← Table of contents
Transhimalaja

TRANSHIMALAJA I (continued 3)

Reading edition

Mutta yöllä myrsky katkesi yhdellä iskulla, ja äkkiä kävi niin tyveneksi että siitä heräsin. Tuntui aivan kuin olisimme leiriytyneet vesiputouksen rannalle, joka äkkiä olisi tauonnut kohisemasta. Ihminen vavahtaa ja kysyy itseltään mitä on tapahtunut, mutta tottuu pian hiljaisuuteen ja tuntee kohinan ja vedon puutteen virkistävän itseään.

Yhdestoista luku.

Ensimäiset ihmiset.

Marraskuun 12. päivän aamulla taas surusanoma: jälleen oli kaksi parasta hevostamme kuollut ja kolmas, joka jo Lehistä saakka oli kantanut kahta Tukholmassa valmistettua arkkua, oli kuolemaisillaan. Kaikki kolme olivat edellisenä iltana vielä olleet terveet ja kuolivat aivan samanlaisiin oireisiin. Niitä rupesi pyörryttämään, jalat eivät niitä enää kannattaneet, ne horjuilivat ja hoippuilivat sinne tänne eivätkä kaaduttuaan enää kyenneet nousemaan pystyyn. Yhä vielä toivoin voivani pelastaa karavaanin rippeet, ja kuvittelinpa jo voivani viedä eläimet Shigatsessa tuoksuvalta apilaalla täytettyjen soimien luo — ja nyt murtuivat juuri ne, joita olimme pitäneet kaikkein väkevimpinä! Nyt oli meillä enää ainoastaan 13 hevosta jäljellä; kohta kävisivät taakat liian raskaiksi eloon jääneille.

Niin pitkälle eivät asiat sentään kehittyneet, sillä näin surkealla tavalla alkanut päivä oli meille vielä ennen laskuaan tuova ilonkin aihetta. Karavaanin jälkiä seuraten ratsastimme kunnaita kierrellen, kunnes syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa näimme leirin n:o 60. Olin juuri teltassani, kun Muhamed Isa ilmoitti, että laakson alapäästä Tundup Sonam astui luoksemme kahden tibetiläisen, jalkamiehen ja ratsastajan seuraamana. Hitaasti ja arastellen, aivan kuin peljäten Tundup Sonamin houkuttelevan heitä rosvojen luo, laskivat tibetiläiset pitkät, kömpelöt tuliluikkunsa maahan ja lähenivät varovasti. Tundup oli saanut käyttää kaiken kaunopuheliaisuutensa, ennen kuin oli onnistunut taivuttamaan heidät lähtemään mukaansa. Hän oli kertonut heille meidän olevan pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat ylhäistä lamaa Ladakista pyhille paikoille. Silloin olivat he ilmottaneet tahtovansa tulla osottamaan kunnioitustaan "hänen pyhyydelleen" sekä tuoda hänelle rajattoman kunnioituksensa ja hartautensa todisteeksi lampaanmahallisen voita ja toisen vuohenmaitoa. Muhamed Isa, joka oli tottunut seurustelemaan tibetiläisten kanssa, rauhotti heitä siten, että pakinoi ja naljaili teltassaan heidän kanssaan. Sitte saatettiin heidät minun luokseni, he laskivat lahjansa maahan, lankesivat polvilleen, työnsivät kielensä pitkälle suusta ja kumarsivat syvään. Pyhän miehen asentesta he tapasivat europalaisen, mutteivät näkyneet olevan lainkaan tyytymättömiä tähän vaihtokauppaan. Muhamed Isa oli tulkkina. Ensiksi piti heidän kertoa seudun maantieteellisistä seikoista ja sen maan laadusta, jonka halki tiemme kävi. Heidän antamansa tiedot vahvistivat joka suhteessa "vuorten neidon" antamia; molemmat tibetiläiset sanoivat meille, ettemme vielä useihin päiviin tulisi lainkaan näkemään ihmisiä, mutta että joka päivä sivuuttaisimme mustia telttoja.

Vieraittemme ikä saattoi olla 50 ja 40 vuotta. Vanhempi oli suuressa määrin tyypillinen, enemmän apinan kuin ihmisen näköinen; nuorempi näytti monia seikkailuja kokeneelta ja voi yhtä hyvin olla rosvopäällikkö kuin mitä muuta hyvänsä.

Keskustelu, joka nyt syntyi heidän ja minun välillä, ei itsessään suurtakaan hauskutusta tarjonne. Mutta meidän asemassamme oleville se oli jännittävä kuin taru — koskihan se meidän pelastustamme!

"Kuinka pitkältä on lähimmälle Shigatseen vievälle tielle?" kysyin.

"Neljä pitkää eli viisi lyhyttä päivämatkaa."

"Tahdotteko johdattaa meidät sille?"

"Miksikäs ei, jos saamme maksun."

"Paljonko siitä tahdotte?"

"Sen bombo thsimbo (suuri päällikkö, nim. minä) itse määrätköön."

"Onko teillä hevosia, jotka voisitte meille myydä?"

"Meillä on kaksi, mutta niitä emme myy."

"Onko teillä ehkä jakeja, jotka olisivat ostettavina?"

"Kyllä, voimme myydä viisi, jos saamme kaksikymmentä rupiita kappaleesta."

"Annatteko meille muutamia lampaistannekin?"

"Kuusi voitte saada, jos annatte neljä rupiita lampaasta."

"Hyvä. Tuokaa nyt minulle kaikki eläimet, jotka voitte myydä, ja jos olen niihin tyytyväinen, niin saatte hyvän maksun."

"Mutta bombo tshimbon on jäätävä tänne huomiseen saakka, jos meidän nämä kaikki on hankittava."

Sovittiin siis, että me jäisimme. Mutta minä tunsin tibetiläiseni ja tiesin, että he lupaavat paljon ja pitävät vähän. Pidätin senvuoksi miehet yön luonamme ja heidän täytyi maata Muhamed Isan teltassa. Siellä heitä iltapuhteen hetkinä hauskutettiin huilujemme äänillä, ja pian he kotiutuivatkin niin hyvin, että heidän kielensä alkoivat laulaa ja surista kuin rukousmyllyt. Vielä uneen vaipuessani kuulin heidän sorinansa.

Ja tänä yönä minä nukuin hyvästi! 80 päivää kestäneen täydellisen yksinäisyyden perästä oli minulla jälleen ihmisiä vieraina teltoissamme; olin saanut ihanata rasvaista vuohenmaitoa ja huomenna saisin pistellä poskeeni lihavata lammasta; olin saanut tietoja maasta ynnä päivämatkoista, jotka meillä vielä oli jäljellä matkallamme kaukaiseen päämääräämme. Ja mikä parasta: sotavanhuksemme, karavaanijuhtamme saisivat apua! Ja tämä apu oli todellakin kuin taivaasta lähetetty, sillä juuri tänään olivat, sitte kun yhdellä iskulla olimme menettäneet vielä kolme hevosta ja Rehim Ali valitettavasti vielä oli laskettava kuormastoon, taakat käyneet liian raskaiksi eläimillemme. Tulevaisuus paistoi yht'äkkiä minulle rusottavassa hohteessa. Tosin ei Samoma-saktshä-vuoriston harja täällä järven rannalla iltaruskon purppurahohteessa ollut sen purppuraisempi kuin ne vuoret, joiden niin monina yksinäisinä iltoina ennen olimme nähneet komeassa väriloistossa palavan, tosin ei leirivalkeain sininen sauhu ollut ruohoarojen keijukaistanssia sen enempää muistuttava kuin tähänkään asti, tosin nousi yö yhtä kaameana ja kylmänä itäisten vuorien yli kuin ennenkin — mutta minusta näytti tänään kaikki leppoisammalta, riemukkaammalta ja toivehikkaammalta!

Tuskin oli uusi päivä koittanut, kun molemmat tshangpamme lähtivät muutamien ladakilaisten seuraamina kotiaan, varustautuakseen suureen kaupantekoon. Jo pari tuntia myöhemmin olin viiden komean jakin onnellinen omistaja; ne voivat, tibetiläisten sanojen mukaan, helposti kantaa kukin neljä arkkua, kun meidän hevosemme ja muulimme olivat kantaneet vain kaksi. Yksi jakeista sai veneen kannettavakseen, ja hevonen, joka sitä oli kiskonut aina Lake Lighteniltä saakka, julistettiin nyt virkavapautta nauttivaksi — hengähdinpä oikein syvään, nähdessäni tuon kelpo eläimen ilman kuormaa. Sille ostimme neljä lammasta à 4 rupiita kpl ja vaihdoimme viimeiset kolme lammastamme kahteen uuteen, maksaen väliä 2 rupiita. Täällä Gomo-järven rannalla pääsivät myös viimeiset kahdeksan vuohtamme hyvin ansaittuun lepoon ja vaihdettiin yhtä moneen tibetiläiseen, jolloin meidän oli maksettava rupii vuohta kohti välirahaksi. Illalla sain kolme vertaa niin paljon maitoa kuin tavallisesti, ja rasvaisempaa ja parempaa kuin mitä menehtyneet vuohiparkani olivat kyenneet antamaan. Kumpikin vaihtopuoli oli kauppaan erinomaisen tyytyväinen.

Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat tykömme, hurjan komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan; pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset vyössä, ratsastaen pienillä, sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan. Vaikka villiä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja hyväntahtoisia, ja ikivanhoissa, täitten kansoittamissa turkeissaan ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni, pyöreä nahkatakki, nuoremmalla turkishuuppa, joka paitsi kasvoja peitti koko pään. He olivat ahtanneet eväänsä ja kaikellaiset matkalla tarvittavat kapineensa turkinpoveen, ja vyössä, joka turkkeja uumilta kiristi, riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat ja kalahtivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkuaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, muttei housuja lainkaan — mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana satulassa!

Koska he olivat kotoisin Gertsestä, lounatmaasta, eivät he tunteneet sitä maata, jonka halki meidän tiemme tuli mennä, kuin vähän tai ei lainkaan, mutta luulivat, että me tarvitsimme Shigatseen tullaksemme vähintäin 50 päivää! Talven he viettävät Gomon alueella ja elävät siellä metsästyksellä. He voisivat helposti kattaa pienen aamiaispöydän, josta vaativaisinkin herkkusuu voisi olla tyytyväinen. Tai eikös miellytä teitä ehkä seuraavanlainen ruokalista:

Pikarillinen vuohenmaitoa rasvaisen keltaisen kerman kera. — Jakin munuaisia kullankeltaisiksi paistettuina. — Ydintä jakin luista hiilivalkealla käristettynä. — Hienoja, pieniä, pehmeän, mehuisan lihan palasia antiloopin selkänikamain kohdalta, tulessa hitaasti pyöritellen kypsennettyinä. — Antiloopinpäätä, nahkoineen karvoineen liekeissä pidettynä, kunnes on käynyt mustan-karstaiseksi.

Mutta yleensä on heillä aivan toinen maku kuin meillä. Villiaasin kaadettuaan he palottelevat sen ja säilyttävät palat teltassaan, jossa ne ladotaan renkaan muotoon mahdollisimman kauvaksi tulesta. Mitä kauvemmin ne siinä ovat saaneet maata, sitä paremmalta pitäisi niiden maistua. Shangpain mielihalu on syödä lihaa raakana, kovana, kuivana ja vanhana. Heidän näkee turkkinsa povesta vetävän esiin jakin rintaluun, joka pikemmin näyttää mustuneelta puupalaselta kuin miltään syötävältä. Puukko esiin tupesta, ja sillä sitte kiskotaan kovaa lihaa palasina tai suikaleina. Kiinalainen tiilitee se kumminkin on heidän korkein nautintonsa, ja mitä paksumpaa ja likaisempaa se on, sitä paremmalta se näyttää heille maistuvan. He sekottavat sitä voikimpaleella.

Villihanhien tavoin he ovat perityn kokemuksen kautta oppineet tietämään, missä paraat leiripaikat ovat löydettävissä. Saa olla varma siitä, että heidän telttansa on aina pystytetty sellaiseen paikkaan, minne tuuli vain vähän tai ei ollenkaan pääse; että lähistöllä on hyvää laidunmaata heidän kesyille jakeilleen, lampailleen, vuodilleen ja hevosilleen — jos heillä niitä on; ettei heidän teltastaan ole pitkältä anteliaille metsästysmaille, ja että vettä sieltä on alati saatavissa. Gomo-järven luona heillä oli mainiota ruokasuolaakin ilmaiseksi. Kun heidän kotieläimensä ovat kalunneet ruohon lähistöstä tyhjiin ja riista on loppunut, siirtävät he leirinsä toiseen seutuun. Teltat pystytetään aina samoihin paikkoihin, minne heidän esi-isänsäkin ikimuistoisilta sukupolvilta ne ovat pystyttäneet ja missä usein vielä seisoo vanhoja uhripyykkejä, jotka ovat kivistä kasattuja raunioita, tarkotetut taivuttamaan vuoren ja laakson haltioita heille suosiollisiksi.

Tshangpaille, "pohjan asukkaille", jotka talvensa viettävät pohjoisessa, on metsästys pääasia, karjanhoito sivuasia. Gertsessä ja Senkorissa, Bogtsang-tsingpon varsilla tahi Maktsangissa asuvat tibetiläiset, joilla on suuria karjalaumoja, eivät talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille jälleen metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antiloopia. Epätasaisella maalla he hiipivät tuulta vastaan. Alituinen elämä luonnon helmassa on teroittanut aivan uskomattomasti heidän aistejaan. He tuntevat jakin ominaisuudet ja tavat yhtä hyvin kuin nämä itsekin, ja tietävät, miten pitkälle he voivat mennä, siirtymästä sen aistimien tarkkuuden rajan yli. He tietävät, ettei sen näkö ja kuulo ole erityisen hienosti kehittyneet, mutta että se pian vainuaa metsästäjän, joten hyökkäys on tehtävä tarkkaan tuulta vasten. Vaikka lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii metsästäjä kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän. Sitte hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.

Toisen kerran hän väijyy tuntikausia ampumavallin takana, jonka hän itse tai esi-isänsä, ehkäpä jo hänen isoisänsä isoisä, on rakentanut jonkun lähteen reunalle, ja odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä villiaasilaumaa, joka illan tullen saapuu juomaan. Mutta antiloopit, villit lampaat ja gasellit ovat liiaksi valppaita, antaakseen taitavimmankaan metsästäjän pettää itseään. Sittekään ei antiloopin aina onnistu välttää hänen kavalia väijyksiään. Hän panee vanhuudestaan tunnetuille antiloopipoluille ansoja; sisäisen Tibetin metsästäjä-paimentolaisten luona joutuu aivan ihmetyksiinsä nähdessään ne runsaat määrät antiloopinlihaa, jotka rengasmaisesti reunustavat teltanseinämiä.

Miesten ollessa näissä hommissa hoitavat naiset jakeja ja lampaita, ja kun metsästäjä päivänlaskun aikaan palaa kotiin, näkee hän edellisten makaavan märehtien teltan edustalla, jälkimäisten ollessa teljettyinä kivisiin karsinoihin. Jakit jäävät yöksi telttojen luo; siitä on se etu, ettei tarvitse kaukaa hakea lantaa, tuota paimentolaisten ainoata polttoainetta. Pimeän tullen kaikki istuvat nuotion ääreen, jonka päällä teekeittiö porisee. Mikä paikkaa anturoitaan jänteiden ja naskalin avulla, mikä muokkaa nyrkillään jakinnahkaa, mikä taas leikkaa remmejä villiaasin taljasta. Heidän elämänsä tuntuu niin tyhjältä ja sisällyksettömältä, mutta he itse eivät kaipaa mitäkään — he eivät tunne sen parempaa oloa. He saavat taistella kovaa taistelua siitä kohtalon suosiosta, että saavat elää tässä maapallon karussa osassa, jota nimitetään Tshang-tangiksi eli Pohjoislakeudeksi ja jonne Sallimus on antanut heidän syntyä. Köyhyyttä ja vaaroja kärsien elävät he kuitenkin voitollista ja suurta elämää Jumalan vapaassa luonnossa; mahtavat myrskyt ovat heidän veljiään, laaksojen herruuden he jakavat ainoastaan aavikon eläinten kanssa, ja öisin kimaltelevat ikuiset tähdet heidänkin mustain telttainsa päällä. Vaikkapa heille alhaalla etelässä annettaisiinkin kauniita majoja pähkinäpuiden siimeksessä, niin ikävöitsisivät he kuitenkin tähän suureen yksinäisyyteensä vuoristojen kohdussa, jäätäviin pakkasiin ja lumituiskuihin ja hiljaisten Tibetin talviöiden valkeaan kuutamoon.

Tuleepa sitte jonain kauniina päivänä kuolema ja tirkistää sisään teltan oviraosta; turhaan lausutaan silloin ijäinen rukous "Ommani padme hum", turhaan koetellaan manata tai sovittaa pahoja henkiä, jotka ihmislapselle ovat nurjamielisiä. Kyyryisenä, harmaana ja ryppyisenä päättää vanha metsämies elämänjuoksunsa, ja vahvat hartiat kantavat hänet johonkin matalaan rotkoon läheisen vuorenharjun rinteellä — susille ja haaskalinnuille suupalaksi! Isoiksi kasvettuaan hänen lastensa lapset eivät tiedä minne hänet silloin kannettiin; elämässään hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa, eikä kuoltuaan hautaa. Ei kenkään kysy missä vainajan luut valkenevat, sillä siellä vallitsevat pahat henget.

Marraskuun 14. päivä. Tuuleton päivä! Tosin oli meillä koko yön ollut jälleen 27,1 astetta, mutta ratsastettaessa etelään, aurinkoa kohden, se sittenkin tuntui lämpöiseltä. Tibetiläisten hevoset olivat karanneet. Mutta jos se oli heidän oma keksimänsä temppu, saadakseen verukkeen itse karatakseen, niin siinäpä he pahasti pettyivät! Sillä minä lähetin toisen heistä kahden mieheni kera karkureita etsimään, mutta toisen pakotin seuraamaan meitä ja sanomaan minulle läpikulkemaimme seutujen nimet. Emme vielä tunteneet pappenheimiläisiämme emmekä senvuoksi uskaltaneet päästää heitä näkyvistämme, kun he muuten olisivat voineet ratsastavien lähettien kautta toimittaa Gertsen viranomaisille sanan meistä. Silloin olisi minulle huudettu "seis!" aikaisemmin kuin minulle mieluista oli. Nyt voin olla levollinen, ainakin seuraavaan telttaan saakka. Hevoset löytyivät, ja vanhus saapasteli, molempia ohjaksista taluttaen, meidän luoksemme. Sitte ratsastimme yhdessä kukkulain välitse eteenpäin, tavan takaa kavuten pienten solain yli. Näilläkin paikoin esiytyi kultaa kahdessa kohdin. Joka kesä saapuu tänne väkeä kaivamaan kultapitoista hiekkaa, viskaamaan sitä ilmaan ja kokoomaan raskaammat kultahituset levitetyille vaatteille. Jos saalis on ollut runsas, tulee kullankaivajia seuraavana kesänä kaksinkertainen määrä.

Yhä syvemmälle tunkeuduin nyt tähän salamyhkäiseen Tibetiin. Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme sarjan hyljättyjä leiripaikkoja ja muutamin paikoin näimme kivipyykkirivejä, joilla antiloopeja ansaan houkutellaan. Sitte tulimme laaksoon, jossa vähäinen jäävyö vähitellen leveni kokonaiseksi jäätiköksi, joka täytti kiinteiden viherkivijärkäleiden välisen tilan. Seodshynna esiintyy, muuan musta vuori etelässä, jonka näemme yhtä mittaa parin päivän ajan.

