sen lumipeitteiset huiput ja jäätikkösuikaleet, ja etäältä pohjoisesta näkyi Sur-lan vuoriston jatko, Ganglung-gangrin valtaava harja. Huomasin, että tämä suunnattoman suuri vuorijono kulkee luoteesta kaakkoon, kuten sen itäiset ja läntiset naapuritkin, ja että Atkinsonin, Saundersin, Hodgsonin ja Burrardin siitä antamat esitykset ja sen orografinen järjestelmä ovat keskenään jyrkästi vastakkaisia, koska kaikki nämä tutkijat ovat pelkän oletuksen nojalla merkinneet kartallensa yhden ainoan, Brahmaputran kanssa yhdensuuntaisen vuorijonon. Todellisuudessa joutuu täällä vuorijonojen sokkeloon ja kaikki ne jonot ovat jättiläismäisen Transhimalaja-vuoriston osia.

Tie on erinomainen ja pitkän ratsasmatkan päätyttyä pystytämme leirimme erään jäätikköpuron rannalle, jolla aikaa sadekuurot ja lumipuuskat vaihtelevat keskenänsä.

Täällä täytyy meidän viipyä yksi päivä, jotta seudun ystävälliset paimentolaiset ehtisivät noutaa piiripäällikön. Meillä nimittäin ei ollut enää mitään syötävää ja täytyi ostaa kaikkea, mitä vain voi rahalla saada. Hän tuli ja minä ostin 50 rupiilla ruokavaroja; hän itse sai 20 rupiita hyvyydestänsä. Rahastoni oli nyt miltei tyhjä, ja vapisten katselin sen ajan tuloa, jolloin meidän vaeltavien juutalaisten tavoin täytyisi hengenpitimiksemme myydä kellot, revolverit ja hevoset. Sillä täällä Rigi-tshangmassa ei ollut kukaan Abdul Kerimistä ja hänen joukostaan mitään kuullut.

En käsittänyt, mitä se merkitsi. Hänen oli täytynyt olla aivan hullu. Hänen hallussansa oli 2,500 rupiita; olisiko hän niiden kanssa karannut, tai olisiko hänen päällensä hyökätty ja hänet ryöstetty? Lähetin gova Parvangille kirjeen, jossa ilmotin, että ellei hän viikon kuluessa hakisi käsiin minun väkeäni, joutuisi hän tekemisiin koko devashungin ja mandarinien kanssa.

Suuremmoinen oli näköala Nganglaring-tsolle, joka oli kesäkuun 23. p:nä aivan meidän allamme. Kaikki vuoret ovat punertavia, mutta vesi on voimakkaan merisininen. Suurimman osan sen itäistä puoliskoa ottaa eräs valtaava saari, vedestä sukeltava vuorihaaranne, jonka rantaviivat ovat yhtä epäsäännölliset kuin itse järven rannat: pelkkiä niemekkeitä, lahdelmia ja kallionkärkiä. Luoteesta näkyy kolme pientä saarta.

Tähän saakka ei ollut ainoakaan europalainen Nganglaring-tsota nähnyt, ei siellä ollut vielä yksikään punditikaan käynyt. Montgomerien v. 1867 Tok-dshalungiin lähettämä punditi sai muutamia epämääräisiä tietoja "Shellifukin piiristä" ja suuresta Ghalaring-tsosta, jotka sitten merkittiin Tibetin kartalle. Se muoto, jonka punditi oli järvelle antanut, nimittäin soikulainen, pohjoisesta etelään soukkeneva, ei vastaa todellisuutta. Järvi soukkenee idästä länteen päin ja sen ääriviivat ovat mahdollisimman epäsäännölliset. Punditi asettaa järven pohjoispäähän saaren, lisäten siihen "Monastery on Island". Todellisuudessa on Nganglaring-tsossa vähintään neljä saarta, mutta ei ainoatakaan luostaria.

