TRANSHIMALAJA II (continued 2)

Toukok. 7. p:nä jatkoimme matkaamme kamalassa myrskyssä etelään Amtshok-tson sinikuvastinta kohti. Senpäiväisessä leirissä, Amtshok-tson luoteisrannalla, kuulimme puhuttavan kiinalaisista ja tibetiläisistä virkamiehistä, joiden oli kohdakkoin määrä telttien väen ja karjan lukemismatkoilla kulkea maa ristiin rastiin. Luultiin tämän olevan yhteydessä uuden verolain kanssa, jota kiinalaiset aikoivat käytäntöön panna.

Rannalla odotti minua veneeni valmiina, sillä toukok. 8. p:nä oli minun määrä tehdä matka Amtshok-tso'lle.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muhamed Isan kuolema.

Järvi oli sula, ainoastaan pohjoisrannalla kellui muutamia jääharkkoja aaltojen hyrskeissä. Lounastuuli puhalsi lakkaamatta; turha oli odottaa hyvää ilmaa. Tusina tibetiläistä seurasi minua asianomaisen matkan päässä. Pyysin heitä tulemaan likemmä, lähtöäni katsomaan. Vene oli jo vedessä, Rehim Ali ja Shukkur istuivat jo paikoillaan ja Lama kantoi minut hitaasti syventyvän veden yli veneeseen. Päämääräksi otettiin eräs niemeke, ja soutajat alkoivat taistelunsa aaltoja vastaan. Tunnin matkan oli järvi niin matala, että airot pohjasivat, nostaen sieltä pikimustia hahtuvia. Soudannan tahdissa hoilottaa Ali: "Shubasa, ja aserin, bismillah, ja barkadiallah" — mainitakseni vaan muutamia sanoja hänen loppumattomasta ohjelmistostansa. Rehim Alin airot antavat minulle joka vedollaan aimo suihkeen, mutta tuuli kuivaa minut taas nopeasti. Aaltoileminen panee pohjaliejun liikkeelle; vesi on niin matalalla, että aallot näyttävät aikovan keskellä järveä muuttua hyrskeeksi.

Nyt alkavat tuulenpyörteet uhkaavan karkelonsa länsirannalla, missä vesi paistaa valkeana. Myrsky nousee Amtshok-tsolla; molemmat muhamettilaiset saavat jännittää kaikki voimansa, jos mieli saada vene vastatuuleen kulkemaan. Aaltoileminen yltyy, syvyys on 2,41 metriä, ja vesi saa viheriämmän värivivahduksen. Vanha kalastajamme, Shukkur Ali, heittää onkensa veteen, mutta ei tartu siihen muuta kuin ajelehtavia leviä. Useissa paikoin tapaamme villisorsia, villihanhia ja lokkeja. Eräässä itärannan laaksonrotkossa pystyttävät paimentolaiset juuri telttiänsä. Vihdoin pääsemme niemekkeelle. Suurin syvyys, minkä olimme luotirihmaila tavanneet, oli 3,66 metriä.

Kun mittaus on suoritettu, näköala piirustettu ja päivällinen syöty, lähdemme taas pohjoista kohti, ja kepeänä kuin villisorsa keinuu vene vinhan tuulen mukana aallonharjoilla. Kuljemme taas noiden kolmen teltin ohi, mittaamme syvyyden, joka on 3,10 metriä ja lähestymme pohjoisrantaa, jolla on sakkaista, mutavellimäistä vettä ainoastaan puoli metriä. Aallokko käy sinne päin ja harmajat ryöppylaineet hyrskivät rantaa vasten. Äkkiä tartumme matalikolle, vaikka rantaan on vielä 100 metriä. Mutta Rabsang taluttaa minulle hevoseni juosten ja häntä seuraavat useat muut ladakit. He auttavat meidät maalle ja sytyttävät rannasta kohoavan hiekkapengermän juurelle varsin tarpeellisen nuotion.

Toukok. 11. p:nä laskeuduimme jäätävässä lumipyryssä Lung-ring-solan (5394 metriä) ja samannimisen laakson läpi ylisen Raga-tsangpon rannoille. 12. p:nä kuljimme jokea ylöspäin; sen laakso on leveä ja pohjoisessa mahtavien vuorien rajottama. Pakkanen oli laskeutunut — 18,2 asteeseen ja myrsky puhalsi suoraan vastaamme. Joskus talttui se toki niin, että voi kuulla hevosten kavioiden kopseen, mutta kyllä olimme miltei jähmettyneet ennen kuin leiriin pääsimme.

Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme Kamba-sumdon, jossa Raga-tsangpon molemmat lähdejoet yhtyvät; yksi niistä, Tshang-shung niminen, tulee lännestä, toinen, Lo-shung, lounaasta. Edellinen niistä on isompi. Lo-shungin yli täytyy meidän kulkea kahdesti; sen pohja oli täynnä kivilohkareita, joita liukas jää toisiinsa ahdisti. Lännessä kohoaa suuri Nain Singin löytämä lumipeitteinen selänne Tshomo-utshang, "ylhäinen nunna". Ryder on sen mitannut ja piirtänyt siitä tarkan kartan. Valkealta kukkulalta laskeutuu lumikaistaleita mustille vuorenkupeille. Toiset tibetiläiset nimittämät vuorta Tshoor-dsdongiksi.

Teräväkulmaisesti ja yhä lounaaseen kulkien lähenemme Lhasan ja Ladakin välistä suurta valtatietä, niinsanottua "Tasamia". Oitis sille päästyämme pystytimme telttimme Raga-tasamiin (4948 metrin korkeus); se on suuren valtatien asemia, missä ensi kertaa Shigatsesta lähdettyäni kosketin Ryderin ja Rawlingin johtaman englantilaisen retkikunnan kulkemaa tietä. Ennen kaikkea oli minun tätä tietä kartettava, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Sillä Ryderin ja Woodin tekemä kartta on paras mitä on koskaan laadittu Tibetin näistä osista. Vaatimattomilla varustuksillani en minä olisi kyennyt siihen mitään uutta lisäämään. Mutta käännyttyäni heidän tiestään joko pohjoiseen tai itään voin minä heidän karttaansa aina huomioillani täydentää. Itse asiassa se onkin minulle onnistunut niin hyvin, että Toktshenin ja Manasarovarin välisellä 83 päivää kestäneellä matkalla kuljin samaa tietä ainoastaan puolen kolmatta päivämatkaa.

Sillä välin tulivat Raga-tasamin molemmat päälliköt minua tervehtimään. He olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta selittivät päättävästi, etteivät he missään tapauksessa sallisi minun jatkaa matkaani muuta kuin tasamia kulkien; passissani oli nimenomaan sanottu, että Saka-dsong oli lähin asemamme. Ilman Sakan kuvernöörin lupaa eivät he voineet päästää minua mitään muuta tietä myöten.

Nähtyäni, että meidän oli tästä lähtien pakko kulkea sanottua tietä, jonka Nain Sing oli kulkenut vuonna 1904, kirjotin Robertin ja Muhamed Isan kanssa neuvoteltuani tang darinille ja lien darinille Lhasaan. Edelliselle, ylivaltuutetulle, selitin rukoillen, että kun olin kerran Sisä-Tibetissä, niin ei ollut mitään sopimuksia vastaan, että kuljin Ladakiin mitä tietä myöten hyvänsä, kunhan vain sinne todellakin menisin, ja sen vuoksi pyysin häneltä seuraavaa: saada palata Tedenam-järven kautta, josta Nain Sing on ainoastaan kuullut; käydä Dangra-dshum-tsolla, mennä sieltä Tradumiin ja sitten Ghalaring-tsolle, sivuuttaa pyhä Kailas-vuori, Manasarovar-järvi, Induksen ja Brahmaputran lähteet ja lopuksi Gartok! Toisessa, Lhasan ambanille osotetussa kirjeessä kuvailin samaten tien, jota halusin kulkea, ja lupasin hänelle lähettää Gartokista täydellisen matkakertomuksen. Molemmille lisäsin, että toivoin pikaista vastausta, jääden Raga-tasamiin sitä odottamaan.

Heti päätöksen tehtyäni kutsuin Tundup Sonamin ja Tashin telttiini ja käskin heidän ensiksi nukkua puoliyöhön asti. Sillä aikaa kirjotin molemmat mainitut kirjeet, sekä kirjeen vanhemmilleni ja majuri O'Connorille. Leiriväki nukkui jo sikeätä unta, kun annoin yövahdin herättää molemmat pikalähetit ja Muhamed Isan. Ja nyt saivat he käskyn, jommoista eivät olleet ennen vielä kuulleet: heidän piti päivät ja yöt rientäen viedä postini Ma'lle, 350 kilometrin päässä olevaan Shigatseen! Vastausta heidän ei tarvitsisi odottaa, sillä olin pyytänyt mandariineja lähettämään erityisen pikaviestin sitä tuomaan. Muonavaroja heidän ei tarvinnut mukaansa ottaa, kaikkea voivat he hankkia suuren valtatien varrelta. Rahaa saivat he hevosten vuokraan. Kymmenessä päivässä täytyisi heidän olla perillä ja kuukauden kuluessa piti meidän saada vastaus. Jos eivät palattuansa tapaisi meitä enää Raga-tasamissa, piti heidän seurata meidän jälkiämme.

Tundup Sonam ja Tashi olivat iloisia ja toivorikkaita, kun minä Muhamed Isan kanssa saatoin heidät ulos ja näin heidän varjojensa katoavan pimeään yöhön. He kulkivat kiertotietä, välttääkseen kahtatoista tibetiläistä telttiä ja jotta eivät ärsyttäisi kylän monia koiria haukkumaan. Suuri valtatie oli likellä, ja läheisellä "tasam'illa", joksi pysähdyspaikkojakin nimitetään, voivat he päivän valjetessa hevoset vuokrata. Heidän mentyänsä istuin Muhamed Isan kanssa vielä jonkun aikaa teltissäni asemastamme keskustellen. Vasta sitte, kun olin väsyttävän päivän jälkeen vuoteeseen mennyt, johtui mieleeni ajatus, eikö ehkä ollut armoton teko käskeä miesten yksin yötä ja päivää Tibetin halki matkustaa. Katuminen oli kuitenkin myöhäistä, heidän täytyi uskottu tehtävänsä suorittaa.

Joka päivä tulivat tibetiläiset telttiini rukoilemaan minua lähtemään matkaani. Kun se ei auttanut, selittivät he lopulta, etteivät voisi hankkia meille enää ruokavaroja, koska seutu muka oli niistä jo puti puhdas. Kysyin heiltä koetteeksi, tahtoisivatko he viedä kaksi kirjettä mandariineille Lhasaan, mutta sain vastaukseksi selityksen, ettei heillä ollut siihen oikeutta. Kovin hämmästyivät he kuullessaan siihen minulta, että olin nuo kirjeet lähettänyt Lhasaan jo viisi päivää sitten. Kaksi päivää makasin sairaanakin, kun kaikki voimani olivat uupumisesta loppuun kuluneet. Sillä aikaa luki minulle Robert.

Helluntaina toukok. 18. p:nä oli meillä taas pitkä kiistely. Tibetiläiset lukivat minulle Lhasasta saamansa ohjeen, jonka päiväys kuului: "Toisen kuun kymmenentenä päivänä, tulisen oinaan vuonna." Minua nimitettiin siinä Hedin sahibiksi ja käsky sisälsi muun muassa: "Lähettäkää hänet oitis omaan maahansa! Älkää salliko hänen poiketa tasamilta, älkää johtako häntä oikealle älkääkä vasemmalle! Antakaa hänelle hevosia, jakeja, palvelijoita, polttoaineita, heiniä ja kaikkea mitä hän tarvitsee! Niistä on hänen maksettava tavallinen, hallituksen määräämä hinta. Antakaa hänelle oitis kaikkea mitä hän haluaa, älkää mitään evätkö. Mutta jos hän ei tahdo passinsa määräyksiä noudattaa, vaan ilmottaa aikovansa kulkea omin päin, toisia teitä, niin silloin älkää antako hänelle ruokavaroja ollenkaan, vaan pidättäkää hänet ja lähettäkää viipymättä pikasanoma devashungille. Omasta päästänne älkää tehkö mitään, vaan totelkaa! Se, joka ei maakunnassa tottele, saa raippoja, niin kuuluu säädös jota teidän on seurattava. Älkää aiheuttako hänelle mitään ikävyyksiä, pitäkää huoli, että paimentolaiset palvelevat häntä hyvin, eivätkä tee hänelle mitään Gartokin matkalla. Sinne päästyä tulevat garpunit (molemmat varakuninkaat) ottamaan hänet suojelukseensa."

Ja sittenkään en minä ollut tyytyväinen! Sanoin heille, etten tulisi passistani välittämään, koska se oli ristiriidassa minun uskontoni kanssa, ja että minun täytyisi mennä Tshomo-utsahngin pohjoispuolitse Saka-dsongiin. He saisivat siis lähettää pikasanoman devashungille. Me odottaisimme. Taas pitivät he sotaneuvottelua ja sopivat vihdoin niin, että antaisivat meidän kulkea pohjoista tietä, mutta meidän piti lähteä matkaan toukok. 21. p:nä.

Viruin vuoteellani uneksien hevosten kavioiden kopseesta, joka kajahteli sekä idästä että lännestä minulle avoimilta teiltä, jotka johtavat niihin salaperäisiin pohjoisiin vuoristoihin, joiden huippujen ympärillä minun suunnitelmani ja unelmani risteilivät lakkaamatta kuin nuori kotka.

Läksin siis toukok. 21. p:nä lounasta kohti ja näin Tshomo-utshangin huipun peittyvän omien etuvuortensa taakse. Sen Saka-dsongin tien sijasta, jonka jo Ryder on kartalleen merkinnyt, halusin minä nähdä sen paikan, missä Tshaktak-tsangpo yhtyy Brahmaputraan. Se oli neljän päivän matka, kiertoteitse, mutta ragalaiset ystävämme eivät voineet siihen suostua ilman Sakan käskynhaltijan lupaa. Pysähdyimme senvuoksi Basangiin päiväksi, joll'aikaa lähetin sananviejän käskynhaltijan luo. Vastaus tuli, ja kumma kyllä myöntävä, ehdolla että karavaanin pääjoukko menisi suoraan Saka-dsongiin. Sainpa vielä aijottua poikkeamismatkaa varten pienen paikallispassinkin!

Seuraavana aamuna oli todellisen kaunis ilma, sitte kun lämpömittari oli kohonnut 5 asteen alimmasta lämpömäärästään; oliko siis kevät vihdoinkin tullut? Suuri karavaani oli jo lähtenyt Sakaan, ja minun seurajoukkoni oli matkavalmis, kun Muhamed Isa tuli sanomaan minulle jäähyväiset. Käskin hänen viipyä Sakassa siksi kuin palaisin, sekä koettamaan kaikella viisaudella ja varovaisuudella ansaita viranomaisten luottamuksen. Pieni karavaanini oli jo lähtenyt etelää kohti ja me seisoimme hyljätyllä leiripaikalla kahden kesken. Hänen saatuaan ohjeensa nousimme yht'aikaa ratsujemme selkään ja minä ratsastin oman joukkoni jäljestä. Vielä kerran käännyin satulassani ja näin Muhamed Isan istuvan kimonsa seljässä muhkeana ja suorana, piippu suussa, vehreä samettimyssy päälaella ja musta lammasnahkaturkki vapaana hartioilla. Nopeaa ravia ajaen seurasi hän karavaaniansa. Viimeisenpä kerran hänet näin!

Tie laskeutui Kjärkjä-laaksoon. Erääseen sileään vuorenseinään on metrin korkuisina tavuina hakattu lause: "Om mani padme hum." Leirissä n:o 167 tulivat tibetiläiset ystävällisesti minua vastaanottamaan ja kaksi heistä talutti maan tavan mukaan hevoseni teltilleni.

Uusien oppaiden johtamina laskeuduimme seuraavana päivänä laaksoa alas. Matkalla näimme useita raunioita, jotka kertoivat muinaisista onnellisemmista ajoista, pengerlaitokset, joita käytetään vainioiden kastelemiseen, osottavat että seudulla viljellään ohraa. Edessämme on nyt Brahmaputran leveä laakso ja me saavumme erääseen joen haaraan, mistä lautta kuljettaa Tsongka-tsongin ja Saka-dsongin välisellä taipaleella karavaanit ja tavarat rannalta toiselle.

Leirimme n:o 168 oli erään somerokielekkeen kärjessä jokien välissä. Tshaktak-tsangpo on 28,1 metrin levyinen, suurin syvyys on 0,73 metriä, keskimääräinen virran nopeus 1,39 metriä ja sen virtaava vesimäärä 18,8 kuutiometriä sekunnissa. Sen vesi oli miltei aivan kirkas ja voimakkaamman virtansa johdosta tunki se laskiessaan kauvas Brahmaputran sameampaan veteen. Viimemainitun veden lämpö nousi iltapäivällä 9,4 asteeseen. Sivujoen vesi oli vähän lämpimämpää, nimittäin 9,9 astetta. Seuralaisemme selittivät, että jokainen, joka saapuu suurelle virralle, juo sen vettä, sillä se on pyhää, koska se tulee kaukaisesta Lännestä, pyhältä Kailas eli Kang-rinpotshe-vuorelta.

Toukok. 30. p:nä matkustimme Tshaktak-tsangpon leveätä laaksoa myöten ylös lounasta kohti, kunnes saavuimme Tokbur-nimiseen paikkaan, josta sitte huomenissa ratsastimme Tokbur-la-solan läpi Saka-dsongiin. Tokbur-la'lle (5066 m) näkyy luoteesta, pohjoisesta, koillisesta valtaavia lumipeitteisiä vuoria, joiden korkeuden ovat Ryder ja Wood mitanneet. Olin, kuten nämä englantilaisetkin, vakuutettu siitä, että mainitut huiput olisivat Tsangpon vedenjakajalla ja kuuluisivat Transhimalajan pääharjanteeseen. Myöhemmin sain tilaisuuden todistaa, että se luulo oli väärä. Solasta virtaa eräs joki, joka laskee Saktsu-tsangpoon. Täällä näimme rehevässä ruohokossa joukon jakeja, joiden seurassa oli miltei kesy kulaani.

Siinä paikassa, missä joki laskee Sakan tasangolle, kuljimme sen oikealla rannalta erään soravuoren haarautuman yli, ja levähdin hetken Robertin kanssa, piirustaakseni mieltäkiinnittävän näköalan. Tsering kulki joukkoinensa ohitsemme, häviten kuin piste suurelle tasangolle. Koillisesta, hyvin kaukaa, näkyivät Saka-dsongin valkeat talot. Kaukoputkella voin nähdä leirimme, kaksi mustaa ja yhden valkean teltin. Viimemainittu oli Muhamed Isan teltti.