Tibetiläisemme ovat nyt jo niin perehtyneet meihin ja oloihimme, kuin olisimme lapsuudentuttavia. — He vakuuttavat, etteivät koskaan ole tavanneet niin potra väkeä kuin me olemme. Vanhemman nimi on Puntsuk, nuoremman Tsering Dava. Istumme tuntikausia Muhamed Isan teltassa valkean ääressä ja pakinoimme tuttavallisesti, ja heidän seikkaperäisesti kuvaillessaan minulle kaikki tiet, mitkä Tibetissä tuntevat, teen minä muistiinpanojani. Tsering Dava on ollut mukana pyhiinvaelluksella Tsorinpotsheen, pyhälle Manasarovar-järvelle, joka on jo kauvan ollut kaihoni ja unelmaini esine! Nyt piti molempain saattaa meitä enää kolme päivämatkaa; heidän oli täytynyt jättää jakinsa ja lampaansa vaimojen ja lasten turvaan, ja sielläpäin oli tavattomasti susia; muuten he olisivat mielellään saattaneet meitä vaikka kuinka kauvas. 19 päivää sitte he olivat saapuneet Gertsestä ja aikoivat oleskella täällä kuusi kuukautta; 40 tai 50 telttakuntaa tulee vuosittain Gertsestä näille seuduille.

Illalla virui kuollut hevonen, laiha ja kurjassa tilassa, keskellä jäätä laaksossamme. Olin ostanut sen Lehin kauppiaalta, joka minulta 1901 oli ostanut viimeiset yhdeksän kameeliani, 70 rupiin hinnasta. Se oli kuin haamu tuolta ajalta! Yhtä odottamatta kuoli seuraavana aamuna muuan muuleistamme. Se näytti terveeltä ja reippaalta ja antoi kuormittaa itsensä kuten tavallisesti, mutta ei ollut astunut vielä sataakaan askelta, kun jo kuolleena lysähti kokoon. Molemmat pienet tibetiläiset hevoset, jotka meitä seuraavat, koettavat hieroa tuttavuutta sukulaistensa kanssa karavaanissamme; niille ei vain näy oikein selviävän, että moiset laihat ja surkeat kaakit todella ovat oikeita hevosia. Tämänpäiväisessä leirissämme n:o 63 näimme niiden terhentelevän isäntänsä ympärillä ja kerjäävän näiltä kaksi isoa kimpaletta kovasti jäätynyttä antiloopinlihaa, jotka ne söivät ahnaasti kädestä kuin sokeripalasia ikään. Samoin ne mielellään syövät jakin- ja lampaanlihaa; tibetiläiset vakuuttavat tällaisen ravinnon niitä vain karaisevan. Väkisinkin mieltyy näihin pieniin pörröisiin poneihin; ne elävät suurimmalta osalta metsänriistan jätteistä, ovat vuoristossa kuin kotonaan ja kestävät ilman ohentumista erittäin helposti; niiden keuhkot ovatkin mukaantuneet sen mukaan niinkuin villiaasien. Pakkanen ei niihin pysty; ilman loimenriekalettakaan ne ovat yöt järjestään ulkona, eikä edes -30,4 asteen pakkanenkaan, jollainen meillä oli marraskuun 17. päivän vastaisena yönä, haitannut niitä lainkaan. Vaikkei niillä olekaan kenkiä, kipuavat ne jyrkkiä rinteitä ketterästi ylös ja alas — ja silloin näyttävät niillä ratsastavat miehet isommilta kuin hevoset. Me näemme naurusuin, miten iloisesti ne tervehtivät toisiansa jokaisessa leiripaikassa. Puntsuk, joka näyttää tietä Muhamed Isalle, ratsastaa pienellä ruosteen värisellä ponilla, joka on jo laitumella meidän vasta sinne saapuessamme. Äkättyään harmajan toverinsa, jolla Tsering Dava ratsastaa, se heti hilpeästi hirnahtaa, pystyttää korvansa ja juoksee sen luo; harmo raastaa yhtä iloisesti. Niiden luonne on aivan toisenlainen, kuin koiriemme, jotka toisensa nähtyään heti hulluina karkaavat toistensa turkkiin hampaillaan.

Nyt käy kulku ylös jyrkälle Tshakt-tshom-lan solalle. Dave Tsering ratsastaa edellämme. Sen pieni pony kiitää ylös jyrkänteen huipulle! Ollessamme itse vielä hyvän matkan päässä, näemme miehen ja ratsun jo kuvastuvan kuin mitkäkin varjokuvat solankynnyksellä terävästi taivasta vasten. Siellä ylhäällä, missä 5,433 metrin korkeudessa useita kullankaivajain teitä risteilee, seisoo graniittimöhkäleistä pinottu pyykki. Istuen valkean ääressä, jonka pakkanen ja tuuli tekivät tuiki tarpeelliseksi, katselin etelään päin avautuvaa suunnattoman laajaa näköalaa, joka on oikea sokkelo keltaisia, punertavia ja mustia vuorenhuippuja. Niitten välillä näkyy tasangoita, ja minä aavistan hyvin tukalan maaperänmuodostuksen odottavan meitä matkustajia. Ainoastaan aivan lähellä eteläkaakossa muodosti suuremman osan maisemaa lakea laaksonuoma ja pienoinen järvi. Hyvin karua polkua pitkin ratsastimme alas leiriin, jossa tibetiläiset ostettujen jakien takia vaativat lepopäivää.

Sen kuluessa selvitimme laskumme oppaittemme kanssa, jotka olivat olleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan ja jotka nyt palasivat kaljuille, kylmille vuorilleen, missä tuulet ulvovat kilpaa susien kanssa. He saivat kumpikin kolme rupiita päivältä hyvitystä, edelleen kumpikin kashmirilaisen puukkonsa sekä sitä paitsi kokonaisen läjän tyhjiksi poltettuja läkkisiä paperossikoteloita, joista he näkyivät iloitsevan vielä enemmän kuin rahasta. Sitte he katosivat nopeaan ja keveästi kuin tuuli lähimpäin kunnaitten taakse — ja me olimme jälleen yksin.

20 asteen pakkasessa yhdeksän muhametin-uskolaistamme viettivät tänään Ramadan-juhlaa seuraavaa "aidiansa" huilunsoitolla, laululla ja tansseilla sekä makostellen vastateurastettua lammasta. Yöllä lämpömäärä aleni -30,6 asteeseen! Muste jäätyi lakkaamatta kynään, vaikka istuinkin kyyrysilläni hiilipannun yli; vesimaljassani oli muutaman minuutin perästä vain jääkimpale.

Aamulla seurasimme, kuten tavallisesti, karavaanimme jälkiä. Mutta joitakuita tuntia kuljettuamme näin eräästä solasta edessäni 22 laitumella käyvää hevosta, 300 lammasta ja muutamia aivan varmasti kesyjä jakeja, ja kaikki erään teltan lähistöllä! Etempänä lännessä kävi laitumella vietä 500 lammasta ja joukko jakeja. Syvässä laakson-uomassa tuulensuojassa seisoi vielä viisi telttaa, joista riehahti vastaamme parvi äkäisiä koiria. Miehiä, naisia ja lapsia säntäsi teltoista ulos katsomaan mistä meteli. Karavaani oli leiriytynyt lähelle Dundtsa-tso järven länsirannalle ja sai pian vieraakseen neljä uutta tibetiläistä. Hekin olivat Gertsestä, olivat saapuneet 10 päivää sitten ja aikoivat olla täällä kolmisen kuukautta. Noissa kuudessa teltassa asui 40 henkeä, jotka yhteensä omistivat 1,000 lammasta, 60 jakia ja 40 hevosta. Vanhin näistä uusista ystävistä oli halvattu, n. 53-vuotias mies nimeltä Lobsang Tsering. Hän lahjoitti minulle vadillisen paksua maitoa ja kimpun päreitä, jommoisia temppeleissä käytetään. Hän oli valmis myymään minulle kolme suurta jakia 23 rupiista, ja minä ostin ne hetkeäkään aprikoimatta.

Kun karavaani huomenissa oli lähtenyt matkaan, saapui luokseni kaksi uutta tibetiläistä, jotka olivat hyvin kärkkäät myymään minulle vielä kaksi jakia. Kun sanoin että rahani olivat menneet karavaanin myötä, pyysivät he saada seurata minua seuraavalle leirille saakka, missä kaupat voitaisiin tehdä. Illalla olimme siis kymmenen oivallisen jakin onnelliset omistajat, ja niiden päämieheksi ja ohjaajaksi nimitettiin Tundup Sonam. Viimeisillä muuleillamme ja hevosillamme oli nyt vain aivan vähäiset kantamukset, ja minä olin hyvin iloinen, että voimme säilyttää ne kaikki hengissä. Mutta juuri täälläpä meiltä 32,9 asteen pakkasessa paleltui vielä yksi muuli kuoliaaksi.

Seuraava päivämatka vei meidät järven ympäri ja leveään laaksoon, joka ulottui kaakkoiseen suuntaan. Paimentolaisten kesyjen jakien keskellä kävi täällä laitumella aivan rauhallisesti puolisentoista sataa kulaania! Karavaanin oppaana oli muuan nuorukainen ja vanha Lobsang Tsering ratsasti komealla keltaisella hevosella, jota hän ei tahtonut myydä mistään hinnasta, edelläni kuin mikäkin airut. Hän mutisi ratsastaessaan uskomattoman nopeasti rukouksia — se kuulosti hyttysparven surinalta lehmuksen ympärillä jonain kesäiltana. Itse ratsastin jälleen isolla jarkentilaisella päistärikölläni, kun pieni valkoinen ladakilaisratsuni tarvitsi parin päivän levon.

Leiri pystytettiin erään makeavetisen noron partaalla, jonka kiinteästä jäästä kuulimme koko yön mitä ihmeellisimpiä ääniä; paukkui ja pärähti, kurisi ja huohotti kuin olisi kameeli- ja jakilauma ollut lähettyvillä; olisi voinut luulla kokonaisen vedenhaltija-armeijan pitävän tanssiaisia jääkaton alla. Koirat haukkuivat jakia kuin riivatut, kunnes vihdoin käsittivät, että nämä hälyt kuuluivat leirielämän nautintoihin.

Lobsang Tsering johdatti meidät toisille teltoille, antoi tietoja Bogtsang-tsangpohon vievästä tiestä ja tiesi kertoa koko joukon muita hauskoja asioita. Niinpä hän sanoi, että vuosittain käytetään liki 4,000 lammasta ja useita satoja jakeja kuljettamaan suolaa järvien rannoilta Shigatseen ja Lhasaan. Näistä kaupungeista tulivat myöskin useimmat kullankaivajat, ja pohjassa päin oli vielä paljon kullanlöytöpaikkoja, joita emme lainkaan olleet nähneet.

Huomasimme piankin Lobsangin olevan ylhäisen miehen. Sillä kaikki osottivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja hänen telttavarustuksistaan voimme päättää, että hän oli rikaskin. Hän puhui arvokkaasti, ja hänen äänessään oli sivistynyt, hieno sävy. Ulkomuodoltaan hän muistutti rappiolle joutunutta näyttelijää, vaskenkarvaisista, likaisista ja aivan parrattomista kasvoista kuvastui vaihtelurikas vilkkaus. Päinvastoin kuin toiset, joilla päähineenä oli valkea lammasnahkalakki, komeili hän punaisella turbaanilla, ja hänen turkkinsakin oli päällystetty punaisella villakankaalla. Turkkiensa poveen hän oli työntänyt kaikenlaisia kauniita esineitä, niinkuin inhottavan nenäliinan, yhden noita paksuja, kirjavia, neliskulmaisia vaatelappuja, joita alati käytetään, muttei koskaan pestä. Siellä hän myös säilytti nuuskasarveaan, jota hän jonkunmoisella taidolla osasi käytellä tuulessakin. Hienoksi jauhettua, keltaista nuuskaa kapistetaan mm. etusormen nenälle peukalonkynnen suojaan pieneksi röykkiöksi ja siitä nopealla tempulla ja melkoisella melulla saatetaan lopulliseen määräpaikkaansa.

Joka ilta toi Muhamed Isa minulle raporttinsa. Tänään hänellä oli esitettävä seuraavaa: "Sahib, Rehim Alin laita on vielä huonosti; hän pyytää saada uhrata Allahille lampaan."

"Kyllä minun puolestani, jos hän vain siitä paranee."

"Kyllä, aivan varmaan, Sahib."

"Minä pidän sitä hullutuksena, mutta huonommaksikaan hän ei siitä suinkaan käy, saavathan muhamettilaiset ylimääräisen herkkupalan. Minä uhraan siis lampaan."

"Ei, Sahib, se ei käy laatuun, silloin uhri kadottaa tehonsa."

"Soo-o. No, saanko minä huomenna munuaiset päivälliseksi?"

"Ei, Sahib, ainoastaan muhamettilaiset saavat syödä uhrilampaasta."

"Jaa-ha, aivan niin, olenhan minä teidän mielestänne kafir (uskoton)."

Silloin hän naurahti vastalauseeksi, mutta vaihtoi puheenaihetta: "Nyt on meillä enää 13 muulia ja 11 hevosta eli kaikkiaan 27 eläintä jäljellä alkuperäisestä karavaanista."

"13 ja 11 tekee ainoastaan 24."

"Soo? Sitte pitää minun ne vielä kerran laskea", virkkoi rehellinen karavaaninjohtajani ja näki vielä paljon turhaa päänvaivaa, kunnes laskut lopulta kävivät yhteen. Viimein tuli selville, että meillä jakeja lukuunottamatta vielä oli 25 juhtaa.

Kahdestoista luku.

Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.

Viiden viime päivän kuluessa olimme matkanneet 67 kilometriä suuntaan Et. 33° It. ja jatkoimme marraskuun 22 p. vielä pienen taipaleen samaan suuntaan. Olimme nyt suurella, selvästi huomattavalla tiellä, joka muistutti noin 50:tä rinnakkain kulkevaa jalkapolkua; suolakaravaanien lampaat ja kullankaivajain jakit olivat ne polkeneet. Kebetshungussa, missä paimentolaisten leiripaikat olivat, kääntyivät uudet ystävämme takaisin. Tässä Tibetin osassa ei tapaa samaa jyrkkäpiirteistä vuorijärjestelmää kuin edempänä idässä, missä pitkittäiset laaksot vuorottelevat yhdenmukaisten vuorijonojen kanssa. Täällä saa kulkea päiväkaudet yhteensullottujen, matalain kumpujen keskellä, ja niiden väliltä löytää pienen tasaisen aukean. Tästä myllerryksestä ei kohoa mitään korkeita, seutuja vallitsevia vuorijyrkänteitä ja turhaan silmä etsii niitä saarentapaisia jäätikköharjuja, jommoisia Itä-Tibetissä näimme.

Ankarana pakkaskautena oli ollut aivan tuuletonta, mutta kun yöllä myrsky jälleen puhalsi, nousi lämpömäärä -20,4 asteeseen. Seuraavana päivänä ratsastaminen oli peräti vaikeata. Me ratsastimme eteläkaakkoon ja saimme kylkeemme kovan lounatmyrskyn, niin että olimme melkein tukahtua sen maata pitkin pyörittämiin pölyaallokkoihin. Se oli koko kova koettelemus; käsiä ei voinut käyttää mihinkään, kartanlehdet repesivät riekaleiksi, ja ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, tokko tässä enää elävänä pääsee seuraavaan leiripaikkaan. Kasvot vääristyvät ja saavat aivan toisen ilmeen, sillä riihattomassa tuulessa tahtomattaan puristaa kasvojen lihakset kokoon silmiä suojellakseen, syntyy joukko liikanaista ryppyjä, jotka valkaisee ja täyttää hieno pöly. Silmät ovat veristyneet ja vetiset, kyyneleet valuvat alas poskipäitä, jäätyvät ja imevät pölyä itseensä. Huulet turpoavat ja särkyvät, ja kynsien alla nahka repeää, niin että sormenpäät ovat veriset.

Vihdoin pääsen, pikemmin kuolleena kuin elävänä, leiriin, missä väki on mitä suurimmin ponnistuksin pannut Muhamed Isan teltan pystyyn ja kauvan aikaa puuhattuaan ja puhallettuaan saanut nuotionkin viritetyksi, joka kerran sytyttyään riehahtaa hulmuaviin liekkeihin ja syytää säkeniä tuulispäiden niitä vinhasti piiskatessa. Kiiruhdan valkean ääreen saadakseni vereni jälleen virtaamaan, mutta se vaatii runsaan aikansa. Vähitellen kasvojen lihakset jälleen sulavat, eikä suupielistä kisko enää niin paljon nauraessa, vaikkapa nauruun onkin nyt niin vietävän vähän aihetta. Lämpimän houkuttelemina saapuu nuotiolle puolisen tusinaa viimeisiä muulejamme. Sonam Tsering tahtoo ajaa ne pois, mutta minä armahdan viluissaan värjötteleviä eläinparkoja. Mitä vähemmäksi niiden luku käy, sitä huolellisemmin hoidamme eloonjääneitä, ja minä yhäti vielä toivon, että ainakin muutamat niistä pääsevät ystävällisempiin seutuihin. Suuria toiveita ei siitä tosin ole, sillä ohra ja maissi on miltei tyyten syöty, ja riisiäkin on vain säkillinen.

Marraskuun 24. päivä. Kuukauden päästä jouluaatto. Vieläköhän siihen asti pysymme yksissä? Viime leirissä ei eläimille ollut pisaraakaan vettä, emme täälläkään löytäneet muuta kuin kovaa jäätä erään hyvin ahtaan laaksorotkon suulta, niin että yöllä jälleen kuoli kaksi muulia ja aamulla kolmas. Minun papurikkonikin oli surkeassa tilassa; minä ratsastin nyt suurella keltaisella konilla, joka ennen oli kantanut venettä ja sitte keittiökalustoa. Viimemainittu sälytettiin nyt yhden parhaan muulimme selkään, mutta se kuoli ennen kuin seuraavalle leiripaikalle päästiin, ja yksi karavaanin hevosista sai käydä noutamassa sen kantamat arkut.

Neljä muulia mennyt yhtenä päivänä! Nyt minulla oli niitä enää vain kahdeksan. Koko kuormastoamme kantoivat jakit, nuot uljaat jakit! Erotessamme kuolleiden luota hiipi kohta susiparvi rotkoista niiden luo. Islam Ahun, joka seurasi minua ja Robertia Rehim Alille tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, koetti niitä hätistää pois, mutta turhaan. Yhtä raadoista oli neljä isoa korppikotkaa jo pahoin pidellyt; ne lienevät saapuneet jo varhemmin, sillä ne olivat jo kylläisiä ja hyppelehtivät vain vaivoin syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Korpit odottivat jonkun matkan päässä vuoroaan.

58 hevosesta ja 36 muulista oli meillä enää jäljeltä 12 hevosta ja 8 muulta. Eloonjääneiden suhdeluku oli siis jotenkin sama kuin alkuperäinen suhdeluku. Olisi kuitenkin hätiköityä päättää tästä, että hevoset olisivat yhtä kestävät Tibetin ylämaalla kuin muulit. Jos meillä jarkentilaishevosten sijasta olisi ollut pieniä, sitkeitä sanskarilaisponeja, niin olisi tulos varmaan langennut hevosten puolelle. Mutta toiselta puolen oli meillä ainoastaan Poonchin muuleja. Jos meillä niiden asemesta olisi ollut tibetiläisiä, niin olisivat nämä todennäköisesti kestäneet paremmin kuin hevoset. Mutta Ladakissa tapaa aniharvoin tibetiläisiä muuleja.

Neljä päivää kävi nyt kulku kohti puolipäivän aurinkoa, hitaasti halki solien ja mutkittelevain laaksojen, poikki pienten aukeiden, joilla kiangit elivät ihanaa, vapaata elämäänsä, yli koviksi jäätyneitten jokien ja ohi lähteiden, joiden reunoilla jää auringossa hohti smaragdivihreänä, ohi lammaskatraan ja neljän teltan ja vihdoin päätyen avoimelle, vuorten sulkemalle lakeudelle, joka painui tuntuvasti etelään päin ja jonka keskellä miltei tyhjiinkuivunut suolajärvi kipsi- ja suolakiteittensä avulla säteili kuulakkata hohdetta, johon vain vastasataneen lumen loistetta voi verrata.