27. p:nä nousimme Sundang-tsangpon jokivartta myöten ylös ja leiriydyimme sen rannalle, aivan vastapäätä Selipuk-gumpan luostaria (4,784 m), jonka johtaja, Dshamtse Singe-niminen lama, on alueen maallistenkin asioiden päämies. Ei hän eikä kukaan muukaan tiennyt Abdul Kerimistä mitään, mutta hän oli niin hyväntahtoinen, että selaili pyhiä kirjojansa, löytääksensä väkeni nykyisen olinpaikan. Ja hän tuli siihen tulokseen, että he oleksivat jossakin paikassa etelässä ja että kahdenkymmenen päivän kuluessa joko tapaisin heidät tai saisin heistä varmoja tietoja.

Seuraavana päivänä kello puoli 10 iltasella tapahtui ainoa maanjäristys, minkä olen Tibetissä kokenut. Siitä eivät kuitenkaan huonontuneet minun ja munkkien väliset suhteet, yhtä vähän kuin se häiritsi minun ja käskynhaltija Sonam Ngurbun välejä. Tämä viimemainittu oli, kuten minäkin, luostarin vieraana ja hänen mukanaan oli eräs ylhäinen tshoktshulainen lama. Kuvernööri lahjotti minulle tsambaa, riisiä ja ohria niin paljon, että hätätilassa pääsisimme niillä Toktsheniin; kiitokseksi sai hän kellon. Rahavaroja minulla oli nyt ainoastaan kaksi rupiita! En ollut koskaan ennen moisessa pinteessä ollut. "Jos Abdul Kerimiä enää koskaan tapaan", ajattelin itsekseni, "niin kyllä hän saa mitä ansaitsee ja aimo annoksen sen lisäksi!"

Kuukauden viimeisenä päivänä, juuri kun olimme pystyttäneet telttimme Selipukin eteläpuoliselle tasangolle, ilmotti Lobsang hämärissä, että neljä miestä ja neljä muulia oli leiriin tulossa. Tulijat olivat Abdul Kerim, Sedik, Gaffar ja eräs tibetiläinen.

Karavaaninjohtaja astui telttiini syvään kumarrellen, arkana ja pelkäillen, ja minä pidin viisaampana sallia hänen ensin antaa kertomuksen viranhoidostansa ja vasta sitten ottaa puheenvuoron.

Hän selitti määräaikana saapuneensa sovittuun paikkaan, mutta siellä häntä oli ahdistellut kuusi govaa, niiden joukossa gova Parvang, joka oli johtanut keskustelua ja vaatinut häntä piiristänsä paikalla poistumaan ja menemään Tarok-tsolle. He eivät voineet mitään armoa odottaa, kun heillä ei kerran ollut Lhasasta annettua passia — niin oli gova sanonut. Sen johdosta olivat he lähteneet Tarok-tson pohjoisrannalle ja jääneet sinne neljäksitoista päiväksi, koska siellä oli hyvä laidunmaa eikä heitä kukaan ahdistellut. Meistä olivat he kuulleet kaikenlaisia ristiriitaisia huhuja. Vihdoin oli eräs paimentolainen kuollut ja kuolinrukouksien vuoksi oli kutsuttu eräs Lunkar-gumpan munkki paikalle. He olivat tavanneet tämän munkin ja hän oli heille ilmottanut, että olimme yhdeksän päivää sitten kulkeneet luostarin ohi. Heti olivat he koonneet tamineensa ja aikoneet lähteä varhain seuraavana aamuna jälkiämme seuraamaan. Mutta yöltä oli käynyt hevosenvarkaita ja ne olivat vieneet minun harmaan tikseläisratsuni ja yhden Saka-dsongista ostetun muulin. Sen seikkailun johdosta olivat he menettäneet kaksi päivää, varastettuja eläimiä silti takaisin saamatta. Sillä aikaa kun Suän, Abdullah, Abdul Rasak ja Sonam Kuntshuk kulkivat hitaasti jälkijoukkona, olivat toiset kolme lähteneet pikamarssissa meitä etsimään ja nyt vihdoinkin päässeet perille, tuoden mukanaan koko matkarahaston! Abdul Kerim pääsi siis minusta verrattain ehein nahoin, mutta minä kuulin, miten toiset häntä morkkasivat.

Kjangrangissa yhtyi jälkijoukkokin taas meihin ja nyt olimme kaikki kolmetoista koossa, kun heinäkuun 8. p:nä ratsastimme 5,885 metriä korkean Ding-la-solan yli, joka on korkeampi kuin mikään muu koko Tibetin-matkallani nousemani sola. Sieltä jatkoimme matkaamme, sivuuttaen Aong-tsangpon jokialueeseen kuuluvan pienen Argok-tso-järven ja nousimme 12. p:nä 5,272 metriä korkean Surnge-la-solan yli. Kahta päivää myöhemmin saavuimme Toktsheniin, jossa uusi poliittinen selkkaus viivytti meitä kokonaista yhdeksän päivää. Siitä en kumminkaan voi kertoa, sillä jo aikaa olen päässyt käytettävänäni olevan tilan rajaan ja — kustantajani käy kärsimättömäksi!

Kolmaskymmenesviides luku.

Transhimalaja.

Jo jesuiittien kaksisatavuotisella kartalla (D'Anville 1733) kulkee ylisen Brahmaputran pohjoispuolella joukko vuoria, joiden nimet ovat idästä länteen seuraavat: Youc, Larkin, Tshimouran, Coiran, Tshompa, Lop, Tshour, Takla concla, Kentaisse (Kailas), Latatsi, j.n.e. Näitä jesuiittain lähteiden vuoria ja jonoja ei kumminkaan ole merkitty uudemmille Tibetin kartoille, nähtävästi siitä syystä, että maantieteilijät ovat näitä oppineiden tibetiläisten kokoamia aineksia pitäneet epätarkkoina ja epäluotettavina. Ja kuitenkin on tämä jono juuri Transhimalaja, vaikka sen esitys on väärä ja sekava.

Kun Brian Hodgson merkitsi Etelä-Tibetin kartallensa (Selections from the Records of the Government of Bengal No. XXVII) mahtavan yhtenäisen, Tsangpon kanssa yhdensuuntaisesti sen pohjoispuolella kulkevan vuorijonon, astui hän askeleen, joka ei voinut perustua muuhun kuin jesuiittien karttaan ja niihin sen selityksiin, jotka Nepalin maharadsha v. 1843 julkaisi. Ymmärrettävää oli, että Tsangpon pohjoispuolella täytyi olla korkeita vuoria — sen tiesivät jo Kang-hin aikaiset jesuiitit. Mutta Hodgsonin otaksuma Nyenchhen-thangla (= Transhimalaja), jota hän pitää Karakorumin itäisenä jatkona ja pohjoisen ja eteläisen Tibetin luonnollisena rajana, on vailla kaikkea alkuperäisyyttä, eikä se merkitse askeltakaan sen yli, mitä jo tiedettiin tai oikeammin sanoen aavistettiin. Sillä jo v. 1840 oli Dufour merkinnyt kartalle yhtä mahtavan ja yhtä katkeamattoman vuorijonon Tsangpon pohjoispuolelle ja sen kanssa yhdensuuntaisesti kulkevaksi. Tämä kartta on liitetty kuolemattoman lazaristi-lähetyssaarnaajan pater Hucin matkakertomukseen "Souvenir d'un voyage dans la Tartarie, le Thibet et la Chine, 1844-46". Dufourin kartta on parempikin kuin Hodgsonin, sillä hän on siihen ottanut jesuiittien kartasta Tsangpon erään pohjoisen syrjäjoen, merkiten sen juoksemaan tämän suuren vuorijonon läpi, jota hän jesuiittien mukaan nimittää Koiran-vuoriksi.

Huc ja Gabet olivat varmaankin ensimäiset europalaiset, jotka ovat kulkeneet Transhimalajan yli, ja kysymys on siitä, missä se ylimeno on tapahtunut. Varmaankin Shang-shung-la-solan kautta, mongolilaisten toivioretkeläisten Kuku-norista ja Tsaidamista Lhasaan kulkevaa tietä myöten. Mutta turhaan etsii Hucin kuuluisasta kirjasta mitään selitystä siihen. Niiden kahden vuoden kuluessa, jotka Huc vietti Macaossa, täydensi hän ne pikipäin tehdyt muistiinpanot, jotka oli matkalla kirjottanut. Hänen kirjastaan tapaa maantieteellisiä nimiä ainoastaan pienen joukon. Hän mainitsee nimet Burchan Bota, Shuga ja Tang-la, samoin suuren Nak-tshu-kylän, jossa karavaani vaihtoi kameelinsa jakeihin, mutta hän ei virka sanaakaan solasta, jonka kautta oli noussut maailman valtaisimman vuoriston yli. Hän sanoo kumminkin nousseensa suunnattoman suuren vuorijonon yli, ja kun sen asema sopi yhteen jesuiittien ja Dufourin Koiran-vuorten kanssa, hyväksyi hän tämän nimen, jota ei varmaankaan ollut matkallaan kuullut ja joka tietysti on kulkenut suullisesti Tibetistä Pekingiin jesuiittien merkintään asti. Kaikki, mitä hänellä on matkastaan Transhimalajan yli mainittavaa, rajottuu seuraaviin sanoihin: "Naptshusta Lhasaan kulkeva tie on yleensä kallioista ja rasittavaa. Koiranin vuorijonolta alkavat tavattomat vaikeudet."

Toisen Transhimalajan piirtämisyrityksen on tehnyt Trelawney Saunders Tibetin-kartallaan. Hän, kuten Dufour ja Hodgson, vetää mahtavan, yhtenäisen vuorijonon koko Tibetin halki! Esittäessään länsiosaa, Manasarovarin pohjoispuolta, samoin kuin myös itäosaa, Tengri-norin eteläpuolta esittäessään, nojautuu hän punditien karttoihin. Muu, 82. ja 89,5. itäisen pituusasteen välillä oleva alue on osaksi jesuiittien kartan jäljittelyä, osaksi pelkkää mielikuvitusta, eikä sillä ole todellisuuden kanssa etäisintäkään yhteyttä. Huomautan vain siitä, että Transhimalajaa ei muodosta yksi vuorijono, vaan useat, ja että Tshaktak-tsangpon lähde on näistä jonoissa isoimman etelä-, eikä pohjoispuolella. Koko järjestelmän keskimäinen ja suurin osa, jonka myöhemmin tutkin, on Saundersin kartalla arvoton.

Vuonna 1867 antoi eversti Montgomerie Manasarovarin pohjoispuolisen maan kartoittamisen kolmen punditin toimeksi. Yksi heistä oli voittamaton ja ihmeellinen Nain Sing, toinen se, jonka rosvot estivät Jiachan luona Induksen lähteille tunkeutumasta. Tok-dshalungiin mennessään kulkivat he sitten Transhimalajan yli Dshukti-lan solassa, jota sanovat Gugti-laksi, merkiten sen 19,500 englantilaista jalkaa korkeaksi; minun mittaukseni mukaan se on 19,070 jalkaa korkea. Saman solan yli kulki Calvert vuotta ennen minua.

Tammikuun 8. p:nä 1872 kulki eräs Montgomerien "explorer'eista", nuori tibetiläinen, Transhimalajan yli erään 17,200 jalan korkuisen solan kautta. Markham sanoo kertomuksessaan tästä matkasta, että hän on paluumatkallaan kulkenut vuoriston yli Dhok-lan kautta, vaikka todellinen vedenjakaja-sola, jonka läpi hän ylimennessään kulki, on ehkä pikemmin ollut Dam-largen-la. Tämän solan yli kulki Nain Sing vuotta myöhemmin, siis 1873, kuuluisalla matkallaan Lehistä Lhasaan, jonka matkan eversti Henry Trotter on elävästi ja tarkasti kuvaillut. Nain Singin mukaan on Dam-largen-la 16,900 jalkaa korkea.

Suuri punditi A. K. eli Krishna, joka kilpaili Nain Singin kanssa kunniasta saada olla ensimäinen, kulki vuonna 1881 tekemällänsä matkalla Transhimalajan itäisen osan yli, vieläpä kait Nub-kang-lan kautta, eikä Shiar-gang-lan, kuten olin ensin luullut. Hänen kartastaan on kuitenkin hyvin vaikea päättää, onko Shiar-gang-la Transhimalajan ensimäisen luokan vedenjakaja-sola vai eikö. Kaikissa tapauksissa menee se Salvenin ja Brahmaputran välisen vedenjakaja-vuorijonon yli, joka jono on Nien-tshen-tang-lan välitön jatko, siis Transhimalajaa. Samaa mieltä on myös eversti S.G. Burrard Hoydensin keralla julkaisemassaan ihmeteltävässä teoksessa "A sketch of the Geography and Geology of the Himalaya mountains and Tibet" (Kalkutta 1907). Tämän teoksen XVII kartalla on Burrard, minun vakaumukseni mukaan, merkinnyt vuorijonon jatkon aivan oikein, vaikkapa meiltä puuttuukin kaikki varmat tiedot sen kulusta.

Huomaamme siis, että pater Hucin jälkeen ovat Transhimalajan yli kulkeneet useat punditit, samoin myös Calvert v. 1905. Näihin on vielä, mikäli tiedän, lisättävä kaksi nimeä, nimittäin Littledale, joka rohkealla retkellään 1894-95 kulki vuoriston yli Guring-la-soIan (19,585 jalkaa) kautta ja kreivi Lesdain, joka v. 1905 meni sen yli Chalamba-lan kautta. Molemmat kuvailevat sitä ihmeenkaunista näkyä, jonka Nien-tshen-tang-la Tengri-norilta katsottuna tarjoaa. Mutta viimemainittu matkustaja ei laajenna tietojamme Transhimalajasta, sillä hän on kulkenut samaa solaa myöten, jonka yli Montgomerien punditi jo oli noussut. Matkakertomuksessaan ei hän puhu yleensä solasta, vielä vähemmin mainitsee sen nimeä. Mutta Tengri-norin länsirantaa pitkin kulkiessaan hän lausuu: "Hyvin vaikeakulkuiset ja sekavat vuoripaljoudet ovat voittamattomana esteenä. Sentähden päätin seurata ensimäistä vedenjuoksua, jonka voi suunnastansa päättäen otaksua kääntyvän Brahmaputraan. Sillä lailla vaelsin useita päiviä erään lakkaamatta levenevän, Chang-chu-nimisen joen rantaa pitkin". — Tämä joki on Chatamba-lalta virtaava Shangtshu.

Kaksi ranskalaista, kaksi englantilaista ja puolisen tusinaa punditia on siis ennen minua Transhimalajan yli kulkenut. Kaukana lännessä, brittiläisellä alueella, ovat useat europalaiset kulkeneet tämän vuoriston yli, varsinkin Tshang-lan kautta, jota myöten minäkin olen kolmasti samonnut. Marraskuun 22. p:nä 1907 nousin vuoriston yli Induksen ja Panggong-tson välisen mukavan Tsake-la-solan kautta.

Erinomaisen suuriarvoisen lisän Transhimalajan tuntemiseen antavat Ryder ja Wood v. 1904 ylös Brahmaputraa tekemänsä käänteentekevän matkan kautta. Heillä ei ollut mitään aihetta kulkea vuoriston yli tai tunkeutua edes päivämatkan päähän sen eteläisiin poikkilaaksoihin, mutta he mittasivat kaikki huiput, jotka vain heidän tiellensä näkyivät. Jotkut näin mitatuista vuorista, erittäinkin Lunpo-gangri, ovat korkeimpia niistä huipuista, jotka ikuista lumilakeansa Transhimalajan yli kohottavat. Korkein on Ryderin mukaan 23,255 jalkaa eli 7,090 metriä, ei siis paljoa matalampi kuin 7,300 metrin korkuinen Nien-tshen-tang-la. Ryder ja Burrard ovat sitä mieltä, että nämä huiput ovat saman yhtenäisen jonon kärkiä. Tämä jono on heidän kartallaan merkitty Brahmaputran pohjoiseksi vedenjakajaksi. Tekstissä huomauttaa Burrard kumminkin aivan oikein, ettei tämä jono, jota hän nimittää "The Kailas range'ksi", ole vedenjakaja, koska se on paikoin pohjoisesta virtaavien syrjäjokien puhkoma. Mutta Burrard tekee saman virheen kuin Dufour, Hodgson, Saunders ja Atkinson, uskoessaan että Tsangpon pohjoispuolella on yksi ainoa keskeytymätön vuorijono. Itse olen tätä kysymystä paljon miettinyt ja Tibetin vuorijonojen yleiskarttaan 1905 merkinnyt kaksi jonoa Tsangpon pohjoispuolelle, käsitys, joka sopii yhteen F. Grenardin Keski-Aasian kartan kanssa.

Tämän niin vähän tunnetun alueen maantieteellisen tutkimuksen historiani täytyy luonnollisista syistä tuntua tavattoman lyhyeltä ja vaillinaiselta. Mutta en ole parhaalla tahdollakaan voinut löytää muita edelläkävijöitä, kuin nämä jo mainitut — siinä vuoriston osassa nimittäin, joka on Tibetin rajojen sisällä — enkä ainoatakaan, joka olisi ennen minua käynyt Transhimalajan keskiseuduissa. Kun moni hyvällä syyllä ihmetteli, että niin suunnattoman suuri ala kuin Etelä-Tibet on pysynyt aina meidän päiviimme asti tuntemattomana, vaikka se on aivan englantilais-intialaisella rajalla, alettiin eräissä englantilaisissa piireissä nähdä suurta vaivaa, kaivelemalla esille enemmän tai vähemmän nimettömiin lähteisiin ja epäselviin otaksumisiin perustuvia tietoja ja todistuskappaleita, joilla voisi todistaa, ettei minun löydöilläni ollut ensimäisen oikeutta, jota ne vaativat. Jo tässäkin teoksessani lausumani, lyhyet huomautukset tekevät kuitenkin kaiken väittelyn minun puoleltani aivan tarpeettomaksi.

Pater Huc lopettaa matkakuvauksensa seuraavilla sanoilla: "Mutta kirjottajan into ei yksinään riitä antamaan kuvaa seuduista, joihin hän ei ole koskaan jalkaansa astunut. Kirjottaa kertomus Kiinan matkasta, tehtyänsä kävelymatkan Kantonin kauppasiirtolan ohi ja Macaon tienoilla, on samaa kuin puhua asioista, joita ei riittävästi tunne… On yleensä jokseenkin vaikeata tehdä löytöjä maassa siihen tunkeutumatta."

Näitä mieleenpantavia sanoja ajatellen olin lähtenyt matkalle, jota on tässä kirjassa kuvattu, ja päätarkotukseni ilmaisi jo Sir Clements Markham lausuessaan Littledalen viime matkasta seuraavaan tapaan ("Geographical Jourual" 7. nide, 482 s.): "Mikäli tiedämme, ei sen (Transhimalajan) yli ole kukaan kulkenut koko sen Tengri-norin ja Mariam-la-solan välisellä taipaleella ja luulen ettei Aasiassa ole mitään maantieteellisesti suuremman arvoista kuin tämän vuorijonon tutkiminen."

Minun ei sovi ryhtyä ratkaisemaan kysymystä, olenko tarkotukseni saavuttanut vai enkö. Mutta kun minä Surnge-lan kautta kuljin Transhimalajan yli kahdeksannen kerran, oli minulla ainakin se tyydytys, että näin kaikkien vanhojen otaksumisien luhistuvan kuin paperitalojen ja vetäneeni uuden tärkeän piirron Aasian kartalle juuri siihen, missä oli ammottanut valkea täplä houkuttelevine "Unexplored"-kylttinensä.

Minulla ei ole tilaa Transhimalajan seikkaperäisemmälle yksityiskuvailulle, ja se onkin vasta sitten mahdollista, kun kaikki huippujen mittaukset ovat lasketut, koottujen kivinäytteiden laadut luokitetut ja piirustettujen karttalehtien yksityiskohdat sovitellut. Aineksien viimeistelyihin menee pari vuotta.

Minun oli suotu kulkea Transhimalajan kahdeksan solan yli, kun kaikki toiset matkustajat olivat kulkeneet yhteensä seitsemän yli. Seitsemän minun solaani oli ennen tuntematonta. Toisista olin ennen nähnyt Titsha-lan ja Men-lan. Lopuista Transhimalajan solista olen ainakin koonnut suullisia tietoja. Tshukti-la on molempien Indushaarojen välinen vedenjakaja; Tseti-latshen-la Sadletshin ja Nganglaring-tson välinen. Shiar-gang-la ja Shan-shung-la ovat Salvenin ja Brahmaputran vedenjakajalla. Kaikki muut ovat valtameren ja umpitasangon välisellä suurella vedenjakajalla. Kaikki europalaisten ja punditien tähän asti kulkemat solat ovat vuoriston itäisessä ja läntisessä osassa. Chalamba-lan ja Surnge-lan välillä ei oltu Transhimalajan yli kuljettu ainoastakaan kohdasta, ja juuri näiden kahden solan välissä oli se suuri valkea täplä. Tästä tunnettiin ainoastaan Ryderin ja Woodin mittaamat huiput ja muutamia kärkiä, jotka Nain Sing oli nähnyt pohjoisesta päin. Jos en ota huomioon sitä matkaa, jonka punditit tekivät Manasarovarin ja Ruldap-tson välitse ja jonka yksityiskohtia en tunne, on Chalamba-lan ja Dshukti-lan välinen taival 950 kilometriä pitkä. Näiden kahden rajamerkin välillä ovat kaikki ne solat, joiden yli nouseminen teki minulle mahdolliseksi seurata Transhimalajan kulkua ja osottaa, että sen itäiset ja läntiset, jo tunnetut siivet ovat yhteydessä keskenään ja saman vuoriston osia, sekä että tämä vuoristo on maailman korkein ja valtaavin, ja että siihen voidaan verrata ainoastaan Himalajaa, Kara-korumia, Arka-tagia ja Kven-lunia. Sen pituus on 2,300 kilometriä laskettuna Shiar-gang-lasta Yasiniin lähelle Induksen jyrkkää polvea, mutta jos voidaan todistaa, että Transhimalaja jatkuu Hindukushin nimellä ja kulkee pitkin Salvenia, niin on sen pituus noin 4,000 kilometriä. Pohjoisessa ja etelässä ovat sen rajat jyrkät ja selvät: pohjoisena rajana Nain Singin ja minun löytämäni järvet, etelässä suunnaton Indus-Tsangpo-laakso. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput ovat jälkimäisiä matalammat. Mutta Transhimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan solien. Viiden Himalaja-solan, nimittäin Shar-chalep-lan, Manda-lan, She-ru-lan, No-lan ja Kore- eli Potu-lan keskimääräinen korkeus on 5,101 metriä, kun taas minun viiden ensimäisen solani keskimääräinen korkeus nousee 5,600 metriin. Mutta Himalajan korkein huippu, 8,840 metriä korkea Mount Everest, on 1,540 metriä korkeampi kuin Nien-tshen-tang-la, joka, mikäli tiedetään, on Transhimalajan korkein kohta. Siitä riippuvat myös näiden kahden vuoriston muut muotosuhteet. Transhimalajan harjat ovat lakeammat, sen laaksot matalammat ja kapeammat; Himalajan harjat ovat terävät ja suipot, sen laaksot syvät ja voimakkaasti uurtautuneet. Edellinen vuoristo on kiinteämpi ja jyrkempi kun jälkimäinen, suhde, joka on hyvin luonnollinen, kun muistaa, että Himalaja saa pääosan länsimonsuunin sadevarastosta, jonka sadeaallot ovat lukemattomia vuosituhansia Himalajan laaksojen pohjiin syövyttävästi vaikuttaneet, kun taas Transhimalaja saa monsuunisateista ainoastaan suhteellisesti vähäpätöisen osan. Jos olisi mahdollista näiden kahden vuoriston kivimäärää toisiinsa verrata, niin varmaankin huomattaisiin, että pohjoinen on mahtavampi kuin eteläinen. Sillä semmoisen vertailun pitäisi alkaa meren pinnasta, ja vaikka Transhimalaja onkin kapeampi, alkaa sen nousu toki vasta 3,000 ja 5,000 metrin korkeudesta, nimittäin Tsangpon laaksosta, kun taas Himalajan nousu, tarkasti ottaen, alkaa meren pinnan tasalta eli ehkä 100 metriä ylempää. Vedenjakajana on Transhimalaja suuremman, tärkeämmän arvoinen kuin Himalaja. Länsi-Himalaja jakaa Induksen ja sen syrjäjokien vedet; idässä on se Brahmaputran ja Gangeksen välisenä vedenjakajana. Mutta jokainen vesipisara, joka taivaasta Himalajalle putoaa, menee Intian valtamereen. Sitä vastoin on koko keskinen Transhimalaja eteläisen Intian valtameren ja pohjoisen umpitasangon välisenä vedenjakajana. Ainoastaan läntisellä sivullansa jakaa Transhimalaja Induksen ja sen muutamien oikeanpuoleisten syrjäjokien vesiä ja itäisellä sivullansa Salvenin ja Brahmaputran vesiä. Tibetin rajojen sisällä on ainoastaan yksi joki, joka alkaa Transhimalajan pohjoisrinteeltä ja leikkaa vuoriston poikittain, mutta se joki onkin leijona, sitä nimittävät tibetiläisetkin leijonajoeksi, se on Singi-kamba, Indus. Salven alkaa samoin tämän vuoriston pohjoisrinteeltä, mutta pääsee valtamereen tarvitsematta kulkea vuoriston läpi. Kaikki muut pohjoisrinteeltä alkavat joet — isoimmat niistä ovat Buptsang-tsangpo ja Soma-tsangpo — virtaavat pohjoisiin umpinaisiin suolajärviin. Ainoastaan Transhimalajan keskipaikoilla, mutta kumminkin noin 1,000 kilometrin pituudelta, sattuu vuoriston pääakseli ja mantereen vedenjakaja yhteen; sillä lännessä kulkee vedenjakaja Induksen lähteeltä pohjoista kohti ja sitten länteen, kulkeakseen Panggong-tson umpinaiseen Tibetiin, ja idässä kulkee se Tengri-norin ja Salvenin lähteiden välisistä seuduista lähtien pohjoista kohti.