Ratsastimme tasangon yli. Vasemmalla oli neljä telttiä, joiden väki juuri ajoi lampaita yöksi aitaukseen. Eräässä paikassa haarautuu tie. Eteläistä haaraa kulkevat ne, joilla ei ole Saka-dsongissa mitään tekemistä. Ratsastamme Sa-tshu-joen ja erään alkupuron yli. Kova länsituuli puhaltaa ja me ikävöimme telttejämme ja leirituliemme lämpöä. Vihdoin saavummekin sinne; Guffaru tulee tervehtien vastaan ja kaikki toiset huutavat meille "salaam!" ja "dshu". Turhaan katselen heidän joukostansa Muhamed Isaa ja kysyn häntä. "Hän makaa vuoteessa, on ollut jo koko päivän sairaana", vastaa väki. Otaksuin että häntä vaivasi hänen tavallinen päänkivistyksensä, menin hiilipannun ääreen telttiini, jättäen Robertin tapansa mukaan etsimään tavaroiden joukosta työkalujani, joita tarvitsin iltatöitä tehdessäni. Olimme väsyneet ja kylmissämme, ja kaipasimme illallista.

Emme olleet vielä kauvan istuneet, kun Rabsang tuli ilmottamaan, että Muhamed Isa oli menettänyt tajunsa eikä vastannut puhutteluihin! Aavistin heti, että häntä oli kohdannut aivohalvaus, ja riensin Robertin kanssa hänen telttiinsä, joka oli aivan oman telttini vieressä. Pään puolella, missä sairaan veli Tsering itkien istui, paloi öljylamppu. Sairas makasi vuoteessaan seljällensä heittäytyneenä, kookkaana, voimakkaana ja suorana. Suu oli vetäytynyt hieman vasemmalle, vasen silmäterä näytti hyvin pieneltä, oikea oli säännöllisen kokoinen. Suonen tykytys oli tasainen, voimakas, tehden 72 lyöntiä. Heti määräsin asetettavaksi kuumia astioita jalkojen alle ja jäärakon päähän. Ahtaat vaatteet avattiin. Sairas hengitti tasaisesti ja syvään. Silmät olivat auki, mutta elottomat. Huusin hänen nimeänsä, mutta hän vastasi siihen ainoastaan heikolla merkillä, yritti kääntää päätänsä ja liikuttaa oikeata kättänsä, päästi heikon huokauksen ja jäi taas liikkumattomana makaamaan. Robert säikähti, kun sanoin hänelle, että Muhamed Isa ei eläisi enää huomiseen päivännousuun asti.

Tänään, 1. p:nä kesäkuuta, oli hän noussut auringon noustessa, juonut teensä ja keskustellut kiivaasti useita tunteja kahden dsongista tulleen tibetiläisen kanssa. He olivat kieltäytyneet hankkimasta karavaanille muonavaroja ja vaatineet sitä heti paikkakunnalta poistumaan. Hän oli vastannut, että sahib palaisi pian ja että heitä ei hyvä perisi, elleivät häntä tottelisi. Vihaisina olivat he poistuneet, jonka jälkeen Muhamed Isa oli syönyt aamiaisensa ja noin tunnin ajan nukkunut. Herättyänsä oli hän valittanut tuntevansa kovaa päänsärkyä.

Puolenpäivän aikana oli hän lähtenyt ulos meitä tähystelemään. Silloin oli hän saanut rajun ripulikohtauksen, kaatunut vasemmalle kyljelleen ja menettänyt tajunsa. Toiset olivat rientäneet paikalle, kantaneet hänet telttiin ja hieroneet häntä. Silloin hän oli taas tullut tajullensa, ja puhunut paljonkin, mutta epäselvästi ja etupäässä islamin jumalan kanssa:

"Minä olin lamaisti, mutta käännyin islamin uskoon; auta minua nyt, Allah, tästä kovasta sairaudesta! Suo minun parantua, anna anteeksi syntini ja kaikki paha, mitä olen muille tehnyt! Suo minun elää, Allah, niin pidän aina käskysi enkä koskaan laiminlyö rukoushetkiäni."

Sitte oli hän kehottanut toisia täyttämään velvollisuutensa nyt kuten tähänkin asti, ja kiittänyt heitä siitä, että auttoivat häntä onnettomuudessa kärsivällisesti. Tuon tuostakin oli hän pyytänyt kylmää vettä. Koskettaen oikealla kädellään vasenta käsivarttaan oli hän kysynyt kenen käsivarsi siinä oli ja ilmottanut hänestä tuntuvan siltä kuin ei hänen vasemmassa jalassansa olisi ollut kenkää. Koko vasen sivu oli kokonaan halvautunut. Istuallansa, pieluksiin nojaten oli hän rukoillut Guffarua: "Guffaru, sinä kun olet vanha ja täytät uskonnon käskyt, et tahraa käsiäsi, jos tartut veitseen ja vihlaiset minua niskaan; leikkaa syvälle alas selkään päin, se helpottaa minun helvetinmoista päänsärkyäni." Epätoivoisessa tuskassansa oli hän lyönyt oikean kätensä kirstuun. Tuntia myöhemmin oli halvauskohtaus uudistunut, vieden puhekyvyn. Nyt oli hän enää antanut merkkejä oikealla kädellänsä, kuten epätoivossa, joka valtaa lähestymän kuoleman edellä. Puoli neljän paikoilla oli saapunut Tsering ja ääneensä itkien heittäytynyt häntä syleilemään. Muhamed Isa oli myös itkenyt ja nostanut kädet huulillensa, merkiksi ettei hän voinut puhua. Kun me kello viisi tulimme telttiin, oli hänen häviävästä tajunnastaan enää ainoastaan heikko kajaste jäljellä. Mutta hänen tilansa ei muuttunut puolentoista tunnin kuluessa, hän hengitti rauhallisesti, pitäen suunsa suljettuna. Lähdin nyt syömään päivällistä, jonka Adul oli valmistanut.

Tutkin Robertin kanssa Burroughs Wellcomen lääketieteellistä käsikirjaa, tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut mitään laiminlyönyt. Kahdeksan aikaan palasimme sairasvuoteen luo. Potilas hengitti nyt suu auki. Se oli huono merkki, sillä siitä päättäen olivat leukalihakset alkaneet veltostua. Valtimo tykki 108 kertaa ja hyvin heikosti. Sydäntä särkevää oli nähdä vanhan Tseringin epätoivoa, kun ilmotin hänelle, että nyt ei ollut enää mitään toivoa. Puoli tuntia myöhemmin alkoi hengitys heikontua ja hidastua, kello 9 alkoivat kuolinkorinat ja rintakehän lihasten työ, niiden hankkiessa keuhkoille riittävästi ilmaa. Noin joka neljäskymmenes hengenveto oli syvä, sitä seurasi väliaika, ja taas hengähdys sekä huokaus. Jalat kylmenivät, vaikka niiden alla oli kuumia ruukkuja, joita usein vaihdettiin toisiin. Neljänneksen yli yhdeksän muuttui hengitys yhä verkkaisemmaksi, pysähdykset pitemmiksi. Kuolinvavahdus puistatti hänen ruumistansa ja sai hänen hiukan nostamaan hartioitansa. Sitä vavahdusta seurasi vielä toinen.

Muhamettilaiset kuiskailivat Tseringiä poistumaan pääpuolelta, sillä muhamettilaisen täytyi pidellä kuolevan alaleukaa ja sulkea se viimeisen hengenvedon tapahduttua. Mutta sureva veli saatiin vain väkivallalla paikaltansa lähtemään. Kuolevaa vavahdutti kolmas, viimeinen, kuolinkylmyyden tunteen aiheuttama tempaus. Sitä seurasi 20 sekunnin pituinen hiljaisuus. Luulimme hänen jo kuolleen, mutta vielä kerran hengähti hän ja minuutin kuluttua seurasi viimeinen heikko huoahdus, kun Guffaru jo oli sitonut hänen leukansa alle liinan ja peittänyt kasvot valkealla vaatekappaleella. Nyt lepäsi hän liikkumattomana, ja syvästi surren paljastin minä pääni kuoleman kaamean majesteetin edessä.

Miten tyhjältä ja autiolta tuntuikaan minusta kaikki, kun heräsin Muhamed Isan hautajaispäivänä, sunnuntaina 2. p:nä kesäkuuta! Läksin ulos hautaa katsomaan; se oli luoteessa, 300 m päässä leiristä. Muhamettilaiset olivat varhain aamulla lainanneet kylästä oven ja sen päällä pesseet ruumiin sekä käärineet sen Guffarun ruumisliinaan, joka oli ohuesta pellavakankaasta tehty, mutta valkea ja puhdas. Usein olin Muhamed Isan kanssa nauranut vanhuksen omituiselle päähänpistolle ottaa moinen kuolinpuku matkalle. Kuolinliinan päälle oli kääritty harmaja huopapeitto. Vainaja oli pantu telttinsä eteen paareille, jotka oli tehty molempien veneempuoliskojen pohjista, sitomalla ne yhteen ja varustamalta neljällä kantajia varten asetetulla poikkipuulla.

Vaieten palasimme hautajaisista kotiin.

Sen sunnuntain saarnateksteissä esiintyi raamatunlause: "Sinä tyhmä, tänä yönä otetaan sinulta sinun sielusi pois."

Muhamed Isa oli paljon matkustanut, ja hänen maineensa oli Aasiassa tunnettu. Jo kerran ennen oli hän ollut Saka-dsongissa, nimittäin v. 1904, jolloin hän johti Ryderin ja Rawlingin karavaania. Silloin ei hän aavistanut, että palaisi sinne vieläkin ja leiriytymään siellä viimeisen kerran, pitkän vaelluksen tehtyänsä. "The Geographical Journal'in" huhtikuun n:ssa vuodelta 1909 omistaa Rawling hänelle seuraavat muistosanat: "En voi puhua Saka-dsongista, osottamatta kunnioitustani Sven Hedinin siellä kuolleen uskollisen palvelijan muistolle. Muhamed Isan luonne oli parhaimpia mitä minulla on ollut onni tavata. Hän oli luotettava ja väsymätön työssään, eikä ainoakaan aasialainen tuntenut Aasiaa paremmin kuin hän. Hän nimittäin oli ollut Younghusbandin mukana tämän kuuluisalta Kiinan matkalla, hän oli kulkenut Careyn mukana, seurannut Dalgleishia, joka myöhemmin murhattiin, samoin oli hän ollut Dutrenil de Rhinsin matkassa. Hän oli ollut herransa kuoleman avuttomana todistajana, kun tibetiläiset hänet surmasivat. Hän oli minun karavaanini johtajana Gartokin retkellä, saattoi Sven Hediniä hänen viime retkellään ja kuoli kolmikymmenvuotisen uskollisen palveluksensa jälkeen tuossa maailman unohtamassa maassa." Kirjeistä, joita sain myöhemmin O'Connorilta, Younghusbandilta ja Ryderilta, käy ilmi, että hekin valittivat hänen kuolemaansa.

Iltapäivällä kesäk. 3. p:nä kutsutin Tseringin telttiini. Hän oli jo tyyntynyt ja mukaantui kohtaloon. Hänen piti jäädä edelleenkin minun keittäjäkseni ja henkivartijakseni, mutta hänen palkkansa korotettiin 20 rupiiksi kuukaudessa, ja tämä korotus oli laskettava taaksepäin, Lehistä asti. Myös sai hän pitää kellon, jonka olin hänen veljellensä lahjottanut. Guffaru, joukon vanhin, tuli Muhamed Isan jälkeen karavan-bashiksi, sai saman palkankorotuksen kuin Tsering ja oikeuden käyttää Muhamed Isan kimoa satuloinensa. Hänen piti asua vainajan teltissä kahden muun kanssa.

Hyvin tietäen, ettei kuri pysyisi samana kuin se oli ollut Muhamed Isan aikoina, puhuin miehille vakavia sanoja. Terotin heidän mieliinsä, että heidän täytyisi totella Guffarua yhtä sokeasti kuin olivat hänen edeltäjäänsä totelleet; heidän täytyisi edelleenkin olla yksimielisiä ja palvella minua uskollisesti. Jos joku alkaisi torailla ja niskotella, saisi hän oitis palkanjäännöksensä, tulisi pois ajetuksi ja oman onnensa nojaan jätetyksi. Nyt kun ratsastimme vuokrajakeilla, tulisin minä puolta vähemmällä miehistöllä vallan hyvin toimeen. Heidän oma etunsa siis vaati heitä käyttäytymään niin, että voivat toimessaan pysyä. Rabsang ja Namgjal vastasivat toisten nimessä, että he tulevat pysymään yksimielisinä, palvelevat minua uskollisesti ja seuraavat minua, veisipä matka vaikka minne.

Jo 2. p:nä kesäkuuta oli kaksi Saka-dsongin herraa käynyt minua tervehtimässä. Itse kuvernööri oli poissa, matkustellen ympäri aluettansa telttejä lukemassa ja merkitsemässä kaikkien asuttujen laaksojen nimiä — kaikki se tapahtui Kiinan käskystä. Pemba Tsering, joka oli hänen jälkeensä lähin arvossa, oli hyvin kohtelias ja ystävällinen, mutta valitti, ettei hän voinut meille enää ruokavaroja hankkia, hänen kun oli myös huolehdittava niistä matkustajista, joita lakkaamatta kulkee Lhasan ja Gartokin välillä ja joita varten hänen oli aina edeltäpäin varustauduttava. Painostaakseen sanojansa kutsui hän paikalle kaikki seudun viisi "govaa" eli piiri-esimiestä, jotka valitiivat, että köyhä maa ei kyennyt hankkimaan sitä ohra- ja tsamba-määrää, minkä me tarvitsimme. Selitin heille, että viipyisimme vielä muutamia päiviä, odottaen vastausta Lhasasta. Silloinkos nämä nousivat mieltä osottavasti ja julistivat, että minä saisin viipyä siellä niin kauvan kuin halusin, mutta he vain eivät enää minulle ruokavaroja hankkisi.

Samana päivänä pystytettiin valkean ja sinisen kirjava teltti aivan meidän leirimme viereen, mutta vasta kesäk. 4. p:na kävivät sen asukkaat, Tradumin ja Njukun govat, minua tervehtimässä. He olivat kuulleet minun täällä oleskelustani ja halusivat itse tutkia, miten asiat oikeastaan olivat. Njukun gova alotti keskustelun:

"Passissanne mainitaan Saka ja Tradum, mutta ei Njukua. Jos siitä huolimatta Njukuun tulette, sallin minä teidän viipyä siellä yhden yön, mutta en kauvempaa, sillä passissa sanotaan, että teidän on matkustettava suoraan Tradumiin."

"Hyvä ystävä", vastasin minä, "kun minä ensin tulen Teidän seudullenne, tulee meistä niin hyvät ystävät, että te minua vielä pyydätte jäämään sinne koko kuukaudeksi lujittamaan ystävyyttämme. Kun te sitte myöhemmin pistäytte Intiaan minua tervehtimään, tulee teidän käyntinne olemaan minulle sitä miellyttävämpi mitä kauvemmin sitä kestää."

Hän nyökkäsi minulle veitikkamaisesti hymyillen ja piti minua varmaankin koiranleukana, mutta lisäsi, että hänen täytyisi totella devashungin käskyjä.

"Kun kerran olen kirjeenvaihdossa Lhasan mandariinien kanssa ja odotan heidän vastaustansa, niin ei devashungilla ole oikeutta minua estää."

"No hyvä! Silloin on parasta, että jäätte tänne ettekä tule Njukuun tai Tradumiin; siellä on vieläkin niukemmalta muonavaroja saatavana."

Myöhemmin saapui Pemba Tsering uudestaan ja toi toki kaksi säkillistä ohria ja yhden lampaan. Toisten kanssa puhuttuansa oli hän tullut taipuisammaksi ja lupasi koettaa hankkia meille, mitä tarvitsimme. Meillä oli vielä kaksi kehnoa hevosta ja yksi muuli jäljellä Shigatsesta; yhden niistä lupasin hänelle palkkioksi vaivoistansa. Jonkun aikaa mietittyänsä valitsi hän muulin. Molemmat hevoset möimme polkuhinnasta eräälle tuntemattomalle.

Mutta halusinkin minä päästä pois tästä surkeasta Saka-dsongista, johon liittyi murheellisia muistoja. Ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa haihtuvat huolet taivaan tuulien mukana. Joka päivä laskeskelin Robertin kanssa, kuinka kauvan vielä viipyisivät Tashi ja Tundup Sonam. Jos vastaus oli lähetetty niin sanotun lentävän kiinalaisen postin mukana, niin voisi se jo saapua millä hetkellä hyvänsä. Mutta päivät kuluivat eikä palaajia kuulunut. Eräänä päivänä ratsasti joukko hevosmiehiä telttimme ohi, kertoen nähneensä minun lähettini Kung Gushukin puutarhassa Shigatsessa, mutta he eivät tienneet heidän aikomuksistaan sen enempää. "Kärsivällisyyttä", kuiskaili taas länsituuli. Siinä vaikeuksien verkossa, johon olimme sotkeutuneet, kiintyi kaikki toivoni kiinalaisten vastaukseen. Viranomaisille olin ilmottanut olevani valmis heti lähtemään, jos he vain sallisivat minun kulkea pohjoista tietä Njukuun, mutta siitä eivät he vieläkään halunneet kuulla puhuttavankaan, ja niin jäimme me paikoillemme.

Ja pian havaitsin miten lamauttavasti voimakkaan karavaaninjohtajani menettäminen vaikutti väkeeni. Miehet saivat koti-ikävän. He puhuivat oman lieden lämpimästä ja alkoivat aivan sairaalloisesti palmikoida kenkiä lapsilleen ja tuttavilleen. Kiireellä kokoontuivat he iltatulille ja pohtivat niiden ympärillä, miten mukavaa oli elämä Ladakin kylissä. Robert kuvaili miten autio ja kolkko oli Tibet, ja Intia miten lämmin ja ihana. Hän ikävöitsi äitiänsä ja nuorta vaimoansa. Mutta tahtoisinpa tietää, tokko sittenkään kukaan ikävöitsi täältä pois niin hartaasti kuin minä, jolla oli vielä niin paljon tehtäviä suorittamatta. Niin, nyt näin selvästi, etten nykyisellä karavaanillani voinut saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, joihin pyrin. Se oli uupunut ja kulutettu, eikä ihme ollutkaan, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea sen oli täytynyt kestää. Kohtaloni suorastaan ajoi minua takaisin Ladakiin. Matkalla toki täytyi yrittää tehdä mahdollisimman suuria vallotuksia. Mutta entä sitten? Siitä ei ollut minulla mitään tietoa. Mutta sen tiesin, etten koskaan antautuisi ennen kuin olin tehnyt kaikki mihin voimani riittivät vallatakseni ylisen Brahmaputran pohjoispuolisen tuntemattoman maan.

5. p:n aamuna tuli vanha ystäväni, Raga-tasamin gova, kertoi kuulleensa minun olevan vaikeassa asemassa ja tarjoutui puhumaan järkeä Pemba Tseringille. Myöhemmällä tulivat molemmat yhdessä telttiini ja ilmoittivat, että minä saisin matkustaa pohjoista tietä Njukuun. Vaivoistansa sai gova yhden parhaimmista hevosistamme. Omista eläimistämme oli vielä jäljellä kuusi, niistä kolme lehiläistä veteraania, kaksi hevosta ja yksi muuli. Seuraavana iltana tuli Guffaru ensi kerran ohjeita noutamaan ja 7. p:nä kesäkuuta lähdimme aika varhain matkoihimme.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.

Oli kirkas päivä, ei kevät, vaan kesä. Ilmassa surisivat kärpäset, ampiaiset ja paarmat, maassa ryömi kaikenlaista matoa ja itikkaa, kiirehtien nauttimaan lämpimästä vuoden-ajasta, joka on täällä niin lyhyt. Ilma oli kuuma, kello yhden aikana oli 21,2 astetta. Aurinko oli minusta yhtä polttava kuin Intiassa. Sa-tshun laakso laajenee länttä kohtirannoilla istuu villihanhia, sorsia ja haikaroita, ja vuorella, jonka juurella laakson oikealla puolella kuljemme, rääkkyvät naakat. Vehmas ruoho oli jo noussut kesäisen viheriänä ja tuoreena, mutta reheväksi tulee se vasta lämpimien sateiden jälkeen.

Jättäen Ryderin ja Rawlingin kulkeman tien vasemmalle, kuljemme Tshaktak-tsangon rantaan asti ja sitten jokea pitkin pohjoiseen suuntaan. Joessa käy kova virta, joka ei kuitenkaan muodosta vuolteita. Etelästä näkyy se portti, jonka kautta virta juoksee vuoristosta. Leiriydyimme Pasa-gukin kylän luona joen oikealla rannalla. Joki on tällä kohtaa 43 metrin levyinen, korkeintaan 0,78 metrin syvyinen ja kuljettaa vettä 17,8 kuutiometriä sekunnissa. Toukokuun 28. p:nä kuljetti se 18,8 kuutiometriä, mutta Saktshu ja muut syrjäjoet yhtyvät siihen vasta Pasa-gukin alapuolella.

Kiihtyneenä ja raivonsa vallassa tuli Hadshi äkkiä minulle valittamaan, että Guffaru oli häntä lyönyt. Istuin oikeutta ja pidin kuulustelun. Hadshi oli kieltäytynyt hevosia vuorollansa paimentamasta ja sen johdosta oli karavan-bashi häntä löylyttänyt. Päätös kuului, että Hadshi saa Njukussa eronsa.

Kesäk. 10. p:nä käännyimme Tshaktak-tsangposta vasemmalle, saamatta, vahinko kyllä, sen yläjuoksusta selvyyttä. Kesäk. 12 p:nä saavuimme taas tasamille aivan Njukun luona, leiriytyen siinä. Njukun gova, jonka ystävyyden oli Saka-dsongissa voittanut, oli hyvin avulias ja arveli. että minä voisin kernaasti taas tehdä matkan pohjoiseen, kun kerran näytin valtatietä kammoavan. Hän veisi minut etääseen solaan, johon näkyisivät miltei kaikki maailman vuoret, mutta erittäinkin likellä pohjoisessa kohoava Lumbo-gangri! Siellä tapaisimme Bongban asukkaita, jotka ehkä voisivat meille myydä mitä tarvitsimme. Matkalla kuoli kolme pikku koiraamme. Tibetiläiset sanoivat niiden kuolleen täällä hyvin tavalliseen "gakpa"-nimiseen kurkkutautiin. Olimme pesseet niitä lämpimällä vedellä, hoitaneet niin hyvin kuin voimme ja teimme nyt kaiken voitavamme pelastaaksemme viimeisen. Tibetiläisistä oli käsittämätöntä, kuinka koiran tähden voi tuhlata niin paljon työtä.

13. päivä oli joutilas päivä, meidän täytyi nyt odottaa Tundup Sonamia ja Tashia. Semmoisina lepopäivinä ajoin minä aina partani — tuntuu näet hyvältä, kun on puhdas, vaikkapa ei olekaan ketään jota varten sievistyä. Robert ampui kolme villihanhea ja otti kiinni kaksi vielä keltaista poikasta, jotka olivat astelleet hänen telttiänsä ryvettelemään. Veimme ne kristallinkirkkaaseen Men-tshu-jokeen, toivossa että joku hanhi-emo ottaa ne omiksensa.

Seuraavana päivänä, juuri kun olimme matkaan lähdössä, tulivat Hadshi, Islam Ahun ja Gaffar luokseni vaatien erityistä ruokaa ja vapautusta yövartijan tehtävistä. Muutoin eivät he jäisi palvelukseeni. Huusin toiset koolle ja kysyin, tahtoiko joku muukin yhtyä heihin, kun ajan heidät pois. Kukaan ei sitä halunnut. Hadshi, ainoa muhamettilainen, joka oli käynyt Mekassa, vieläpä kaksi kertaa, oli karavaanin ainoa lurjus; hän se oli toisetkin yllyttänyt. Hän selitti pitävänsä maantierosvoja ja kulkureita parempina kuin Guffarua ja muita ladakilaisia. Nämä kolme miestä hävisivät näkyvistämme jatkaessamme matkaamme ylämäkeen luodetta kohti, Men-tshun laakson läpi.

Leirissä n:o 177 oli minulla suuri vastaanottopäivä sillä muutamat Bongban-puoleiset päälliköt olivat minua tervehtimässä. Läsnä oli myös vanha ystävämme, Tradumin gova. He päättivät sallia minun tehdä lyhyen mutkan pohjoiseen, mutta ehdolla että palaan samana päivänä. 16. päivänä nousimme sen johdosta uusilla vuokrahevosilla ratsastaen Kilung'la'lle, josta on hyvin selvä ja opettava näköala. Edessämme oli synkkä Lumbo-gangrin vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkunlaiseksi Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren Kanq-rinpotshen esipihaksi tai portiksi. Lumbo-gangrin takana on Rukjok-tsangpon laakso ja joki, joka laskee Tshaktak-tsangpoon.

Jo täällä selvisi minulle, ettei nuo Ryderin ja Woodin mittaamat kukkulat voineet enää olla valtamerien vedenjakajalla. Mutta kukaan ei tiennyt minkälaista oli niiden pohjoispuolinen maa. Bongbalaiset olivat saaneet käskyn ehkäistä matkamme, jos yrittäisimme pohjoiseen tunkeutumaan. En rukouksilla enkä uhkauksilla onnistunut pääsemään Kilung-lan näköaloja etemmäksi. Mitä kauvemmaksi länteen ratsastimme, sitä suurempi valkea pilkku jäi kartalla taakseni. Se oli minulle hirvittävän katkera tunne. Vieläkin toivoin Lhasasta tulevan kiinalaisen postin tuovan minulle avun.

17. p:n aamuna olivat kaikki vuoret lumen peitossa; mutta päivä oli lämmin ja kaunis, kun nousimme Sertshung-la'ta kohti ja näimme etelästä Himalajan pohjoisimman harjan sekä Brahmaputran leveän laakson. Alaspäin johtavassa solalaaksossa on runsaasti risukoita ja lentohietaa, joka on muodostanut jopa 6 metrin korkuisia hietaharjanteita.

Mieltäkiinnittävän ja tulosrikkaan matkan jälkeen leiriydyimme Dambak-rongin laaksoristeykseen. Mutta päivä ei ollut vielä lopussa. Kuulimme että Naser Shahin poika oli eilen Ladakin matkallaan saapunut Tradumiin, muassaan 22 muulia. Heti toimitin pikalähetin viemään hänelle pyynnön, että odottaisi minua ja antaisi tietoja Tundup Sonamista ja Tashista. Tradumin gova itse ratsasti kotiinsa valmistamaan kaikkea tuloamme varten. Kului joku aika. Silloin kuulimme kulkusten kilinää. Eräs ratsastaja ajoi kovaa ravia Shertshung-laaksosta. Hän oli nähtävästi seurannut jälkiämme, karautti suoraan teltilleni ja ojensi minulle kirjeen, jonka suuressa sinetissä olivat sanat: "Imperial Chinese Mission, Tibet" ja sama kiinalaisilla merkeillä kirjotettuna.

Nyt saisi kohtaloni ratkaisunsa. Ladakilaiset tungeskelivat telttini ympärillä. Huomasin kuinka hartaasti he toivoivat, että meidät pakotettaisiin suorinta tietä palaamaan Ladakiin. Heitä ei voinut elähdyttää sama aatteellinen harrastus kuin minua. Mitä suurimmassa jännityksessä ollen avasin kirjeen. Se oli virheetöntä englanninkieltä, hänen ylhäisyytensä Tshangin (tang darinin) ensimäisen kirjurin Ho Tsao Hsingin kirjottama, ja sisälsi päättävin vaikka kohteliain sanoin sepitetyn kiellon tunkeutua luodetta kohti unelmieni maahan. Nyt sai devashung uudet menettelyohjeet ja vartioimisemme tulisi aina vain ankarammaksi. Nyt suljettaisiin minulta etelästäkin avautuvat portit, jotka vievät kiellettyyn maahan. Tang darin oli yhtä taipumaton kuin Intian valtiosihteeri Morley. Mutta hänkin vain kannusti kunnianhimoani ja siitä olen minä hänelle kiitollisuuden velassa. Toistaiseksi otettiin takavarikkoon passini, jonka piti kulkea edellämme koko matkan, govalta govalle.

Mutta tämä tärkeä päivä ei vieläkään ollut lopussa. Auringon laskiessa tulivat hävinneet pikalähettimme Tundup Sonam ja Tashi äkkiä, tomuisina, risaisina, mytty seljässä.

"Hyvin tehty ja tervetuloa, kymmenen rupiita mieheen ja uuden puvun saatte palkkioksi! Mitä uutisia tuotte?"

Ei mitään kirjettä! Ainoastaan Ma'n todistus, että hän oli lähettänyt postini Lhasaan ja Gulam Kaderin kirjeen Muhamed Isalle. Yhdessätoista päivässä olivat he ennättäneet Shigatseen, jossa olivat kolme päivää levänneet, ja Tashi-lunposta olivat he menneet suoraan länttä kohti. Ensimäisenä päivänä olivat he kulkeneet nopeasti ja kauvan, ja nousseet auringonlaskun aikana Ta-laa kohti, kun heidän päällensä hyökkäsi yhdeksän maantierosvoa kaataen heidät allensa. Kahdella oli pyssyt, toisilla miekat aseina. Molemmat pyssyt oli tähdätty heidän päähänsä, seitsemän miekkaa vetäistiin huotrastansa ja eräs miehistä oli sanonut:

"Jos henkenne on kallis, niin tänne kaikki mitä teillä on arvokasta!"

Tyrmistyneinä olivat molemmat ladakilaiset rukoilleet ottamaan heiltä kaikki mitä tahtoivat, kunhan vain säästäisivät hengen. Rosvot olivat nyt avanneet ja perinpohjin penkoneet ryöstettävien mytyt ja ryöstäneet heiltä 18 rupiita, keittoastiat ja yksinpä pienet gaositkin jumalankuvinensa, jättäen heille ainoastaan vaatteet ylle. Aivan sattumalta oli rosvoilta jäänyt huomaamatta 30 tengaa, jotka Tundup Sonam oli kätkenyt vyönsä selkäpuolelle. Ryöstö oli toimitettu tuossa tuokiossa, jonka jälkeen rosvot hävisivät vuoristoon. Molemmat voitetut sankarimme olivat itkien viipyneet tappelutantereella pimeään asti, lähteneet sitte vaeltamaan, alussa hitaasti, lakkaamatta ympärillensä vilkuen ja luullen jokaista varjoa ryöväriksi. Sittemmin olivat he kiirehtäneet kulkuansa ja lopulta miltei juosseet. Loppuun uupuneina he olivat vihdoin ryömineet tien varrella olevan kahden kivilohkareen väliin ja tavanneet seuraavana aamuna kolme mustaa telttiä, joissa heille oli annettu syödä ja kerrottu, että kaksi päivää sitten oli samalla Ta-la'lla eräs lama ryöstetty putipuhtaaksi. Mutta nyt he olivat pelastetut, ja liikuttavaa oli nähdä miten iloiset he olivat päästyänsä taas luoksemme. He olivat nähneet Muhamed Isan haudan, josta puhuminen sai taas Tseringin surulliseksi.

Kesäk. 18. p:nä kuljimme aukeata maata myöten Tradumiin. Matkustimme laakson pohjoisempaa puolta pitkin kulkevaa tietä, tasamin jäädessä etelään. Maaperä oli hiekkaista, pienet, äkäiset paarmat lentävät suristen hevosten sieramiin, tehden elukat raivoisiksi. Ne kulkevat nyt villiaasin tavoin: turpa maassa, jotta olisi suojassa paarmoilta. Oikealla on Tuto-pukpan vuori, jonne Tradumista kuljetetaan ruumiit jakeilla, paloteltaviksi siellä. Ratsastamme syvänteiden välitse, missä oleksii joukottain villihanhia siroine, munaruskeankeltaisine poikinensa. Tänne näkyy Tradumin kylä temppeleinensä, tshorteninensa ja kukkuloinensa. Etelässä kohoaa jyrkkä, lumikruunuinen Himalajan seinämä jyrkkänä ja suuremmoisena. Kaakossa luikertelee tasam kuin heleä nauha; tiemme yhtyy siihen; se on 12 metrin levyinen ja kulkee ruohoisten hiekkapenkerien välissä. Se on Tibetin "Great trunk road".

Tuskin olimme leiriytyneet, kun erotettu Hadshi ja hänen kaksi seuraajaansa saapuivat luoksemme ja tervehtivät meitä "salaam'illa". Mutta minä olin suutuksissani ja ajoin heidät heti pois. Myöhemmin kuulin, että he olivat itkeneet; kaduin nyt, että olin ollut epäystävällinen. Nyt se oli kumminkin myöhäistä. Iltavarjojen laskeutuessa oli heidän nähty raskain askelin arolle loittonevan.

Täällä kuoli neljäskin koiranpenikkamme, jonka olin toivonut voivani säilyttää muistona Shigatsesta. Emäkoira oli nyt taas yksin matollansa ja telttien edessä makailivat molemmat ngangtse-tsolaiset mustat koirat.

Tradumin gova oli miellyttävä, hauska vekkuli ja halveksi devashungia mitä syvimmin. Hän ei päästänyt minua Tsa-tshu-laaksoon, mutta salli minun poiketa Kore-lan solaan, joka on kahden päivämatkan päässä lounaassa ja kuuluu Himalajan harjanteeseen, joka on Brahmaputran ja Ganges-virran vedenjakajana. Vieläpä antoi meidän vuokrata kuusi hevosta ja luovutti minulle kaksi opasta matkalle, jolle lähdin kesäkuun 20. p:n aamuna.

Määränämme oli leiriytyä ensi yöksi Tsa-tshu-tsangpon ja Brahmaputran risteykseen. Ratsastin ruohonummen ja hiekkapenkerien yli yhden saattajan seuraamana. Edessämme näkyi kolme kulkijaa, nyytit selässä ja sauvat kädessä. Kun olimme heidät saavuttaneet, pysähtyivät he seisomaan ja tulivat sitte painamaan otsansa jalkoihini. Nämä kulkijat olivat Hadshi ja ne kaksi muuta. Sisällisesti olin iloinen, kun sain taas tilaisuuden ottaa heidät uudelleen armoihini. Heidän täytyi täst'edes kulkea jakien mukana.

Leiri oli jo laitettu oikealle jokirannalle, kukkulan juurelle (4,565 metriä), jonka laella ovat vanhan Liktse-luostarin rauniot. Täältä johtaa tärkeä kauppatie joen yli, ja rantojen välistä liikettä välittää lautta. Tsa-tshu-joki oli nyt 32,5 metrin levyinen ja tuskin metrin syvyinen. Brahmaputra oli 110 metrin levyinen, 1,75 metriä syvä ja teki paljoa mahtavamman vaikutuksen kuin alempana.

Ensi kerran jäi nyt vähin lämpömäärä yön aikana yläpuolelle nollan, ollen +3,2 astetta. Aamu oli eilisen myrskyn jälkeen ihana, taivas puoleksi hauskojen kesäisten pilvien peittämä. Ei tuulenhenkikään liikahtanut ja virrankalvo oli kirkas kuin kuvastin, jolla väreet hieman karehtivat. Lautta välitti jo tavara- ja matkustajaliikettänsä. Jokaisesta ylikulusta sai lauttamies yhden tengan; kahdesti tunnissa kulki hän lauttoinensa joen yli. Jakimme ja hevosemme, jotka olivat yöllä syöneet ruohoa vasemman rannan nummella, vietiin uittaen joen yli.

Laaksossa, jonka nousu johtaa Ngurkung-la'lle, leiriytyi eräs valtaava Nepaliin menevä suolakaravaani. Sen kaksitoista kuljettajaa oli laittanut itselleen suolasäkeistä käytännöllisen suojamuurin tuulta vastaan. Saavuimme nyt jokseenkin leveään laaksoon, joka kohoaa suoraan siihen solaan, jonka kynnys näkyy etelästä. Ratsastimme tuntikauden ylämäkeen, vaikka nousu ei ollutkaan huomattava; tuuli oli aivan vastainen. Oikealla puolellamme oli nyt osa sitä Himalaja-jonoa, joka muodostaa vedenjakajan, ja jonka olimme jo Tradumista nähneet. Sitä peitti omituinen teräväreunainen pilvi, muistuttaen valkeata torpedoa, jonka pohjoisesta kärjestä tuon tuostakin pienet pilvenhaituvat irtautuivat ja haihtuivat höyryksi. Sivulaaksossa, joka on lähellä tavattoman lakeata solakynnystä, leiriydyimme muutamien mustien telttien luona.

Oli 22. p. kesäkuuta. Yritin Kore-lan siltamasolasta varkain heittää silmäyksen Nepalin maahan ja siepata valkoisten pilvien välistä vilahduksen Dhaulagirin 8,130 metrin korkuisesta huipusta. Mutta aamu oli sumea, raskaat pilvet levittäytyivät pään yli kuten patjat, ja ympäröivistä vuorista ei näkynyt mitään. "Odotamme, kunnes ilma selkenee", oli ainoa ohje, jonka voin antaa. Mutta juuri silloin tuli eräs maitotyttö eräästä kaksikymmentelttisestä leiristä, joka oli meidän lähellämme. Sen väki oli Nepalin alamaisia, mutta piti leiriänsä solan tibetiläisellä puolella. Tyttö kertoi, että olimme ainoastaan lyhyen päivämatkan päässä ensimäisistä vakinaisista kylistä ja kasvitarhoista, ja että täältä pääsi kahdessa päivässä Lo-Gapun kesä-pääkaupunkiin.

Nyt oli päätös valmis. "Me voimme aivan yhtä hyvin laskeutua solan eteläpuolta, kuin odottaa täällä ylhäällä tuulessa." Sanottu ja tehty! Teltit pannaan kokoon, sälytetään juhtien selkään ja me ratsastamme laakson itäpuolta hitaasti Kore-la'lle, joka Tibetin puolella ei solalta näytäkään, sillä sen paikoin ruohoa kasvava, paikoin hedelmättömästä porokosta muodostunut alue näyttää aivan tasaiselta. Laakson länsipuolisista lumipeitteisistä vuorista näkyy ainoastaan synkkä vuorenjuuri. Pilvikerros on painunut lähes maahan asti — ja siksi tuntuu kuin olisi lyödä päänsä lakeen.

Turhaan tähystelemme vedenjakajaa. Sen löydämme vasta sitte kun ovat käsissä uitit, pienet purot, jotka yhtyvät ennen kuin vtrtaavat etelään. Sytytämme nuotion ja minä piirustan ja teen mittauksia. Näköala on hämmästyttävä, ainakin semmoinen reliefi, jollaista emme olleet pitkiin aikoihin nähneet. Tosin ovat eteläiset lumivuoret, jotka vielä eilen pilviä puhkoivat, nyt peitossa, mutta laaksomme laskeutuvat jyrkästi alas ja yhtyvät suurempaan laaksoon, jonka syvyydessä vainiot ja ruohokot leimauttelevat helakkaa kevätvihreyttään ikuisesti harmaaseen, keltaiseen ja punaiseen vuorimaisemaan. Alhaalla paistaa päivä ja takanamme on taivas Brahmaputran laakson kohdalla kirkas; ainoastaan täällä solassa ja kaikkien lumipeitteisten vuorten ympärillä leijailevat läpinäkymättömät pilvet. Meidän länsipuolellamme kohoavista vuorijonoista lähtee lukemattomia laaksoja, joiden välisten vuorten selät ovat miltei aivan tasaiset tai viettävät loivasti kaakkoista kohti; laaksot taas ovat vuoriin syvälle uurtuneet ja niiden risteyksissä ovat vuorien päät poikittain leikatut. Kenties kohoaa tästä vuori-ulapasta muutamia läheisiä Himalajan huippuja kuten saaret meressä — siellä täällä näyttävät auringon valaisemien lumikenttien heijasteet yrittävän tunkeutua pilvivaipan läpi.

Seisomme Tibetin ja Nepalin rajalla. Takanamme pohjoisessa, Tsangpon etelärannalla, on lakea tasainen maa. Olemme nousseet joelta vain 96 metriä Kore-lalle, joka on 4,661 metriä korkealla. Ja solasta on päätä huimaava jyrkänne Gangesin syrjäjokeen Kali Gandakiin. Jos kaivettaisiin kanava Kore-lan läpi, voitaisiin ylinen Brahmaputra muuttaa Ganges-virran syrjäjoeksi. Pohjois-Intia tarvitsee kasteluvettä, mutta kenties olisi hyöty pieni, koska Brahmaputra pienenisi Assamissa saman määrän, minkä Ganges suurenisi. Tibet siitä menettäisi, ja joukko Kali Gandakin rantakyliä joutuisi virran vietäväksi. Myös avautuisi pohjoisesta uusi hyökkäystie Intiaan — ehkä on siis kaikille osille parasta jättää joet ennallensa! Nämä tässä ihmistaidolla suoritettaviksi osotetut muutokset tapahtuvat kyllä aikanaan itsestäänkin, sillä Kali Gandakin tuntosarvet syöpyvät pohjoista kohti vuoristoon paljoa nopeammin kuin Tsangpon syövytys laaksossaan edistyy. Kerran aikojen kuluessa, kenties sadantuhannen vuoden kuluttua tapaavat Gangesin vesistön pohjoisimmat tuntosarvet Tsangpon rannan ja silloin alkaa haarautuminen, joka aikojen kuluessa saa aikaan täydellisen muutoksen kahden jokialueen molemminpuolisissa suhteissa ja niiden pinta-alassa.

Nyt olemme Nepalissa ja kapuamme jalkaisin alas rinteitä. Tien korjaamiseen ei ole täällä paljon työtä tuhlattu. Sattumalta on joku tiellä ollut graniittilohkare syrjään vieritetty ja siten saatu syntymään aukkoinen rintamuuri; muutoin saa karavaaniliike tehdä enimmät korjaukset, tallaamalla tietä tasaiseksi. Saa miellyttävän, kepeän tunteen, kun laskeutuu etelän yhä tiheneviin ilmakerroksiin. Vehmaus lisääntyy, erilajiset kukat komeilevat ruohokossa. Ajattelemme niin vähän kuin mahdollista sitä, että meidän täytyy kaikkien näiden mäkien päälle taas uudestaan punnertaa; alas, alas rientäkäämme vain, vaikkapa vaan 24 tunniksi kesäistä elämää viettämään ja unohtamaan jylhä Tibet. Tunti sitten puhalsi solassa jääkylmä tuuli, mutta nyt huomaamme lauhkeita hengähdyksiä, jotka hyväillen huokuvat ylängöiden yli. Robert hengittää lenseätä ilmaa täysin vedoin ja on kuulevinansa Intiasta tulevan tervetulon toivotusten hyminän. Tsering ja Rabsang tulevat vilkkaiksi ja tyytyväisiksi, ja omassa mielessäni pyörii ajatus, että muka menen tervehtimään etelämaan kuningasta.

Laskeutuma loivenee ja me saavumme laakson avartumaan, jossa yhtyy kolme laaksoa: Kungtshu-kong, jota myöten tulimme, keskellä, Pama idässä ja Damm lännessä. Ainoastaan Dammin laaksosta virtaa pieni vuolteita muodostava puro. Jatkamme kulkuamme yhtymälaakson oikeata puolta pitkin, johon liittyy iso Jamtshuk-pu niminen laakso, jonka purosta menee kastelukanava syvällä alhaalla oleviin kyliin ja pelloille. Jamtshukin kylässä näemme ensimäiset talot ja puut! Laakson vasemmalla puolella on iso luostari pitkine mani-kekorivinensä ja puistokujinensa. Yhä tiheämmässä tapaa vainioita, pensastoja ja nurmikkoja. Sitten alkaa laakson pohjoispuolella jono kyliä. Laakso on tuskin puolen kilometrin levyinen.

Vasemman sivulaakson, Gurkang-pu'n, alapuolella muodostavat mukulakivilavat luotisuoria seiniä, joissa on lukuisia onkaloita ja luolia; nähtävästi käytetään niitä asuntoina, sillä ne ovat yhdistetyt niiden edessä oleviin taloihin ja muureihin. Vielä alempana on puutarhojen ympäröimä Nebukin kylä. Rakennustyyli on tavallinen tibetiläinen: valkean ja punaisen kirjavat muurit, tasaiset katot ja koristuksina viiririukuja. Kasvullisuus muuttuu rikkaammaksi, pellot suuremmiksi. Usein sivuutamme tornien ja muurien raunioita, kenties muistoja niiltä ajoilta, jolloin Nepal ja Tibet kamppailivat keskenänsä. Nyt on tällä tiheään asutulla ja hyvin viljellyllä laaksolla rauhallinen leima, eikä ainoakaan rajavahti ole matkaamme estämässä.

Pitkin tietä on tavallisia mani-kekoja, ja eräässä kohden iso tshorten eli "stupa" muistuttaa intialaista rakennustyyliä. Kolmen toistensa vieressä olevan kylän alapuolella kapenee laakso hieman. — Leiriydyimme erään yksinäisen talon läheisyyteen, aaltoilevien viljapeltojen keskellä olevaan ihanaan puistoon, jossa kasvoi komeita viheriöitä puita. Eräs vaimo selitti meille, että tämä paikka — hän nimitti sitä Nama-shu'ksi — on Lo Gapun, ja että ilman hänen lupaansa ei kukaan saa puistossa oleskella. Mutta me asetuimme vain kodikkaasti, hengitimme ihastuneina leppoista, tiheätä ilmaa ja kuuntelimme tuulen huminaa puiden latvoissa.

Pian tuli luoksemme kaksi miestä, jotka olivat Lo Gapun palveluksessa, vaatien meistä tietoja. Sanoivat meidän olevan Tson maakunnassa ja ilmottivat joen nimen olevan Tso-harki-tsangpo. Erään leirimme alapuolella olevan kylän nimen piti olla Njanjo. Sieltä oli ainoastaan kaksi vuorihaarannetta noustavana, tullakseen Mentangiin, Lo Gapun hallituspaikkaan. Sanottu Lo Gapu on rajapäällikkö, joka ei ole Nepalin maharadshalle verovelvollinen, mutta hänen täytyy sen sijaan käydä joka viides vuosi hänen ylhäisyyttänsä tervehtimässä. Hänellä on 500 alamaista. Vielä kolmen päivämatkan päässä siitä etelään kuului väestö olevan lamaistista ja puhuvan tibetiläistä murretta, johon on kumminkin sekottunut intialaisia ja persialaisia sanoja.

Kaikki haluamansa selitykset saatuansa ratsastivat miehet alas antamaan rajapäällikölle kertomuksensa. Sillä aikaa neuvottelimme asiasta. Luonani oli ainoastaan Robert, Rabsang ja Tsering, ja kassassani oli rahaa vain 24 rupiita! Mutta ajatuksessa matkustaa muutamia päiviä etelään päin Himalajan syvien rotkoiksi haarautuneiden laaksojen läpi oli suuri kiusaus. Täällä Nama-shun leirissä olimme 3,806 metrin korkeudessa ja siis 855 metriä Kore-la'ta alempana. Jokainen etelään tehty päivämatka veisi meitä yhä tiheämpään ilmaan, emmekä nytkään enää olleet varjoisista havumetsistä kaukana. Mutta olisiko kauvemmaksi Nepaliin tunkeutuminen viisasta? Ajattelin pääni ympäri ja punnitsin asiata puoleen, jos toiseenkin. Kahta päivää kauvempaa eivät rahavarani riittäisi. Hevosemme olivat Tradumin govan, ja olimme sopineet hänen kanssansa, että Kore-la'sta ainoastaan katselisimme Nepalia; nyt olimme jo menneet rajan yli ja laskeutuneet maahan, jossa tunsimme olevamme paljoa epävarmemmassa asemassa kuut Tibetissä ollessamme. Aivan aavistamattani voisin joutua hiirenloukkuun. Lo Gapu voi meidät pidättää ja pyytää menettelyohjeita Katmandusta. Suurin vaara oli kuitenkin se, että tibetiläiset voivat katkaista meiltä paluutien sulkemalla rajansa, selittäen että kun kerran olemme heidän maastansa poistuneet, niin emme saisi sinne enää palata. Silloin olisimme erotetut pääkaravaanista ja tähänastiset tulokseni joutuisivat vaaraan. Päätin sen vuoksi kääntyä niin varhain huomenisaamuna takaisin, ettei Lo Gapun väki ennättäisi tulla meitä pidättämään.

Kesäk. 23. p:nä nousimme taas hevosten selkään. Lo Gapusta emme olleet sanaakaan kuulleet. Meidän luotamme lähtiessänsä olivat lähetit vakuutettuja siitä, että me jatkaisimme matkaamme alemma laaksoon, ja pikku hallitsija kai odotti nyt tuloamme. Jouti odottaa! Nousimme hitaasti ratsastaen taas Kore-la'ta kohti, poikkesimme entiseltä tieltämme vasemmalle ja leiriydyimme Kung-mugaan.

Olin juuri piirustamassa, kun ratsastaja tuli nelistäen, kädessä viheriä merkkilippu, siis kiinalainen ja tibetiläinen sanantuonti. Olin varma siitä, että asia koski ankaria, minuun tähdättyjä toimenpiteitä, mutta se olikin Lhasasta kaikille asemille aina Gartokiin asti annettu ukaasi: kaikkialla piti hankkia hevosia ja kuormajuhtia kahdelle kiinalaiselle, jotka olivat saaneet toimekseen minun etsimiseni, "puhuakseen" minun kanssani ja tuodakseen minulle kirjeen hänen ylhäisyydeltänsä lien darinilta. He voivat saapua millä hetkellä hyvänsä.

Kesäpäivä oli niin synkkä kuin vain olla voi. Koko maa oli läpinäkymättömän sumun verhossa, läheisimmät teltitkään eivät näkyneet. Vuoria ei erottanut sittekään kun sumu oli jo hieman hälvennyt. Ratsastimme erinomaista tietä luoteeseen, ihmetellen mani-kekojen lukuisuutta ja niiden violettiin ja tummanviheriään liuskakiveen hakatuita korkokirjotuksia; muutamissa rukouskivissä oli 3-4 sentimetrin korkuisia kirjotusmerkkejä, kun taas suurimmat ovat 20 sentimetrin korkuisia, niin että kullekin liuskalle mahtuu ainoastaan yksi merkki. Eräässä paikassa on rivissä kuusi liuskaa, muodostaakseen rukouslauseen: "Om ma-ni pad-me hum". Muutamien uhrikivien kirjotusmerkit olivat punaisia, pyöreistä graniittipaloista valkealle pohjalle hakattuja. Isoin mani oli 80 metrin pituinen.

Sivuutimme isoja telttileirejä ja suuria karjalaumoja; villiaasit kävivät laitumella yhdessä kesyjen jakien kanssa. Kaikki vastaantulijat pysähtyivät ja tervehtivät meitä. Tradumin gova tuli meitä vastaan; hän joutui onnettoman näköiseksi ja vaivasi päätänsä pohtimalla, suuttuisiko Lo Gapu ehkä meidän Nepalissa käynnistämme. Tasang-lan matalan kynnyksen ylitse saavuimme onnellisesti pienen Tsatot-karpon lähellä olevaan Bonboon, missä Guffaru pääjoukon kanssa odotti meitä.

25. p:nä teimme hyvin lyhyen matkan Tshikumiin, jonne asti Tsatot-karpo näkyi. Muonavaroja oli meillä ainoastaan päiväksi, mutta Tradumin gova tarjoutui toimittamaan lisää, jos vain vuokrattavista hevosista hyvästi maksaisimme. Tulossa olevista kiinalaisista ei hän ollut vähääkään huolissaan; jos ne moittisivat häntä siitä, että oli laskenut minut Tsangpon etelärannalle, niin vastaisi hän, että muonavarojen saanti oli helpompi siellä kuin pohjoisrannalla. Hän oli aikoinaan ollut lamana Tashi-gembessä, mutta oli rakastunut erääseen naiseen. Salatakseen asian oli hän lähtenyt toivioretkelle Kang-rinpotshelle, mutta oli kumminkin tullut ilmi ja hänet kiellettiin palaamasta. Vähitellen oli hän sitten ylennyt virka-uralla, ja oli nyt Tradumin piiri-esimies ja yhtä suuri veijari maallisella alalla kuin oli ollut hengelliselläkin. Minulle hän toki teki erinomaisia palveluksia.

Kesäk. 28. p:n aamuna ratsastimme Namlagumpaan ylös kallion-ulkonemalIe, josta näköala on yhtä laaja kuin opettavakin. Halkeilleen savitasangon ylitse, joka on tulvaveden aikana veden alla, saavuimme Tsangpon rannalla olevaan leiriin; joki muistuttaa järveä. Ryderin tarkka ja oikea kartta osottaa, että joki on semmoisena syysmyöhälläkin. Leveys oli tällä kohtaa 890 metriä, mutta suurin syvyys ainoastaan 0,74 metriä. Sen yli voi siis esteettömästi ratsastaa ja jaki-karavaanit astelevat rauhallisesti veden halki — miten toisin onkaan alempana idässä, missä jyrkkien vuorien väliin puristunut joki on syvä ja vuolas. Mutta loppukesällä on tällä paikalla mahdoton kahlaten yli mennä, ei liioin uskalla veneettäkään petollisten, liikkuvien hiekkavallien vuoksi.

Seuraavana päivänä kuljetettiin arimmat matkatavarat yli veneellä, kaikki muut jakeilla, jotka polskuttelivat sameassa likaisenharmaassa vedessä kömpelöinä ja mustina. Pohjoisrannalla ratsastimme harvinaisen maiseman yli. Siellä oli aina 8 metrin korkuisten hiekkaharjujen muodostamassa sokkelossa jokihaaroista syntyneitä nevoja ja järviä. Kiertelemme sinne tänne, koettaen kaartaa hiekkapenkereitä ja syvempiä lahtia, mutta joudumme usein ratsastamaan epämieluisten, vajottavien notkojen poikki. Muutamissa tuntuu heikko virta, toisissa on seisova vesi. Paikotellen kohoaa vedestä hiekkasaaria, joista toiset ovat kasvittomia, toisilla rehottaa heinää ja pensaskasveja. Se on kerrassaan repeloittua, mutta hauskaa ja vaihtelurikasta maisemaa. Meitä vainoavat oikeat hyttyspilvet. Muutamat miehet kulkevat edellä luotseina. Usein joutuvat he liian syvään veteen ja ovat pakotetut nopeasti kääntymään. Tulvavesi huuhtelee suurimman osan juoksuhiekkaa mukaansa, hyljäten sen taas alempana Brahmaputran rannoilla. Mutta joen laskettua kokoontuu taas uutta hietaa, ja uusia hiekkasärkkiä muodostuu. Niin muodoin tämä on lentohiekan levähdyspaikka sen matkalla itää kohti. Leiriydymme viimeisen rantajärven partaalle, kuunnellen kalojen pulahtelua. Koko maa muistuttaa Itä-Turkestanin suoseutua Lopia ja sen ikuista veden ja lentohiekan välistä taistelua. Seudun nimi on Dongbo. Siellä odottivat minua Tuksumin gova ja toiset päälliköt. Edellinen oli saanut tiedon, että kiinalaiset, joiden tulosta jo olimme kuulleet, olivat lähteneet Saka-dsongista ja nyt matkalla tänne. Hän luuli niiden vielä ennen iltaa saapuvan.

Kesäkuun 30. p:nä kuljimme suuren osan päivämatkaamme tasamilla, jota myöten jo Nain Sing ja englantilainen retkikunta olivat kulkeneet. En nimittäin uskaltanut kiertää passiini merkittyä Tuksumia. Sen kaikki asukkaat tulivat kylän ulkopuolelle meitä vastaan. Sovittiin govan kanssa, että Guffaru menisi pääjoukkoinensa Sham-sangiin ja minä pujahtaisin parin seuralaisen kanssa joen eteläpuoliselle, kielletylle tielle.

Heinäk. 2. p:nä sanoimme siis Guffarulle ja hänen joukolleen jäähyväiset, ratsastimme tasangon yli luoteeseen ja leiriydyimme (191. leiri) Tsangpon vasemmalle rannalle. Joen virtamäärä on tällä paikalla 56 kuutiometriä. Aamulla vietiin tavarat joen toiselle puolen. Kuljimme vielä kahden jokihaaran yli, niin että koko Brahmaputran vesimäärä nousi 92 kuutiometriin. Niillä luvuilla, jotka saadaan mittaamalla jokea likellä sen lähteitä, varsinkin juuri lumensulamisen alkaessa, on kuitenkin ainoastaan tois-arvoinen merkitys.

Tila ei salli ryhtyä selittämään Brahmaputran eteläpuolisten seutujen maantiedettä. Mainittakoon kuitenkin, että seuraavana päivänä oli meidän ja pääjoen välillä matalia vuoria ja että me vasta heinäkuun 6. p:nä taas leiriydyimme Tshärokin luona sen rannalle. Olimme kulkeneet useiden syrjäjokien yli. Pääjoen vesimäärä oli vielä 44 kuutiometriä.

