← Table of contents
Transhimalaja

TRANSHIMALAJA I (continued 4)

Reading edition

Illalla saapui luoksemme seitsemän kiireestä kantapäähän aseestettua ratsuria; ne olivat etsimässä rosvojoukkoa, joka oli varastanut heiltä useita hevosia. Me voimme kertoa heille eilen vastaamme tulleesta seurueesta, ja hyvin kiitollisina he ratsastivat laaksoa ylöspäin.

Tammikuun 30. p. aamulla saapuivat uudet ystävämme jakeineen; sitte kun kantamukset oli siirretty viimemainittujen selkään, kävi ilmi, että koko siitä suuresta kuormastosta, jonka olimme ottaneet mukaamme Lehistä lähtiessämme, oli jäljellä enää vain 18 kantamusta. Molemmat viime oppaat saivat palkkansa ja lähtivät heti patikoimaan Sela-lata kohden.

Heti leirimme n:o 118 alapuolella yhtyi Selin-do-laaksomme Porung-laaksoon, jossa taasen saatiin ruveta kiipeämään kaakkoon päin. Minua ihmetytti, että uudet oppaamme uudelleen hinasivat meitä ylös korkeuksiin, mutta he seurasivat selvästi huomattavaa tietä, ja yhtynyt laakso, jonka jätimme oikealle, näytti laskeutuvan länsilounaaseen ja lounaaseen päin. He sanoivat sen laskevan alas My-tsangpohon, joka on Dshere-tsangpon (ylemmän Brahmaputran) pohjoisesta tuleva haarajoki; myöhemmin minulla oli tilaisuus havaita heidän ilmotuksensa todeksi. Nyt kuitenkin ensi kerran tämän maan läpi kulkiessani tuntui minusta moinen vuorijonojen ja vesitiehyeiden järjestely selittämättömältä ja yllättävältä. Joka leirissä tiedustelin asianlaitaa luotettavilta tibetiläisiltä ja annoin heidän piirtää sormellaan hiekkaan pieniä karttoja, jotka sitte jäljensin päiväkirjaani. Mutta jok'ikinen päiväkartta näytti erilaiselta, silloinkin kun pääpiirteet olivat samat.

Sivulaaksoista näkyi pieniä jalkapolkuja yhtyvän tiehemme, joka jo on aika leveä ja todisti melkoisesta liikenteestä. Kaikki oppaamme sanoivatkin, että tämä on Shigatseen vievä suuri maantie; mutta samalla se on myös osa siitä valtaväylästä, joka yhdistää Tshoktshun maan pääkaupungin kanssa. Jo täällä muodostaa tien joukko rinnakkain kulkevia jalkapolkuja; kun nämä kohoavat kumpujen ja jyrkkien rinteiden sivuille, näyttää maaperä juovikkaalta.

Yhä korkeammalle kohoaa tie eteläkaakkoon päin; me olemme jo noin 30 metriä laaksonpohjan yläpuolella, jonka täyttää aika mahtava, joka paikasta yhtä leveä jäävyöhyt, joka on ison virran näköinen; voisipa luulla joutuneensa Indus-laaksoon, sellaiselta kuin se talvisaikaan Saspulista ylöspäin kohoten näyttää. Mutta se on vain harhakuva, sillä sivuutettuamme vielä monia melkoisen avaria haaralaaksoja tulemme vihdoin Mense-tsakan rikkaille lähteille, joissa kesällä on 48 asteen lämpöistä ja suolatonta vettä ja jotka alempana laaksossa muodostavat lammikoita, missä pieniä kaloja uiskentelee limaisten levien välillä. Mutta vähitellen vesi jäähtyy ja muuttuu jääksi, jonka yli se sitte valuu edemmäksi, kunnes, kuten nyt tammikuun lopulla, on täyttänyt koko laaksonpohjan yhden vuoriseinän juuresta toiseen.

Eteemme ilmaantuu solansuu; ympärillään kehä mykeviä vuorenharjanteita, joiden ylimmällä huipulla karavaanimme kuvastuu taivasta vastaan, näyttää sola kiusoittavan jyrkältä. Shib-la-jilungin ja Tshugge-lungin laattojen yläpuolella kapuaminen alkaa meille maistua yhä karvaammalta, hevoset jäävät usein seisomaan sorarinteille. Mutta vihdoin viimein olemme päässeet ylös välttämättömän solapyykin luo, jota merkitsee kiviröykkiöön pystytetty viiritanko pienempäin kivipyramiidien ympäröimämä. Tämä on Shib-la, jonka korkeus on 5,349 metriä. Näköala on suuremmoinen ja vapaa miltei kaikille suunnille, kun sitä ei missään ole mikään läheinen vuorenhuippu sulkemassa. Alhaalla laaksoloissa oli meillä ollut tuulen suojaa, mutta täällä ylhäällä se pieksää esteettömästi tätä valtavain vuoriharjanteiden aaltoilevaa merta.

Lounaassa näyttää oppaamme meille lähintä solaa, jonka yli meidän on mentävä. Sen ja Shib-lan väliin on leikkautunut syvä laaksokuilu, joka laskeutuu länsilounaaseen päin. Sen virta, tai oikeammin jääkate, yhtyy kaikkiin niihin vedenjuoksuihin, jotka tänään jo sivuutimme, jopa kaikkiin, mitä sitte Sela-lasta lähdettyämme olemme oppineet tuntemaan. Me käymme siis kokonaisen haarajokisarjan yli, mutta jäävirta, joka ne sulkee valtaiseen syliinsä, jää länteen päin tiestämme eikä sitä voi ainoastakaan kohdasta tältä huomata. Tuota päävirtaa tunnetaan nimillä My-tshu, My-tsangpo tahi myös My-tshu-tsangpo.

Neljä virkavapautta nauttivista jakeistamme olivat taas tykkänään menehtyneitä ja tarvitsivat levähdyspäivänsä — olisinpa silloin tiennyt, mikä takanamme oli tulossa, niin olisin huoletta heittänyt ne tänne ja seuraavana aamuna pitänyt joutua päästäkseni matkaan. Mutta mitäpäs minä osasin aavistaa, vaan vietin tammikuun viimeisen päivän rauhallisesti leirissä n:o 119. Pakkanen kiristyi -34,6 asteeseen; kolmannen kerran jo tänä talvena luin lämpömittarista tuon astemäärän.

Levähdyspäivän vietin tutkimalla valmistamiani karttoja ja koettamalla muodostaa siitä vuori- ja laaksosokkelosta, johon olimme eksyneet, itselleni selvää kuvaa. Niin paljon oli ainakin varmaa, että tuo suuri vedenjakaja Tshang-tangin juoksulaskuttomien järvien ja Intian valtameren välillä kulki pääharjanteen Pablan sivua ja — että tämä oli välitön läntinen jatko mahtavasta Nien-tshen-tang-lan harjanteesta. Me olimme käyneet Pabla-vuoriston yli Sela-lassa ja olimme nyt My-tshun avaralla, sokkeloisella jokialueella. Miltei yhdensuuntaisesti My-tshun kanssa juoksee itään päin Shang-tshu, jonka laakson halki olivat kulkeneet punditi Krishna (A. K.) v. 1872 ja kreivi de Lesdain v. 1905. My-tshun ja Shang-tshun välillä täytyy siis vielä olla toisarvoinen vedenjakaja ja melkoinen vuoripaisuma, joka ei itse teossa ole muuta kuin haarautuma Pablan pääharjanteesta. Sela-lasta lähtien juoksevat kaikki ylikulkemamme vesitiehyeet länteenpäin, mutta se toisarvoinen vedenjakaja, josta niiden juoksu alkaa, oli itään päin reitistämme. On kuitenkin mahdollista, että My-tshun ja Shang-tshun välillä on vielä joku tai ehkä useampiakin sivulaaksoja, jotka ovat samanarvoisia näiden jokien kanssa.