Tämän seudun nimi oli Mogbo-dimrop; punaisten vuorten juurella näimme kuusi kivimuurien ympäröimää mustaa telttaa. Niissä Ramgjal ja Tundup Sonam löysivät vain kahdeksan asukasta, lapsia, poikia ja ukkoja, sillä työhön kykenevät miehet ja naiset olivat lähteneet karjan kera ulos. Nämä paimentolaiset olivat Naktsangin maakunnasta; he kuuluivat siis Lhasan devashungin vallan alle eivätkä niinmuodoin voineet antaa meille mitään tietoja Dangra-dshum-tson kaltailla olevasta maasta, jonka paimentolaisia hallitaan Tashi-lunposta käsin. Jakeja ja lampaita he kyllä kernaasti olisivat myyneet, jos olisimme suvainneet jäädä tänne vielä huomiseen saakka.

Nyt käveli Muhamed Isa teltasta telttaan ja palasi takaisin mieli täynnä synkkiä aavistuksia. Eräästä lähettyvillä olevasta telttakylästä oli saapunut vanhanpuoleinen mies, joka oli toisia varottanut. Jyrkällä, käskevällä äänellä hän oli lausunut: "Me tiedämme, että teillä on matkassanne europalainen, ja niille on maa suljettu. Estää emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakeja ja lampaita, ja mitään tietojakaan emme voi teille antaa. Parasta olisi teille kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten käy teidän huonosti!"

"Me olemme matkalla tashi-laman luo, joka odottaa meitä."

"Täällä ei tashi-lama meitä liikuta, me olemme suoranaisesti Lhasan hallituksen alamaisia."

Tundup Sonam, joka oli mukana, oli huomannut että kaksi nuorukaista nyt puuttui, ja hän oli vakuutettu että nämä olivat pikalähetteinä lähteneet lähimmän "bombon" eli päällikön luo etelään. Meidän täytyi siis niin kiiruusti kuin mahdollista päästä alueelle, jota Tashi-lunposta käsin hallittiin.

Joulukuun 1. päivänä lähdimme senvuoksi aivan varahin matkaan 31,2 asteen pakkasessa, joka taas maksoi yhdelle muulille hengen. Sen repi paikalla palasiksi viisi sutta, jotka olivat niin rohkeita, etteivät edes väistyneet syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Saavuttuamme puoliväliin päivämatkaamme näimme teltan, jonka ainoina isäntinä näkyi olevan kaksi äkäistä, vaaleankeltaista koiraa. Mutta varmaan olivat sen varsinaiset asukkaat liian arkoja meille näyttäytyäkseen ja katselivat meitä vain tähystelyreijistä. Tämänpäiväisen leirimme lähettyvillä oli jälleen telttoja, joista tavalliset kaupantekijäni ostivat kaksi jakia, kolme lammasta ja kannun likaista maitoa. Ennen kuin tibetiläiset ryhtyivät kauppoihin, olivat he ensin tiedustaneet, eikö matkassamme ollut "peling", europalainen, ja sanoneet tahtovansa käydä leirissämme ottamassa asiasta selvää. Mutta heille oli vastattu, että seurueemme ylhäisin mies oli "kalun", eräs Ladakista kotoisin oleva korkea virkamies, ja että meillä oli useita raivoisia koiria. Silloin he olivat luopuneet vierailustaan. Mutta kun jälleen läksimme matkaan, saapui heistä kaksi, ja Muhamed Isa otti toisen oppaaksi. Toinen jäi seisomaan meidän luoksemme ja katseli minua tarkastelevasti, että mahdoinko minä tosiaan olla "peling" vaiko "kalun". Selväksi ei asia lie hänelle käynyt, sillä hän näytti erinomaisen huolestuneelta meidän poistuessamme.

Leiri n:o 77 oli sijoitettu erään sivulaakson korkeampiin kerroksiin, missä muuan lähde oli jäätynyt valtaisiksi jääpatsaiksi. Nuotion ääressä tapasimme kaksi vierasta miestä, jotka olivat käärineet kaljun päälakensa peitteeksi punaisen turbaanin ja sen ympärille hiuspalmikkonsa; edelleen heillä oli punaisin ja vihrein nauhoin kirjaillut turkit ja sen päällä heilumassa norsunluisia renkaita ja hopeisia jumalankuvia; vyöllä heillä oli kalvat, jotka olivat pistetyt hopeahelaisiin ja runsaasti kehnoilla koralleilla ja turkiiseilla koristettuihin huotriin; jaloissa uudet kirjavat huopasaappaat ja olan ylitse kantoremmissä mustat musketit. He kuuluivat Naktshusta tulevaan pyhiinvaeltajain joukkoon. Ladakilaisemme kuitenkin olivat varmat siitä, että vieraat olivat tulleet meitä vakoilemaan. Jos me olisimme heitä vahvemmat, niin he vain — kuten sitte kävikin — tiedustelisivat, olisiko meillä mitään myytävänä mutta päinvastaisessa tapauksessa varastaisivat hevosemme. Joka tapauksessa he esiytyivät hyvin kohteliaasti, olivat erinomaisen ystävällisiä ja lupasivat huomenissa palata mukanaan muutamia jakeja ja lampaita, jotka me voisimme heiltä ostaa.

"Me jäämme teidän luoksenne hämäriin asti ja palaamme ennen päivän nousua. Sillä jos joku näkisi meidän tekevän kauppaa pelingin kanssa, niin kävisi se meille liian kalliiksi!"

"Olkaa huoletta, minä en teitä anna ilmi," minä sanoin.

"Vaikka meidät antaisittekin ilmi, bombo tshimbo, ei meikäläisten käsistä niin helposti pääse pakoon pujahtamaan. On niin paljon pyhiinvaeltajia Raktshusta matkalla Kang-rinpotshen pyhälle vuorelle."

"Menkää rauhassa ja tulkaa takaisin eläintenne kanssa, niistä saatte hyvän maksun."

"Hyvä. Mutta sanokaas, ettekö ole sama peling, joka viisi vuotta sitte tuli kahden seuralaisen kanssa Naktshuun ja jonka kuvernööri pakotti kääntymään takaisin?"

"Kyllä, se olin minä."

"Me itse emme ole teitä ennen nähneet, mutta koko maakunta puhui teistä, ja teillä oli Shereb lama oppaananne. Teillä oli myös suuri karavaani, jossa oli kameeleja, sekä useita venäläisiä palveluksessanne."

"Miten voitte vielä kaiken niin hyvin muistaa?"

"Ah, siitä puhuttiin paljon: olisipa ihme, jos nyt osaatte välttää ryöväreitä."

Tästä sangen vähän imartelevasta kuuluisuudesta minä kohta huomasin, että kun kerran tavallisilla ihmisillä oli niin tarkkoja tietoja minusta, niin kävisi viranomaisille perin helpoksi seurata jälkiäni. Nyt tiesivät siis tibetiläiset jo, että juuri minä, eikä kukaan muu, tunkeuduin kielletyn maan sydämeen! Kuinka nopeaan tämä tosiasia lentäisikään huhun siivillä alas etelään! Kuinka pian tulisikaan devashung kieltämään minua jatkamasta matkaani! Missä murtuisikaan ylpeä aaltomme, kajahtaisi säälimätön "tähän asti, mutta ei etemmäksi!" — taustana suustaladattavat kiväärit ja kiiltävät kalvat? Niin, missä särkyisivät unelmani jälleen pirstoiksi ja toivojeni valtimo lyömästä lakkaisi?

Aamulla, kun pyhiinvaeltajat olivat palanneet, herätettiin minut hyvin varhain ja menin ulos katsomaan markkinoita, jotka kuin taikaiskusta olivat loihditut esiin aavikon sorasta. Aurinko ei vielä ollut noussut vuoriston reunan yli, leiri oli jääkylmässä varjossa, ja ilma oli umpea ja raaka. Nuotioista kohoava savu kiemurteli tukahuttavan paksuina renkaina, joitten lävitse äkkäsin kuusi oivallista jakia selkäänsä sälytettyine puusatuloineen. Tibetiläiset ihantavissa puvuissaan, sapelit, puukot ja kelluttimet kupeilla kilisten, tekivät vilkkaita eleitä ja ylistivät valitulla sanatulvalla röhkähärkiensä erinomaisia ominaisuuksia. Laulun loppu oli, että kaikki kuusi jakia siirtyivät minun huostaani ja että minä sen lisäksi ostin kaksi käärettä tiiliteetä, säkin Bhutan-tupakkaa ja pari lampaanmahallista voita. Robert latoi kirkkaat hopeakolikot telttani ovelle houkutteleviin riveihin, ja tibetiläisten silmät loistivat heidän nähdessään niin paljon rahaa ja kuullessaan hopean heleän helinän. Jotkut tyhjät läkkirasiat ja paperossilaatikot vaelsivat nytkin tavallisuuden mukaan heidän turkkiensa poveen.

"Tunnetteko etelään johtavaa tietä?" kysyin.

"Kyllä, sen tunnemme."

"Jos haluatte seurata meitä, niin saatte kolme rupiita päivässä."

"Haluaisimme kyllä, mutta emme uskalla."

"Mitäs pelkäätte?"

"Olemme kuulleet, että tämän solan eteläpuolella maa nostetaan aseihin ja että sotureja kootaan estämään teitä jatkamasta matkaanne. Meidän täytyy lähteä nopeasti pohjoiseen. Meikäläiset ovat jo lähteneet edellä."

"Missä luulette soturien meitä vartoovan?"

"Sitä ei tiedä kukaan, mutta että niitä kootaan, se on varmaa."

"Mitä luulette, omasta mielestänne, niiden yrittävän meidän suhteen?"

"Ne tulevat estämään teitä matkaamasta etemmäksi etelään päin, mutta eivät tee teille mitään pahaa."

"Mistä sen tiedätte?"

"Koska bombo tshimbo edellisellä kerralla oli niin ystävällinen eikä kieltäytynyt lähtemästä länteen päin, kun sitä häneltä vaadittiin."

"Mitähän tietä ne nyt koettavat saada minut kulkemaan?"

"Arvatenkin samaa kuin silloinkin, Ladakiin vievää."

Hopeakolikot helisivät läkkirasioissa heidän noustessa satulaan ja karauttaessa laaksoa alaspäin, jonka jälkeen me, nyt kahdeksantoista komean jakin onnelliset omistajat, vaivaloisesti kapusimme ylös sille pienelle, mutta jyrkälle solakynnykselle, jonka satula kohosi leirimme n:o 77 yläpuolelle. Etelään päin avautui laaja näköala sivuharjujen yli, joita leveät laaksot erottivat toisistaan. Mutta ei kestänyt kauvan, ennen kuin ankara lumituisku ajoi meidät sieltä. Kylmästä kohmettuneina ratsastimme alas tasaiselle maalle.

Joulukuun 4. päivänä jätimme taaskin yhden muulin jälkeemme. Maa oli lumiverhon peittämä, ja ratsastaminen pakkasella kauheata; jääpuikkoja syntyi viiksiini, ja oikea jalkani vallan turtoutui. Satamääriä antiloopeja ja kiangeja kävi laitumella tiemme vasemmalla puolella; koirat törmäsivät niiden kimppuun, mutta palasivat pian häntä koipien välissä takaisin, kun ne eivät hievahtaneet paikaltaan. Ihmisiä ei näkynyt; me uskoimme, että varsinainen vastarinta tapahtuisi vasta Bogtsang-tsangpossa, siis juuri siellä, missä minut viime kerrallakin pakotettiin kääntymään länttä kohti.

Mutta ei edes Bogtsang-tsangpossakaan, jonka seuraavana päivänä saavutimme ja sivuutimme, näyttäytynyt mitään epäiltävää. Rauhoituimme jälleen ja lepäsimme täällä vielä joulukuun 6. päivänä, 4,767 metrin korkeudessa. Riisi- ja maissivarastomme olivat loppuun syödyt, ainoastaan minua varten oli vielä sen verran jäljellä, että joka aamu ja ilta sain tuoreen valkoleipäkakkuni. Mutta toiset saivat elää yksinomaan lampaanlihasta, niin että päivittäin kului siihen vähintään yksi lammas.

Juuri kun Tundup Sonam kahden muun miehen kera palasi tähystelymatkalta, jonka saaliina toivat meille kuusi lihavata lammasta, näimme taaskin kuusi miestä jalkaisin saapuvan leiriimme. Suurvisiirimme Muhamed Isan täytyi ensin ottaa heidät vastaan, ennen kuin heidät saatettiin minun tyköni. Mutta heidän päämiehensä esitteli itse itsensä:

"Minä olen tämän seudun gova (piiripäällikkö) ja olen pohjoisesta saanut sanan, että te olette matkalla etelään. Viisi vuotta sitten te kuljitte tästä ohitse 25 kameelilla. Minä tulen nyt kysymään teiltä, mikä on nimenne, montako palvelijaa ja kuormajuhtaa teillä on ja minne yritätte."

"Miksi teette nämä kysymykset?"

"Siksi että minun pitää antaa teistä tietoa Naktsangin kuvernöörille; muuten hän leikkaa kaulani poikki!"

Hän sai haluamansa tiedot, ja jatkoi sitte:

"Tahtooko bombo tshimbo olla niin ystävällinen ja odottaa täällä, kunnes vastaus tulee?"

"Missä Naktsangin kuvernööri on?"

"Shansa-dsongissa Ktsharing-tson rannalla."

"Kuinka kauvan tarvitsee lähetti hänen luokseen mennessään?"

"Kymmenen päivää."

"Vastaus olisi siis täällä kahdenkymmenen päivän perästä. Ei, kiitos, niin kauvan ei minulla ole aikaa vartoa."

"Mutta teidän täytyy ainakin jäädä tänne kolmeksi päiväksi, kunnes olen hankkinut itselleni kirjoitustaitoisen miehen."

"En, minä lähden huomenna."

Tähän asti oli siis kaikki käynyt hyvin. Sen sijaan että olisin törmännyt yhteen sotavoiman kanssa, oli maa minulle vielä avoinna kaksikymmentä päivää. Mutta perästäpäin kaikki tämä muuttuisi; Naktsangin kuvernööri ei sallisi minun astua askeltakaan etelämmäksi, minä tunsin hänet vuodelta 1901 ja tiesin hänen olevan järkähtämättömän. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa hän pidättäisi; meitä siksi kunnes hallituksen vastaus saapuisi; minun täytyisi kuten Dutreuit de Rhinsin ja Grenardin odotella kuukausi, jollei kaksikin.

Mutta tämä päällikkö ajoi samalla omaa yksityispolitiikkaansakin ja sanoi, että devashungin ja Intian välit olivat hyvät ja että hän kohtelisi meitä kuten ystäviä ainakin. Hän ei tosin uskaltanut myydä meille kuormajuhtia eikä antaa meille opasta ilman kuvernöörin käskyä, mutta antaisi kyllä kernaasti kaikki haluamani tiedot. Hän mainitsikin meille muutamia nimiä, jotka kävivät yhteen Nain Singin mainitsemain kanssa ja todistivat, miten tunnollisesti tämä kuuluisa punditi oli suorittanut tehtävänsä. Leiristämme pohjoiseen päin olevaa keilaa hän kutsui Tugu-lhamoksi; Gobrang on nimeltään muuan siitä koilliseen päin oleva vuorenseljänne, ja erään sivulaakson nimi Ragok. Nain Sing kutsuu samoja paikkoja nimillä Dubu Lhamo, Gobrong ja Ragu. Hän laski matkan Dagtse-tsolle, sitte suolajärvelle, jonka luona minä v. 1901 leiriydyin Bogtsang-tsangpon suulle, yhdeksäksi päivämatkaksi. Että Nain Sing tässä kohden on erehtynyt ja panee joen laskemaan Tshargut-tsohon, on helposti selitettävissä, kun hän ei itse ole ollut siellä ja on luottanut liiaksi päälliköiden usein epäluotettaviin tiedonantoihin.

Illan kuluessa päällikkö kävi vieläkin suopeammaksi ja oli sillä tekosyyllä, että hänen täytyi pitää meitä silmällä, ehdottanut että hän seuraisi meitä kolme päivämatkaa. Hän kuitenkin pysyttelisi jonkun matkan päässä meistä eikä — huuhkajan tavoin — ennen liittyisi seuraamme, kunnes tulisi aivan pimeä. Yöksi hän pystytti ylhäältä valkoisen, alhaalta vihreän päälliköntelttansa meidän telttojemme viereen.

Viidessä ja puolessa lyhyessä päivämatkassa kuljimme nyt itäänpäin pitkin Bogtsang-tsangpon vartta osaksi aivan lähellä virtaa, osaksi sen eteläsivun kanssa yhdensuuntaisia laakson-uomia. Yöllä meillä enimmäkseen oli 30 pakkasastetta, jopa joulukuun 12. päivänä -31,5 astetta. Karavaanissa oli nyt, paitsi 18 jakia, enää ainoastaan 11 hevosta ja neljä muulia. Jakit eivät ole tottuneet pitkiin päivämatkoihin, niin että kuljimme hyvin hitaasti itää kohden. Emme voineet jouduttaa kulkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Miehistäkin monet sairastelivat, ja apteekkia uutterasti käytettiin. Varsinkin kärsi Muhamed Isa ankaria pääkipuja, ja monta monituista kertaa meidän ohi ratsastaessamme makasi hän seljällään maassa. Hän sai antipyriiniä ja kiniiniä, ja minä neuvoin häntä kulkemaan jalkasin niin vähän kuin suinkin.

Päällikkö kotiutui joukkoomme yhä enemmän eikä enää välittänyt tähänastisista varovaisuustoimenpiteistään. Monesti hän matkalla puhutteli paimentolaisia, mutta hänen telttansa pystytettiin aina meidän telttaimme keskelle. Joka päivä hän kuljetti luokseni yhden tai pari paimentolaista; nämä antoivat tietoja maastaan ja möivät meille maitoa ja lampaita.

Joulukuun 12. päivänä me erosimme Bogtsang-tsangposta ja painuimme kaakkoa kohden. Illalla nousi tuima myrsky ja lämpömäärän minimi laskeusi vain -10,3 asteeseen; edellisenä yönä meillä oli ollut vielä 31,5 pakkasastetta.

Kun yöllä vielä yksi muuli oli heittänyt henkensä ja jäljellä olevia eläimiä oli tavattoman rohkeiden susien vuoksi pitänyt huolellisesti vartioida, läksimme joulukuun 13. päivänä kohti Laghdshandshakin solaa (5,161 metriä korkea), missä keilamainen kivipyykki merkitsee vesijakoa Bogtsang-tsangpon ja Dangradshum-tson välillä. Virran näkee mutkittelevan laaksossaan aina sen päätejärveen Dagtse-tsohon asti; Dangra-dshum-tsota ei vielä näy, mutta kahden valtavan vuoristosarjan välillä voi aavistaa sen altaan löytyvän. Siellä on tuo pyhä järvi, joka niin kauvan oli ollut päämääräni ja jonne olin pyytänyt eversti Dunlop Smithin lähettämään postini. Kaakossa kohoaa vuoriaaltojen merestä kaksi muita vallitsevaa lumihuippua, ja samalla suunnalla näkyy pieni pyöreä järvi, Tang-dshung-tsaka nimeltään, jonka jo Nain Sing oli nähnyt, mutta kutsunut Tang-nshung-tsoksi. Maa tekee aution, ihmisistä tyhjän vaikutuksen; ei karauta ratsastajia sen laaksojen halki meiltä tietä katkaisemaan. Etemmäksi tultuamme kuljimme kahden teltan ohitse, joiden asujamet sanoivat meidän olevan väärällä tiellä, jos Dangra-dshum-tsohon mielimme, koska sinne pääsi neljässä lyhyessä päivämatkassa suoraan eteläiseen suuntaan. Koko Naktsang tiesi, kuten he väittivät, että eräs "peling" lähestyi — huhu, joka kuitenkin oli todennäköisesti levinnyt pohjasta eikä etelästä. Jos postintuoja todellakin oli saapunut järvelle, niin täytyi hänen saada kuulla meidän olevan lähettyvillä, ja hän tulisi meitä silloin etsimään.