Lyhyellä päivämatkalla saavutimme taas Guffarun joukon Shamsangissa (4,697 metriä) suuren valtamaantien varrella, johon oli pystytetty 21 telttiä. Seudun päälliköt olivat erittäin avuliaita. Heillä ei ollut mitään muistuttamista minun suunnittelemaani Kudi-gangrille nousemista vastaan. Sanotun vuoren huiput näkyivät luoteesta ja siellä piti Brahmaputran lähteitten olla. He varustivat meidät muonavaroilla kahdeksitoista päiväksi; pitkään aikaan eivät olleet kätemme niin vapaat olleet. Täällä ei tiedetty vielä mitään Lhasasta lähetetyistä kiinalaisista tai tibetiläisistä takaa-ajajista.

Kahdeskymmenesviides luku.

Brahmaputran lähteillä. — Ero.

Olimme jo päässeet kauvas länteen. Askel askeleelta oli olosuhteiden voima pakottanut minut jättämään tutkimatta yhä ja yhäti suurempia pohjoisia alueita. Se harmitti minua, koetin sentään pakko-asemassani parastani. Shamsangin, Ryderin Lahtsangin, luona olimme sillä paikalla, missä Brahmaputran eri puolilta tulevat varsinaiset lähdejoet yhtyvät. Olin jo kauvan sitten päättänyt tunkeutua aivan tuntemattomalle lähteelle asti, jos eivät tibetiläiset asettaisi voittamattomia esteitä eteeni.

Rikastietoinen, terävänäköinen eversti Montgomerie oli v. 1865 lähettänyt Nain Singin ylistä Brahmaputran laaksoa nousemaan. Tämä lähti Shamsangista, missä nyt olimme, kulki Marium-la'n yli ja sanoo kertomuksessaan, että joen lähteet ovat varmasti etelästä näkyvässä vuorijonossa, että se saa vetensä tuon vuoriston jäätiköistä. Hän ei kumminkaan lähtenyt näitä varsinaisia lähteitä etsimään, vaan jatkoi matkaansa läntiseen suuntaan.

Vuotta myöhemmin, v. 1866, teki Thomas Webber etelästä käsin tutkimusmatkan tibetiläiselle alueelle. Hänen karttaluonnoksestaan näyttää siltä, kuin olisi hän kulkenut Tsangpon muutamien lähdejokien yli, mutta seudusta, josta ne saavat alkunsa, ei ole muita tietoja kuin: "Snowy ranges unexplored". Ja kun hän sitte tekstissä sanoo: "Täällä olivat suuren, Gurlan jäätiköistä alkavan Brahmaputran lähteet," tulee sekavuus aivan korjaamattomaksi, sillä joen lähteet ovat 100 kilometrin päässä Gurlasta, vuoresta, jonka yhteydessä ei Brahmaputra ole millään tavalla.

Valtiollinen Gartokiin vuonna 1904 lähetetty Rawlingin johtama retkikunta, jonka päätuloksena on Ryderin ja hänen apulaistensa oivallinen ylisen Brahmaputran kartta, kulki Shamsangista Marium-la'n yli ja Guntshu-tson pohjoispuolta pitkin Manasarovarille. Minulle oli siis hyvin tärkeätä voida matkustaa heidän tiensä eteläpuolitse, sellaisen maan kautta, missä he eivät olleet käyneet. He matkustivat Nain Singin kulkemaa tietä, joen lähteiden pohjoispuolitse, noin 40 engl. penikulman päässä niistä. Ryderin kertomuksesta voi saada sen käsityksen, kuin pitäisi hän Marium-la'ta Brahmaputran lähteenä. Mutta eräässä häneltä sittemmin saamassani kirjeessä ilmottaa hän, että asian laita ei ole niin, vaan on hän aina sanonut, että varsinaisten lähteiden täytyy olla luoteessa, niiden hänen kartallensa merkittyjen lumipeitteisten vuorten välissä, joiden korkeuden hän on mitannut.

En ryhdy laajalti tätä kysymystä selostamaan. Kukaan muu matkustaja ei ole koskaan niillä seuduin käynyt, mutta minä en olisi tahtonut millään ehdolla päästää tilaisuutta tunkeutua Brahmaputran lähteelle asti ja määrätä sen paikka lopullisesti.

Mutta miten se kävi päinsä? Lähdejoet yhdistyvät Shamsangin luona, ja vasta sen paikan alapuolella on yhtyneen joen nimenä Martsan-tsangpo. Ensi työksi piti minun tietysti mitata lähdejokien vesimäärä, ja jos se olisi jokseenkin yhtä suuri jokaisessa, niin voisi tyytyä siihen, että sanoisi Brahmaputralla olevan useita lähteitä.

Otin matkaani kymmenen miestä ja mittausvehkeet ja lähdin heinäkuun 10. päivänä laakson eteläpuoliselle vuorenjuurelle, kahden joen, nimittäin lounaasta tulevan Kudi-tsangpon ja lännestä juoksevan Tshema-jundungin yhtymäpaikalle. Yhden päivämatkan päässä lännempänä laskee Tshema-jundungiin Marium-la'sta tuleva Marium-tshu. Ensiksi mittasin kumminkin koko yhdistyneen joen vesimäärän vielä kerran: se oli 44 kuutiometriä sekunnissa. Heti yhtymän yläpuolella oli Tshema-jundungin vesimäärä 10 kuutiometriä. Jos sen vähennämme yhdistyneen joen koko vesimäärästä, jää Kudi-tsangpon vesimääräksi 34 kuutiometriä. Tämä on toisin sanoen kolme ja puoli kertaa Tshemaa suurempi. Silloin on kumminkin otettava huomioon, että Tsheman veteen on laskettu Marium-tshunkin vesi, joten sen vesimäärä, 10 kuutiometriä, edustaa kahden syrjäjoen vesimäärää.

Kun illalla leiriydyimme pääjoukon kanssa Umbon seudulla (4,702 metrin korkeus) Marium-tshun ja Tshema-jundungin risteyksessä, olivat nämä joet melkoisesti tulvilleen nousseet, ja vesi, joka vielä aamulla oli kirkasta, oli nyt muuttunut sameaksi. Niinpä voi nyt verrata toisiinsa vain molempia samaan aikaan tehtyjä mittauksia. En rupea kuitenkaan tässä kuvailemaan kaikkia myöhempiä yksityiskohtaisia mittauksia. Lähteelle pääsyksi minulle riitti se tieto, että Kudi-tsangpo on verrattomasti isompi kuin molemmat toiset; sen juoksua piti minun siis seurata tunkeutuessani vuoristoon, johon ei kukaan edeltäjäni ollut pyrkinyt. Tibetiläisetkin sanoivat Kudin olevan Martsan-tsangpon ylinen oja.

Heinäkuun 9. p:nä erosin Guffarusta ja pääjoukosta, joiden piti edelleenkin kulkea valtatietä myöten ja mennä Marium-la'n yli Toktsheniin. Itse päätin Robertin ja kolmen aseestetun tibetiläisen kanssa kulkea Kudi-tsangpon juoksun johdolla sen juurille ja lähteille asti. Tiemme kävi lounaaseen päin. Siinä missä me kelpo taipaleen Marium-tshun viimeisen suistohaaran yläpuolella menimme Tshema-jundungin yli, oli virran vesimäärä vähän yli 4 kuutiometrin. Siitä kaakkoon virtaava Kudi-tsangpo on siis noin kahdeksan kertaa isompi.

Heinäkuun 11. p:nä puhalsi navakka tuuli, kun ratsastimme edelleen lounaaseen päin. Jo täällä sivuutimme huokoisia, sulavia lumipälviä. Arvokkaita kivilajeja emme enää tavanneet; vierinkivet olivat graniittia ja viheriää liuskakiveä. Seuraamme erästä selvästi huomattavaa paimentolaispolkua, joka vie ylös Tshema-jundungin ja Kudi-tsangpon väliselle vedenjakajalle, maanselälle, Tso-niti-kargang-solaan. Viimemainitun virran mahtava laakso on etelässä meidän alapuolellamme. Itse virran vesi on hyvin sameaa, mutta sen oikealla puolella on kirkasvesinen somerikkojärvi. Kaakosta tulee Lung-jung-niminen syrjäjoki. Joka puolella avautuu suuremmoinen näköala. Lounaasta koilliseen kulkee loppumattoman sekava vuori-ulappa: ne ovat ylisen Tsangpon syrjäjokien leikkelemiä Transhimalajan vuorenharjoja ja -haaroja. Etelässä avautuu jylhyytensä kautta ihastuttava, valtaavan suuremmoinen panoraama. Se on vaihteleva jono valtaavia huippuja, hammasmaisia, mustia ja halkeilleita, milloin teräviä kuin pyramiidi, milloin leveitä ja tylppiä. Niiden takaa näkyy lumikenttiä, joilta ikuinen lumi soluu hitaasti alas, muodostaen jäätiköitä mustien kallioiden väliin. Etelässä vallitsee Ngomo-dingdingin mahtava vuorenrunko; sen jäätiköiltä saa Kudi-tsangpo melkoisen osan vettänsä. Lounaassa kohoaa toinen vuorenrunko, Dongdong, jonka jäätiköt ovat yhtä mahtavia. Siitä oikealle lähtevän vuoriston nimi on Tshema-jundung-pu. Siitä lähtee samanniminen joki, virraten kiertotietä yhtymäpaikalle Shamsangin luo. Kaakosta neuvottiin minulle läheisimpien vuorien takana oleva Nangsa-la'n asema, josta ovat Gjang-tshun, meille jo muutamia päiviä tutun joen lähteet.

Nyt mennään jyrkästi alaspäin somerikko-kerrostumain, graniittisoran, kivilohkareiden ja vierinkivien välitse. Eri korkeuksilla tapaamme kolme pientä, kirkasta _Tso-niti_nimistä somerikkojärveä. Maa tulee tasaisemmaksi; erään soran läpi sorisevan lähdepuron ja pienen syvänteen ohi kuljettuamme tulemme mani-keolle, ja vasta sitte saavumme Kudi-tsangpon rannalle Lhajakiin, 200. leiriimme. Siellä on erinomainen laidun, ja me huomaamme lukuisia paimentolaisleirien jälkiä. Useissa paikoin tapaamme isoja, ohuita, myrskyn irtikiskomia tuohilevyjä, joita tuuli on kuljettanut tänne etelästä vuoriston yli.

Minulle jokseenkin selvisi jo tässä leirissä miten täytyi olla etsimieni lähteiden laita, mutta emme olleet vielä niille päässeet ja siksi jatkoimme matkaamme heinäk. 12. p:nä lounaaseen. Lumipeitteisten vuorien juuri näytti olevan aivan lähellä. Joki on leveä, mutta jakaantuu taaskin useiksi haaroiksi, muodostaen liejusaaria. Laakson vasemmalla puolella, jota myöten kuljemme, on pari pientä viheriän ja mustan kirjavaa liuskakiviseinämää, muutoin on kaikki vanhaa somerikko-kerrostumaa. Ratsastamme joen yli, joka juoksee Dongdongin alapuolisesta seudusta ja laskee Kudi-tsangpoon. Tse-tshung-tso on pieni somerikkojärvi. Laakson pohja kohoaa vähitellen, se on pehmeää ja kasvaa karua ruohoa. Sattumalta tapaa jonkun pienemmän, harhautuneen harmajan graniittilohkareen. Kesäisillä leiripaikoilla on lantaa, rääsyjä ja luita. Vihdoin laajenee joki niin leveäksi, että muistuttaa somerikon ja lentohiekan ympäröimää järveä.

Saavuttuamme leiriin n:o 201, 484 metrin korkeuteen, peittyivät vuorenhuiput juuri pilviin. Mutta oitis auringon laskettua selkeni ilma ja viimeiset pilvet liitelivät kepeinä ja valkeina kuin höyry Ngomo-dingding-jäätikön yli, jonka ihanan rakenteen ylemmät sivu-kerrostumat ja samakeskiset renkaat erosivat selvästi kukkulamaisista harjakerrostumisista. Siellä täällä ammottaa suuria railoja jäässä, jonka pintaa muutoin valaisee lumi ja hauras, sulava jääkuori.

Auringon laskettua kuvastuivat kaakosta ja lounaasta näkyvät yhdeksän huippua tavattoman voimakkain piirtein. Liituvalkoisista lumikentistä kohoavat pikimustat kallionhuiput, kielekkeet ja selänteet, ja suuremmoisten propyleain välistä pistävät jäätiköt esiin. Se on kokonainen kylä pilvenkorkuisia telttejä! Brahmaputran lähteitä ei voisi koristaa suuremmoisempi, ihanampi tausta. Pyhät, kolmin kerroin pyhät ovat nämä vuoret, joiden sylistä on alkanut ja saa ravintonsa jo ikimuistoisina aikoina saduissa ja runoissa ylistetty joki, Tibetin ja Assamin joki, "joki" par préference, Braman poika! Tummat tibetiläiset ovat, sukupolvi sukupolven jälkeen, kuunnelleet vuosisatojen kuluessa sen kohinaa maailman kahden korkeimman vuoriston, Himalajan ja Transhimalajan välissä, ja Assamin kirjavat kansakunnat ovat sukupolvi sukupolven jälkeen kastelleet vainioitansa sen elämääluovilla aalloilla ja juoneet sen siunattua vettä. Mutta kukaan ei tiennyt missä lähde oli! Kolme retkikuntaa on määrännyt sen paikan likipitäin, mutta ei kukaan ollut siellä käynyt. Ei mikään maantiede ole antanut meille tietoja Brahmaputran lähdettä ympäröivästä maasta. Ainoastaan pieni paimentolaisjoukko käy siellä vuosittain pari pian ohimenevää kesäkuukautta viettämässä. Täällä on se lähde, täältä kolmen jäätikkökaistaleen edustalta hindukansojen niin pyhä virta alottaa lähes 3000 kilometrin pituisen juoksunsa maailman mahtavimman vuorimaan kautta, vyöryttäen sameat vetensä ensin itää kohti, sahaten sitten etelään virratessaan Himalajan halki pirstoutuneen laakson ja soluen vihdoin luodetta kohti Assamin tasangolle. Ylinen Brahmaputra, "Tsangpo", on todellakin Tibetin valtasuoni, sillä sen ranta-alueelle keskittyy vaan 2,5-miljoonaisen väestön suurin osa, samalla kun Assamin hedelmällisimmät, väkirikkaimmat maakunnat sen alista juoksua ympäröivät. Brahmaputra on maailman jaloimpia virtoja, ja vähän on virtoja, joilla on korkeammat esi-isät ja vaihtelevampi, kunniakkaampi elämänjuoksu. Sillä sen rannoilla ovat kansat varttuneet, viettäneet siellä elämänsä ja erottamattomasti yhdistäneet siihen historiansa ja kultuurinsa jo niin muinaisina aikoina kuin inhimillinen tieto edes aavistelee.

Näissä ajatuksissa läksin myöhään illalla ulos ja näin yhdeksän huipun kallioiden nousevan epäselvinä kumumarjoina, samalla kun jää- ja lumikentät olivat taivaanvärisiä, eivätkä siis yön aikana päässeet vaikutuksensa täyteen voimaan. Mutta silloin leimahti salama etelässä Kudi-gangrin takana, kuten vuorta nimitetään, ja sen valossa piirtäytyivät ikuisella lumella peitetyn harjanteen ääriviivat äkkiä terävinä ja korppimustina nähtäviksi. Harvinainen, kiehtova maa, jossa öisin henkien kuiskailuja kuulee ja öisen taivaan sinertävissä valoissa leimuavan näkee! Vielä kauvan kuuntelin Shapka-tshu-puron sorinaa, kun se hiljaa lorisi kivistä uomaansa myöten Kudi-tsangpon rantaa kohti.

Yhä vieläkin oli meillä kappale matkaa edessämme ennen kuin saavuimme varsinaisille lähteille. Sitäpaitsi en voinut hyvällä omallatunnolla jättää Kudi-gangria, tarkoin mittaamatta sen korkeutta kiehumalämpömittarilla. Tibetiläisemme olivat pelkkää ystävyyttä ja näyttivät itse haluavan osottaa meille paikan, josta olin viime päivinä niin paljon puhunut ja kysellyt. Olinkin todella kiitollinen ja iloitsin suotuisasta tilaisuudesta saada määrätä lähdepaikka, vaikkapa tiesinkin, että matkani Kudi-gangrille ei voinut olla muuta kuin hyvin pikainen, puutteellinen paikan silmäily. Tämän seudun perinpohjainen tutkiminen vaatisi vuosia, sillä kesä on täällä ylhäällä lyhyt, työaika ainoastaan parikuukautinen. Mutta vaikka en onnistunutkaan matkallani saavuttamaan muuta tulosta kuin fyysillisen maantieteen pääpiirteet, voin sittenkin sitä retkeä pitää viimeisen Tibet-matkani tärkeimpinä tapauksina. Päätimme siis seuraavana päivänä, heinäkuun 13., lähteä lähteille ratsastamaan. Ainoastaan Robert, Rabsang ja yksi tibetiläinen sai tulla mukaani. Toisten piti jäädä Tseringin johtoon paluutamme odottamaan.

Lähdimme matkalle ihanalla ilmalla; ei ainoakaan pilvi peittänyt Kudi-gangrin huippuja. Kuljimme Kudi-tsangpon vasenta rantaa, ratsastaen valtavien 150 metrin korkuisten somerikkomuodostumien juuritse, joita jättiläisjäätikkö on ammoin kasannut vasemmalle, läntiselle puolelle. Tuon jäätikön ovat muinoin muodostaneet nyt vain pätkinä esiintyvät jäätikkökaistaleet. Näiden kasojen jääkautinen kerrostumaluonne on helposti huomattavissa; paikotellen näemme pyöristettyjä molemmin puolin jyrkkärinteisinä laskeutuvia selänteitä ja valleja, paikoin taas kaartuneita kukkuloita. Yläpintaa peittää useasti hieno sora, jolla kasvaa ruohoa ja alppikukkia; nämä kaikessa herttaisuudessaan ahertavat nauttia lyhyestä kesästä mahdollisimman paljon. Siellä täällä on sattunut vuorenvieremiä ja kivessä ei huomaa kerrostumisen merkkiäkään.

Suoraan edessämme on nyt suunnattoman suuri jäätikkö, joka laskeutuu lännessä Muktshung-simon laajasta lumirotkosta. Sen harjasomerikkojen ja äskenmainittujen vanhojen somerikkokerrostumien välille on eräs joltisenkin vesirikas joki laaksonsa uurtanut. Sen vesi on puolikirkasta ja vihertävää; siis saa se alkunsa lumikentistä. Vähän alempana viimeistä somerikkokerrostumaa yhtyy se jäätikkövirtojen lukuisiin sameihin haaroihin, joista on isoin se, joka juoksee likinnä Muktshung-simon vuorenrunkoa. Vielä 200 metriä yhteenjuoksun alapuolella voi erottaa viheriän veden harmajasta, mutta myöhemmin sekottuvat niiden kylmät virrat yhdeksi. Kun tämä joki, joka on edelleenkin useihin mutkikkaihin haaroihin jakautunut, kääntyy koillista kohti 201. leirimme luona, saa se melkoisen määrän lisävettä kauvempaa itäisistä jäätiköistä ja niin syntyy Kudi-tsangpo.

Vihdoin ratsastimme lohkareiden ja vierinkivirinteiden välissä mutkittelevalle jyrkästi viettävälle rintasuojukselle ja edelleen purojen ja hyllyvien soiden, ruohokkojen ja tiheitten pensastojen yli vanhalla kerrostumaselänteellä olevalle, vallitsevalle näköpaikalle 5015 metrin korkeuteen. Edessämme on laaja sokkelo, mahtavien luisujen, halkeilleiden rotkojen, paljaiden kallioiden, sakarain, pyramiidien, patsaiden, tornien, harjanteiden, somerikkokerrostumien, jääkaistaleiden, lumi- ja jääkenttien muodostama sokkelo, sanalla sanoen maisema, jonka vertaista suuremmoisessa jylhyydessä ei ole.

Brahmaputran todellisena lähteenä on pääjäätikön etupuoli, josta alkaa Kudi-gangrin kaikista jäätikköjoista vesirikkain. Toiset 201. leirin länsipuolella siihen laskevat joet ovat pienempiä ja lyhyempiä. Emme päässeet niille asti, koska pääjoen hiekka- ja liesupohja upotti hevosia liian syvään.

Paluumatkalla pysähdyimme sillä kohdalla, missä Kudi-tsangpo virtaa pois jään alta. Paikka on 4,864 metriä meren pintaa ylempänä. Yksityiskohtien kuvaaminen täytyy minun lykätä siihen tieteelliseen julkaisuun asti, joka tästä matkasta aikanansa ilmestyy. Seuraavana päivänä valokuvailin Kudi-kangrin jäätikkömaailmata. Ja nyt ei muuta kuin kiireesti länttä kohti, tekemään mandariineista ja devashungista huolimatta uusia löytöjä, kokoamaan uusia tietoja — kielletyllä tiellä!

Heinäkuun 15. päivänä poikkesimme entiseltä tieltämme vasemmalle, kuljimme somerikkosokkelon yli pohjoiseen ja näimme Kargan-la-solasta entistä selvemmin Dongdongin ja Tshema-jundungin lumipeitteiset huiput. Kuljimme erään perin korkean harjun yli, päästäksemme leveään Tshema-jundungin laaksoon; tämä joki saa alkunsa etelästä, Tshema-ungdung-pu'n vuoriryhmään kuuluvista jokseenkin suurista jäätiköistä. Täällä oli useita paimentolaistelttejä sekä eräällä kartanolla seitsemän bongbalaisten toivioretkeläisten telttiä. Nämä pyhiinvaeltajat olivat koko perhekuntansa kanssa matkalla Kang-rinpotshelle, tekemään kierroksen pyhän vuoren ympäri. Useimmat kaukaisesta idästä tulevat toivioretkeläiset kulkevat eteläistä tietä, mutta palaavat Marium-la'n kautta.

Tyntshungin laaksossa leiriydyimme 17. p:nä heinäkuuta siistien paimentolaisten luo. Nämä hankkivat meille nopeasti uusia jakeja, sillä suoritettuansa hyvin tehtävänsä kääntyi täältä takaisin Shamsangiin meidän kolme pyssymiestämme. Koko tämä Brahmaputran lähteille tehty matka oli maksanut ainoastaan 110 rupiita! Olisipa ollut enemmänkin arvoinen. Alkuasukkaat kertoivat, että viime aikoina oli kymmenen rosvoa tehnyt koko seudun peljätyksi, mutta kuultuansa vain huhun, että europalainen karavaani oli tulossa, olivat ne hävinneet jäljettömiin. Niinpä otettiin meidät pelastajina vastaan ja ihmiset tuskin tiesivät miten osottaa meille ystävyyttänsä.

Heinäkuun 19. päivänä nousimme pikkuisen Loang-gonga-joen vartta sen lähteille, erinomaisen lakeaan Tam-lung-la- eli Tag-la-solaan, joka on oikeastaan erään avonaisen pitkittäislaakson poikkiharju. Mutta kumminkin on tämä sola tavattoman tärkeä, sillä se on Brahmaputran ja Manasarovarin välinen vedenjakaja; korkeus on 5,298 metriä. Sola on vanhojen somerikkokerrostumien välissä, jotka ympäröivät Loang-gongan lähdejärveä, pientä, vähäpätöistä Tam-lung-tso'ta. Jonkun matkan päässä etelässä näkyy Angsi-tshun ja Gang-lungin välinen vedenjakaja. Gang-lung alkaa samannimiseltä vuorenkukkulalta ja laskee Tage-tsangpon nimisenä Manasarovariin. Uusimmatkin Länsi-Tibetin kartat antavat aivan väärän kuvan tästä maasta, jossa eivät europalaiset ole vielä koskaan käyneet. Huomattavasti merkityn eteläisen vuorijonon paikalla tapasin minä pitkän kukkulaisen laakson, jonka somerikkokerrostumien välissä on vedenjakaja. Täällä sanoin jäähyväiseni Brahmaputralle, elettyäni sen jokialueella puoli vuotta, aina Se-la'sta lähtien.

Heinäkuun 21. p:nä ratsastimme Tage-tsangpon yli siinä missä sen laakso avautuu Manasarovarin lakeaa notkoa kohti — uusi luku meidän matkakertomuksessamme. Luoteessa kohoaa Kang-ringpotshe eli Kailas, pyhä vuori. Se kohoaa sahamaisen, tällä puolen näköalaa rajoittavan vuorijonon yli kuin mahtava tshorten laman haudalla. Sen nähdessänsä laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan. Ainoastaan Rabsang, joka on piintynyt pakana, jäi hevosensa selkään istumaan ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.

Tok-tshenista lähetin kolmetoista miestä takaisin Ladakiin. Sen tein useastakin syystä. Länsi-Tibetissä en tarvinnut niin paljoa väkeä, kaksitoista riitti; kepeäliikkeinen karavaani saa enemmän aikaan ja herättää vähemmän huomiota. Heidän piti nyt lähteä tottuneen Guffarun johdolla Gartokiin ja jättää brittiläiselle asiamiehelle Thakur Jai Chandille ne matkatavarani, joita en enää tarvinnut. Hänelle lähetin myös vanhemmilleni ja muille kirjottamani kirjeet, jotka käsittivät kolmesataa sivua. Erittäin tärkeä oli eversti Dunlop Smithille osottamani kirje, jossa pyysin rahaa 6,000 rupiita, muonavaroja, kirjoja, revolvereja ja ampumavaroja, lahjoiksi sopivia esineitä, kuten kulta- ja hopeakelloja, ja etenkin kirjeitäni, joita piti tällä välin minulle kokoontua Simlaan.

Kun seuraavana iltana kutsutin kaikki 25. miestä kokoon ja ilmotin kolmetoista laskevani palveluksestani, kysyen kuka halusi kotiinsa palata, ei ainoakaan ilmottautunut. He halusivat minua seurata, kunnes itse saisin kylläni Tibetistä! Valitsin nyt itse ne kolmetoista, jättäen parhaat jäljelle. Näiden joukossa oli Tashi, joka Tundup Sonamin kanssa teki seikkailurikkaan matkansa Shigatseen. Mutta nähtyään minun karavaanin jaolla totta tarkottavan pyysi hän päästä kotiinsa ja hänet vaihdettiin toiseen.

Saadaksemme kaikki järjestetyksi viivyimme täällä kaksi päivää. Kun matkatavarat olivat uudestaan kunnossa, jätin itselleni ainoastaan neljä arkkua; kaikki muu jäi Guffarun kuljetettavaksi. Robert istui teltissäni pankkiirina, latoen rupiita ja kultasovereigneja pieniksi läjiksi: kotiinsa palaavien palkkoja, palkintoja ja matkarahoja. Kassani kepeni kerrassaan 2,118 rupiilla. Pois lähtevät saivat myös pitää kaksi viidestä pyssystämme. Iltamyöhällä tuli Guffaru telttiini viimeisiä käskyjäni kysymään. Vanha, kunnon Guffaru, hän oli ollut elämänsä syksynä ja Tshang-tangin talvessa ihmeteltävä, aina järkkymättömän rauhallinen ja tyytyväinen, täyttäen velvollisuutensa pienintä myöten. Nyt istui hän edessäni viimeisen kerran ja itki, kiitti minua yhdessä eletystä vuodesta kyynelten valuessa hänen valkealle parrallensa. Pyysin, ettei hän itkisi, vaan iloitsisi, kun raskas aika oli lopussa ja hän voi palata omiensa luo terveenä ja 400 rupiita kukkarossaan. Lehistä lähtiessämme oli hän köyhä kuin kirkonrotta, nyt oli hän oloihinsa nähden rikas mies — eikä ollut tarvinnut käärinliinaansa. Sanoin, että tulisin häntä suuresti kaipaamaan, mutta etten voinut arvokasta matkatavaravarastoa ja tärkeätä postia uskoa kenenkään muun kuin hänen käsiinsä.

Kun 26. päivän aamulla varhain tulin ulos teltistäni, seisoivat niiden kolmentoista miehen 13 jakia tavarat seljässä valmiina tibetiläisine oppainensa matkaan lähtemään. Kiitin miehiä siitä ajasta, jona he palveluksessani olivat olleet niin monille vaaroille alttiina, kiitin heitä uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, ja pyysin heitä muistamaan olevansa kotiin palaavasta karavaanista vastuunalaiset, pyysin tottelemaan Guffarua ja muistamaan, että menettävät maineensa, jos matkalla riitaantuvat keskenänsä. Jos he olisivat tällä matkalla yhtä tunnollisia kuin palveluksessani ollessaan, menestyisivät he tulevassa elämässään, ja kenties sattuisivat tiemme vielä kerran yhteen.

Nyt astui Guffaru joukosta ja ääneen itkien laskeutui eteeni polvilleen. Kaikki toiset seurasivat hänen esimerkkiään vuoronsa mukaan. Kyyneleet vuotivat, kuului itkun nyyhkytystä. Taputin jokaista olalle, toivoen tämän katkeran hetken pian vain loppuvan. Otettuaan jäähyväiset tovereiltaan, jotka liikutuksen vallassa lähettivät heidän kanssansa Ladakiin terveisiä vanhemmille, puolisoille ja lapsille, hävisivät he kukkulan taa, jatkaen kulkuansa, kuten ennen olivat kulkeneet useita satoja penikulmia, jalkaisin, äänettöminä, kumaraisina ja masentuneina.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Manasarovar.

Guffarun lähdettyä joukkoinensa järjestettiin minun käytettäväkseni jäänyt karavaani uudestaan. Sen johtajaksi tuli Tsering. Muut luokseni jääneet miehet olivat: Bolu, Tundup Sonam, Rabsang, Rehim Ali, Shukkur Ali, Namgjat, Adul, Lama, Ishe, Galsang ja Rub Das. Karavaanin jakamisesta oli sekin etu, että luultiin meidän kulkevan samaan määrään, kuten tähänkin asti, ainoastaan eri teitä, joten minä passin määräyksiä seuraten olisin menossa Gartokista Ladakiin.

Robertin, Rabsangin ja kahden tibetiläisen kanssa ratsastin alas Toktshenin laaksoa ja lounaisten kukkulain yli. Oikealla levittää pyhä järvi turkoosisinistä pintaansa. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä näytelmä! Luulee hengittävänsä kepeämmin ja vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsemänsä alas järven siniselle syvyydelle ja sen pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa; se on toivioretken päämäärä ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajien unelma; se on ikivanhojen uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniarikkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, vuoren, jonka kukkula täällä ylhäältä pohjoisessa kannattaa ijäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi intialaisten jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa. He sanoivat muistavansa minua rukouksissaan, jos voisin heille antaa täydellisen kuvauksen pyhästä järvestä ja vuoresta, ja jumalat siunaisivat minua silloin. Mutta en ollut senvuoksi tänne jo niin kauvan ikävöinyt. Järven syvyyttä ei oltu vielä koskaan mitattu — minä päätin laskea luotirihmani sen pohjaan ja piirtää kartan sen uomasta, tahdoin kulkea sen rannat, tutkia, kuinka paljon siihen laskee vettä yhdessä kesäpäivässä, tahdoin saada selville sen ja lännessä olevan naapurijärven Rakas-talin väliset vesitieteelliset suhteet, kysymys, jota ovat eri lailla selittäneet kaikki retkeilijät, jotka ovat tämän seudun läpi kulkeneet Moorcroftista ja Stracheystä Ryderiin ja Rawlingiin asti; tahdoin nähdä vilahdukselta luostareita ja oppia tuntemaan hindulaisten ja tibetiläisten toivioretkeilijäin elämää, sillä lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, "pyhäksi järveksi". Kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa kuin hinduismi ja lamaismi antaa Manasarovarille ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta. Jo ensimäinen rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suuremmoiseen maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä munasoikea, pohjoisessa hieman kavennut järvi loistaa kuin turkoosi kahden maailman ihanimman ja kuuluisimman vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden yli molemmat vuoret kohottavat huikaisevan valkeita ijäisiä lumikukkuloitansa.

Ratsastamme kukkuloiden yli lounasta kohti Serolungiin, kultaiseen laaksoon, jonka rotkossa Serolung-gumpan luostari lymyää. Viivyin siellä neljä tuntia luonnoksia piirustamassa ja muistiinpanoja tekemässä. Heinäkuun 27. p:nä nukuin kyllikseni ja valmistin seuraavana päivänä ensimäisen mittaussuunnan, jonka piti kulkea halkaisijan lailla järven yli suunnassa E 59° L, missä oli kukkulapuitteisiin vajoama muodostunut. Odotin hyvää ilmaa, mutta tuuli vain puhalsi navakasti ja hyrske löi rantaan vaahtoisena. Päätin sen vuoksi odottaa yöhön asti, sillä yö oli viime aikoina ollut tyynempi kuin päivä. Koematkalla tapasimme lähellä rantaa jo 40 metrin syvyyden ja siksi varustimme 150 metrin pituisen luotirihman. Kenties ei sekään riittäisi kauvan, sillä niin korkeiden vuorien välinen järvi on varmasti syvä. Shukkur Alin oli määrä tulla mukaani, hän otti kohtalonsa tavallisella välinpitämättömyydellään vastaan; mutta toinen uhri, Rehim Ali, tuskaantui: päivällä kävi vielä päinsä, mutta olla synkässä kammottavassa yössä niin suurella järvellä! Varmaankin kävisi samoin kuin Lake Lightenilla, ajatteli hän.

Auringon laskiessa koveni tuuli ja lounaasta nousi raskaita pilviä. Kello seitsemän oli koko seutu pikipimeä, ei ainoakaan tähti tuikkinut taivaalla, rannan ääriviivoista ja lumipuitteisista vuorista ei näkynyt jälkeäkään, ja järvi hävisi pimeään yöhön. Mutta myöhemmin asettui tuuli, ilma oli aivan tyyni ja ainoastaan laineet loiskivat vielä rantaa vastaan yksitoikkoisessa, rytmillisessä tahdissa.

Matkatavarat pantiin kuntoon ja masto pystytettiin, ollakseen valmiina, kun saisimme suotuisan purjetuulen. Logi, Lythin vauhdinmittari, oli kiinnitetty veneeseen merkitsemään kuljetun matkan pituuden, kompassi, kello, muistiinpanokirja, karttalehdet ja kaikki muu oli aivan vieressäni. Niitä valaisi kiinalainen paperilyhty, joka peitettiin pyyhinliinalla silloin kun sen valoa ei tarvittu. Tällä pyyhinliinalla kuivasin jokaisen mittauksen jälkeen käteni. Rehim Ali istuutui veneen kokkaan, Shukkur Ali sen peräpuolelle, missä meillä oli aika ahdasta, ja täytyi varoa, ettemme mitatessamme kumoon keikahtaisi.

Robertin olin käskenyt pysyä leirissä kunnes palaisimme; mutta kun kello yhdeksän lähdimme rannasta huusivat kaikki meille lämpimän jäähyväistervehdyksensä, ikäänkuin olisivat uskoneet näkevänsä meidät viimeisen kerran! Etelässä suhahtelevat salamat, jotka voivat olla myrskyn enteitä, eivät olleet omiansa mielialaa kohottamaan. Oli toki jo vähän valoisampi, sillä kuu oli nousemassa, vaikka sitä leirin takaiset kukkulat vielä peittivätkin. Mutta sen valo heitti taikamaisen hoh±een järvelle, ja etelässä kohosi Gurla Mandatta kuten kuutamo-, lumikenttä- ja jäätikköhurstiin kääritty kummitus.

Synkkänä ja salaperäisenä ammotti edessämme suuri öinen järvi ja allamme väijyi tuntematon syvyys. 20 minuuttia soudettuamme pysähdymme ja laskemme luotirihman — 41 metriä. Seuraavassa mittauspaikassa nousi syvyys 43 metriin. Joka tunti mittaan ilman ja veden lämpömäärän. Ja nyt lähestyy unen jumala; Shukkur haukottelee jokaisella aironvedolla, mutta jokainen haukotus on niin pitkä, että kestää kolmen aironvedon ajan. Kello yhdentoista aikaan yöltä on 8,3 asteen lämmin. Kaksi seuraavaa syvyyttä oli 43,5 ja 50 metriä. Soutajani pitivät pimeässä yössä niin syvällä vedellä kulkemista kamalana ja hirvittävänä. Taas suhahtavat Gurla Mandattan takaa siniset salamat, jolloin äsken vielä kuutamon valaisemassa lumipuvussaan komeillut vuori näyttäytyy sysimustana varjopiirustuksena. Jonkun ajan kuluttua leimahti koko eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä, jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni kasvot. He olivat levottomat ja peljästyneet, eivätkä uskaltaneet enää soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka aallonharjojen välitse kuun tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat. Syvyys lisääntyy, ollen 55,9, 57,7, 58,5 ja 64,8 metriä.

Puoliyön hetki lyö, ja aikaiset aamutunnit kuluvat hyvin hitaasti. Laitaan nojaten nautin täysin siemauksin, sillä vuosia kestäneillä Aasian matkoillani en muista mitään, jota voisi verrata tämmöisen matkan kauneuteen. Luulee kuulevansa luonnon suuren sydämen hiljaiset, mutta kumminkin mahtavat tykähdykset, ja huomaavansa sen valtimon heikkenevän yön käsissä ja taas heräävän aamuruskon paloon. On kuin ei tämä hitaasti kuluvien tuntien kuluessa muutteleva maisema kuuluisikaan maahan, vaan saavuttamattomiin maailmankaikkeuden äärimäisiin seutuihin; on kuin olisi se paljoa lähempänä taivasta, unelmien ja mielikuvien, toiveiden ja ikävöimisten satumaata, kaukana maasta, sen ihmisistä, suruista, synnistä ja halpamaisuudesta. Kuu piirsi kaartansa ja sen rauhallinen veneen aaltojen häiritsemä kuvainen värisi vedenkalvolla.

Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoovat sen piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut. pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja kepeinä, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä, heinäkuun 28. päivä, alottaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan loihdittu sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja ainoastaan Gurla Manhattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille lumikentille. Ne pilvet myös kultautuivat, punottaen semmoisessa purppuraloistossa, jollaista ei ainoakaan kuolevainen kykene kuvailemaan. Lumoavasti levittäytyy valo järven yli. Aurinko valaisee vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet niin kepeitä ja haihtuvia kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmäksi, keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan minä saada selvää siitä mikä hetki on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt, hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusunvärinen hohde ikuisilla lumilla.

Tämänlaiset ilmiöt ovat maan päällä lyhytaikaisia vieraita, ne tulevat ja menevät aikaisena aamuhetkenä, näyttäytyen ainoastaan kerran elämässä. Ne ovat ikäänkuin tervehdys paremmasta maailmasta, tai feeniks-linnun saaren kajastus. Tuhannet ja taas tuhannet toivioretkeläiset ovat vuosisatojen kuluessa kiertäneet järveä, katselleet aamuruskoa ja auringon laskua, mutta he eivät ole koskaan nähneet sitä kuvaa, jota me katselimme tänä muistettavana yönä, keskellä pyhää järveä. Mutta pian haihtuivat lumoavat valo- ja värivaikutukset, jotka nopeasti vaihdellen ovat minua kiehtoneet. Maisema muuttuu arkiaikaiseksi ja paksujen pilvien varjostamaksi. Kailas ja Gurla Mandatta katoavat näkyvistä aivan kokonaan, ainoastaan lumi-ies loistaa voimakkaan karmiinipunaisena etäällä luoteessa — ainoastaan sinne pääsee auringon sädekimppu, pilvitunnelin läpi tunkeutuen. Sillä suunnalla välkehtii järvenkalvo sinisenä, eteläpuolella taas vehreänä. Villihanhet ovat jo hereillä ja kaklattavat lentäessään toisillensa; joskus huutaa lokki tai kalatiira. Meriruokokimppuja ajelehtaa ympäriinsä. Taivas näyttää uhkaavalta, mutta ilma on tyyni ja järvellä keinuvat ainoastaan heikot mainingit. Vene soluu untelosti määräänsä kohti, sillä nyt, kello kuusi aamulla, ovat molemmat soutajani väsymyksestä ja valvomisesta aivan menehtyneet. Soutaessaan nukahtavat he vuorotellen. "Hem-mala-hém", huutaa Shukkur Ali viimeisen tavun korostaen, kun painaa airon voimakkaasti veteen, mutta samalla nukahtaa hän ja airo heiluu ilmassa. Hänen oma äänensä herättää hänet, hän painaa airon uudestaan ja nukahtaa taas!

Hetket kuluvat, mutta ei mikään osota, että lähestymme päämääräämme. Emme voi erottaa, mikä ranta on lähin. Näytämme itse olevamme tämän äärettömän järven keskipisteenä. Gurla Manhattan keskellä näkyy eräs rotkolaakso, jonka suu juhlallisena avautuu pilvivaippojen alta. Muun maan ollessa varjossa valaisi aurinko sen sisustaa hetken ajan ja silloin se näytti mielikuvitukselliselta, ikäänkuin johtaisi se meidät jättiläiskirkkoon, jonka holvia lukemattomat kynttilät valaisevat. Eri vuorenrunkojen ja haaranteiden väliset laaksot ja hivuuntumiskourut ovat hyvin silmiinpistäviä ja luikertelevat alas järveä kohti lakeiden sorakumpujen lävitse, sorakumpujen, joiden äärimäinen reuna aiheuttaa järven pohjan vaihtelevan syvyyden. Syvyys lisääntyy taas, ollen 61, 62, 65 ja 75 metriä. Neljännestätoista paikasta lähtien — neljästoista itse niihin luettuna — tutkin järven pohjallakin vallitsevan lämpömäärän. Mutta mittaukset veivät aikaa. Ensin täytyi 70 metrin pituisen luotirihman laskeutua pohjaan, ja sitten pysyä hiljaa kunnes pohjalämpömäärä vaikuttaisi lämpömittariin merkkinsä. Sitten oli luotirihma ylös lapettava, syvyys merkittävä, lämpömittari tarkastettava, pintaveden ja ilman lämpömäärä mitattava ja nopeuden mittaaja tarkastettava.

Kilometrin päässä pohjoisessa on kirkkaan mainingin aalloilla harvinainen tulikeltainen vivahdus, enkä voi ollenkaan ymmärtää mistä moinen heijastus johtuu. Lounaassa paksunee pilvi ja tuuli puhaltaa järven yli, saaden aikaan lainehtimisen, joka hidastuttaa veneen kulkua entistä enemmän. Rehim Ali ei jaksa enää valvoa, ja Shukkur Ali on vastustamattoman unensa kanssa aivan hassunkurinen. Hän nukkuu viattomana, airot koholla, ja soutaa nukkuessaan kerran jos toisenkin ilmassa, sitä tehdessään aina vain kerraten herkeämätöntä huutoaan: "Shu-da-la-la". Hän puhuu unissaan. Rehim Ali herää siitä ja kysyy, mitä hän sitten oikeastaan tahtoo, eikä kumpikaan tiedä mistä on kysymys. Kello seitsemän paikoilla tuli Nukku-Matti minuakin tervehtimään, mutta en ottanut häntä vastaan. Vain silmänräpäyksen ajan näin punaisia villiaaseja juoksevan aalloilla, kuulin ilmasta ihastuttavaa harpunsoittoa ja näin mustan merikäärmeen pään aalloista sukeltavan ja taas syvyyteen vajoavan ja häviävän. Viheriät delfiinit ja pienet valaskalat köyristelivät selkäänsä aaltojen välissä — mutta ei toki, uni täytyy karkottaa, myrsky voi nousta millä hetkellä hyvänsä. Heitän kämmenpohjallani aimo suihkun soutajiini, pesen silmäni ja käteni, tilaan aamiaiseni — kovaksi keitetyn hanhenmunan, palan leipää ja kupillisen maitoa — sytytän piippuni ja olen taas virkeä kuin hyyppä. Kahdennessakymmenennessä mittauspaikassa, missä syvyys oli 79 metriä, seuraavat toiset esimerkkiäni.

Kello yhdeksän, oltuamme vesillä kaksitoista tuntia, mittasimme 81,8 metrin syvyyden, mutta lounaisranta näytti edelleenkin olevan yhtä kaukana kuin tähänkin asti! Rehim Alista oli kerrassaan kamalaa, että kölin alla oli niin paljolti vettä. Gurlan pilvipaljoudet nousevat hieman ylemmä, ja tultuamme keskemmä mahtavan laakson suuta näemme me entistä selvemmin sen lymyihin. Lumikenttien alemmat liepeet ovat pilvien alapuolella. Länteen päin siitä on leveä hivuuntumisuurros, jonka harmaata muraa pensastot mustalla kirjavoivat. Vesi on peilikirkas, heijastaen vuorten kuvaisia; ilman ollessa kirkas, on se sininen, mutta vihertyy pilvien kokoontuessa. Kalaparvi leikkii vedessä pulahdellen sen pinnalla.

Ja taas kuluvat päivän hetket. Solumme hiljaa eteenpäin väliin yli rauhallisten kukkulamaisten maininkien, jotka kuiskailevat hiljaa kuin henkiäänet, väliin pyramiidiaaltojen yli, jotka syntyvät kahden erisuuntaisen tuulen synnyttämien aallokoiden toisiansa kohdatessa. Neljä pientä erisuuntaista myrskyn poikaista yritti saada meidät kiinni, voimatta kumminkaan nostaa aallokkoa vaarallisen korkeaksi, ja me selvisimme niistä pelkällä niin sanotulla jälkiläiskäyksellä. Viimeinen niistä, kaakosta tuleva, oli voimakkain. Nyt nostimme purjeen, mutta yhä näytti ranta olevan loppumattoman kaukana.

Ja kuitenkin näkyivät yksityispiirteet yhä terävämpinä ja selvempinä. Gurlasta kääntyy järveen päin kolme mahtavaa päätyhaaraa, joiden välissä on valtaavia murakeiloja ja hivuuntumiskouruja. Sanotut keilat mataloittuvat rantaa kohti ja laskeutuvat veden alle syvimpään syvyyteen asti. Pohjoisrannalla, missä leviää laaja tasanko, voi otaksua järven pohjan hitaammin viettävän. Gurla on pyhän järven ihana taustakoriste; ei ainoakaan mestarikäsi maailmassa voisi suuremmoisempaa ja vaikuttavampaa keksiä.

Pohjamittauksemme osotti nyt 77, 74, 77, 68, 58, 54 ja 25 metrin syvyyksiä ja huomasimme rannan olevan lähellä, sillä nyt voi jo erottaa kukkuloilla käyvät jaki- ja lammaslaumat. Aallokko oli nyt joltisenkin korkea ja kahdesti täytyi meidän äyskäröidä vettä veneestä, jonka pohjalla olivat turkkini kastuneet. Molemmat miehet soutaa ahertavat unisina ja väsyneinä. Puhelemme jo miten miellyttävää on päästä maalle, tehdä nuotio, saada teetä ja ruokaa, mutta ranta vain pakenee edellämme ja puolipäivä menee ohi. Gurla näyttää etelässä kohoavan suoraan vedestä; sen tasainen juurimaa ja alavat äyräät näkyvät nyt näet paljon pienentyneinä, sikäläisten luostarien munkkien ei ole tarvinnut etsiä vuoriston puroja, sillä he käyttävät juomavetenänsä pyhän järven vettä, jolla on puhtaimman, terveellisimmän lähdeveden maku. Sen kristallikirkas puhtaus ja tummanviheriänsininen väri ei turmele makua; etäisistä pyhiinvaeltajista on Manasarovarin vesi parempaa kuin kuohuva samppanja.

Vihdoinkin pääsemme venevankilastamme vapauteen! Kirkkaan veden läpi näkyy jo järven pohja. Vielä muutamia aironvetoja, ja veneemme tarttuu savesta ja talvijään ajamista, mätänevistä levistä muodostuneeseen valliin. Sen ja rannan välillä on pitkulainen laguuni, jonka liejuun uppoaa polvia myöten. Kello oli puoli 2; olimme siis olleet järvellä 16,5 tuntia! Ja kun saavuimme rantaan, emme siellä päässeetkään maalle. Jonkun aikaa asiata mietittyäni, miesten sillä aikaa seisaaltaan ympäristöä tarkastellessa, soudimme pohjoisemmaksi ja puolentoista tunnin kuluttua löysimme vihdoinkin paikan, missä voi veneen maalle vetää. Silloin olimme olleet järvellä 18 tuntia.

Kokosimme polttoaineksia ja sytytimme tulen. Tee kiehuu, lammasliha paistuu, ja syötyämme päivällisemme teimme airoista, mastosta ja purjeesta tilapäisen teltin, johon paneusin maata jo kello seitsemän paikoilla, pelastusrengas päänalusena ja turkkeihini kääriytyneenä. Olin tehnyt 31 tuntia keskeytymättä työtä, vaivuin oitis uneen, eikä ollut minulla aavistustakaan koko yön raivonneesta myrskystä, ei myös niistä 25 toivioretkeläisestä, jotka olivat aamun sarastaessa ohitsemme kulkeneet.

Kello kuudelta herätettiin minut. En ollut ollenkaan tuntenut yökylmää, sillä alin lämpömäärä oli ollut 4,4 astetta. Aamu oli ihana, vain liian kuuma. Toivioretkeläiset olivat menneet, me söimme aamiaisemme, työnsimme veneen taas vesille ja soudimme pohjoiskoillista ja pohjoisluoteista kohti, pienessä kaaressa, noin 80 metrin päässä rannasta, ja tulimme leiriin n:o 214.

Aikomukseni oli leiriytyä jossain sopivassa kohdassa pohjoisempana ja soutaa sieltä seuraavana päivänä järven yli päämajaan Serolung-gumpaan. Määräksi otin länsirantaan lyhyesti pistävän lahdelman pohjoisrannalla kohoavan sinooberipunaisen kukkulan. Raitis etelätuuli puhalsi, me nostimme purjeen ja kiidimme hurisevaa vauhtia järven yli. Rannalla seisovat toivioretkeläiset katselivat kulkuamme aivan ällistyneinä, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätänsä ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväistys saisikaan. Yksinpä villihanhetkin uivat poikinensa nopeasti pakoon selälle, kun taas toiset vesilinnut pakenivat muutamia satoja metrejä maalle päin — varmaankin pitivät ne venettä harvinaisena, tavattoman isona vesilintuna.

Nousimme maalle punaisen huipun luona ja toisten polttoaineita kootessa ja yöleiriä laittaessa tunnustelin minä seutua maallenousupaikan yläpuoliselta mäeltä. Raivoisa kaakkoismyrsky puhalsi järven yli, järven pinta joutui kamalaan kuohuntaan, nostellen liituvalkeita vaahtoharjojansa. Kello neljän seuduissa muuttui ilma tuskallisen tyyneksi; sitte kääntyi tuuli ja nousi yhtä voimakas, ulvova ja uliseva luodemyrsky. Kellon kuutta lähetessä näytti taivas kamalalta, kaikkialla näkyi pikimustia pilviä eikä itärannasta näkynyt vilahdustakaan. Oli kuin seisoisimme valtameren rannalla. Mutta pian kääntyi tuuli itäkaakkoon ja silloin pauhasi hyrske koko illan meidän rantaamme vastaan. Mikä onni, ettei tämä ilma sattunut eilen illalla!

Miesten oli käsketty herättää minut ennen auringon nousua, sillä meidän täytyi kiirehtiä, jos mielimme päästä ennen pimeän tuloa leiriin n:o 212. Tuskin oli päivä valjennut, kun tulin ulos. Syötyämme aamutulella viimeiset ruokavaramme aamiaiseksemme lähdimme kello puoli viisi rannasta, rumalla, samealla ilmalla. Voimakas länsituuli kiidätti meitä nopeasti selälle, olipa se oikeastaan purjeellemme ja mastollemme liiankin navakka, mutta kuljetti meitä toki kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Kukkuloiden juurella oli meillä edes suojaa, mutta jo muutaman minuutin päässä rannasta muuttui järvi epämieluisen ontoksi. Mutta vähätpä siitä väliä, me kuljimme aaltojen mukana, vene suikkelehti niiden välissä pehmoisesti ja miellyttävästi, saamatta edes viskevettä.

Miehissäkin oli nyt toinen ryhti kuin ensimäisellä öisellä matkalla. Nähtävästi olivat he päättäneet joutua ennen pimeän tuloa määränpäähän ja soutivat kuin kaleeriorjat, joiden päällä ruoska heiluu. Oli kuin juoksisivat he kilpaa länsituulen kanssa, pyrkien pois tieltä ennen kuin aallot aivan raivoisiksi paisuisivat. Vesi sihisi ja vaahtosi veneen ympärillä, vanavesi siukui kuin sula voi paistinpannussa, ja allamme kuohui synkänviheriä järvi. Se oli ihanaa kulkua; me puikkelehdimme humisevaa vauhtia järven pyhien aaltojen yli.

Nyt teimme luotauksia: 40, 52, 52, 54, 56, 57 ja 54 metriä. Hivuuntumispenkereitten ja niiden joltisenkin jyrkän vierun ulkopuolella on järven pohja melkein tasainen.

Päivä kuluu, keskitaivas seestyy, tuuli ajaa pois pilvet, jotka näyttävät kokoontuvan vuorien ympärille; nämä muodostavat suuremmoisen seppeleen tämän maan järvien helmen ympärille. Tuuli asettuu kokonansa, aurinko paahtaa kovin ahavoittuneille kasvoilleni, ja päätä särkee, jos auringon säteiden kimalteleva kulta suoraan silmiin paistaa. Sokaisullansa se saa päämäärästäkin erehtymään, mutta minulla on toki kompassi kädessäni. Aallot laskevat ja herpautuvat, järvi muuttuu taas peilikirkkaaksi. Kulku on nyt hitaampaa, kun tuuli ei työntele takaa, mutta miehet eivät väsy; heidän soutulaulunsa vaimenee kuulumattomaksi vedenpinnalla, turhaan siitä kaikuansa etsien.

Rannalla nousi elämä, kun me tulimme! Nähtävästi ja kuultavasti olivat odottajat meidän paluustamme iloissansa, vaivattuansa itseänsä kaikilla mahdollisilla murheellisilla ajatuksilla meidän surullisesta kohtalostamme. Robert oli juuri lähettämäisillään partiokunnan pohjoiseen ja etelään, kun huomasivat veneen järven-selällä. Leirissä oli kaikki muutoin hyvin, ainoastaan tibetiläisemme olivat suruissaan, sillä heidän ruokavaransa olivat lopussa. Annoin heille sen vuoksi rahaa, jotta voisivat ostaa luostarista tsambaa. Illalla sitte keskustelin Robertin kanssa etelään tehtävän matkan suunnittelusta.

Seuraavana päivänä, Lehiin tulomme vuosipäivänä, alkoi uusi kuukausi. Rabsang ja Tundup Sonam soutivat, Robert piti perää seuraten luotauslinjaa noin 50 metrin päässä rannasta. Itse istuin veneen kokkapuolella kompassi kädessä piirustaen karttaa rannoista, niiden kukkuloista ja kaikesta mikä vain seudun luonteen kuvaamiseen kuuluu, ja sitä tehdessäni huomasin järven kaikkein uusimpienkin karttojen tarvitsevan perinpohjaista oikaisua. Jo Tamlung-solassa, Brahmaputran notkosta lähdettyämme, olin epäillyt, että Manasarovar ehkä onkin Satledshin vesistöön kuuluva järvi. Nyt oli koetettava, enkö voisi edistää tämän kysymyksen ratkaisua. Tiesin tutkimuksieni jäävän vaillinaisiksi, mutta ne paljastavat kuitenkin joukon tähän asti tuntemattomia tosiasioita. Siihen kuului järjestelmällinen järven syvyyden mittaaminen, jonka avulla voi löytää rotkon synnyn ja muodostumisen avaimen, selityksen. Pian tulin vakuutetuksi siitä, että järven syventymä on eteläisten vuorten vanhojen jäätiköiden uurtama, eikä, kuten olin ensin luullut, somerokerrostumien patoama leveässä laaksossa. Mutta tilan puute estää minut tätä mielenkiintoista kysymystä seikkaperäisesti koskettelemasta.

Samalla kuljemme loivasti kaartaen lounaaseen ja olemme pakotetut rannasta loittonemaan, jottemme tarttuisi hiekkapohjaan kiinni. Saavumme Tage-tsangpon suulle. Runsaan kilometrin matkan virtaa se yhdensuuntaisesti järven rantojen kanssa, ollen siitä neljän metrin korkuisen, aaltojen ja jääpainon kasaaman vallin erottama. Leiriydyimme juoksuhiekan ja varvikon väliselle alueelle ja minä mittasin Tage-tsangpon. Sen leveys oli 17,3 metriä, suurin syvyys 1,05 metriä ja vesimäärä 11,26 kuutiometriä sekunnissa, eli kolme kuutiometriä enemmän kuin siinä paikassa, Na-Marden-nimisen syrjäjokensa yläpuolella, missä olin viimeksi sen syvyyden mitannut. Olimme ensi kerran tulleet Tamlung-la'lla tämän joen ulottuviin, jonka lähdejoki, Gang-lung-tshu eli "jäälaakson vesi" saa alkunsa Gang-lung-vuoristosta. Niin muodoin on Tage-tsangpon lähteenä sanotun vuoriston jäätikkö eli jäälaakso, joka näkyy Tam-lung-la'lle. Juuri tätä jäätikköä rohkenen pitää Satledshin genetisenä eli alkuperäisenä, todellisena lähteenä.

Elokuun 2. p:nä jatkoimme matkaamme vesitse, karavaanin kulkiessa rantaa pitkin. Purjehdimme Jango-gumpan ohi jokseenkin sen likitse ja suuntasimme sitten suoraan Tugu-gumpalle, joka hyvin viehättävästi kohoaa rantapenkereeltä. Joukko pohjoistibetiläisiä paimenia oleksi täällä, missä joka vuosi pidetään vähäiset villamarkkinat. Katolla seisoi joukko munkkeja. Leirimme laitoimme aivan luostarin viereen, rantatien varrelle, josta oli ihana näköala järvelle ja sen takaiselle Kailas-vuorelle. Luostarin eteläpuolella on kivimuurin ympäröimä piha, jolla seisoi 500 lammasta yhteen sullottuina kuin sillit tynnyrissä odottaen vuoroansa, milloin Almorasta ja eteläisestä rajamaasta tulleet hindut ja dotialaiset ne keritseisivät. Paimentolaiset saavat jokaisesta lampaastaan kahdeksan annaa (75 penniä), siis hyvän koron elävälle pääomalleen. 500 lampaan villasta kuuluu tulevan 16 jakin kuormaa.

Kävin heti luostarissa, jonka 13 munkkia, apotti Tabga Rintshen etunenässä, otti minut vastaan mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin, näyttäen minulle kaikki ja antaen eri temppelisaleista selityksiä. He olivat kuulleet puhuttavan järven yli tekemästäni matkasta ja nyt omin silmin nähneet minun tänne suhahtavan veneineni suotuisalla tuulella, ja vakuuttivat minulle avonaisesti, että minulla heidän vilpittömän vakaumuksensa mukaan on vallassani salaisia voimia, koskapa voin rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä. Mutta he käsittivät, että niin voi olla, koskapa olin tashi-laman ystävä ja tämä oli antanut minulle pyhän siunauksensa.

Elokuun 7. p:nä herätettiin minut hyvin varhain, kun aurinko valoi uutta kultaa siniselle järvelle, erään laman seisoessa luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti, ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat pukimensa maalle ja kahlasivat veteen, ainoastaan liina lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä täytyi niin viileänä aamuna tuntua piristävältä semmoisessa vedessä peseytyminen, jonka lämpö nousi vain jonkun asteen yläpuolelle nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimäistä luotausta suoritettaessa puistatti vedenjumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan. Sillä tämä kolmas mittauslinjamme oli suunnattu 214. leiriämme kohti, P 27° W suuntaan.

Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas, ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, viskutteli järvenkalvosta miljoonia pieniä suihkukaivoja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät jalavat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara sadekuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei sen ylen runsaan suihkun, joka meitä vielä odotti, tarvinnut minua enää liottaa. Turkkini olin pannut polvilleni, kääntäen karvapuolen ulospäin, ja sen kuoppiin kokoontui pieniä lammikoita. Siten tuli veneeseen aimo määrä vettä, läikkyen siinä edes takaisin aironvetojen tahdissa. Rantaa ei näkynyt, pidin perää kompassin mukaan.

"Soutakaa vain, ei ole enää pitkä matka!"

Vihdoin harveni sade, mutta kellon ollessa neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavata pauhinaa, sellaista jytyä, jonka voi saada aikaan ainoastaan ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmaisella voimalla. Miksi emme lähteneetkään tuntia ennen ja sen sijaan jättäneet hindujen uskonnollista kylpemistä katselematta! Ei, Tso-mavangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumpan munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun palttinakangasrunkoon lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä valtaisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka vei häneltä hetkeksi tajunnan. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli veneessä vettä 10 sentimetriä paksulta, pikku "pähkinänkuoremme" vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja veneeseen päässyt vesi läiskähteli, pulppusi ja pulisi edes takaisin veneen keinunnan tahdissa.

Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Suunnassa E 50° L oli Gossul-gumpa, ja tuuli puhalsi koillisesta; se sopi siis matkatuuleksi; luostarissa saisimme turvapaikan, jos nimittäin sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä oikeassa kulmassa, kumoon ajamatta. Kaksi ensimäistä yritystäni ei onnistunut, saimmehan vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas lykästi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään. Myrsky puhalsi hieman oikealta. Tundup Sonamilla, joka hoiti keulapäässä oikeanpuoleista airoa, oli koko taakka hartioillaan, kun taas Shukkur Alin tarvitsi pistää aironsa veteen ainoastaan silloin tällöin, minun komentoani seuraten, mutta kaikesta ulkonaisesta rauhastaan huolimatta oli hän kiihkeä ja liian innostunut, ja kun hän ei myrskyn ulinalta huutojani kuullut, annoin käden kosketuksella hänelle aina merkin, milloin heittää soutaminen.

Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä Tibetissä tekemälläni vesimatkalla. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka painon puristamina laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä. Höyrylaiva millainen tahansa olisi tällaisessa aallokossa vaarunut, meidän täytyi pienessä kangasveneessämme sen nopeissa, odottamattomissa heilahteluissa, jotka veneen kallistuessa toinen toistaan seurasivat, aina vain väistellä ja pysyttää tasapainoa. Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä ylös nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli ikäänkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisia mustia pilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtolaskosta, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne täyttäisivät veneen yhdessä sekunnissa ja painaisivat sen veden alle. Mutta aallonharja nousi kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, suunnassa E 50° L näkyi myös Gossul-gumpan penger, ainoastaan pohjoisessa oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten keikkui aallonharjalla, voi luulla joutuneensa johonkin vallitsevaksi kohoavaan vuorisolaan Tshang-tangin vuoristoon, missä joka puolella avautuu vuorijonojen maailma, samalla kun aaltojen vaahto loihti mielikuvan ikuisista lumikentistä.

Tämäkin aalto poistuu ja vene vajoaa laaksoon. Me häviämme vesiluolaan, lähimmät aallot tukkeavat näköalan, takanamme olevat luolan seinät ovat puhtainta malakiittia, edessämme olevat smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — "lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja alas!" Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta se ei ole ylhäältä tasalakinen ja muistuttaa Kudi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyy Gurla Mandattan lumikenttien kuva kuin suurennuslasilla katsottuna. Edessämme on vesiveräjä ja etelärannan auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.

Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikealla tiellä. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, mutta me emme jouda vettä pois äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän — näinköhän päässemme rantaan ennen kuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan, kun istuessansakaan tuskin voi pysyä tasapainossa kovien sysäysten sattuessa ja niissä arvaamattomissa asennoissa, joihin vene aina joutuu aaltojen taipumisen, kaartumisen ja kallistumisen johdosta. Lisäksi olisi masto semmoisessa myrskyssä ritkahtanut poikki kuin lasi.

Luotauslinjaltamme olimme joutuneet pois suorakulmaisesti; nyt oli, jos mahdollista, saatava ainoastaan henki pelastetuksi — päästävä maihin ennen kuin vene uppoaisi. Ratkaisevana hetkenä, kun suhdattomana vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin minä Tundupille, käskien jännittämään kaikki voimansa — ja hän tekikin sen niin jäntevästi, että hänen aironsa paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa; emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon noiden vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur Alin soutaessa vasemmalla airolla takaisin. Uuden suihkeen saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.

Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olimme taistelleet vedenjumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maalle. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuansa hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.

Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu hyrskelaineisiin. Vesi on ruskeasakkainen kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden tölmäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallonvedon, ja ennen kuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

Mutta nyt olemme saaneet kyllämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojien yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet. Olimme torkkuneet pari minuuttia, kun kaksi munkkia ja kolme noviisipoikaa tuli hietikon ylitse luoksemme, lähestyen meitä verkkaisin askelin ja varovaisesti, ikäänkuin eivät olisi olleet varmoja siitä olimmeko eläviä vaiko kuolleita. Nousimme silloin seisaallemme ja nyt tervehtivät he meitä ystävällisesti, tiedustaen vointiamme ja tarvitsisimmeko apua. He olivat hyvin osaaottavia ja kertoivat nähneensä veneen lähestyvän aalloilla keikkuen sekä olleensa vakuutetut siitä, että se varmasti uppoaisi moisessa tavattomassa myrskyssä, mikä tänään järvellä riehui. Maihin laskiessamme olimme olleet alhaalla aivan heidän lähellänsä; mutta se oli näyttänyt kerrassaan kamalalta. Emmekö olleet saaneet mitään vammoja ja emmekö tahtoisi nousta luostarin lämpöisissä huoneissa yötämme viettämään? Mutta minä kiitin heitä hyväntahtoisesta tarjouksestansa ja pidin parempana nukkua ulkosalla, kuten tavallista. Mutta jos he voisivat meille polttopuita ja ruokaa toimittaa, niin niitä emme kieltäytyisi vastaanottamasta. He kumarsivat, hävisivät sokkelomaisiin porraskäytäviin, ja palasivat väleen, tuoden lantaa, risuja ja halkoja. Pian leimusi ihana nuotio penkereellä. He itse sytyttivät sen, sillä omat tulitikkumme ja tuluksemme olivat, kuten kaikki muukin, kelvottomiksi turmeltuneet. Ja he lähtivät meille ruokaa hankkimaan, sillä oman eväsmyttymme sisältö oli veneen pohjavedessä tahtaaksi lionnut.

Sill'aikaa laitoimme olomme luostarin alapuolella olevalla rantakaistaleella hyvinkin mukavaksi. Penkereessä ammotti kaksi luolaa, joiden katot olivat karstoittuneet; toivioretkeläisillä ja paimenilla on tapa niissä viettää yönsä. Ne olisivat voineet tarjota meille tuulensuojan, mutta näyttivät niin epäsiistiltä, että mieluummin leiriydyimme rannikolle. Se oli tosin märkä, mutta kaivoimme käsin kuivaa hiekkaa altapäin. Vene purettiin, vesi kaadettiin siitä pois — se oli puolillaan — ja siitä laitettiin nuotion viereen tuulensuoja. Olipa nyt mieluista katsella myrskyä ja kuunnella hyrskeen äänekästä pauhua.

Kun nuotio leimusi tunnollisesti ja tuli hehkuvan kuumaksi, riisuuduimme me ilkosen alasti ja istua tökötimme tulella kuivataksemme alusvaatteitamme ja itseämme. Jokaisen täytyi pitää huoli itsestänsä, sillä kunkin laita oli yhtä huono. Levitin tavarani mahdollisimman lähelle tulta ja ripustin niitä airoille ja pelastusvöille tuulen ja kuumuuden kuivattaviksi. Samalla kuivasin vähin erin villapaitani, käänsin sen nurin, pidin tulta vasten sen etu- ja taka-, nureata ja oikeata puolta, ja kun se oli aivan kuiva, puin sen ylleni. Ainoastaan nahkanutun ja turkkien kuivaaminen ei onnistunut, ne olivat yöhön asti märät, mutta mitäpä siitä! Kaikessa tapauksessa oli meillä täällä parempi kuin veden jumalan viheriöissä kristallisaleissa.

Munkit tuovat maitoa, piimää ja tsambaa, teetä on itsellämme ja yksinkertainen illallinen maistuu mainiosti. Myrskyn yhä kestäessä istuimme sitte pari tuntia tulen ääressä. Olin kuivannut päiväkirjani ja tein nyt ne muistiinpanot, jotka ovat tämän luvun sisältönä. Sill'aikaa huvitteli minua Shukkur Ali seikkailuilla, joita on matkoillaan kokenut Younghusbandin ja Wellbyn palveluksessa. Pelastuttuansa nyt kuolemasta hädin tuskin, johtui hänelle menneisyys voimakkaammin mieleen, ja kerran kertomaan päästyänsä ei kunnon Shukkur Ali anna itseään keskeyttää. Kuuntelin häntä toisella korvalla ja kirjotin toisella — olin vähältä sanoa — etten näyttäisi välinpitämättömältä, ja itse asiassa olikin Shukkur Alille pääasia saada vain lörpötellä.

Vihdoin selkenee pohjoinen ja kaikki vuoret näyttävät olevan liituvalkeat lumesta. Muulloin eroittautuivat valkeiden lumihuippujensa kautta ainoastaan Kailas ja sen läheiset vuoret, mutta nyt on kaikki valkeata. Tosin on elokuun alku, mutta onko mahdollista, että syksy alkaisi jo nyt? Kesä on ollut niin lyhyt, että tuskin olemme ennättäneet siihen tottua.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Satledshin lähde ja Pyhä vuori.

Päivä päivältä työskentelin tutkimuksissani pyhällä järvellä ja sen ympäristöllä, saavuttaen tuloksia, joiden muokkaamiseen menee pitkät ajat. Minun onnistui pysytellä paikoillani kokonainen kuukausi. Usein saapui ratsastajia ja muita lähettejä valituksinensa, mutta silloin vastasivat mieheni hyvin yksinkertaisesti: "Sahib on järvellä, koettakaa häntä tavata, milloin voitte! Hän on vedenjumalan ystävä ja voi viipyä pyhän puun oksien välissä niin kauvan kuin tahtoo." Ja kun sitte palasin, olivat he jo menneet matkoihinsa. Kun matkat tehtiin veneellä, eivät he voineet liikkeitäni mitenkään tarkata. Mutta Tshiu-gumpan luona leiriytyessämme ryhtyivät he tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Poissa ollessani saapui lähetti toisensa perästä, käskien minun oitis lähteä Parkaan, josta oli matkaa jatkettava Ladakiin. Elokuun 23. p:nä lähetin Robertin ja Robsangin Parkaan neuvottelemaan ensin viranomaisten kanssa; minua ei kumminkaan tahdottu millään ehdolla päästää matkani lähimpään päämäärään Langak-tsolle. Viipyisinpä Tshiu-gumpassa kuukauden tai vuoden, se ei heitä liikuttaisi, koska luostari ei ollut heidän piirissään, mutta läntinen järvi oli heidän valtansa alainen. Neuvoivat minua kuitenkin oman itseni tähden mahdollisimman pian Parkaan tulemaan; heti huomenissa lähettäisivät he 15 jakia kuormastoani kuljettamaan.

Mutta minä tahdoin nähdä Langak-tson hinnalla millä hyvänsä. Kun siis huomenissa nuo 15 jakia saapuivat, päätin nopeasti lähettää Rabsangin, Tseringin ja neljä muuta miestä kuormaston kanssa Parkaan, samalla kun Robert ja kuusi miestä seurasivat minua Langak-tsolle.

Vasta viikkoa myöhemmin olin tältä matkaltani valmis, ainaisten myrskyjen tuivertamana työskenneltyäni Manasarovarin naapurijärven ja sen koko ympäristön kartoittamisessa, onnistuen ratkaisemaan useita epätietoisiksi jääneitä edeltäjieni arveluita. Sen tarpeellisen lepopäivän aikana, jonka soimme itsellemme Parkassa elokuun 30. p:nä, tingin govain kanssa puoleen ja toiseen. He pyysivät minua seuraavana päivänä vihdoinkin länteen lähtemään ja minä lupasin sen heille, mutta sillä ehdolla, että saisin viipyä kolme päivää Chalebissa, joka on puolen päivämatkan päässä lännessä. He suostuivat siihen, huomaamatta minun sivuaikomuksiani. Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.

Iloisen juhlan jälkeen, jonka ladakilaiset olivat iltasella toimeenpanneet, ratsastimme syyskuun 2. p:nä taas luoteeseen. Seurassamme oli eräs vanha, harmaahapsinen gova, josta oli jo tullut aivan erinomainen ystäväni. Ilma oli kaunis, mutta jo nyt tuntui aamusin pureva kylmä, melkein kuten kotona, kun keltaiset lehdet ovat pudonneet ja hieno jääriite peittää lahtia.

Chalebin kankaalle pystyttämällämme leirillä oli se etu että se oli kaukana ihmisasunnoista, mikä olikin tarpeen, sillä täältä käsin tein kolme luvatonta retkeä. Toinen näistä kesti ainoastaan syyskuun 6. päivän ja sen määränä oli Satledshin vanha vesiallas. Siitä paikasta, missä me tämän altaan saavutimme, näkyi siinä seisovia vesiä sekä idässä että lännessä, mutta pohja ja oli aivan tasainen. Kulkiessa allasta pitkin länteenpäin saapuu ensiksi erääseen suolattoman veden syvänteeseen, jossa on hyvin runsaasti sorsia ja leviä, sitte seuraa kokonainen rivi vesien yhdistämiä rämeitä ja lopuksi eräs lounasta kohti verkalleen juokseva puro, joka laskee toiseen isoon suolattoman veden syvänteeseen, jolla ei ole mitään näkyvää laskua ulospäin. Jos kuljemme kauvemmaksi siihen paikkaan, missä allas on puristunut jyrkkien kallioseinien väliin, niin tapaamme kaksi lähdettä, joista lähtee toinen puro juoksemaan hyvin näkyvän laakson läpi lounaaseen. Minun vakaumukseni mukaan tiukkuu tämä vesi maan alitse, tullen Langkak-tsosta. Jos, kuten vuotta myöhemmin tein, kulkee vanhaa allasta pitkin päivämatkan alas länteen päin, niin tapaa Döltshu-gumpan luona vesirikkaampia pysyviä lähteitä, jotka myöskin kumpuavat altaan pohjasta. Täältä lähtein ja pitkin matkaa Himalajan läpi nimittävät tibetiläiset Satledshia Langtshen-kambaksi, elefanttivirraksi, mikä nimi johtuu eräästä, muka elefantin muotoisesta kukkulasta, jolle Döltshu-gumpan luostari on rakennettu. Itse Döltshun luona olevan lähteen nimi on Langtshen-kabab eli: "suu, josta alkaa elefanttijoki"; samoin on Brahmaputran lähteen nimenä Tamtshok-kabab, "suu, josta alkaa hevosvirta", ja Induksen lähteen nimenä Singi-kabab, "suu, josta alkaa leijonajoki". Neljäntenä järjestyksessä on Naptshu-kamba, "riikinkukkojoki". Tibetiläiset väittävät siis Satledshin lähteiden olevan Döltshun luostarin luona, eikä Himalajalla tai Transhimalajalla, joista se kuitenkin saa hyvin vesirikkaita syrjäjokia. He ovat myös vakuutetut siitä, että Langtshen-kamban lähdevesi on Langak-tso'sta (Rakas-talista) alkuisin.