Pabla on siis vain osa "Taka-Himalajan" pääharjannetta, ja Taka-Himalaja ei ainoastaan ole ensiluokan vedenjakaja, vaan fyysillis-maaantieteellinen raja, jonka merkitys on vielä valtavampi! Tosin olin joskus ennenkin eksynyt kammottaviin vuoriseutuihin, mutta moista maata kuin täällä Taka-Himalajan eteläpuolella en ollut vielä nähnyt. Tshang-tangissa ovat maisemain vallitsevat viivat matalasti aaltomaisia ja vaakasuoria; nyt olimme saapuneet niihin samankeskisiin alueisiin, jotka viettävät mereen, ja kohta kävivät pystysuorat viivat vallitseviksi. Taka-Himalajan eteläsivulla ovat laaksot siis leikkautuneet paljon pontevammin kivivuoriin, kuin missään tuolla korkealla ylänkömaalla. Ja minkä vuoksi? Koska monsuunipilvien sateet Taka-Himalajan eteläisellä sivulla ovat verrattomasti runsaammat kuin sen pohjoisella rinteellä. Laita on sama kuin Himalajalla, missä lounaismonsuuniin päin oleva eteläsivu saa sateista osalleen suurimman osan, jotka huuhtelevat sen rinteitä paljon kauemmin ja taajemmin pohjoista. Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, kun sitävastoin vielä vähän aikaa sitte olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi. Siis ilmatieteellisessäkin suhteessa on taka-Himalaja rajalinja, jonka veroista valtavuudessa ja tärkeydessä ei maan päällä monta ole.

Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat alinomaa; joka päivä aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat, mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit, — kaikki julistivat sitä. Ladakilaiset olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan, jota Islamin pyhiinvaeltajat tuntevat lähestyessään Ararat-vuorta ja hokiessaan itselleen, että he sen huipulta ensi kertaa ovat näkevät pyhän Mekkan.

Varhain iltapäivällä tuli tibetiläisiä leiriimme tuoden uusia jakeja, joiden selkään kuormastomme helmikuun 1. päivänä sälytettiin. Minusta oli käsittämätöntä, että paimentolaiset olivat vähimmittäkään vastaväitteittä kernaat palvelemaan minua. Suuri sotatie on tosin jaettu asemiin, joissa on saatavana kuormaston ja tavarain kantamiseen tarvittavia virkeitä jakeja, mutta nämät tietysti olivat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille, eivätkä suinkaan europalaiselle karavaanille, jolla ei edes ollut passiakaan. Joka tapauksessa oli Ngurbu Tundupista ollut meille hyötyä; kaikkialla tiedettiin minun tulostani ja että hän oli ollut tashi-laman pikalähettinä minun luokseni. Että paimentolaiset niin mielellään antoivat jakejaan käytettäväksemme, johtui tietysti paljon siitäkin, että he aina saivat meiltä hyvän maksun ja ystävällisen kohtelun. Nyt astuivat omat jakimme ilman kuormia, samaten kuin seitsemän ladakilaishevostamme ja viimeinen muulimme. Mutta minä olin valmistunut kaiken varalle. Oli sovittu, että jos emme sattuisi saamaan uusia kuormajuhtia, minä Muhamed Isan ja Ramgjalin kanssa ratsastaisimme kolmella tibetiläishevosellamme pikamarssissa Shigatseen, mutta karavaani Robertin johdolla seuraisi hitaasti perässä.

Meillä oli yöllä ollut 32,5 asteen pakkanen, ja aamu oli surkean kylmä, sumuinen ja myrskyinen. Eräässä uudessa laaksossa nousimme seuraavaan solaan. Emme olleet vielä pitkällekään päässeet, kun jo olimme puolikuolleita vilusta; Robert oikein itki, niin häntä paleli. Lämpimilläänkin ollessa oli vielä 15,3 asteen pakkanen ja entä se jäinen terävä tuuli vasten kasvoja! Ne varmasti paleltuisivat, varsinkin nenä, jollei koko ajan hengittäisi avaraan turkinhihaan, mutta sielläkin hengitys hyytyy pian jääksi, että viikset jäätyvät kiinni hihaan. Silloin ei totisesti ole helppo tehdä kartoitustyötä. Ennen kuin olen saanut peilaukseni suoritetuksi ja katson kelloon, on vasen käteni aivan turta: ja miten kiirettä pidänkin, en ole vielä saanut muistiinpanojani kirjaan merkityiksi, ennen kuin oikea kätenikin on turta. Jalkasinkin astuminen myrskyä vastaan on sellaisessa kapuamisessa ja niin ohuessa ilmassa aivan mahdotonta, jos tahtoo sydämestään vähääkään lukua pitää. Me ryömimme muutamaan rotkoon ja istuimme kokoonkyyristyneinä tuulelta suojatulla seinämällä; työnsimme kätemme hevosen ja satulavyön väliin, jotta edes vähän sulaisivat; tömistimme jaloillamme ja näytimme sanomattoman surkeilta, varsinkin kun kasvot jähmettyivät niin, ettemme edes kyenneet puhumaankaan. "Ei, lähtekäämme taas mieluummin matkaan, ylhäällä sytytämme itsellemme valkean!" Ja niin me jälleen kapuamme teräväreunaisessa rapakivisorassa ja kalliolohkareiden välillä vaivalloisesti solanhuipulle.

Vihdoinkin olemme ylhäällä, Thesang-lan lakealla kaarella 5,474 metrin korkeudessa. Tämä sola on siis vielä korkeampi kuin Sela-la, mutta siitä huolimatta on se vain toisarvoinen sola, koska se sijaitsee harjanteella, joka erottaa toisistaan kaksi My-tshun sivujokea. Solaan tullessamme oleskeli siellä kolme isoa harmaata sutta, mutta ne ottivat oitis lähdön. Täällä pauhasi myrsky koko villissä vapaudessaan, niin että tuskin tahdoimme pysyä jaloillamme. Robert ja minä kyykistyimme erään suuren viiripäisen kivipyykin vierelle tuulen suojaan aivan maahan asti, Rabsangin ja tibetiläisen oppaamme kootessa kuivaa jakinlantaa. Tulusten avulla saimme sen syttymään, ja sitte kyykistyimme kaikki neljä sen tuulen pieksämän liekin yli. Avasimme turkkimme laskeaksemme vähän lämpöä ruumiiseemme, ja vedimme saappaat jalasta lämmittääksemme jalkojammekin, mutta siinä saimme istua puolitoista tuntia, ennen kuin taas tunsimme itsemme eläviksi ihmisiksi. Sitte kiiruhdimme etelälounatta kohti alaspäin ja leiriydyimme Sham-laaksoon lähelle muutamia kurjia kivihökkeleitä.

Kuudestoista luku.

Salakähmää Shigatseen.