Eräältä perin luotettavan vaikutuksen tekevältä tibetiläiseltä Karma Tamdingilta ostin kolme jakia ja sain oppaan, joka saatti meidät kahden vaikeasti kuljettavan solan yli itään päin Raran seutuun, ja joulukuun 16. päivänä Pike-lan (5,169 metriä) yli, muutaman pitkittäisen laakson kynnyksen yli, joka kulkee yhdensuuntaisesti Bogtsang-tsangpon kanssa. Sitte matkasimme itää kohden, painuimme vähitellen etelään päin ja kiersimme siten vuorijonon, joka tähän asti oli ollut oikealla puolellamme.

Kolmastoista luku.

Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.

Vietettyäni joulujuhlaa, jonka aattona suureksi mielipahakseni menehtyi uskollinen jarkandilaisratsuni, kuljimme eteläistä suuntaan kahden solan yli, joista toinen on nimeltään Laän-la ja muodostaa vesijakaan Dubok-tson ja Ngangtse-tson välillä. Suurta järveä ei vielä näe, mutta kyllä eteläisenä, sinertävänä taustana sille sen vuorijonon, joka kohoaa järven etelärannalla. Menetimme yhden jakeistamme; se ei ollut menehtynyt, mutta sen etukaviot olivat särkyneet, niin että se oli juossut jalkansa haavoille. Me jätimme sen joukostamme ja lahjoitimme sen alkuasukkaille, jotka olivat lähimpiä leirinaapureitamme. Mutta jakeista monet ja samaten vielä elävistä Lehin veteraaneistamme tarvitsivat kunnolla levähtääkseen, niin että päätin viipyä puolen kuukauden ajan tuon suuren järven rannalla. Tosin oli uskallettua pysyä niin kauvan yhdellä kohtaa Naktsangissa, jossa v. 1901 olin kohdannut niin voimakasta vastusta, sillä sen kauttahan annoimme viranomaisille aikaa järjestää menettelynsä meidän suhteemme. Mutta meidän täytyi levähtää, muu keino siinä ei auttanut.

Kestettyämme yöllä -31,2 asteen pakkasen laskeusimme Laän-laaksoa alas erääseen aivan järven rannalla olevaan kohtaan saakka, missä laakso levenee järvitasangoksi, ja leiriydyimme kuusi taloutta käsittävän telttakylän lähettyville. Koko maaperä on täällä rotanreikien kalvama, välistä niitä näkee kerroksittain toistensa päällä. Jos Keski-Tibetissä arvioisi vaikkapa vain kymmenennen osan rottaa neliömetriä kohti, niin saisi tarumaisia lukuja! Leirissä n:o 97 esim. oli mahdotonta asettaa vuodettani niin, ettei se olisi joutunut useamman reijän päälle, ja aamulla heräsin siitä, että rotat mekastivat ja vikisivät vuoteeni alla ja olivat aika lailla ihmeissään, kun eivät enää päässeet ulos asuntojensa ovista.

Seudun paimentolaiset olivat meitä kohtaan ystävällisiä ja möivät meille lampaita, voita ja maitoa. He sanoivat että Shigatseen vievä suuri tie kulki pitkin järven itärantaa; toinen Ngangtse-tson länsipuolta kaartava tie oli paljon pitempi ja hankalampi. Iso valtatie Lhasaan kulkee itään Shansa-dsongin kautta. Tähän asti oli sitä käyttänyt Nain Sing, jonka reittiä juuri nyt leikkasin, sillä Marku-tsolta, pieneltä pohjoisrannalla olevalta vesialtaalta, käy hänen käyttämänsä tie länsiluoteeseen. Monet paimentolais-yhdyskunnat talvehtivat järvenrannan lakeilla aukeilla, varsinkin eteläsivulla. Paimentolaiset eivät koskaan kulje järven ylitse, vaikkapa sen kautta säästäisivät aikaa, sillä he eivät luota jäähän, ja uusin oppaamme ei tahtonut millään mokomin saattaa meitä järven yli, vaan varotti meitä heikosta jäästä. Hänen tiedonantonsa tuntuivat minusta sitä todennäköisemmiltä, kun hän sanoi järven olevan suolaisen, ettei sen vettä voi juoda ja etteivät siinä elä kalat eikä vesikasvit.

Mutta jollain tapaa oli pitkää lepoaikaa hyväksi käytettävä. Yhtenä alkuperäisen matkasuunnitelmani tarkotuksista olikin ollut tutkia sitä maata, joka ympäröi Nain Singin v. 1873 löytämiä keskusjärviä sekä toimittaa luotauksia yhdessä tai useammassa järvessä niiden syvyyden mittaamiseksi. Jos jää kesti, niin voin kulkea järven yli ja luodata avannoista. Kaksi miestä siis lähetettiin tutkimaan jäätä; 100 askeleen päässä rannasta se oli 28 sentimetrin vahvuista, 200 askeleen päässä 26 sentimetriä ja 300 askeleen päässä vielä 25,5 sentimetriä. Päätin sen johdosta alkaa lähimmässä kohdassa pääkortteeristamme lähtien.

Leiriin jäivät Robert ja Muhamed Isa valvomaan omaisuuttamme ja hoitamaan eläimiä. Tosin lienee ollut uskallettua jakaa juuri nyt karavaani kahteen osaan, mutta minä en voinut olla toimetonnakaan puolta kuukautta. Pääkortteerissa oli kaikkea mitä tarvitsimme: paimentolaisia, laidunta, vettä ja polttoainetta; paikalla näkyi olevan jonkunlainen merkitys, sillä laaksossa oli pyöreä mani-keko ja muutamalla vuorenharjanteella Robert löysi "sankangin" eli erakkoluolan, jonka eteen oli rakettu pieni kivimuuri. Siellä asui lama Togldan tavallisesti kesät, saaden elatuksensa lähistössä olevilta paimentolaisilta korvaukseksi siitä, että mutisi taikalukuja pahojen henkien manaamiseksi ynnä rukouksia karjan menestymiseksi. Pohjoisrannalle oli meillä puolentoista tunnin matka, ja siellä todistivat lukemattomat leirisijat paimentolaisten kesävierailuista. Siellä sijaitsevat heidän telttansa mainioitten laidunmaitten keskellä, päin etelän aurinkoa ja suoraan edessään tuo suuri järvi, jota ankarat myrskyt monesti myllertävät.

Me varustimme mukaamme muonaa kymmeneksi päiväksi minulle ja puolelle tusinalle ladakilaisia. Kaksi elävää lammasta otettiin mukaan; miesten piti ottaa Robertin pieni teltta, mutta minä tahdoin maata toisen veneenpuoliskon alla; veneeseen sälytettiin koko muonavarasto, vuode, turkit ja koneet, ja sitä piti lykätä, kuin rekeä jäätä pitkin. Veneen piti myöskin olla turvanamme, jos jolloinkin uskaltaisimme ohuelle jäälle. Valkoinen penikka sai tulla mukaan minulle seuraksi. Minun poissaollessani asui Robert minun teltassani, missä barografi ja termografi tikittivät arkkujeni päällä.

Iltapäivällä joulukuun 29. päivänä ratsastin siis Ngangtse-tson luo, missä leiri n:o 98 pystytettiin rantavallin suojaan muutaman altaan partaalle. Itäkaakkoon päin on maa avoin, mikäli silmä kannattaa; järven itäranta häipyy miltei näkymättömiin, länsirantaa ei ylipäänsä näe ollenkaan; lounaassa kohoaa lumivuoria, joiden aavistaa olevan Nain Singin "Targot Lhan lumihuippujen" nimellä ristimän vuoriston. Rabsang oli kamaripalvelijani, Bolu kokkini; he panivat tilapäisen majani kuntoon; rakennusaineeksi käytettiin veneen toinen puolisko, valokuvauskoneeni jalka ja huopapeitto. Päivälliseksi sain lampaanlapaa, hapanta maitoa, leipää, appelsiinimarmelaadia ja teetä, poltin sitte intialaisen Chevot-sikarin ja katselin järvelle, jota oli määrä perusteellisesti tutkia seuraavien päivien kuluessa.

Joulukuun 30. päivä, sunnuntai, valkeni pakkasyön jälkeen (-25,1 astetta) säteilevän kirkkaana. Pesemiseen ja pukeutumiseen oli majani jotenkin ahdas, mutta viimein valmiiksi tultuani voin ilahuttaa mieltäni ja ruumistani istumalla nuotion ääressä päivänpaisteessa ja katselemalla suurta järvenpintaa. Kuormasto pantiin pian lähtötuntoon, vene saatettiin alas jäälle ja pidettiin kahden jalaksen avulla tasapainossa, kuuden miehen lykätessä sitä sivuilta ja takaa. Mutta jää teki meille suurta kiusaa. Jäätyessä irtautunutta suolaa oli kokoontunut jäälle kuin kuivaa perunajauhoa, välistä muodostaen yhtenäisiä kenttiä, välistä kasaittuen valleiksi ja harjanteiksi, joihin jalakset ja köli takertuivat kiinni. Sitä säikkymättä me uurastimme eteenpäin suuntaan Et. 9° It., missä olin pienen mustan kalliokielekkeen määrännyt maamerkiksemme. Ensimäinen avanto hakattiin jäähän; tämä oli 21,5 sentimetrin vahvaa, ja järven syvyys jään yläreunasta mitattuna ainoastaan 4 metriä.

Hetken vielä kuljettuamme neuvottelimme — minä huomasin, ettemme tällaisella menolla mihinkään päässeet. Irrotimme jalakset veneen alta ja laitoimme itsellemme kolme yksinkertaista kelkkaa, joille kullekin sälytettiin kolmas osa kuormasta. Ja sillä tapaa suoritettiin jälleen lyhyt taival, minun astuessani jalkasin. Seuraavassa avannossa syvyys oli 5,7 metriä — todennäköisesti allamme oli yksi noita tavattoman matalia suolajärviä, jommoisia niin usein olin tullut tuntemaan Koillis-Tibetissä. Jälleen pidettiin neuvottelu; telttamme kulkivat niin hitaasti, ettemme voineet päästä lainkaan järven yli, saatikka kulkea sen poikki useampaan kertaan. Sittekun molemmat kauvas taaksepäin jääneet kuormakelkat olivat saavuttaneet meidät, lähetin yhden miehen Robertin luo noutamaan meille enemmän väkeä sekä kaikki vanhojen arkkujen puuaineet, mitä karavaanissa vielä oli jäljellä.

Sillävälin irrotimme molemmat veneen laitaan kiinnitetyt sinkkiset anturalevyt, joiden väliin mastotuhto oli ollut kiinnitettynä. Ne köytettiin nyt kahden yhteensidotun tuhtolaudan anturoiksi; tämän merkillisen ajopelin kylkiin kiinnitettiin kaksi pitkää aisatankoa, niin että ne muodostivat terävän kulman, johon vetoköysi solmittiin. Tuhdoille levitettiin useampaan kerrokseen Trapetsuntissa ostamani kaukasolainen "burkha". Luotauskonetta, kaukoputkea ja kaikenlaisia muita tarvekaluja varten kiinnitimme aisojen väliin riippumaton. Valmiiksi tultuaan koje herätti yleistä ihailua; siitä kun tätä omaperäistä rekeä vain hiukankin tyrkkäsi, juoksi se itsestään hyvän matkaa eteenpäin. Nyt sai vene ylenkatseelliset jäähyväiset, ja Rabsangin yksin hinatessa vetoköyttä olkansa yli katosi vene pian pienenä pilkkuna näkyvistämme. Toiset miehet saivat käskyn seurata hiljalleen perästä; hehän saisivat piankin apua, kun leiristä toimittamani väki saapuisi.

Suureen lammasnahkaturkkiini kääriytyneenä istuin jalat ristissä reessä, joka tuntikausia kulki hilpeää kyytiä jään yli, eikä Rabsangin tarvinnut rasittaa itseään. Se leikkasi suolaharjanteitä kuin ilmaa, ja hypähti hauskasti, kumeasti helähtäen rosopaikkojen yli, yli halkeamien ja aukkojen, joiden reunoilla jää kiilteli kirkkaana ja vihertävänä kuin lasi, ja kiisi liukkailla pinnoilla aivan äänettömästi, niin että sen kokka iski Rabsangin sääriin, jollei tämä köyden höltyessä osannut nopeasti hypätä syrjään.

Vaaran paikkaa ei tällä jäällä tosiaankaan ollut; ohuimmissa kohdin se oli vielä 18 sentimetrin vahvuista. Tibetiläisten pelko jäihin hukkumisesta oli siis liioiteltua. Mutta heillä on aina suuri kunnioitus vetehisiä kohtaan ja kiertävät mieluummin järven ympäri kuin uskaltavat sen yli, epäillen karjupäitä laineita yksin niiden hiljaisessa talvilevossaan ollenkin.

Useampia harvinaisia jäätymäilmiöitä voi havaita, jotka vaihtelevat vyöhykkeittäin. Välistä näkee aivan kirkkaassa, tummahkossa jäässä lukemattomia, pystyssä olevia valkoisia kuvioita, jotka sivuilta katsellessa näyttävät tammenlehdiltä, mutta ylhäältä katsellessa tähdiltä, joissa on neljä paperinohutta sakaraa. Toisin paikoin näkee kirkkaassa jäässä valkean, huokoisen jään muodostamia murskautumia; ne ovat myrskyn seurauksia, joka on särkenyt alkutalven ensimäisen jään, niin että murskautumat ovat ummistuneet lopullisen jäätymän sisään. Pitkistä kapeista repeämistä on vettä pursunut jäälle ja hyhmettynyt usein metrinkorkeiksi väliseiniksi, jotka muodostavat merkillisiä holveja ja seinämiä, reunojen ja huippujen toisinaan ollessa teräviä kuin veitsen terä. Rabsangin tarvitsi niitä vain puhkaista saadakseen reelle tilaa; mutta nämä jääaidat ovat perin harhaanviepiä ja vaikeuttavat etäisyyksien määrittelemistä.

Luotasimme kahdeksassa avannossa, ja suurin syvyys oli vain kurja 9,8 metriä. Järvenpohja on mustaa savimutaa. Avannon hakkaaminen kirveillä ja tuurilla vei aina hyvän neljännestunnin ajan. Heti kun viimeinen isku on puhkaissut jääkatteen, pursuaa tummanviheriää, kirkasta, kylmää vettä ylös ja täyttää jääkuopan, ja sitten lasketaan luotauspaino nuoransa päässä alas syvyyteen.

Ensimäinen luotauslinja oli vienyt meiltä kohtuuttoman paljon aikaa, etupäässä alituisten keskeytysten ja kuormain alinomaisen purkamisen ja uudestaan pakkaamisen vuoksi, ja vielä oli jälellä hyvä matka toiselle rannalle, kun aurinko jo teki laskuaan punaisten ja palokeltaisten pilvien taa. Mutta taivaalla helotti täysikuu, kallionkieleke häämötti terävänä ja helposti huomattavana, ja niinpä kiiruhdimme minkä voimat sallivat. Jää oli tukalan epätasaista, niin että sain pitkiä matkoja käydä jalkaisin. Kylmänä, valkeana ja autiona järven jääkansi ulottui kaikille suunnille; kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, me kuulimme ainoastaan omain askeltemme rapinan sillä. Jos paimentolaisia oli leirissä sillä rannalla, jota kohden kiiruhdimme, niin mahtoivat ne olla hyvin ällistyksissään heitä lähenevistä mustista pilkuista. Mutta yötä ei valaissut yksikään nuotio, eikä susien ulvontaakaan kuulunut. Vielä viime avannon kohdalta katsottaessa ei kallionkieleke ollut sanottavasti suurentunut; emmekä pimeässä muutenkaan voineet päätellä, miten pitkältä meiltä oli vielä kuljettavana. Niinpä tallustimme sitte herkeämättä, kunnes Rabsang yht'äkkiä pysähtyi ilmottamaan, että olimme enää vain muutaman sadan askeleen päässä kuivasta rannasta.

Sinne jätimme reen seisomaan ja matkasimme edelleen etumaista vuoristoa kohti, jonka juurella makasi hajallaan useita alassyösseitä kallionlohkareita. Sitte kokosi Rabsang niin paljon polttoainetta kuin löysi — meidänhän täytyi virittää merkkituli toisten varalle. Vihdoin nämä tulivatkin täyttä ravia, Tashi, Ishe, Bolu ja Islam Ahun, kaikilla raskaat kuormat kannettavanaan, sillä he olivat pitäneet parempana heittää reet jäljelle ja itse kantaa tavaramme. Kaksi tuntia myöhemmin havaittiin muutamia mustia pilkkuja jäällä; ne olivat luoksemme saapuva apujoukko, niin että minulla nyt oli luonani kymmenen miestä. Jäältä käsin he olivat huomanneet tulta neljästä kohden; meitä ympäröi siis paimentolaisia joka haaralla, mutta me emme tarvinneet niitä emmekä niistä sen enempää välittäneet.

Kokemuksesta viisastuneina järjestimme kulkumme seuraavana päivänä niin käytännöllisesti kuin suinkin. Islam Ahunin oli määrä palata pääkortteeriin, koota talteen kaikki tielle jättämämme tavarat ja huolehtia siitä, että vene noudettaisiin. Rabsang ja Tashi vetivät rekeäni ja muut seitsemän kantoivat kuormastoamme. He seurasivat ensinnä muuatta rantatietä, ennen kuin tulivat jäälle ja lähtivät painaltamaan tämänpäiväiseen luoteiseen suuntaamme. He olivat koko päivän näkyvissämme, kulkien hanhenmarssissa, hoippuen, keinuen ja laulaen, väliin istahtaen huoahtamaan, käyttäen silloin taakkaansa selkänojanaan. Mutta omin apuinsa he eivät pääse ylös; kuudelle se kyllä käy helposti, mutta seitsemännelle, s.o. sille jonka ensin on noustava pystyyn, on se vaikeampaa. Hän vyöryttelee vatsallaan maassa ja kohottautuu sitte sauvan avulla koholle, ja kun se hänelle viimein on onnistunut, auttaa hän toisetkin jalkeille.

Jää oli nyt mainiossa kunnossa, paljoa parempi kuin edellisellä luotauslinjalla. Myöskin sen suolapitoisuus oli vähempi, mikä riippui siitä, että länsimyrskyt olivat ajaneet suolaa itäänpäin. Pitkät matkat oli jää puhtaana ja kirkkaana edessäni, päilyen miltei mustan-vihertävän värisenä. Aluksi en tiennyt, mitä minun oli sanottava, liikkuessamme näiden tummain pintojen yli. Oliko ehkä pohjassa lämpimiä lähteitä, jotka eivät salli järven paikoittain jäätyä? Mutta siihen näköön pian tottuu, jää kestää kulkijan ja on vähintäin 17 sentimetrin vahvuinen, järven suurimman syvyyden ollessa 9,68 metriä. Minä istun kuin mikäkin Buddhanpatsas pienessä reessäni, jalat ristissä allani, tupakoin, teen havaintoja ja muistiinpanoja ja iloitsen siitä, että saan viettää uudenvuodenaatto-iltaani Ngangtse-tson jäällä. Puolipäivän aikaan nousi lounaistuuli, joka pakotti minut istumaan takaperin, jotten paleltuisi. Uudenvuodenpäivänä jatkoimme taas työtä.

Muuan keilanmuotoinen vuorenhuippu etelään päin leiristämme n:o 99 halkaisee majakkatornin tavoin koko järveä. Nain Sing, joka on koskettanut Ngangtse-tson pohjoisrantaa, on piirtänyt järven reunapiirteet yleensä oikein, mutta varsin kömpelösti järven lounaisosan. Siellä nimittäin vesiallas on saanut kaidan puolikuun muodon kuten itärannallakin. Samaten hän on piirtänyt sangen virheellisesti järven eteläpuolisen vuoriston, mutta se ei olekaan mikään ihme, koska hän on nähnyt sen vain kaukaa eikä niinmuodoin kyennyt saamaan oikeaa käsitystä sen laadusta. Yhtä vaikeaa on saada käsitystä jostakin järvestä, jos sen on nähnyt vain lakealta rannalta; näköala on mahdollinen ainoastaan jostakin solasta tahi joltakin vuorenhuipulta.

Me kysyimme toisiltamme, voisimmeko päästä etelärannalle vielä ennen hämärän tuloa, sillä matka sinne näytti vielä määrättömän pitkältä. Puolipäivän aikaan rupesi tuulemaan aika ankarasti, kuiva suola pölysi ilmaan valkeina pilvinä, päätyi jäälle ja peitti meiltä näköalat. Reessä istuen minä olin myrskylle aivan alttiina ja sain varoa suutani aukaisemasta. Paikoin oli jäällä pieniä aaltomuodostumia, kuten se olisi syntynyt kesken järven lainehtimista; nämä jääpallot lankeavat jyrkimpinä itäkoilliseen päin, aivan tuulen suuntaan. Niiden laaksokohtiin on kokoutunut tuulen pyryttämää suolatomua, josta jää on saanut omituisen, moaree-silkin näköisen muodon. Koko järven itäpuolisko peittyy näkyvistämme niiden kallioryhmittymien taa, joiden läheisyyteen olemme asettuneet leiriimme n:o 99. Täältä kuljimme yhä eteenpäin järven eteläpoukamaan päin. Vuortenrinteillä kävivät laitumella jakit, jotka illan tullen muuan mies ajoi alas laaksoon. Etelässäkin päin näimme telttoja, jakeja ja kokonaisia kiangi-laumoja. Alangolta niitä katsellessamme näytti siltä, kuin olisivat ne käyskennelleet keskellä järven jäätä. Viimeisessä luotaus-avannossa sai kirvestä ja tuuraa iskeä yhä syvemmälle jäähän, voimatta sen läpi tunkeutua. Vasta murskattuamme sitä 44 sentimetrin syvyydeltä pulppusi vesi voimalla ylös, tuoden mukanaan tavallisia pieniä punaisia äyriäisiään — järven suolapitoisuus ei niinmuodoin ollut kovin vahva. Vähän etempänä voi nähdä jään lepäävän savipohjan päällä, ilman vesikerrosta välillä; sitten saavuimme kaljulle rannalle ja olimme iloiset päästessämme kerrankin irti kaikesta kasvullisuudesta. Polttoainetta löysimme tarpeeksi ja samoin vettä, sulattamalla muutamia jääkimpaleita. Järven suurin syvyys oli näillä kohdin 9,4 metriä, siis hiukan pienempi kuin toisella rannalla.

Tammikuun 2. päivänä -22,2 astetta. Tänään piti käydä neljäs luotauslinjamme; — myrskyssä; tuskin viisi tuntia sitä tosin vain kesti, mutta kuitenkin —! Meidän tuli pyrkiä lounaiseen päin, siis tuulta vasten. Lisäksi oli jää joka paikassa perin vaikea kulkea, — arvatenkin seurauksena järven melkoisesta mataluudesta näillä paikoin. Suurin syvyys täällä nimittäin oli 3,23 metriä. Päiväkirjassani on mainittuna, että tämä oli pahimpia, jollei aivan kaikkein pahin päivä koko matkallani. Mutta aina johtuu ajattelemaan, että nykyhetki on kaikista pahin, ja unohtaa, mitä ennen oli pahimpana pitänyt. Myrsky vyörytti suolaa paksuiksi pilviksi, jotka suhisten kiitivät jäätä pitkin vasten meidän silmiämme. Huutaessani, että molempain "hevosteni" piti pitää ennakolta määrätty kurssi, sain suuni täyteen suolaa, jonka mausta sitä vähemmin pääsin irti, kun sitä sain sieramenikin täyteen. Silmät mokomasta veristyvät, vettyvät ja kirpelöivät. Käyttäessä luotausliinaa useamman päivän ajan kädetkin peittyvät suolalla; ja jos niitä joka luotauksen jälkeen pyyhkii, niin särkyy niissä nahka aivan verille asti. Mutta pian käyvät kädet sinisiksi, jäykiksi ja turroiksi, ja mitä tukalimmin voin — kynää kuten mitäkin talttaa koko kourani voimalla käyttäen — tehdä muistiinpanoja; muut merkitsemiset olivat mahdottomia. Rabsang ja Tashi ainakin pysyvät lämpiminä, sillä tänään heidän on ponnistettava voimiaan viimeiseen asti, vetäessään rekeä vasten myrskytuulta. Missä jää on paljas, kompastuvat he ja lankeevat; kerran syöksyi Tashi syliini aivan myllerryksissään. Usein on tuulenpaino niin vahva, että reki vetäjineen käy vallan takaperin eikä saa tukea, jolleivät miehet jäykkinä nojaudu suolakokoa vasten. Minäkin olen niin jäykistynyt ja turtunut, etten kykene kohottautumaan pystyyn, vaan istua törötän paikallani koko sen ajan, jolloin avantoa isketään auki.

Erään avannon kohdalla, joka tehtiin peilikirkkaaseen jääkenttään, sieppasi myrsky minut rekineni valtoihinsa ja kiidätti kuin mitäkin jääpurtta järven yli. Koetin jarruttaa vastaan jaloilla, mutta niissä ei ollut hituistakaan väkeä, ja pehmeät huopasaappaani liukuivat huikeasti jääkenttää pitkin, kykenemättä lainkaan vastaan panemaan. Vihdoin rekeni kuitenkin onneksi — ennen kuin pääsin vallan lähelle eilistä leiripaikkaa — kääntyi kyljelleen ja minä kiepsahdin siitä ulos, liidin vielä vähän matkaa samassa vauhdissa jäätä pitkin ja päädyin viimein muutamaan suolakokoon. Rabsang tulla viiletti luistellen perässäni, saattoi reen ja minut jälleen pystyyn ja vei meidät ehjin nahoin takaisin avannolle.

Näytimmepä silloin mokomilta, että olisimme voineet säikähtää toisiamme. Olimme kuin mitäkin pöhöttyneitä, haudasta kaivettuja, auringonpaisteessa kuivattuja ja valkealla öljymaalilla siveltyjä koleraan kuolleita raatoja! Kasvot, kädet ja vaatteet olivat suolasta valkoisina. Lammasnahkaturkkiani en enää koskaan voinut pitää ylläni; se jäykistyi, repesi neuleistaan ja sai monien muiden vaatekappaleiden kera jäädä virumaan tien oheen.

Vielä emme kuitenkaan olleet päässeet matkamme puoliväliinkään. Miehet ponnistivat voimiaan, aivan kuin olisi heidän pitänyt kahlata metrinsyvyisessä vedessä. Monestikaan en voinut nähdä heitä suolapilvien lävitse, eikä jäätäkään juuri voinut nähdä reen edessä; minusta tuntui siltä, kuin pysyisimme me paikallamme ja vaahtoava, liidunvalkea hyrsky meidät nielaisisi kitaansa. Jopa heräsi minussa arvelu, tokko enää hengissä pääsisimme toiselle rannalle. Ei ollut minussa paljon henkeä jälellä, kun vihdoin tulimme maihin. Reki ankkuroitiin, jottei myrsky saisi sitä valtoihinsa, ja sitte kapusimme viiden rantapenkereen yli, päästäksemme viimein suojaan erään lammasnavetan seinän taa, joka oli rakennettu kuudennelle pengermälle. Onneksi löysimme sieltä kuivaa jakinlantaa aika paljon ja saimme pian viritetyksi savuavan nuotion, jonka lämmössä sain paistatella hyvän hetken, ennen kuin edes johonkin määrin sain jäseneni sulatetuiksi.

Leiristä n:o 102 oli 3,260 askelta järven eteläisimpään poukamaan. Siellä kävi laitumella suuria karjalaumoja, ja laakson suuhun oli pystytettynä kuusi telttaa. Kello 5 tienoissa myrsky taukosi yhtä äkkiä kuin oli noussutkin, ja ilma tuli vallan kammottavan hiljaiseksi. Kun kello 9 aikaan tein ilmatieteelliset havaintoni, makasivat mieheni jo yhdessä rivissä seinää vasten, kasvot maata vasten, polvet pystyssä ja kyljet kiinni toisissaan kuin sardiinit rasiassa. Mutta uni heillä oli hyvä, sen tiesi heidän hirsien vetelemisestään.

Rannalla oli suolattoman veden äyriäisten kuoria ja muutamassa mätäneväin levien muodottomassa läjässä paljon hanhenhöyheniä. Nykyään järven vesi on juomavedeksi kelpaamatonta, mutta ennen on Ngangtse-tso ollut suolaton vesi, silloin nimittäin, kuin sillä vielä oli laskunsa erääseen naapurijärveen.

Edellisen päivän ponnistusten uuvuttamina me nukuimme pitkään, ja ylös päästyämme lähdimme jälleen taivaltamaan koilliseen suuntaan, kohti punaista porfyyrivuoristoa, joka häämötti järven vastakkaisessa päässä.

Ennen sinne tuloamme leiriydyimme eräässä syvässä rotkossa, jossa saimme suojaa tuulelta. Muuan paimen kaitsi lampaitaan vuorenrinteellä ja yritti meidät nähtyään puittaa matkoihinsa, mutta Rabsang sai hänet kiinni. Hän luuli meidän olevan rosvoja; eikä hänellä, toisen palveluksessa ollen, ollut meille mitään myötävääkään. Mutta Rabsang vaati häntä saattamaan meidät hänen isäntänsä luo. Sillävälin olivat toisetkin miehistämme saapuneet, mutta ilman Isheä, joka oli sairastunut ja jäänyt makaamaan keskelle jäätä; illalla hänet nouti pari toveriansa. Kaikki olivat vallan nääntyneet väsymyksestä ja pyysivät tammikuun 4. päiväksi vain lyhyttä päivämatkaa. Se meille sopikin hyvin, sillä äskenmainitun paimenen isäntä saapui sillävälin ja möi meille lampaan, voita, hapanta maitoa ja pussillisen tupakkaa. Sattuipa tämä tosiaan hyvään aikaan, sillä ruokavarastomme oli jo loppuun kaluttu. Tupakka varsinkin miehille oli tervetulleinta, sillä viime aikoina heidän oli ollut pakko sauhutella jakinlantaa! Isäntävanhus antoi minulle paljon hyödyllisiä tietoja Ngangtse-tsosta sekä kertoi järven etelärannalla nykyisin olevan 50-60 telttaa. Tähän asti oli siis kaikki käynyt hyvästi — mutta päiväpä ei vielä ollutkaan päättynyt!

Neljästoista luku.

Takaisin ajetut!

Synkeä, vento päivä oli tämä tammikuun 4:s v. 1907! Puolipäivän aikaan saapui Islam Ahun leiriimme, puoli kuoliaana väsymyksestä. Hän oli lähtenyt pääkortteerista tammikuun 2. päivänä ja etsinyt minua ristiin rastiin järveltä, oli käynyt sekä läntisellä että eteläisellä rannalla ja nyt viimein osunut notkoomme rekeni vereksiä jälkiä seuraten. Hän toi minulle seuraavan kirjeen Robertilta: "Eilen, tammikuun 1. päivänä, tuli leiriin kuusi aseellista miestä, tekivät meille muutamia kysymyksiä ja lähtivät sitte tiehensä. Mutta tänään, toisena päivänä, he palasivat takaisin vielä enempien miesten kera ja sanoivat Naktsangin kuvernöörin antaneen käskyn, ettemme saisi enää jatkaa matkaamme, koskei meillä ollut devashungin passia; meidän täytyisi siis pysähtyä sinne, mihin olimme ennättäneet. Miehet tahtoivat myöskin vastausta masterilta saattaakseen sen kuvernöörille, joka heti paikalla ilmottaisi meistä Lhasaan! He odottavat vastausta kärsimättöminä, jonka vuoksi lähetän tämän kirjeen."

Sitten kun Islam Ahun oli levähtänyt ja syönyt vatsansa kylläiseksi, sai hän palata takaisin leiriin n:o 97 ja viedä kirjeeni Robertille. Tämän käskin sanomaan lähettiläille, etten antaisi mitään vastausta ennen kuin itse tapaisin heidät; mutta jos heille oli niin kovin tärkeää saada minulta vastaus, niin piti heidän saapuman iltapäivällä tammikuun 5. päivänä järven pohjoisrannalle, kolmen engl. penikulman matkan päähän leiristä n:o 98. Jolleivät sinne tulisi, saisivat itse vastata seurauksista. Muhamed Isan piti tulla mukaan tulkiksi.

Nyt siis asemani kärjistyi. Ei ollut enää kysymys mistään väärästä hälyytyksestä. Matkastamme oli viesti viety Lhasaan, ja me olimme joutuneet Naktsangin kuvernöörin käsiin. Robertille lähettämälläni kirjeellä olin koettanut voittaa aikaa, jotta ennättäisin suorittaa vielä ainakin yhden luotauslinjan. Jollen Naktsangista saisi lupaa jatkaa matkaani, niin tahdoin ainakin vallata Ngangtse-tson tieteelle. Sitte saisi suuri paluumatka alkaa. Tuo ääretön jännitys, jota viime kuukauden ajan olin tuntenut, oli nyt tullut huippuunsa: Ngangtse-tsosta piti siis tulla Tibetin-matkani käännekohta. Minä vallan kuulin korvissani niiden saranoiden narahtavan, joilla pyhien kirjain maan, etelän kielletyn maan portit edessäni lyötiin kiinni.

Viimein me lähdimme kohti leiriä n:o 104, joka oli etelärannalla itään päin leiristä n:o 99.

Tammikuun 5. päivä oli ihana, tuuleton ja melkeinpä lämmin, kun varahin lähdimme matkaamaan jäätä pitkin suuntaan Pohj. 19° It. Jokohan tuli kevät? Saapuiko se ehkä tänne eteläisempiin seutuihin näin aikaisin? Se oli meistä tuntunut vielä niin etäiseltä, ettemme edes joutuneet kaipaamaankaan sen lauhkeita tuulahduksia, tuntiessamme ruumiissamme Tshang-tangin kaikki talvikylmät. Me tarvitsimme sulaaksemme paljoa enemmän lämpimyyttä. Jää paukkui, rätisi ja halkeili kuin riivattu, mutta se ei ollut syynä huonoon uneeni!

Jääkentät olivat täällä pitkiä aaltomaisia muodostumia; joka hetki tapasimme ylöspursuneesta ja sitte jähmettyneestä vedestä muodostuneita väliseiniä, jotka olivat hauraita kuin lasi. Suurimman syvyyden, 10,03 metriä, tapasimme 10,7 kilometrin päässä lähtöpaikastamme; se oli syvin kohta, minkä koko Ngangtse-tsossa mittasimme. Järvi on siis syvempi idässäpäin; länsituuli täyttää sen läntisen puoliskon paljoa tuntuvammin hiekalla ja pölyllä.

Puolivälissä matkaamme näimme jäällä vastaamme tulevan pienen mustan pilkun Laän-laaksosta päin. Se oli hadshi, joka kiidätti minulle kirjettä. Lähetit olivat saaneet uusia käskyjä Naktsangin kuvernööriltä. Neljän päivän perästä tämä tahtoi itse omassa korkeassa persoonassaan saapua luokseni; siihen asti piti hänen miestensä tarkoin valvoa minua. Sen vuoksi nämät jäivät karavaaniin, mutta sallivat Robertin ja Muhamed Isan siirtää leirin edemmäksi leiristä n:o 97, missä oli parempi laidun. Pari päivää oli siis minulla vielä vapautta. Naktsangin kuvernööri! Sama mies, joka v. 1901 oli katkaissut etelässä matkani Selling-tson rannalla. Häneltä ei minun käynyt armoa odottaminen. Päinvastoin olin minä edellisellä kerralla tuottanut hänelle niin paljon harmia ja ikävyyksiä, että hänen täytyi olla vallan raivoissaan siitä että jälleen olin rohjennut palata hänen maakuntaansa.

Tammikuun 6. päivänä oli Ishen laita niin huono, että hadshin täytyi ottaa hänet mukaansa pääkortteeriin. Nyt kuljimme taasen jäätä pitkin suuntaan Pohj. 49° It. Mutta tuskin olimme päässeet toiselle luotausavannolle asti, kun takanamme tuli näkyviin kolme miestä, jotka seurasivat jälkiämme. He viittoivat meitä pysähtymään; oli siis tullut uusia viestejä. Ennätimme vielä hakata avannon auki ja luodata siinä, ennen kuin he juoksujalkaa saavuttivat meidät. Ne olivat Muhamed Isa ja kaksi muuta miestäni, hengästyksissään ja hiestyneitä.

"Mitä uutta kuuluu pääkortteerista?" kysyin.

"Sahib, 25 tibetiläistä on pystyttänyt telttansa meidän telttaimme ympärille. Tänä aamuna me yritimme siirtää pääkortterin rannalle, ollaksemme teitä lähempänä. Kaikki juhdat olivat jo kuormitetut ja me tahdoimme juuri lähteä matkaan, kun ne ryömivät ulos teltoistaan ja pakottivat jälleen purkamaan kuormat ja käskivät meidän pysyä paikoillamme."

"Oletteko kuulleet mitään uutta kuvernööristä?"

"Hänen pitäisi tulla kolmen päivän perästä. Ratsastavia lähettejä tulee ja menee joka päivä, monesti useampia päivässä, ja he tuntuvat ratsastavan aika nopeasti. He ovat alituisessa yhteydessä kuvernöörin kanssa ja lähettävät hänelle ilmotuksia."

"Mitä he sanovat siitä, että pysyn näin kauvan poissa?"

"He ovat siitä kovasti ihmeissään ja kyselevät meiltä lakkaamatta, minkä takia sahib noin kuljeskelee ympäri jäätä. Heillä on vakoilijoita rannoilla, ja luulevat he sahibin nostavan avannoista kultaa järvenpohjasta."

"Minkä luulet olevan heillä tarkotuksena, Muhamed Isa?"

"Hm, mikään hauska se ei liene. Heidän aikomuksensa on aivan varmaan katkaista meiltä edemmäs kulku ja pakottaa meidät kääntymään takaisin pohjoiseen."

"Siitä saamme kiittää sitä riivatun Bogtsang-tsangpon miestä, joka lähetti meistä pikaviestin Naktsangiin! Mutta jos meillä täällä käy tie pystyyn, on niiden vietäväin hankittava meille uusi karavaani, ja sitte lähdemme Pekingiin! Sieltä nyt totisesti hankin itselleni Kiinan hallitukselta luvan Tibetin halki kulkemiseen. Miten on karavaanin laita?"

"Kaikki hyvin. Toispäivänä kuoli yksi muuli ja eilen minun musta ratsuni. Kahdeksan hevosta ja yksi muuli on vielä jäljellä. Jakit jaksavat mainiosti."

"Tämän järven rannalla ne saavat aikaa huoahtaakseen. Sillä jos meidän pitää keskustella Lhasan viranomaisten kanssa, niin kestää se parisen kuukautta. Lähde nyt takaisin toisten luo ja tervehdä heitä minulta."

Me aloimme jälleen luodata ja saimme suurimmaksi syvyydeksi 8,35 metriä. Rannoilla voi selvästi erottaa vanhat rantavallit — täällä päin ne ovat länsimyrskyjen nostattamain tyrskyjen jyrkentämät. Korkein niistä oli ainakin 15 metriä. Eräässä kohden käveli yksinäinen susi, toisaalla söi 25 kiangia nurmea; ne katselivat meitä kauvan ja uteliaasti, mutta ottivat sitte lipetin vinhaan kuin tuuli. Kantajamiehistämme emme nähneet vilahdustakaan, ja rannalla, missä kuljimme korkeinta vallinharjaa pitkin, emme huomanneet heidän jälkiään. Mikseivät he antaneet meille tulimerkkiä? Vihdoin hoksasimme heidät aika kaukana pohjoisessa päin. Väsyneinä he olivat käyneet nukkumaan heti maalle päästyään. Minä en heitä torunut, mutta Rabsang kävi kiinni ensimäiseen, jonka tapasi, ja löylyytti jokaista vuoron perään — mikä ei lainkaan estänyt heitä illalla laulamasta yhtä hilpeästi kuin ennenkin.

Nyt olin saanut päätetyksi työni Ngangtse-tson järvellä, kuljettuamme 106 kilometriä edestakaisin sen jäällä 4,690 metriä korkealla!

Tammikuun 7. päivänä piti kantajien lähteä viemään kaikkia tavaroitamme — telttaani lukuunottamatta — pääkortteeriin; minä jäin odottamaan ratsuani, en antanut minkään häiritä mielenrauhaani enkä pitänyt lainkaan kiirettä joutua Tibetin sotilasviranomaisten käsiin — noiden inhottavain, mustain ratsurien, jotka jo niin usein ennen olivat nostaneet minulta tien pystyyn. Shigatsesta ei tullut mitään tietoja, Intiasta ei mitään postia! Olin tingannut ne marraskuun 25. päiväksi Dangra-dshum-tsohon, ja nyt oli jo tammikuun 7:s! Olisiko Ganpat Sing sittekin hukannut postin, vai eikö hän lainkaan ollut saapunut Lehiin? Olisiko ehkä valtiollisista syistä ollut mahdotonta lähettää postiani minulle Intiasta? — —

Leirin n:o 107 me havaitsemme vasta aivan sen luokse saavuttuamme; se on syvässä vieremänotkelmassa, joka kulkee järven suuntaan. Sen oikealla, itäisellä rinteellä ovat meidän neljä telttaamme, niitä vastapäätä tibetiläisten kolme telttaa. Kädet taskuissa ja piippu suussa seisoo Muhamed Isa nuotionsa ääressä. Kaikki muut säntäävät ulos teltoistaan; tibetiläiset tirkistävät oviraoistaan kuin maahiiret reijistään. Robert ilmottaa asiaintilan: "kaikki levollista Shipkan solassa!" Hevosemme vain olivat eilen illalla susien hätyyttäminä lähteneet karkuun ja vieneet tiibetiläistenkin hevoset muassaan, mutta ne oli löydetty alhaalta järven rannalta.

Minä kävin Muhamed Isan telttaan; painettuani puuta kutsuttiin tibetiläisten ylimmät miehet sisään puheilleni. He saapuivatkin heti, kumarsivat syvään ja työnsivät kielensä ulos niin pitkälle kuin taisivat — tällä kertaa tuo omituinen tervehtimistapa teki minuun aivan ivallisen vaikutuksen. Eräs heistä, jolla oli punainen turbaani, tummansiniset turkit ja vyössä sapeli, oli v. 1901 ollut Hladshe Tseringin leirissä Tshargat-tson itärannalla, kun minäkin samalla kertaa siellä leiriäni pidin, ja hän muistutti minulle niistä päivistä.

"Vieläkö Hladshe Tsering on Naktsangin maaherra?" kysyin minä.

"Kyllä, hän se juuri saapuu tänne ylihuomenna."

"Onko hänellä mukanaan yhtä suuri seurue kuin edellisellä kerralla?"

"Ei, hän huomasi että ratsasjoukot eivät säikäytä teitä, ja nyt hän luottaa siihen, että te noudatatte hänen toivomuksiaan."

Tammikuun 8. päivänä kuormasto järjestettiin uudelleen ja 9. päivänä tibetiläiset pystyttivät uuden teltan, josta piti tulla kuvernöörin keittiö. Illan hämärtyessä saapui kaksi ratsumiestä, jotka toivat minulle kuvernöörin anteeksipyynnön, ettei hän voinut saapua määräaikaan. Hän oli vanha mies, oli saanut matkalla myrskyn vastaansa ja voi sen vuoksi kulkea vain verkalleen, mutta saapuisi aivan varmasti 12. päivän illalla.

Silloin kutsutin tibetiläisten päämiehet luokseni ja lausuin heille, että he nyt viimeistä kertaa näkisivät minut, jolleivät sanoisi suoraa totuutta.

"Bombo tshimbo", he vastasivat, "jollei kuvernööri ole täällä kolmen päivän perästä, saatte katkaista kurkkumme."

"Se ei ole minulle tarpeen; riittää ainoastaan, että annatte minulle kirjallisen sitoumuksen siitä, että suoritatte sakkona kymmenen hevosta, ellei kuvernööri vielä ole saapunut kolmen päivän perästä."

"Me annamme teille vaikka kaksikymmentä hevosta."

"Ei, kymmenen riittää." Ja nyt laadittiin ja allekirjotettiin sitoumus.

"Tiedättekö vielä jotain uutta?"

"Kyllä, sen että kuvernööri on ottanut mukaansa vain 12 omaa palvelijaansa. Hän tietää bombo-tshimbon palanneen tänne takaisin, sillä hän on saanut Bogtsang-tsangposta kirjeen, jossa sanotaan saman herran, joka viisi ja puoli vuotta oli siellä kameelikaravaanin kera, uudelleen olevan täällä. Silloin hän heti lähetti pikaviestin Lhasaan ja odotti vastausta kymmenen päivää, mutta päätti sitte itse tulla tänne."

Jälleen joutui kärsivällisyyteni koetukseen, niinkuin en sellaisesta muka jo olisi saanut tarpeekseni. Vihdoin, tammikuun 11. päivänä, erotimme pienen ratsasjoukon kunnailla, ja pian oli sinivalkea teltta pystytetty tibetiläisten leiriin, niin että heillä niitä nyt oli kaikkiaan seitsemän. Sitte saapui vielä parvi ratsumiehiä, joista yksi istui hyvin kumarassa ja oli puettuna punaiseen puuhkaan ja muuten aivan turkisten sisään. "Se on hadshi Tsering", ilmotettiin minulle. Saattojoukolla oli kiväärit, joissa lepatteli pienet punaiset liput. Miehet näyttivät perin vilustuneilta ja katosivat heti telttoihinsa, emmekä sinä päivänä enää nähneet heitä sen enempää.

Tammikuun 12. päivänä. Liian varahin saapui lähetti tiedustamaan minulta, tahdoinko saapua kuvernöörin telttaan vai oliko tämän ensin tultava minun luokseni. Annoin vastata, että lähetän kuvernöörille tiedon, milloin voin ottaa hänet vastaan. Kurja, monissa myrskyissä repeytynyt telttani pantiin nyt niin oivalliseen kuntoon kuin olosuhteet sallivat; enempää kuin kahta vierasta ei siinä voinut vastaanottaa, mutta näitä varten levitettiin maahan huopapeitteitä ja patjoja, ja näiden istuinpaikkojen ja minun sänkyni väliin pantiin mahtava hiilipannu, jotta vanhus saisi lämpöä. Viestini oli juuri lähtenyt, kun sinivalkean teltan eteen tuotiin kaksi hevosta, joiden selkään vanhus sekä eräs nuori lama nousivat; hevosia talutettiin suupielistä, muut tibetiläiset astuivat jalan, ja niin läheni koko saattue hitaasti meidän telttojamme kohti.

Hladshe Tsering, sillä se oli todellakin tämä vanha ystäväni, tuli puettuna kiinalaiseen paraatipukuun, kiinalaiseen lakkiin, joka oli koristettu kahdella ketunhännällä ja valkoisella lasinupilla, ja saappaisiin, jotka olivat sametilla päällystetyt ja varustetut paksuilla valkoisilla anturoilla. Avarilla riippuhihoilla varustetun silkkikauhtanansa päällä hän kantoi lyhyttä saukonnahkakaulusta ja vasemmassa korvalehdessä isoa kultaista rengasta, joka oli koristettu pyöreillä turkoosikivillä. Hänen ilmautuessaan telttani ovesta sisään astuin hänelle vastaan tervehtiäkseni häntä. Me tunsimme toisemme heti kohta ja tervehdimme toisiamme sydämellisesti, milteipä syleilimme toisiamme, ja puhuimme siitä miten merkillinen sattuma se oli, että nyt kohtaisimme toisiamme uudestaan viiden vuoden perästä täällä keskellä aavikkoa. Kädestä pitäen vein hänet vaatimattomalle kunniasijalle ja pyysin lamaa, hänen sihteeriään, joka oli v. 1901 tuntemaan oppimani Dshunduk Tseringin poika, myöskin "painamaan puuta". Itse istuin jalat ristissä vuoteellani, Robert ja Muhamed Isa asettuivat oven suuhun, jonka aukon pian täytti täydellinen mosaikki-kuva tibetiläisiä kasvoja. Muhamed Isa, tulkkini, oli puettuna eversti Younghusbandilta Lhasassa saamaansa kunniapukuun; se oli paksua, kirsikanpunaista tibetiläistä villakangasta; uumilleen hän oli kietonut kirjavan vyön ja päähänsä pystyttänyt korkean, kultakuteisen peshawarilaisen turbaanin. Loistollaan hän löi meidät muut aivan varjoon.

Asetettuani esille laatikollisen egyptiläisiä paperosseja ja Hladshe Tseringin hetkisen katseltua telttani sisustusta, lausui hän totisen ja huolestuneen näköisenä:

"Naktsangin käskynhaltijana en voi sallia teidän jatkaa matkaanne täältä Shigatseen tahi mihinkään muuhun Naktsangin rajojen sisäpuolella olevaan paikkaan. Olen personallisesti saapunut luoksenne pyytämään teitä, että mitä joutuisimmin lähdette pois maakunnastani. Kohta englantilaisen Lhasan-retkikunnan jälkeen sain devashungilta käskyn, etten sallisi europalaisten enempää kuten ennenkään liikuskella Naktsangissa. Ohjeeni sisältää sen, että virkavelvollisuuteni on, yhdenkään europalaisen tunkeutuessa Naktsangiin, pidättää hänet ja pakottaa palaamaan takaisin."

Minä vastasin: "Ei ole mahdollista, että olosuhteet nytkin vielä olisivat samat kuin viisi vuotta takaperin, jolloin viidelläsadalla sotamiehellä pidätitte karavaanini. Sen jälkeenhän on Intian hallitus tehnyt devashungin kanssa Lhasassa sopimuksen, ja nyt ovat kummatkin hallitukset aivan ystävällisissä väleissä keskenään."

"Hedin sahib, te muistatte miten asia kävi edellisellä kerralla. Olitte silloin niin ystävällinen että noudatitte vaatimustani, mutta ette tiedä miten minun sitte kävi. Minä sain omasta kukkarostani suorittaa koko teitä vastaan lähetetyn retkikunnan kustannukset, ja devashung vaati sen lisäksi minulta vielä 2,000 rupiita. Minä jouduin puille paljaille, sillä aikaa kun virkaveljeni Dshunduk Tsering rikastui väestön nylkemisestä ja nyt elää äveriäänä miehenä Lhasassa. Me olemme vanhoja ystäviä, mutta minä en teidän takianne voi enää antautua uusille ikävyyksille alttiiksi."

"Se on totta, Hladhse Tsering, että olemme vanhoja ystäviä; mutta ettehän voi vaatiakaan, että minä teidän takianne alistuisin tekemään uuden matkan Tshang-tangin läpi! Minulla oli 130 juhtaa, kun kuusi kuukautta sitten läksin Ladakista. Nyt minulla niitä on, kuten itse näette, enää yhdeksän. Minä en anna taivuttaa itseäni palaamaan tuota tietä takaisin, eikä teillä Lhasan sopimuksen jälkeen ole mitään mahtikeinoja europalaista pakottaaksenne!"

"Lhasan sopimus tehtiin Englannin kanssa. Te ette ole mikään englantilainen, te olette sved-peling (ruotsalais-europalainen)."

"Sitä enemmän on teillä syytä osottaa minulle vierasvaraisuutta. Vastoin omaa tahtoanne ja toivomuksianne on Englanti pakottanut teidät sotaan; minun maani ei niin ole milloinkaan tehnyt!"

"Olette oikeassa, teidän kansanne ei ole koskaan tuottanut meille vahinkoa. Mutta minun ohjeissani ei tehdä mitään erotusta eri kansallisuuksien suhteen. Minä en tietystikään pakota teitä palaamaan Ladakiin samaa pitkää, kehnoa tietä pitkin, jota olette tulleet tänne; tiedän että se on mahdotonta ilman suurta, hyvästi varustettua karavaania. Minulle onkin aivan yhdentekevää, onnistuuko teidän päästä Shigatseen vai ei, mutta minun maakuntani läpi ette saa sinne kulkea! Naktsangissa on teille vain yksi ainoa tie avoinna, se nimittäin, jota myöten tänne tulittekin. Mitä tietä sitte käytätte, se ei minua liikuta. Ja jos voitte tunkeutua Shigatseen Dangra-dshum-tson pohjois- ja länsipuolitse, niin se on minulle samantekevä!"

"Te tiedätte tashi-laman vuosi sitten käyneen Intiassa, ja tiedätte myös, miten hyvin hänet siellä vastaanotettiin. Hän odottaa minua pääkaupungissaan, eikä kellään muulla kuin hänellä ole oikeutta estää minua matkustamasta hänen luokseen."

"Naktsang on devashungin vallan alla eikä tashi-laman."

"Dalai-lama lähti pakoon, kun englantilaiset joukot lähenivät Lhasaa. Tashi-lama on senvuoksi nyt Tibetin etevin suurlama."

"Aivan oikein, me emme käsitä emmekä hyväksykään dalai-laman menettelytapaa. Hänen olisi täytynyt olla se, joka puolusti maata sen vihollisia vastaan. Mutta se ei kuulu tähän; minä saan ohjeeni yksinomaan devashungilta."

"Ja minä puolestani en lähde Naktsangista, ennen kuin tashi-lama on vahvistanut teidän sananne, että tieni on katkaistu. Minä lähetän kirjeen Intian hallituksen edustajalle Gyangtsessa, majuri O'Connorille, ja jos hän vastaa minulle, että valtiollinen asema estää minua jatkamasta matkaani, sitte vasta lähden Tibetistä. Ja siihen on minulla toinenkin syy. Minä odotan Intiasta kirjeitä, jotka majuri O'Connorin on määrä toimittaa minulle. Ymmärrättehän kai, miksi en tahdo lähteä Naktsangista ennen postini tuloa, joka epäilemättä tashi-laman käskystä toimitetaan edelleen minulle."

"Kaikki olisi hyvin, mutta onko teillä todistusta siitä, että tashi-lama ottaa vastatakseen postinne teille lähettämisestä? Teillä ei ole passia devashungilta? Onko teillä ehkä tashi-lamalta? Minulle ei ole annettu toimeksi teitä palvella. Jos minä omin uhin lähettäisin kirjeenne Gyangtseen, niin menettäisin pääni."

"Minä lähetän kaksi omista ladakilaisistani kirjettä viemään."

"Ei, maa on suljettu niiltä yhtä jyrkästi kuin teiltä. Ja miten kauvan aikaa muuten luulette täytyvänne täällä viettää vastausta odottaessanne? Useampia kuukausia?"

"Ah ei, Gyangtseen on 165 engl. peninkulmaa, ja lyhyilläkin päivämatkoilla ei se kestäisi kauvempaa kuin 20 päivää."

"Minä en lähde tästä paikasta, ennenkuin te olette lähtenyt tiehenne ja jatkanut matkaanne pohjoiseen päin Naktsangin rajan yli."

"Ja minä en ennen lähde matkaan, kuin olen saanut Gyangtsesta vastauksen kirjeeseeni."

"On mahdotonta jäädä tänne niin kauvaksi asti. Te ette voi elättää väkeänne; täällä ei ole lainkaan paimentolaisia, ja lähettyvillä asuvat ovat rutiköyhiä."

"Etelärannalla näin sangen paljon telttoja ja suuria karjalaumoja. Pahimmassa tapauksessa voimme elää metsästyksellä, riistaa täällä on runsaasti. Kun en muuta vaadi, kuin että annatte minun täällä odottaa vastausta, niin täytyy teidän se ainakin minulle myöntää."

"Siinä erehdytte; minun asemassani olevalle miehelle ei Shigatsella eikä Gyangtsella ole mitään merkitystä. Englantilaisten lähdettyä Tibetistä lähetti devashung jokaiseen dsongiin (kuvernööri-kaupunkiin) koko Tibetissä kirjelmän, jossa sanottiin että tosin olimme tulleet lyödyiksi, mutta ettemme olleet menettäneet yhtään osaa maastamme, vaan siinä yhä vielä olimme herroja, samoin kuin että europalaisten matkustajain suhteen vanhat määräykset pysyvät voimassa. Minä itse puolestani tahdon olla teitä kohtaan niin huomaavainen kuin voin, ja palajan nyt lähinnä omaan telttaani ja neuvottelen miesteni kanssa." —

Samaan aikaan pidin minäkin sotaneuvottelua Robertin ja Muhamed Isan kanssa. Oli päivän selvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme etelään päin. Sitä vastoin näytti siltä, kuin voisimme tunkeutua kiertotietä Dangra-dshum-tson ympäri sen länsipuolella olevaan maahan, jota, kuten Hladshe Tsering oli sanonut, hallittiin Saka-dsongista käsin. Jos meidät sieltäkin karkotettaisiin, niin lähtisimme Pekingiin. Minkä vuoksi? Minä tosin olen yleensä suuri optimisti, mutta minussa asui vankkana ajatus, että miksen minäkin voisi yhtä hyvin kuin aikoinaan Marco Polo siihen määrään hurmata Kiinan keisaria, että hän antaisi minun jonkin erityisen tehtävän varjolla matkustella vapaasti Tibetissä! Muhamed Isa arveli, että Pekingiin oli suunnattoman pitkältä, mutta Robert oli aivan haltioissaan matkan johdosta. Meidän tuli vain ottaa mukaan paraat miehemme; muille voisi kyllä helposti hankkia luvan palata Ladakiin Gartokin kautta. Itsellemme tosin alussa tulisi sangen tukala matka, mutta Etelä-Mongoliassa sitten karauttaisimme baktrialaisilla kameeleilla aron halki kuin sen omat villit pojat juuri siihen aikaan, jolloin kevätkukkaset ihanimmin tuoksuvat. Millään ilmeellä en tahtonut palata kotiin voitettuna miehenä. Minä koetin valaa molempiin toisiin omaa innostustani ja kuvasin heille kameeliratsastustamme kuin mitäkin satua tahi romaania.

Nyt ilmoiteltiin kaksi Hladshe Tseringin miestä, jotka toivat minulle herraltaan lahjaksi vadillisen riisiä ja kimpaleen voita. Sihteeri-lama lahjoitti myös nipullisen riisiä. Vastalahjaksi lähetin Muhamed Isan myötä kokonaisen kappaleen pashmina-kangasta ja srinagarilaisveitsen kuvernöörille sekä samanlaisen veitsen ynnä turbaaninauhan sihteerille.

Robertin ja Muhamed Isan seuraamana lähdin kello 3 vastavierailulleni. Hladshe Tseringin teltta oli tilava ja sievästi sisustettu, ja kaikki hänen sihteerinsä ja palvelijansa istuivat valkean ympärillä, joka lieskasi korkealle ylempää teltanaukkoa kohti. Teltan seinävierustoilla oli riisi- ja tsambasäkkejä ja useita kokonaisia teurastettuja lampaita; kaikki näytti siltä, kuin aikoisi vanhus jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Haarukoilla ja lippusilla varustettuja kiväärejä, kalpoja ja peitsiä, valjaita, suitsia, satuloita ja satulaloimia; kaikki koristivat päälliköntelttaa samalla ihantavasti ja sotilaallisesti. Lyhyelle seinälle oviaukkoa vastapäätä oli ladottu korkeita patjoja, joita peittivät pienet Lhasan matot ja joille selkänojiksi oli asetettu pyöreitä tyynyjä. Tänne käskettiin minun käymään istumaan Hladshe Tseringin viereen; eteemme asetettiin pieni, punaiseksi kiillotettu pöytä. Oikealla puolella seisoi alttariarkku, jolla oli kullatuita jumalankuvia ja "gaos" — pieniä, Buddhankuvilla varustettuja hopeakoteloita, joita matkustaessa kannetaan olan yli kulkevassa punaisessa nauhassa. Niiden edessä palaa lekotteli rasvasydämiä loistavissa messinkilampuissa.

Muuan palvelija toi kiinalaisia porsliinikuppeja, joilla oli vaskiset vadit ja hopeakannet. Toinen kaasi niihin hauskasti kuvitetusta teekannusta tuota paksua, voilla sekotettua teetä, jota tibetiläiset niin rakastavat ja jota minäkin nyt join teeskennellyllä ihastuksella, vaikka se suussani maistuikin inhottavalta — mutta olihan Hladshe Tseringkin äsken ylistänyt minun englantilaista teetäni!

Keskustelu sujui täälläkin levollisesti, leikillisesti ja hauskasti kuten minun teltassani. Mutta neuvotteluissamme emme edistyneet sen pitemmälle, pikemminkin vastakkaiseen suuntaan, sillä nyt sanoi Hladshe Tsering:

"Dangra-dshum-tsolle en voi antaa teidän millään ehdolla mennä, järvi on pyhä, ja muuten onkin jo sinne vartiojoukkoja asetettu."

"Tie itäänkin on siis meiltä suljettu?"

"Niin, etelään, länteen ja itään päin on maa teiltä täydellisesti suljettu, ja pohjoiseen en, kuten nyt huomaan, voi teitä palauttaa."

"Pitääkö minun sitte nousta taivaaseen tai vajota alas manalaan?"

"Ei, mutta teidän täytyy odottaa täällä."

"Ja te lähetätte kirjeeni Gyangtseen?"

"En, sitä en tee; mutta en myöskään estä teitä lähettämästä omalla vastuullanne sinne kaksi miestänne."

"Tahdotteko myydä minulle heitä varten muutamia hevosia?"

"En, sillä silloin sanottaisiin minun olevan teidän kanssanne yksissä juonissa ja että olisin antanut lahjoa itseni."

"Tepä olette kaunis kuvernööri, Hladshe Tsering, ette voi myydä edes paria hevosta minulle! Minun täytyy niinmuodoin lähettää mieheni jalkasin, ja se vie kaksin verroin aikaa."

"No hyvä, minä nukun sen asian päälle; huomenna saatte sitte tiedon päätöksestäni."

Illalla saivat Rub Das ja Tundup Galfan määräyksensä. Heidän piti lähteä viemään kirjettä majuri O'Connorille ja saivat matkaa varten rahasumman, joka heidän oli neulottava vyöhönsä, sitä paremmin säilyttääkseen. Vasta seuraavana iltana heidän piti lähteä seikkailumatkalleen.

Viidestoista luku.

Transhimalajan yli!

Tammikuun 13. päivä! Sillä nyt oli meillä taasen tämä kovanonnen luku, jota niin monet pitävät turmaa ennustavana ja jota ympäröi taikauskon kutoma ilmakehä! Tulisikohan 13. päivä meillekin onnettomuudenpäiväksi?

Aurinko oli tuskin vielä noussut, kun Hladshe Tsering ilmotti tulostaan luokseni. Yksityissihteerinsä, lama Lobsang Shuntänin, ja kaikkien muiden seuraamana astui h. ylh. Naktsangin käskynhaltija jalkasin teltalleni. He istuivat jälleen samoilla patjoilla, Hladshe Tsering avasi suunsa ja lausui seuraavat muistiinpainuvat sanat:

"Hedin sahib, meillä kummallakaan, teillä ja minulla, ei ole aikaa virua täällä viikkoja ja kuukausia ja odotella Gyangtsesta tulevaa vastausta. Auttamaan teitä postiyhteyteen Gyangtsen kanssa en voi suostua. Olen perusteellisesti punninnut asiaa ja neuvotellut sen johdosta sihteerieni kanssa, jotka samoin kuin minä ovat devashungille vastuunalaisia. Me olemme sitä mieltä, että ainoa mitä voitte tehdä on seuraava: te jatkatte matkaanne Labrengin alueelle, Tashi-lunpoon. Minä pyydän teidän jo ylihuomenna lähtemään."

Mitä merkitsi tämä mitä odottamattomin käänne? Eilen en olisi saanut astua askeltakaan etelään päin, ja tänään pyydettiin minun mahdollisimman pian painamaan kohti kiellettyä maata! Oliko Hladshe Tsering saanut salaisen käskyn Lhasasta? Oliko hän saanut tiedon, että tashi-lama minua todellakin odotti? Siitä hän ei virkkanut sanaakaan, ja minä olin liiaksi viisas sen enempää kyselläkseni. Vai olimmeko me sotajuonen uhreja, jonka tarkotuksena oli saattaa meidät mahdollisimman pian Gyangtseen, missä minut sitten pakotettaisiin palaamaan Dardshilingin yli Intiaan? Sillä siellä voi devashung vedota siihen sopimukseen, jossa nimenomaan sanotaan, että vain niillä on oikeus kulkea maassa, joilla on passi Lhasasta. Siten saisi matkani lyhyen lopun. Ehkäpä oli parempi kääntyä tuntemattomaan maahan Dangra-dshum-tson länsipuolella, joka juuri oli matkan etevin päämäärä? Hladshe Tseringin rintaman muutos oli niin täydellisesti vierasta kaikelle, mitä ennen olin nähnyt ja kokenut Tibetissä, ettei käänne minua oikein miellyttänyt, ja minä kysyin itseltäni, pitikö minun todellakin syöstä suoraan englantilaisten, kiinalaisten ja tibetiläisten virastojen kitaan, joutuakseni lyhyen armonajan perästä riippuvaiseksi niiden armosta ja mielivallasta.

Ei sittenkään, tätä tilaisuutta ei millään ehdolla saanut laiminlyödä! Ngangtse-tson ja Shigatsen välillähän juuri on Tsangpon pohjoispuolella sen suuren, valkean alan itäinen osa, jolle ei yhdenkään europalaisen eikä punditin jalka vielä ollut astunut, sen maan, josta vielä ei ollut tunkeutunut edes hämäriä, tarumaisia kuulopuheitakaan maantieteellisiin käsikirjoihin! Vaikkapa minulla olisi tilaisuutta vallata vain tämä ainoa linja, niin eivät uhraukseni sittekään olisi turhat. Nain Sing on saanut kartalleen kaksi jokea, jotka juoksevat itään ja koilliseen päin Kjaring-tsohon yhtyäkseen; niiden yläjuoksun hän sijoittaa Ngangtse-tsosta etelään olevaan maahan. Niistä en vielä tiennyt mitään, mutta tulisin tietämään kaikki, jos otin vastaan Hladshe Tseringin tarjouksen. Olinhan sitäpaitsi jo huomannut niiden vuorijonojen, jotka Nain Sing oli sijoittanut karttaansa järven eteläpuolelle, olevan aivan mielivaltaisesti ja mielikuvituksellisesti piirretyt. Mutta missään tapauksessa en saanut nyt antaa aavistaa ihastustani, ja sen vuoksi sanoin sangen levollisesti ja arvelevaisesti:

"Hyvä, minä lähden ylihuomenna etelään päin, jos te minulle siksi voitte hankkia hevosia."

"Minä olen lähettänyt seudun kaikkiin laaksoihin miehiä ja käskenyt niiden toimittaa tänne kaikki saatavissa olevat hevoset. Täältä vie kaksi tietä Shigatseen. Jos kuljette järven eteläsivua, niin olette neljän päivän päästä Labrangin alueella; mutta järven itäsivua kulkien olette siellä jo kahden päivän perästä. Voitte itse valita kumman tien haluatte, mutta minulle olisi mieluisempaa, jos päättäisitte käyttää itäpuolista. Sillä minullehan on tärkeintä, että niin pian kuin suinkin joudutte pois maakunnastani!"

"Ei, minä valitsen länsipuolisen tien, voidakseni pistäytyä Dangra-dshum-tsolIe. Sillä minä tahdon itse nähdä tämän järven, ja sinne täytyy minun senkin vuoksi, että sen mainitsin postiosotteekseni ja siellä minua vartoo tashi-laman pikalähetti."

Tämä ilmoitus oli kaikkea muuta kuin valtioviisas, ja olisin kyllä voinut välttää suunnitelmiani paljastamasta! Hladshe Tsering kuohahtikin heti paikalla: "Dangra-dshum-tsolle? Ei ikinä! Järvi on pyhä; vuori Targo-gangri sen etelärannalla on pyhä, siellä on suuri Sershik-gumpan luostari, jossa asuu mahtavia, juonittelevia munkkeja; teidän menostanne järvelle seuraisi ikäviä selkkauksia. Ei, jos teillä on sellaisia aikeita, niin jätän teille vain yhden ainoan tien, sen nimittäin, joka kulkee Ngangtse-tson itäpuolitse. Minä en voi enkä tahdo pakottaa teitä, mutta minä pyydän teitä, antakaa minulle kunniasananne, ettette mene Dangra-dshum-tsolle."

Siten kadotin pyhän järven toistamiseen. Mutta etten vietä kadottaisi sitä tärkeätä tietä, joka minulle oli vapaana annoin kunniasanani. Liian hätiköivä avomielisyyteni harmitti minua kovin, mutta pianpa olin saava tilaisuutta iloitakin siitä, sillä jos minulla olisi ollut tilaisuutta nyt käydä pyhällä järvellä, niin olisin ehdottomasti tullut vangituksi sen rannalla — mutta se on toinen juttu, joka kuuluu myöhäisempään lukuun.

"Sanokaas minulle, Hladshe Tsering, luuletteko että minut tullaan pidättämään Labrangin alueella?"

"Kun teitä kerta ei vangita täällä Naktsangissa, niin tuskinpa teille niin käynee sielläkään. Miten minun tulee käymään, sitä en tiedä, mutta minä olen ollut seitsemän vuotta käskynhaltijana ja minun virka-aikani loppuu jo viiden kuukauden päästä; silloin ei minua suuresti liikuta, vaikka virkani menettäisinkin. Devashung on jo nylkenyt minua niin perinpohjaisesti, että minulta enää on vain vähä omaisuutta ja karjaa perittävänä. Nyt esim. matkustan maakunnassa kansan kustannuksella; paimentolaisten täytyy hankkia minulle ja seuralaisilleni koko ajan vetojuhtia ja ruokavaroja."

"Teidän devashunginne tuntuu olevan kelpo kapine. Teidän pitäisi olla mielissänne siitä, että virka-aikanne pian päättyy."

"Niin, mutta minun täytyy asettua paikkaan, jossa voi elää huokealla."

"Tietääkö devashung minun olevan täällä?"

"Vielä en ole kuullut siitä mitään; mutta minä olen eilen teidän asioittenne johdosta jälleen lähettänyt viestin pikalähettien myötä. Miten teitä tullaan kohtelemaan, en tiedä; mutta minä itse olen mennyt vanhan ystävyytemme takia niin pitkälle, kuin minulle suinkin oli mahdollista."

Jos jo tammikuun 13:s oli merkkipäivänä aikakirjoissa niin piti 14:nä sattua vieläkin ihmeellisempiä tapauksia! Elämäni oli viime kuukausina kulunut jotenkin yksitoikkoisesti, mutta nyt elin joka päivä asioita, jotka olivat kuin romaaneista otettuja.

Niin kaunista päivää ei meillä vielä ollut koko talvena. Telttain läheisyyteen oli universalikone asetettuna kolmijalalleen ja kädessä minulla oli kronometri, aneroidi-ilmapuntari ja lämpömittari. Seisoin siinä ainakin kolmisen tuntia tarkastellen auringonpimennyksen kehitystä. Se käsitti likimäärin yhdeksän kymmenettäosaa auringonkehästä. Vähää ennen sen maksimia oli ilman lämpö -8,5 astetta ja kohta maksimin jälkeen -11,4 astetta. Termografin violetti juova laskeutui nopeasti, ja kevyt leyhkäys puhalsi pitkin maan pintaa. Muutamia tibetiläisiä oli tullut Muhamed Isan teltan luo tekemään kanssamme hevoskauppoja, mutta kun alkoi niin merkillisesti pimetä, olivat he pudistelleet päätänsä ja menneet takaisin telttoihinsa. Ladakilaiset ovat ulkosalla, istuvat nuotioittensa ääressä ja mutisevat rukouksia. Korpit ovat hiljaa eivätkä liikahdakaan. Kotka lentelee raskain siivin aivan maanpinnan rajalla. Lampaamme palaavat itsestään laitumelta kuten niiden tapana on iltasilla — ja kuitenkin on sammuva aurinko puolipäivän korkeudessaan. Koiranpennut lopettavat leikkinsä, ryömivät noloina telttaan ja paneutuvat vuoteelleni. Ainoastaan hevoset haukkaavat nurmea eivätkä näy ollenkaan ihmettelevän päivän lyhyyttä. Kaikki on puistattavan hiljaista ja tyventä.

Mutta sitte suurenee jälleen pieni päivänsirppi, joka ei ollut sammunut maailman yössä. Käy valoisammaksi, ja himmeät varjot, joilla äsken vielä oli kaksinkertaiset reunat, tulevat jyrkemmiksi. Lampaat seisovat vielä hetken epäröiden, mutta käyvät sitte takaisin laitumelle. Koirat alkavat uuhelleen kisailunsa, ja tibetiläiset kurkistavat yksi toisensa jälkeen telttainsa ovista. Korpit pyristelevät itseään ja lentävät raakkuen muutamalle kunnaalle. Ladakilaisten rukoukset vaikenevat, ja suhahtavin siivin kohoaa kotka ylös aurinkoa kohti, joka taasen näyttäytyy koko hehkuvassa loistossaan.

Nyt lähdin molempien tukipylväitteni kera h. ylh. Hladshe Tseringin pateille. Hän istui kiillotetun pöytänsä ääressä, hörppi teetä ja sauhutteli pitkästä kiinalaisesta piipustaan.

"Tiedättekös, mistä syystä äsken niin pimeni?" kysyin. "Dangra-dshum-tson jumalat ovat vihoissaan siitä, ettette sallineet minun käydä heidän järvellään!"

"Ei toki, varjelkoon siitä. Taivaalla kävelee suuri koira, joka välistä peittää meiltä auringon. Mutta minä ja lama Lobsang olemme rukoilleet alttarin ääressä ja polttaneet suitsutuslastuja jumalankuvien edessä. Teidän ei tarvitse enää peljätä, koira on mennyt tiehensä."

"Mainiota!" huudahdin ja tein nyt epätoivoisen yrityksen selittää ilmiötä. Robert sai pitää alustaan, joka esitti aurinkoa, yläällä; minä otin kaksi rupiin kolikkoa, jotka kuvasivat maata ja kuuta kiertokulussaan. Hladshe Tsering kuunteli tarkkaavasti selitystäni Muhamed Isan käännöksestä, myhäili, nyökytti hyväksyvästi päätään ja arveli lopuksi — että tuo kaikki saattoi meille hyvin kelvata, mutta ei pitänyt lainkaan Tibetissä paikkaansa!

Samassa silmänräpäyksessä teltan ovikieleke temmattiin auki, Rabsang astui hengästyneenä sisään ja huusi minulle:

"Posti on tullut!"

Muhamed Isa ja Robert hypähtivät pystyyn, kuin olisi heillä ollut tulta jalkainsa alta, ja huusivat: "Meidän täytyy kiiruhtaa ulos!" Minä istuin aivan hiljaa ja ponnistin lujasti jalkojani lattiaa vastaan, jotten näyttäisi vavahtelevani jännityksestä. Oliko se mahdollista? Kirjeitä kotoa, Intiasta, Gyangtsesta ja ehkäpä tashi-lamaltakin.

"Kuka on postin tuonut?" kysyin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Eräs mies Shigatsesta, jolla on kaksi muuta seurassaan", vastasi Rabsang.

"Missä hän on? Antakaa hänen tuoda postilaukku tänne!"

"Sen olemme hänelle jo sanoneet, mutta hän vastaa saaneensa ankaran käskyn jättää postin sahibille itselleen hänen omassa teltassaan. Hän kieltäytyy tekemästä sitä kuvernöörin teltassa."

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Hladshe Tsering, joka oli ihmeissään yleisestä mieltenkuohusta.

"Minulla on tietoja tashi-lamalta", vastasin hyvin levollisesti. Nyt oli Hladshe Tseringin vuoro näyttää ällistyneeltä. Uutinen teki häneen hyvin syvän vaikutuksen. Hän antoi nopeasti käskyn, kaksi hänen miehistään kiiruhti ulos ja toivat sanoman ilmotukseni todenperäisyydestä. Silloin hän taputti minua ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi myhäillen:

"Hedin sahib, tämä on minulle paljoa suurempi ja tärkeämpi uutinen kuin teille! Minä viis siitä mitä sanomia te olette saanut, mutta postin tulo tashi-lamalta on minulle jo sellaisenaan todistuksena siitä, että hänen pyhyytensä tosiaankin vartoo teitä, että Labrangin alue on teille avoinna ja että minä olen menetellyt oikein kun sanoin, että voitte jatkaa matkaanne. Jollen jo eilen olisi antanut lupaa siihen, olisin sen tänään aivan varmasti teille antanut."

"Mutta olenhan aina sanonut saavani postini tashi-lamalta."

"Totta, mutta vasta nyt minulla on kouraantuntuva todistus siitä, nyt olen aivan rauhoittunut enkä aijo enää edes odottaa lähtöönnekään saakka. Minä matkustan ylihuomenna Shansa-dsongiin."

Mutta nyt en enää jaksanut hillitä itseäni. Otin kiiruusti jäähyväiset ja riensin telttaani, jonne postintuoja huudettiin. Se oli nuori jäntevä tibetiläinen nimeltä Ngurbu Tundup, joka palveli Kung Gushukia, erästä hyvin ylhäistä virkamiestä Shigatsessa ja tashi-laman nuorempaa veljeä. Intiasta tulleen käskyn mukaan oli luutnantti Bailey, joka edusti lomalla olevaa majuri O'Connoria Gyangtsessa, lähettänyt erittäin huolellisesti suojatun postilippaan tashi-lamalle, pyytäen tämän toimittamaan sen minulle. Olipa tibetinkielinen osote merkitty juuri kielletyn Dangra-dshum-tson nimelle. Tashi-laman käskystä oli mies varustettu avoimella passilla Labrangista, Tashi-lunpon Vatikaanista, joka oikeutti hänen ottamaan koko matkalla sinne hevosia ja ruokatarpeita ilmaiseksi. Hänen mukanaan tulleet miehet olivat viimeiset paimentolaiset, jotka olivat Dangra-dshum-tson luona antaneet hevosia käytettäväksi eivätkä nyt, kun juomarahoja varmasti tuli tippumaan, olleet tahtoneet hänestä erota. Hän oli tarvinnut 18 päivää pyhälle järvelle tullakseen ja oli siellä vielä kolmen päivän ajan etsinyt minua, kunnes sattumalta oli saanut kuulla meidän leiriytyneen Ngangtse-tson luo. Sitte hän oli kiirehtinyt minun tyköni suorittamaan hänelle pannun tehtävän. Mutta miten oli hän saattanut niin viivästyä? Minähän olin kuitenkin sopinut marraskuun 25 päivästä! Aivan oikein, mutta Kung Gushuk oli antanut lippaan virua Shigatsessa 40 päivää, ja Kung Gushuk on pässinpää! Mutta tämäkin oli onni. Jos Kung Gushuk olisi tehnyt velvollisuutensa, niin olisi posti saapunut ajoissa — mutta minä tulin vasta joulukuun lopussa sovitulle paikalle. Korkeampi sallimus oli ohjannut asiat käymään niin, että kaikki sopivat erinomaisesti toistensa kanssa.

Nytpä lipas avattiin. Mikä jännitys! Se sisälsi kirjekääröjä vanhempaini kotoa, Kalkuttan Governement Housesta, eversti Dunlop Smithiltä ja monilta muilta ystäviltä. Ensiksi vakuuttauduin viime kirjeestä, että kotona kaikki olivat terveitä, ja luin sitte kaikki aikajärjestyksessä ja mitä suurimman jännityksen valtaamana. Kirjeet olivat minulle sitä tervetulleemmat, kun ne sisälsivät pelkästään hyviä tietoja. Ja Ruotsin lehtiä sain tukuttain — ne tosin olivat vanhoja kuin Methusalem, mutta luettavasta ei nyt ollut puutetta Shigatsen matkalla.

Koko 15. päivän minä yhä vielä luin ja luin sitte vielä edelleen. 16. päivänä tuli Hladshe Tsering jäähyväisvierailulleen. Me tarinoimme vallan hauskasti keskenämme, laskimme leikkiä ja kysyimme toisiltamme, tokko kohtalo vielä kerran veisi meitä eläessämme yhteen. Sitte seurasin häntä ulos odottavan hevosen luo, joka oli lumivalkea sekä koristettu vadelmanpunaisella satulaloimella, kimaltelevilla messinkikoruilla ja rintavaatteella, jossa helisi pieniä tiukuja. Hän nousi satulaan, ojensi minulle viimeisiksi jäähyväisiksi molemmat kätensä ja katosi sitte pienen ratsasjoukkonsa kera kunnaiden taa. Sitte uudelleen palasin kirjeitteni pariin, mutta huomasin sittekin olon muuttuneen täällä aika tyhjäksi ja autioksi Naktshangin rakastettavan käskynhaltijan poislähdettyä.

Tammikuun 17. p. Mitäpä nyt huolin siitä, että vastasatanut lumi peitti meitä ympäröiviä vuoria ja että raskaita, siniharmaita pilvenlonkareita vyöryi järven yli, kun minä nyt sain luoda niihin viimeisen jäähyväissilmäyksen. Kaikki tuntui niin valoisalta, hilpeältä ja ystävälliseltä. Mahtava kuvernööri oli tullut estämään minua matkaani jatkamasta, ja kuitenkin oli nyt tie edessämme etelään yhtä avoimena, kuin äskettäin asumaton Tshang-tang. Mutta täällä oli olo paljoa parempaa kuin siellä. Joka päivä tulisimme sivuuttamaan mustia telttoja, voimme ostaa kaikkea mitä tarvitsimme, eikä ollut kauvemmin huolena ajatus, että meillä enää oli ruokavaroja vain viideksi päiväksi. Me nautimme rajattomasta vapaudesta, vaikkei meillä kuitenkaan ollut ainoatakaan miestä turvajoukkonamme. Edessäni avautui maa, josta maantieteellisessä mielessä voi sanoa, että se oli koko maapallon kaikkein mieltäkiinnittävimpiä, ja jossa joka päivämatkalla saattoi tehdä mitä tärkeimpiä havaintoja ja keksintöjä. Mitäpä huolin siitä, että ilma oli raaka ja kylmä — kerranhan kuitenkin piti kevään tulla! Kolmesta syystä voimme nyt luottaa lämpimämpien säiden saamiseen: me kuljimme eteläisempiä leveysasteita kohti, voimme pian päästä alavammille seuduille ja jokainen päivä vei meidät askeleen lähemmäksi kevättä. Ja kolmesta syystä piti Ngangtse-tson järven pysyä alati loistokohtana muistelmaini päiväkirjassa: sen varrella oli minulle odottamatta annettu vapaus, siellä olin jälleen päässyt ulkomaailman kanssa yhteyteen, ja siellä oli minulla ollut tilaisuus määritellä ensi kertaa järven syvyys täydellisten luotausten avulla ja piirtää sen rajat kartalle.

Olimme jotenkin huokealla ostaneet kolme uutta hevosta, joiden selkään Robert, Muhamed Isa ja Tsering nousivat, minun yhä käyttäessäni pientä ladokilaiskimoani. Postintuojan ja hänen molempain toveriensa seurassa ratsastimme kaakkoiseen suuntaan alas järvelle päin ja kuljimme pitkin sen itärantaa, jonka eteläisimmällä kohdalla leiriydyimme kahden mustan teltan läheisyydessä. Kiangeja ja susia näyttäytyi usein. Yhden kiangin olivat sudet repineet; sen raadon ääreen jäivät valkea Puppy ja musta pobrangilaiskoira ihanata kestinkiä pitämään. Olimme 21,2 kilometriä pitkän päivämatkan aikana kärsineet vilua aika lailla, ja yöllä lämpömäärä aleni aina 34,0 asteeseen; pahin pakkanen koko talven kuluessa!

Seuraava päivämatka vei meidät erään sen vuoriston halki kulkevaan poikittaiseen laaksoon, joka kohoaa Ngangtse-tson etelärannalla. Sen on melkoisen kapea, ja pieni lähdepuro pulppuaa jääkautensa alla. Me seuraamme muuatta selvästi huomattavaa puroa, jätämme taaksemme pari telttaa ja kuljemme lammaskatraiden, nurmiketojen ja mustain kohtain ohi, joilta kesyt jakit ovat maatessaan kalvaneet kaiken ruohon; kaikki on mustaa: teltat, tibetiläiset, puolialastomat lapset ja koirat. Lopuksi laaksonuoma johtaa meidät länttä kohden; juuri käänteessä näemme erään maidonvalkeaksi jähmettyneen vesiputouksen. Ylhäällä laakson korkeimmalla kohdalla leiriydyimme muutamalle tasangon tapaiselle laajennukselle, jolta minulla oli hyvin mieltäkiinnittävä näköala koilliseen päin. Sieltä näki melkein koko sen järven, jonka Nain Sing oli sijoittanut jonkun matkan päähän etelään ja jota hän kutsuu Daru-tsoksi. Minä en voi väittää tätä nimeä vääräksi, mutta yksikään tibetiläinen, jolta sitä kysyin, ei ollut järveä koskaan kuullut niin nimitettävän; he sanoivat sitä Martshar-tsoksi, ja sillä nimellä sen merkitsinkin nyt karttaani. Mutta usein kylläkin sattuu, että eri paimentolaisheimot samalle järvelle antavat eri nimiä. Leirissä n:o 109 (5,189 metriä korkealla) ollessamme se lepäsi suoraan allamme kuten jollakin kartalla; sen hahmo ei ole niin yksinkertainen kuin Nain Singin kartassa, vaan rikas niemekkeistä ja poukamista, ja keskeltä se on erinomaisen kapea, Ngangtse-tson ja Martshar-tson välinen maakangas on vain muutamia kilometrejä leveä; korkeimmilla kohdin koskettavat toisiinsa molempain järvien muinaiset rantapenkereet. Marishar-tson pitäisi olla yhtä suolainen kuin naapurinsa, mutta sen jää oli kirkas ja sininen, emmekä sen yläpinnalla nähneet mitään irtautuneen suolan muodostamia kenttiä.

Siitä lähtien, kun olimme jättäneet valkean pennun ja mustan pobrangilaiskoiran lampaanraadon kimppuun, emme ollut niitä enää nähneet; lähetin sen vuoksi Hadshin takaisin järvelle. Mutta hän palasi, näkemättä jälkeäkään koirista. Sille tielle ne menivät, ja minä kovin kaipasin valkeata pentuani, joka oli ollut uskollinen teltta- ja matkatoverini. Joko ne olivat joutuneet kahakkaan susien kanssa, kuollen sankarikuoleman, tahi olivat kadottaneet jälkemme ja joutuneet paimentolaisten hoitoon. Edellinen tapaus oli todennäköisempi, sillä Hadshi oli järveltä palatessaan nähnyt susiroikan samoavan jäälle.

Tammikuun 19. päivänä kävimme yli läheisen Tshapka-lan solan (5,356 metriä), jolta kohoaa kivipyramiidi jumalain kunniaksi. Vedenjakajana sillä on vain toisarvoinen merkitys, sillä sen kummaltakin puolen laskee vesiä Ngangtse-tsohon. Alaspäin painuva laaksomme muodostaa etelää kohden jännitetyn jousen; Lamb-lungin solassa meillä oli naapureinamme yksitoista telttaa ja voimme paikalla niistä varustaa mukaamme useampien päivien tarpeet. Alue kuuluu vielä Naktsangiin, mutta paimentolaiset olivat Labrangin alamaisia ja maksoivat veronsa Tashi-lunpoon.

Siellä viivyimme kaksi päivää. Siihen ei ollut syynä raju lumimyrsky, joka olisi pakottanut meitä uhraamaan 48 tuutia, vaan Ngurbu Tundup, postimme tuoja. Minä olin nim. aikonut pidättää häntä luonamme niin kauvan kuin mahdollista, sillä selvää oli, että meille oli vain hyödyksi ja kohotti arvoamme se seikka, että erään Shigatsen ylhäisimmän virkamiehen palvelija kulki karavaanimme mukana. Hän oli meille elävänä passina; jos häntä ei enää ollut luonamme, voitaisiin meitä ehkä taasen pitää seikkailijoina, jotka joku vallastaan kopea päällikkö voi panettaa kiinni. Mutta Ngurbu Tundup ei antanut taivuttaa itseään, vaan selitti, että häntä oli käsketty heti tehtävänsä suoritettuaan palaamaan takaisin siitä ilmottamaan. Nyt hän oli ollut käskyä tottelematta ja useampien päivien ajan, mutta suostui kuitenkin jäämään luoksemme sillä aikaa kun levähdimme Lamb-lungin solassa. Minä tarvitsinkin aikaa laittaakseni valtavan postini kuntoon. Tammikuun 20. päivänä kirjotin yhtä mittaa 16 tuntia, ja seuraavan päivän iltapuolella oli postilähetyksemme valmis ja matkakunnossa. Ngurbu sai oivallisesta palveluksestaan lahjaksi 82 rupiita, ja jos hän kunnollisesti jättäisi postikääreen Gyangtsen brittiläiselle kauppa-asiamiehelle, saisi hän vielä erityisen palkinnon, kun Shigatsessa jälleen tapaisimme toisemme. Mutta hänen piti joutua ja vaihtaa hevosta monta kertaa päivässä.

Kun Ngurbu oli ratsastanut rinteen taa, olimme me taasen täydellisesti erotetut ulkomaailman yhteydestä ja jätetyt omiin turviimme. Seuraavana aamuna kävi kulku edelleen vuorista rinnettä ylöspäin itäiseen ja kaakkoiseen suuntaan saman laakson halki, jossa olimme leiriä pitäneet. Alituisia myrskyjä ja suunnattomia pilvivuoria joko lumen kera tai lumettomia — ne olivat tammikuun sään luonteenomaisimmat tunnusmerkit.

Tammikuun 28:s oli suuri päivä tämän retkikunnan aikakirjoissa. Me tiesimme, että edessämme oli tukala tie, ja läksimme sen vuoksi varahin matkaan. Hevonen, jonka harjaan oli solmittu numerolappu 22, virui kivikovaksi jäätyneenä koivet suorina edessä; se oli palvellut meitä uskollisesti lähes puoli vuotta. Seitsemän hevosta ja yksi muuli oli siis meille enää eloon jäänyt. Niillä oli kannettavanaan ainoastaan huopapeitteensä, jotka niitä yöllä suojelivat kylmältä. Uudet tibetiläiset hevoset voivat mainiosti; vanhojen pokujemme rinnalla, jotka koko talven olivat olleet jättämässä Tshang-tangia taaksensa, uudet näyttivät lihavilta ja hyvinvoinnista kiiltäviltä.

Sitte kiipesimme hitaasti ylöspäin, kunnes yht'äkkiä tiemme oikealla puolen tuli näkyviin syväksi leikkautunut vieremälaakso. Se ei kuulunut Ngangtse-tsohon! Olin siis jättämässä taakseni tuon laskujuoksuttoman syvänteen ja vaivasin päätäni miettimällä mitähän kaikkia yllätyksiä tässä vielä saa odottaakaan. Laakson nimi on Sangra-palhe, se kulkee kaakkoon päin ja yhtyy Pablan yhtä syväuomaisiin eteläisempiin poikittaislaaksoihin. Kaakossa näimme edelleen erään Pablan sivuharjanteen kärjen, josta lähtien tämä mahtava emälaakso ynnä sen virta painuvat enemmän etelään päin, jatkaakseen matkaansa etemmäs — mutta minne? Siitä ei opas voinut antaa minulle mitään tietoa, sen tulimme vasta myöhemmin tietämään. Edelleen saavumme erääseen pohjoiseen päin kulkevaan laaksoon, joka siis kuuluu Naong-tsangpoon. Pohjaiseen päin maa hitaasti alenee, mutta etelään päin nousee jyrkästi pystyyn, ja me päädymme itse sille lakealle solanharjulle, joka muodostaa vedenjakajan. Heti Säredingin huipun takana, jolla seisoo yksinäinen lammaspaimenen maja, tämä kohoaminen jyrkistyy keilavuorta Särpo-tsungea kohti, jonka myöhemmin sivuutamme aivan tiemme oikealla puolella. Sen läntiseltä ja itäiseltä sivulta, samaten kuin siitä solankynnykseltä jolla nyt olemme, lähtee joukko melkoisen syviä vieremälaaksoja alas Sangra-palhea kohden. Tiemme vasemmalta puolen laskee muuan laakso luoteiseen päin, mutta se kuuluu vielä Naon-tsangpon piiriin. Me liikumme siis vesiä toisistaan erottavilla huipuilla. Särpo-tsunge töröttää niiden joukossa kuin mikäkin maantieteellinen rajapyykki osottamassa, missä Ngangtse-tson herruus loppuu. Koko suuremmoinen vuoriharjanne vaikuttaa kuin sangen merkillinen, monimutkainen korkokuva.

Vielä hiukan korkeammalle, niin pääsemme varsinaiselle solakynnykselle, jonka tuntee kiviröykkiöön pystytetystä riu'usta, jonka huippuun kiinnitetyt viiririhmat tuulessa lepattavat, paukkuvat ja jännittyvät. Olipa jo täpärä aika päästä pienen nuotion ääreen, sillä olin puolikuolleena vilusta. Mutta helppoa ei ollut saada kiehumalämpömittaria kiehumaan. Maassa istuen täytyi Robertin muutamista turkeista ja huopapeitteistä rakentaa tilapäinen teltta koneen ympärille, sillä aikaa kun minä tuulenvastaisella puolella makasin vatsallani ja koetin pienestä raosta lukea lämpömittarin ilmotusta. Se osotti vain 9,5 asteen pakkasta, mutta n:o 8:n vahvuista länsilounattuulta, s.o. puolta myrskyä. Alaspäin johtava laakso, Sele-Nang, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman läpi näkee kokonaisen jättiläismeren jähmettyneitä vuoriaaltoja, jyrkkiä kallioita syvien laaksojen erottamina, ei missään tasaisia paikkoja eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita, paljon voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin Tshang-tangissa koskaan olin nähnyt. Lännessä päin sulkevat Padla-harjanteen läheiset osat kaiken näköalan.

Sola, jonka kukkulamaisella satulalla nyt olimme, on nimeltään Sela-la ja saavuttaa 5,506 m korkeuden merenpinnasta tukien. Minä näin selvästi, että sen täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla edempänä idässä kohoaa tunnettu huippu Niem-tshen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla ja jonka yli jotkut harvat europalaiset ja punditit jo ovat käyneet. Se on maapallon etevimpiä ja suuremmoisimpia vedenjakajia, sillä sen pohjoisrinteiltä valuu vesiä ylätasangon laskujuoksuttomiin järviin — mutta etelärinteiltä Intian valtamereen. Mihin suuntaan tämä vedenjakaja kulkee ja millaiset vuoristojärjestelmät ovat siinä maassa, jonka matkareittini Ngangtse-tson ja Je-shungin (Tsangpon luona) välillä leikkaa halki, se kaikki oli siis valkean rodun maantieteentutkijoille jäänyt aina tähän tammikuuhun 1907 saakka yhtä tuntemattomaksi kuin kuun maanpallosta poispäin kääntynyt puolisko! Mutta ne meret ja vuoristot, joita täysikuu meille näyttää, tunsimme jo vanhana aikana paljoa paremmin kuin sitä maapallon pinnan osaa, jonne minulle nyt on suotu johtaa lukijani. Minä olen sallinut itseni kutsua tätä maantieteellistä arvoitusta, jonka onnistuin ratkaisemaan, yhdeksi kauneimmista, ehkäpä kaikkein suurenmoisimmaksi, mitä maaemomme pinnalla vielä oli ratkaisematta.

Kun mitä kiiruimmin sinisiksi paleltuneilla käsilläni olin piirtänyt tämän panoraaman ja merkinnyt muistiin ne nimet, jotka opas minulle kykeni ilmottamaan, riensimme solan eteläpuolella olevia osittain lumen peittämiä mukurakivirinteitä alas. Jääpatsaiden peittämällä laaksonpohjalla nousimme jälleen hevostemme selkään ja kohtasimme kolme ratsastavaa tibetiläistä, jotka ajoivat kahdeksaa hevosta edellään. Heti kun olivat meidät huomanneet, ne kääntyivät toiseen suuntaan ja tekivät suuren kierroksen meitä välttääkseen. Arvatenkin ne kuuluivat johonkin rosvojoukkoon, joka koetti saaliinensa kadota näkemättömiin näitä korkeita raivaamattomia teitä pitkin.

Tammikuun 29. päivänä oli kulkumme hauska. Syvässä laaksossa tuulelta turvissa me taivalsimme kohti päivää ja tunsimme sen lähestyvän kevään ensimäiseksi enteeksi. Juuri tämän laakson tehdessä mutkan aukeaa siihen Tumsang-laakso, jonka perällä näimme osan sitä suurta vuoristojonoa, minkä yli Sela-lan kohdalla olimme käyneet. Tämän yhtymisen kautta muodostunut laakso on leveämpi, ja sen keskellä kiemurtelee Sele-nangin jääkate. Erääseen Selin-do nimiseen laakson-avartumaan me pystytimme leirimme n:o 118.

Viime päivien kuluessa olimme usein puhelleet, miten tärkeätä olisi saada paimentolaisilta vuokratuksi muutamia jakeja. Omamme olivat menehtyneet, pidättivät kulkuamme ja saivat niillä ylävillä soraisilla seuduilla, joiden läpi nyt kuljimme, jalkansa joka päivä yhä kipeämmiksi. Niin kauvan kuin maa oli avoinna edessämme, täytyi meidän kiirehtiä minkä ennätimme, vitkastelu voi tulla turmiolliseksi, mutta jakit ne marssivat, kuin olisi niillä pölkyt jalkojen sijasta. Selin-dossa emme nähneet yhtään telttaa, mutta hämärässä palasi Namgjal leiriin mukanaan kaksi tibetiläistä, jotka oli tavannut eräästä poikittaislaaksosta. Ne suostuivatkin antamaan käytettäväkseni 25 jakia, jos saisivat n. 60 pennin vuokran joka päivämatkalta; he laskivat matkan Je-shungiin Tsangpon luona kahdeksaksi matkapäiväksi. Itse he tahtoivat seurata meitä vain yhden päivämatkan, mutta vakuuttivat vahvasti, että uutta väkeä kyllä saataisiin heidän tilalleen, kun he kääntyivät takaisin. Parempata onnenpotkausta en olisi saattanut toivoakaan: me voimme säästää omia eläimiämme ja tehdä pitempiä päivämatkoja, saisimme päälle päätteeksi vielä hyviä johtajia.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings