TRANSHIMALAJA II (continued 3)

Kun nämä molemmat järvet kuuluvat Satledshin jokialueeseen on ensimäinen kysymys: mikä Tso-mavangiin (Manasarovariin) laskevista joista on Satledshin lähdejoki? Luonnollisesti vesirikkaampi ja pitempi. Tage-tsangpo kuljettaa vettä 11 kuutiometriä sekunnissa, mutta kaikki muut Tso-mavangiin laskevat joet korkeintaan 2-3 kuutiometriä. Tage-tsangpon Ganglung-jäätiköiden etualalla sijaitseva lähde on siis Satledshin lähde.

Olemme taas Chalebin niemellä ja huomenna, syyskuun 3. p:nä on ryhdyttävä matkaan pyhän vuoren ympäri. Parkan huomatuin gova on luonamme, aikoen pitää minua kurissa, mutta ilmaisinko minä aikomuksiani! Tseringin, Rabsangin, Namgjalin ja Ishen on tultava mukaan. He ovat lamaisteja ja iloitsevat tilaisuudesta päästä maailman pyhimmän vuoren kiertämisellä likemmäksi autuuden portteja. Mukaan otamme kolmen päivän ruokavarat, tarpeelliset työkalut sekä luonnos- ja muistiinpanokirjan. Korkeat valokuvaustelineet ja veneen tervakangas saavat tehdä teltin virkaa. Tamineitamme on kaikkiaan ainoastaan yksi kevyt hevoskuorma. Ratsastan pienellä ladakilaiskimollani, mutta miehet kulkevat jalkaisin, sillä pyhän vuoren ympäri ei kulje ratsain kukaan muu kuin minunlaiseni pakana. Muun karavaanin oli odotettava meitä Chalebissa, ja minun telttini piti antaa olla paikoillaan, jotta tibetiläiset luulisivat minua illaksi takaisin odotettavan.

Tsering, Namgjal ja Ishe läksivät jo varhain, minä ja Rabsang vähän myöhemmin. Gova tuli väkinensä kysymään, mitä tämä merkitsi ja mihin minä aijoin. Mutta vastasin hänelle ainoastaan: "Minä tulen heti takaisin", ja ratsastin suuntaan P 30° I Dunglung-laakson suuta kohti.

Ylhäällä ensimäisten somerikko-kerrostumien välissä odottivat meitä toiset, ja nyt kuljimme suljetussa joukossa milloin ylä-, milloin alamäkeen, jo hävinneiden jäätiköiden kasaamien vanhojen somerikko-kerrostumien yli. Dunglung-joen rannalla lepäilee kaukaisesta idästä tullut khamilainen toivioretkikunta. He ovat pystyttäneet telttinsä ja heidän hevosensa käyvät tuoreessa heinikossa laitumella Somerikko-ylängölle näkyy myrskyisen Langak-tson pohjoinen osa.

Nousemme ylös laaksoa ja pian on molemmilla puolillamme kovasta viheriästä ja violetista kiviseoksesta muodostuneita lujia kallioita, joiden rinteiden juurella on valtaisia sorakeiloja. Suunnattoman isoja sekakivilohkareita on syössyt täällä alas. Vasemmalla jokirannalla, siinä missä tie tulee Tartshenista, on kuution muotoinen pieni talo sekä useita mani-kekoja ja tshorteneja. Tämä on pyhä tie, Kang-rinpotshen ympäri kiertävien toivioretkeläisten tie.

Eräs Gertsestä tullut mies on kiertänyt vuorta 20 päivää ja nyt juuri lopettanut kymmenennen kierroksensa. Lunglung-do on erittäin tärkeä laaksoristeys, siinä yhtyy kolme laaksoa: Tshamo-lungtshen sekä Dunglung, ja kolmas on se, jota myöten me nousemme; sen ylemmän osan nimi on Hledung-pa. Molemmin puolin on nyt graniitti. Kailasin pohjoinen reuna on teräväsärmäinen ja huippu muistuttaa täällä nelisuippoa. Nyt peittää taas vuoren eräs vuorirenkaan muodostama ylänne, joka ympäröi sen huippua kuten somma Vesuviusta. Illansuussa nousee pääjoen vesi; molempien sivujokien yli kulkee silta. Lohkareita on suuret määrät ylt'ympärillä. Kaikki on graniittia, ja siksi ovat vuorimuodot pyöreämmät ja tylpemmät.

Vihdoin näemme edessämme laakson oikeanpuoleisella rinteellä Diri-pun luostarin. Ylös johtavan tien varrella on suunnaton graniittilohkare, täynnä tavallisia pyhiä kirjaimia. Samoin on siellä pitkiä mani-kekoja, viirejä ja kiviläjiä. Kaikki päivän kuluessa tavottamamme toivioretkeläiset kääntyvät luostariin, jonka vierasmajassa he saavat maksuttoman yösijan. Se oli täpö täysi, kun vielä oli saapunut eräs pembo-lahkoon kuuluva vaeltajaseurue. Viimemainitut tietysti kiertävät vuorta päinvastaiseen suuntaan, ja oikeauskoiset, jotka heitä matkallaan kohtaavat, heittävät heihin ylenkatseellisen silmäyksen. Pidin siis parhaana pystyttää telttini katolle, jolle oli pinottu toivioretkeläisten kuormasto. Täältäkin avautui komea näköala Kailasille, jonka huippu näkyi nyt suoraan etelästä.

Onnistuttuni toteamaan Brahmaputran ja Satledshin lähteiden paikan, oli taas herännyt vanha unelmani Induksen lähteiden löytämisestä. Kaikki haluni ja kunnianhimoni olivat nyt siihen keskittyneet. Saatuani munkeilta tietää, että paikka, missä tämä kuuluisa joki "leijonan suusta" kumpuaa, oli ainoastaan kolmen päivämatkan päässä koillisessa, erään korkean solan takana, tuntui minusta yhdentekevältä ja vähäpätöiseltä kaikki muu, kun vertasin sitä tähän tuntemattomaan pohjoiseen maahan tunkeutumiseen. Pidimme sotaneuvottelun, ruokavaroja riitti meillä enää ainoastaan kahdeksi päiväksi ja rahaa olin ottanut mukaani liian vähän. Sitäpaitsi oli asemamme Chalebissa kovin epävarma. Se ei sallinut suurempia uhmatekoja. Päätin sen vuoksi seurata alkuperäistä suunnitelmaani, kulkea toivioretken loppuun ja sitten tehdä Induksen lähteille uuden tutkimusretken Chalebista tai pahimmassa tapauksessa Gartokista.

Syyskuun 4. p:nä sanoimme Diri-pun munkeille jäähyväiset ja kuljimme siltaa myöten joen yli, joka virtaa Transhimalajaan Tseti-latshen-la-solasta. Solan toisella puolen juoksevat vedet Indukseen. Nousimme nyt ylämäkeä, itää kohti, jyrkkää graniittilohkareiden peittämää rinnettä myöten. Oikealla puolellamme on joki, joka saa vetensä Kailasin jäätiköistä; se on lyhyt, mutta hyvin vesirikas. Polku tulee yhä jyrkemmäksi, luikertelee graniittilohkareiden välitse ja johtaa ensimäiselle pikku kukkulalle. Siitä lähtien on maa-ala aina seuraavalle penkereelle asti hieman tasaisempaa. Täältä on komea näköala lyhyelle, typistetylle jäätikölle, joka lähtee Kailasin pohjoiskyljeltä ja saa jääaineksensa eräästä jyrkästi rajotetusta, kaukalomaisesta lumirotkosta. Itään päin lähtee Kailasista tavattoman teräväpiirteinen, huipukas, hammasharjainen vuorenselkä, jonka pohjoispuoli on lumen peittämä. Lumesta näkyy vierinkivikaistaleita, jotka antavat koko vuorensivulle uurteisen ulkomuodon. Jokaisesta lumivaipan liepeestä rientää vaahtoava puro alas jokeen. Meistä vasemmalle, pohjoisessa, on vuoristo kohtisuorasti halkeillutta graniittia, ja sen muodot ovat jylhiä pyramiidimaisia. Pohjoisessa siis suojelevat Kailasia valtaiset graniittipaljoudet, mutta itse vuori on kaikesta päättäen sekakiveä, sen huomaa jo siitä melkein vaakasuorasta kerrostumisesta, joka on selvästi nähtävissä ulkonevista, selväpiirteisistä lumirajoista ja jääjuomuista. Huippu nousee tästä jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri, kuusikulmainen vuorikristalli.

Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja selittää paaden olevan "dikpa-karnak" eli syntisten koetuskivi. Kiven alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reijän läpi, mutta jos kuka tarttuu väliltä kiinni, niin on hän lurjus. Kysyin vanhukselta, eikö voisi käydä niin, että laiha lurjus ahtautuisi lävitse, samalla kun paksu kunnon mies tarttuu kiinni, mutta hän vastasi hyvin vakavana, että paksuus ei kokeessa merkitse mitään, vaan riippuu menestys yksinomaan sielullisista ominaisuuksista. Kelpo Ishemme ei sentään liene ollut täysin selvillä omantuntonsa tasapainotilasta, sillä ennen kuin aavistimmekaan näimme hänen jo katoavan kiven alle ja kuulimme hänen huokailevan, ähkyvän ja puhisevan, käsillänsä raapivan ja jaloillaan takaapäin ponnistussijaa etsivän. Kauvan aikaa reijässä aika lailla sätkyteltyänsä huomasi hän lopulta olevan syytä huutaa tukahtuneella äänellä apua. Me nauroimme katketaksemme, mutta annoimme hänen nyt ilmitulleen syntisyytensä takia vielä jonkun aikaa reijässä virua. Sitte vetivät toiset kaksi hänet jaloista taas ulos. Mies näytti tavattoman ällistyneeltä ja pölyiseltä, kun nyt lurjukseksi todistettuna pääsi taas ihmisilmoille. Mutta hän vain kertoi kerran erään rouvan tarttuneen kiinni niin kovasti, että hänet oli täytynyt suorastaan kuin haudasta kaivaa.

Noin 200 askelta kauvempana on eräs toisenlainen koetuskivi tässä mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulkee kuin matalien huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodostaa kolme lohkaretta, jotka nojaavat toisiinsa niin, että niiden väliin jää kaksi aukkoa. Nyt on vasemmasta aukosta kontattava sisään ja oikeasta ulos, siis oikeauskoiseen suuntaan. Täällä korjasikin Ishe äsken kärsimänsä tappion pujahtamalla molempien reikien läpi. Minä hänelle kyllä sanoin, ettei se ollut mikään merkillinen temppu, kun reijät olivat niin isot, että pieni jakikin olisi mahtunut niistä kulkemaan! Syntiselle on tämä toinen kivi varakivenä, jolla voi ainakin näköjään pelastaa hyvän omantunnon.

Kang-rinpotshen, "pyhän vuoren" eli "jään jalokiven" ympäri tekemämme vaellus on merkillisimpiä Tibetin muistojani, ja minä käsitän hyvin, että tibetiläiset näkevät jumalalliseksi pyhätöksi tämän vuoren, jonka muodot muistuttavat niin silmiinpistävästi tshorteniä, muistomerkkiä, joita pystytetään kuolleitten pyhäin muistoksi temppelin sekä sisä- että ulkopuolelle. Kuinka monesti olin harhamatkoillani kuullut tästä autuaaksi tekevästä vuoresta kerrottavan! Ja nyt vaelsin minä itse toivioretkipuvussa luostarien välisellä tiellä, luostarien, joita on pidettävä rannerenkaan jalokivinä siinä toivioretkitiessä, joka kaartaa Kang-rinpotshea, tätä sormea, joka osottaa korkeuteen, "ylhäisiin, saavuttamattomassa maailmankaikkisuudessa asuviin tähtien veroisiin jumaliin".

Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta, tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaoIo oli minulle ainoastaan kuulemaan mukaan himmeästi tunnettu, mustista telteistä, joita on siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan, etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakista ja eteläisistä Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa tämän "maan navan", autiuden vuoren ympäri. Näin heidän äänettömän kulkunsa, heidän uskovaiset laumansa, joissa oli edustettuina kaikki elämänijät ja sukupuolet, nuorukaiset, tytöt, voimakkaat miehet vaimoineen ja lapsineen, ukot, jotka ennen kuolemaansa halusivat vielä seurata lukemattomien pyhiinvaeltajain jälkiä, varataksensa itselleen onnellisen olemassa-olon, repaleiset miehet, jotka loisina elävät toisten pyhiinvaeltajien armeliaisuudesta, konnat, joilla oli rikos sovitettavana, ryövärit, jotka olivat rauhallisia matkustajia ryöstäneet, päälliköt, virkamiehet, paimenet ja paimentolaiset, kirjavan ihmiskohtaloiden kulkueen sillä ohdakkeisella tiellä, joka mittaamattomien ajanjaksojen kuluttua päättyy Nirvanan suureen, hiljaiseen rauhaan. Ylevinä ja arvokkaina katsovat Shiva paratiisistansa ja Hlabsen jalokivilinnastaan alas näihin lukemattomiin ihmisiin, jotka kiertelevät vuoren juurta kuin pikku kiertotähdet aurinkoa, kiertävät sitä yhä uudistettuina laumoina kulkien ylös länsilaaksoa, Dolma-solan yli ja alas itäistä laaksoa.

Pian huomaa, että suurimmalla osalla näistä yksinkertaisista vaeltajista ei ole edes selvää käsitystä niistä eduista, joita tämä kiertäminen on heille tuottava. Jos sitä heiltä kysyy, niin vastaavat he tavallisesti, että he saavat kuolemansa jälkeen istua Gangrin jumalan läheisyydessä. Yhtä he kaikki lujasti ja järkkymättömästi uskovat, nimittäin, että tämä vaellus tuottaa heille siunausta maan päällä. Se karkottaa kaiken pahan heidän telteistänsä ja majoistansa, suojelee heitä, heidän lapsiansa ja paimeniansa sairaudelta, rosvoilta, varkailta ja vahingoilta, lahjottaa heille sadetta, hyvää laidunta, lisää jakeja ja lampaita, on kuin taikakalu ja varjelee heitä ja heidän omaisuuttansa kuten neljä henkikuningasta suojelee temppelisalien jumalankuvia demoneilta. He kulkevat kepein, kimmoisin askelin, he eivät tunne purevaa jäistä tuulta eivätkä auringon hehkua. Jokainen heidän askeleensa on sen ketjun nivel, jota eivät voi katkaista ihmislasta vainoavat pahat voimat. He alottavat matkansa Tartshen-labrangin luota ja jokainen tienpolvi vie heidät askelta likemmä sitä pistettä, missä rengas sulkeutuu. Ja koko kierroksen ajan rukoilevat he: "Om mani padme hum" ja solahuttavat joka kerta sen lopussa rukousnauhan helmen sormiensa välitse.

Mutta yksinpä muukalainenkin lähestyy Kang-rinpotshea kunnioituksen sekaisella pelolla. Se on maailman kuuluisin vuori. Mount Everest ja Montblanc eivät vedä sille kuuluisuudessa vertoja. Silti on miljoonia europalaisia, jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet, mutta neljäs-osa kaikista ihmisistä, kaikki hindut ja buddhalaiset, joilla ei ole mitään aavistusta siitä, missä Montblancin huippu kohoaa, tuntevat Kailas-vuoren. Siksi lähestyy sitä samoilla kunnioituksen tunteilla kuin käydessään Lhasassa, Tashi-lunpossa, Buddha Gayassa, Benaresissa, Mekassa, Jerusalemissa ja Roomassa, noissa pyhissä paikoissa, jotka ovat alttariensa luo vetäneet totuuden etsijäin tai synnintuntoisten lukemattomia laumoja.

Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää, ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti hän "kang-kora'ksi", gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia sitte suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on "gjangtshap-tsallgen"; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut, ajatteli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, niin olisi minun se jalkaisin astuttava.

Kun me muutamia päiviä myöhemmin lähestyimme Diri-pua, huomasimme kaksi nuorta lamaa, jotka juuri suorittivat nöyrtymismatkaa vuoren ympäri. He olivat Khamista kotoisin, vieläpä sen maan siitä seudusta, "jossa viimeiset ihmiset asuvat", ja olivat viipyneet kokonaisen vuoden matkalla Kailasille. He olivat köyhiä ja repaleisia, eikä heillä ollut mitään kannettavaa, he kun elättivät henkeänsä hurskaiden ihmisten antamilla lahjoilla. Yhdeksässä päivässä olivat he ehtineet Tartshenista Diri-puun ja loppumatkaan laskivat menevän yksitoista päivää. Kävelin heidän matkassaan puoli tuntia tutkiakseni heidän liikkeitänsä. Ne jakaantuivat kuuteen temppuun. Kuvitelkaamme nuori lama seisomassa tiellä pää hieman kumarassa ja kädet rentoina sivulla: 1. hän asettaa kämmenet vastatusten ja nostaa ne pystysuoraan ylös, samalla taivuttaen päänsä alas; 2. asettaa yhteenpuristetut kätensä leukansa alle, nostaen samalla päänsä taas pystyyn; 3. laskeutuu maahan polvilleen, kurottautuu ja laskeikse tielle pitkälleen, ojentaen kätensä eteenpäin; 4. kohottaa kätensä pään yli, kämmenet vastatusten asetettuina; 5. kurottaa oikean kätensä eteenpäin niin pitkälle kuin ylettää ja raapaisee luulla tiehen merkin, johon hänen varpaansa saavat koskettaa, kun hän taas jatkaa kulkuaan; 6. nousee käsiensä avulla, astuu parilla kolmella askeleella merkkiin ja uudistaa samat temput. Ja sitä menoa sitten ympäri vuoren.

Nopeasti siinä ei kuljeta. He eivät liiaksi kiirehdi, he toimittavat tehtävän maltillisesti, mutta hengästyvät sentään, varsinkin solaan noustessaan. Onpa Dolma-la'sta alas laskeutuvallakin tiellä niin jyrkkiä kohtia, että sille pitkäkseen laskeutumisen täytyy olla oikea urheilijatemppu. Toinen nuorista munkeista oli jo yhden kierroksen tehnyt ja nyt toista jatkamassa. Saatuansa sen yhdessätoista päivässä loppuun, aikoi hän mennä johonkin Tsangpon rannalla olevaan luostariin ja antaa loppuijäkseen muurata itsensä luolaan. Ja hän oli vasta kaksikymmenvuotias! Meidän, jotka korkeassa viisaudessamme nauramme heidän uskonnollista kiihkoansa ja itse-kieltäytymistänsä, pitäisi joskus verrata omaa uskoamme heidän uskoonsa. Haudantakainen elämä on kaikille kansoille hämärä, mutta eri kansojen uskonnolliset käsitykset pukevat sen erilaisiin muotoihin. "Jos huolellisesti tarkastat, niin näet, että jokaisen kuolevaisen toivo, taivaan lapsi, vapisevin käsin ylhää korkeutta kohti osottaa." Mikähän meidän vakaumuksemme lieneekin, meidän täytyy toki ihmetellä niitä, jotka meidän käsityksemme mukaan eksyksissä kulkevat, mutta joilla on niin luja usko, että se voi vuoria siirtää.

Nyt alkoi viimeinen hyvin jyrkkä alamäki, joka vinkkuroi kaikenmuotoisten, -kokoisten ja jos missä asemassa olevien teräväsärmäisten tai pyöreiden harmaiden lohkareiden välitse. Erään kivisen ympärysmuurin nimi on Dung-tshapdshe. Sen keskellä on ontto graniittipaasi, jonka syvennyksessä olevan pyöreän kiven pitäisi olla jakin haljenneen kavion muotoinen. Kun uskovainen pyhiinvaeltaja saapuu paikalle, ottaa hän kiven, lyö sillä koverruksen pohjaan ja kääntää sitä siinä kuin huhmaren petkeltä. Sen johdosta syvenee lohkareen kolo lakkaamatta ja puhkaisee varmasti kerran kiven.

Nousemme erästä purojen välistä selännettä myöten. Jokaiselle kalliolohkareelle, jonka yläpinta on jotakuinkaan tasainen, on pinottu pieniä kiviä, ja usea näistä pyramiidin muotoisista kasoista on niin täysi, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtuisi. Näiden kivi-merkkien avulla löytävät pyhiinvaeltajat lumipyryssä ja sumussakin tien, jonka seuraaminen ei ole helppoa päiväpaisteessakaan.

Ja lopulta näemme edessämme jättiläiskokoisen lohkareen; sen kivipaljous nousee hyvästi 200-300 kuutiometriin. Se seisoo kun suuremmoinen virstapatsas ihan Dolma-la'n "satulassa", joka on huimaavassa 5,669 metrin korkeudessa. Tämän lohkareen päälle on ladottu pienistä kivistä pyramiidi pitämään pystyssä riukua, jonka päästä lähtee rievuilla ja viireillä koristeltuja, toisesta päästään maahan pystytettyihin tankoihin sidottuja nuoria. Ympärillä on läjittäin sarvia ja luupalasia, enimmäkseen lampaan lapaluita. Ne ovat suosittelulahjoja solalle, jonka pitäisi olla pyhän kierroksen puolivälissä. Lohkareelle saavuttuansa vetää pyhiinvaeltaja peukalollaan kiven kylkeen kokkareen voita, nyhtäisee suortuvan omia hiuksiansa ja iskostaa sen voihin. Hän on siten uhrannut jotakin omasta itsestänsä ja jotakin omaisuudestansa. Siksipä näyttääkin lohkare jättiläistekotukalta, jonka mustat suortuvat tuulessa hulmuavat. Etteivät sitä tibetiläiset hiukset ajan kuluessa kokonaan peitä, se johtuu siitä, että suortuvat ajoittain putoavat ja menevät tuulen mukana. Tämän Dolma-lohkareen jokaiseen loveen on pistetty hampaita; ne muistuttavat ihmishampaista tehtyjä rukousnauhoja. Jos sinulla on irtonainen hammas, niin uhraa sekin solanhengille! Tsering oli pahaksi onneksi jo liian hampaaton, muutoin olisi hän tämänkin käskyn varmasti täyttänyt.

Ryysyjä on ylt'ympärillä kasoittain. Toivioretkeläisiltä liikenee aina joku riekale sen nuoriin kiinnitettäväksi tai sen juurelle pantavaksi. Mutta ei ainoastaan anneta, vaan otetaan myös. Meidän vanhuksemme otti läjästä yhden rääsyn; hänellä oli kaulassaan riippumassa koko joukko semmoisia pyhiä esineitä, sillä hän oli joka kerta ottanut yhden sellaisen.

Näköala on suuremmoinen, vaikkei Kailasia näe ollenkaan. Sen sijaan näkyy terävältä, mustalta harjanteelta, joka on aivan lähellä etelässä, lumivaippa ja rinnejäätikkö, jonka sininen reuna on solan itäsivulla olevan pienen somerikkojärven etelärannalla kohtisuorasti leikkautunut.

Mutta aika kuluu ja meidän täytyy kiirehtiä. Me kuljemme, liu'umme ja laskeudumme pitkin jyrkänteitä, joilta voi helposti syöksyä päistikkaa alas. Vanhus kulkee tukevana; hänelle ovat nämä rinteet vanhoja tuttuja. Mutta voi häntä, jos hän kerran kääntyisi ja kulkisi päinvastaiseen suuntaan! Vihdoin pääsemme päälaaksoon, jonka yli-osan nimi on Tselung ja ali-osan Lamtshyker. Ison laakson takaa, joka Kando-sanglamin nimisenä yhtyy oikealla päälaaksoon, näkyy idästä Kailas-kukkulan korkein huippu, jonka terävä särmä osottaa pohjoiseen ja edelleenkin muistuttaa kristallia. Kahden vieretysten pystytetyn mani-keon luona loppuu graniitti ja alkaa taas sekakivi. Mitä alemmaksi tulemme, sitä lukuisammiksi tulevat tämän kivilajin lohkareet ja graniitti loppuu viimein kokonaan. Kuljemme lounaaseen ja leiriydymme Tsuntul-pun luostarin katolle. Koko päivänä en ollut kulkiessani kuullut kivimerkkien luona tai lepopaikoissa muuta kuin ijäisen sanojen huminan: "Om mani padme hum", ja vielä illallakin, niin kauvan kuin olin valveilla, soi kaikista nurkista ja sopista: "Om mani padme hum".

Tartshen-labrangin luona olimme saavuttaneet toivioretkemme päätepisteen. Sinne oli pystytetty kaksikymmentäkolme telttiä, ja meille osotettiin suurta huomaavaisuutta, saimme virkistykseksemme maitoa ja tshangia, ja lepäsimme kaksi tuntia. Sitte käännyimme pyhiinvaellustiestä vasemmalle ja nyt näkyi neljäs luostari korkealta laaksopenkereeltä, pyhän huipun alta. Langak-tson luoteissuunnassa puhalsi omituinen paikallistuuli, nostaen tomua pilviksi, jotka muistuttivat palavan kaupungin savua. Kohta sen jälkeen istuimme kaikessa rauhassa omiemme luona Chalebin kankaalla.

"Om mani padme hum" merkitsee Waddelin mukaan sanasta sanaan: "Om! Lotoskukassa on jalokivi! Hum!" ja ne tarkottavat Bodhisattva Padmapania, joka, kuten Buddhakin, on kuvattu lotoskukassa istuvaksi tai seisovaksi. Hän on Tibetin suojelija ja sielunvaelluksen silmälläpitäjä. Ei siis ihme, että tämä tenholause on niin kansanomainen ja että sitä sekä lamat että maallikot lakkaamatta toistavat, sillä sen pelkän hokemisen uskotaan pysähdyttävän uudestasyntymisten sarjan ja vievän suoraan paratiisiin ne, jotka sitä lausuvat. Niinpä vakuutetaan Mani-kahdumissa runollisella ylenpalttisuudella, että tämä rukouslause on "kaiken onnen, menestyksen ja tiedon ydin ja suuri vapahduksen tuoja". Sillä om lopettaa uudestasyntymisen jumalien keskuudessa, ma titaanien, ni ihmisenä, pad eläinten hahmossa, me Tantaluksena ja hum kuolleiden valtakunnan asukkaana. Ja sen ohella annetaan jokaiselle kuudelle kirjotusmerkille juuri se väri, joka vastaa uudesta-syntymisen kuuden asteen värejä; niinpä on Om jumalallinen valkea, ma titaaninen sininen, ni inhimillinen keltainen, pad eläimellinen viheriä, me tantalinen punainen ja hum helvetin musta.

Heti Chalebiin tultuani ilmotin vanhalle govalle, joka oli toivottoman epäkiitolliseksi tehtäväkseen saanut minun matkojeni malvonnan, lähteväni nyt Singi-kababiin, Induksen lähteen yli kulkemaan.

"Jos sinne lähdette, bomba", vastasi hän, "niin lähetän minä oitis pikaviestin garpuneille, Gartokin molemmille päälliköille."

"En usko garpuneilla olevan mitään sitä vastaan, että lähden pohjoisempaa tietä myöten."

"Vai ei! Viisi päivää sitten saivat garpunit Lhasasta käskyn visusti vartioida, ettette pääse kulkemaan mitään muuta kuin Gartokiin menevää valtatietä. Garpunit lähettivät pikaviestit kahteentoista eri paikkaan, Parkaan, Misseriin, Purangiin, Singtodiin ja muualle ilmottamaan, ettei teidän saa antaa syrjäteitä käyttää. Jos tätä kirjettä ei olisi tullut, niin olisitte kernaasti saanut pohjoiseen matkata; mutta nyt en voi sitä oman pääni tähden sallia."

"Mitä aijotte tehdä, jos jonakuna yönä otan kadotakseni? Jakeja voin ostaa Tartshenissa, ja silloin en enää ole teiltä vuokraamieni varassa."

"Tosiaankin asuu Tartshenissa mies, jolla on 60 jakia ja joka myy ne oitis, kun vain näkee hopearahaa. Mutta ilmotan asian heti garpuneille ja ne lähettävät miehiä teitä kiinniottamaan ja pakottamaan takaisin palaamaan. Jakien osto olisi siis turhaa rahan tuhlausta. Mutta jos annatte karavaaninne pääjoukon kulkea valtatietä myöten ja itse poikkeatte parin päivän matkalle pohjoiseen Singi-kababille, sitte taas yhtyen karavaaniinne, niin en pane tiellenne mitään esteitä. Mutta te teette sen omalla uhallanne ja tulette aivan varmaan ennen Induksen lähteille pääsyänne pidätetyksi."

Yhtä hämmästyneenä kuin iloissanikin govan käytöksen pikaisesta muutoksesta sovin Robertin kanssa, että hän hyvin lyhyitä päivämatkoja tehden veisi karavaanin Gartokiin ja minä sillä aikaa matkustaisin Induksen lähteille niin nopeasti kuin mahdollista. Otin matkaani ainoastaan sen verran kuin pieneen nahkaiseen käsireppuun mahtui. Kerallani tuli viisi miestä — niiden joukossa Rabsang tulkkina ja Adul keittäjänä — sekä kuusi omaa kuormajuhtaamme ja kolme koiraa, joista yksi, juuri äsken hankittu, jo seuraavana päivänä karkasi. Minulla oli Robertin pikku teltti. Asevarastossamme oli kaksi pyssyä ja yksi revolveri, koska seutua sanottiin rosvojen vuoksi hyvin vaaralliseksi. Opasta en saanut hankkimallakaan. Mutta matkalla Diri-puun, jossa taas leiriydyin, tapasin erään vanhan Tokdshalungista kotoisin olevan miehen, joka aikoi kiertää Kailasin ympäri kolmeentoista kertaan. Hän antoi minulle monenlaisia arvokkaita tietoja, mutta ei taipunut mistään hinnasta mukaamme etemmäksi lähtemään.

Syyskuun 8. p:nä jatkoimme matkaamme laakson läpi, joka kulkee Diri-pusta pohjoiskoilliseen ja vie ylös Tseti-lalle. Useiksi haaroiksi silpoutunut joki oli nyt yön aikana mennyt riitteeseen, joka siellä, missä vesi oli kuiviin juossut, kiilsi kuin lasi. Päivällä se kuitenkin pian suli. Laakso on leveä ja jäljistä päättäen on tiellä vilkas liike, vaikka me emme kohdanneet ainoatakaan ihmistä. Pikku jyrsijät, joilta kesä loppuu pian, piipittävät luoliensa suulla. Useihin paikkoihin näkyy korkeuteen kohoava Kang-rinpotshe; sellaisiin kohtiin ovat toivioretkeläiset läjänneet kivisiä muistomerkkejä. Kaikkialla vallitsee graniitti, sattumalta tapaa kristallimaista liuskakiveäkin. Kuljemme kolmen ratsastajan vereksiä jälkiä myöten. Rinne jyrkkenee, maisema muuttuu yhä alppimaisemmaksi. Me nousemme valtaavien vierinkivikeilojen ja niiden hyrskivien lumisulapurojen välitse jyrkkää polkua myöten 5,628 metrin korkeudessa olevaan solaan. Tämän solan tasanne on tavattoman lakea. Sen pohjoispuolelle pystytimme 234. leirimme.

Olin luullut, että Tseti-la on ratkaiseva sola, mutta emme olleet vielä kauvas ennättäneet, kun näimme sen pohjoiseen virtaavan puron tekevän polven itään päin ja erään selvästi näkyvän laakson kautta virtaavan alas Dunlungia kohti. Se kuuluu siis Satledshin eikä Induksen jokialueeseen. Tseti-la on siis ainoastaan toisen luokan sola. Oikeaan solaan, tavattoman lakealle laaksonkynnykselle, saavumme pian. Siellä on pieni, samea järvi, jonka itäosasta lähtee se puro, jota pitkin nyt koko päivän kuljemme. Tämä sola on Tseti-latshen-la, ja se on Satledshin ja Induksen välinen vedenjakaja. Se on matalampi kuin Tseti-la, ainoastaan 5,466 metriä korkea, ja sijaitsee Transhimalajan pääharjanteessa. Kailas on siis hyvän päivämatkan päässä etelään päin molempien jokien vedenjakajasta ja kokonaan Satledshin jokialueella.

Järveltä lähtien kuljimme tätä Induksen pikku syrjäjokea pitkin pohjoista kohti. Laakson pohja oli soista ja epätasaista. Vihdoin näimme kaukana aivan alhaalla laaksossa miehiä, jotka suurine lammaslaumoinensa muuttivat pois vuorelta. Tundup Sonamin ja Ishen piti juosta heidät tavottamaan, ja vähitellen saavutimme me muutkin seurueen. He ovat gertseläisiä paimentolaisia. He ovat vieneet suolaa Gyanimaan ja kuljettavat nyt 500 lampaallaan ohraa. Lampaat astua tipsuttelevat virkeinä, käydessään ruohoa kynien, ja koko laakso näyttää olevan niillä valkeaksi täplitetty. Edessämme pohjoisessa kohoaa jylhä, ryhmyinen violetin värinen vuorijono, jonka meidän puoleisella sivulla Indus virtaa. Sovimme lammaskaravaanin miesten kanssa siitä, että leiriydymme samalle paikalle. Heitä oli viisi, kaikki pyssyillä varustettuja, ja he kertoivat seudulla usein kuljeksivan rosvoja, jotka tosin monesti ovat ihan kuin pois puhalletut, mutta ilmestyvät taas uudestaan kuin tuulispää, josta ei tiedä mistä se tulee.

Induksen rannalla 5,079 metrin korkeudessa sijainneen leiripaikkamme nimi oli Singi-buk. Itäänpäin siitä on laakso leveä ja aukea, mutta itse Indus on täällä hyvin vähäpätöinen joki. Minua ei siis hämmästyttänyt ilmotus, että oli ainoastaan lyhyt päivämatka lähteelle, jonka kerrottiin kumpuavan suoraan maasta, eikä saavan alkuansa lumesta tai jäätiköstä. Jokea nimittivät kertojat Singi-tsangpoksi ja Singi-kambaksi, lähdettä itseään Singi-kabab'iksi, vaikka myöhemmin kuulimmekin tätä sanaa lausuttavan useammin Sängä kuin Singi.

Kävi ilmi, että yhdellä näistä viidestä miehestä oli aivan tarkat tiedot meistä. Hän oli nimittäin saman Lobsang Tseringin veli, joka meille viime talvena Dungtse-tson rannalla oli myynyt kolme jakia. Oli omituinen onnen sattuma, että juuri hänet tapasin. Hän sanoi kuulleensa miten hyvin olimme hänen veljeensä nähden menetelleet ja tarjosi meille palvelustansa — hyvää maksua vastaan luonnollisesti. Kun hän oli näiden europalaisille tuntemattomien seutujen läpi usein matkustanut ja tunsi kaikki solat, tiet ja laaksot, oli minusta hän korkean hinnan arvoinen ja myönsin hänelle 7 rupiita päivältä — siis päivältä noin puolet ladakilaisten kuukausipalkkaa. Hän tietysti alotti palveluksensa paikalla ja pian tuli hänestä meidän aivan erinomainen ystävämme.

Mutta siihen eivät vielä loppuneet liikevälimme. Miehellähän oli myös joukko lampaita ja ohraa. Hän suostui vuokraamaan minulle kahdeksan lammasta ja myymään niiden kuorman, joka riitti omille eläimillemme hyvästi viikoksi. Joka lampaasta piti minun maksaa yksi rupii vuokraa, mikä kyllä oli paljon, koska lammas maksaa ainoastaan 2-3 rupiita. Vanhuksen oli siis saatava 18 rupiita joka ilta niin kauvan kuin hän palveluksessani oli mutta sekin oli vielä halpa hinta, kun oli kysymys Induksen lähteistä.

Lammaskaravaani oli jo lähtenyt, kun me syyskuun 10. p:nä seurasimme sen jälkiä uuden oppaamme johtamina, joka kuljetti yhdeksännellä lampaalla omaa tsambaansa. Tunnin matkan päässä kuljimme yli Lungdep-tshu-nimisen syrjäjoen, joka juoksee idästä eräästä laaksosta, jonka takana kohoaa lakeita vuoria.

Vähän edempänä ylhäällä oli Singi-kamba laajennut säiliöksi, jossa oli paljon keskikokoisia kaloja. Meidän lähestyessämme syöksyivät kalat sankoissa parvissa vastavirtaan, kulkien silloin erään hyvin matalan paikan ohi, jossa kävi heikko pyörre. Rabsang alkoi niitä siinä pommittaa, mutta koko hänen saaliinsa supistui yhteen pieneen, surkeaan kalaan. Nyt laitoimme rantaan yhdeltä puolen avonaisen lammikon ja miehet ajoivat siihen kaloja, vedessä kaaloen, huutaen ja polskuttaen; sitte suljettiin aukkokin. Kolme kertaa tämän tempun uudistettuamme oli meillä 37 kelpo kalaa ja minä suorastaan ikävöin päivällistä, jota muutoin tavallisesti kammolla ajattelin, koska kova, palvattu lampaanliha oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Vanhuksemme, joka meitä istualtaan katseli, luuli meidän kokonaan hulluiksi tulleen. Ylempänä eräässä syvennyksessä oli niin sankka kalaparvi, että niiden tummat seljät saivat veden miltei mustalta näyttämään.

Jatkoimme ratsastustamme ylös laaksoa myöten, poiketen punaisesta, sämpylän muotoisesta Lungdep-ningrin vuoristosta vasemmalle. Vastapäiseltä pohjoiselta laakson kupeelta näkyi kaksi upeata ammon-lammasta, jotka söivät eräällä keilanmuotoisella kummulla. Niillä oli komeat sarvet ja kuninkaallinen pään ryhti. Mutta pian huomasivat ne meidät ja läksivät nousemaan hitaasti ylös rinnettä. Kuitenkin kiinnitti meidän kulkumme niiden mieltä liian paljon ja siksi eivät ne huomanneet, että Tundup Sonam pyssy seljässä kiersi vuoren taitse niitä vastaan. Hetken kuluttua kuulimme laukauksen pamahtavan, ja hyvän tovin perästä, kun jo olimme leirimme panneet kuntoon, tuli Tundup, tuoden sellaisen kantamuksen uhrinsa lihaa, kuin vain raahata jaksoi. Saimme siten lisää ruokavaroja, jotka jo olivatkin jokseenkin niukat, ja Tundupin urotyö kohotti tämän unohtumattoman päivän loistoa. Illalla läksi hän taas noutamaan lisää lihaa, toipa minulle villilampaan päänkin, jonka tahdoin korottaa Induksen lähteillä olopäivän muistomerkiksi.

Tie nousee tavattoman loivasti. Pohjoisessa kohoaa ryhmyinen kalliokko, Singi-jyra, jonka harjanteen läpi näkyy iso reikä. Etelässä kohoaa vallitseva Singi-tshoma. Kahlaamme Mundsham-laakson viemärin yli. Induksesta on enää jäljellä ainoastaan vähäpätöinen puro, ja osa sen vesimäärästä on lähtöisin ylhäältä kaakkoisesta Bokar-laaksosta. Hetken kuluttua leiriydymme aivan lähteensilmän viereen, joka on niin pieni, että ilman opasta tuskin olisi sitä huomannutkaan.

Pohjoispuolisesta vuoristosta viettää tasaiseen, aukeaan laaksoon lakea sorakeila eli oikeammin soran peittämä rinne. Sen juurelta pistää näkyviin valkea melkein vaakasuorista kivikerrostumista muodostunut kalliolevy, jonka alta kumpuaa joukko pieniä lähteitä, muodostaen levärikkaita syvänteitä ja sen lähdepuron, jota pitkin olimme nousseet ja joka on ylin ja ensimäinen sittemmin niin mahtavan Induksen latva. Neljän suurimman lähteen lämpömäärä oli kumpuamispaikallaan 9,2, 9,5, 9,8 ja 10,2 astetta. Niistä pitäisi tulla yhtä paljon vettä sekä talvella että kesällä, mutta sadeaikana kuuluvat ne vähän paisuvan. Talvisin jäätyy niiden vesi vähän alapuolella lähteensilmän ja muodostaa silloin jääharkkoja. Kalliolevyn päällä on kolme korkeata kivistä muistomerkkiä ja pieni kuutiomainen "lhato", jonka sisällä on savinen uhripyramiidi. Lhaton alapuolella on nelikulmainen mani satoine punaisine kauniilla kirjotuksella varustettuine liuskakivilevyinensä, joista toiset olivat tiheää kirjoitusta aivan täynnä, kun taas toisissa oli yksi ainoa 50 sentimetrin korkuinen tavu. Erääseen oli kaiverrettu elämänrata, toiseen jumalankuva, jonka otin mukaani muistoksi Induksen lähteiltä.

Oppaamme sanoi Singi-kababia pidettävän kunniassa sen jumalallisen alkuperän vuoksi. Kun matkustajat saapuvat tälle paikalle, tai jonnekin muuanne Induksen ylisen juoksun varrelle, ammentavat he käsin vettä, juovat sitä ja kostuttavat sillä kasvonsa ja päälakensa.

Montgomerien punditien v. 1867 tekemien tutkimusten kautta tuli jo tunnetuksi, että Induksen itäinen haara on sen varsinainen lähdejoki, ja myöhemmin oli minulla tilaisuus tarkoilla mittauksilla osottaa, että läntinen, Gartok-joki, on hyvinkin paljoa pienempi. Mutta ei ainoankaan punditin onnistunut tunkeutua lähteille asti, ja sen päälle, joka pääsi lähinnä, nimittäin 50 kilometrin päähän, hyökkäsi rosvoja, pakottaen hänet takaisin kääntymään. Siksipä onkin tähän asti yleisesti väärin luultu, että Induksen lähteet ovat Kailas-vuoren pohjoispuolella. Kiitos kunnon ryöväreille siitä, että Induksen lähteiden löytäminen säästyi minulle ja minun viidelle ladakilaiselleni!

Vietimme unohtumattoman illan ja unohtumattoman yön tällä tärkeällä maantieteellisellä paikalla, joka on 5,165 metriä meren pintaa ylempänä. Seisoin katsellen, kuinka Indus kumpusi kallioseinän sylistä. Seisoin katsellen, kuinka tämä vaatimaton puro luikerteli alas laaksoon, ja ajattelin kaikkia niitä kohtaloita, jotka sitä odottavat, ennen kuin se on kohisevan, aina yltyvän laulunsa kallioseinien välitse mereen saakka laulanut, päässyt Karatshiin, missä höyrylaivat tavaroitansa purkavat ja lastaavat. Ajattelin sen levotonta kulkua Länsi-Tibetin, Ladakin ja Baltistanin läpi Skardun ohi, missä aprikoosipuut rannalla sen aalloille nyökyttävät. Ajattelin sen kulkua Dardistanin ja Kuhistanin läpi, Peshawarin ohi ja läntisen Pandshabin tasangon halki, kunnes se viimein hukkuu suolaisen meren lämpimiin aaltoihin, kaikkien väsyneiden jokien ijäisen rauhan mereen ja nirvanaan. Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeammat voimat olivat lahjottaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin Brahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden kahden maailmanhistoriallisen virran alkuperä, lähde, noiden virtojen, jotka taskukravun kaksoissaksien tavoin tarttuvat kiinni maailman korkeimpaan vuoristoon Himalajaan. Taivaan korkeudesta saavat ne ensimäisen vetensä ja vyöryttävät vesipaljouksiansa alangolle, antaen elämän ja ravinnon 50 miljoonalle ihmiselle. Täällä ylhäällä kohoavat sen rannoilla luostarit, Intiassa kuvastuvat sen laineissa pagodit ja moskeijat; täällä ylhäällä luikkivat sen laaksoissa sudet, villijakit ja villilampaat, siellä alhaalla hindumaassa kiiluvat sen rantoja reunustavista bamburuovostoista tiikerien ja leopardien silmät kuten hehkuvat hiilet ja myrkylliset käärmeet matelevat rantatöyräiden tiheässä pensaikossa. Täällä Tibetissä pieksevät jäiset tuulet sen kylmiä aaltoja, siellä tasangolla kuiskailevat lauhkeat löyhähdykset palmujen ja mangopuiden latvoissa. Mielestäni tuntui kuin kuuntelisin täällä näiden molempien kuuluisien jokien elinsuonen tykytystä, ja kuin näkisin sen ahkeruuden ja kilpailun, joka on lukemattomia sukupolvia sitten ollut lukemattomien ihmiselämäin sisältönä, ihmiselämäin, jotka ovat olleet lyhyitä kuin hyttysen tai ruohon elämä. Oli kuin näkisin kaikki ne vaeltajat maan päällä ja vieraat ajassa, jotka ovat syntyneet näiden jokien eteenpäin rientävän juoksun varrella, juoneet sen vettä, antaneet sillä elämää ja voimaa vainioillensa, eläneet ja kuolleet sen rannoilla ja näiden jokien laaksojen varjoisasta rauhasta kohottautuneet ijäisen toivon aavistettuihin maihin. En ilman ylpeyttä, mutta samalla myös tuntien nöyrää kiitollisuutta, seison täällä ylhäällä tietoisena siitä, että olen ensimäinen valkeaihoinen, joka on tunkeutunut Induksen ja Brahmaputran lähteille saakka.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Toiselle matkalle.

Induksen lähteiltä lähdin Gartokiin, Länsi-Tibetin pääpaikkaan ja molempien garpunien hallituskaupunkiin. Perille saavuin monien seikkailujen jälkeen syyskuun 26. päivänä, kuljettuani viidennen kerran Transhimalajan yli Dshuk-ti-la-solan kautta (5,825 metriä). Minun täytyy tällä kertaa jättää tämän suureksi osaksi tuntemattoman maan läpi tehdyn matkan kuvaileminen. Ainoastaan Dshuk-li-lan yli oli jo mr. Calver kulkenut kahta vuotta aikaisemmin.

Gartokissa (4,467 metriä) alkoi uusi ajanjakso. Kaupunki tuli käännekohdaksi tässä matkakertomuksessa. Ensiksi pääsin taas ulkomaailman yhteyteen. Brittiläinen kauppa-asiamies Thakur Jai Chand jätti minulle heti saavuttuani paksun pinkan kirjeitä rakkaasta vanhempieni kodista, lordi ja lady Mintolta ja heidän tyttäriltään, eversti Dunlop Smithiltä, O'ConnoriIta, Younghusbandilta, Rawlingilta ja useilta muilta europalaisilta ja aasialaisilta ystäviltä. Sitä vastoin ei kuulunut vielä mitään suuresta tavaralähetyksestä, jota odotin Simlasta. Mutta oitis jälkeenpäin sain Dunlop Smithiltä tietää, että kaikki tilatut tavarat oli lähetetty ja saapuisivat aikanansa.

Garpunit lähettivät oitis tervetuliaislahjan tavallisine kohteliaisuuslauselminensa; he olivat liian ylhäisiä tehdäkseen tervehdyskäyntinsä ennen minua. Läksin sen vuoksi seuraavana päivänä heidän luokseen. Vanhempi heistä oli sairaana; nuorempi, kolmikymmenviisivuotias arvokas, Lhasasta kotoisin oleva herra, otti minut yksinkertaisessa hallitusrakennuksessaan tavattoman ystävällisesti vastaan ja oli niin vähän suuttunut niistä vapauksista, joita olin viime aikoina ottanut, ettei edes kysynyt, missä kaikkialla olin ollut. Oli kohtalon ivaa, että niin ystävällinen ja myönnytyksissään niin kauvas menevä kirje, kuin se, jonka nyt garpunin käsien kautta sain Lien darinilta, saavutti minut vasta nyt, kun se tuli liian myöhään. Heti minun Raga-tasamista lähettämäni kirjeen saatuansa oli Lien darin lähettänyt luokseni kaksi kiinalaista, jotka olivat valtuutetut sopimaan minun kanssani tiestä, jota tahdoin kulkea. "Sillä olen iloinen", kirjoitti Lhasan ambani, "tietäessäni Teidän matkustavan tietä, joka on Teille mieluisin." Hän oli muka vakuutettu siitä, etteivät liikkeeni, kuljinpa mitä tietä hyvänsä, antaisi aihetta valtiollisiin selkkauksiin. Ja hän lopetti sanoilla: "Toivon nyt, että paluumatkanne tulee onnelliseksi ja rauhalliseksi, ja rukoilen teille terveyttä ja menestystä."

Kylläpä nyt kaduin, etten kuitenkin viipynyt Sakassa, kaduin sitäkin enemmän, kun garpun sanoi mainittujen kahden kiinalaisen neljän tibetiläisen vartiomiehensä kanssa saapuneen sinne silloin kun lähdöstämme oli kulunut vasta kaksi viikkoa! Mutta täkäläinen garpun oli minulle ystävällinen, hän oli koko Länsi-Tibetin mahtavin mies ja voisi minulle vielä kaikki portit avata, jos vain uskaltaisi ja tahtoisi.

Tosin olin iloinen jo saavuttamistani tuloksista: paitsi useita muita ratkaisemiani kysymyksiä, olin kulkenut Transhimalajan yli viiden solan kautta, nimittäin: Sela-lan, Tshang-la-podlan, Angden-lan, Tsheti-latshen-lan ja Dshukti-lan, joista neljä ensimäistä olivat tähän asti olleet aivan tuntemattomat. Mutta Angden-lan ja Tsheti-latshen-lan väliseen Himalajan vuorijonoon oli minun täytynyt jättää kokonaista 500 kilometriä pitkä aukko. Tästä alueesta en tuntenut muuta kuin ne huiput, jotka Ryder oli matkallaan nähnyt ja joiden korkeuden hän ja Wood olivat mitanneet. Sen lisäksi oli meillä muutamia epämääräisiä tietoja Nain Singin v. 1873 tekemältä matkalta, jonka tie kumminkin kulkee valkean täplän pohjoispuolitse. Ja tämän valkean täplän pinta-ala oli vielä 1,400 neliökilometriä! En voinut palata kotiin tekemättä kaikkea mitä ihmisvoimin voi aikaansaada kulkeakseni tämän tuntemattoman maan halki ainakin yhtä tietä. Juuri siellä oli se linja, joka muodostaa Intian valtameren ja Tibetin ylätasangon suolaisen, umpijärvien välisen vedenjakajan; siellä voi otaksua olevan useita jokia ja järviä. Siellä oli suuri Bongban maa; lunta, jonka rajoilta oli meille jo saapunut niin paljon pimeitä huhuja pohjoisesta, idästä ja etelästä. Mutta suurin ja tärkein oli vastaus kysymykseen: kulkeeko Nien-tshen-tang-la Tsangpon ja Ylä-Induksen pohjoispuolella katkeamatta koko Tibetin läpi läntiseen ja luoteiseen suuntaan? Ei yksikään europalainen, ei yksikään punditi ollut tähän asti uskaltanut ryhtyä tätä kysymystä ratkaisemaan, mutta Hodgson, Saunders ja Atkinson olivat useita vuosia sitten Tibetin-kartalleen merkinneet otaksutun vuorijonon. Onko se todellakin olemassa? Vai onko tämän valkean täplän paikalla vuorijonojen sokkelo, tai sitten verrattain lakea maa-alue, joka on yksityisten lumipeitteisten huippujen ja vuorijonojen alustana? Todistettujen tosiasioiden rinnalla ovat otaksumat aivan arvottomat. Semmoiset tosiasiat tahdoin minä. Tiesin, että jos en nyt onnistuisi tunkeutumaan siihen maahan, jonka kohdalla Tibetin viimeisellä englantilaisella kartalla on ainoastaan sana "Unexplored", niin jonakuna päivänä saapuisi toinen tutkija ja riistäisi minulta tämän vallotuksen. Ja sitä ajatusta en minä voinut sietää.

Gartokissa oleskeli nyt vanha lehiläinen ystäväni, rikas kauppias Gulam Rasul. Neuvottelin hänen kanssansa, ja hänestä piti nyt tulla minun pelastusenkelini. Hänestä oli asemani hyvin ruusunvärinen, sillä garpun oli hänelle hankituista tavaroista velkaa 7,000 rupiita ja pelkäsi hänen vaikutustaan. Hän voi siis painostaa Länsi-Tibetin varakuningasta. Aluksi yritti hän sen tehdä viekkaudella, joka ei kumminkaan onnistunut; garpun vastasi, että hänelle oli päänsä liian kallis voidakseen sen panna peliin palvellakseen europalaista, jolla ei ollut lupaa matkustella ympäri maata. Sen jälleen yritimme kullalla, johon garpun vastasi ylevän näyttelijän elein: "Jos tämä talo olisi kullasta ja te sitä minulle lahjaksi tarjoaisitte, en minä sitä ottaisi. Jos lähdette luvattomalle tielle, lähetän minä aseestettuja miehiä pakottamaan teidät tänne tasaisin kääntymään."

Hän oli lahjomaton ja hän oli meille liian voimakas. Miten nyt kaduinkaan, etten ollut matkustanut kauvemmaksi itään päin, kun minulla oli täysi vapaus Induksen lähteillä ja Jumba-maisemissa! Mutta ei! Se ei olisi luonnistunut, sillä kassani ei ollut silloin kyllin täysi ja mukanani oli ainoastaan viisi miestä, enkä voinut muutakaan karavaania oman onnensa nojaan heittää.

Entäpä jos laskeutuisin Nepaliin ja sieltä kääntyisin vartioimattomia teitä myöten takaisin Tibetiin? Ei, se ei luonnistuisi koskaan; lumi tukkeaisi kohta Himalaja-solat. Mutta jos yrittäisimme Rudokiin salaa livahtaa ja samoaisimme sieltä itään päin? Ei, Rudokissa vilisee vakoojia. Ja pian sai myös Gulam Rasul tietää, että garpun oli lähettänyt ympäri maata käskyn pidättää minut, missä minut tavattaisiinkin Ladakiin vievän suuren valtatien ulkopuolella.

Niin punnitsimme asiata puoleen ja toiseen, ja sureksimme yötä ja päivää milloin minun, milloin Gulam Rasulin teltissä, ja odottelimme lähetystä Simlasta, kuulimme kulkusien helisevän, kun kuriirit tulivat idästä, näimme kauppamiehen toisensa perästä palaavan Lhasan markkinoilta, kohtasimme Tok-dshalungista matkustavan kultakontrollörin ja tunsimme 24 asteeseen laskeutuneen syyskylmän yhä kirpeämmin ihoamme viiltävän.

Silloin kypsyi minussa yksinäisinä hetkinä päätös: minä palaan takaisin Ladakiin ja tunkeudun Tibetiin pohjoisesta kuten viime vuonnakin, matkustan vielä kerran koko vaan halki ja kuljen poikittain valkean täplän läpi. Tiedän kyllä, että tällä kiertotiellä tarvitaan puoli vuotta päästäkseen seutuihin, jotka ovat ainoastaan kuukauden matkan päässä Gartokista. Se kyllä maksaa minulle uuden karavaanin, uudet seikkailut ja vaarat ovat edessä, ja talvi odottaa napaseudun pakkasinensa. Mutta siitä huolimatta täytyy sen tapahtua! Käännyn takaisin vasta sitten kun voittamattomat esteet tukkeavat tien. Uskallettua on astua Ladakissa englantilaiselle suojelusalueelle; siksi täytyy minun rientää nopeasti rajan yli. Silloin en voi välttää Rawlingin ja Deasyn aluetta, mutta mitäpä siitä. Määränäni on tuntematon maa, jota koetan vallottaa, vaikka mitä tietä käyttäen!

Gulam Rasul ja Robert olivat ainoat, joille uuden suunnitelmani uskoin; heihin voin sokeasti luottaa. Keskustellessamme puhuin persiankieltä ja Robert piti silmällä, ettei kukaan kuuntelija päässyt telttini lähelle, Gulam Rasul otti muodostaakseen uuden karavaanin Lehistä käsin; sen piti aikanaan saapua Drugubiin, jossa viimeiset 13 miestä päästäisin kotiinsa. He olivat uupuneet, kuluneet ja ikävöivät kotiin. Gulam Rasul otti toimekseen uusien miesten hankkimisen.

Lokakuun 20. p:nä läksin Gartokista odottaakseni Intiasta tulevaa lähetystä Gar-gunsassa. Sinne matkustivat myös Gulam Rasul, Thakur Jai Chand, postimestari Deni Das ja lääkäri Mohanlal. Mutta Robert oli saanut Gartokissa surusanoman: hänen vanhempi veljensä oli kuollut Taka-Intiassa. Nyt kohtasi häntä uusi isku: hänen pieni kymmenvuotias veljensä oli hukkunut Srinagarissa. Hän oli lohduton ja pyysi, että sallisin hänen toki palata äitinsä luo, jolla nyt enää oli ainoastaan yksi poika. Hänetkin siis menettäisin!

Gulam Rasulilla oli risuaitauksessa kolme isoa telttiä. Siellä istui hän kuin sohvallansa pasha, poltti piippuansa ja otti vieraitansa vastaan itämaisella arvokkuudella. Hän oli hauska ja miellyttävä, otti toimittaakseen kaikkea eikä tuntenut mitään vaikeuksia. Kun nyt laitoimme suunnitelmia ja valmistimme pitkiä luetteloja siitä, mitä kaikkea oli ostettava, ja kun minun Ladakiin tuloani ei voinut ajan mittaan salata, levitimme me huhun, että tarvitsin pienen karavaanin, jolla aijoin matkata ensin Chotaniin ja sitte keväällä sieltä Pekingiin. Suunnitelman onnellinen toteuttaminen riippui siitä, ettei kukaan saisi vihiä minun oikeista aikomuksistani. Sillä jos niin kävisi, lähetettäisiin heti erityiset käskyt Rudokiin ja Tshang-tangin paimentolaisille. Omat palvelijani ja Hadshi Naser shahin koko talon väki uskoivatkin, että varma aikomukseni oli matkustaa Chotanim ja että olin luopunut kaikista Tibetin matka-ajatuksista. Täytyipä minun mennä niinkin pitkälle, että lähetin Drugubista sähkösanoman Reuterin intialaiselle kirjeenvaihtajalle, ystävälleni herra Buckille, ilmottaen tekeväni pienen matkan Chotaniin. Mandariinit näet oli johdettava harhaan. Kun ei kukaan muu tahtonut minua auttaa, täytyi minun itse itseäni auttaa, vaikkapa, pakon tullen, viekkaudella ja salateitä kulkien. Ei yhdenkään intialaisen ystäväni pitänyt saada vihiä oikeista suunnitelmistani, ei edes eversti Dunlop Smithin; olisi tietysti ollut minun puoleltani tahdittomasti tehty, jos olisin saattanut heidät asemaan, missä heidän olisi täytynyt joko minut ilmiantaa tai pettää ylempiä viranomaisiansa. Paitsi Gulam Rasulia ja Robertia tiesivät asiasta ainoastaan vanhempani ja sisarukseni. Mutta, ikävä kyllä, olin heille liian toivorikkaasti ilmottanut, että yritys kestää lyhyen ajan, ja siksipä he, kun minusta ei mitään kuulunut, tulivat päivä päivältä levottomammiksi, luullen lopulta minun saaneen surmani. Siitä johtui siis kysymys: "Onko Hedin kadonnut tietymättömiin?"

Lokakuun 29. p:nä saapuivat Gulam Rasulin muulit ja joutuivat tarkan katselmuksen alaisiksi. Ne olivat aivan erinomaisessa kunnossa, pieniä, voimakkaita, lihavia, Lhasasta tuotuja elukoita, ja siis tottuneita ohueen ilmaan, ja ne voivat, omistajan kertomuksen mukaan, kestää vaikka mitä rasituksia. Tarjoutuipa Gulam Rasul, jos ne elävinä matkalta palaisivat, ostamaan ne minulta samasta hinnasta, minkä olin niistä maksanut. Minä maksoin kaikista kahdestakymmenestä yhteensä 1,780 rupiita. Itselläni oli vielä viisi juhtaa, kuudennen, pienen valkean muulin, olivat sudet repineet Gartokissa. Kokonainen susiparvi oli hyökännyt eläimemme kimppuun, yövartija ei ollut voinut niitä karkottaa ja muuli oli saanut julmia haavoja. Sen oli nähty susia pakoon juoksevan, kun sisälmykset laahasivat kaukana perässä. Viimeinen poonchilainen muuli oli vielä elossa, samoin pieni ladakilaiskimoni ja yksi sen maalaisista. Ne olivat Lehin sotilasvanhukset.

Sen lisäksi otti Gulam Rasul hankkiakseen minulle Ladakista viisitoista kunnollista hevosta 1500 rupiin hinnasta. Muut ostokset olivat: ohraa 60 rupiilla, riisiä 70 rupiilla, tsambaa 125, muonavarasäkkejä 60, uusille miehille pukuja 150, voita 80, teetä 50, steariinikynttilöitä ja sokeria 104, minulle lhasalaiset turkit 40, ja samoin minulle pehmeästä pukin nahasta tehty makuusäkki 25 rupiilla. Lisäksi tuli vielä 40 rupiita vuokraa kuormaeläimistä, jotka kuljettivat kuormastoni Lehiin, sekä 20 rupiita äsken ostettujen tavaroiden kuljettamisesta Lehistä Drugubiin. Lehistä piti palkata yksitoista miestä, mutta ainoastaan semmoisia, jotka jo olivat palvelleet Hadshi Naser shahin kauppahuoneessa ja olivat rehellisiksi, säädyllisiksi ihmisiksi tunnetut. Palkkaa saisivat he 15 rupiita kuussa, vaikka eivät tavallisesti saa kahtatoista enempää, ja saisivat kolmen kuukauden palkan etukäteen. Karavan-bashi saisi 50 rupiita kuussa ja pitäisi hänet valita erityisen huolellisesti. Koko velkani Gulam Rasulille nousi noin 5,000 rupiihin, sillä niiden, joiden vaivaksi näiden ostoksien tekeminen jäisi, piti saada jäännöksestä palkkioita. Lähetin eversti Dunlop Smithille velkakirjan osotuksella, että sen rahamäärä maksettaisiin Gulam Rasulille, jotta hän saisi omansa, jollen minä tältä matkalta palaisi.

Lokakuun 30. p:nä lähetti Gulam Rasul poikansa Lehiin valmistamaan uutta karavaania, jonka piti olla viimeistään marraskuun 31. p:nä lähtökuntoisena Drugubissa. Minulle tekemistään arvokkaista palveluksista sai Gulam Rasul myöhemmin hänen majesteetiltansa Ruotsin kuninkaalta kultamitalin ansiosta ja Intian hallitukselta pyysin hänelle, kuten jo mainittu, khan bahadurin arvonimeä, jonka hän saikin. Sitä pyytäessäni vetosin ymmärrettävästi ainoastaan niihin suuriin kauppapalveluksiin, joita hän oli tehnyt Intian keisarikunnalle.

Gar-gunsassa sain tiedon uudesta Englannin ja Venäjän välisestä sopimuksesta, joka oli tehty tämän vuoden lokakuussa. "Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat Kiinan samoin menettelemään."

Oli kuin olisi tämä pykälä juuri minua varten keksitty. En puhunut siitä Gulam Rasulille sanaakaan. Mutta minä näin, etten voisi Tibetissä enää europalaisena matkustella. Edellisinä vuosina oli se minulle onnistunut, kun valtiollinen asema oli vielä horjuva. Mutta minä olin sekä kiinalaisille että tibetiläisille opettanut ja näyttänyt, että europalainen voi kulkea koko maan halki sen keskitse. Olin heille myös antanut aseet käteen itseäni vastaan käytettäviksi. Toistamiseen se ei minulle enää onnistuisi. Nyt pitäisivät he asutun maan piirissä silmänsä auki. Siis täytyisi minun kulkea valepuvussa, jotten herättäisi huomiota. Lähetin nyt uuden sanansaattajan Lehiin hankkimaan minulle täydellisen muhamettilaiskuosisen ladakilaispuvun. Gulam Rasulkin oli sitä mieltä, että kauppiaana matkustaminen oli kaikin puolin viisainta. Uuden karavaanin johtajan pitäisi olla herranamme, mutta minä kulkisin hänen arvottomimpana palvelijanansa ja jäisin kaikissa neuvotteluissa varjoon.

Kaikki se oli vaarallista peliä, se oli valtiollista ja diplomaattista shakkipeliä, jossa oli panoksena: oma henkeni — tai suuret maantieteelliset löydöt. Minun, joka olin tähän asti ollut tibetiläisten kanssa ystävällisissä suhteissa, molemminpuolisessa luottamuksessa, täytyisi nyt väistää heitä kuin vihollisia. En voisi katsoa yhdenkään tibetiläisen silmiin, ja omat silmäni täytyisi verhota, jottei minua saataisi kiinni. Sitä varten hankin isot tummalasiset ja -reunuksiset silmälasit. Niiden sisäpuolelle kiinnitin niin voimakkaat hiotut lasit kuin minun silmäni vaativat. Europalaiset varustukset oli supistettava niin vähään kuin vain ajatella saattoi; siksi täytyi muiden tavaroiden mukana palauttaa Lehiin iso valokuvausteline ja vene. Mukaani otin ainoastaan pienen Richard-kameran valokuvaamista varten.

Pääasia oli, että asutuissa seuduissa esiintyisin itämaalaisella itsensähillitsemisellä ja aivan passiivisena. Itsellenikin häilyi vielä tämän hurjan suunnitelman loppu läpinäkymättömässä pimeydessä. Tiesin ainoastaan, että minun oli lähdettävä Drugubista pohjoiseen päin, Kara-korum-solaa kohti, siitä käännyttämä itään ja lounaaseen ja koetettava Lemtshung-tsota lähtökohtanani käyttäen kulkea sen valkean täplän halki, joka on Somerin v. 1891 kulkeman tien eteläpuolella, jatkaakseni sieltä matkaani ylisen Tsangpon pohjoispuolella olevan valkean taipaleen poikitse. Jos se minulle onnistuisi, laskeutuisin Intiaan joko Nepalin tai Gyangtsen kautta, missä ehkä saisin aina toivomani tilaisuuden tavata majuri O'Connoria. Gulam Rasul neuvoi olemaan hyvin varovaisen, sillä Rudok-dsong oli palkannut Drugubista vakoojan, jonka oli ilmotettava europalaisten matkoista, joita ne tekevät rajan englanninpuolisella puolella. Tämä vakooja olisi minun purjehdusvesieni vaarallisin vedenalainen kivi. Tibetiläisten epäluuloa oli jo herättänyt se seikka, että olin Gulam Rasulilta ostanut 20 muulia. Toimittipa garpun lähettiläänkin tiedustamaan, mihin minä niitä tarvitsisin. Hänelle vastattiin, että niillä oli määrä Chotaniin matkustaa.

Thakur Jai Chand oli lähettänyt erinomaisen tshamadarinsa Intiasta tulevaa kuormastoa vastaan. Marraskuun alussa saimme vihdoin ilmotuksen, että lähetys oli tulossa. Nyt ehdotteli Robert, että lähettäisimme muutamia uusia muulejamme ikävöityjä vieraita vastaan. Myöhään 6. p:n iltana, kun jo olin makuulla, saapuivat kaikki. Matkueena oli viisi rampurilaista poliisia. Yhdellä oli keuhkotulehdus ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Robert oli kohdatessaan tavannut heidät niin nääntyneinä ja paleltuneina, että hänen oli täytynyt koko seurue hieromalla elvyttää.

Käskin heti sytyttämään aimo tulen ja panemaan teen kiehumaan. Tulijat, kaksi muhamettilaista ja kolme hindua, kaikki tummansinisessä virkapuvussa, korkeat sinivalkeat turbaanit päässä ja olalla pistimillä varustetut kiväärit, saapuivat kuormamuulinensa. Toivotin heidät tervetulleiksi, kiitin heitä erinomaisesti suoritetusta tehtävästä ja annoin heidän korpraalinsa laatia kertomuksen heidän rasittavasta, vaivaloisesta matkastaan Adshi-lan yli. Sitte neuvottiin heille makuusijat eräästä teltistä ja huomenissa tarkastelin minä yhdeksän eversti Dunlop Smithin lähettämää arkkua. Kolmessa niistä oli 6000 rupiita hopeaa, pelkkiä kuningattaria, ei ainoatakaan kuningasta, sillä tibetiläiset eivät huoli rupiirahoja, joihin on lyöty kuningas Edwardin kuva. Toisissa arkuissa oli kaikenlaisia säilykkeitä, marjahilloja, suklaata, juustoa, kakkuja ja leivoksia, sikareja, savukkeita, piipputupakkaa, lahjoiksi aijottuja hopea- ja kultakelloja sekä ampumavaroja, patruunia kahta omaa pyssyämme varten, muistikirjoja, karttapaperia, kokonainen kirjasto uusia romaaneja, tuulimittari, ilmapuntari — Simlan meteorologisen keskusaseman päällikön Gilbert Walkerin lahjottamat — ja joukko muita yhtä tervetulleita kuin tarpeellisiakin tavaroita. Ystävällisellä everstillä ja hänen herttaisella sisarellansa neiti Maryllä sekä tyttärellänsä Janetilla oli täytynyt olla koko joukko työtä tavaroita etsiessään, ostaessaan, sulloessaan ja Tibetiin lähettäessään. Heidän hyvyytensä ansio on, että voin vielä kauvan elää kuin prinssi, enkä kykene heitä siitä kylliksi kiittämään.

Nyt ei minulla ollut enää mitään odotettavaa. Poliisit saivat hyvän maksun, sen lisäksi kustansin heidän paluumatkansa, lahjotin heille talvivaatteet, sanoin sitte sydämelliset jäähyväiset rehelliselle ystävälleni Gulam Rasulille, jonka avutta uusi matka olisi ollut mahdoton, kiitin Thakur Jai Chandia ja muita hinduja ystävyydestä ja läksin marraskuun 9. p:nä 1907 Indus-virtaa pitkin luodetta kohti.

Marraskuun 26. p:nä saavuimme Tankseen, missä seudun arvohenkilöt, vieläpä itse Lehin tesildar ottivat meidät vastaan. He olivat jo kuulleet, että aijoin keskellä talvea Chotaniin matkustaa. Seuraava päivä piti ottaa levähdyspäiväksi, sillä täällä tahdoin laskea pois vanhat palvelijani, pitäen niistä ainoastaan Robertin ja gurka Rub Dasin. Aamiaisen syötyäni korjasi Tsering lautasen ja vadin, joiden emaljissa oli jo epäiltäviä aukkoja. "Nyt, Tsering, palvelet minua viimeisen kerran; olet minua uskollisesti palvellut." Vanhus alkoi silloin itkeä ja kiirehti nopeasti ulos.

Kutsutin nyt kaikki telttini luo ja pidin heille puheen. He olivat uskollisesti ja kuuliaisesti suorittaneet minun luonani palveluksensa loppuun ja hyvin ansainneet sen rauhan ja hauskuuden, joka heitä odotti perheen keskuudessa, kotilieden ääressä. Toivotin heille onnea ja menestystä, ja muistutin siitä, mitä olimme menettäneet Muhamed Isan kuoleman kautta, kunnon Muhamed Isan, joka meidän viimeksi Tanksessa ollessamme oli kaikki niin viisaasti järjestänyt. Ja osottaakseni heille muidenkin kuin meidän häntä surevan, luin heille, mitä Younghusband, O'Connor ja Rawling olivat hänen kuolemastansa kirjottaneet.

Sillä aikaa kun heidän tavaroitansa kuormitettiin viidelle hevoselle ja viidelle jakille, saivat he kukin vuorollansa tulla telttiini palkkaansa ja palkkiotansa nostamaan. Tsering, Rehim Ali, Shukkur Ali ja Tundup Sonam saivat vielä erityisiä rahalahjoja. Olihan kolme viime mainittua minun tähteni ollut hengenvaarassakin. Tsering pyysi saada pitää ngangtse-tsolaisen ontuvan koiran; kun se haukkuu hänen majansa edessä Lehissä, muistuttaa se hänelle leiritulillamme tekemäänsä vartiopalvelusta. Shukkur Ali sai pitää toisen samasta seudusta tuodun koiran. Nyt oli minulla enää ruskea narttu, joka samoin kuin Robert ja poonchilainen muuli oli karavaanin vanhimpia veteraaneja, sillä nämä kolme olivat seuranneet aina Srinagarista lähtien.

Ja sitte tuli katkera eronhetki. Niin paljon surua ja niin äänekästä itkua! He kykenivät tuskin yrittämäänkään taipaleelle. Tesildar oli aivan ällistynyt nähdessään näissä yksinkertaisissa työmiehissä niin paljon kiintymistä. Mutta lujat olivat katkottavat siteetkin, sillä ihmisiä ei sido toisiinsa niin vankasti mikään muu kuin yhdessä kestetyt kärsimykset ja vaarat. Minunkin kurkkuani alkoi ahdistaa kuin kuristamalla; kun he viimein verkkaisin askelin seurasivat jakejansa Drugubin kautta laskeutuvalla tiellä, seisoin minä kauvan katselemassa heidän jälkeensä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitte kuivasin minäkin kyyneleeni, ennen kuin menin telttiini, missä Robert ja tesildar odottivat Rub Dasin valmistaman teen ja leivoksien ääressä. Minun ajatuksiini se johti maahanpanijaissyömingit, jotka on pantu toimeen hautauksen jälkeen, jossa on kuolleen ystävänsä haudalle laskenut orvokkiseppeleen.

Seuraavana aamuna heräsin kokonaan uusissa oloissa. Kaikki entiset olivat ympäriinsä hajaantuneet, ja nyt, kun ne olivat poissa, tuntui minusta kaikki tyhjältä ja hyljätyltä. Robert tarkasti, tapansa mukaan, ilmatieteellisen koneen, ja Rub Das asetti eteeni aamiaista, hiljaa kuin tonttu. Olin iloinen siitä, etten toki tuntenut mitään epäröimistä. Sama enkeli, joka oli edelliselläkin matkalla minua suojellut, seuraisi nytkin askeleitani. "Minä kuulen etäältä hänen siipiensä suhinan", ylhäältä Tshang-tangin kylmistä talviöistä.

Heti kun olimme valmiit nousimme hevosten selkään ja ratsastimme alas Drugubiin. Pian alkoikin näkyä vanha kylä ja talo, jossa olin asunut kuusi vuotta sitten, sekä puisto, jossa olimme levähtäneet v. 1906. Kylän alapuolella olevalle pengermälle oli pystytetty telttimme, kolme tavallista ja vielä neljäs. Tshamadar Ishe, vanha hiramani, joka ei ollut koskaan minua tervehtiä laiminlyönyt, ja nuori Anmar Dshu, hänkin vanha ystäväni, esittelivät minulle uudet mieheni. Tesildar oli käskenyt näiden kolmen seurata minua Dhedshokiin.

"Kuka on karavan-bashi?" kysyin minä.

"Minä", vastasi eräs pieni kurttuinen, vanhanpuoleinen isoihin keltaisiin turkkeihin puettu mies, nimeltä Abdul Kerim.

"Mitkä ovat toisten nimet?"

"Kutus, Gulam, Suän, Abdul Rasak, Sedik, Lobsang, Kuntshuk, Gaffar, Abdullah ja Sonam Kuntshuk!"

"Teitä on siis kaikkiaan yksitoista, kolme lamaistia ja kahdeksan muhamettilaista."

"Niin, sahib."

"Kirjotan myöhemmin muistiin teidän nimenne, ikänne, kotipaikkanne, tekemänne matkat ja missä olette olleet."

Sitä tehdessäni kävi ilmi, että ainoastaan aniharvat heistä olivat olleet europalaisten palveluksessa, mutta kaikki olivat olleet Naser shahin toimissa, ja tämän poika Gulam Rasul meni heistä takuuseen. Neljä oli käynyt Lhasassa, melkein kaikki muhamettilaiset Jarkentissa, kaikki olivat iloisen, miellyttävän näköisiä ja olivat parhaassa miehuuden ijässä.

"Kuka teistä on keittäjä?"

"Minä", vastasi Gulam, omituinen miekkonen, jolle Rub Das parhaillaan piti esitelmää, miten minua oli palveltava.

"Oletteko kaikki ladakilaisia?"

"Kyllä, sahib, kaikki muut, paitsi Lobsang, joka on Gar-gunsasta kotoisin oleva tibetiläinen, mutta on mennyt naimisiin Lehissä ja ollut Hadshi Naser shahin palveluksessa."

Minua ei oikeastaan miellyttänyt tibetiläisen ottaminen matkalle, jonka tarkotus oli niin kauvas kuin mahdollista juuri tibetiläisiltä salattava. Miten helposti voisikaan hän vaaran uhatessa ilmaista meidät maanmiehilleen! Harkitsin eikö minun pitäisi häntä vaihtaa toiseen tai yksinkertaisesti jättää hänet pois. Mutta miten usein pitikään minun saada tilaisuuksia iloita siitä, etten tätä ajatusta toteuttanut! Jos en ota lukuun neljää venäläistä kasakkaa ja Robertia, niin oli Lobsang paras niistä palvelijoista, jotka ovat koskaan seuranneet minua Aasian halki kulkemillani erämaanretkillä. Hän oli komea mies, ja minä muistelen häntä mielelläni ja lämpimin tuntein.

Kaikki sanottiin nyt palvelukseeni tervetulleiksi, samalla kun minä lausuin toivovani, että he täyttävät velvollisuutensa yhtä uskollisesti kuin heidän edeltäjänsä. Lupasin heille jokaiselle 50 rupiita ylimääräiseksi lahjaksi, jos tulisin heihin tyytyväinen olemaan, ja ilmotin maksavani, kuten viime kerrallakin, heidän paluumatkansa kustannukset siitä paikasta, missä matkamme päättyisi. Kun Lehissä saatiin tietää minun tarvitsevan uutta palvelusväkeä Chotanin matkalle, olivat Guffaru ja muut Toktshenista kotiin lähetetyt ilmottautuneet taas halukkaiksi ja hartaasti pyrkineet takaisin palvelukseeni. Mutta vanha, nyttemmin kuollut Hadshi oli saanut pojaltansa jyrkät menettelyohjeet. Ei ainoakaan entinen palvelijani saisi nyt mukaani tulla. Vaara olisi sen kautta tullut suuremmaksi, jos olisimme taas sattuneet yhteen sellaisten tibetiläisten kanssa, joihin olimme jo ennestään tutustuneet.

Uudet hevoset näyttivät komeilta ja voimakkailta, seistessään muulien ja veteraanien kanssa muurin vieressä, pitkässä rivissä, heiniä ja ohria rouskutellen. Niiden pitikin olla hyvin lihotettuja, sillä makean leivän päivät olivat pian lopussa. Hyvä olisi niissä olla ihraa, jota voisivat pahojen päivien tultua kuluttaa. Kaikki tilatut tavarat olivat mitä parhaassa kunnossa ja uusiin kestäviin, nahkapäällyksisiin arkkuihin sullotut.

Gulam Rasulin poika Abdul Hai kävi luonani ja hänen kanssansa päätettiin kauppa-asiat. Robertin oli jäätävä minun suuresta kuormastostani vastuunalaiseksi, kunnes hän olisi sen vienyt Hadshi Naser shahin kotiin. Siinä karavaanissa oli kymmenen vankkaa hevoskuormaa. Joutohetkinäni kirjotin kokonaisen pinkan kirjeitä, jotka Robertin piti viedä Lehin postikonttoriin.

Meillä oli 21 muulia, 19 hevosta, ruskea narttu ja suuri keltainen gartokilainen koira. Kaikki muulit ja hevoset, paitsi minun ja Abdul Kerimin ratsu, kuljettivat kantokuormaa. Ratsastin pienellä ladakilaiskimollani, joka oli taas uskomattomasti voimistunut ja yhtä virkku kuin mikään uusikaan hevonen. Se ja kaksi muuta oli enää elossa koko siitä isosta karavaanista, joka edellisellä kerralla Lehistä lähti. Ollakseni varma siitä, että Abdul Kerim ottaisi mukaan riittävästi ruokavaroja, sanoin hänelle, ettei hän saisi luulla minun kulkevan luvallisten karavaanien tavoin suorinta tietä. Voisi sattua, että poikkeilisin oikealle ja vasemmalle, ja useasti olisin viikkokausia paikoillani. Hänen pitäisi siis varustaa 2,5 kuukaudeksi ohria eläimille ja hän oli vastuussa siitä, että mukaamme otettu varasto riittäisi. Tyhmää on kumminkin toisiin luottaa! Mutta Simlasta tullutta kuormastoa, hopearahoja ja säilykkeitä oli neljä kuormaa, Gulamin keittiökalustoa kaksi, telttejä, vuodetamineita ja miesten tavaroita oli myös muutamia kuormia. Kaikkien muiden eläinten kuormaksi piti ottaa riisiä, ohraa ja tsambaa. Tanktsesta otimme mukaamme 25 lammasta.

Joulukuun 3. p:n vastaisena yönä oli 23,7 asteen pakkanen. Seuraavana päivänä purettiin kuormat ja kannatettiin kuleilla laaksoa myöten alas Shedshokiin. Minun molempia teltti-arkkujani kantoi kaksi miestä, jotka olivat voimiltaan oikeita karhuja. EIäinten selkään jäivät vain kuormasatulat. Joukko joukon perästä läksi alas, ja viimein jäin minä yksikseni. Silloin pudistin uskollisen matkatoverini Robertin kättä, kiitin häntä arvaamattoman suurista palveluksistansa, rehellisyydestänsä, rohkeudestaan ja kärsivällisyydestänsä, pyysin hänen viemään terveiset lähetyssaarnaajille tohtori Nevelle ja lämpimälle Intialle, sanoin jäähyväiset kelpo Rub Dasille ja muille, nousin uskollisen kimoni uuteen ladakilaissatulaan ja ratsastin alas Shedshok-laaksoon. Alkuperäisestä karavaanista ei ollut nyt jäljellä ketään muuta kuin minä itse, ja olin aivan outojen miesten ympäröimä. Mutta samoin olin minä heille outo, eikä heillä ollut aavistustakaan niistä uhkarohkeuksista ja seikkailuista, joihin aijoin heidän kanssansa jouduttautua. Tuuli oli kumminkin yhä sama, ja hiljaisella, kylmällä Tibetin taivaalla tuikkivat samat tähdet kuin silloinkin. Aivan yksinäni en siis olisi!

Shedshokissa lepäsimme joulukuun 5. päivän; sitte alkoi taivallus. Shedshokilainen Tubges, joka oli ensi päivät mukana lammaspaimenena, pyysi joulukuun 13. p:nä saada tulla mukanani päähän asti ja kaikki toiset puolustivat hänen anomustaan. Otin hänet vakinaiseen palvelukseen sitä mieluummin, kun hänen sanottiin olevan taitava metsästäjä. Nyt oli minulla kaksitoista miestä ja itse olin karavaanin kolmastoista, mutta me emme olleet taikauskoisia.

Leirissä n:o 283, samottuamme hirveillä pakkasilmoilla 12 päivää Karakorum-solaa kohti, tein tämän Tibetin-matkani ensimäisen keksinnön! Abdul Kerim tuli nimittäin luokseni nuotiolle ja sanoi:

"Sahib, meillä on vielä kahdeksaksi, jopa kymmeneksi päiväksi eläinten ohria, mutta siinä ajassa ehdimmekin Shahidullahiin, missä voi saada kaikkea."

"Kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi! Oletko sinä järjiltäsi? Etkö tottele käskyjäni? Enkö aivan jyrkästi käskenyt ottamaan ohria 2,5 kuukaudeksi?"

"Minä otin semmoisen varaston, joka riittää Chotanin matkalle."

"Enkö sinulle sanonut, etten menisi Chotaniin tavallista tietä, vaan kiertoteitä, joita tutkiessa menisi vähintään kaksi kuukautta?"

"Kyllä, sahib, minä olen väärin menetellyt", vastasi vanha mies ja alkoi nyyhkyttää. Abdul Kerim oli kunnon mies, mutta hän oli tyhmä; häneltä puuttui Muhamed Isan kokemus.

"Sinä olet karavan-bashi. Karavaanin johtajan velvollisuus on pitää huoli siitä, ettei matkalla puutu ruokavaroja. Kymmenen päivän kuluttua kuolevat juhtamme. Mitä aijot silloin tehdä?"

"Sahib, lähettäkää minut muutamien eläinten kanssa Shahidullahiin ohrien ostoon; minä teen sen matkan kahdessa viikossa."

"Sinä tiedät, että kaikki, mitä Shahidullahissa tapahtuu, ilmotetaan Chotanin ambanille. Kiinalaisten taas ei pidä saada aavistustakaan minun toimistani."

Ensi ajatuksenani oli erottaa Abdul Kerim heti paikalla ja tilata kirjeessä Hadshi Naser shahilta uusi varasto, jonka voisi meille lähettää vuokraeläimillä. Mutta mitä ajattelisivat länsitibetiläiset ja ladakilaiset nähdessään minun tuottavan uusia muonavaroja Lehistä, vaikka olin niukan kahdeksan päivämatkan päässä Shahidullahista, joka on Chotaniin suoraan menevän tien varrella! Koko suunnitelmani tulisi ilmi ja menisi myttyyn. Ensimäiset paimentolaiset pidättäisivät minut, kenpäties jo englantilaisetkin, jotka olin tähän asti niin hyvin välttänyt. Heidän tarvitsisi vain kieltää alkuasukkaita hankkimasta ruokavaroja eläimillemme. Jos taas hankin tarpeeni Shahidullahista, niin täytyisi Chotanin ambanin ilmottaa siitä Kashgariin, josta taas kulkee sähkösanomalinja koko Aasian halki Pekingiin, missä hänen ylhäisyytensä Na Tang oli osottautunut aivan taipumattomaksi, kun lähettiläs Vattenberg oli vaivojansa säästämättä koettanut hankkia minulle lupaa tehdä toinen matka Tibetin halki. Täällä ylhäällä autiossa laaksossa oli asemani luja. Hlljaa, varovasti ja epäluuloa herättämättä olimme pujahtaneet brittiläisen alueen läpi. Mutta sikäli kuin joutuisin yhteyteen ulkomaailman kanssa, tarttuisin minä kiinni.

Istuin koko illan teltissäni, punnitsin asiaa puoleen ja toiseen ja mittailin harpilla kartaltani välimatkoja. Olimme noin 160 kilometrin päässä viimevuotisesta leiristämme n:o 8, missä oli mainio laidun. Sinne asti pääsisimme ilman pienimpiäkään vaikeuksia. Mutta sieltä olisi sitte Tong-tson rantaseuduille vielä 650 kilometriä. Lisäksi kohtaisimme tiellä ennen sinne pääsyämme paimentolaisia ja karjamaita. Hevoset olisivat kaikessa tapauksessa menetetyt, mutta tibetiläiset muulit ovat Gulam Rasulin sanojen mukaan tottuneet itse toimeentulostaan huolehtimaan, eivätkä saa koskaan ohria. Mutta ensi työksi oli koetettava päästä vapaalle, aukealle Tshang-tangille, pois tästä hiirenloukusta, Shedshok-laaksosta, joka oli vienyt meidät aina vain kauvemmaksi luoteeseen. Vaikkapa olisi pakko kaikki menettää ja nelinkontan ryömiä ensimäiseen telttiin, en minä voisi antautua; kerran tehdystä suunnitelmasta ei saisi hiuskarvankaan vertaa poiketa.

Yö tuli kirkkaine taivainensa, tuikkivine tähtinensä ja purevine pakkasinensa; jo kello yhdeksän oli -29,1 astetta. Elukat seisoivat hiljaa, tiheässä joukossa, lämmittääkseen siten toisiaan. Jos sattumalta heräsin, ei eläimistä kuulunut mitään; olisin voinut luulla niiden karanneen. Lopulta kiihtyi pakkanen -35,1 asteeksi. Kun minut herätettiin, oli Kuntshuk jo ollut tiedustelumatkalla, tarkastanut ympäristöä eräässä leveässä, tänne idästä päin aukenevassa laaksossa, ja, sikäli kuin oli voinut nähdä, löytänyt erinomaisen tien. Leiristä n:o 283 oli meillä vielä kahden päivän matka peljättyyn Karakorum-solaan, jonka aijoin kiertää. Jos kulkisimme sivulaaksoa myöten ylös itään päin, niin saapuisimme pian Karakorumin vuoriston pääharjalle ja säästäisimme kahden päivän matkan, päätin sitä koettaa.

Niinpä kuljimme joulukuun 20. päivänä kovasti narskuvassa lumessa itäkoillista kohti. Laakso näytti hyvin lupaavalta, varsinkin kun eräässä paikassa tapasimme vanhoja hevosen jälkiä. Laakson keskellä juoksi sileällä, pettävällä jäällä peittynyt puronuoma, muu kaikki oli muraa. Erään kukkulan ohi kuljettuamme loppui kasvullisuus kokonansa. Kello yksi oli 21 asteen pakkanen. Parta on härmästä valkea, kasvoliinani on muuttunut jääkimpuksi ja kaikki eläimet ovat tulleet valkeakarvaisiksi. Tuntimääriä käy matka hitaasti ylämäkeen. Muutamissa paikoin kapenee laakso aina 2 metrin levyiseksi. Paras päivän aika oli jo mennyt, kun karavaani äkkiä pysähtyi. Edessä oli kaikki hiljaista ja minä odotin Kutusin kanssa, mitä nyt olisi tulossa.

Hetken kuluttua palasi Abdul Kerim hyvin masentuneena ilmoittamaan, että laakso oli kahdessa kohden läpipääsemätön. Lähdin paikalle. Ensimäinen lohkare voitiin vääntää syrjään, mutta toinen oli ilkeämpi. Olisimme tosin voineet kuljettaa kuormaston jäätä myöten lohkareiden välitse ja alitse, mutta elukoille ei ollut mitään tietä olemassa. Pitäisikö meidän nyt yrittää laittaa tie, jota myöten voisimme yhdistetyin voimin auttaa juhdat yksitellen lohkareen yli? Kyllä, mutta täytyi lähettää miehiä ylös laaksoa myöten tarkastamaan, oliko useampiakin moisia sulkuja edessä päin. He toivat tiedon, että ylempänä oli tie vieläkin huonompi, jonka vuoksi minä käskin laittaa leirin, koska iltavarjot alkoivat jo laskeutua.

Hyväinen aika, millainen leiri! Ei ainoatakaan ruohonkortta, ei vettä! Taas istumme loukussa jyrkkien kallioseinien välissä, joiden kyljistä pakkanen voi millä hetkellä hyvänsä räjäyttää tuhoavia lohkareita. Elukat kaapivat lunta, etsien heinää. Yön aikana kävelevät ne ympäriinsä ja kompastelevat telttien nuoriin. Lämpömittari laskeutuu 34,4 asteeseen.

Pakkasaamu! Täytyy varoa, ettei koske metalliin, sillä se polttaa kuin tuli. Eräs aasi tunkeutui telttiini ja etsi pesuvadistani jotain syötävää. Sen suureksi ihmeeksi tarttui vati turpaan, kulkien jonkun matkaa mukana. Nälkäiset eläimet olivat yön aikana syöneet kaksi tyhjää säkkiä ja kuusi nuoraa, sekä pahasti kalunneet toistensa häntiä. Talvella on täällä elämä oikeastaan vain epätoivoista taistelemista jäätymistä vastaan.

Päiväkäsky määräsi nyt leiriytymään koko seuraavaksi päiväksi semmoiselle paikalle, jossa olisi japkak- ja burtsevarpuja. Nousin ylös 37 asteen pakkasessa ja tapasin leirin jo valmiin laakson oikealla puolella. Eläimet lähetettiin oitis eräälle kasvien peittämälle kukkulanrinteelle ja siellä söivät ne hyvällä ruokahalulla koviksi jäätyneitä kuivia varpuja. Levähdyspäivän kuluessa hakattiin purosta jäätä ja sulatettiin miesten molemmissa suurissa kattiloissa. Hevoset ja muulit saivat sitten vuoronsa mukaan kylliksensä juoda.

Yöllä tapahtui mitä tervetullein sään muutos, koko taivas meni pilveen ja lämpömittari laskeutui ainoastaan 17,2 asteeseen; aamulla tuntui joltisenkin lämpimältä. Muutamia muuleja oli kadonnut, mutta ahkerasti etsittyään löysi Lobsang ne. Kohta karavaanin mentyä läksin minäkin Kutusin kanssa. Mutta emme olleet vielä kauvas ehtineet, kun näimme Muhamed Isan shigatselaisen kimon laihana ja kankeaksi jäätyneenä lumessa makaavan. Se oli jo muutamia päiviä ollut surkeassa kunnossa ja viimeiset rasitukset olivat nyt siitä lopun tehneet. Nääntynyt eläin tarvitsi todellakin pitkän, pitkän levon!

Jonkun ajan kuluttua sivuutimme laaksonsolmun sekä onnettoman 283. leirin ja olimme taas suurella karavaanitiellä, kuolleiden hevosten tiellä. Eräässä syvänteessä oli neljä hevosraatoa aivan vieretysten, kuin olisivat ne kuolemassakin halunneet seuraa. Eräs iso harmaantäplikäs koni ei ollut vielä muuttunut, mutta toinen hevonen näytti jo ikäänkuin täytetyltä, kolmas, jonka kankeat jalat olivat hajallaan, muistutti kumoon kaatunutta voimistelupukkia. Muutamat näkyivät lumesta ainoastaan osittain, toiset olivat omituisessa taaksepäin vääntyneessä asennossa kokoon lysähtäneet; mutta useimmat olivat sellaisessa asennossa, että kuolema näytti ne yllättäneen juuri sillä hetkellä kun ne suuren ponnistelun jälkeen olivat lepäämässä. Nahka pingottui suorana, sileänä selkärangan ja kylkiluiden yli, ja selkäpuolelta katsottuina näyttivät ne täyteläisiltä, mutta toiselta puolen katsoessa näkikin niissä olevan ainoastaan tyhjän, kuivan, puukovan luurangon, joka kolisi, kun keltainen koira, joka ei matkalla ollut saanut mitään syötävää, niitä kalusi. Ensimäisiä raatoja haukkuivat koirat, mutta nyt ei niille ollut tämä näky pitkään aikaan mitään uutta ollut. Mitä kärsimyksiä ja mitä epätoivoista elämäntaistelua ovatkaan nämä autiot vuoristot aikojen kuluessa nähneet! Jos on yöllä valveilla, luulee kuulevansa kuoleman tiellä kulkevien menehtyneiden kuormajuhtien huokauksia ja niiden vaivaloista hengitystä, luulee näkevänsä noiden kuolemaan tuomittujen sotavanhusten loppumatonta kaatuilemista, kun ne julmien ihmisten palveluksessa eivät jaksa enää etemmä kulkea. Kun koirat hiljaisina talviöinä haukkuvat, näyttävät ne haukkuvan kummituksia ja haamuja, jotka kompastelevin askelin koettavat päästä pois niiltä lumikentiltä, jotka leviävät niiden ja Ladakin mehukkaiden laidunmaiden välillä. Jos mikään tie maailmassa ansaitsee nimen "Via dolorosa", niin sen ansaitsee juuri Kara-korum-solan yli kulkeva karavaaniväylä, joka yhdistää Itä-Turkestanin Intiaan. Kuten tavattoman suuri huokausten silta nostaa se ilmassa kohoavan saarensa Aasian ja koko maailman korkeimman vuorimaan yli.

Yhä soukkenee laakso, tämä sekakiviseinien välinen käytävä. Sen nimi on Kisik-unkur eli "punainen reikä" — sopiva nimi! Tänne on karavaani laittanut leirin. Ei näy elollisen elävän merkkiäkään. Eläimet seisovat tiheässä joukossa; muulit nuuhkivat edellisten vierasten jäätynyttä lantaa. Tästä reijästä alkaen nousee tie Dapsangin ylätasangolle, missä lumipyry parhaillaan riehuu, ja täällä laaksossakin karkeloivat lumihituset ilmassa. Hämärissä saapuu Kuntshuk ainoastaan kahdentoista lampaan kanssa; toiset olivat tiellä paleltuneet. Yö laskeutuu ikuisen lumen yli uhkaavana ja kamalana. Kaikki on täällä ylhäällä kylmää ja kolkkoa. Missään ei näy elämää, ja kumminkin täyttää keltainen koira kuilun yksinäisellä haukunnallansa. Olemme 5128 m korkealla.

Jouluaattona v. 1905 olin syönyt päivällistä herra ja rouva Grant Duffin luona Englannin vierasvaraisessa lähetystössä, sitten ollut illallisella kreivi D'Apchierin luona Ranskan lähetystössä ja lopuksi viettänyt joulua kreivi Rexin luona Saksan lähetystössä; se tapahtui nyt niin levottomassa Teheranissa. Seuraavana vuonna oli samana päivänä luonani vielä Muhamed Isa ja Robert, ja me olimme asutulla seudulla. Miten vähän aavistin tänään, että vanha Aasia soisi minulle vielä yhden jouluaaton ja että joulukuun 24. p:nä 1908 istuisin pöydässä iloisten, ystävällisten japanilaisten piirissä, etäisessä Mukdenissa, missä joku vuosi sitten sotapauhu jyrisi kuolemattomien mandshukeisarien haudoilla! Mutta tänä vuonna, 1907, olen aivan yksinäni, kahdentoista henkivartijani kanssa matkalla — Ukrainaani.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Maailman katolla.

Aamun valjetessa oli säteilevä auringonpaiste ja tyyni ilma. Karavaani kulki hitaasti ylös korkealle Dapsangille. Minä Kutusin kanssa kuljin jälkimäisenä, narskuvassa lumessa kahlaten. Olin käskenyt Abdul Kerimin odottaa ylhäältä. Tarkastettuani mittauskoneen, joka osotti 5428 metrin korkeuden, tutkin kaukoputkella näköpiirin — typistyneiden vuorten sekamelskan. Ainoastaan pohjoista kohti laskeutui loiva, leveä hivuuntumiskouru ja siksi päätin matkata siihen suuntaan.

"Nyt eroamme Kara-korumin tieltä ja ratsastamme itään päin", sanoin minä. "Seuratkaa jälkiäni, minä ratsastan etumaisena." Miesten kasvoilla kuvastui hämmästys. He olivat uneksineet Chotanin puistoista ja viinirypäleistä, ja minä tarjosin heille niiden sijasta Tshang-tangin graniittilohkareita ja lumikenttiä. Eivät kuitenkaan virkkaneet mitään, vaan kulkivat perässäni äänettöminä ja kärsivällisinä. Ei ollut helppo näytellä nyt luotsin osaa, sillä maa oli paksun lumen peitossa. Osotin Kutusille suunnan ja hänen oli käytävä hevoseni edellä lumen paksuutta mittaamassa. Penger oli joltisenkin lakea, mutta kuoppapaikoissa oli lunta 1-2 metrin vahvuudelta. Hanki, joka oli usein niin luja, että kannatti hevosen, oli tavattoman pettävä. Se upotti yht'äkkiä, jolloin hevosen vajoaminen viskasi minut pois satulasta ja hevonen peuhasi ja hyppi kuin delfiini sekä miltei hukkui jauhomaiseen, kuivaan lumeen. Meidän täytyi senvuoksi kääntyä ja koettaa onneamme toisaalla.

Lobsang, joka oli aina vaaran hetkinä nokkela, etsi parempaa ylimenopaikkaa. Kaikissa tapauksissa täytyi meidän päästä kourun yli. Miehet polkivat nyt lumeen polun, jota myöten eläimet yksitellen talutettiin. Hevosten kanssa se kävi päinsä mitä parhaiten, mutta muulit kaatuivat usein ja viivyttivät meitä kauvan. Kuinka pitkälle nämä lumikentät ulottuisivat? Ne veivät meiltä paljon aikaa ja peittivät jokaisen ruohonkorren, joka vielä mahdollisesti voi jossain rotkossa kasvaa. Kuljimme eteenpäin hitaasti kuin etanat. Samoan jalkaisin, lumen läpi; turkkini ovat lyijynraskaat. Mutta monituntisen rasittavan työn jälkeen saavumme toki hivuuntumiskourun oikeanpuoliselle penkereelle, jolla ei ollut niin paljon lunta ja pääsimme nopeammin eteenpäin.

Leiri n:o 287 oli autioin, mitä kaikilta matkoiltani muistan Takla-makan-erämaan hiekkamerta lukuunottamatta. Takanamme luikerteli tiemme valkean lumen halki kuin liituvalkea juova, ja edessämmekin oli kaikki lumen peitossa. Elukat kytkettiin mahdollisimman liki toisiansa ja saivat ohria illaksi.

Lopetettuani päivän työt, sytytin kaksi kynttilää — muutoin poltin ainoastaan yhtä — ja asetin vanhempieni ja sisaruksieni kuvat riviin arkunkannelle, kuten jo monena jouluaattona olin Aasiassa tehnyt, puoli yhdeksän nousi kuu komeana koillisen vuoriston takaa ja kello yhdeksän oli pakkanen laskeutunut 27,1 asteeseen. Teltissä en saanut elohopeaa nousemaan yli -20 asteen! Käteni olivat niin kohmettuneet, etten voinut kirjaa käsissäni pitää, vaan täytyi mennä nukkumaan. Ja se olikin parasta mitä voin tehdä — siten unohdin joulujuhlan kaikkine kalliine muistoinensa ja yksinäisine kaihoinensa.

Mutta pakkanen laskee 38,6 asteeseen! Yksi hevonen makasi jo kovaksi jäätyneenä paikallansa rivissä; toiset seisoivat raukeina, pää riipuksissa ja isoja jääpuikkoja turvassa. Ensimäisenä juhlapäivänä tuli hyvä ilma. Mutta minä ikävöin pikemmin lumipyryä. Takaa-ajosta ei tosin ollut täällä pelkoa, mutta jos joku turkestanilainen karavaani kulkisi alas Kisil-unkuriin, voisi se löytää jälkemme lumessa ja kertoa, että me olimme sittenkin lähteneet Tibetin tietä myöten. Lumipyry sitävastoin peittäisi kaikki jäljet.

Vaivaloisesti vaelsimme lumen läpi itään päin. Toisena joulupäivänä, leiriydyttyämme aivan elottomaan seutuun, neuvottelin Abdul Kerimin kanssa. Meillä oli ainoastaan kaksi säkkiä ohria. Näin karavaanin johtajan kasvoista, että hän oli itkenyt, enkä senvuoksi purkanut suuttumustani julki. Toisetkin olivat surullisia ja hämmästyksissään; en ollut vielä selittänyt aikomuksiani, mutta he älysivät jo selvästi, että tiemme ei mennyt Chotaniin. Miehille riitti vielä tsambaa kolmeksi kuukaudeksi ja riisiä kahdeksi. Sen johdosta käskin syöttämään niillä eläimiä, heti kun ohrat loppuisivat; ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi riittävä varasto oli jätettävä koskematta, miehiä varten. Neuvottelun aikana kokoontuivat toiset ulos telttini eteen. Ainoastaan Lobsang oli rauhallinen, kuin ei asia häntä koskisikaan. Eläimiä vartioidessaan hän vihelteli ja lauleli. Minä pidin häntä parhaana — ehkä sen vuoksi, että hän oli tiibetiläinen. Mutta toisistakin pidin paljon; he olivat pulskia miehiä. Illalla veisattiin taas virsiä Allahille; miehet käsittivät nyt, että asemamme oli peräti arveluttava.

Seuraavana päivänä läksimme aikaisin matkalle ja minä ratsastin taas etumaisena. Kaikki kärsimme kamalaa päänsärkyä — korkeushan olikin huimaava: 5378 metriä. Olimme kulkeneet vasta kaksi kilometriä, kun pohjoisessa alkoi häämöittää heinäisiä rinteitä, Se oli joululahja! Leiriydyimme sinne. Eläimet juoksivat ruohon kimppuun, ennen kuin niiden kuormatkaan olivat riisutut, ja miten ne söivätkään! Sitä oli hauska katsella. Suän hyppi telttien välissä erästä hullunkurista tanssia. Kaikki olivat oivallisella tuulella. Tällä kertaa en kuullut mitään virsiä Allahille; karavaanin johtaja, joka luuli olevansa kaikkien muhamettilaistensa sieluista jonkunlaisessa vastuussa, luki illalla auringon laskiessa jokapäiväisistä viidestä rukouksesta ainoastaan yhden. Polttopuuvarastomme oli lopussa, mutta Lobsang löysi puumaista turvetta, joka kyti kauvan ja lämmitti oivallisesti. Ja nyt huomasin, että jos meidän kerran pitäisi erota, niin minä tulisin enimmin Lobsangia kaipaamaan.

Joulukuun 28. p:nä riippui taivaalla lyijynraskaita pilviä ja siksi ei pakkanen ollut niin ankara. Jatkoimme kulkuamme loivaa alamäkeä nousten suoraan itää kohti, kunnes saavuimme erään lähdesuonen luo, jonka lämpömäärä oli +0,9 astetta. Vesi tuntui meistä lämpimältä; se muodosti lakeaan laaksoon valtaisia jääharkkoja, jotka etäältä katsoen näyttivät järveltä.

Seuraavaan leiripaikkaan n:o 292 matkatessamme kuljimme edelleenkin mukavaa laaksoa myöten, joka oli joulusta lähtien suonut meille erinomaisen tien. Alin lämpömäärä oli taas laskeutunut 29,9 asteeksi; tuntui kuin vyöryisivät joskus kylmän aallot maan yli. Erääseen paikkaan olivat villit jakit jättäneet käyntikorttinsa ja miehet keräsivät niitä meille kokonaisen säkillisen. Nähtävästi oleksivat nämä eläimet täällä ainoastaan kesäisin; täkäläinen talvi on niillekin liian kylmä. Yksi muuli kuoli, ennenkuin saavuimme välttävän laitumen ympäröimälle, jäätyneelle lähteelle. Tähän asti oli kaikki mennyt hyvin, mutta nopeata ei kulkumme ollut. Viimeisenä kuutena päivänä olimme edenneet ainoastaan 75 kilometriä.

30. päivä joulukuuta. Kun alin lämpömäärä on -18 astetta ja puolipäivän aikana on noin -16, ei päivän ja yön välillä ole suurta eroa. Mutta lisäksi oli nyt taivaskin läpinäkymättömien pilvien peittämä; satoi lunta ja oli puoli-pimeä, miehillä ei ollut matkan suunnasta aavistustakaan ja tuon tuostakin kyselivät ne, mistä aurinko nousee. Vielä yhden päivämatkan pääsimme laaksoa myöten; sitä nyt kuljimme alamäkeen erääseen laaksoristeykseen asti, jossa oli jättiläiskokoinen jääharkko. Matkalla näimme 22 villilammasta lounaassa. Nämä lihavat ja ketterät elukat pakenivat ylös vierinkivirinnettä, potkien irtonaisia kiviä kolisten vierimään alas.

Illalla ilmotin Abdul Kerimille, Gulamille ja Kutusille, että jatkaisimme matkaamme Sisä-Tibetiin ja kulkisimme Arport-tson yli yliselle Brahmaputralle. Nyt mainitsin heille myös aikovani kulkea valepuvussa, voidakseni pysyä aivan tuntemattomana. Hämmästyneinä kysyivät he, enkö sillä antautuisi epäilyttävään seikkailuun, jopa hengenvaaraan. Mutta rauhotin heitä vakuuttamalla kaiken käyvän hyvin, kunhan vain he tottelisivat minua kaikin puolin. Pääasia oli koettaa kaikin keinoin eläimemme pelastaa; jos menettäisimme karavaanimme, niin oli päämäärämme saavuttaminen mahdoton. "Niin", vastasi karavaanin johtaja, "jos vain löydämme hyviä laitumia, jotta eläimet saavat kyllikseen syödä ja levätä, niin kestävät ne vallan hyvin vielä kaksi kuukautta, pitkiä päivämatkoja ne eivät vain voi kulkea."

Juuri tässä paikassa olimme nyt tienhaarassa. Laaksomme meni ristiin toisen, Kara-korum-harjanteen eteläiseltä korkealta selänteeltä laskeutuvan laakson kanssa. Yhtynyt joki virtasi nyt pohjoista kohti, ja piti sen olla sen Kara-kash-darjan lähdejoki, jonka alisessa laaksossa, Chotan-darjan luona olin useita vuosia sitten ollut vähällä menettää henkeni. Nyt oli kysymyksessä, mennäkö ylös, vaiko alaspäin, ja tutkiakseni kumpainenko suunta oli parempi, päätin uhrata vuoden viimeisen päivän ja lähettää Abdullahin kaakkoon ja Tubgesin koilliseen päin tunnustelumatkalle. Kun oli kaikissa tapauksissa päästävä jääkentän yli, kylvettiin sille hiekkaa tieksi.

Uudenvuoden päivänä 1908 oli loistava päiväpaiste — kaikkien niiden synkkien arvoitusten hyvä enne, joita tämä vuosi sylissänsä kantoi. Molemmat tiedustelijat toivat samanlaisen tiedon: ei ole mitään esteitä. Annoin heidän keskenään neuvotella ja päättää kumpi tie olisi parempi. He suosittelivat kaakkoon kulkevaa Abdullahin tietä. Se olikin erinomainen. Tapasimmepa laakson suussa kaksi pientä, pyöreätä kivimuuriakin, jotka kumminkin voivat olla jo useita satoja vuosia vanhat. Eräs kuollut jaki vaikutti hyvin elähdyttävästi, niin oudolta kuin tämä sana kuuluneekin. Tie nousi yhä ylemmä erääseen paikkaan, johon näkyi laakson takaa korkeita, jäätikköisiä lumipeitteisiä vuoria. Siinä pysähdyimme ja minä lähetin tiedustelijat ylöspäin. Nämä julistivat tien kelvottomaksi ja sanoivat, että Abdullahin sietäisi saada ruoskaa! Mutta kun moinen menettely ei olisi asemaamme parantanut, pääsi hän suullisella rangaistuksella. Hän myönsi, ettei ollut kulkenut laaksoon läheskään niin etäälle kuin me nyt; mutta palattuansa hän yhtä kaikki pyysi ja saikin kourallisen tupakkaa, palkkioksi tiedusteluistansa. Sanoin hänelle, että se oli ollut kehnoa keinottelua ja ettei hän enää koskaan tulisi minun tupakkani savua maistamaan.

Nyt ei auttanut muu kuin leiriytyä. Voimakas luoteistuuli puhalsi, ja kaikilta harjanteilta ja huipuilta tuprusi jauhonhienoa lunta ihan kimputtain. Polttoaineksia etsiessään olivat miehet puetut napaseutujen asukasten tapaan. Tarkemmin katsoen ei siis uusijoulu tuonut meille mitään hyvää ennettä, vaan pikemmin sen vastakohdan, paluumatkan.

Tämä paluumatka alkoi varhain tammikuun 2. p:nä ja vei meidät taas alaspäin leirin n:o 293 ohitse ja jääkenttien itäpuolisen vierinkivirinteen ylitse. Eräässä kohti muodosti lähdevesi jään keskelle miellyttävästi kuohuvan suihkulähteen. Kun laakso oli kääntynyt koilliseen, leiriydyimme erääseen kulmaan, jossa juoksuhiekka oli pieniksi valleiksi kasaantunut.

Halusin pois tästä vuorten ja laaksojen sokkelosta, jonka vedet virtaavat vielä Itä-Turtestaniin. Olimme vielä Kara-kash-joen alueilla, ja meidän täytyi ennemmin tai myöhemmin kulkea jonkun solan läpi, joka tämän alueen Tshang-tangin suolajärvien altaasta erottaa. Tammikuun 3. p:nä samosimme Kara-kashin erästä lähdelaaksoa myöten, leiriytyen sen yläosassa, missä raju lumituisku peitti koko maiseman. Semmoista ilmaa jatkui yöhön asti. Merkillistä oli, että sakean lumen läpi näimme tähtien tuikkivan. Ennen peittivät taivasta mustansiniset pilvet, eikä pudonnut ainoatakaan lumihitusta. Kummallinen maa!

Ilma kaunistui, kun me tammikuun 5. p:n aamuna jatkoimme matkaamme Kutusin tunnustelemaa tietä pitkin itään päin. Nousimme nietosten läpi pieneen solaan (5485 metriä), jonka toiselta puolen eräs Kara-kashin haara taas tiemme katkaisi. Pois täytyi meidän päästä tästä ikuisesta sekamelskasta, joka vain vei meiltä aikaa ja väsytti voimiamme. Meillä ei kumminkaan ollut valittamisen syytä niin kauvan kuin eläimet kestivät. Iloitsin jokaisesta päivästä, joka toi kevään aimo askelta lähemmäksi ja loitonsi meistä talvikylmää. Se tunkee kaiken läpi. Jalkani ovat turrat, Gulam venyttää niitä ja hieroo minua joka iltatulen paahteessa, mutta hänen ei onnistu saada niihin taas elämää. Mustepullossa jäätyy muste kokkareeksi, joka on tulella sulatettava. Kirjottaessani täytyy minun kumartua hiilikulhon päälle ja sittenkin jäätyy muste kynässä, joka taas puolestaan jäätyy paperiin kiinni.

Eräällä aivan matalalla kynnyksellä voimme tammikuun 8. p:nä vihdoinkin katsella näköalaa, jota olin kauvan ikävöinyt: avarata, aukeata ylätasankoa, jonka läpi olin kulkenut syksyllä 1906! Kaakosta tunsin oitis sen ulospistävän vuoren, jota pitkin olimme silloin kulkeneet. Meidän siis täytyi olla korkeintaan kahden päivämatkan päässä Aksai-tshin-järvestä. Muutamia päivämatkoja olin nyt kulkenut miltei samaa tietä kuin Crosby. Järven luona täytyi minun mennä oman, v. 1906 kulkemani tien poikki, sitten oli meidän vaellettava Arport-tsolle ja kuten viime vuonnakin mentävä Bowerin, Deasyn, Rawlingin ja Jugmayerin tien poikki.

Koko maa oli alhaalla riippuvan pilvikaton peitossa. Viisi kilometriä kuljettuamme löysimme ikävöidyn sulan raikasvesisen lähteen (+0,6 astetta), jonka luo, 4,977 metrin korkeuteen, teimme leirimme n:o 300. Sinä iltana lauloivat mieheni taas iloisia lauluja ja Suän huppeli heille hullunkurisimpia tanssejaan. Olimme taas ylhäällä "maailmankatolla", ja edessämme levisi koko autio Tibet.

Tammikuun 10. p:nä läksimme suoraa tietä sitä ulkonevaa vuorta kohti, jonka juurella oli ollut leirini n:o 8, missä tiesin olevan hyvän laidunmaan. Siitä paikasta erotti meitä ainoastaan iso tasainen, kasviton ylänkö, ja matkaa oli sinne 24 kilometriä. Tuuli oli kova, jonkun ajan kuluttua olimme luuta myöten palelluksissamme. Edellä kulkevan karavaanin suojapuolella kohosi savumainen tomupilvi. Mutta jo kaukaa alkoi näkyä maaperän keltainen, heinistä johtuva väri, näky, joka elähdytti miehiämme niin kovin, että he alkoivat jo kulkiessaan laulaa. Eläimetkin huomasivat, että lähestyttiin hyviä laitumia, ja lähtivät ilman kehotushuutoja ravaamaan. Teltit pystytettiin samaan paikkaan kuin viime vuonnakin; täällä sattuivat pitkät tibetiläiset tieni yhteen. Jonkunlaisella kaiholla katselin paikkaa, johon Muhamed Isa oli pystyttänyt korkean kivisen muistomerkin. Tähän saakka olin kiertänyt kaikki Rudokista päin uhkaavat vaarat, ja minua ei ollenkaan liikuttanut se, että Venäjä ja Englanti olivat toisillensa luvanneet olla päästämättä kolmeen vuoteen ainoatakaan europalaista Tibetiin. Paikka oli 4937 metrin korkeudessa.

Jo useita päiviä sitten olin puhunut tästä paikasta ja sen hyvistä laitumista, ja kun olimme 11. p:nä lähteneet, voin luvata miehille illaksi vieläkin paremman leiripaikan. He ihmettelivät, miten minä tunsin tämän erämaan niin hyvin. Monet myrskyt olivat hävittäneet suuren, vuoden 1906 karavaanin jäljet, mutta pian näkyi Aksai-tshin-järvi, jonka pinta nyt, kamalalla ilmalla, näytti harmaalta ja kolkolta. Sen rannalla yhtyi kuusi kiangipolkua erään oivallisen suolattoman lähteen luona, ja sinne sytytimme mekin leiritulemme, samojen kivien väliin kuin silloinkin. Seutu on todellinen keidas. Mutta myrsky raivosi ja järvellä vyöryivät korkeat aallot. Ne olivat jäähtyneet — 6,3 astetta kylmiksi, mutta niissä ei näkynyt jäätymisen oireitakaan. Yöllä oli aika lumisade ja seuraavana päivänä, lepopäivänä, loisti järvi (4929 metriä) sinisenä keskellä huikaisevan valkeata maisemaa. Yhden hevosen vei veronansa hyvä laidun. Se makasi kivikovaksi jäätyneenä, kun tammik. 13. p:nä läksimme matkalle. 14. p:nä kuljimme kaakkoa kohti tasankoa myöten, jonka pehmeä, raskas tomu vei taas yhden muulin surman suuhun. Karavaani vetäytyy yhteen sulloutuneena jonona eteenpäin; kun eläimet ovat yhdessä, on niille samoaminen helpompaa. Jäljelle jääneitä, jotka alkavat jo uupua, hoputtavat ladakilaiset. Leirissä n:o 304 oli laidun taas huono, ja kahdesta muulista ei näyttänyt enää pitkäikäisiä tulevan. Illalla oli kirpelevän tulinen pakkanen. Lämpömittari laski 39,8 asteeseen, siis melkein elohopean jäätymispisteeseen! Sen alempaa lämpömäärää en ole vielä Aasiassa tavannut.

Tammikuun 30. päivänä täytyi meidän kulkea lähetysten, sillä ryöppyävä lumi peitti oitis jäljet. Meillä oli kaksi luotsia; viimeisenä ratsastin minä, tallattua polkua myöten, joka alussa näytti mustalta juovalta; mutta ylempänä, missä oli kahden jalan paksuinen hanki, ei näkynyt enää maata eikä kiviä. Eräs ruskea hevonen, joka jo oli kuormaton, laskeutui hangelle kuolemaan; useampia hevosia ja muuleja olimme menettäneet edellisten päivien koettelemuksissa, jotka olivat niin samanlaisia, että olen tässä sivuuttanut kolmatta viikkoa, joll'aikaa kuljimme Arport-tson yli järven kapeimmalta kohdalta.

Hitaasti, hyvin hitaasti kuljemme lumituiskussa. Tuulenpuuskat sieppaavat luotsin huulilta varotushuudot, mutta hänen äänensä ei kuulu meille asti; me pysyttelemme vain tallatulla polulla. Lobsang astelee edellä, usein peittyy hän kuivaan, tupruavaan lumiryöppyyn ihan tyyten. Ojapaikoissa on lunta metriä paksulta ja me pääsemme eteenpäin ainoastaan askel askeleelta, sitä mukaa kuin luotsit lapioivat meille lumen läpi kuurnaa tieksi. Eläimet kompastelevat tavan takaa; uudestaan kuormittaminen aiheuttaa pysähtymisiä, kun kaikkien täytyy pysyä samassa kuurnassa. Ihmiset ja eläimet ovat lopen nääntyneet ja ponnistelevat siematakseen ilmaa keuhkoihinsa. Tuiskulumi on meidät tukahduttaa ja ajaa meitä eteenpäin kuin luudalla lakaisten. Käännymme siihen selin ja kumarrumme eteenpäin. Ainoastaan lähimmät muulit voi nähdä, viides kuvastuu jo epäselvästi, ja etumaiset näyttävät ainoastaan hieman tummemmalta valkealta. Luotseista en näe enää vilahdustakaan. Taas kulkee jono muutamia askelia eteenpäin, kunnes jälleen sattuu uusi este. Kun minun edelläni kulkeva muuli lähtee astumaan, vajoaa se kuoppaan, josta kahden miehen täytyy sitä ylös auttaa, pysytellen kuormaa pystyssä. Kuljemme nyt itään päin ja maaperä kohoaa. Jos tätä vielä joitakuita päiviä jatkuu, niin olemme mennyttä!.

Vihdoin pääsemme lakealle solapengermälle (5568 metrin korkeus). Jo meren pinnan tasalla olisi sellainen kulku kylliksi vaikea, saati sitten kamaralla, joka on useita satoja metrejä korkeammalla kuin Montblancin huippu ja jolla ei ole mitään muuta kuin harmaatakiveä. Solan itäpuolella oli paikoittain metriä paksulta lunta. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän auttamattomasti jäädä lumituiskuun ja siinä odottaa — mutta mitä? Ruokavarathan olivat loppumaisillaan, ja jos mieli löytää laidunmaita, piti meidän päästä eteenpäin. Tie laskeutui taas loivasti alaspäin. Lunta ei ollut enää niin paksulta ja me lähestyimme laakson avartumaa, josta tuuli oli muutamia paikkoja lumesta paljaiksi lakaissut. Oikealla puolella oli rinne, jolla Abdul Kerim luuli näkevänsä muutamia lumesta kurkistelevia ruohonkorsia ja pyysi saada leiriytyä. Töin tuskin onnistuimme saamaan telttimme kuntoon.

Kamala leiri! Tuuli kiihtyi rajuilmaksi, eikä kuulunut mitään muuta kuin sen ulvontaa. Teltistäni näen ainoastaan valkean kaaoksen, maan, vuorien ja taivaan välillä ei ole mitään erotusta, kaikki on valkean valkeata. Lumituiskusta ei erota edes telttejä, sillä hieno lumi pöllyää sisään ja peittää kaiken hienolla jauhollansa. Polttoaineiden haeskelua ei ole ajatteleminenkaan; siksi on teltissäni jo kello kolme 17 asteen pakkanen. Ulkoa en näe ainoatakaan elävää olentoa; voisin siis yhtä hyvin olla tässä erämaassa aivan yksinkin.

Uskollinen Gulamini tuo toki vihdoin hiiliä; Lobsang ja Sedik ovat löytäneet muutamia kuivia risuja. Gulam kertoo Sonam Kuntshukin aikovan laskeutua lumeen kuolemaan, mutta minä neuvon hänen kernaammin ottamaan kelpo annoksen kiniiniä. Myöhään illalla kuului taas tuulenpuuskien välistä veisuuta Allahille, hyvin heikkoa, tavallista haikeampana. Kuljemme synkkää kohtaloa kohti. Olen tällä kertaa jännittänyt jousen liian kireälle, se voi milloin hyvänsä katketa. Me hautaannumme täällä lumeen, eläimet kuolevat nälkään ja meidän itsemme täytyy — — se on enää vain ajan kysymys!

Vähän matkan päässä leiristä alaspäin teki laakso polven oikealle. Eläimet olivat menneet sinne yön aikana, mutta kääntyneet olivat takaisin, kun eivät löytäneet sieltä ruokaa, Eräs muuli oli jäänyt sinne kuolemaan; se oli menehtynyt sellaiseen omituiseen asentoon, kuin olisi se kuollut juuri sillä hetkellä, jolloin yritti nousta: polvillensa, turpa maahan painettuna. Siihen se oli jäätynyt kivikovaksi. Pakkasta oli toki ainoastaan 26,9 astetta.

Myrsky raivosi entisellä voimallaan vielä tammikuun 31. p:nä. Kuormitimme 19 muuliamme ja hevostamme ja kuljimme samaisessa lumituiskussa arviokaupalla alas laaksoa myöten. Lunta tupruutti suunnattomia määriä; moista lumentuloa en ollut Pamirissakaan kokenut. Päivässä jaksoimme kulkea ainoastaan 4,5 kilometriä; pystytimme sitte taas telttimme, jotka jälleen kohosivat tummina lumesta. Rinteellä samosi neljä isoa villiaasia kinoksissa jyhkeästi kuin lumiaura. Koirat kyllä lähtivät niitä ajamaan, mutta luopuivat yrityksestään, kun lumituisku liiaksi pidätteli. Juhdat söivät riisiannoksensa ja saivat sitte kierrellä kukkulalla lumen alta karua ruohoa kaivamassa.

Kolmaskymmenes luku.

Kolmikymmenpäiväinen myrsky.

Tuikkivilla tähdillä kylvetty talvitaivas pingotti tummansinistä telttiänsä yksinäisen leirimme yli ja 28 asteen pakkanen ennusti selvää päivää. Pyryä olikin kestänyt runsaasti. Helmikuun 4. p:nä ei leijaillutkaan vuoriston päällä ainoatakaan pilvenrepaletta, ja auringon huikaisevat säteet valaisivat taas tätä jumalien ja ihmisten hylkäämää ylänköä, joka vielä äsken oli talven valkeaan verhoon haudattuna. Aamulla sain surusanoman: yksi hevonen ja muuli lepäsivät telttini edessä kuolleina. Jäljelle jääneillä 17 juhdalla jatkoimme matkaamme itään, kulkien Shemen-tson pohjoista epäsäännöllistä rantaa pitkin. Lumi väheni, ja leirissä n:o 320 oli somerikko miltei paljas. Järven yli oli suuremmoinen näköala. Rawlingin kartta tästä seudusta on suurella tarkkuudella tehty.

Vielä helmikuun 5. päivänäkin leiriydyimme tämän ison järven rannalla, jonka lahtien ja niemien rantoja pitkin olimme kulkeneet. Matkalla kuoli taas yksi muuli. Vaikka olimmekin jo polttaneet kaiken, mitä ilman vain voi toimeen tulla, tulivat kuormat sittenkin eloon jääneille juhdille liian raskaiksi. Eräs iso vanttera muuli kulkee etumaisena ja seuraa uskollisesti Gulamia, joka johtaa karavaania. Sen kannettavana on vähintään kaksi tavallista kuormaa, ja sittenkin on se lihava ja voimakas. Ihmisistä ei näy merkkiäkään. Eräällä kalliorinteellä rääkkyy naakkaparvi. Leirissä tarkastamme taas muonavarat ja minä päätän keventää kuormastoa kolmella riisisäkillä. Nämä riisit piti vedellä ja liotetuilla jauhoilla sekotettuina syöttää seuraavina päivinä eläimille. Omista ruokavaroistani oli enää jäljellä kaksi astiallista säilykkeitä, vähän sekahedelmiä ja korppuja. Lihaa emme olleet nähneet enää pitkään aikaan. Koko päivän myrskysi, ja aurinko oli taas pilvien peitossa.

Helmikuun 7. päivänä olin ratsastanut pikku kimollani viimeisen kerran. Kun me helmikuun 8. p:nä 28,3 asteen pakkasessa jatkoimme matkaamme kaakkoa kohti, voi se enää ainoastaan tyhjiltään kulkien karavaanin mukana laahustaa ja silti se lopulta kaatui. Sen sijaan tuli ratsukseni tibetiläinen harmaja kimo. Tuskin jaksoimme kulkea 8 kilometriä, mutta kumminkin oli päivä vaiherikas. Erään lakean kukkulan toisella puolella seisoi pantholops-antilopi, joka ei paennut, vaikka olimme aivan lähellä. Pian huomasimme, että se oli maassa kiinni ja koetti päästä irti. Koirat syöksyivät sen kimppuun, mutta kaksi miestä juoksi niitä pidättämään. Antilopi oli tarttunut sen polulle viritettyyn ansaan; polulla näkyivät kahden miehen verekset jäljet. Silminnähtävästi olimme talvimetsästäjien läheisyydessä ja nämä olivat meidät ehkä huomanneet. Ehkäpä olivat jo nähneet minut, ainoan ratsastajan ja ainoan europalaispukuisen! Kenties oli valepukuun sonnustautuminen jo liian myöhäistä? Silloin olisi koko suunnitelmani mennyt myttyyn ja koko talvi olisi ollut hukkaan tuhlattu.

Satimeen tarttunut otus paloiteltiin, koirat saivat ahmia kyllikseen sisälmyksiä, ja saadusta lihasta tuli neljä kohtalaista miehen kantamusta. Sitte jatkoimme matkaamme. Eräässä laaksonsuussa näimme lammasaitauksen ja kaksi mustaa pilkkua, joita luulimme kiviksi. Ruohokkoisen kukkulan takaa löysimme suolattoman vesisyvänteen. Se oli siksi tervetullut löytö, ettemme voineet olla sen likelle leiriytymättä. Ei kestänytkään kauvan, kun ladakilaiset istuivat jo tulen ympärillä hyvää, kauvan ikävöityä lihaa paistamassa.

Nyt, kun läheisyydessä nähtävästi oli ihmisiä, näytti minusta olevan paikallaan antaa miehille menettelyohjeet. Kaikki kutsuttiin telttini luo. Selitin heille, että ainoastaan viekkautta ja varovaisuutta käyttäen onnistuisi meille tässä kielletyssä maassa matkustaminen, ja että ne puutteet, joita hekin jo olivat kokeneet, olin ottanut kestääkseni ainoastaan voidakseni nähdä seutuja, joissa ei ainoakaan sahib ollut vielä koskaan käynyt. Jos mieli suunnitelman onnistua, täytyi jokaisen näytellä osansa hyvin. Joka kerran kun tibetiläiset tapansa mukaan kysyisivät "mistä?" ja "minne?", oli heille vastattava, että me jok'ainoa olimme ladakilaisia, kauppias Gulam Rasulin palvelusväkeä, ja että tämä oli lähettänyt meidät Tshang-tangiin tiedustelemaan, miten paljon lampaanvillaa olisi paimentolaisilla ensi kesänä myytävänä. Abdul Kerim olisi johtaja ja päällikkö, ja hän järjestäisi kaikki meidän kauppatapamme. Siksi saisi hän 100 rupiita menoihin, mutta hänen oli niistä aina tehtävä tili iltasin, jos ei ollut ketään vakoilijaa saapuvilla. Minä itse olisin hänen palvelijansa, eräs muhamettilainen nimeltä — Adurrahman, ehdotti karavan-bashi — ei, Hadshi Baba kuulosti minun korvissani paremmalta. Jos siis milloin olisimme tibetiläisten parissa, eivät he saisi koskaan unohduksissaan kutsua minua sahibiksi, vaan aina Hadshi Babaksi. He käsittivät aseman ja lupasivat tehdä parhaansa.

Jonkun ajan kuluttua juoksi Lobsang minulle ilmottamaan, että ne kaksi mustaa kiveä olivat varmasti telttejä. Läksin ulos tähystämään niitä kaukoputkella. Aivan oikein, toisesta nousi savua, mutta ihmisiä, enempää kuin eläimiäkään, ei ollut näkyvissä. Käskin heti Abdul Kerimin, Abdul Rasakin ja Kutusin mennä sinne maksamaan antilopin ja ostamaan kaikkea mitä siellä oli myytävänä, sekä tiedustelemaan asioita. Hetken kuluttua palasivat he kumminkin takaisin, kysyen eikö ollut viisaampaa välttää telttejä ja jatkaa matkaa tietä myöten itään, varsinkin kun telttien asukkaat voivat olla ryöväreitä. Ei, ne miehet ovat meidät nähneet, voivat siitä ilmottaa Rudokiin ja silloin olemme me pinteessä. Siksi on parasta päästä heidän kanssaan ystävällisiin väleihin ja tuudittaa heidät vaarattomiksi. "Bismillah!" huudahtivat nuo kolme ja lähtivät, toisten istuessa nuotiolla vilkkaasti keskustellen ja vaihtaen ajatuksiaan päiväntapahtumista ja tulevaisuudentoiveista. Siitä kuin lähdimme viimeisestä Ladakin kylästä, oli kulunut 64 päivää. Edellisellä poikkimatkalla oli yksinäisyyttä kestänyt 81 päivää.

Kolmen tunnin kuluttua palasivat mieheni uudestaan. Molemmissa telteissä asui yhteensä yhdeksän henkeä, kaksi miestä, kaksi vaimoa, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemman miehen nimi oli Purung Kungga. Hänellä oli 150 lammasta ja kolme koiraa, mutta ei mitään muita eläimiä. Jildanista tänne muuttaessaan olivat he lampaillaan vedättäneet telttinsä ja muut tavaransa. Kaksi kuukautta ovat jo täällä olleet ja aikovat vielä puoleksitoista jäädä. Eilen olivat olleet antilopipolulle virittämäänsä sadinta katsomassa, mutta huomattuansa silloin meidät olivat paenneet pelosta. Olivat pitäneet ihan luonnollisena, että ainoastaan rosvot voivat näillä main kuljeksia. Niin muodoin oli antilopi ollut satimessa korkeintaan tunnin. Abdul Kerim oli siitä maksanut kolme rupiita, ostanut lampaan kolmella, maitoa ja voita yhdellä rupiilla. Huomenissa saisimme maitoa lisää, mutta meidän pitäisi itse se noutaa, sillä he eivät uskalla telteillemme tulla. Antilopin olisimme voineet kernaasti pitää korvauksettakin. Olimmehan matkustajia ja semmoisina oikeutetut ottamaan, mitä löydämme. Heidän kysymykseensä, mitä väkeä me olemme, oli Abdul Kerim kertonut minun neuvomani jutun.

Sikäli oli kaikki käynyt hyvin. 75 päiväksi tarvittavan ruokavaraston asemasta oli meillä ollut ruokavaroja ainoastaan 21 päiväksi. Itäänpäin menevää oikotietä emme olleet löytäneet, vaan oli meidän sen sijasia täytynyt hinautua Kara-korum-solaan. Koko matkalla oli meitä vainonnut ulvova myrsky, pureva pakkanen ja kamala lumituisku. Ja kumminkin olimme onnistuneet pääsemään taas ihmisten ilmoille! Nämä ensimäiset ihmiset olivat kuin luoto valtameressä. Mutta meidän oli taas lähdettävä petollisille aalloille. Tänään matkustimme vaivaiset 10 kilometriä ylämäkistä, ennen kuljettua laaksoa myöten.

Helmikuun 10. päivä. Nousimme laakson rinnettä myöten. Lumi lisääntyi taas. Eräässä paikassa näimme kolmen miehen verekset jäljet. Ollaksemme suojatut tuulelta leiriydyimme erään ulkonevan kallion taakse, mutta ensin täytyi meidän päästä laakson erään halkeaman jääkaistaleen yli. Tälle jääkaistaleelle oli aivan äskettäin hiekotettu tie. Selvää oli, että voimme kohdata ihmisiä millä hetkellä hyvänsä, ehkäpä juuri matkalla leiristä toiseen. Siksi pukeuduin nyt uuteen ladakilaispukuuni ja solmisin vyön uumilleni. Valkean turbaanin pidin aina luonani, pannakseni sen tibetiläisiä kohdatessani päähäni. Tshapani näytti tosin epäilyttävän puhtaalta, mutta Gulam sitoutui likaamaan sen noella ja rasvalla. Pehmeä nahkanuttuni uhrattiin, leikeltiin saappaiden pohjiksi. Tästä leiristä lähtien täytyi Lobsangin ja Kutusin antaa minulle joka ilta tibetinkielen tunteja, ja minä kirjotin kaikki uudet sanat sanakirjaan, joka vähitellen paisui melko suureksi. Siinä työssä kului joka päivä kaksi tuntia — tervetullut ajanviete nyt, kun kaikki luettavani oli jo loppunut. Erittäin harjottelin minä vastauksia, joita tarvitsin, jos Hadshi Baba pantaisiin ristikuulusteluun.

Helmikuun 14. päivänä oli 30,5 asteen pakkanen! Taaskin lähestyimme päivässä päämääräämme vain 10 kilometriä ja kevättä yhden päivän. Hidasta se on, mutta saa olla iloinen, että yleensä jotenkin vain eteenpäin pääsee. Leiri n:o 329 on vihdoinkin sitten rajasolaan nousevassa laaksossa, jonka korkeuteen olemme useita päiviä nousseet. Eräs muuli uupui, ja siltä riisuttiin kuorma. Vielä oli hiukan ruokaa, jota hakemaan kaikki muut eläimet juoksivat, paitsi minun pieni ladakilaiseni, joka seisoi telttini edessä pää riipuksissa ja silmien alla kaksi jääpuikkoa. Istuin useita tunteja sen luona, hyväilin ja silittelin sitä, ja koetin sille syöttää riisiä ja jauhopaakkuja. Siitä se virkistyi ja läksi vitkallisin askelin toveriensa luo.

Helmikuun 15. päivä. 30,3 asteen pakkanen. Ruma, rasittava päivä. Tie vei teräväsärmäisen soran, lumen ja jään kautta ylös päin. Kimoni kulki omasta taipumuksestaan etunenässä. Ratsastin viimeisenä. Kauvan pysyimme yhdessä ja nousimme askel askeleelta tähän vaikeasti kiivettävään solaan. Mutta jäi ensin yksi, ja taas toinen, ja vihdoin useita eläimiä jäljelle. Niiden joukossa oli minun kimonikin. Pysähdyin sen rinnalle ja kuiskailin sen korvaan virheettömältä ruotsinkielellä: "Älä menetä rohkeuttasi, jännitä voimasi äärimmilleen, nouse hitaasti solaan, siitä lähtien laskeutuu tie useita päiviä alaspäin, kauniille reheville laitumille!" Se kohotti päätänsä, nosti korvansa suippoon, ja katsoi minun ja Kutusin jälkeen, kun me jatkoimme nousuamme solaan. Ainoastaan kaksi muulia seurasi hevostani, jääden seisomaan, kun se pysähtyi, mikä tapahtui jokaisen 20 askeleen päässä.

Vihdoin otimme viimeisen askeleen tähän lakeaan solaan, jonka suunnaton korkeus oli 5655 metriä! Siellä odotin kauvan. Iso musta muuli nousee solan läpi, toinen ja kolmas sukeltaa myös esille, yhdeksän kuormaeläintä kulkee ohitseni; ne ovat siis pelastetut ja minun harmaja tikseläiseni kymmenentenä. Abdul Kerim ilmottaa neljän eläimen olevan uupumukseen menehtymäisillänsä. Käskin tuoda ne ylös askel askeleelta, vaikkapa siinä menisi koko yö. Ja hän laskeutui taas niiden luo. Hetken kuluttua ilmestyi Tubges ja Abdullah kahta kuormaa laahaten. Yksi neljästä eläimestä oli siis jo saanut loppunsa.

Pimeän tultua saapuivat toiset leiriin, tuoden yhden muulin mukanaan. Sola oli siten vienyt meiltä kolme eläintä ja yhtenä niisiä oli minun pieni ladakilaiskimoni. Se oli kavunnut solan aivan ylimmälle kynnykselle, jossa minä olin sitä turhaan odottanut, mutta siellä oli se kaatunut kuolleena. Se oli puolitoista vuotta palvellut minua uskollisesti, ollut jok'ikisessä leiripaikassa, ja nyt, kun se, viimeinen veteraani, oli poissa, tunsin minä itseni hyvin yksinäiseksi. Se oli tuskin kertaakaan koko matkalla joutunut niin korkealle kuin täällä, missä se kuoli. Valkaiskoot talviset myrskyt ja kesäinen auringon paiste sen luita siellä solan seljällä! Autiota ja tyhjää oli tänä iltana karavaanissa, sillä uskollinen ystäväni oli kuollut. Nyt oli ruskea narttu minun ainoana lohdutuksenani. Se oli ollut jo Srinagarista lähtien luonani, ja sen penikka oli meidän häviötä vastaan taistelevan seurueemme nuorin ja huolettomin jäsen.

Kaksi muulia oli tosin jo päässyt solan läpi, mutta ne kuolivat laaksossa. Jos tiellemme sattuisi vielä yksi semmoinen sola, niin olisi karavaanimme hukassa. Kuormat olivat vielä elossa oleville juhdille aivan liian raskaat. Taas oli siis perinpohjainen valikoiminen tehtävä! Enimmät europalaiset tavarat poltettiin. Huopamatoista, keittiökalustosta ja vara-hevosenkengistä erotettiin tarpeettomat pois. Yksinpä pieni tukholmalainen matkalaukkunikin joutui tulen saaliiksi, samoin koko rohtola, paitsi kiniinirasiaa. Samaa tietä meni europalainen toalettikoteloni, jopa partaveitsenikin. Säästin ainoastaan pienen palan saippuata. Tuleen joutuivat kaikki europalaiset tavarat, joita ilman voi jotenkin toimeen tulla, Frödingin runoista repäisin muutamia lehtiä, joiden sisältöä en ulkoa muistanut; loppu joutui liekkeihin. Jäljellä olevat tulitikut jaettiin miesten kesken; itse pidin 24 laatikkoa, mikä määrä kyllä riittäisi siihen asti, kunnes emme, jos mieli tuntemattomana pysyä, uskaltaisi enää käyttää muuta kuin tuluksia.

Sillä aikaa kun eläimiä kuormitettiin nyt melkoisesti kevenneillä kantamuksilla läksin minä kahden miehen saattamana jalkaisin kävelemään. Toinen miehistä, Kutus, astui rinnallani ja lumituiskun läpi kahlatessani nojasin hänen olkapäähänsä. Puhalsi vimmatusti, tuiskulumi karkeloi kierteen muotoisina pyörteinä ja ryöppysi sakeana alas joka harjanteelta ja kallionkärjeltä. Ainoastaan viisi kilometriä kuljettuamme asetuimme jo leiriin, tavattuamme ensimäisen ruohoisen paikan. Sulatimme lunta, sillä eläimet eivät olleet pitkään aikaan juoneet. Nyt, kun niitä oli ainoastaan yksitoista, oli helpompi hankkia niille tällä tavalla vettä.

Helmikuun 17. ja 18. päivänä jatkoimme epävarmoin askelin kulkuamme kaakkoa kohti, milloin laaksoja, milloin lakeita rinteitä myöten ja aina syvässä, väsyttävässä lumessa kahlaten. Mutta tuskin oli leirimme n:o 333 pystytetty, kun meidät yllätti ankara myrsky. Vielä äsken oli taivas kirkas, mutta tuossa tuokiossa peittivät lounaasta syöksyvät tulikeltaiset tomupilvet sen puhtaan sinisen värin. Istuin juuri telttini suojassa piirustamassa, kun myrsky pyyhälsi pois hiilikulhoni koko sisuksen. Miehet olivat koonneet läjän villiaasin lantaa, ja sekin katosi yhtä rutosti; näimme sen kokkareiden lentelevän vuoren rinnettä alas niin hauskasti, kuin olisivat ne panneet kilpakiipeämisen toimeen. Antilopiparvi syöksyi leirimme ohi; niiden talja loisti kuin silkki ja sametti, aina sen mukaan, minkälainen oli karvojen asema ja valaistus. Riennän katon alle ja kuulen ainoastaan joskus huudon, kun joku miesten telteistä uhkaa kaatua; tai kuulen raudan pauketta, kun telttipaaluja lyödään maahan; tai kalisevan, kaikuvan äänen, joka syntyy myrskyn siepatessa pesuvatini ja kiidättäessä sen ylös vuoren juurelle. Luulee olevansa ruhjoutuvassa laivassa, jonka purjetta tuulen paukkuvat tempaisut riepoittelevat. Kallion kärjet, jotka vielä sumusta himmeästi näkyvät, ovat vaarallisia, uhkaavia kareja, joille voimme milloin hyvänsä törmätä. Mutta suuri ja majesteetillinen on semmoinen myrsky, kun se hillittömässä raivossansa maan yli ajaa.

Helmikuun 19. p:nä samosimme suotuisalla maaperällä, joka laskeutuu loivasti etäältä siintävää Lemtshung-tson rantaa kohti. Kuljin enimmäkseen jalkaisin, mikä olikin helppoa, kun tuuli lykki takaa päin. Mutta samalla se tuuli, kuten tavallista, kohmetti kokonansa, vaikka lämpömäärä kello yhden aikaan nousi -2,2 asteeseen. Erään kukkulan juurelta näkyi kokonainen jono mustia pilkkuja, joita luulimme kesyiksi jakeiksi. Mutta pian osottautuivat ne kepeäjalkaiseksi antilopilaumaksi, joka kiiti tasankoa myöten pohjoiseen päin. Nyt tapasi jo usein paimentolaisten kesämatkojen jälkiä. Jo kaksi päivää sitten olin poikennut Rawlingin ja Deasyn tieltä ja olin nyt Tibetin kartan isoimman valkean täplän länsireunalla.

Kun eräs harmaja kimo oli yöllä jättänyt maailman, oli meillä enää kymmenen eläintä, siis neljäs osa alkuperäisestä karavaanista! Aamusilla saivat ne jauhoja ja vedessä keitettyjä teenlehtiä, jota annosta ne mielellänsä hörppivät. Ruokavaroja oli meillä enää tuskin kuukaudeksi.

Olimme vielä kymmenen kilometrin päässä järven rannasta, kun leiriydyimme erään luolan lähelle. Luolassa oli kesäajoilta jäänyt jauhinkivi ja kaksi jakin nahkaa. Rantaa pitkin kulki ihmisten tallaama polku. Viivyimme paikalla yhden päivän ja toimitimme taas kuormaston valinnan. Kaikki varatyökalut, kuten lämpömittarit, metrimitat, silmälasit y.m., sekä vielä muutamia europalaisia vaatteita, kaksi lakkia, sidetavaroita ja kirjesalkkuja ommeltiin säkkiin, johon pantiin kiviä painoksi, ja upotettiin avannosta järveen, jonka jää oli lähes metrin paksuinen. Nyt oli minulla enää ainoastaan kolme muuttokertaa alusvaatteita; ensi valikoinnissa voitaisiin niistä siis vielä kolmannes uhrata — me olimme kuin ilmapallo, joka puolentaa varalastiansa, pysyäkseen ilmassa siksi että on päässyt meren yli, kiinteän maan kohdalle.

Ankaraa myrskyä kesti päivästä päivään. Joskus sattui tiemme varrelle mustia telttejä. Jokaisessa leirissä täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Jäljillemme ei saanut jäädä paperipaloja, kynttilän- ja sikarinpätkiä, sillä siitä sai olla varma, että läheiset tibetiläiset tutkivat paikan perinpohjin heti, kun olimme siitä poistuneet. Suunnitelmanani oli Lemtshung-tson sivuuttaen samota Tong-tsolta suoraan etelään, poikittain halki tuon ison valkean täplän. Meille niin paljon vahinkoa aiheuttaneista, ainaisista myrskyistä oli toki se etu, että olimme huomaamatta päässeet suurien alojen läpi. Abdul Kerim oli minulle ostanut lampaita; niitä oli meillä lopulta hevosten ja muulien apuna 17 kappaletta. Aikomukseni oli vähin erin isontaa lammaskaravaania, jott'en olisi yksinomaan toisista eläimistä riippuvainen. Myös täytyi meillä olla Abdul Kerimin varalta yksi vapaa hevonen, sillä hänhän oli esimiehemme, eikä hänen siis sopinut jalkaisin kulkea, kun kerran minä, tavallinen karavaanin ajaja, ratsastin.

Sairas muuli niukahdutti jalkansa. Miehet kaatoivat sen seljällensä, sitoivat nuoran sen kavioon ja vetivät nuoran toisesta päästä. Kun nuora oli hyvin tiukalle pingottunut, löi Lobsang siihen telttitangolla; siten rynnistettiin nyrjähtynyttä jalkaa paikoillensa! En kuitenkaan huomannut tämän parannustavan tuottavan mitään apua. Ei; muuli oli mennyttä kalua, nyt ollessamme asemassa, jossa niin kovasti olisimme tätä parasta eläintämme tarvinneet.

Ja mennyttä se vain oli. Maaliskuun 8. päivän aamuna se ei kyennyt enää askeltakaan astumaan. Tuntui raskaalta, kun täytyi se kuolemaan tuomita. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja surullista oli nähdä, kuinka tuores, terve veri voimakkaana suihkuna juoksi autiota, hedelmätöntä maata kostuttamaan. Se lepäsi hiljaa, kärsivällisenä; muutaman vavahduksen perästä oli henki lähtenyt. Se jäi yksinäisyyteen, meidän jatkaessamme matkaamme tuntemattomia kohtaloita kohden. Lähtiessämme ottivat ruskea narttu ja keltainen koira korvauksen kaikista viimeaikaisista puutteista; ne jäivät jäljelle, kuolleen muulin luo, löytäen lähtökohdakseen sen valkeassa kaulassa ammottavan haavan.

Ja kun seuraavan päivän ilta tuli ja sen varjot alkoivat laskeutua alas inhaan, jylhään Nagrong-laaksoon, en voinut ajatella mitään muuta kuin uskollista vanhaa matkatoveriani, vanhinta kaikista niistä, jotka olivat mukanani Tibetissä olleet, ruskeata Puppya. Keltaisen koiran kanssa oli se jäänyt kuolleen muulin ääreen ja sittemmin ei niitä ollut kukaan nähnyt. Olimme toivoneet, että ne löytäisivät meidät kuten lukemattomia kertoja ennen oli tapahtunut. Mutta huomasin, että ne olivat eksyneet jäljiltämme ja etsivät meitä nyt vuorilta ja laaksoista epätoivoisina, tuskasta suunniltaan, hakiessansa aina vain loitoten meistä. Ei mikään vaivannut minua niin paljon kuin tämän vanhan telttitoverini muisteleminen. Vielä eilisaamuna makasi se huopamatollaan, tavallisessa nurkassaan, ja yhdessä söimme me aamiaista. Missä oli se nyt, missä tilassa tällä hetkellä? Yöt ja päivät se haukkuen ja vinkuen juoksisi Tshang-tangin autiolla aavikolla, kuono maassa, etsien hävinneitä jälkiämme, kunnes sen käpälät olisivat verihaavoja täynnä. Mitähän se tekee, kuu yö tulee kamaline pimeyksinensä ja susinensa? Asettuisikohan se jonkun kukkulan huipulle, koettaen meitä tuulesta vainuta, vai istuisikohan äärettömällä tasangolla, kuuta haukkuen? Pysyvätkö ehkä molemmat yhdessä, vai etsivätkö meitä eri haaroilta ja häipyvät toisistansa? Joutuisiko Puppy vielä koskaan ystävällisten paimentolaisten luo ja taas hyviin oloihin? Vai kärsisikö puutetta, sidottuna jonkun kurjan teltin eteen, jossa toivottomassa murheessaan vinkuen muistelisi kulunutta elämäänsä, jonka vietti karavaanissani ensimäisistä elinpäivistään lähtien, jolloin minun huoneessani Srinagarissa latki maitoa? Näihin kysymyksiin en saa koskaan vastausta, sillä Puppy ja keltainen koira ovat näytelleet osansa meidän romaanissamme loppuun. Vastaisuudessa muodostuu niiden kohtalo aivan toiseksi, enkä minä opi koskaan tuntemaan niiden historian seuraavaa lukua. Se oli poissa, eikä palannut, ja minä kaipasin sitä aivan kuvaamattomasti. Makasin yöllä valveilla vuoteellani ja ajattelin sen surua, katsoin joka aamu, eikö se ehkä ollut palannut ja mennyt tavalliseen soppeensa, luulin iltasin kuulevani sen hiljaiset askeleet teltin edestä, ja usein olin sumun läpi näkevinäni laihtuneen koiran piirteet joltain kukkulalta tai kallionkärjeltä, jolla se turpa pystyssä myrskyyn ulvoo. Jonkun ajan minua suorastaan vaivasi eräs päähänpisto: varjot, koiran levoton sielu, ja sen näkymättömät aaveet vainosivat minua joka askeleella. Minä tunsin näkymättömän koiran olevan läheisyydessäni, se tuli mukanani telttiin, aina samanlaisilla ratsastusmatkoilla juoksi se rinnallani, istui vierelläni, kun olin tibetiläisten joukossa, ja aina valitti ja anoi apua. Ja minua vaivasi se, etten voinut harhailevaa, etsivää ystävääni auttaa, en sitä edes lohduttaa. — Mutta pian sain muuta ajateltavaa; toiset koirat tulivat ystävikseni, ja päivä päivältä kietoonnuin yhä enemmän vaaran sotkeutuneihin, selvittämättömiin lankoihin, joiden täytyi johtaa ratkaisevaan käänteeseen ja joissa menneisyyden murheet haihduttaa nykyhetken vakavuus.

Kun minut aamulla herätetään näihin epävarmoihin kohtaloihin ja edessä oleviin seikkailuihin, tuntuu minusta elämä kolkolta ja yksinäiseltä. Mitä pitemmälle aika kuluu, sitä hartaammin ikävöin ratkaisua. Kun Gulam herätti minut tänään, maaliskuun 14. päivänä, valitti hän, että Abdul Kerim ei menettele minulta saamansa kellon kanssa kunnollisesti. Joko on kello tai sitten karavaaninjohtajan pää pyörällä. Hän kumminkin uskoi viimemainitun siinä tilassa olevan, sillä kelloa hän ei voinut oikeastaan epäillä, koska sitä vedetään ainoastaan joka toinen päivä. Gulam väitti, että Abdul Kerim joka kerta kun häneltä kysytään, paljonko on kello, vastaa aina: "seitsemän", olipa sitten mikä päivän aika hyvänsä!

Yöllä oli ollut 24 asteen pakkanen, mutta siitä huolimatta oli päivä kaunis. Tosin puhalsi tuuli, kuten tavallista, mutta aurinko paistoi toki taivaalla ja me ajattelimme taas kevättä. Kolme paimenta ajoi muutamia satoja lampaitansa länteen päin. Viime lumi oli karkottanut heidät entisiltä laitumilta ja nyt olivat he menossa lumetonta laidunmaata etsimään. Heidän sanojensa mukaan olimme me ainoastaan yhden päivämatkan päässä Tong-tsolta. Tämä Tong-tso oli se piste, josta aijoin lähteä etelään päin tuntemattomaan maahan tunkeutumaan. Jos onnistuisin kulkemaan tämän maan läpi vaikkapa vain yhtä suuntaa myöten, niin kuluneen talven vaivat eivät olisi turhaan menneet. Paimenten ilmotus oli oikea, sillä seuraavana päivänä leiriydyimme jo Tong-tson rannalla (4511 metriä), jonka havaitsimme olevan aivan samassa paikassa, mihin sen on kartalleen merkinnyt kuolematon punditi Nain Sing. Kaakossa kohosi suuremmoinen Sha-kangshamin vuoristoryhmä, jonka pohjoisjuuritse olin v. 1901 ratsastanut.

Nyt oli löydettävä sopiva sola, jota myöten pääsisi sen vuoriston yli, joka salpasi tiemme etelässä. Kaakossa näkyi eräs lovi, ja me lähdimme sinne. Tiemme oikealla puolella, erään kukkulan juurella, oli kaksi telttiä. Lähetimme sinne Abdul Kerimin, leiriytyen itse erääseen syvään kapeaan hivuuntumisuurtoon, jonka pohjalla oli tavaton määrä tuulen ajamaa kianginlantaa ja kuivia ruohotukkoja. Kelpo johtajamme kertoi, että kaksi miestä, Naktshu Tundup ja Naktshu Hlundup, oli ottanut hänet epäystävällisesti vastaan. He olivat kotoisin Naktshun seudulta, kolmen päivämatkan päästä, etelästä, ja heillä oli yhteinen vaimo. Ensi aluksi olivat he kyselleet, kuinka monta meitä oli ja montako pyssyä meillä oli, ikäänkuin olisivat ennen kaikkea tahtoneet tietää eivätkö he naapureineen jaksaisi ehkä meitä voittaa. Edelleen olivat he kertoneet jonomme etupäässä nähneensä ratsastajan, samalla kun kaikki muut, Abdul Kerimkin, olivat jalkaisin kulkeneet. Se mies oli tietysti europalainen! Abdul Kerimin vastattua, että europalaiset eivät matkusta talvella, sillä he ovat liian arat kylmälle, ja että me olimme ainoastaan ladakilaisia villanostajia, olivat miehet pudistaneet päätänsä vastaten etteivät olleet ikinä kuulleet ladakilaisten näillä seuduin talvella matkustelevan. Mutta vähitellen onnistui Abdul Kerimin voittaa heidän luottamuksensa, ja kun hän oli kahdesta jakista ja kuudesta lampaasta maksanut niiden kaksinkertaisen hinnan, jättivät tibetiläiset epäluulonsa — kehnon kullan tähden. Kauppa oli päätettävä vasta seuraavana päivänä. Silloin noudettiinkin uudet eläimet ja kantovoima oli omillemme siunausta tuottava apu. Onneksi herättivät telttimme paimentolaisissa pelonsekaista kunnioitusta. Tärkeätä oli minusta se, että niiden kanssa, jotka olivat alussa meille vihamielisiä, voitiin tehdä heille edullisia kauppoja. Sillä voitimme heidät puolellemme, eivätkä he enää ajatelleet meidän ilmiantoamme, vaikkapa olisimme näyttäneetkin epäiltäviltä. Sillä jos sitten olisi tullut ilmi, että he olivat saaneet hyvän maksun, olisi lähin päällikkö ottanut kauppasumman heti takavarikkoon, vieläpä antanut rangaista kovaonnisia, jotka olivat antautuneet tekemisiin epäiltävien henkilöiden kanssa.

Tämänpäiväisellä matkalla ratsastin tapani mukaan etumaisena, kahden jalkamiehen seuraamana. Oikealla, erään vuorenkärjen takana, oli niin kätkössä teltti, että huomasimme sen vasta sitte kun jo olimme ohi päässeet ja oli myöhäistä astua alas ratsun seljästä. Kaksi jälkeemme töllistelevää miestä seisoi sen edessä. Jos he vertaavat huomioitansa naapuriensa huomioihin, saavat he epäluuloillensa hyvää aihetta! Leirissämme kävi eräs ukko ja kaksi puolikasvuista poikaa. Heidän telttinsä oli läheisyydessä ja he halusivat saada varmuuden siitä, mitä väkeä me olimme. Sanoivat olevansa hyvin köyhiä ja kerjäsivät hiukan rahaa. Heiltä saimme tietää, että olimme Bongba-tsthangman piirin rajalla. Tässä piirissä on 300 telttiä ja sitä, kuten koko Bongban maakuntaa, hallitsee käskynhaltija Karma Puntso, jonka teltti oli kuuden päivämatkan päässä etelässä päin. Hän on 25-vuotias, asuu isossa teltissä ja hoitaa virkaansa vasta toista vuotta, isänsä kuolemasta lähtien. Oli sittenkin rauhottavaa tietää, ettei hän ollut ehtinyt saada kokemuksia europalaisista ja heidän mutkikkaista matkoistansa. Saatuansa Abdul Kerimiltä kaksi tengaa, hiipivät vieraat ilta-auringon hohteessa takaisin kotiinsa, iloiten siitä, ettemme olleet voroja.

Nyt laskeutui kylmyys 26,7 asteeseen — talvi oli edelleenkin merkillisen tungetteleva, mutta päivä, maaliskuun 18., oli kaunis. Kuljin koko matkan jalkaisin, näytellen lammaspaimenen osaa, koska sivuutimme useita telttejä. Niiden joukossa oli myöskin eilen luonamme käyneen ukon teltti. Kävikin ilmi, että hän oli varakas mies, joka voi meille myydä erityisiä välttämättömiä elintarpeita! Matkalla ampui Tubges seitsemän peltokanaa, josta oli seurauksena, että kaksi tibetiläistä tuli sitä vastaan vastalauseensa panemaan, väittäen, että peltokanoja ampuvat ainoastaan europalaiset. Mutta Abdul Kerim selitti heille, että hän itse kerran söisi kernaammin peltokanoja kuin ainaista lampaanlihaa!