Sham-laakso kapenee päärynän muotoisesti, ja tämän suppilon suulla on kolmessa kohden majoja; vuorenrinteillä käy suuria karjalaumoja laitumella. Eräs mani-muuri oli 45 metriä pitkä ja 1,5 metriä korkea sekä peitetty multapaakuilla, joiden piti suojata rukouskiviä. Lopuksi päätyy Sham-laakso idästä tulevaan mahtavaan laaksoon, jolla on korkeampi arvo tässä jokijärjestelmässä. Sen läpi virtaa Bup-tshu-tsangpo, joka oli suurimpia tähän asti näkemistämme joista. Heti sen paikan alapuolella, missä nämä laaksot yhtyvät, liittyy niihin kolmaskin joki; se on Dangbä-tsangpo ja tulee laaksosta. Siten yhtyy kolme melkoista vedenjuoksua tässä vähäisessä laakson-avartumassa. Oppaani selitykset selvittivät nyt minulle koko My-tshu-tsangpon ihmeen sokkeloisen jokijärjestelmän. Bup-tshu-tsangpon lähteet ovat kahden pitkän päivämatkan päässä idempänä, ja ovat tietysti etsittävät siitä Pabla-vuoriston valtavasta haaranteesta, joka on My-tshu-tsangpon vedenjakajana idässä. Yhtymiskohdasta, jossa nyt seisomme, juoksee Bup-tshu kahden päivämatkan päähän lounaaseen päin, laskeakseen Lingan luostarin kohdalla My-tshu-tsangpoon, jonka lähteet vuorostaan ovat Pablan pääharjanteessa.

Bup-tshu-tsangpoa peitti nyt valtaisa jääkate, mutta sen keskellä kulki avoin raide. Keskeltä juoksua, missä jää oli luonut sillan koko uoman yli, pääsimme kuivin jaloin yli ja matkasimme sitte kaidassa Dangbä-laaksossa kaakkoiseen suuntaan.

Leirissä n:o 121 helmikuun 3. päivänä jätin Tundup Sonamin ja Tashin omien jakiemme kera jäljelle, koska viimemainitut olivat niin menehtyneet, että nyt vain perin hitaasti pääsivät eteen päin. Muun karavaanin kera lähdin sitte varahin matkaan hyvällä päällä ja lämpömittarin osottaessa ainoastaan -11,5 astetta.

Helmikuun 6. päivän matka kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshan-tangin reunaa, alas siihen jotulihautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa. Se on leiristä eteläkaakkoon päin ja leikkaa vuoristoon syvän holvitien, yhtyäkseen Runng-tshuhun. Kulku La-rockin solalle on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa "tarpotshe" (rukoustanko), jo ijästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Moniaat kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennen kuin näköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Se on suuremmoinen ja muistuttaa maisemaa, jonka näkee Lehin palatsista. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä. Allamme virtaa Rung-tshu, jonka voimme nähdä siltä kohdalta, missä se tulee esiin vuorista. Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka ovat edessämme itään ja länteen päin ulottuvina ja lankeavat kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi Brahmaputran laaksoon.

Tasanko, joka leviää allamme ja joka on sangen laaja avartuma Brahmaputran laaksosta, on nimeltään Dshe eli Dshe-shung, ja virran nimenä on tällä kohdalla Dshere-tsangpo. Sen varret ovat tiheään asutut; lukuisat mustat pilkut, jotka näemme, ovat pelkkiä kyliä. Oikealla kädellä, muutaman vuoriniemekkeen juurella, kohoaa suuri Tashi-gemben luostari, joka valkeiksi kalkittuine rakennuksineen muistuttaa jotakin Italian rantakaupunkia. Siitä vie tie Sekdshan kuuluisaan luostariin. Hieno, kaakkoon päin kiemurteleva viiva on Shigatseen, Tashi-lunpoon ja Lhasaan vievä valtatie.

Vihdoin pääsemme alas sille suurelle tasangolle, jolle kaikki laaksot aukenevat. Me ratsastamme ohi ohrapeltojen, poppelilehtojen, karjatalojen ja valkotaloisten kylien, joiden katoilla tuulessa liehuu punaisia ja sinisiä viirejä ja lippuja! Tugdänin luostari jää meistä vasemmalle; vähän etemmäksi, muutaman vuoriniemekkeen juurelle, on Muhamed Isa pysähtynyt. Satakunta tibetiläistä, jokaista ikää ja sukupuolta, ympäröi telttoja, uskomattoman likaisina ja mustina, mutta erittäin ystävällisinä; he möivät meille lampaita, kanoja, maitoa, retikoita ja mallasolutta (tshang), ja väsyneet eläimemmekin saivat runsaasti heiniä ja ohria. Naiset, joilla niskakoristeena oli pyöreä luokki, kantoivat pajukoreissa lantaa nuotioillemme eivätkä väsyneet istumasta luonamme ja töllistelemästä meitä itseämme ja ihmeellisiä toimiamme. Tänne saapui myöskin Ngurbu Tundup tuoden meille sen ilahuttavan tiedon, että Kung Gushuk, hänen herransa, toimittaa postimme edelleen menemään. Hän sai nyt vain osan palkkiostaan, lopun perisi hän vasta sitte, kun saisin kuulla postin todella saapuneen Gyangtseen. Herraltansa hän toi minulle "kadahin", tervehdyshuivin, ja sanoi tämän käskeneen hänen seuraamaan meitä ja olemaan kaikin tavoin avulias matkalla Shigatseen! Ja se se oli minusta kaikkein paras uutinen. Se tiesi, ettei meitä tulisi kohtaamaan minkäänlaiset esteet matkalla.

Ja sitte sammuivat valkeat ensimäisessä leirissäni Brahmaputran varrella! Kuormaosastomme, joka 7. päivän aamulla kokoutui telttain eteen, oli hyvin sekalainen. Hevoset, aasit ja lehmät saivat kantaa tavaroitamme, sillä jakeja ei täällä ollut. Lounatmyrsky puhalsi, kun runsaan tunnin perästä lähdin matkaan ja seudun koko väestö oli kokoutunut katselemaan lähtöäni. Monet saattoivat minua parvessa, nauraa kiherrellen ja lörpötellen aina Shigatseen vievälle maantielle. Sirot temppeliluostarit katosivat näkyvistämme tien kumminkin puolin, ja me matkasimme erään Dsundi-kylän osan läpi, jossa asuu pelkkiä seppiä, ohi erään lämpimän terveyslähteen, jonka yli on rakennettu kylpylä — valitettavasti siellä juuri oli muutamia sairaita, niin ettemme päässeet sisään; katosta, seinistä ja ovista huurusi valkeita höyrypilviä ulos. Ja yhä etemmäksi käy kirjava kulkueemme, läpi uusien kylien ja ohrapeltojen, ohi uusien luostarien, kallionkärkien ja laaksonsuiden, kunnes tie erään hedelmättömän lakeuden kuljettuaan painuu yhä enemmän etelään, kohti Brahmaputraa — aivan samoin, kuin Industa lähetessä Lehistä käsin, ja samaten kuin siellä on täälläkin irtaimet kivet korjattu tieltä ja viskattu sen kumminkin puolin.

Siellä missä laakso kapenee, on meillä Tarting-gumpan suuri luostari kallioperustallaan vasemmalla kädellämme, ja oikealla eli virran etelärannalla Rokdson kylä lauttauspaikkoineen, ja nyt kuljemme ensimäisen graniittiniemekkeen ympäri, joka ulottuu aivan virran lähelle. Kam-kylän peltojen ja pikku puutarhoin taitse ratsastamme 4 metriä syvän holvitien läpi, joka on kuin jonkinlainen keltaisesta savesta rakennettu käytävä; siellä täällä puhkaisevat sitä poikittaiset kourut, ja aukoista näkee, kuten kalterikäytävän reijistä, suuren Son sivulaakson, joka etelästä laskee Tsangpoon. Sade on savesta paikoittain muovaillut metrejä korkeita pyramiideja, jotka muistuttavat jättimäistä sienimetsää. Me kohtaamme mustia, paljaspäisiä talonpoikia, jotka ajavat edellään kuormitettuja hevosia ja aaseja, ja vaimoja ja lapsia, seljässä korit, jotka sisältävät polttoainetta tai nauriita. Muuan vanha vaimo istui miesten tapaan hajareisin aasinsa selässä tärähdellen vuoron perään ylös ja alas, eräs ylimys seurasi hevosella ratsastaen puolisoaan, jotkut maamiehet astelivat vihellellen lehmiensä perässä, parvi miehiä ja naisia värikkäissä puvuissaan oli pyhiinvaellusmatkalla suurille uudenvuodenjuhlille Tashi-lunpoon, joille ladakilaisenikin jo niin kauvan olivat toivoneet pääsevänsä. Kaikki liike käy itään päin, ja vastaamme tulee vain ihmisiä, joilla on asiaa kylästä toiseen.

Tie kulkee nyt tulvista kärsineen maan yli, joka kesällä on tykkänään tulvaveden alla ja joka pakottaa kulkijan painautumaan vuoririnteiden juurille. Nytkin on Tsangpo valtaisen vaikuttava; me levähdämme hetken sen rannalla, jota nyt tiemme ensi kertaa koskettaa. Ensi kerran ijässäni juon Brahmaputran pyhästä vedestä. Sinivihreänä, melkein kirkkaana se valuu äänettömästi ja hitaasti yhdessä ainoassa uomassaan itää kohden, kalojen siellä täällä molskiessa sen pinnalla. Vain erinomaisen ohut jääkate pitää rannoilla vettä kahlittuna, mutta monesti ajelehtii vuorikristallin tavoin kimalteleva jääpaatere ohitseni. Ohralla lastattu lautta ui juuri ohi vastakkaiseen suuntaan, se on matkalla Shigatsen suurille markkinoille ja katoo pian seuraavassa taipeessa, jossa ohjaajain täytyy olla hyvin taitavia pitkäin sauvoimiensa käyttelemisessä.

Kahdeksan tuntia ratsastettuamme tulimme erään pienen, 30 taloa sisältävän kylän kohdalle nimeltä Rungma, missä telttamme pystytettiin jälleen poppelien ja laidunmaiden välille. Miten ihanalta musiikilta tuntuikaan meistä, jotka olimme eläneet puolisen vuotta Tshang-tangin autiolla ylätasangolla, nyt jälleen saada kuulla tuulen suhinaa puiden lehdettömissä oksissa! Nyt ei nuotioita enää rakettu kuivuneesta lannasta, kuivat puuhalot rätisivät telttojen välillä ja loivat häikäisevää loimoaan puitten rungoille ja tibetiläisiin.

Myöskin helmikuun 8. päivänä teimme pitkän ratsastusmatkan. Ngurbu Tundup valitti muulinsa karanneen; hänen täytyi sen vuoksi muka jäädä tänne, ja hän pyysi saada lopun minun lupaamastani palkkiosta. Kuje oli kuitenkin liian läpinäkyvätä laatua. Minä epäilin, ettei posti ehkä sittekään ollut kunnolla saapunut Gyangtseen. Emme olleet kuitenkaan kerinneet kauvaksi kylästä, kun Ngurbu tulla nelisti perässämme kilisevin kulkusin lainahevosella. Seuraavaan leiriin astuttuamme hän sai rangaistukseksi lähteä paikalta painamaan Shigatseen, ilmottamaan Kung Gushukille, että minä huomenissa saapuisin sinne ja että minulle varattaisiin säädyllinen tulo. Se oli ajattelemattomasi tehty. Sillä jos Kung Gushuk olisi kertonut tietonsa jollekin kiinalaiselle, niin olisin voinut tulla pidätetyksi vielä viime hetkessä kaupungin ulkopuolella.

Lamo-tangin luona virta huuhtelee vasemman rannan vuorista juurta, ja täällä johtaa kapea ja hengenvaarallinen polku mutkitellen jyrkkää rinnettä ylös. Sitä kuitenkin tarvitsee käyttää ainoastaan tulvan aikaan. Nyt kuljemme vuoren juurta pitkin muurattua tietä. Virta näyttää nyt aivan toiselta kuin eilen; sen pinta on puoleksi täynnä huokoisia jäälohkareita, mutta niinpä olikin yöllä 18,8 asteen pakkanen. Hypellen ja kolisten ne ajautuvat virtaa alaspäin ja sipaisevat maassa vielä kiinni olevaa jääreunaa, jolle pinovat pieniä valkeita jäävalleja. Ne seuraavat vahvinta virtausta ja jäävät toisiinsa istumaan kiinni hiekkamatalikoille, jotka ruskean punaisina hohtavat selkeän, vihertävän veden läpi. Se on suuuremmoinen maisema sinisen taivaan ylhäällä kaartuessa ja jykeväin, pirstautuneiden vuoriröykkiöiden sivuilta kaulatessa! Iltapäivällä väheni jo ajojäiden määrä, ja illalla leirissä istuessamme ne olivat vallan kadonneet.

Näillä paikoin virran nimenä oli milloin Sangtshen, milloin Tsangpo-tshimbo, s.o. "suuri virta". Tsangpo on ennen muita Tibetille ominainen virta. Waddell mainitsee tätä nimeä välistä kirjotettavan niin, että se on suoranainen käännös Brahmaputrasta, joka merkitsee "Brahman poikaa". Nimen Dshere-tsangpo olemme jo oppineet tuntemaan, ja edempänä etelässä tulemme kuulemaan vielä useampia nimiä. Kun se puhkaisee itselleen tien Himalajan läpi, on sen alisen läpikulun nimenä Dipong, ja vuoristosta erottuaan ja Assamin tasangoita kastellessaan omaksuu se Brahmaputran nimen.

Valkeni helmikuun 8:s, tuo suuri päivä, jona meidän nyt hurskasmieliseksi pyhiinvaeltajaparveksi muuttuneen karavaanimme piti saavuttaa unelmainsa päämäärä. Aamu oli ihana, ja koko päivä pysyi tuulettomana. Jo ani varahin täytyi Sonam Tseringin ja muutamain ladakilaisten viedä osa kuormastosta kahteen veneeseen, Muhamed Isan ja Tseringin johtaessa karavaania edelleen maantietä pitkin. Sen sotajuonen olimme viisaaksi huomanneet. Sillä jos viime hetkessä vielä joku ilmautuisi meitä pidättämään, niin kohdistuisi kielto vain Muhamed Isaan ja karavaaniin, kun sen sijaan minä seuralaisineni voisin virtaa pitkin huomaamatta hiipiä Shigatseen.

Kaikki muut olivat jo matkalla, kun Robert, Rabsang ja minä liuvuimme muuatta jyrkkää, kuiluntapaista kourua myöten penkerettä alas ja nousimme siihen erinomaiseen alukseen, jonka piti kantaa meitä pyhällä virralla. Nämä Tsangpo-veneet ovat yhtä yksinkertaisia kuin käytännöllisiä. Ajateltakoon runkoa tahi pikemmin telinettä, joka on yhteenliitetty ohuista, sitkeistä oksista ja kaarista ja jonka ympäri on pingotettu neljä yhteen neulottua jakinnahkaa, jotka puristetaan kokoon puukehällä, mikä samalla on reuna — ja vene on valmis. Se on kömpelö, miltei neliskulmainen, mutta edestä hiukan kapeampi kuin takaa. Raskas se ei ole, onhan tavallinen miehenkantamus. Kaikki veneet, jotka nyt veivät pyhiinvaeltajia uudenvuodenjuhlaan, ja ne, joilla maanviljelystuotteita tahi polttoaineita kuljetetaan Sigatseen ja Tashi-lunpoon, kantavat niiden omistajat jälleen takaisin joenrantaa pitkin. Suuri osa Hlindug-lingin asukkaita, missä viimeinen leirimme oli ollut, elättää itseään lauttausammatilla. Mutta kantavuutta on näillä veneillä; minun käyttämässäni oli meitä neljä miestä, ja se olisi voinut kantaa vielä paljoa suuremmankin painon.

Soutaja istuu ohuella laudalla ja soutaa koko ajan, mutta nurinpuolisesti, niin että peräpuoli on edellä, sillä hänenhän täytyy voida nähdä vesireitti virtaa alaspäin. Airot ovat alhaalta haarukan tapaan halaistut, mutta molempien sakaroiden väliin on neulottu nahkapalanen, niin että ne muistuttavat sorsan uimaräpylöitä. Soutajamme on itsetietoinen miekkonen ja vastaa neuvoihini vain ylevämmyyden hymyllä, heti kun koetan pöyhistellä kokemuksellani virtojen kulkemisessa. Virta se vie enemmän kuin hän vie venettä eteenpäin, mutta pitääkseen venettä vallassaan käyttää hän lakkaamatta atrojaan.

Minä voin häiritsemättä katsella virtaa, laskin aikamääriä, tein peilauksia, mittasin nopeutta ja piirsin kartan joen juoksusta. Katarakteja emme tavanneet, mutta kyllä kapeissa yhteenpuristetuissa kohdissa joitakin kohtia, joissa vesi muodosti pieniä koskipaikkoja ja kohisi rannan mutkauksissa. Se oli herttainen matka, ihanin millä koskaan olen ollut. Viimeistä päivämatkaamme emme olisi voineet sen loistavammin päättää; Tibetissä, missä luonto tähän asti oli tiellemme asettanut pelkkiä esteitä, kuljimme nyt eteenpäin luonnonvoiman avulla. Yksi maapallon suurimpia vieremälaaksoja levitti ympärillemme mahtavan panoraamansa, ilma oli niin tyven, ettei edes vähäisintäkään värettä näkynyt Tsangpon pinnalla.

Erään kallionkielekkeen juurella vallitsi eloa ja liikettä; monet ohralla, heinillä, polttopuilla ja lannalla lastatut veneet yrittivät juuri laskea maihin, ja toisista purettiin kuormat kirkuen ja laulaen. Kokonaisia venerivejä oli vedetty ylös rannalle ja viruivat siellä pohja ylöspäin, kuten mitkäkin karvaiset kilpikonnat. Laivurimme sai nelinkertaisen maksun ja uskoi tuskin silmiään — nyt hänen kannatti kustantaa itselleen huomenna lepopäivä.

Tämän omituisen "laivasillan" luona odotti Guffaru hevostemme kera; minä nousin jälleen pienen ladakilaishevoseni ja Robert punaruskean tibetiläishevosensa selkään, ja auringon tehdessä laskuaan lähdimme ratsastamaan, Rabsang edeltäjuoksijana, Niang-laaksoon. Pian eksyy maisemassa, joka on pelkkiä keltasavesta muodostuneita holvipolkuja ja kouruja. Opasta emme kuitenkaan tarvitse, sillä monia vaeltajia ja aasinajajia on vielä kulkemassa; he antavat meille tarvittavia tietoja, eikä yksikään ole nurjamielinen. Hiukan vasempaan tiestämme juoksee Njan-tshu, Gyangtsen joki ja Tsangpon etelästä tulevia suurempia haaroja, jonka rannoilla nähdään useita kyliä. Alkaa hämärtää; tunnen sydämeni kiivaasti sykkivän; jokohan tässä todellakin onnistutaan? Tulee pimeä; suuri valkoinen tshorten kohoaa aavemaisena aivan tiemme oikealla puolella. Rabsang kysyy eräältä yölliseltä vaeltajalta, pitkältäkö vielä on matkaa, ja saa vastauksen: "seuratkaa vain tietä, silloin tulette kohta jollekin kadulle." Oikealla kohoaa kumpu, ja sen huipulla kuvastuvat Shigatse-dsongin, raatihuoneen, piirteet heikosti taivasta vastaan. Nyt olemme valkeitten talojen keskellä ja seuraamme muuatta kapeaa katua, jolla on vieläkin pimeämpi. Etäällä avoimella paikalla seisoo moniaita kiinalaisia, jotka silmäävät meitä. Äkäisiä koiria tulee pihoista haukkumaan meitä. Mutta muuten nukkuu kaupunki, eikä missäkään ole väkijoukkoa sisääntulomme todistajana. Mutta missä ovat miehemme? Emmehän tiedä, minne he ovat majoittuneet. Mutta kas tuollahan jo seisoo Ramgjal näyttämässä meille tietä, ja vie meidät sen muurin portille, jonka takana sijaitsee Kung Gushukin puutarha.

Täällä tulevat Muhamed Isa ja kaikki toiset vastaan ja tervehtivät meitä, aivan kuin tahtoisivat minua onnitella riemuvoittoni johdosta. Me laskeudumme satulasta ja astumme pihan poikki siihen rakennukseen, jonka Kung Gushuk on antanut käytettäväksemme. Mutta se on kylmä ja kolkko kuin vankila, ja minä pidän puiston poppelien alle pystytettyä telttaani parempana. Odotellessamme Tseringiä istumme ison risuvalkean ympärillä, ja pian saapuu sinne useita tibetiläisiäkin. Minä en luo heihin lainkaan huomiota; olen liiaksi syventynyt omiin ajatuksiini. Onnistuttu oltiin, ja minä olin kuusikuukautisen matkan jälkeen koko Tibetin halki saavuttanut ensimäisen päämääräni! Myöhemmin illalla valmistui päivälliseni — se olikin minulle sangen tervetullut, sillä venematkalla ei meillä ollut ruokaa lainkaan mukana. Ja sitte oli minulla vielä kaksi runsasta tuntia aikaa valmistaa päivän kuluessa tekemäni muistiinpanot.

Kun seuraavakin päivä kului, eikä kukaan, hengellinen tai maallikko, meistä vähintäkään välittänyt, lähetin Muhamed Isan Tashi-lunpoon, jonka kultaiset katot eräällä aivan puutarhamme lähellä — joka oli Shigatsen eteläisessä etukaupungissa — sijaitsevalla vuorenrinteellä kimaltelivat ilta-auringon hohteessa kuin tulenloimot. Oivallinen karavaaninjohtajani etsi käsiinsä erään korkea-arvoisen laman, joka antoi vastata, että hän huomenissa lähettäisi jonkun ottamaan tarkempaa selkoa minusta ja aikeistani, ja että hän sitte antaisi enempiä tietoja. Samassa tuokiossa tuli vieras, eräs ylhäinen kiinalainen nimeltä Ma. Hän esitti itsensä minulle "lansan" eli 140-miehisen kiinalaisen sotaväenosaston päälliköksi, joka oli Shigatsen varusväkenä. Ma, joka oli dungani ja tunnusti Islamin oppia, tuli ensi hetkestä lähtien aivan erikoiseksi ystäväkseni, joka suopeudesta ja hyvätuulisuudesta lakkaamatta myhäili. Hän oli tullut viisi päivää sitte Lhasasta ja tulisi viipymään täällä niin kauvan, kunnes amban, Lien Darinin kenraalikuvernööri, hänet jälleen kutsuisi pois.

"On käsittämätöntä", sanoi Ma, "mitenkä teidän on onnistunut päästä tunkeutumaan Shigatseen kenenkään estämättä."

"Niin, suoraan sanoen olinkin odottanut kaikellaisia rettelöitä, ja jollei ennen, niin ainakin ollessani vain yhden tai parin päivämatkan päässä täältä."

"Minä en ole kuullut sanaakaan teidän tulostanne; mutta jos olisin tiennyt teidän lähenevän kaupunkia, niin olisi virkavelvollisuuteni vaatinut minua pidättämään teidät."

"Sittehän on minulle onni, että te vielä olette vieras täällä."

"Niin, mutta ikävintä on se, että minun tulee käymään huonosti, jos amban saa tietää teidän aivan asuvan täällä Shigatsessa! Mutta nyt se on liian myöhäistä, sitä ei voi enää korjata."

"Sanokaas minulle, Ma daloi, luuletteko että tashi-lama tulee päästämään minut puheilleen?"

"Sitä epäilisin. Heti tänne tuloni jälkeen pyysin päästä suurlaman puheille, mutta hän ei ole edes nähnyt hyväksi lähettää minulle mitään vastausta. Ja kuitenkin olen kiinalainen virkamies."

Tämä kuulosti sangen vähän rohkaisevalta minun korviini, joka olin muukalainen, tullut tänne ilman lupaa pohjoisesta käsin, ja jonka personasta ja aikeista ei kukaan täällä tiennyt rahtuakaan. Ja sitte on huomenna uudenvuodenjuhla, jonne voin sitä vähemmän ilman muuta mennä, kun tashi-lama itse on juhlassa läsnä. Mutta jotakin täytyi hänen sentään minusta tietää, miten muuten voin selittää Ngurbu Tundupin lähettämisen minulle postia tuomaan?

Odotimme kuitenkin tapahtumain kehitystä ja lähdimme paperilyhdyt kädessä ulos katsomaan yhtä hevosistamme, joka pilttuussaan oli heittänyt henkensä ja sen vuoksi oli saatettava pois. Miksi se ei enää voinut eloon jäädä, kun soimet olivat niin täynnä ohria, heiniä ja hakkelusta kuin ei vielä koskaan ennen, ja eläimet saivat seista pilttuissaan muurin vierellä, suojassa pakkaselta ja tuulelta, ja lepoaika niitä nyt odotti? Viisi veteraania ja viimeinen Poonchissa ostettu muuli olivat enää hengissä! Siinä rippeet siitä uljaasta karavaanista, joka kuusi kuukautta takaperin oli lähtenyt Lehistä! Kaikki muut viruivat Tshang-tangissa, myrskyjen kohistessa ylitsensä.

Puutarhassamme oli meidän nyt kaikinpuolin hyvä olla. Minun telttani kummallakin puolella seisoivat Robertin ja Muhamed Isan teltat, vähän edempänä ladaklilaisten teltta, ja molempain viimemainittujen edustalla roihusi tavallisuuden mukaan valtava rovio. Muuan mies ja vaimo Kung Gushukin väestä asuivat kurjassa hökkelissä portin vierellä, ja he hankkivat meille kaiken mitä tarvitsimme. Vaimo oli vanha ja raihnas, mustaksi maalattu, mutta vallan ylitse vuoti ystävällisyyttä. Lakkaamatta hän tuli telttaani, kumarteli ja kikatteli ja vivisteli pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Helmikuun 11. päivänä herätettiin minut jo puoli 7:ltä sillä tiedolla, että kaksi herraa heti paikalla tahtoi päästä puheilleni. Hiilipannu ja lämmintä vettä tuotiin ja minä puin itseni kaikella kiiruulla, telttaa siivottiin, ja sitte pyydettiin vieraita käymään sisään. Toinen heistä oli korkea-arvoinen ja kookasvartaloinen lama nimeltä Lobsang Tsering, ja oli hän tashi-laman sihteerejä, toinen, Duan Suän, oli nuori kiinalainen, jolla oli hienot ja jalot kasvonpiirteet. Molemmat olivat erinomaisen kohteliaita, osottivat maailmanmiehen tapoja. Juttelimme kaksi tuntia yhtä mittaa kaikesta mahdollisesta; merkillistä kyllä, näytti tuloni Shigatseen olleen molemmille herroille aivan tietymätön asia. He kyselivät uudelleen nimeni, kulkemaani tietä ja tarkotustani, pienestä Ruotsi-parasta eivät he luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet, mutta kirjoittivat sen muistiin sen ruotsalaisen, englantilaisen ja kiinalaisen nimen.

"Aijon tänään olla läsnä uudenvuodenjuhlassa", sanoin. "En voi lähteä Shigatsesta, näkemättä suurinta kirkollisista juhlista."

"Europpalainen ei vielä koskaan ole ollut läsnä juhlissamme, jotka ovat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille ja meidän uskoisille pyhiinvaeltajille, eikä europpalainen siihen koskaan lupaa saisikaan."

"Pantshen Rinpontshen ('pyhä opettaja', tashi-lama) täytyy kuitenkin jo kaksi kuukautta sitten olla kuullut minun tulostani! Hänen pyhyytensä on myöskin tiennyt, miltä taholta tulisin, sillä muuten hän ei olisi voinut lähettää postiani Dangra-dshum-tsohon."

"Pantshen Rinpontshe ei milloinkaan sekaudu maallisiin asioihin; niitä hoitaa kaikkia hänen veljensä, herttua (Kung Gushuk)."

"Mutta sittekin täytyy minun saada nähdä pyhä isä itsensä; minä tiedän, että hän odottaa minua."

"Vain pienelle joukolle kuolevaisia on sallittu näyttäytyä pyhän kasvojen edessä."

Silloin muistui mieleeni kiinalainen passini. Kun se sinisine kehyksineen ja punaisine leimoineen levitettiin nuoren kiinalaisen kasvoin eteen, tuli hän hyvin tarkkaavan näköiseksi, ja mitä pitemmältä hän sitä luki, sitä suuremmiksi kävivät hänen silmänsä. Hän luki sen vielä uudelleen läpi ja käänsi sitten sisällön hitaasti Lobsang Tseringille.

"Miksikä", kysyivät sitte molemmat, "ette heti kohta näyttäneet meille tätä paperia? Se olisi säästänyt kaikki päänvaivat!"

"Sen vuoksi, että passi on osotettu Itä-Turkestania eikä Tibetiä varten", vastasin niinkuin asianlaita oli.

"Se nyt on vallan sama juttu, kuu kerran jo olette täällä. Teillä on hyvin hieno kiinalainen passi ja olette sen vuoksi Kiinan suojeluksen alainen!"

Nuori kiinalainen otti passin ja katosi se mukanaan, ja Lobsang Tsering kyseli minulta vielä sekä katseli aseitamme ja muita esineitä. Mutta viimein kysyin häneltä, eikö hän tahtoisi katsella puutarhaammekin, ja söin hänen poissa ollessaan aika kiiruulla aamiaiseni. Sitte kiinalainen palasi ja selitti lyhyesti, että minä saan tulla juhlaan, että minulle ja kahdelle miehelleni varataan erityiset paikat, ja että kamariherra Tashi-laman hovista tulee noutamaan meidät, kun aika on!

Siunasinpa minä nyt kiinalaista passiani, jonka aikanaan suurella ajanhukalla olin Srinagarissa ollessani hankkinut kreivi Wrangelin kautta, kiinalaiselta lähettiläältä Lontoossa, hänen hallituksensa myönnytyksellä.

Tällainen oli nyt tuloni Shigatseen ja tällaiset ensi kokemukseni siellä. Ei kissakaan ollut minua estänyt, ei yhtään uteliaita ollut kokoutunut kaduille meitä töllistelemään. Mutta nyt, kun jo olimme alkaneet kotiutua kaupungissa, herätti läsnäolomme siellä niin yleistä ihmetystä, kuin olisimme pudonneet suoraan taivaasta! Että tämä temppu oli niin hyvin onnistunut aivan ilman minun ansiotani, se riippui "erityisistä asianhaaroista". Hladshe Tsering oli selittämättömistä syistä päästänyt minut kynsistään ja itse avannut säkin, johon oli meidät työntänyt. Ne päälliköt taasen, jotka asuivat etelään päin Ngangtse-tsosta, olivat kai arvelleet: "Kun kerran Naktsangin kuvernööri on ne päästänyt menemään, emme mekään voi niitä pidättää." Onnenpotkaus oli myöskin minulle, että moniaat näistä päälliköistä olivat lähteneet Tashi-lunpoon uudenvuodenjuhlaan, ja että me itsekin, suurelle maantielle tultuamme, hävisimme muiden pyhiinvaeltajain sekaan. Sillä uudenvuoden päivinä tibetiläiset ovat kuin ukkometsot kiiman aikaan, jotka eivät näe mitään eivätkä kuule mitään! Ja vihdoin olin minä, karavaanin ainoa europpalainen, hiipinyt kaupunkiin vasta sitte, kun yö jo oli levittänyt tumman huntunsa maan yli.

Seitsemästoista luku.

Tashi-laman luona.

Paitsi jokakuukautisia juhlia on lamalaisella kirkolla neljä suurta juhlaa vuosittain, ja suurin niistä on uudenvuodenjuhla losar, jota vietetään muistoksi siitä, miten Shakja Muni Buddhan pääsi voitolle kuudesta harhaopista, oikea usko voitolle uskottomuudesta. Se jatkuu aina helmikuun alkuun ja on sen vuoksi samalla kevään ja valon juhla. Tästä kaksinkertaisesta syystä on losar erinomaisen suosittu juhla, irrottaen päiväpalkkalaiset kerrassaan 15 päiväksi työstä, paimentolaiset jakeistansa ja kauppamiehen myymäläpöytänsä äärestä — riemun ja huvin aika, mässäysten ja tanssien, vierailujen ja vastakäyntien, lahjojen ja vastalahjojen, kotien ja temppelien suursiivouksen ja koristelun kausi, uskonnollinen hartaus kaiken muun lomassa säestyksenä.

Suuriin temppelijuhliin on kaikilla vapaa pääsy; losar on koko kansan juhla, lamalais-opin karnevali, kuten vanhassa Roomassa luperkali- ja saturnali-juhlia pidettiin. Minulla oli onni sattua saapuville juuri lamalais-opin suurimman juhlan viettoon. Tashi-lunpon luostarikaupungissa. Puoli-yhdeltätoista saapui "Vatikaanin" nuori kamariherra Tsaktserkan erinomaisen hienossa keltaisessa silkkikauhtanassaan hänen pyhyytensä käskystä noutamaan minua juhlaan, ilmoittaen lama Lobsang Tseringin keralla olevansa määrätty minun personalliseksi saattueekseni Shigatsessa oleskeluni ajaksi. Mutta hän pyysikin minua pukemaan ylleni mitä minulla vain hienointa oli päällepantavaa, koska joutuisin istumaan julkisesti suurlaman palatsin nähtävissä. Olipa minulla pohjimmaisena eräässä arkussani vanha hännystakki, useampia silitettyjä paitoja ja kiiltokengät, jotka olin ottanut mukaani vasiten tashi-laman tähden, ja kun sitte Robert oli toisesta arkusta penkonut esille parranajovehkeeni, niin esiinnyinpä Tibetin karussa vuorimaassakin täytenä europalaisena herrasmiehenä. En sentään tulkkini Muhamed Isan prameutta voittanut; hänen kullalla kirjailtu turbaaninsa sai varjoon kaikki. Toisista saivat minua saattaa ainoastaan Robert, Tsering, Rabsang ja Namgjal.

Ratsastimme uusilla Ngangtse-tsolta tuoduilla hevosillamme luostariin, joka oli vain kahdentoista minuutin matkan päässä. Shigatse-dsong jää oikealle. Huikea väen paljous kuhisee luostariin päin, muistuttaen suuria markkinoita. Kohotessaan muuttuu tie varsinaiseksi kaduksi, jonka varrella munkeilla on kammionsa korkeissa valkeissa rakennuksissa. Laskeudumme maahan erään ison portin edustalla; korkealle ylitsemme kohoaa eräs tiilipunainen temppelirakennus, Tsogla-kang nimeltään, ja kaikkein ylimpänä loistaa Labrangin valkea julkipuoli, jonka yläreunassa on musta viiru ja ikkunain edessä valkeat katoskaihtimet. Tulee hämmästelleeksi sen uljasta, omaperäistä rakennetta, joka esiintyy kaikkine yksityispiirteineen ja tekee hyvin yhtenäisen, jyhkeän vaikutuksen. Mutta kenties johtuukin minun rakkaudestani Tibetiä kohtaan se, että pidän tässä ihmeellisessä maassa kaikkea niin viehättävänä ja suurenmoisena.

Nyt käy nousu melkoisen jyrkäksi, pyhiä asuinsijoja kohti, pitkin käytäväntapaisia, kivilevyillä laskettuja kujia, kunnes taaskin tukevan portin alitse kuljettuamme joudumme katon alle ja saamme samota puolihämäriä, hämäriä ja pilkkosen pimeitäkin käytäviä myöten, jotka vilisivät punakauhtanaisia lamoja, joutuaksemme valtaisten puupilarien kannattamalle lehterille, lopulta asettuen istumaan sen kapealle, puukaiteen reunustamalle kuistille, jonka erottavat lehteristä mustat, raskaat, jakinvillasta kudotut, alhaalta vaakasuorasti valkeiksi sivellyt uutimet. Minulle oli varattu europalaiseen tapaan nojatuolikin, ja olihan se hyvään tarpeeseen kolmetuntisten juhlamenojen aikana. Siinä siis istuimme kuin katottoman teatterin toisella rivillä, saaden kerrassaan oivallisen kuvan kaikesta mitä alhaalla kartanolla esitettiin.

Kaikkialle, altaaneille ja katoille, oli kirjavapukuinen väkijoukko ahtautunut; vanha korkea-arvoinen lama, joka on osottanut meille paikkamme, arvioitsee yleisön 6,000:ksi. Vastapäätä sijaitsevalla ylimmällä altaanilla istuu etumaisena Nepalin konsuli, nuori luutnantti, päässä pyöreä kultaviiruinen musta lakki. Hän puhaltelee savurenkaita paperossistaan ja on ainoa, joka sillä tavoin halveksii paikan pyhää luonnetta. Pitkinä riveinä istuu sitte kaupungin virkakunta, lehterillä alempana taasen vallassäätyiset naiset loistavissa, helyisissä tamineissaan, kerrankin juhlan kunniaksi kaikki kasvonsa pesseitä, jotta joutuu ihmeeseen näkemään vaaleita kasvoja kuin meilläkin. Meidän kuistimme alle altaanille taasen on sulloutunut suloiseen sopusointuun kaikenkarvainen rahvas, mikä hörppien teetä mukana tuoduista puukupeista, mikä tuttavansa päästä täitä hävitellen tai itse vuorostaan laskien sitä varten päänsä naapurin syliin.

Kuten kumpaisenakin edellisenä vuonna oli uudenvuodenjuhlalla nytkin tavallista juhlallisempi leima, houkutellen yhä runsaammin toivioretkeläisiä paikalle, sillä dalai-lama oli englantilaisten Lhasaan samotessa paennut, ja tämä pelkuri paavi oleskeli nyt halveksittuna Urgassa, Mongoliassa, jättäen maansa tunkeilevien naapurien saaliiksi. Moni pyhiinvaeltaja valitsi nyt Lhasan asemesta Tashi-lunpon, missä pantshen rinpotshe, Tshangin paavi, oli pysynyt paikallaan maan ollessa vaarassa. Tashi-lama oli nyt Tibetin korkein prelaatti, Lhasan paavin harhaillessa kodittomana pakolaisena, syöstyänsä tuhansia kansalaisiaan surman suuhun, ensin vakuuttaen heidät haavottumattomiksi.

Ylimmiltä kattosilloilta kajahti kumeita, pitkällisiä torventoitotuksia; pari munkkia siellä puhalteli eriskummallisia merisimpukoita, kutsuen juhlaan "gelugpan", keltaisten munkkien veljeskunnan. Vinoon oikealta alkaa kaihtimien verhoamalta lehteriltä kuulua näkymättömien laulajien kuoroveisuu, luoden mitä juhlallisimman tunnelman. Lehterin yläpuolella on toinen, kartanolle päin avoin; ainoastaan keskustaa kaihtaa punaviiruinen, keltaisesta silkistä tehty esirippu, jonka alareunassa riippuu raskaita kultahetuleita. Esiripun taakse ottaa paavi sijansa; hän on liian pyhä joutumaan täydellisesti väkijoukon näkyviin; mutta jotta hän voipi itse katsella juhlamenoja, on esiripussa pieni suorakulmainen aukko.

Ylhäisten lamain kulkue astuu lehterille, kantaen tashi-laman ylipapillisia arvomerkkejä. Kunnioittava suhina valtaa kumartavan yleisön, kun hänen pyhyytensä sitte verkalleen astelee paikalleen ja istuutuu jalat ristissä parille pielukselle, jättäen vain kasvonsa näkyviin esiripun aukosta. Hän näyttää nuorelta mieheltä; päässä on iso keltainen hiippa, joka kuitenkin muodoltaan enemmän muistuttaa kypärää, yllä keltainen silkkikauhtana, käsissään hän pitelee rukousnauhaa. Hänen oikealla puolellaan istuu nuorempi veli, herttua Kung Gushuk, isäntäni, kolmen muun maallisen herran keralla, vasemmalla taasen valtioministeri Lobsang Tsundo Gjamtso, pikkuinen, pyylevä, kaljupää kardinaali, ja tashi-laman opettaja sekä hänen kuuromykkä äitinsä, jota olisin ajellun päänsä takia pitänyt miehenä, ellei minulle olisi toisin sanottu. Heidän takanaan näkyy hämärässä suuri ryhmä ylhäisiä lamoja, kaikki keltaisissa kauhtanoissa — arkiväri on punainen. Heidän ryhtinsä ja esiintymisensä on kauttaaltaan hienon ylimyksellistä.

Meidän katseemme kohtaavat toisensa usein; hänen pyhyytensä näyttää tuntevan suurta harrastusta vieraitansa kohtaan. Jo ennen juhlamenojen alkua oli hän lähettänyt puutarhaani erään laman tuomaan minulle "tadahiksi" pitkän kaistaleen hienoa valkeata silkkiä, hänen tervehdyksenänsä ja kohteIiaisuuden-osotuksenansa. Nyt useammat munkit hiljaisesti kattoivat taakseni pöydäntapaiselle rahille herkullisen valikoiman hedelmiä ja makeisia kukkuraisiin messinkikulhoihin ja tarjoilivat paksua voiteetä, ilmottaen virkistykset pantshen rinpotshen lähettämiksi. Kohdatessani hänen katseensa nousin nyt kumartamaan, hänen nyökäyttäessään minulle ystävällisesti myhäillen.

Uskonnollisiin juhlamenoihin kuului useampia merkillisiä naamiotansseja. Yhdentoista pääjumalan lipuilla tervehdittiin suurlamaa, kukin niistä oman kantajansa pitelemänä; munkkien kulkue kantoi saattueessa pyhiä temppeliastioita suitsutuksinensa, jättiläismoinen soittokunta muokkasi vaskipasuuniansa, huilujansa, rumpujansa ja symbaalejansa. Jäännöksenä muinaisen ajan ihmisuhreista lienee ollut se meno, että arghamiksi nimitetty naamioittu olento juhlallisen salaperäisen tanssin jälkeen valoi lehterin kiviportaille maljallisen vuohenverta — vaikka buddhalainen käsky kieltää "sammuttamasta ainoatakaan elonkipinää". Tämä käsky ei kuitenkaan estä munkkeja syömästä lihaakin, mutta silloin käyttäen tavallisia teurastajia.

Bagtsham on nimeltään hirvittävään paholaisnaamioon kätkeytynyt tanssija, joka ohjaa muuatta piiritanssia, ennen kuin korvia huumaavan pärrytyksen lomissa sekä erään naispuolisen henkiolennon esittäjä että kamaloiksi kummituksiksi pukeutuneet lamat suorittavat numeronsa, tehden katselijoihin varsin valtaavan vaikutuksen. Toivioretkeläisten keskessä tarjoilevat alemman luokan munkit ilmaiseksi teetä. Panem et circenses! Munkit tietävät, miten heidän on vaaliminen lampaitansa. Mitäpä merkitsee haaskata joku jakinkuormallinen tiiliteetä kerran tai kahdesti vuodessa, kun he itse elävät yksinomaan kansan kustannuksella ja siitä pietarinpenningistä, mikä ehtymättömästi heruu temppeleihin toivioretkeläisten masseista.

Lopuksi sytytettiin nuotio, jossa juhlallisin taikamenoin leimautettiin tuhaksi pitkä paperisuikale. Tälle paperille oli kirjoitettuna kaikki paha, mistä tahdottiin alkavana vuonna vapautua, kaikki häijyjen demoonien kartettavat juonet ja vehkeet, samalla kun se edusti menneen vuoden kärsimyksiä ja syntejä. Seisalleen nousseet katselijat puhkeavat loppumattomaan riemuhuutoon — nyt on paha voitettu ja mielissä rauha. Kartanolle ahtautui sitte lamoja niin paljon kuin tanssimaan mahtui, ja viimein yleisö hälisemättä ja tungeksimatta purkautui alas Shigatseen takaisin.

Puutarhassa odottivat jo Lobsang Tsering ja Tsakiserkan. He olivat tuoneet kokonaisen aasinkaravaanillisen muonavaroja hevosillemme — kerrassaan kuukauden varaston, sekä paperiin käärittyinä 46 hopeatengaa (noin 25 markkaa), jolla meidän heidän nähdäkseen piti ostaa lihaa, koskapa tashi-lama tietenkään ei voisi olla missään suhteissa elonkipinän sammuttamiseen. Ja lähettiläät ilmoittivat myös, että hänen pyhyytensä odotti minua seuraavana aamuna kello yhdeksän! Illemmällä saapui luokseni eräs virkamies huomauttamaan, että minua ei hakisi kukaan audienssille; minun tuli vain itsestään saapua ison pääkäytävän eteen — sillä kiinalaiset voisivat muutoin saada epäilyksiä.

Valikoitsin Burroughs Wellcomen isosta matkarohtolasta erilleen kaikki ne lääkkeet, joita saatoimme vielä itse tarvita; aluminiumista valmistetut lääkelokerot monine hienoine sairaanhoitotarpeineen kiillotettiin ja pullistettiin, ja koko komeus käärittiin Muhamed Isan ostamaan keltaiseen silkkikankaaseen, aamulla ollakseen ystävyydenlahjanani pantshen rinpotshelle.

Mutta tuo käyntini helmikuun 12. p:nä Labrangissa ja sitä seurannut päivittäin uudistuva syventyminen 3,800 munkin luostarikaupungin merkillisyyksiin ansaitsee oman lukunsa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings