TRANSHIMALAJA I (continued 2)

"Pidä varasi, Rehim Ali", huudan, "jos huomaat veneen käyneen pohjaan, niin hyppää paikalla ulos ja vedä sitä kaikista voimistasi rantaan!" Mutta hän ei enää vastaa yhtään mitään, hän on kuin kivettynyt kauhusta! Minä puolestani sullon muistiinpano- ja luonnoskirjojani pieneen laukkuun.

Mutta, mitä se on? Kuulen jylisevää pauhua, joka voittaa yksin myrskyn mylvinänkin, ja läpi sysimustan pimeyden erotan jotakin vaaleamman reunan tapaista aivan lähellä. Sen täytyy olla rantatyrsky. "Purje alas!" huudan niin kovaa, että äänijänteeni miltei katkeavat, mutta Rahim Ali on kuin halvattu, hän ei hievahda paikaltaan. Päästän touvin irti ja purjeen lepattamaan ja lyömään samassa silmänräpäyksessä kuin vene jysähtää pohjaan ja istuu kiinni kuin naulattu.

"Hyppää veteen ja vedä vene rantaan", karjaisen, mutta hän ei tottele; läimäytän häntä selkään, mutta hän ei huomaa sitä. Silloin isken häntä kaulukseen ja viskaan hänet yli laidan, juuri kun lähin hyökyaalto vyöryy ylös, täyttää veneen, paiskaa sen kumoon ja kastelee minut ihoon saakka. Silloinhan voin minäkin yhtähyvin hypätä ulos, ja vasta nyt tajuaa Rehim Ali asemamme ja auttaa minua kiskomaan venettä tyrskyn pyörteestä ylös rantaan. Turkit ja vaippa ovat yhtä läpimärät kuin me itsekin, ja pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme kaikki tavarat, jotka olivat seilanneet omia teitään.

Olimme puolikuolleita uupumuksesta ja jännityksestä; sellaisessa rasituksessa tässä ohkaisessa ilmassa hengästyy vallan piloille. Nousimme muutamalle hiekkakummulle ja istuuduimme, mutta jäinen, läpitunkeva tuuli ajoi meidät jälleen pystyyn. Eiköhän vene tarjoisi meille suojaa? Meidän täytyi vain kiskoa irti pultit, jotka pitivät sen molempia puoliskoita koossa, ja se vihdoin onnistuikin. Yhteisin voimin nostimme toisen puoliskon pystyyn, laskimme sen vinoon yhtä teljolautaa vastaan ja kyyristyimme sen taakse. Olimme peräti jäykistyneet; eikä ihmekään, sillä vesi jäätyi vaatteissamme, niin että ne ritisivät, kun vain vähänkin liikahti. Voi kuulla, kuinka vesi veneen pohjalla muuttui jääksi; turkkini oli kankea kuin lauta ja mahdoton käyttää. Käteni ja jalkani olivat aivan turrat; meidän oli pakko jälleen kohennella itseämme, jottemme peräti jäätyisi. Muu ei tässä auttanutkaan. Veneenpuoliskon turvin kiskoin jaloistani kashmirsaappaani ja sukkani, Rehim Alin täytyi hieroa jalkojani; mutta vasta kun hän avasi tshapaninsa ja hyvän aikaa lämmitti jalkaparkojani paljasta ihoansa vastaan, tunsin niissä jälleen eloa. —

Ei elon merkkiäkään missään! Tyrskyn pauhinan takia meidän täytyi huutaa, jotta ymmärtäisimme toistemme puhetta. Miten voisimme yöpyä täällä 16 asteen pakkasessa ja vaatteet läpimärkinä, jääpanssareiksi jäykistyneinä? Oliko meissä hengen riepuakaan, kunnes päivä vihdoin koittaisi? Rehim Ali häviää pimeyteen etsimään polttoainetta, mutta palajaa tyhjin käsin. Ilokseni huomaan, että paperossikoteloni ja tulitikkuni vielä ovat käyttökelpoisessa kunnossa; minä olin seissyt vedessä vain rintaan asti, silloinkin kun viimeinen hyökyaalto oli tehnyt parhaansa kastellakseen minut ihoa myöten. Sytytän siis paperossin ja annan Rehim Alillekin yhden, jotta hän sillä virittäisi itseään henkiin.

"Eikö täällä sitte ole niin hituistakaan, jota voisimme polttaa? Ahaa, odotappas, onhan meillä luotiliinan puutela ja kehä, johon tela on kiinnitetty. Noudappa ne heti tänne."

Säälittä kävimme särkemään tätä Muhamed Isan nikkaritaiteen mestariteosta ja pilkoimme sitte puukoillamme kehän palasiksi; märät lastut panimme syrjään, sisemmät kuivat hidut käytimme polttopuuksi. Niistä tuli vallan vähäinen kasa. Vain pari kerrallaan uskalsimme uhrata, ja repäisemällä jonkun tyhjän lehden muistikirjastani saan ne palamaan. Nuotiomme on pieni ja mitätön, mutta lämmittää juur' ihanasti, ja kätemme sulavat taas. Aivan valkean yli kuuristuneina kökötämme siinä ja pidämme sitä mitä säästeliäimmin vireillä, vain silloin tällöin laskien lastun lisää. Riisun vaatteet päältäni, kiertääkseni niistä veden ja nipin näpin kuivatakseni niitä; Rehim Ali paahtaa vaippaani, joka on toivoni yön varalle; turkit saavat olla omilla oloillaan. Kuinkahan pitkältä onkaan vielä aamun sarastukseen? Ah, vielä useita tunteja! Tela ja kampi on meillä vielä varalla, mutta pitkälle ei tälläkään vähäisellä puuvarastolla päästä, ja väristen ajattelen hetkeä, jolloin pakkanen pakottaa meidät uhraamaan mastonkin ja teljot. Minuutit matelevat niin vitkaan; me emme puhele paljoa keskenämme, odotamme vain aurinkoa. Kunpa nyt vain vaatteemme edes vähänkin kuivaisivat, niin voisimme keittää äimärissä vettä, saadaksemme hiukkasen lämmintä ruumistamme piristämään.

Ja kuitenkin oli meillä täysi syy iloita siitä, että niinkin hyvin olimme selviytyneet. En ikinä tule unhottamaan Lake Lightenia, Wellbyn ja Deasyn järveä! Se oli pitänyt meille seuraa monen päivän ajan, sen ranta oli riistänyt meiltä seitsemän hevosta ja nähnyt ystäväimme lähtevän viime postin kera kotio. Loistavan ihanana oli tämä järvi ilmautunut eteemme, kirkkaissa keveissä väritunnuissa kylpien, mutta myöskin sysipimeänä kuin hauta yön syleilyssä. Kuvastelevana ja kirkkaana oli se päilynyt hehkuvan kesäpäivän loistossa; mutta oli se näyttänyt meille hampaitansakin, huikaisevan valkeita vaahto- ja tyrskehampaitaan. Tuonaan olimme miltei paistua auringon helteessä sen mittaamattoman syvillä, kristallikirkkailla, keväänvihreillä vesillä keinuessamme; nyt olimme paleltua sen rannalla purevassa talvipakkasessa. Tuonaan se oli päilynyt niin tyvennä, että tuskin oli uskaltanut puhua, jottei sen rauhallista lepoa olisi häirinnyt, nyt riehui riihattomalla raivolla! Sen rannat olivat meille tarjonneet heinää, lähdevettä ja polttoainetta, mutta yöllisistä purjehtijoista oli järvi tuntunut miltei loppumattomalta; itäranta oli koko päivän mittaan paennut edestämme, olimme nähneet päivän nousevan, laskevan ja sammuvan purppuraliekkiseen mereen, jopa nähneet kuunkin kulkevan lyhyen uransa, ennen kuin saavutimme matkamme määrän, missä tyrsky jylisi ja sulki meidät märkään syleilyynsä. Suurenmoisen purjehduksen olimme tehneet, vaiherikkaan ja jännittävän; kolmasti oli henkemme riippunut hiuskarvasta, kun olimme tehdä haaksirikon hiekkaisilla särkillä; sillä jos olisimme niillä ankkuriin käyneet, niin tuskinpa olisimme rantaa saavuttaneet, ennen kuin kätemme olisivat pelastusrenkaisiin käpristyneinä halvautuneet jääkylmässä vedessä. Ihmeellinen järvi! Vain jak-härät, villiaasit ja antiloopit löytävät turvapaikan rannoillasi; vain jäätiköt, lumiaukeat ja ikuiset tähdet kuvastuvat pinnallasi, ja hiljaisuuttasi häiritsevät vain omat aaltolaulelmasi ja ne voitonriemuiset sotahymnit, joita länsimyrsky soittelee smaragdinvihreillä vesikielilläsi!

Nyt toki olimme sentään vielä hengissä ja ehjin jäsenin maalla, ikävöimme vain aamunsarastusta, kitsastelimme valkeaamme ja syötimme sitä vain joskus uudella lastulla, jottei se tyyten sammuisi. Unesta ei voinut olla puhettakaan, muuten olisimme paleltuneet kuoliaiksi. Monesti torkahdimme kotvaseksi, siinä lepattelevan valkean ääressä kykkiessämme, ja Rehim Ali hyräili vaihteluksi jotakin laulun pätkää, jotta aika vinhemmin kuluisi.

Juuri istuin syvissä mietteissä, että kuinkahan suloiselta lasi kuumaa teetä nyt maistuisi, kun Rehim Ali hätkähtää ja parkaisee:

"Tuli tuolla kaukana!"

"Missä?" kysyin hiukan uskomattomana.

"Tuolla, pohjoisessa päin, rannalla", hän vastaa ja osottaa jotakin himmeästi loistavaa pilkkua.

"Sehän on tähti", sanon minä, hetkisen tirkisteltyäni kiikarilla yön pimeyteen.

"Eikä ole, se on vuorenharjanteen tällä puolen."

"Kuinka emme olisi tulta ennen nähneet? Keskellä yötä ei nyt toki kukaan sytytä merkkitulia."

"Se ei olekaan mikään tuli, se on lyhty; näenhän miten se liikkuu edestakaisin."

"Niin aivan, se on valonheijastus, joka vaihtelee paikkaa."

"Nyt se on poissa."

"Ja sitte sitä ei enää näykään; ehkäpä se oli vain näköhäiriö."

"Eipäs, tuollahan se taasen on."

"Ja nyt se on jälleen kadonnut."

Ja kadoksiin se jäi niin kauvan, että jälleen menetimme kaiken toivomme ja kuuristuimme pikku roviomme viimeisten lastujen yli.

"Eikö sahlb kuule mitään?" kysähti Rehim Ali äkisti.

"Kyllä, se kuulostaa kavioitten töminältä!"

"Niin, ja äänten sorinalta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuvastui viiden ison hevosen ja kolmen ratsastajan jättiläisvarjot taivasta vasten. Ratsastajat astuvat maahan ja lähenevät meitä hilpeästi ja ystävällisesti tervehtien. Nehän ovat Muhamed Isa, Rabsang ja Adul! He istuutuvat viereemme ja kertovat, että leiri 18 on tunnin matkan päässä pohjoiseen päin hiukan etempänä rannasta. Heti kun olivat asettaneet leirin kuntoon, olivat he lähettäneet väkeä meitä tähystelemään, mutta luopuneet etsiskelyistä, kun nämä eivät olleet nähneet jälkiämme eikä vilahdustakaan mistään tulesta. Yömyöhänä oli Robert, jota myrsky pelotti, noussut eräälle kankaalle ja sieltä nähnyt meidän nuotiomme! Heti oli hän lähettänyt nuo kolme miestä meitä etsimään. Itse he olivat omien sanainsa mukaan koko yön pitäneet suurta merkkitulta vireillä, mutta todennäköisesti olivat maan epätasaisuudet peittäneet sen meidän silmiltämme; emme olleet voineet nähdä sitä järveltä käsin.

Minä lainasin miehiltä kaksi vyötä kääriäkseni ne jalkojeni ympärille. Sitte nousimme satulaan, ja lyhty oppaana lähti pieni ratsueemme taivaltamaan pohjoiseen leiriä kohti, aaltojen yhä väsymättömästi rynnistäessä rantaa vasten.

Kuudes luku.

Suoraan susien suuhun — tai haaksirikkoon!

Matkatessamme syyskuun 22 päivänä järven vanhain töyrästen yli itään päin ja sen solan kynnystä kohti, joka eroittaa uomansa Dsheshil-kölistä, urkeni takanamme näköala Lake Lightenille päin yhä avarammaksi mitä korkeammalle kohosimme, ja vihdoin levisi koko suuri sininen selkä kaikessa loistossaan eteemme lumivuoriston juurella. Laidun oli kaikkialla erinomainen, eivätkä pantholops-antiloopit useinkaan ymmällään ja päättämättöminä tienneet minne päin pakoon samota, vaan tulivat uteliaisuuden kiihottamina päin meitä.

Solakynnys on 5,301 metriä korkealla. Tuskin olimme ottaneet muutamia askeleita sen toiselle puolen, niin maisemassa tapahtui täydellinen näyttämönmuutos. Oli kuin isossa kirjassa olisi käännetty uusi lehti. Kuvat, jotka juuri olivat kiehtoneet silmäämme, katosivat ainiaaksi, ja edessämme meillä on uusia vuoria, uusi uoma ja uusi turkoosisininen järvi, Dsheshil-köl. Järven etelä- ja kaakkoispuolella levisi suuria liidunvalkeita suolalakeuksia; samakeskiset renkaat ja ylöspäin avartuvat kuljut, jotka ovat yhtä siniset kuin järvi, todistavat Dsheshil-kölinkin olevan kuivumassa.

Seuraavana päivänä leiriydyimme seudussa, missä laidun oli hyvä, mutta juomavesi lievästi suolapitoista. Suurella lakeudella, joka leviää järven länsipuolella, huomaa pitkiä rivejä kivipatsaita, maakumpuja tahi rykämiä, jotka ovat ladotut parin metrin päähän toisistaan. Ne näyttivät rajapyykeiltä, mutta olivat todellisuudessa tshangpa-heimon antilooppienpyydystäjäin pystyttämiä. Ne ovat tibetiläisiä paimentolaisia, pohjoisen Tshang-tang-vuoriston alkuperäisiä asukkaita, jotka tällä tapaa ajavat riistaansa maahan viritettyihin ansoihin. Antiloopit ovat nimittäin perin haluttomia hyppäämään sellaisten patsasrivien yli ja juoksevat mieluummin niitä pitkin, kunnes pääsevät päähän. Mutta jo sitä ennen on varmasti joku niistä onnettomuudekseen käynyt ansalla varustettuun kuoppaan. Ainoastaan aavikon poika, joka itsekin villien eläinten tavoin viettää koko elämänsä luonnon helmassa, voi keksiä sellaisen pyyntikeinon. Ladakilaiseni vakuuttivat, että tshangpalaiset olivat lakanneet metsästämästä täällä, peljäten itä-turkestanilaisia, jotka useita kertoja olivat esiytyneet vihamielisesti heitä kohtaan.

Syyssuun 24. oli jälleen muistettava päivä — järvimatkani Tibetissä päättyivät merkillistä kyllä melkein aina seikkailuilla! Ladakilaisistani oli viisi ollut Deasyn tai Rawlingin palveluksessa, ja kaksi heistä vakuutti, että muuan loistava kohta itäkaakossa päin oli se lähde, jonka reunalta kapteeni Deasy heinäkuussa 1896 oli pitänyt leiriä kymmenen päivää ja jota hän matkakertomuksessaan kutsuu "Kuumelähteeksi". Tämä tieto piti muuten yhtä hänen karttansakin kanssa; Muhamed Isa sai senvuoksi käskyn lähteä karavaanin kera sinne, sytyttää pimeän tullen suuren merkkitulen lähimpään kohtaan rannalle ja pitää kahta hevosta matkavalmiina.

Tuumani oli lähteä itäkoilliseen suuntaan pohjoisrannalle ja sieltä jälleen etelään päin merkkitulta kohti. Rehim Ali sai tällöin apulaisekseen Robertin, josta aikaa myöten tuli oivallinen merimies. Järvi lepäsi miltei aivan tyynenä; sen vesi on mataluuden takia vihertävämpää, mutta yhtä kirkasta kuin läntisen naapurinsa. Se on niin suolaista, että kaikki, mikä tulee sen kanssa tekemisiin, kädet, vene, airot j.n.e., kimaltelevat suolakiteistä. Järven rannat ja pohja ovat enimmäkseen savea, joka yhdessä kiteytyvän suolan kanssa on leipoutunut kivikoviksi paateroiksi ja möhkäleiksi, niin että saa olla varovainen työntäessään venettä vesille, sillä näillä paateroilla on veitsenterävät reunat ja nurkat. Järvi on jotenkin soikilomainen suola-uoma hyvin mataloine rantoineen; vuoret eivät missään ulotu rantaan saakka. Metrin syvyys on 100 metrin päässä maalta; mutta vielä 600 metrin päässä kaukana selällä on järvi ainoastaan 4,6 metriä syvä.

Me laskimme ensimäisen luotauslinjan mitä suurimmassa rauhassa suoraan järven halkaisijan suuntaan, ja minä meloin peilattua maalia kohti. Klo 1 oli veden lämpö 9,5 astetta ja ilman lämpö 10,3 astetta. Syvyys kasvoi sangen säännöllisesti, sen suurin määrä oli lähellä pohjoisrantaa 16,1 metriä. Robert oli hyvin huvitettu hauskasta matkasta ja pyysi vastakin aina päästä mukaan, minkä lupasin hänelle sitä mieluummin, kun hän aina oli hilpeä ja hyvällä tuulella ja minä sitäpaitsi todella tarvitsin häntä avukseni kaikissa mittauksissani. Pienen poukaman pohjoisella rannalla valitsimme maallenousupaikaksemme. Katselimme ympäristöä ja nielaisimme sitte nopeasti aamiaisemme, jona oli voita, appelsiinimarmelaatia, hanhenmaksaa ja vettä. Matkatovereillani oli mukanaan sokeria, teekannu ja emaljipikari, mutta teen ne penteleet olivat unohtaneet; tämä unohdus kuitenkin vain korotti hyvää tuultamme.

Ja sitte lykkäsimme veneen taas vesille lähteäksemme kaakossa olevaa lähdettä katsomaan. Maallenousupaikastamme lähtien kulki jono kiviröykkiöitä ja suolakumpareita itäkaakkoon päin, ja vesi oli täällä niin matalata, että meidän täytyi sauvoa venettä hyvin varovasti eteenpäin. Juuri kun olimme sivuuttaneet viimeisen kiviröykkiön, josta otimme näytteen mukaamme, nousi länsituuli, järvenpinta kareili, ja jo parin minuutin kuluttua kohosivat suolaiset laineet vaahtopäisinä.

"Purje ylös!"

Edessämme järvi hohti punasinertävänä, kuvastaen savipohjan väriä; siellä täytyi olla hyvin matalaa, mutta ehkäpä siitä yli pääsisimme.

"Näettekö tuolla lounaassa noita pieniä valkeita pilvenhattaroita? Ne ennustavat myrskyä, joka pyörryttää suolatomun ilmaan", sanoin.

"Jos myrsky käy äkäiseksi, niin murskautuu vene teräväsärmäiseen pohjaan ennen kuin pääsemme maihin," huomautti Robert.

"Ei ne mitään suolapilviä ole", puuttui Rehim Ali puheeseen, "se on tulien savua."

"Mutta Muhamed Isanhan pitää leiriytyä Deasy sahibin lähteelle; se on lounaassa!"

"Ei sieltä näy mitään savua", vastasi Robert, jolla kiikari oli, "ehkäpä ei järven eteläpäässä olevan suolalakeuden yli voi päästä lainkaan."

"Sitte ne ovat heidän merkkituliaan mitä näemme; mutta tällä veneellä emme voi risteillä myrskyssä."

"Master", arveli Robert, joka aina käytti tätä puhuttelusanaa, "eikö olisi viisainta käydä jälleen maihin, ennen kuin myrsky paisuu? Kiviröykkiöiden takana olemme turvassa ja voimme vielä ennen auringonlaskua kerätä kasan polttoaineita."

"Niin, se lienee parasta; tämä järvi on myrskyllä paljoa vaarallisempi kuin Lake Lighten. Meillä ei tosin ole turkkeja, mutta ehkäpä tässä menettelee ilman niitäkin. Irrottakaa purje ja soutakaa kiviröykkiöiden taa. — Mitä sinä siellä niin tirkistelet?" kysyin Robertilta.

"Master! Minä näen kaksi isoa sutta, eikä meillä ole pyssyjä mukanamme!"

Aivan oikein, siellä tepasteli rannalla kaksi vaaleata, melkein valkoista kiljukitaa! Ne juoksentelivat niin, että voivat aina vainuta veneen sisällyksen; tuore, elävä liha tuoksui varmaankin niiden nenään. Kun seisautimme, jäivät nekin seisomaan, ja lähtiessämme liikkeelle kulkivat nekin ravata aivan vedenreunassa. Ennemmin tai myöhemmin täytyy teidän kuitenkin nousta maihin, niin kai ne ajattelivat! Rehim Ali piti niitä kokonaisen susilauman vakoojina ja arveli vaaralliseksi joutua niiden yöllisten rynnäkköjen esineeksi. Hänellä oli itsellään vain saranaveitsi mukanaan, Robertilla ja minulla ainoastaan kynäveitset taskussa; toiveemme voitollisesta puolustautumisesta olivat siis perin vähäiset! Robert puolestaan piti myrskyävää järveä miellyttävämpänä kuin susien naapuruutta. Minä olin jo niin monesti ennen maannut aseetonna ulkona luonnossa, etten niitten takia suurestikaan hätäytynyt. Mutta kesken sotaneuvotteluamme olimme yht'äkkiä pakotetut ajattelemaan muutakin. Vinkuen tuli myrsky selän yli!

Tuuli tapasi purjeen, kokassa alkoi kohista ja sivutuulen mukana aloimme kiitää nopeasti etelään päin. Robert veti helpotuksen huokauksen. "Kaikkea muuta pait ei susia", hän sanoi. Annoin Robertin ja Rehim Alin soutaa aikaa voittaaksemme, ja pian olimme kadottaneet molemmat kiljukidat näkyvistämme. "Ne varmaankin juosta hölppäsevät ympäri koko järven, ne tietävät että meidän on jossakin pakko laskea maihin", arveli Robert.

Hän ei ollutkaan vallan väärässä, asemamme oli tosiaan mitä vaarallisin: ei ollut valittavana muuta kuin joko myrsky tahi sudet. Maalla oleviin miehiin emme enää luottaneet; olimme ilmeisesti suolanevain heistä erottamat, joihin vain henkensä kaupaksi pannen voi uskaltaa. Tahdoimme sen vuoksi yrittää vielä ennen pimeän tuloa saavuttaa sopivan maallenousukohdan etelärannalla.

Mutta tunnit kuluivat, ja aurinko vaipui palavan keltaisena vuorien taa. Kahden tunnin ajan pidimme suuntaa Deasyn leiripaikkaa kohti, mutta kun enenevässä hämärässä merkkitulet alkoivat yhä selvemmin näkyä, muutimme suuntaa ja painoimme etelään päin, päästäksemme lähemmäksi miehiämme. Oli kuitenkin toivottoman pitkältä heidän luokseen; sieltäpä päin juuri myrskykin tuli, ja kuun kimalluksen särkyneessä, oikullisessa hohteessa näyttivät aallonharjat molskivilta pyöriäisiltä. Muutaman kerran voin vielä tehdä nopeita luotauksia; ne osottivat 10 ja 11 metrin syvyyttä. Kohtalomme oli nyt yhtä epävarma kuin edellisellä kerralla Lake Lightenilla; me kuljimme kohti rantaa, mutta emme tienneet miten etäällä se oli: Rehim Ali päätti kuun kuvaisen pituudesta, että se oli hyvin etäällä. Jälleen kului kaksi tuntia! Nyt puskivat aallot suoraan sivulta; jollen väistänyt päälle hyökkääviä vaahtoharjoja, niin ne ehdottomasti täyttäisivät ja upottaisivat veneen; meidän täytyi siis laskea suoraan päin niitä.

Asema oli sangen jännittävä, mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Vene halkaisi laineita hyvästi, vain joskus saimme pienen suihkeen päällemme. Se valui alas kaulaa myöten, vaikutti viillyttävästi ja maistui suolalle. Jälleen tein muutamia luotauksia. Robert tarkkasi mittaa: kymmenen metriä, sitte kahdeksan ja viimein kuusi.

"Nyt ei eteläranta enää voi olla etäällä", minä sanoin, mutta seuralaiseni istuivat hiljaa ja kuuntelivat. "Mitä nyt?" kysyin.

"Ankara myrsky lännestä", vastasi Rehim Ali, laskien aironsa.

Kuultiin etäistä, tasaista suhinaa, joka yhä läheni. Se oli myrsky, joka kahta vertaa voimakkaammaksi kiihtyneenä kulki järven yli ja pieksi laineet vaahtopäiksi.

"Me emme pääse rantaan, ennen kuin se meidät saavuttaa! Yhdessä minuutissa se on täällä! Kuulkaahan kuinka se puhisee! Master, me kaadumme, jos aallot kasvavat kahta korkeammiksi."

Tarumaisen nopeasti aallot paisuivat, kuun kuvaisen käärmerenkaat yhä suurenivat, me keinuimme kuin jättimäisessä riippuverkossa. Ja juuri oli luotausnauha osottanut vain kuusi metriä. Kuinkahan kauvan kestäisikään, ennen kuin vene törmäisi kovaan suolapohjaan, ollessaan kahden aaltovuoren välisessä laaksossa! Tuossa paiskautuu hirvittävä aalto päällemme kuin kaikki nielevä kummitus, mutta vene sujahtaa kevyesti sen yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä keinumme taas niin syvällä aallon pohjalla, että lähin harjake peittää meiltä näköpiirin. Mutta tätä uutta aaltoa emme kerinneet ajoissa väistämään; se kulki pitkin veneen laitaa ja antoi meille kelpo jalkakylvyn.

"Master, pahalta näyttää!"

"Niin, eihän se hädältäkään näytä, mutta tässä on oltava levollisia. Tällaisella aaltoilulla on meidän mahdotonta päästä rantaan. Meidän täytyy kääntyä ja palata avoimelle selälle. Sydänyön aikaan myrsky kai asettunee; silloin voimme laskea maihin."

"Jos vain jaksamme soutaa niin kauraan."

"Autamme itseämme purjeella."

"Vielä en ole väsynyt."

"Etelärantaan laskeminen on varma haaksirikko; me kastumme kaikki ihoon asti, ja tänä yönä se on hengenvaarallista, kun emme voi toivoa vähintäkään apua karavaanista. Paleltuisimme kuoliaiksi ennen päivänkoittoa! Ei ole ajattelemistakaan löytää polttoainetta ennen kuun laskua, sillä suola-aukeat etelässä ovat aivan kasvuttomia. Ei, me käännymme."

Samassa silmänräpäyksessä tunsimme ankaran sysäyksen, joka pani veneen tärähtämään. Taka-airo, jota Rehim Ali käytti, oli käynyt pohjaan ja lensi kilahtaen irti ruuvista, jolla se oli veneeni laitaan kiinnitetty. Rehim Ali voi sen vielä tavottaa viimeisessä silmänräpäyksessä; samalla hän huusi: "On vain kiven heitto rantaan."

"Mitäs se sitte tietää — tässähän on järvi melkein tyyni?"

"Tässä käy särkkä ulos järveen, master, me saamme siitä suojaa!"

"Hyvä, silloin olemme pelastetut; soutakaa hitaasti, kunnes vene tarttuu kiini!" Se tapahtuikin pian, purje laskettiin alas ja masto otettiin irti. Riisuimme saappaat ja sukat jalasta, astuimme veteen ja vedimme veneen kuivalle. Mutta suolaisessa ja aina 5 asteeseen jäähtyneessä vedessä kuoleutuivat jalkani niin, etten enää jaksanut seistä, vaan olin pakotettu istumaan ja käärimään ne vaippaani. Olimme löytäneet verraten kuivan kohdan, tosin läpeensä kostean, mutta sittenkin parhaan paikan mitä saatavissa oli. Sillä ylt'ympäri oli vettä, ja ranta oli tavattoman matala. Miten pitkältä todella kuivalle oli, sitä ei käynyt päättäminen; vielä kauvas maalle päin ulottui heikosti kimalteleva kuun kuvainen.

Minun koetellessani hieromalla herättää jaloissani jälleen eloa, laahasivat toiset tavaramme kurjaan suolasaareemme. Sitte pantiin vene kahtia ja molemmat puoliskot asetettiin suojaksemme. Kello 9 oli meillä -0,5 astetta ja sydänyön aikaan -8 astetta; kuitenkin oli täällä lämpimämpää kuin edellisinä päivinä, sillä järvivesi säilyttää vielä hiukan kesä-ilman lämmöstä. Muhamed Isa oli tyhjästä arkusta valmistanut uuden telan telineineen ja kehineen luotausnauhaa varten; se tietysti nyt käytettiin polttopuuksi.

Jälleen kaivoimme esiin eväslaukun ja vesikannut, joimme pikarin tulikuumaa sokerivettä toisensa jälkeen ja koetimme kuvitella mielessämme, että se oli teetä. Niin kauvan kuin tulta oli, emme palelleet — mutta sitte, millinen yö! Kello 10 tienoissa oli tuuli tauvonnut — nyt tuli yöhalla. Me sijotimme allemme pelastusrenkaat, jottei tarvinnut istua pelkän suolapohjan päällä; Robertilla oli turkit, minulla vaippa, ja Rehim Ali sai kietoa purjeen ympärilleen. Hän nukkui kyyrysillään, kuten muhamettilaisten tapa on, ja hän nukkui todellakin! Robert ja minä kierimme itsemme kerälle, mutta mitäpä se auttoi? Vilukuolema silmien edessä ei saa unta! Minun jalkani olivat tosin aivan turrat, mutta tämäkin lohdutus oli enemmän hirtehisen huumoria. Nousin pystyyn, tömistin suolapintaa ja koetin marssia "paikalla", sillä tilaa oli sangen niukalta. Lauloin, viheltelin, hyräilin laulunpätkää ja matkin susien ulvontaa koetellakseni, vastaisivatko ne. Mutta ympäristö pysyi mykkänä. Kerroin Robertille kaskuja, mutta ne eivät häntä huvittaneet. Kerroin seikkailuista, joihin ennen olin joutunut susien ja myrskyjen kanssa, mutta nykyisessä asemassamme ei niistä ollut rohkaisemaan. Turhaan tähystelimme tulia; ei millään äärillä näkynyt mitään. Kuu läheni taivaanrantaa. Tuuli oli tyyten kuollut. Vähitellen vaikeni lepoon asettumien suolalaineiden soinnukas sipinä rantaa vasten — epätoivon synnyttävä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meitä paleli niin, ettemme joutaneet susiakaan muistelemaan, pari kertaa korotimme huikean huudon, mutta äänemme katkesivat siihen paikkaan synnyttämättä kaikua; kuinka ne silloin olisivatkaan voineet kuulua karavaanin leiripaikkaan saakka!

"Nyt on sydänyö, Robert, neljän tunnin perästä on jo päivä."

"Master, näin en vielä ole ijässäni palellut! Jos pääsen elävänä takaisin Intiaan, niin en unohda tätä kauheata kuutamoyötä Dsheshil-kölillä ja nälkäisiä susia rannalla, en vaikka eläisin sadan vuoden ikään!"

"Mitä joutavia! Sinä muistat niitä kaihoten ja iloitset mielessäsi, että olet saanut olla mukana!"

"Perästäpäin kyllä kaikki tuntuu hauskalta, mutta nyt olisi suloista, jos olisi lämpimässä vuoteessa teltassa nuotion ääressä."

"Ilman seikkailuja on elämä Tibetissä liian yksitoikkoista. Mutta ensi kerralla otamme teetä ja puita mukaan!"

"Aijotteko vielä tehdä paljon tällaisia järvimatkoja, master?"

"Aivan varmasti, jos vain tilaisuutta sattuu, mutta pelkään talvipakkasten tekevän niistä pian lopun."

"Tuleekos sitte vielä kylmempi kuin nyt on?"

"Kyllä, tämä ei ole mitään kahden kuukauden perästä tuleviin pakkasiin nähden!"

"Paljonko kello on, master?"

"Kaksi; kohta olemme maanneet kuusi tuntia tässä nevassa."

Torkahdimme taas pikkusen, mutta saamatta minuutiksikaan unesta kiinni; tavantakaa Robert ilmottaa minulle, montako varvasta häneltä on paleltunut. Klo 3 aikaan hän tovin vaijettuaan huutaa: "Nyt ei yhdessä ainoassakaan varpaassa enää ole tuntoa."

"Kohta tulee aurinko!" — Neljännestä yli 4 alkaa heikosti valjeta. Me olemme niin paleltuneet, että tuskin voimme enää päästä pystyyn. Mutta vähitellen sentään kohoamme jalkeille ja tömistelemme jaloillamme. Sitte kyyristymme uudelleen illallisen nuotiomme jäätyneen tuhkan yli. Herkeämättä tähystämme itään päin ja odotamme uutta päivää, joka hitaasti kurkistaa vuorten takaa, ikäänkuin ensin tahtoisi katsella ympärilleen. Klo 5:ltä alkavat korkeimmat vuorenhuiput hohtaa purppuraisina, me luomme jo itsestämme vaaleat varjot veneen pohjaan, ja sitte nousee aurinko kylmänä, kirkkaana ja huikaisevan keltaisena idästä vuorijonon yli. Nyt piristyvät elämän voimat meissä jälleen hitaasti. Rehim Ali on hetki sitten kadonnut, mutta nyt näemme hänen laahaavan suurta puusylystä suolanevan halki, ja kohta on meillä rätisevä, kipunia viskelevä nuotio. Riisumme kosteat ja kylmät vaatteet yltämme, lämmitämme ruumiitamme tulta vasten, ja pian ovat jäsenemme jälleen notkeat.

Silloin näyttäytyy etäältä Muhamed Isan komea vartalo ratsain. Hän sitoo ohjakset heponsa etujalkojen ympäri, jättää sen seisomaan nevan reunaan ja jatkaa jalkaisin matkaa. Silloin kun minua pahimmin paleli, olin sepittänyt mielessäni kelpo ripityksen hänen varalleen, pidettäväksi ensi tapaamisessa. Mutta kun nyt näin oivallisen karavaaninjohtajani edessäni, unohdin koko saarnan, sillä minun täytyi myöntää hänen viivästymisensä syyt perustelluiksi. Karavaania oli vetelä maaperä viivyttänyt niin kauvan, ja miesten oli tarvinnut kantaa kaikki tavarat. Lähdimme nyt yhdessä Deasyn leirille, minne karavaanikin saapui. Kun aurinko puolenpäivän aikaan oli saavuttanut korkeimman asemansa, tapasi se minut vielä unettaren helmassa.

Syyskuun 26. päivän aamulla menetimme vielä kaksi hevosistamme; ne eivät enää jaksaneet nousta jaloilleen ja olivat senvuoksi lopetettavat. Yksi oli kuollut edellisellä leiripaikalla ja yksi kulun aikana. 58 hevosestamme olimme nyt menettäneet 15, mutta 36 muulistamme vain yhden ainoan; nämä luvut puhuvat selvää kieltä muulien etevämmyydestä tällaisilla matkoilla.

Ratsastimme nyt valtavan laakson-uoman pohjaa myöten, jonka suotuisa maanlaatu oli meitä auttanut eteenpäin jo leiristä n:o 7 lähdettyämme, ja sivuutimme muutaman miltei tyyten kuivaneen suolalammikon, jonka silmää ympäröivät kuivamisrenkaat yhtä säännöllisesti kuin penkkirivit pyöröteatterissa. Erään kunnaan juurella näyttäytyi susia; ehkäpä ne olivat eiliset ystävämme! Meidän täytyi jättää vasten tahtoamme niille viime leiriin pulska päivällinen hevosraatoina, joiden kimppuun heti oli iskenyt kuusi korppia.

Muuan ylimmistä penkkiriveistä, joka oli n. 50 metriä lammikon silmän yläpuolella, oli meille oivallisena ratsastustienä. Kaikkialla oli maa liidunvalkeana suolasta. Oikealla kädellämme kohosi matala, ruskeanpuna-sinervä harjanne, pian saavutin tavallisten seuralaisteni, Robertin ja Rehim Alin kera väsyneen hevosen. Se ei lainkaan näyttänyt laihalta, mutta oli jo useita päiviä ollut ajosta vapaana; toivoimme voivamme sen vielä pelastaa. Mutta sen ohjaaja ilmautui illalla yksinänsä leiriimme ja ilmotti suojattinsa matkalla lysähtäneen maahan ja heittäneen henkensä. Maanlaatu on jotenkin kumpumaista, mutta vain harvassa tapaa esillepistäyvää kiveä, ja silloin on se kalkkikiveä ja vaaleanviheriäistä saviliusketta.

Tämänpäiväinen leiripaikkamme n:o 22 oli erityistä huomiota herättävä. Ikimuistoisella matkallaan Länsi-Tibetin ja Itä-Turkestanin halki vuosina 1896-1899 oli kapteeni H.H.P. Deasyn kestettävä suuria vaikeuksia ja hän oli menettänyt niin monia eläimiään, että hänen täytyi, pelastaakseen retkikuntansa ja sen saavuttamat tulokset, jättää jälelleen suuri osa matkatavaroistaan ja ruokavaroistaan, sanalla sanoen kaiken mitä ilman juuri voi tulla toimeen. V. 1903 teki kapteeni Cecil Rawling yhtä ansiokkaan matkan samojen Tibetin-osien halki, ja kun hänkin ruuanpuutteen takia oli joutunut pahaan pulaan, päätti hän etsiä käsiinsä Deasyn varaston, jonka piti kartan mukaan olla jossakin lähellä. Kaksi Rawlingin miehistä, Ram Sing ja Sonam Tsering, olivat saattaneet Deasyakin, ja Sonam Tsering oli myös osannut näyttää sen paikan, missä tavarat ja ruokavarat oli haudattu maahan.

Niiden riisi-, jauho- ja ohravarojen avulla, jotka siellä löydettiin keskellä aavikkoa, voi Ravling pelastaa hevosensa, jotka muuten olisivat menehtyneet, ja tulipa myöskin löydetty pieni säkillinen hevosenkenkiä ja nauloja hyvään tarpeeseen niiden kavioille.

Samainen Sonam Tsering oli nyt mukana minunkin matkueessani; olin aamulla käskenyt hänen ensin seisottamaan Deasyn ja Rawlingin leiripaikalla, ja siitä syystä tänään kuljimme muulijono etupäässä. Reitilleni oli tietysti hyvin tärkeätä koskettaa niin tarkasti määrättyä kohtaa.

Paikkaa ei ollut lainkaan vaikea löytää, ja kun panimme leirimme kuntoon pienelle avoimelle kohdalle pehmeästi kaareutuvien kunnasten keskellä, — oli Muhamed Isa jo ennättänyt kaivaa esiin seitsemän arkkua. Yksi niistä oli täynnä jauhoja, jotka jo kauvan sitte olivat tyyten pahenneet; ainakin olivat ne olleet kelvottomat käytettäväksi jo silloin, kun Rawling kolme vuotta sitte oli täällä. Vain yksi arkuista oli tibetiläistä työtä, sillä Rawling oli, kuten Sonam Tsering minulle ilmotti, vaihtanut muutamia rikkoutuneista kashmirilaisista arkuistaan Deasyn turkestanilaisiin arkkuihin, jotka olivat paljoa paremmat. Mutta Rawlinginkin arkut olivat paremmat kuin minun Lehistä ostetut helposti särkyvät puiset lippaani, joissa säilytimme kynttilöitä ja säilykkeitä. Senvuoksi anastimme niistä muutamia ja käytimme omamme polttopuuksi.

Muuten oli Rawling niin perusteellisesti raastanut varastoa, ettei siitä minulle ollut suuriakaan jäänyt — mutta minullepa eivät nuo tavarat olleetkaan niin kipeään tarpeeseen kuin hänelle. Jotkut säilykerasiat, joissa oli amerikalaista naudanlihaa, olivat koirille hyvin tervetulleet, mutta miehet niitä halveksivat, niin kauvan kun meillä vielä oli tuoretta lampaanlihaa. Kuutiomaisia läkkirasioita, joissa oli ollut intialaisia jauhoja, virui sinne tänne sirotettuina. Joissakuissa arkuissa oli joukko tyhjiä patruunankuoria, mutta niitä ei näytty lainkaan käytetyn; Sonam Tsering luuli senvuoksi, että pari vuotta Deasyn jälkeen oli täällä ollut tshangpalaista, jotka olivat karistaneet niistä ruudin omiksi huvikseen; hän näytti minulle myöskin pari nuotiosijaa, jotka näyttivät paljoa vereksemmiltä. Eräästä toisesta arkusta löysimme laivakalenterin ja muutamia karttalehtiä YIä-Birmasta — Deasyn aikomuksena oli ollut mennä siihenkin maahan, mutta taudit ja kuolemantapaukset hänen karavaaninsa keskuudessa olivat tulleet esteeksi. Imupaperikääre, jonka tapasimme, tuli meille hyvään tarpeeseem kun Robert oli ruvennut kuivaamaan minulle kasveja, ja Muhamed Isa keksi muutamia vioittumattomia köysiä. Muuten otin sen lisäksi ainoastaan pari romaania ja Doverin kertomuksen Tibetinmatkastaan v. 1891 tervetulleeksi lisäksi peräti laihaan kirjastooni.

Olimme nyt siis seudussa, jossa useat matkustajat ennen minua olivat käyneet. Wellbyn ja Malcolmin, jotka keksivät Lake Lightenin, tuon jo Crosbyn 1903 kosketteleman järven, olen jo maininnut. Dsheshil-kölillä ovat käyneet Dutreuil de Rhins, Wellby ja Malcolm, Deasy, Rawling ja itävaltalainen luonnontutkija Zugmayer. Viimemainitun reittiä tulin leikanneeksi jo paria kuukautta hänen matkansa jälkeen; hän on samoin kuin edellämainittu ranskalainen sekä englantilaiset tutkijat kirjottanut sangen ansiokkaan teoksen huomioistaan. Hänen teistään en silloin vielä voinut mitään tietää, mutta nyt huomaan, että olin leikannut hänen reittiään ainoastaan yhdessä kohdassa! Myöskin Wellbyn ja Dutreuil de Rhinsin tietä olen vain kerran, mutta Deasyn tietä kahdesti leikannut. Lähimmin seuraavana aikana oli vaikeampi välttää niitä tienoita, joilla Wellby ja Rawling olivat olleet ja joista varsinkin jälkimäinen maassa syntyneiden maanmittariensa avulla oli tehnyt niin tarkan ja luotettavan kartan, että minun ei ollut mahdollista koettaa sitä enää parantaa.

Halusin senvuoksi seuduille, joissa ei kukaan matkustaja ennen ollut käynyt. Leirini n:o 22 oli ollut samalla paikalla kuin Rawlingin leiri n:o 27, mutta hänen retkikuntansa oli välttänyt Pul-tsoa, joka nyt oli päivämatkan päässä meistä, niin hyvin pohjois-, kuin eteläpuolelta. Voidakseni täälläkin välttää hänen reittiään, kuljin tuon harvinaista kyllä pohjasta etelään ulottuvan järven keskustaa kohti.

Kun iso karavaani illan tullen lastataan tavaroilla ja lähtee matkaan, on leiri tavallisesti täynnä melua ja liikettä. Koska milt'ei joka päivä olemme menettäneet kuormajuhtia, täytyy kantamukset alati lastata toisella tavoin; mutta kun kuormasto vihdoin on lähtenyt matkaan, käy kaikki jälteen hiljaiseksi, rautainen hiilipannu kaivetaan esiin, ja kohta on teltassani, jonka aukko vallitsevan länsituulen takia alati on itäänpäin, yhtä kuuma kuin höyrysaunassa. Tämä lämpö houkuttelee pukeutumaan kevyemmin kuin muuten, mutta sitä saa pian katua, sillä ulkona on aina kylmä. Ja sitte käy matka uudestaan siihen autioon seutuun, jossa kolme retkikuntaa on sattumus vallan samaan kohtaan.

Maaperä on tiilinpunainen, laidun joka paikassa hyvä, etelässä kumartavat matalat kunnaat kaareutuvia selkiään, pohjoisessa päin meistä kohoaa Kven-lunin mahtava vuorijono useine jykevine, ikuisen lumen peittämine huippuineen, itäkaakossa, suoraan vastassamme sukeltaa pilvistä esiin se valtava, kupumainen, samoin ikuisen lumen verhoama vuoristo, jonka Rawling on ristinyt "Deasyn ryhmäksi", jo Dheshil-köliltä olemme nähneet tämän vuorijättiläisen, joka nyt useiden päivien ajan oli oppaanamme.

Pul-tson rannalle, erään pienen kalkkikivisaaren läheisyyteen, karavaanimme asettui leiriin. Tundup Sonam, sen "ylihovijahtimestari", pyysi päästä metsästämään ja sai neljä patruunaa. Muutaman tunnin perästä hän palasi takaisin kolme patruunaa mukanaan ja näytti meille jak-härän häntää todisteeksi siitä, että oli kaatanut mahtavan sonnin, jonka oli tavannut yksin ja kaikessa rauhassa käyvän laitumella eteläisten kunnaiden takana. Nyt oli karavaanilla tuoretta lihaa noin kymmeneksi päiväksi, ja "kun se on syöty, niin ampuu Tundup meille jälleen jak-härän", vakuutti Muhamed Isa, joka aina oli ylen tyytyväinen, kun hänen valitsemansa väki toimitti asiansa kunnollisesti. Päivälliseksi sain jak-härän luista ytimen, joka oli oikein herkullinen atria.

Seitsemäs luku.

Suuria tappioita.

Tuskin olimme leiriytyneet Pul-tson länsirannalle, kun Muhamed Isa pyysi yhtä levähdyspäivää. Laidun oli hyvä, polttoainetta runsaasti saatavana ja eläinten oli saatava huoahtaa. Suostuin hänen pyyntöönsä sitä mieluisemmin, kun se sopi hyvin yhteen oman suunnitelmani — uuden järvimatkan — kanssa. Seuraavana aamuna aivan varhain tahdoin Robertin ja Rehim Alin kera matkata vinoon tämän järven yli erään ulospistävän vuoren suuntaan, jonka asema oli Pohj. 56° It.; sieltä ajattelin purjehtia jälleen etelärannalle ja olla yötä erään vuoren juurella, jonka asema oli Et 62° It. Seuraavana aamuna aijoin saavuttaa järven koillisen poukaman, missä karavaanin piti odotella meitä sielläpäin kellanvihreänä siintävällä laidunmaalla. Tarvitsin siis järvellä kaksi päivää matkan tekemiseen, jonka karavaani suoritti yhdessä päivässä. Mutta nyt oli meidän otettava mukaan ruokavaroja sekä lämpimiä pito- ja vuodevaatteita ynnä polttoainetta, jottemme enää olisi niin avuttomina kuin viime kerralla. Vettä ei ollut tarvis ottaa; järven vesi kelpasi juotavaksi, vaikka siinä olikin lievä sivumaku.

Miellyttävänä ja idyllimäisenä järvi illalla välkytti aivan kirkasta pintaansa ikuisen lumen peittämäin vuorten hämärässä unelmoivassa ja hiljaisessa helmassa. Suuria, savuavia lantarovioita palaa lepatteli hilpeästi telttojen välillä, miehet varustelivat illallistaan tahi paikkailivat innokkaasti tarinoiden satuloitaan; yltympäriinsä vallitsi illan tyyni rauha, ja kuu liukui hopeanhohtavana ja kylmänä ruusunpunaisten pilvien lomitse.

Silloin kuulen kaukaa idästä kohisevan hälyn, joka kasvaa nopeasti voimassa, tulee lähemmäksi, muuttuu ukkosen tapaiseksi jylinäksi, ja tuossa tuokiossa pieksää mitä hirvittävin myrsky meidän rantaamme. Huudan miehiä sitelemään telttani oviaukkoa kiinni, kuulen Robertin päästävän intiaani-ulvonnan, kun hänen kevyt asumuksensa näyttää uhkaavan hajota rääsyiksi. Mutta tusinan verta miehiä kiinnittää sen jälleen pystyyn. Sitten lujitetaan minun telttani hiekkavalleilla ja arkuilla; olen teljetty hiiliastiani kanssa sen sisään, mutta olen varannut itselleni pienen tähystysreijän sen aukossa. Kuutamo välkkyy heleästi rantaa vasten ryntäävien hyökyaaltojen tyrskyssä; ihana näytelmä, villi, tavaton, melkeinpä teatterimaisen komea.

Ensi luokan hirmumyrsky se oli, joka noin riihattomasti iski niskaamme. Kuului kuminaa, kuin pikajunain jyristessä umpinaisten asemahallien halki, läiskinää, ulvontaa ja kohinaa, ja säännöllisessä tahdissa löi tyrsky jyminällä rantaa vastaan. Äsken vielä niin ystävällisesti roihuavat nuotiomme sammuvat, kekäleet lentelevät ympäriinsä kuin raketit; Muhamed Isan teltan kuulen lepattavan kuin irtipäässyt purje; sitte ei enää kuule inhimillisiä ääntä, ainoastaan myrskyn mylvinä ja ranta-aaltojen jylinä häiritsevät aavikon rauhaa. Kun vain yritänkään katsella ulos tähystysreijästäni, olen miltei tukehtua valtavasta paineesta. Ainoastaan jakeja sellainen ilma miellyttää, ne röhkivät ja mylvivät mielihyvästä, kun niiden pitkät, mustat kylkiäiskarvat liehuvat tuulessa.

Syyskuun 28. päivä valkeni kumminkin kirkkaana, myrsky oli jouduttanut matkaansa länteen päin, ja vain mainingin alakuloinen loiskina rannalla muistutti sen riehunnasta. Ennen kuin olimme päässeet puoliväliin ensimäistä luotauslinjaamme, oli järvi jälleen peilityyni; sitä vain omituisesti koristivat vähäiset, myrskyn synnyttämät vaahtotäplät. Vesi ei ollut selkeää, oltuaan niin rajun myllerryksen alaisena. Emme tarvinneet juuri tuntia kauvempaa saavuttaaksemme kallion nokan, saatuamme sinne mennessä suurimmaksi syvyydeksi lähes 17 metriä. Pohjoispäähän olimme jättäneet jälellemme melko suuren lahdelman, jonka ympäri karavaanin tuli kulkea.

Levättyämme lyhyen hetken soudimme edelleen kaakkoon päin ja saimme heikosta pohjoisvihurista hyvää apua purjeeseemme. Tällä kertaa pääsimme rantaan ilman sen suurempia seikkailuja jo ennen auringonlaskua. Menimme maihin kiluinemme kaluinemme, Rehim Ali kokosi kasan kuivaa lantaa, Robert järjesti leiripaikan kuntoon, ja itse risteilin vielä sinne tänne iltavihurissa, kunnes hämärä tuli ja viileä pimeys laskeutui Robinson Crusoe-elämämme yli. Istuuduimme nuotion ympärille, pakinoimme ja keitimme itsellemme illallista. Paistetut lampaan-aivot ja munuaiset maistuivat luonnon helmassa oivallisesti. Lännessä päin voimme nähdä karavaanin tulet leirissä n:o 23. Iltamyöhällä nousi uudelleen tuima iltatuuli, ja vajaan kahden metrin päässä meistä loiskivat aallot rantaa vasten. Me kääriydyimme turkkeihimme ja tirkistelimme tuleen — ei konsanaan ole pää niin täynnä suunnitelmia ja toiveita, kuin katseen seuratessa lepattelevia, sinisiä liekkejä ja loimosta syntyviä tulikuvia!

Mutta myrsky se vain paisui, tulta tuskin enää taisimme varjella, vaan ryömimme pian veneen alle, joka tällä kertaa sai kokonaisena tarjota meille suojaa. Kaikin kolme makasimme tässä tilapäisessä teltassa ja vankensimme sitä vielä purjeella ja kahdella tervatulla suojakatteella, joihin veneen puoliskot maamatkaksi kääritään, mutta jotka nyt olimme ottaneet mukaan varjellaksemme huonolla säällä yöpukujamme ja vuoteitamme. Katossa riippui lyhty, jonka sammutimme heti kun olimme päässeet tiloillemme; nyt valaisi kuutamo purjeen, myrsky ulvoi ja vaikeroi veneen ympärillä, mutta rantatyrskyt uuvuttivat meidät pian uneen.

Minimi-lämpömittari osotti -10,2 astetta; järvien läheisyydessä on aina leudompaa. Ani varhain olimme jo jalkeilla, muhkea nuotio elvytti meidät uuteen virkeyteen, ja sen liekeissä valmistimme aamiaisemme, jonka nautimme auringon katsoessa päältä. Yömajamme siirrettiin jälleen oikeaan elementtiinsä, tavarat sälytettiin kokoon, me nousimme veneeseen ja viiletimme itää kohti erään salmen suulle päin, joka jakaa Pul-tson uoman kahteen syvänteeseen.

Leveys oli näillä vain n. 60 metriä; eteläisessä syvänteessä oli vesi pienistä äyriäisistä monesti värjäytynyt milt'ei punaiseksi. Kulkea mutkittelimme lounaaseen päin emmekä tavanneet 14 metriä suurempaa syvyyttä. Nyt nousi luoteesta aika vankka puhuri, joka pani aallot hilpeästi väplättämään ja kohisemaan veneemme laitoja vastaan. Jospa vain saisimme lounattuulen, niin kelpaisipa sitä lasketella herroiksi sovittuun yhtymäkohtaan. Saatammepa kotvan aikaa varrota rannalla! Se on somasti kaartunut ja sillä on neljä pengertä, kukin noin 2 metriä korkea.

Paluumatkalla kaakkoa kohti luodattiin uudella linjalla, jonka suurin leveys oli lähes 19 metriä. Nytpä meillä oli suotuisa laitatuuli, me laskimme airot veneeseen, vedimme purjeen mastoon ja kulkea viiletimme salmea kohti. Meidän juuri lipuessamme sen itänokan editse pistihe rannalta näkyviin ratsasmies muutamien vapaitten ratsujen sekä useampien jalankulkijain kera. Se oli Muhamed Isa, joka oli kiirehtinyt vastaamme. Nyt sai Rabsang yrittää soutaa Rehim Alin asemesta; mutta hän liikutteli airoja niin taitamattomasti, että otin vanhan soutajamme jälleen armoihin. Sanoimme hyvästi pelastusseuralle ja ohjasimme kulkumme järven pohjoiseen syvänteeseen, jonka syvyys oli korkeintaan kolme metriä. Sen pahempi kääntyi tuuli nyt pohjoiseen ja tuli niin kylmä, että niinä kahtena tuntina, jotka meidän vielä piti kulkea pohjoisrannalle päästäksemme, palelimme kuin koirat.

Muhamed Isa oli tuonut meille sen ikävän sanoman, että leiristä n:o 23 oli jälleen kuollut kaksi hevosta ja yksi muuli; illalla kuoli sitten vielä kolmas hevonen. Muuten oli karavaani leirissä n:o 25 tervennä ja hyvällä tuulella.

Kello kuudelta olimme jälleen "kotona". Syötyäni nälkääni kelpo illallisen, haastoin Muhamed Isan ja Sonam Tseringin puheilleni.

"Kuinka monta hevosta meillä vielä on?"

"Neljäkymmentä."

"Entä muuleja?"

"Neljäneljättä."

"Ovatko ne mukiinmenevässä kunnossa?"

"Ei, sahib, eivät kaikki; neljä minun hevosistani ja kuusi Sonamin ovat henkihieverissään, samaten muuleista viisi."

"Saamme siis lähipäivinä odottaa yhä lisää tappioita?"

"Kyllä, sen pahempi! Mutta pelastaaksemme minkä pelastaa voi, annamme nykyään vain vankimmille eläimille maissia ja ohria; kuolevata tekevät saavat itse pitää huolta itsestänsä niinkuin taitavat, kunnes loppunsa tulee. Ne ovat joka tapauksessa mennyttä kalua!"

"Se on raakalaistapa; anna niille ainakin vähän. Ehkäpä niistä jotkut vielä ovat pelastettavissa."

"Meidän täytyy säästellä muonaa, sahib."

Karavaaninjohtajan menettelytapa oli viisas, mutta julma.

Kello seitsemältä alkoi taas myrsky — se oli jo kolmas ilta, jolloin meillä oli ankara itätuuli, Tibetissä muuten mitä harvinaisin tuulensuunta. Se tuli kuin lyömällä ja teki rauhastamme pikaisen lopun, lopetti hauskat tarinat, häiritsi kaikkea hommaa, sammutti nuotiomme, riepoitti hiekkaa ja polypilviä telttaani ja ajoi väsyneet eläinparat ruokansa äärestä. Myrskyn aikana ne nim. eivät syö ruokaa laitumelta. Ne asettuvat häntä tuuleen päin, pitävät kaikki neljä jalkaansa niin yhdessä kuin suinkin ja riiputtavat päätä. Siinä asennossa ne vartovat, kunnes jälleen tyyntyy. Nyt ne saivat vartoa koko yön ja uneksivat varmaankin, puoli nukuksissa ja pää raskaana, kovien miesten sydämettömyydestä ja rauhallisista, päivänpaisteisista rantaäyräistä Tanksen ja Lehin luona.

Illalla tarkastelin niitä Muhamed Isan kanssa. Kuu helotti kirkkaana, mutta sen kylmän sinertävä valo teki läpitunkevan tuulen entistäkin hyisemmäksi. Hämärien kummitusten tavoin seisoivat eläimet yössä, niin liikkumattomina, että niiden olisi voinut luulla jo muuttuneen jääpatsaiksi. Ei pakkanen, vaan tuuli se tappaa meiltä eläimemme, niin sanovat kaikki mieheni; tuuli tunkee kaikella väellään ja voimallaan vuoristoomme. Mutta pahimmaksi kaikista koitunee kuitenkin ilman oheneminen ja laitumien laihuus.

Tuuli vinkui valittaen nurkissa, kun vihdoin nukahdin, ja sama ääni tunki korvaani, kun paksuun talviturkkiin kääriytynyt Tsering aamulla kantoi hiiliastian telttaani. Synkeä aamu! Teltassa peittyivät kaikki esineet paksun pöly- ja lentohiekkakerroksen alle, ja minä olin aivan turta vilusta, ennen kuin vielä olin päässyt vaatteisiini. Muulit ja hevoset olivat painuneet etemmäksi itään päin, mutta minä lähdin liikkeelle vasta kello 9:ltä raivoisan myrskyn käsiin! Aivan leirin edustalla virui viimeksi koipensa ojentanut hevonen, kylmänä ja kovana kuin jää. Tsering kertoi olleensa vajaan kivenheittämän päässä raadosta, kun jo sudet olivat hiipineet luo panemaan sen parempiin suihin.

Maaperä on hyvä, hiekkaa, pölyä ja hienoa soraa; myöhemmin se käy voimakkaasti tiilenkarvaiseksi. Ei voi nähdä pitkälle, sillä ilma on usvainen ja taivas pilvessä, mutta niin kauvas kuin silmä kantaa, näemme vain matalia vuoria, pienistä sivulaaksoloista pohjoisessa päin tulee pari umpeen jäätynyttä puroa. Hitaasti nousemme eräälle rotkon kynnykselle (5,209 metriä korkealle), jonne tultuamme näemme idässä olevan maan aivan yhtä lakeana ja kulullemme suotuisana kuin tähänkin asti. Tässä satutan Rawlingin tietä; hänen karttansa vastaa pienimmissäkin yksityiskohdissaan todellisia oloja.

On vallan toista ratsastaa korkenevalla maalla suoraan myrskyä vastaan, kuin vuorta alaspäin mennen saada myrsky selkäänsä. Me aurasimme itsellemme tien eteenpäin halki tuulen, joka tunkee yksin turkkienkin läpi, ja olemme jo kymmenen minuutin perästä aivan jäykistyneet. Enpä enää tahdo voida käyttää käsiäni kartoitustyöhön; tavantakaa työnnän ne turkinhihoihin, kumarrun eteenpäin niin paljon kuin voin ja annan hevosen yksinänsä löytää tien. Ennen iltaa kuoli meiltä vielä kaksi hevosta; kolmas vietiin leirin läheisyyteen; se näytti paksulta ja lihavalta, mutta kykeni vain horjahtelemaan eteenpäin.

Kun ratsastin sisään leiriin, olin saanut enemmän kuin kyllältäni tästä kamalasta päivästä. Ladakilaisten muonalinnassa paloi oivallinen nuotio, jonka ääressä me Tseringiä odotellen vietimme hetken pakinoiden. Leirilinnamme kutistui päivä päivältä huolettavassa määrässä kokoon, mutta juhdat kuolivat niin nopeasti toisensa jälkeen, että taakat siitä huolimatta olivat niille liian raskaat. Muhamed Isa luuli kuitenkin, että muulimme sentään vielä kestäisivät Dangra-dshum-tso'hon asti, ja ettei taakkoja tarvitsisi lainkaan jättää jälkeen. Pahimmassa tapauksessa voisimme uhrata veneen ja pari telttaa. Tyhjät muona-arkut käytettiin heti polttoaineeksi. Ei ollut enää epäilemistäkään — meidän täytyi saavuttaa tuo kaukainen järvi mitä surkeimmassa avuttomuuden tilassa. Jollemme sitten saaneet apua, emme voineet päästä enää mihinkään! Silloin oli tibetiläisten helppo pitää meitä kiinni. Olimme senvuoksi äärimäisesti kiihottuneita, ja tämä tila jännittyi päivä päivältä.

"Jos eläimet kuolevat yhtä nopeaan kuin nyt, emme pääse edes ensimäisten paimentolaisten luo!"

"Sahib, vankimmat niistä elävät vielä."

"Niin, sepä se on aina sinun lohdutuksesi; mutta muutaman päivän perästä jotkut niistäkin ojentavat koipensa."

"Tuuli ne tappaa; olisipa meillä edes jokunen päivä tyventä'"

"Sitä ei tänä vuodenaikana käy toivominenkaan. Tätä myrskyä on nyt kestänyt seitsemänkolmatta tuntia. Mutta sitte tulevat talven lounatmyrskyt!"

Lokakuun 1. päivänä kirjotin päiväkirjaani: "Mitähän saammekaan kokea tänä uutena kuukautena! Kello 8 aamulla myrsky yhä vielä kävi, ja tämänpäiväinen ratsastus oli vielä pahempi kuin eilinen."

Aukeita lakeuksia. Vain pari kumpua, muodostuneet punaisesta hiekkakivestä, sekä vihreän liuskeen louhikkoja, muuten ei mitään kovaa kivilajia. Kaakon valtias, "Deasyn ryhmä", tulee yhä lähemmä. Jäätyneessä verilätäkössä makaa hevosemme n:o 27 kylmänä ja paljaana, sitte kun siitä oli heinien vuoksi otettu sen kantamus. Yöllä karkasi kolme hevosta, ja Muhamed Isa ynnä kolme ladakilaista lähti niitä etsimään. Kaksi he löysivätkin, kolmatta etsi Rabsang edelleen. Tyhmät elukat, kun niin tarpeettomasti väsyttävät itseään! Selittämätön rauhattomuus näytti karkottavan ne tiehensä siltä paikalta, missä niillä taakat kirvotettiin. Eläinparat varmaankin luulivat itse löytävänsä parempata ruohoa, kuin mitä me kovasydämisyydessämme voimme niille tarjota.

Lähestymme nyt aivan pientä suolatonta järveä, jonka partailla niin hyvin Wellby kuin Deasykin jo olivat levähtäneet. Neljäs osa sen pinnasta oli jäätynyt, ja länsirannalle oli myrsky kasannut jalan korkuisen vallin särkynyttä jäätä. Kimalteleva jäätynyt puro tuli Deasyn ryhmästä alas järveen. Järven vesi oli jäähtynyt aina jäätymäpisteen alapuolelle; ollapa vain muutama tunti aivan tyventä, niin jäätyisi koko järvi. Rannalta löysi Sonam Tsering kolme vanhaa telttatankoa, joissa vielä oli rautaiset renkaat jäljellä. Hän ei voinut muistaa Rawlingin niitä jättäneen; todennäköisesti ne olivat muistoja Wellbyn täällä-olosta.

Tundup Sonam oli ampunut antiloopin, ja päivälliseksi sain lemuavan vartaassa paistetun "shishlikin". Tsering ymmärsi hyvin toimensa; hän oli ollut kokkina Beachilla ja Lennartilla, jotka 1890 tapasin Kashgarissa, ja oli taitavampi kuin "musta mies", joksi Muhamed Isa halveksien oli Manuelia nimittänyt.

Saman-uskolaiset ladakilaisistani tunnustivat minulle salaisuudessa rukoilevansa joka ilta jumaliltaan meille matka-onnea. He toivoivat yhtä hartaasti kuin minä itse, että saavuttaisimme Shigatsen ja Tashi-lunpon pyhän luostarin, jossa tashi-lama hallitsee. Siellä sitte he saisivat kunnianimen, niinkuin muhamettilaiset Mekkassa käytyään "hadshin" nimen. Kernaasti he tahtoivat maksaa Pietarin-penninkinsä, 7 rupiita rasvan ostamista varten alttarilamppuihin, jopa uhrata hänen pyhyydelleen tashi-lamalle lahjaksi kokonaisen kuukausipalkankin. Heidän päämääränään siis oli saada pyhiinvaellusmatkansa onnellisesti loppuun; minun päämääräni tutkia mahdollisimman monia valkeita paikkoja Tibetin kartalla. Sen täytyy meille onnistua! Oi Jumala, suo meille onnea!

Ettei meillä ollut yhtään ainoata miestä suojelusjoukkoa sitä ei kenkään tullut ajatelleeksi. Kuitenkin me joka päivä lähenimme asuttuja seutuja ja tunkeuduimme maahan, joka äskettäin (1904) oli ollut sodassa mahtavan eteläisen naapurinsa kanssa. Tibetiläiset olivat aina vihamielisiä europalaisia kohtaan; mutta Gurun ja Tunan verilöylyjen jälkeen täytyi heidän kaiken todennäköisyyden mukaan olla sitä vielä paljoa suuremmassa määrässä. Minulla ei ollut passia eikä lupakirjaa tunkeutua "kiellettyyn maahan"! Mitenkähän meidän kävisikään? Jännitykseni eneni yhä. Otettaisiinkohan meidät vastaan vihollisina, ja tulisimmekohan lopulta vielä ikävöimään takaisin Dsheshil-kölin rannalle susien luo!

Lokakuun 2. p. Yöllä 20,2 asteen pakkanen — eikä Rabsangista kuulu mitään! Onkohan hänelle tapahtunut jotain? Shukkur Ali lähetetään karavaanin jälille, mukanaan lihaa, teetä ja leipää. Leirissä lopetetaan muuli, joka ei enää jaksa nousta pystyyn, Kun tuuli välistä vaimenee, tulee ihmeellisen hiljaista. Maisema pysyy yksitoikkoisena, loppumattomana, hitaasti ylenevänä tasankona. Pohjassa ja etelässä jatkuvat molemmat lumiharjaiset vuoristot. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja dshapkakia.

Tunnin toisensa jälkeen me ratsastamme itäkoillista kohti, maiseman pysyessä muuttumattomasti samana. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin voimme kääntyä kaakkoon päin, mutta siihen on vielä pitkältä, sillä ensin on minun kierrettävä koko Rawlingin tutkima alue. Juhtiemme kohtalo käy silloin vielä raskaammaksi, sillä meidän on kuljettava monien solien halki. Vuorijonot ulottuvat idästä länteen päin; tätä nykyä matkaamme niistä vielä vain kahden välillä, mutta myöhemmin on meidän noustava niiden kaikkien ylitse! Suuresti jännittyneenä tarkastelen joka päivä juhtiani ja panen toivoni vankimpiin niistä, valiojoukkoon, jonka pitää kestää loppuun saakka. Miten suurta ahdistusta tunnenkaan, kun niistä taas joku heittää henkensä!

Veripunaisena nousee tänään täysikuu itäisten vuorten yli. Se valjistui nopeasti yhä korkeammalle kohotessaan, ja lumivuoret hohtivat valkeina kuin höyrylaivan valkoisin savu. Ilta tuli tuuleton ja leirissä n:o 28 voitiin teltat helposti lämmittää. Pakkanen yhä koveni — 22,2 asteeseen: eikä Rabsangia vielä kuulunut! Olisivatkohan sudet hänet repineet? —

Mutta seuraavana aamuna hän kuitenkin palasi Shukkur Alin seuraamana, kumminkin ilman hevosta, jota oli lähtenyt etsimään. Hän oli seurannut sen kierteleviä kaartelevia jälkiä ja oli sitten ennenmainitun pienen järven rantahiekasta voinut lukea miltei draamallisesti vaikuttavan kuvauksen niillä kohdin tapahtuneesta murhenäytelmästä. Jäljet osottivat hevosen laukanneen kuin mieletön molemmilta puolilta susilauman ahdistamana. Pedot olivat ajaneet uhrinsa kapealle mutasärkälle, joka päättyi terävään kärkeen. Hevosesta oli nähtävänä vain yksi jälki, joka hävisi niemen kärjestä verkalleen laskeutuvaan järvenpohjaan. Mutta sudet olivat jättäneet kahdet jäljet, ne olivat palanneet! Ne olivat toivoneet saavansa hevosen käsiinsä särkän kärjeltä, josta se ei enää päässyt mihinkään juoksemaan, mutta siinä laskussaan ne olivat erehtyneet. Rabsangin mielestä niiden takaisin johtavat jäljet olivat näyttäneet aivan hölmistyneiltä! Avuton hevosparka, takanaan verenhimoisten susien vaahtoiset kidat, oli epätoivossaan mieluummin tahtonut itsensä hukuttaa kuin joutua niiden kynsiin. Ei verenpisartakaan ollut nähtävissä. Jos hevonen olisi yrittänyt uida järven poikki, niin täytyi sen olla kuollut suonenvetokohtaukseen; jos se taas olisi kääntynyt takaisin rannalle, olisi se joutunut siellä odottelevien susien saaliiksi. Se oli oikea sankari, ja minä kaipasin sitä nyt kaksin verroin; se oli karavaanin parhaita eläimiä, syntyperältään sanskarilainen, ja kauvan kantanut raskaimpia hopearupioilla täytettyjä arkkuja. Kuva sen uljaasta hypystä järven tuntemattomiin syvyyksiin ja sen mielipuolisesta tuskasta kummitteli vielä kauvan mielessäni, kun iltasin makasin valveillani, ja tulin silloin ajatelleeksi sitä ratsua, jolla roomalainen Marcus Curtius teki kuolinhyppynsä pohjattomaan kuiluun. —

Me jatkamme matkaamme itäkoillista kohti, maan laadun muuttumatta vähintäkään; matkaaja tuntee halua verrata itseään kiekolla pyörivään häkki-oravaan: vaikka kuinka kulkisi eteenpäin, ei samasta ympäristöstä pääse minnekään; maisema on alati samanlainen, pohjassa ja etelässä yhäti samat huiput, ainoastaan niiden näkökulma verkalleen siirtyy. Tätä suurta, lakeata pitkällistä laaksoa Deasy nimitti "Antilooppi-aukeaksi". Sen lounaisessa osassa on Rawling kulkenut kahteen suuntaan, ja niiden molempien välitse käy minun tieni laakson sangen leveän, mutta nyt aivan kuivuneen lasku-uoman länsirantaa pitkin. Itäkoillisessa aavistamme löytyvän sen suolajärven, jonka etelärantaa myöten Wellby kulki, mutta sitä ei vielä näy. Kellastunutta ruohoa on taasen tiemme molemmin puolin, ja erään pienen ihanavetisen lähteen-uoman partaalle me pystytämme leirimme. Heti kun taakat on juhdilta kirvotettu ja ne päästetty vapauteen, voi arvata, että kolmasosa niistä käy ruohoa syömään, toinen kolmasosa lepää pää riipuksissa matkan vaivoista ja viimeinen kolmannes heti paiskautuu pitkäkseen maahan. Ensimäiset ovat karavaanin paraat ja vankimmat eläimet, viimeiset enimmän menehtyneet. Viimemainittujen joukossa oli myös hevonen n:o 10, joka seuraavana aamuna oli lopetettava; kuolleitten luettelossa sen numero oli 25!

Muhamed Isa ei nyt aamuisin pura leiriä ennen puoli yhdeksää; sillä hän on huomannut eläinten syövän paremmalla ruokahalulla ensimäisinä aamuhetkinä auringonnousun jälkeen. Leveä, kova virran-uoma on meille oivallisena tienä, oikeana viertotienä, joka sangen pienellä kaltevuudella laskeutuu alaspäin. Viime päivinä ovat aneroidi-ilmapuntarin viisarit pysyneet melkein liikahtamatta samojen numerojen kohdalla. Pohjoisessa on yhä vastassamme Kven-lun, milloin mustina vuoriröykkiöinä, milloin lumiharjaisina laakeina huippuina.

Kello 1 pidän aina Robertin ja Rehim Alin kera pienen lepoajan lukeakseni ilmatieteellisten koneitteni ilmotuksia. Robert pitää niistä kirjaa mitä suurimmalla huolella. Itse piirrän näköaloja ja teen peilauksia, hevostemme käydessä heinikolla ruohoa syömässä. Mutta ruokaa ei silloin anneta, sillä me syömme vain kahdesti päivässä, kello 8 aamulla ja 6 illalla. Sittenkin on tuo lyhyt päivällisrupeama meille tervetullut. Sitä ennen olemme tuiki vilustuneita; alhaalla maassa voi paremmin pitää itseänsä lämpimänä kuin satulassa, jossa on alttiina kaikille taivaan tuulille.

Lokakuun 6. päivän aamulla olemme hädin tuskin ennättäneet lähteä leiripaikaltamme, kun sitä saapuu susilauma tarkastamaan, joka taas vainuaa hevosen lihaa; mutta tällä kertaa ovat hukat erehtyneet. Ne seuraavat meitä uskollisesti kuin korpit ja vetävät mahdollisesti lisäjoukkojakin peräänsä. On annettu ankarat määräykset, että yövartija on vastuullinen eläimistä ja saa rangaistuksen, jos sudet tekevät meille vahinkoa. Samaten seuraa meitä yhä nuo kuusi korppia. Ne istuvat maahan, kun me rupeamme leiriin, lähtevät taas yht'aikaa meidän kanssamme ja vainoavat meitä käheällä kirkunallaan päivät umpeen.

24,8 pakkas-astetta lokakuun 7. päivän vastaisena yönä! Se lie ollutkin syynä, että näin niin kamalaa unta: kokonainen sotajoukko mustia tibetiläisiä ryntäsi vastaamme ja karkotti meidät takaisin pohjoiseen. Vesimalja ja mustepullo ovat jääkimpaleita.

Nyt olemme jättäneet Rawlingin tien kauvas taaksemme, ja nyt on Wellbyn ja Malcolmin käyttämä tie ainoa reitti, mitä tässä seudussa on konsanaan kuljettu. Me seuraamme edelleen samaa laaksoa kuin edellinen retkikunta.

Paksussa harmaassa talvipuvussaan käy Muhamed Isa, piippunysä suupielessään, edellä ja ohjaa karavaania juuri töyräitten lomitse ylöspäin, kun heidät saavutamme. Tulemme töyräitten huipulle. Edessämme näemme valkean reunan ja sen alla sinivihreän viirun, joka yhä suurenee. Muutaman minuutin kuluttua on ikävöimämme suolajärvi suoraan jalkaimme alla, missä kalliotöyräät jyrkkinä laskeutuvat alas järven etelärantaan. Nyt virittävät ladakilaiset sulavin, pehmein äänin erään kauneimmista matkalauluistaan; he ovat iloissaan päästyään tämän järven rannalle, josta heille olen pitkät päivät puhellut, ja he ajattelevat kuten minäkin, että olemme saavuttaneet uuden levähdyspaikan pitkällä matkallamme Dangra-dshum-tsohon. Luoteessa käsin avautuu komea maisema lumihuippuisine ja jäätikköisine tunturineen. Järven läntisellä pitennyksellä on lakeus suolasta liidunvalkeana, ja autiolla rannalla tanssivat valkeat haikarat.

Itäkoilliseen päin tämä pitkittäinen laakso on yhtä avoin kuin tähänkin asti; sitä myöten on Wellby kulkenut. Nyt siis voimme me, milloin tahdomme, poiketa kaakkoon päin, enää satuttamatta Rawlingin reittiin. Siellä odottaa meitä uusi maa, tuo suuri, Wellbyn, Doverin, Dutreuil de Rhinsin reittien rajoittama kolmikulma. Olihan ollut kiihkeimpiä toiveitani kulkea ainakin yhteen suuntaan sen suuren valkoisen alan poikki, jolle ei suurella englantilaisella Tibetin-kartalla anneta muuta nimeä kuin "Unexplored"! (Tutkimatonta.)

Kahdeksas luku.

Tuntemattomassa maassa.

Keskellä yötä minut herätti seitsemän muulia, jotka seisoivat aivan telttani vieressä ja polkivat sen kiinnitysnuoria. Minä menin ulos ajamaan niitä tiehensä, mutta nähdessäni miten surkeasti ne palelivat ja miten ne pakkautuivat aivan kiinni toisiinsa lämmitelläkseen siten, annoin niiden olla aloillaan. Yksi niistä virui aamulla muodottomasti pöhöttynein vatsoin kuolleena telttani vieressä.

Lepopäivän aattoiltana täyttää mielen sama tunne kuin koulupojan, jolla on lauvantai-ilta käsissä eikä huomenissa surua kouluunmenosta. Lokakuun 9. päivän tahdoimme viettää leirissä n:o 34; en ollut 17 päivään sallinut yhtään lepopäivää. Kaikki iloitsivat siitä, ja ladakilaiset toimeenpanivat lepopäivää odotellessaan ulkoilmajuhlan suuren leirinuotion ympärillä. Kestitys oli sama kuin aina muulloinkin, teetä puukulpoissa, paahdettuja jauhoja ja paistettua antiloopinlihaa — väkijuomia ei karavaanissani suvaittu missään muodossa. Mutta siitä huolimatta mieliala oli hilpeä; miehet tanssivat tulen ympärillä ja lauloivat iloista laulua, jonka toisintosäe päättyi barbaariseen, huikeasti helähtävään naurahdukseen. He iloitsivat siitä, että olimme tulleet näin pitkälle ja että jaksoimme kestää vielä kovempia vaivoja. Kara-korumilta lähtien olimme kulkeneet 533 kilometriä, Dangra-dshum-tso'hon on jäljellä 660; mutta me olemme järveä lähempänä kuin Lehiä ja olemme siten itse teossa jättäneet enemmän kuin puolen matkaa jälkeemme.

Yöllistä 23 asteen pakkasta seurasi lokakuun 10. päivänä heleän kirkas ja tuuleton päivä. Hevosemme n:o 3 oli karavaanin marttyyriluettelossa n:o 26; se makasi kuolleena laitumella. Toisen tapasimme tiellä; se oli laiha kuin luuranko eikä enää jaksanut käydä leiriin saakka. Me suuntasimme kulkumme itäkaakkoon, ja nyt oli meidän jättäminen se pitkittäinen laakso, jota myöten Wellby oli matkannut koko Pohjois-Tibetin läpi. Pienenlaisen notkon yli kuljettuamme asetuimme leiriin sen eteläpuolelle kalliotöyräitten väliin.

Punaiset ja kellanharmaat töyräät paarsivat tietä, joka meidät kolmessa tunnissa vei pienelle lakealle kalliokynnykselle, josta itään avautuva näköala näytti aivan rajattomalta. Jos aikomukseni olisi ollut jatkaa tähän suuntaan, niin emme moniin päivämatkoihin olisi tavanneet tiellämme minkäänlaisia liike-esteitä, mutta minun järkähtämätön päätökseni oli saavuttaa Dangra-dshum-tso, ja senvuoksi oli meidän käännyttävä kaakkoa kohti. Sielläpäin ilmautui pian musta vuorijono hammaslaitaisine, epäsäännöllisine harjoineen. Sen huippujen välillä näkyi syviä, satulanmuotoisia laskeumia; mutta niiden suhteen pettyi, ne olivat vaikeampia kulkea kuin miltä ne näyttivät; karavaanille, joka oli niin rasittunut kuin meidän, tuntui vähäisinkin kiipeäminen tukalalta.

Nyt nousimme jälleen eräälle pienenlaiselle kalliokynnykselle (5,253 metriä korkealle). Karavaanin kulkemalla tiellä näimme mustan pilkun; se oli kuollut muuli, joka kantamus vierellään avoimin silmin nukkui viimeistä untaan. Erään töyrään takana yllätimme suuren kauniin ketun, joka sai aika kiireen meidän lähetessämme. Mutta se ei kuitenkaan malttanut olla alinomaa vilkuilematta taaksensa; kaiketikaan se ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmistä.

Leirissä n:o 36 ei löytynyt pisaraakaan vettä, mutta sittekään emme jaksaneet matkata sillä kertaa etemmäksi. Kaksi jäillä täytettyä vuohennahkaa oli meillä mukanamme, ja se riitti meille teevedeksi, mutta eläinten täytyi paastota janoisina. Emme kuitenkaan saaneet valittaa, sillä sitte Lehistä lähdettyämme tämä oli ensi kerta, jolloin kärsimme veden puutetta.

Tavaton näky hämmästytti meitä lokakuun 12. päivän aamuna: koko maa oli lumen peittämä. Mutta tuskinpa oli aurinko kohonnut taivaalle, niin oli maa jo taas lumeton ja kuiva. Karavaani lähti varhain liikkeelle hankkiakseen eläimille vettä. Nyt pidimme järjestään kaakkoista suuntaa ja jätimme järven, jonka Rawling oli keksinyt ja kutsunut Lontoon maantieteellisen seuran entisen monivuotisen ja erittäin ansiokkaan presidentin nimen mukaan "Lake Markhamiksi", vallan syrjään näköpiiristämme.

Jälleen tapaamme hevosen, jonka kaula on puhkaistu; se on väriltään punaruskea ja erottautuu räikeästi harmaasta hiekkakamarasta. Sen silmät ovat jo kalunneet nuo kuusi korppia, jotka kuin mitkäkin sotarosvot kykkivät raadon ympärillä. Vähän etempänä näkyy jälleen jotakin epäiltävää karavaanin jälillä — se on kuudes muulivainaja. Se on lysähtänyt maahan kesken kulkuaan eikä enää tarvinnut armomiskua; se on vielä pehmeä ja lämmin, eivätkä sen silmät ole vielä kadottaneet loistettaan; mutta pianpa ovat korpit tännekin osanneet; ne seuraavat karavaania kuten pyöriäiset laivaa sen vanavedessä. Jokaiselta kaatuneelta juhdalta joutuu loimi vapaaksi, ja se tulee jonkun toverin hyväksi. Eloonjääneet tarvitsevat sitä, kun ankarat talvipakkaset tulevat. Molemmat tämänpäiväiset uhrit olivat jo kauvan olleet vapautetut taakan kantamisesta, mutta niiden piti sentään hölkytellä karavaanin mukana kunnes kaatuivat, sillä minä toivoin — vaikka turhaan — että niistä vielä olisi tullut kalua.

Jälki vie meidät erään laakson suulle, jossa pian saavutamme karavaanin — kaikki eläimet pitävät päätään purossa, olivathan ne saaneet niin kauvan kärsiä janoa. Laakson täytyy johtua jostakin ylemmästä solasta, ja senvuoksi me kiipesimme sitä ylös. Se käy yhä kapeammaksi eikä lopulta ole muuta kuin ainoastaan neljä metriä leveä käytävä pystysuorien liuskakiviseinämien välillä. Purossa oli kaunissarvisen ammon-lampaan valjennut pääkallo. Muutaman jyrkän kallioseinän juurella laakson vasemmalla kyljellä saimme turvaa jäätävää tuulta vastaan ja pystytimme sinne telttatankomme. Muhamed Isa nousi kiikari kädessä tähystelemään eräälle vastapäätä olevalle kukkulalle. "Pelkkä sokkelo pikku vuoria", oli hänen kaikkea muuta kuin mieluisa tiedonantonsa. Me olimme nyt menettäneet jo 29 hevosta ja 6 muulia, ja jäljellä oli vain 29 hevosta ja 30 muulia. "Vankimmat eläimet elävät vielä", lohdutti Muhamed Isa.

Lokakuun 13 p. Viimeöinen 21,8 asteen pakkanen vei meiltä jälleen hevosen ja muulin! Niiden luut valkenevat leirissä n:o 37 ja ilmottavat siinä seudussa olostamme. Vaikea kulku aaltoilevalla maanpinnalla! Meidän täytyi kavuta kolmen pienen, väsyttävän solan lävitse. Oikealla puolella kohosi punainen vuorenharjanne, ja muutamassa kuilussa oli vesiputous jääkimpaleeksi jähmettynyt. Muhamed Isa oli kasannut kolme kivipyykkiä merkitäkseen meille perässä tuleville tien semmoisissa paikoissa, missä karavaanin jälki oli soraikossa häipynyt näkymättömiin. Ensimäisestä solasta avautuva näköala oli perin lohduton, pelkkiä punaisia sinipunervia ja keltaisia kallioita. Pohjoisessa vallitsivat maisemaa yhä edelleen Turkestanin vuoret majesteetillisine huippuineen, jotka olivat kuin jono keisarinkruunuja, toinen toistaan korkeammat. Ilmansuunnassa Pohj. 50° It. luulimme näkevämme ison järven, mutta se voi yhtä hyvin olla avara lakeuskin, jolla kangastus leikitteli. Monet kunnaat ja korottumat tässä seudussa ovat syntyneet liikkuvasta maaperästä, joka on jähmettynyt viime liikkeensä mukaisiksi kuvioiksi ja ympyriäisiksi renkaiksi. Kolmas solakynnys kohoaa aivan hedelmättömästä maasta. Siellä Tsering jättiläisponnistuksin pystytti kivipyykin, joka kuitenkin oli vallan tarpeeton, kun meidän jälkeemme ei enää kukaan tullut; mutta se oli hänen vuoriston jumaluuksille tarjooma kunnioituksenosoituksensa, harras pyyntö, että nämä sallisivat meidän terveinä kulkea ohitsensa.

Vihdoinkin saavuimme alas lakealle maalle, nimittäin erääseen päälaaksoon, joka ulottui itään päin, missä etäällä välkkyi keltaista ruohoa. Tundup Sonam ampui kaksi ammon-lammasta, joiden liha pitensi meidän 18 lampaamme ikää.

Tällaisella kylmällä, tuulisella säällä ei oikeastaan koskaan tule oikein lämpimäksi. Istuessani näköaloja piirustamassa tahi tarkastamassa auringon asemaa saan aina pitää hiilipannua vierelläni lämmittääkseni käsiäni sen verran, että kykenen niitä käyttämään. Ainoastaan Muhamed Isa, Tsering, Sonam Tsering ja Guffaru ovat vapautetut yövartion toimesta; muuten täytyy kaikkien toisten värjötellä ulkona kylmässä, pimeässä talvi-yössä. Pimeän puhjetessa muovailen päivällä tekemiäni muistiinpanoja, tutkistelen karttoja, luen joko kevyempisisältöisiä kirjoja tahi Supanin "Fyysillistä maantiedettä" ynnä paria buddhalaisuutta ja lamalaisuutta käsittelevää teosta. Kello 9 Robert tekee ilmatieteellisiä vaarinottoja ja panee kuntoon kiehumalämpömittarin, jonka itse tarkastan teltassani. Sen jälkeen pakinoimme vielä hetkisen ja käymme sitte levolle. Vuoteeni on laitettu kautsukkialustalle ja parille kokoonkääritylle turkestanilaiselle huopapeitteelle; viimemainittujen päälle on viskattu suureksi neliöksi yhteen-neulottuja vuohennahkoja. Neliön toisen puoliskon sovitan alleni ja toisen puoliskon vedän peitteekseni, jonka jälkeen Tsering tukkii nahkojen reunat niin tiiviisti huopien alle, että makaan jonkunlaisessa säkissä. Vihdoin hän levittää vielä kaksi huopaa, matkavaippani ja turkkini minun päälleni! Päässä minulla on karvalakkini ja huupani (bashlik), mutta muuten riisuudun kuten tavallisesti. Myrskysäällä ei aamukylpy tunnu oikein miellyttävältä; päällysvaatteeni ovat yön kuluessa tulleet jääkylmiksi. Ladakilaisillani ei ole puhtaudesta käsitystäkään ja kuljettavat he sen takia vierasvaraisesti kokonaisia siirtoloita pikkuloisia vaatteissaan, joita minä en voi käyttää mihinkään tieteelliseen tarkotuksiin. Mutta ne heistä, jotka laittamat ja panemat kokoon vuoteeni sekä muuten palvelevat minua teltassa, antavat niitä tahtomattaan minullekin sangen auliisti omasta yltäkylläisyydestään, niin että alusvaatteeni täytyy hyvin usein pestä kiehuvassa vedessä. Minun arkuuteni tässä asiassa herättää ladakilaisissa sanomatonta iloa; minä kuulen heidän purskahtavan sydämelliseen nauruun joka kerta kun ilmaisen kauhuni verenhimoisten syöpäläisten seurasta. Sanon heille senvuoksi, että vain silloin tunnen hyvinvointia, kun aivan yksin asustan omissa vaatteissani!

Talvi-illat kävivät yhä pitemmiksi, ja elämämme kului yksinäisesti ja yksitoikkoisesti. Mutta pahinta oli, että kevyempi luettavani loppui. Joutohetkieni kuluksi annoin ladakilaisten sitte kertoa satuja ja tarinoita omasta maastaan ja kirjotin joitakuita niistä muistiin. Annoin myös jokaisen palvelijoistani kertoilla omista elämänvaiheistaan, mutta niistä tekemäni muistiinpanot eivät ole erittäin merkillisiä, sillä näillä ihmisillä ei ole juuri paljoa kerrottavaa ja kaikki on heidän mielestään niin luonnollista ja merkityksetöntä. Heiltä täytyy kysellä ja lypsää, kuitenkaan saamatta mitään heiltä ulos. Ani harvoin he edes tietävät sen europalaisen nimeäkään, jota vuosikausia ovat palvelleet, ja omaa isäänsä he eivät osaa sanoa. Mutta sen he tietävät tarkoin, montako eläintä kulloinkin oli ollut karavaaneissa, joita he vuosikausia sitten olivat saatelleet, ja minkä väriset eri hevoset olivat olleet. Muuan ladakilaisista, joka on matkustanut Länsi-Tibetin asuttujen alojen läpi, voi mainita minulle jokaisen leiripaikan nimen, kuvata sen tarkasti ja sanoa, oliko laidun siellä hyvä tai huono. Kaikesta mikä koski maasuhteita, oli heillä siis kerrassaan uskomattoman hyvä muisti.

Tämän matkakertomuksen koko ei tosin salli minun ryhtyä laveisiin henkilökuvauksiin, mutta tarpeen on kumminkin, että edes aivan lyhyeltä esittelen lukijalle pienen joukkoni. Alkakaamme siis Rabsangista, hänestä joka etsi susien ahdistamaa hevosta. Hän on "bod", s.o. buddhalainen, tai oikeastaan lamalainen; hänen isänsä nimi on Pale ja äitinsä Rdugmo, kotoisin Ladakin Tshushutdshoqman kylästä. Ammatiltaan hän on "semindar", maanviljelijä, viljelee ohraa, vehnää ja herneitä, omistaa kaksi hevosta ja kaksi jakia, muttei lainkaan lampaita, ja maksaa veroa 23 rupiita vuodessa maharadshalle, muttei sen sijaan mitään maksuja lamoille. Kerran vuodessa hän afghanilaisten kauppiasten palveluksessa matkustaa Jarkentiin ja saa koko matkasta 50 rupiita palkkaa. Kauppiaat vievät kankaita, koralleja, teetä, indigoa y.m.s. Jarkentiin, missä asuvat hindulaisten karavaaniseraissa ja viipyvät siellä 20 päivää myydäkseen tavaransa ja ostaakseen sijaan silkkikankaita, huopa- ja tavallisia mattoja j.n.e., jotka sitte myyvät Peshawarissa. Rabsang oli etupäässä palvellut muuatta rikasta Kabulin kauppiasta, hadshi Gibar Khania. Kuutisen vuotta sitte hänellä oli muuan seikkailu Suget-davanin solassa, missä hänen karavaaniaan vastaan sattui 12 Badakshanin miestä, jotka olivat velkaa hadshille. Mutta nuo 12 olivat hurjailleet Jarkentissa eivätkä senvuoksi nyt voineet maksaa velkaansa. Afghanit, joita oli vain viisi miestä, karkasivat heidän kimppuunsa, ja siitä syntyi ankara tappelu, jossa oikein verta vuoti. Se oli Rabsangin pahin seikkailu. Kapteeni Deasya hän oli palvellut viisi kuukautta ja erästä toista englantilaista yhtä kauvan. Hänen itsensä ollessa matkoilla viljelivät hänen vaimonsa ja veljensä hänen peltonsa ja hoitivat hänen asioitaan.

"Voitko niin kauvan poissa ollessasi luottaa vaimosi uskollisuuteen?" kysyin häneltä.

"En" hän vastasi, "mutta Ladakissa ei siitä välitetä."

"Mitäs tapahtuu, jos hän sinut pettää toisen miehen kanssa?"

"Silloin täytyy tämän antaa minulle lammas sovitussakoksi."

Näin pitkälle tultuamme en enää saanut Rabsangista sanaakaan puserretuksi.

Karavaanissamme hän on välittömästi Tseringin käskynalainen ja taluttaa niitä neljää hevosta, jotka kantavat telttaani, vuodettani, jokapäiväisiä tarvearkkuja ja keittiökalustoa. Hän on ylikokin apulainen ja huolehtii koko illan tulen vireillä pitämisestä hiilipannussani. Hän tuo Tseringille polttoainetta ja vettä keittämistä varten ja on muuten erinomaisen väkevä ja kelpo mies.

Vuotta myöhemmin hänellä tuli olemaan erikoinen osansa karavaanissamme.

Muhamettilaisesta Rehim Alista olen jo puhunut. Hän on apulaiseni päivämatkoilla. Guffaru on seurueen vanhin ja hevoskaravaanin päällysmies; niinmuodoin hänen tehtävänsä yhä vähenevät hevosten kuollessa. Hadshi Gulam Rafve on käynyt kahdesti Mekkassa; hän on Muhamed Isan kokki. Shukkur Ali on tehnyt paljon merkillisiä matkoja, jotka vaatisivat erikoisen lukunsa: meillä hän on erään hevoskaravaanin osaston johtaja, mutta hoidokkaita on hänellä enää vain kaksi. Gaffar on nuori muhamettilainen, joka seuraa hevosia, kokoo polttoainetta ja kantaa vettä. Samat toimet on nuorella Tseringillä, Ishe Tundupilla ja Adulilla; viimemainittu, uuttera ja kelpo mies, tuli palvelukseeni ansaitakseen niin paljon rahaa, että voi ostaa talon Lehissä ja ottaa vaimon. Islam Ahun on hevosten hoitaja. Bolu kuuluu karavaaniini ja on Tseringin apulainen. Galfan, joka on paljon matkustellut Länsi-Tibetissä, on muulinajaja. Ishe Tundup kaitsee lammaskarjaamme. Lobsang Rigdal, leikillä lamaksi kutsuttu, on hevoshoitajia. Hän on tullut mukaan ansaitakseen rahaa, jonka aikoo antaa isälleen ja vanhemmille veljilleen, koska nämä aikaisemmin ovat hänestä huolta pitäneet. Hän on matkueen leikinlaskija ja näyttää hyvin koomilliselta. Tashi, myöskin hevosmiehiä, on paraita miehiämme. Tundup Sonam ylläpitää karavaanin luikun käyttökunniaa ja varustaa pöytäämme aina tuoretta lihaa. Hän ei juuri koskaan ammu harhaan ja on niin levollinen ja vakava kuin viilikulho. Hän oli jo kerran ennenkin palvellut minua, v. 1902, kun matkustin Lehistä Jarkentiin. Gartshung kuuluu muulikaravaaniimme ja tuli palvelukseeni parantaakseen raha-asioitaan. Muuan pieni, hintelä, mustapartainen, 50-vuotias mies tuntee nimen Tashi Tsering; "ennen oli nimeni Islam Ahun," sanoo hän, ja on siis vaihtanut uskontoa, vaikka harvoin sattuu, että muhamettilainen kääntyy lamalaisuuteen. Hänkin on erään hevososaston ohjaaja. Rub Das on gurkha-heimoa ja kotoisin Sitangista; hän on meidän "kaikkemme kaikessa", hiljainen mies ja työteliäs kuin orja, joka ei tarvitse vähintäkään kehotusta. Tundup Galfan on satujen kertoja, jonka kieli vielä kauvan laulaa päivätyön päätyttyä; sen ohessa hän on ylikokki ladakilaisten mustassa teltassa. Namgjal on aasin-ajaja ja paraita miehiämme, Sonam Tsering muulien päällikkö, Kurban ei ole muuta kuin isänsä Guffarun poika, ja Tsering on minun ylikokkini.

Siihen päättyy luettelo. Jokaisen näistä miehistä oli suoritettava velvollisuutensa, kaikki olivat alttiita ja hyväluontoisia, eikä koskaan kuultu riitaa ja toraa; mutta niinpä ymmärsivätkin Robert ja Muhamed Isa erinomaisesti kurinpitotaidon. Kullakin miehellä oli lämmin lammasnahkaturkkinsa; sen lisäksi he tekivät itselleen vuodealusia teurastettujen lampaiden tai kaadetun riistan taljoista; talvipakkasten lientyessä he käyttivät tyhjiä muonasäkkejä peitteikseen. Kun kaikki kävivät jalan, kuluivat heidän pehmeät ladakilaissaappaansa pian, ja heidän oli yhäti pantava niihin uudet anturat; niiksi he käyttivät nahkapalasia, joiden villaisen puolen käänsivät sisäänpäin.

Lokakuun 14. päivänä kuljimme useiden suurten joki-uomain yli, jotka leikkaavat harjanteen etelässä lakeiksi laaksoiksi. Kulaaneja ja antiloopeja käy täällä laitumella suurina laumoina. Leirin luona, joka sijaitsi orapihlajanmarjain väristen kunnaiden keskellä, oli laidun hyvä. Matkasuuntamme kävi itäkaakkoon päin. Yöllä kuoli taas hevonen.

Maaperä säilyttää nyt luonteensa miltei muuttumattomana: sen muodostaa joukko pieniä harjanteita, jotka kulkevat idästä länteen ja joiden yli kulkeminen vie paljon aikaa; niiden välillä on pitkittäisiä laaksoja. Useinkin voimme etelään päin laskea 3-4 sellaista harjua, ja kaikkien niiden yli on meidän kuljettava! Olemme hukkuneet mereen, jonka jättiläislaineet ovat jähmettyneet; olemme kuin laiva, joka on kadottanut peräsimensä ja pian uppoo; ei missään pelastavia saaria, ei vastaan tulevia laivoja, kaikkialla vain rannaton ulappa! Tahtoisimme valaa öljyä tähän myrskyävään mereen, ikävöimme päästä tyynille vesille, mutta niin kauvan kuin meillä on laudanpalakin tiedossamme, takerrumme siihen epätoivon vimmalla. Leirissämme n:o 40 on hyvä laidun, ja tarvittavan veden voimme jäästä sulattaa. —

Yhä syvemmälle tunkeudumme tuohon tuntemattomaan maahan. Lokakuun 16. p., Tukholmasta lähtöni vuosipäivänä, oli meillä Dangra-dshum-tsohon vielä 609 kilometrin matka, mutta nytpä emme kyenneetkään kuin harvoin matkaamaan päivässä 12 kilometriä enempää. Leirissä n:o 41 hyljättiin matkasta kantamuksen keventämiseksi joitakuita vähemmin välttämättömiä tavaroita, m.m. useita jo läpilukemiani kirjoja ynnä Doverin matkakertomus, jonka merkitys matkakirjastossani nyt jo oli loppunut. Tundup Sonam oli rientänyt edeltä ja yllättänyt 4-vuotiaan jakin, joka paistatti päivää muutamalla rinteellä. Kunnaan turvin metsästäjä oli päässyt aivan lähelle sitä ja laskettanut ensimäisen luotinsa sen peräosiin. Niin häijyllä tavalla mietteistään herätetty jaki oli kavahtanut pystyyn ja saanut toisen luodin lapaansa. Silloin se oli vyörynyt hengettömänä rinnettä alas laakson pohjaan, minne tästä syystä leirimme pystytettiin. Meidän saapuessamme se oli jo nyljetty ja paloiteltu, ja tummanpunainen, luuston kohdalla sinipunervaan vivahtava liha loisteli auringonpaisteessa. Sen vatsa oli valtaisen iso ja täynnä ruohoa, oksansilmuja ja sammalta, niin ettei ollut ihmettä että se sellaisen herrastelun jälkeen tarvitsi ruokalepoa. Sen pää asetettiin taiteellisesti muutaman vuorentöyränteen juurelle, ja ampuja valokuvattiin tämän voittosaaliin kera. Ladakilaiset käskettiin täyttämään vatsansa lihalla minkä jaksoivat, jottei tarvinnut ottaa ylimääräistä kantamusta. Kaikki läski lyötiin kuitenkin mukaan, ja minä sain ytimen. Matkaan lähtiessämme ei jakista enää ollut suuria jälellä, ja minä epäilen ladakilaisten salaa panneen yksityisiin eväslaukkuihinsa kauniit paistit.

Erään kotkan seurassa istuivat korppimme makostelemassa jakin verisiä luita. Nyt niitä on jo yksitoista, ja niiden siivet loistavat auringossa kuin sininen teräs. Ne tuntevat karavaanissa olevansa kuin kotonaan ja ovat jo puoleksi kesyjä. Koirat eivät niistä ole tietävinäänkään ja saavat korpeilta osakseen ivallista ylenkatsetta.

Lokakuun 17. oli rasittava päivä; lännestä kävi ankara tuuli, eikä lämpö jaksanut kohota -5,1 astetta ylemmä. Klo 9:ltä oli -12,6 astetta, ja teltassani sain lämmön nousemaan ainoastaan -4,2 asteeseen, sillä hiilipannusta hohtavan vähäisen lämmön tuuli heti puhalsi ulos. Minimi-lämpömittari näyttikin 28,2 asteen pakkasta — alinta lämpömäärää mitä siitä tähän asti olin lukenut! Muuan valkea muuli, joka jo kymmeneen päivään ei ollut jaksanut kantaa taakkaansa, paleltui kuoliaaksi. Nyt meillä enää oli vain 27 muulia, 27 hevosta ja 27 palvelijaa karavaanissa. 57 päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä; pysyisimmeköhän kaikki vielä hengissä, ensimäiset paimentolaiset tavatessamme?

Lokakuun 19. päivän vastaisena yönä meiltä jälleen paleltui kaksi hevosta ja lammas. Viimemainituita meillä on enää ainoastaan 16; kaasujen turvottamina nuo kolme vainajaa viruivat rinteellä ja tuijottivat meihin tummilla, verisillä silmäkuopillaan; korpit olivat jo olleet niiden kimpussa. Maaperä oli kovin tukala, mäkeä ylös ja mäkeä alas. Karavaanin näimme me jälkijoukko kapuavan muuatta rinnettä ylös, mutta sen takana kohosi toinen, vielä korkeampi, jota paikoin lumi peitti. Vuoriharjanteet näyttivät näillä tienoin yleensä kulkevan itäkoilliseen päin. Noin 20-40 kilometrin päässä oli etelässä muuan järvi, mutta se jäi kauvas oikealle suunnastamme.

Yhdeksäs luku.

Kovanonnen päiviä.

Lokakuun 20. päivä 1906 oli paha päivä. Lunta oli kolmen tuuman paksuudelta, kaikki hohti valkoiselta päivänpaisteessa, vain lännessä oli rinteillä sinisiä varjoja. Tuossa ikuisessa valkeudessa välimatkat näyttivät lyhyiltä, mutta karavaanimme ei ollut kulkenut vielä puoltakaan matkaa, kun se jo pilkotti etäisyydessä kuin mikäkin haihtuvan pikkuinen, musta, liikkumaton pilkku. Maahiiret olivat vielä hereillä ja hyppelivät reikiensä välillä edestakaisin lumessa, jonka paksuus yhä kasvoi rinteen jyrketessä. Kohta sitä oli jalan verran, ja meidän täytyi huolellisesti pysyä karavaanin jälillä, jottemme syöksyisi lumikuoren peittämiin rotkoihin. Verijälkiä näkyi; joku eläimistä varmaan oli loukannut jalkansa teräväreunaiseen iljanteeseen. Vain askelittain pääsemme ratsastamaan ylöspäin, takanamme patoutuu uhkaavia sinisen mustia lumipilviä kokoon; kuiva, jauhomainen lumi lentelee kuin kiertotähden pyrstö perässämme sihisevää ääntä pitäen. Sitä kasautuu maahan nummen tapaisiksi laskoksiksi, peittäen karavaanin jäljet aivan umpeen, emmekä me enää voi nähdä, pitkältäkö vielä on tuohon turmiolliseen vuorensolaan.

Tiellä makaa kuollut hevonen, silminä vain veriset aukot — nuo pahuuksen korpit ne aina rakastavat eläinten silmiä niiden vielä pehmeinä. Tuuli on tupruuttanut lunta sen selkään ja kaulalle, ikäänkuin hienoksi käärinliinaksi. Eläinparka makaa siinä kuin ruumisvuoteellaan, valkeihin lakanoihin käärittynä ja mustat kalmankorpit kuni vartionaan — sepä onkin ainoa kiitos sille pitkästä palveluksestaan.

Solaan tultuamme pysähdymme kuten tavallisesti mitataksemme korkeutta; se on 5611 metriä, lumipyrypakkanen on -10 astetta. Kaakossa voi kuitenkin arvata sen solansuun olevan, jota Robert eilen kävi tutkimassa ja jonka pitäisi viedä laakealle tasangolle. Mutta Muhamed Isa on kulkenut omia teitään ja tunkeutunut koillista kohti ulottuvaan laaksoon, ja sepä seikka oli meille turmioksi. Vaikka hän on niin kaukana edellämme, on meidän pakko, joskin vastenmielisesti, seurata hänen jälkiänsä, ettemme eroaisi toisistamme. Jos niin sattuu käymään semmoisella seudulla ja semmoisessa lumituiskussa, niin on varman perikadon oma.

Seuraamme siis häntä alas laaksoon. Takanamme sola näyttää suunnattomalta lumivalkoiselta satulalta, taustana mustan siniset lumipilvet kuin mitkäkin tukahuttavat, tupruavat nuotiosauhut. Tsering kahden miehensä ja neljän hevosensa kera saavuttaa solan ja tervehtii sitä kaikuvalla "salaamilla". Kamalien jäätyneiden lähteen-uomien yli kuljetaan, ne ovat kovat kuin lasi ja liukkaat kuin saippua, niin että ratsumme tavan takaa kompastuvat ja liukuvat. Vain harvassa pienet liuskakivikummut kohottavat lumesta mustia päitään.

Kun laakso painuu vallan liiaksi pohjoista kohti, aavistaa karavaani erhettyneensä, kääntyy itäänpäin ja hukkuu sukkulasokkeloon, jossa ei kasva ruohonkorttakaan. Me ratsastamme lauman ohi, jossa on 16 lammasta ja vuohi; valkoinen pentuni tekee niille koirankuriaan kuten tavallisesti, kunnes muuan urhea oinas antaa sille lähtökyydin. Vuohet ovat merkillisen kestäviä eläimiä; ne voivat mainiosti ja hankkivat minulle joka aamu ja ilta maitokupillisen.

Toisen solakynnyksen takana tapasimme karavaanin. Se oli asettunut leiriin, mutta erittäin epäystävälliseen paikkaan; siellä ei ollut ruokaa eikä dshapkakia, ei lantaa eikä vettä: sanalla sanoen ei mitäkään, eläimet seisoivat mustana kihermänä, joka räikeästi pisti esiin valkeasta lumesta. Niin saivat ne hiljaa ja kärsivällisesti viettää koko yön ja karvaasti tuta, kuinka hitaasti aika kului, kuinka jano ja nälkä kasvoi ja pakkanen yhä koveni; seisten ne saivat odottaa aamusarastusta, jota ehkä ei tullutkaan, sillä yhä vielä peittivät mustat lumipilvet taivaan.

Robert ja minä etsimme suojaa ladakilaisteltasta, missä sauhusi arkunpalasista ja antiloopinlannasta viritetty pieni tuli. Vettä saimme sentään lunta sulattamalla; päivälliseksi söin paahdettuja jauhoja, leipää ja kahvia, muuta ei ollut tarjona. Hämärissä tuli Rabsang ja pyysi minua ulos. Erään lähikukkulan huipulla seisoi kaksi isoa villiä jakia töllistellen ihmeissään leiriämme. Me jätimme ne kuitenkin rauhaan, sillä emme nyt tarvinneet niiden lihaa emmekä tahtoneet suotta suurentaa kuormiamme. Ne painuivat hitaasti matkoihinsa, nähtyään ettemme olleet niiden heimoa. Yö oli pilkkosen pimeä, niin että minun oli lyhdyn valossa tarkastettava väsyneitä juhtiamme.

Aamuvarahissa lähdimme tästä kovan onnen leiristä, jossa vieläkin yksi muuleistamme oli heittänyt henkensä. Illalliset jäljet leiripaikan lumessa oli veres lumi jo peittänyt, ja uusi kulkusuunta oli keksittävä. Tuskin parinkaan minuutin matkan päässä leiristä virui kuollut hevonen, joka eilen vielä oli kantanut kuormaansa, välttämätön musta kuolinvartio vierellään. Myöskin löysimme kuolleen sorsan lumesta. Oliko siis järvi läheisyydessä? Ei, sorsat tulevat kaukaa; tämä oli kaiketi eksynyt suunnastaan.

Milloin paistaa päivä, milloin sulkee meidät lumimyrsky jauhovaippaansa, vuoroon paistumme, vuoroon palellumme — oikea Tibetin jää, ennakolta arvaamaton ja oikullinen. Taaskin kuollut hevonen! Lopettaakseen sen vaivat olivat miehet katkaisseet siltä kurkun; pakkasessa jäätyneen verivirran peitti pian tupruava lumi. Me ponnistelemme vaivoin uuden solan huipulle ja painumme sitten muuatta harjua pitkin, mutta maaperä on kavala ja uhreja väijyvä. Lopuksi laskeudumme lakeaan laaksoon, joka vähitellen taipuu pohjoista kohti; etelässä kohoaa valtainen vuorijono. Muhamed Isaa oli käsketty kulkemaan niin paljon koilliseen päin kuin mahdollista; mutta kun ei ollut tiestä varma, oli hän laakson taipeessa antanut karavaanin asettua leiriin itse kahden miehen kanssa lähtien eteenpäin tietä tähystelemään. Kello 4 tienoissa hän palasi takaisin ilmottaen, että vajaan kolmen tunnin matkan päästä päästäisiin lakealle maalle. Ensi ajatukseni oli heti lähteä matkaan, sillä tässä leirissä n:o 46 ei taaskaan ollut ruohon hivenettäkään ja eläinrukat olivat niin nälissään, että koettivat pureksia toistensa häntiä ja satuloita. Muutamalla hevosella ei todellakaan enää ollut ainoatakaan jouhta hännässään, mutta se oli kuollut edellisenä yönä. Seuralaisistani kuitenkin vanhat ja kokeneet pitivät parempana lähteä vasta aamuvarahissa.

Käskin senvuoksi säilyttämään niin paljon riisiä kuin tarvitsimme 40 päiväksi, mutta antamaan eläimille lopun, ohrilla ja maissilla sekotettuna. Eläinten paraikaa popsiessa ruuhistaan tuli väkeni jälleen toiselle mielelle ja Muhamed Isa kysyi, emmekö sittekin voisi lähteä matkaan.

"Kyllä kernaasti, mutta tunnin perästä on pilkko pimeä."

"Minä löydän tien, meidän on vain seurattava jälkiä lumessa."

Niinpä alkoi jälleen matkaanlähdön hälinä ja nariseva poljeksiminen lumessa, mutta tavalliset matkalaulut olivat nyt jäätyneet huulille. Oli 15 asteen pakkanen ja lännestä kävi kova tuuli. Kaikki pantiin karavaanin matkaan, paitsi minun ja Robertin tavarat ynnä keittiötarpeet. Muuan muuleista, joka tappeli matkaanlähtöä vastaan, sai jäädä meidän pariimme. Ei valaisseet mitkään valkeat tummaa jonoa, jonka etupäässä astuivat hevoset ja loppupäässä lampaat. Se eteni verkalleen, ja miesten hädistyshuudot kaikuivat yhä heikommin korviimme, kunnes karavaani viimein hävisi kalpeassa kuutamossa näkyvistämme. Aivan kontistuneena vilusta palasin telttaani. Neljännestunnin kuluttua tuli muuan mies tuoden vielä yhden muulin takaisin, joka ei ollut enää jaksanut kulkea. Meillä oli siis kaksi kalmankokelasta kaittavanamme.

Ja sitte tuli yö. Ilma oli selkeä ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin timantit sähkövalossa, ja pakkasaallot tunkeutuivat terävinä kuin veitsenterät telttaamme. Ulkona olivat Tsering, Rabsang, Rehim Ali ja Bolu lyyhistyneet koko kamansa alle yhdeksi rykelmäksi. Niin kauvan kuin olin hereillä, kuulin väsymättömän Tseringin turkkiluolansa pohjalta kertovan tovereilleen ryövärijuttuja, joille toiset tavan takaa päästivät maanalaisen naurunremahduksen. Merkillistä väkeä nämä ladakit! Ei purevinkaan pakkanen näytä heihin pystyvän, kun minä sitävastoin en teltassani saanut unesta kiinni moneksikaan minuutiksi yhtä perää.

Kaamea, hirvittävä yö Tibetin yksinäisissä vuoristoissa! Pakkanen aleni -27,4 asteeseen, ja se oli jo liikaa molemmille jäljelle jääneille muuleille. Toinen heitti jo keskiyön aikaan henkensä; se oli sama eläin, jonka Sonam Tsering jo ensimäisenä päivänä oli kelpaamattomana tahtonut lähettää takaisin Lehiin. Silloin koetimme vaihtaa sen hevoseen, mutta kun kukaan ei huolinut muulista, sai se lopulta tulla mukaan. Se oli tottunut kulkemaan hevosten parissa ja jäi myöhemmällä aina niiden seuraan. Yleiseksi ihmetykseksi se kuitenkin virkoutui ja kulki aina karavaanin etunenässä, hevosille hyvää esimerkkiä näyttäen. Nyt se makasi kylmänä ja jäykkänä kuin puu, sääret ilmassa; jos sen olisi nostanut pystyyn, olisi se jäänyt seisomaan. Sonam Tsering itki, kun sai kuulla muuliparan kohtalosta.

Toisen muulin kuultiin yöllä vielä käyskentelevän ympärinsä ja napertelevan jakiheinää, joka kuitenkin on muille eläimille kuin jakeille liian lyhyttä; tämän kieli on nim. varustettu sarvimaisilla nystyröillä, jotka veitsen tavoin katkovat sametinpehmeää jakiheinää. Aamulla kuulin aasin hirnuvan, ja olin mielissäni että ainakin yksi niistä vielä eli. Mutta auringon noustessa sen voimat olivat lopussa, ja kun Tsering minut herätti, ilmotti hän eläimen tekevän kuolemaa. Se näytti tosin terveeltä ja hyvin syöneeltä, mutta kun turhaan olimme koettaneet nostaa sitä pystyyn ja antaa sille maissia, uhrattiin se tämän kalmanlaakson jumalille. Se ei liikuttanut jäsentäkään, ei silmiänsäkään edes väräyttänyt, kun punainen verivirta suihkusi sen kurkusta lumeen; se näytti tuntevan ainoastaan sanomattoman rauhan ja alistumisen hyvinvointia, silmäin kirkkaasti suuntautuessa aurinkoon päin.

Meidän juuri tehdessä lähtöä tältä kauhealta leiripaikalta tuli uusi Jobin sanoma. Tundup Sonam ilmaantui luoksemme meille tietä näyttämään ja kertoi, että hevoskaravaani oli eksynyt liiaksi vasemmalle käsin, Muhamed Isan ohjatessa muuleja aivan vastakkaiseen suuntaan; viimemainittu oli, erehdyksensä huomattuaan, laskeutunut lähimpään laakselmaan siellä päivänkoittoa odottaakseen. Lammaskatraasta Tundup Sonam tiesi ainoastaan, että se aluksi oli seurannut hevosten jälkiä, mutta sitte mennyt harhaan. Kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus; mutta pahimman sanoman ilmoitti Sonam Tsering vasta ihan viimeksi: yöllä oli kuollut vielä neljä muulia!

Asemani oli epätoivoinen. Kauvan ei voinut näin jatkua; me lähenimme perikatoamme. Maaperä, ilma ja pakkanen olivat vihollisiamme, eläimiä kuoli joukottain, ja lähimpäin paimentolaisten luo näytti vielä olevan lohduttoman pitkältä. Mitäpä minua enää liikutti, olivatko tibetiläiset meille ystävällisiä vai vihamielisiä; nyt oli kysymyksessä vain: kykenimmekö ylipäänsä enää hoipertelemaan asutuille tienoille? Sillä jos tämmöisiä vahingoita vielä jatkui muutaman päivän, niin olimme pian pakotetut heittämään koko kuormastomme jälkeemme ja jatkamaan matkaa jalan. Mutta jaksoimmeko itse kantaa niin paljon ruokavaroja, kuin näissä asumattomissa seuduissa tarvitsimme? Tulisimmeko yksi toisen perään nujertumaan kokoon näillä Tibetin ylänkömaan jäisillä vuoriaavikoilla? Ja kun lopulta sitten tässä kurjassa tilassa, puolikuolleina tapaisimme tibetiläisiä, voisivat he tehdä meille mitä tahtoivat. Missään tapauksessa emme saavuttaisi vapaata läpikulkua Shigatseen ja tuota Tsangpon pohjoispuolella olevaa tuntematonta maata, joka oli ikävöiväin unelmaini esine!

Tundup Sonamin opastamina lähdimme matkaan, ja pian kävikin ilmi, ettemme hänen avuttaan ikinä olisi tietä löytäneet. Ylös ja alas, kunnaiden yli ja laaksojen läpi kävi kulkumme tässä oikullisessa sokkelossa, jossa korkea lumipeite tasotti kaikki epätasaisuudet ja johti aivan harhaan jyrkkien rinteiden etäisyyden arvostelemisessa. Hevosten jäljet olimme jättäneet vasemmalle kädelle; siellä päin törötti muuan jälelle jätetty maissikantamus, mutta Tundup Sonam vakuutti, että kyllä se vielä käydään perimässä! Oikealla kädellä kohosi se ylävä lakeus, jolla muulit edellisenä yönä olivat eksyneet ja neljä niistä suotta surmansa saanut. Vielä nytkin puhalsi jäinen lounattuuli lumikenttien yli. Tuontuostakin Tundup Sonam pystytti liuskakivilohkareen tiemerkiksi Tseringille, joka ilman opasta kulki viimeisenä.

Nyt leikkasimme muulien jäljet ja näimme laakson, jossa ne yönsä olivat viettäneet. "Tuolla rinteellä on kuolleista muuleista yksi", sanoi Tundup Sonam, "ja tuolla kunnaan takana kaksi sekä vielä etempänä yksi." Tieltämme emme voineet niitä nähdä, mutta korpit, jotka uneliaina ja kylläisinä istua kyyhöttivät kunnaalla, vahvistivat läsnäolollaan ilmotuksen oikeaksi.

Vihdoin saavuimme solaan, josta näimme Muhamed Isan mainitseman lakeuden sekä kaakossa pienen järven. Solan korkeus oli 5501 metriä! Kello 1 oli 10 asteen pakkanen; kävi ankara tuuli ja niin tiheä tuisku, että taas kadotimme näköalan. Emme jääneet silmänräpäystäkään kauvemmaksi tänne ylös, kuin mittausten tekemiseen tarvitsi, ja ratsastimme sitte jyrkkää rinnettä alas. Ensimäisellä vastaantulevalla ruohikolla annoimme eläinten syödä; hevoset olivat kuin hullut sen nähdessään; niiden vatsat olivatkin aivan tyhjät.

Muutamalla kunnaalla näimme nyt viisi miestä. Ne olivat Muhamed Isa ja hänen neljä seuralaistaan, jotka olivat lähteneet etsimään harhaan eksyneitä: 14 hevosta, 8 miestä, 16 lammasta ja 2 koiraa! Me voimme heille ilmottaa, että jäljet johtivat paljon koillisempaan; ja mainittuaan meille muulileirin paikan hävisivät he jälleen lumipyryyn. Etsittyämme kauvan turhaan jälkiä ja leirinuotion savua pysähdyimme lakealle pengermälle, koska siellä oli laidun hyvä, ja kokosimme lantaa valkean laittamista varten — jopa olikin aika, sillä Robert ja minä olimme vilusta puoli kuolleita.

Asemamme oli kerrassaan surullinen. Emme tienneet missä muulien leiripaikka oli, eikä meillä ollut aavistusta minne hevoset olivat joutuneet. Lampaat olivat todennäköisesti menneet meiltä ijäksi päiväksi tässä susista siunatussa seudussa. Tsering oli jäänyt peräämme ja voi mokomassa tuiskussa helposti kadottaa jälkemme. Itse emme voineet muuta tehdä kuin sulatella jäseniämme. Tunnin verran istuttuamme tulen ääressä ja hiukan virkistyttyämme tuli "lama" aukean yli ja vei meidät Sonam Tseringin luo, joka muuliparvensa kera oli leiriytynyt muutamien kunnaiden taa. Tämä kelpo mies itki suuresti tappioitamme: Muhamed Isa oli tällä kertaa ollut kehno opas! Yhdeksän muuliaasia oli meiltä mennyt muutaman harvan tunnin aikana tässä hirveässä vuoristossa, joka todennäköisesti on sen vuorijärjestelmän läntinen jatko, jota idempänä asuvat mongolit nimittämät Buka-magnaksi, "Villin jakin pääksi". 20 muulia oli siellä vielä jäljellä, mutta niistäkin oli kaksi jo tuomittu kuolemaan. 25 eloon jääneestä hevosesta oli yksi kantamuksineen jätetty muutamaan rotkoon ja oli kaiketi jo kuollut. Iltamyöhään saakka oli vasta yksi kaivatuista osastoista, nim. Tsering antanut elonmerkkiä itsestään.

Itsestään selvää siis oli, että meidän leirissä n:o 47 täytyi pitää lepopäivä. Aamun sarastaessa minut herätti lampaitten määkinä! Niiden paimen oli kyllä aluksi seurannut hevosten jälkiä, mutta luopunut niiltä huomatessaan muulien puuttuneen hevoskatraasta sekä alkanut omin uhin etsiä muulien jälkiä. Pimeässä hän oli joutunut kokonaan harhaan, ja eräässä solassa oli lampaista yksi kieltäytynyt seuraamasta mukana. Hän oli sitä kantanut jonkun matkaa, mutta pian huomattuaan sen jäykistyvän ja kylmenevän viskannut sen kuolleena jäljelle. Ennen pimeän ja susien tuloa oli hän laumansa kera paennut vuorenrotkoon, sitonut vuohet ja lampaat piiriksi ja itse asettunut sen keskelle lämpimänä pysyäkseen ja susia tähystelläkseen. Nämä eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet hyökätä hänen kimppuunsa. Aamuhämärissä hän oli löytänyt yhdet monista leiriin n:o 47 johtavista jäljistä.

Aamupäivällä saapui leiriin sitte vielä kaksi kaivatuista miehistä arkkuja kantaen. Yksi hevonen siis oli jätetty jälkeen. Islam Ahun, hevoskaravaanin johtaja, oli kuitenkin ollut kylliksi viisas kulkeakseen lyhintä tietä ennen mainitun pienen järven rannalle, missä oli leiriytynyt hyvälle laitumelle. Muhamed Isa ja hänen seuralaisensa olivat eksyneet yöllä ja nukkuneet nuotion ääressä, saamatta muuta kuin lunta syödäkseen ja juodakseen. Mutta hekin pian osasivat luoksemme, ja niin olivat karavaanimme sirpaleet jälleen yhtyneet.

Täällä nyt pantiin syrjään kaikki, mikä ei ollut välttämätöntä matkalla: säkkejä, nuoria, hevosenkenkiä, työkaluja ja keittiötarpeita; arkkuja poltettiin, sitten kun olimme purkaneet niiden sisällyksen toisiin. Täten hyljätyt tavarat muodostivat aika korkean kasan, ja siten vapauduimme kahdesta hevoskantamuksesta. Sitte laskimme jäljellä olevat tavarat ja huomasimme, että meillä veneen kera oli 32 kantamusta. Meillä oli 20 muulia, joista kaksi henkihieverissä, ja 21 hevosta, niistä samoin kaksi kuolemaa tekevätä, siis kaikkiaan 37 käyttökuntoista juhtaa; ainoastaan Robert ja minä saimme ratsastaa; meillä oli siis vielä kolme vapaata hevosta, mutta kantamukset kasattiin illalla niin että kaikki juhdat, paitsi nuo neljä loppuaan tekevää, saivat jotakin kannettavakseen. Neljä niistä lastattiin maissilla ja ohrilla, riisiä oli vielä seitsemän kantamusta, jauhoja viisi, leipää yksi, mutta voita, jota ladakilaiset käyttivät teehensä, enää vain puoli kantamusta. Luulimme jauhoilta vielä tulemamme toimeen kuukauden päivät; riisivarastosta piti eläinten saada viisi kantamusta, ja minä varotin väkeäni olemaan vaivaisten eläinten suhteen mitä säästäväisimpiä. Tundup Sonam ampui kolme antiloopia, juuri kun lihavarastomme loppui. Jotkut ladakilaisista saivat nylkeä ja palotella riistan, ja kuu he illalla saaliin kera palasivat leiriin, kuultiin heidän vetelevän vuorolauluaan — samaa, jota he kotona Ladakissa laulavat, kantaessaan "dandya", tavallista taakkaa. Yhden antiloopeista olivat kuitenkin pistäneet tyyten poskeensa, ennen kun palottelijat olivat paikalle tulleet.

Seuraavassa leirissä päätimme levätä pari päivää, ja Tundup Sonam otti viedäkseen meidät eräälle edempänä olevalle järvelle, jossa kasvoi mainion hyvää ruohoa.

Lokakuun 24. päivän vastaisena yönä kuoli vielä hevonen ja kaksi muulia, niin että meillä oli nyt enää vain 38 juhtaa. "Vankimmat ovat vielä elossa", sanoi Muhamed Isa tapansa mukaan!

Pohjoisessa kutistui kokoon se korkea vuorijono, joka meille oli niin monia kärsimyksiä aiheuttanut; sen harjanteiden näki jatkuvan itään päin. Erään tasangon yli kuljettuamme saavutimme pian tuon pienen järven, jonka lujasti jäätynyttä pintaa ympäröi keltaisina hohtavat ruohikot. Vettä saimme lähteestä, joka muodosti pienen, umpeen jäätyneen altaan; sen jäähän hakatusta avannosta saivat eläimet juoda minkä jaksoivat; nepä eivät kolmeen päivään olleet saaneet vettä maistaakaan. Hiekkamaa oli jäätynyt niin kovaksi, että rautaiset telttaseipäät mutkistuivat, kun niitä siihen iskettiin. Taivas oli pilvessä ja kova tuuli kävi, mutta itäkaakossa päin maaperä näytti suotuisalta. Neljä telttaa seisoi yhdessä rivissä, mutta minun tuulen puolella, jottei minun tarvinnut kärsiä toisten savusta.

Leirissä n:o 48 viivyimme kokonaista kolme päivää, ja lounattuuli ulvoi lakkaamatta: "kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!" Minulta päivät kuluivat aika hitaasti, mutta eläimille lepo oli tarpeen. Ensimäisen päivän aamulla virui hevosemme n:o 39 kuolleena laitumella, ja merkittiin samalla numerolla kuolleitten luetteloon!

Sudet olivat hävyttömiä ja ullittivat aivan leirimme vieressä, mutta oppivat kohteliaisuutta, kun Tundup oli kaatanut yhden kiljukidan, joka juoksi jäälle ja kallistui kuolemaan keskelle järveä. Se lurjus sai pian toverikseen korpin, joka oli jo siihen määrään roistoutunut, että nyppi elävien hevosten harjoja ja teki niille kiusaa laitumella. Jo illalla kello 9 aikaan oli meillä -21,1 astetta ja yöllä -28,1 astetta!

Mitä rajuimman lounatmyrskyn raivotessa lähti karavaani lokakuun 28. päivänä taivaltamaan itäkaakkoa kohti. Yöllä oli taas kuollut muuli; meillä oli siis enää 36 juhtaa, mutta viime katselmuksen jälkeen olivat ruokavaramme vähentyneet lähes kolmella kantamuksella. Ja tässä leirissäkin hyljättiin jälleen liikatavaroita. Itse lennätin menemään Blicher-Clausenin "Sonjan". Istuin Robertin kanssa aamunuotion ääressä miesten satuloidessa hevosia ja huvittelin itseäni sillä, että revin kirjasta lehtiä toisensa perään ja viskasin sitte koko kourallisen tuulen vietäviksi. Kymmenen korppiamme vaivasivat päätänsä miettimällä, mitä kummanlaisia uusia lintuja ne olivat, mutta vetäytyivät vain vähän niiden tieltä syrjään; koiratkin pian luopuivat lehtiä takaa-ajamasta. Vain yksi Tseringin kuormahevosista siitä pillastui ja lähti häntä suorana kiitämään ylös kukkuloille, mistä se sitte vasta runsaan puolen tunnin perästä takaisin saatiin. Sillä aikaa liiteli "Sonja" edelleen vuorien ja laaksojen yli, ja sen lentolystin soin sille kernaasti, sillä koko edellisen illan olin harmitellut, että hän oli jättänyt siivoluontoisen puolisonsa. Varmaankin harvoin on mikään kirja "niin lavealle levinnyt"!

Alavain vuorten välillä olevassa avoimessa lakeassa laaksossa seurasimme karavaanin jälkiä. Ratsastettuamme moniaan tunnin olimme niin läpeensä vilustuneita, että oli pakko muutamalla rotkotiellä pysähtyä ja rakentaa nuotio, pieni valkoinen ladakilaishevoseni oli mainiossa tilassa; pakkasta samoin kuin muitakin vaikeuksia se kohtasi ylevällä tyyneydellä. Iso papurikkoni jolla Lehistä lähdettyämme olin ratsastanut, nautti tavallisesti virkavapautta, koska osotti menehtymisen merkkejä. Tämänpäiväisessä leirissämme ei ollut vettä, luntakin vain eräässä kuilussa. Sittekin olimme mitä hilpeimmällä mielellä, sillä mieheni olivat kahdessa kohdassa havainneet tulisijan jälkiä: kolme kulmittain asetettua kiveä, jotka nähtävästi olivat tarkotetut kattilaa kannattamaan. Mutta niiden käyttämisestä täytyi olla vierähtänyt jo aikoja, sillä kivien välissä ei keksitty tuhkaa eikä hiiliä. Myöskin löydettiin rautainen valinkauha tibetiläistä tyyliä. Niinmuodoin oli siinä aikoinaan majaillut metsästäjiä tahi ryöväreitä!

Kymmenes luku.

Kuumesairaana villin jakin maassa.

Vietettyämme yön 27,2 asteen pakkasessa lähdimme lokakuun 29. päivän aamulla aivan varahin matkaan, löytääksemme niin pian kuin suinkin vettä janoisille eläimillemme. Muuan pieni järvi ja kaksi lähdettä, joiden ohi kuljimme, olivat jäätyneet pohjaa myöten; niistä yhden rannalla oli jakin kallo, joka nähtävästi oli veitsellä rungosta katkaistu; myöskin näimme jälleen pari tulisijaa sekä leirissä n:o 50 polun, jonka kuitenkin villit jakitkin olivat voineet astua. Lähenimme ilmeisesti toisia ihmisiä ja tähystelimme sen johdosta tahtomattamme, näkyisikö missään mustia telttoja.

Seuraavana päivänä myrsky koveni, ja minun piti ponnistaa koko tahdonvoimani voidakseni käyttää käsiäni kartan piirustamiseen. Olin kuin halvattu ja lakkasin selvästi ajattelemasta. Olimme kuin maahiiret, jotka juoksevat kolosta toiseen löytääkseen suojaa tuulelta ja kylmältä.

Lähteelle tultuamme valuttauduin veltosti satulasta ja luulin menehtyväni viluun, ennenkun tuli saatiin tehdyksi. Myöskin Muhamed Isa ja neljä muuta olivat sairaita eivätkä voineet auttaa teltan pystyttämisessä. Kun minun telttani oli vihdoin kunnossa, ryömin sisään ja kävin vaatteineni, saappaineni ja mitä muuten asuuni kuului vuoteeseeni. Robertin ja Tseringin minua lämpimiin peitellessä valtasi minut paha kylmänkouristus, hampaani tärisivät ja tunsin kauheata päänpakotusta. Robert, joka tri Arthur Neven koulussa oli paljon oppinut sairashoitoa, osottihe nyt olevansa oivallinen lääkäri ja kävi minua kaikin tavoin parantelemaan. Tuskin katon alle päästyään hän jo syventyi Burroughs Welcomen lääkeopasta tutkimaan. "Tabloid Brand Medicine Chest" oli, kuten usein ennenkin, avattuna teltassani. Stanley, Emin Pasha, Jackson, Scott ja monet muut matkustajat ovat tätä aivan ihanteellista matka-apteekkia pitäneet yhtä suuressa arvossa kuin minäkin; minun varastoni oli kokoonpantu erityisesti Tibetin ilmanalaa silmälläpitäen.

Kello 10 illalla Robert ja Tsering minut riisuivat. Yö toi taaskin 26,6 astetta pakkasta, myrsky ulvoi kamalasti. Joka toinen tunti Robert koetteli lämpömäärääni, joka jo oli noussut 41,5 asteeseen — siis korkea kuume. Hän aprikoi, kuten minulle myöhemmin kertoi, mitä hänen oikeastaan olisi tehtävä, jos ainiaaksi jäisin leiripaikkaan n:o 51. Unta en saanut, mutta Robert ja Tsering valvoivat vuorotellen vuoteeni ääressä; koko yön läpeensä tuotiin hehkuvia hiiliä ja kynttilä paloi arkun suojassa. Hourailin lakkaamatta, ja mieheni olivat peräti huolissaan, kun eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet minua kipeänä.

Seuraavana aamuna kuume oli vähän alentunut, kun Muhamed Isa hiljaa hiipi telttaani tiedustelemaan, miten sahibin laita oli. Hän kertoi Tundup Sonamin keksineen ja ampuneen haavotetun jakin, ja että sen ruumista paloteltaessa oli löydetty kaksi tibetiläistä luotia, joista jaki oli jäänyt henkiin. Myöskin oli jälleen löydetty kolmella kohtaa tulisijoja, jotka voivat olla korkeintaan kaksi kuukautta vanhoja, koskapa vielä oli tuhkaa kivien välissä. Täällä oli siis ollut tänä syksynä metsästäjiä, ja hän oli varmasti vakuutettu, että kohta tapaisimme ensimäiset paimentolaiset.

Ylt'ympärinsä oli haudan hiljaista, myrsky vain ulisi ja vonkui. Leirissä ei kenkään tahtonut häiritä minua, kunnes illalla käskin miesten laulamaan tavallisia iltalaulujaan nuotion ääressä. Avutta en kyennyt nostamaan käsivarttani, makasin vuoteellani tunnin toisensa perään, tirkistellen omituista valaistusta teltassani. Sisällä tuikki steariinikynttilän himmeä liekki, ulkoa paistoi leirivalkean kellertävän punainen loimo ja sinertävä kuutamo. Alakuloisesti ja kaihoavana helisi laulu, ja myrskyn kohina oli sen säestyksenä.

Vielä marraskuun 2. päivänä jatkui myrskyä, siis jo kuusi päivää yhtä mittaa! Olin nukkunut muutamia tuntia, vaikka pakkanen oli yltynyt -29 asteeseen. Nyt voin jo vähän paremmin, mutta olin vielä aivan voimaton. Robert luki minulle muuatta niistä romaaneista, jotka olimme varastaneet Deasyn varastosta; hän oli kovin murheissaan, sillä hänen ratsuhevosensa oli yöllä kuollut. Ja Tsering ja Rehim Ali hieroivat minua aasialaiseen tapaan, jotta voimani palaisivat. Siten tuli neljäs ilta. Kahdeksanviidettä tuntia olin jo ollut vuoteeseen kytkettynä; Tibetin maaperä näytti tahtovan pitää minusta kiinni; tuntui siitä, kuin olisi minun sallittu vain etäältä uneksia etelän "luvatusta maasta"!

Marraskuun 3. päivänä sanoi kai tuulien jumala länsimyrskylle: "kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän — mutta seitsemäntenä muuttua hirmumyrskyksi!" Tomua ja hiekkaa satoi ohuen liinakankaan läpi telttaan peittäen kaiken. Miehet, jotka olivat käyneet eläimiä lähteellä juottamassa, olivat saaneet tomurenkaat silmiensä ympäri, ja heidän kasvonsa olivat tuhkaharmaat. Oma mieleni oli kuin jonkun rasittuneen hevosparkamme, joka ei tiedä jaksaako se enää seuraavaan leiripaikkaan. Silloin päätin jäädä muutamien miesten ja vähäisten ruokavarojen kera tänne ja lähettää Robertin ja Muhamed Isan etsimään tuntemattomia ihmisiä noutamaan minua täältä pois. Ei sentään, tahdoin yrittää pysytellä satulassa, sillä tälle viheliäiselle sairasvuoteelle en enää tahtonut jäädä. Päälleni kiskoin koko talvellisen vaatevarastoni: useampia pareja housuja, nahkatakkini, matkavaippani, turkit, nahkalakin ja huupan (bashlikin); siinä oli jo koko tuntuva paino, kun heikoilla, horjuvilla jaloillani kävelin hevoseni luo ja annoin nostaa itseni satulaan.

Seurasimme leiriämme lähellä olevan pienen järven rantaa. Mutta nopeaan tunsin, yritettyäni jo useaan kertaan pudota maahan, että rasitus sittenkin oli liian suuri; pidimme sen vuoksi rupeaman lepoa ja sytytimme tulen. Hetkisen levättyämme ratsastimme jälleen ja näimme vihdoin iloksemme erään kunnaan takaa nousevan karavaanimme nuotiosavuja, joka oli leiriytynyt avonaiselle lähteen partaalle ja sielläkin löytänyt viimekesäisiä tulisijoja, joiden ympärillä virui kesyjen lampaiden kalloja ja sarvia. Jakinlantaa oli runsaasti saatavissa; lähde oli siis villijakien juomapaikkoja. Kolmas osa väestäni oli samaten sairaana, useimmilla oli päänkipuja ja kaikki tunsivat pahoinvointia. Robert yksin oli terve ja hoiteli meitä.

Marraskuun 5. päivänä ihmisjälkiä yhä enemmän ilmautui. Muutamalla leiripaikalla oli jakin luuranko, ja kivien väliin kasautunut tuhka voi olla vasta eilen kylmettynyt. Kapusimme ylös tukalien kunnaiden huipuille, joilta taas kävi tie jyrkkänä laakson-uomaan, mikä vuorostaan päättyi suureen, tulipunaisten kukkulain paartamaan laaksoon. Lähistöltä pisti silmäämme joukko kuoppia, joista jokaisen vieressä oli hiekkakasa! Hiekassa oli nimittäin kultaa, eikä ne siis olleet mitään tavallisia paimentolaisia, vaan kullankaivajia, jotka joka kesä saapuivat tänne kultaa kaivamaan.

Erään laakson alaosassa kuohui maasta esiin lämpimiä lähteitä, joiden lämpömäärä oli +14 astetta, niin että vesi tuntui oikein kuumalta. Mutta muutamien metrien päässä se jo muodosti suuria jääiljanteita.

Seuraavassa laaksossa, jossa kulki jylhien, pengermäisten rinteiden saartama rotkotie, virui valtaisen iso villi jaki ammuttuna maassa, ja sen ympärillä oli tusina meidän miehiämme. Tundup Sonam oli täällä yllättänyt kokonaisen jakilauman, joka oli laskeutunut juomaan laaksoon. Muut eläimet olivat hurjasti paeten laukanneet laaksoa eteenpäin, mutta tämä, johon luoti oli käynyt, oli syössyt ampujan kimppuun, ja ihan viime silmänräpäyksessä oli Tundupin onnistunut kiivetä erään pengermän reunalle. Sen juurelle oli jaki jäänyt neuvottomana seisomaan ja saanut toisen kudin sydämeensä.

Ennenkun se laahattiin pois, valokuvasin sen useilta puolilta. Sitäpä poikaa ei ollutkaan helppo saada "asentoon", koko miestusina sai jännittää kaikki voimansa! Tuo korppimusta eläin painoi räikeästi punaista maaperää vastaan; sen pitkät sivutupsut ovat sille maatessa patjana.

Marrasluun 7. päivänä kuljimme pitkin järven rantaa; oikealla puolellamme kohosi jyrkkiä vuoria teräväreunaisine huippuineen. Kaksi parvea komeita ammonlampaita, toisessa 9, toisessa 5 eläintä, teki uljaita ilmahyppyjä sileillä, huimaavan jyrkillä kallioilla. Jäniksiä nähtiin joukottain, ja monin paikoin murmelien reikiä, joiden asukkaat vielä nukkuivat talvi-untansa. Kaksi tibetiläistä kivipyykkiä todisti meidän löytäneen oikean tien, s.o. sen, jota kullankaivajat käyttivät.

Nyt jätimme tämän vuoristonhaaran oikealle kädelle ja matkasimme järven lakeudeksi avartunutta etelärantaa kohti. Siellä kävi laitumella suuri, ainakin 50 päätä käsittävä jakilauma. 20 antiloopia, jotka karavaani varmaankin oli peljästyttänyt, kiirehti siroin hypyin tiehensä, muistuttaen maata pitkin kiitäviä pilvien varjoja. Kohta ilmautui silmiemme eteen aivan selvinä leirin n:o 50 teltat ja muut yksityiskohdat, ja me olimme siitä vain muutaman minuutin matkan päässä — mutta tämäkin vähäinen etäisyys olisi voinut tulla meille aivan liian pitkäksi, jos kohtalo niin olisi päättänyt!

Sillä vallan telttain vierellä näyttäytyi, aivan eläintemme kanssa ruohoa syöden, suuri musta jaki. Rehim Ali, joka kävi edellä jalkasin, osotti meille sitä, mutta me emme siihen kiinnittäneet huomiotamme. Minä peilasin viime piirteitä teltan asemasta ja piirustin juuri maaperän luontoa karttalehdelle, kun Muhamed Isan teltasta kajahti laukaus ja jaki, johon se silminnähtävästi oli sattunut, hyökkäsi aivan hurjana pohjoiseen päin. Me seurasimme sitä katseillamme ja odotimme, milloin se lysähtäisi maahan. Mutta eipäs, se kääntyi ympäri ja tuli hurjaa kyytiä suoraan meitä kohti! Rehim Alin naama vääristyi mielipuolisesta pelosta, hän ojenteli käsiään taivasta kohti ja parkui: "Allah, Allah, me olemme hukassa!" Pöly tuprusi pedon ympärillä, sen sivutupsut hulmusivat tuulessa ja se painoi sarvensa alas puskeakseen. Vielä pysyin levollisena, sillä luulin ettei se olisi ollut huomannut meitä ja että se jälleen kääntyisi takaisin, mutta se pitikin yhä samaa suuntaa ja kasvoi huomattavasti silmissäni. Rehim Ali juoksi parkuen teltoille päin, mutta kääntyi samalla äkisti ympäri ja kävi — hevostemme peljästyessä hirviötä ja pillastuessa — kiinni Robertin kaakin häntään, toivoen sen lentolystin avulla pääsevänsä luoksemme. Yhä vinhemmaksi kävi hurja meno lakeudella, jaki käänsi vähitellen suuntaansa kaaren muotoon, mutta tuli yhä lähemmäksi meitä ja näytti olevan hulluna raivosta. Hengitys kävi kuin höyrypilvet sen sieramista, turpa melkein viisti maata — se oli valmis sieppaamaan uhrinsa sarviinsa, lennättämään ne taivasta kohti ja sitten polkemaan ne etukavioillaan mäsäksi.

Yhä lähempänä kuulin sen purskunan ja läähätyksen kuin höyrysahan puhkinan. Kääntyen satulassani ympäri näin sen olevan minusta enää vain noin 20 metrin päässä, näin sen pienten, villien silmien säkenöivän vimmasta ja hullusta vihasta, se pyöritti niitä, niin että veristävä valkuainen tuli näkyviin. Tässä oli hukka silmänräpäyksen asia! Minä ratsastin niin paljon oikealle kuin mahdollista, koska jaki ensiksi ottaisi minut ja hevoseni sarviinsa! — Nyt jännittivät hevoset koipiaan kuin viulunjänteitä. Tempasin punaisen huuppani päästä ja heilutin sitä taapäin, jotta jaki sen nähtyään pysähtyisi, mutta sepäs sitä ei huomannutkaan. Silloin repäisin vyöni irti riisuakseni turkkini ja viskatakseni ne jakin silmille, sokaistakseni sen oikeana hetkenä, silloin juuri kun se pinnistäisi niskansa alas antaakseen hevoselleni altapäin kuoliniskun. Vielä silmänräpäys, ja jaki tempaisi hevosen koholle, katkaisisi selkärankani ja tallaisi rintakehäni mäsäksi — luulin jo kuulevani luitteni rauskuvan ja ritisevän —, silloin kajahti sydäntä särkevä epätoivon huuto! Nopeasti kääntyessäni katsomaan näin Rehim Alin kohotetuin käsin tajuttomana syöksevän maahan ja jakin kääntyvän suoraan häntä kohti! Elottomana lihakasana miesparka jäi siihen makaamaan, ja minä näin vielä, miten jaki taivutti sarvensa alas ja, sinertävä kieli pitkällä suusta roikkuen, pölypilven sisällä kävi sen kimppuun. Nyt karkasivat kaikki hevoset mikä minnekin, ja vähältä piti, etten pudonnut papurikkoni selästä. Mutta kun muutaman silmänräpäyksen jälkeen jälleen katsahdin taakseni, juoksi jaki yhä vielä pölypilven ympäröimänä laaksoa alaspäin.

"Takaisin katsomaan, onko Rehim Alissa vielä hengen hituistakaan ja voiko hänet vielä pelastaa!" huusin.

"Master, se on liian vaarallista, jaki on vielä lähellä ja voi palata. Muhamed Isa ja kaikki muut juoksevat jo leiristä Rehim Alia katsomaan."

Mutta minä olin jo kääntynyt ja ratsastin kaatuneen luo. Kurotetuin käsin hän makasi hengettömänä kasvot maata vasten — Robert ja minä ainakin luulimme hänestä hengen lähteneen. Mutta kun olimme likelle tultuamme nousseet satulasta, käänsi hän hitaasti päätänsä ja kauhistunein katsein teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Elkää minusta välittäkö, minä olen jo kuollut kuin pölkky!" Emme voineet pidättää hymyämme, kun kääntelimme häntä kuin paistia, tutkimme hänen luitaan ja niveliään ja huomasimme silloin, että poika parka vielä oli käytettävässä kunnossa, vaikka olikin kelpo tavalla ruhjottu. Jaki oli häntä tallannut vasemman lanteen etupuolelle, johon kavio oli jättänyt verisen jäljen.

Kaksi vankkaa miestä kantoi kaatuneen uroon Muhamed Isan telttaan, jossa Robert häntä hyvästi hoiteli. Hän oli vielä useita päiviä kuin huumattuna, niin että jo pelkäsimme hänen seikkailunsa vahingoittaneen hänen järkeään. Hän ei syönyt mitään, ei puhunut, matkalla hänen täytyi ratsastaa ja saada eräs maanmiehensä sairaanhoitajakseen. Muutaman ajan kuluttua, kun hänen päänsä jälleen selveni, voi hän kertoa meille tarkemmin tuosta vaarallisesta kohtauksesta. Nähtyään jakin varustauvan hyökkäämään minun hevoseni kimppuun, oli hän kääntynyt takaisin ja heittäytynyt pitkäkseen maahan. Ehkäpä hänen sinipunervan, tuulessa liehuvan tshapaninsa ärsyttämänä oli jaki heittänyt minut rauhaan, tehnyt odottamattoman rintamakäänteen ja hyökännyt alas taivutetuin sarvin kaatuneen kimppuun. Tämä oli puoleksi tiedottomasti nopeasti vetäytynyt syrjään, ja silloin olivat sarvet, sen sijaan että olisivat sattuneet ruumiiseen, suhahtaneet niin likeltä Rehim Alin päätä maahan, että tämä oli tuntenut jakin purskuvan huohotuksen aivan kasvoissaan. Silloin hän oli menettänyt tajunsa, joka oli palannut vasta meidän häntä lähestyessämme, ja silloin hän oli luullut jakin jälleen olevan kimpussaan! Luullen voivansa tempullaan pelastaa oman rakkaan itsensä, hän olikin tullut meidän pelastajaksemme. Näitten seikkailujen jälkeen, joissa hänellä viime aikoina oli tahtomattaan ollut erikoinen osansa, tunsi hän rajatonta pelkoa Tibetin järviä ja villejä jakeja kohtaan!

Marraskuun 8. päivänä -27 astetta yöllä! Luulisi lämpömäärän alenevan talven yhä lähemmä tullessa, mutta sepä pysyikin samana, mikä suuressa määrässä johtui siitä, että me matkustimme etelään päin. Pienen solan poikki mentyämme saavuimme nyt uuteen pitkittäiseen laaksoon, missä maa oli avoinna kaakkoon päin. Seutu oli rikas riistasta; kaikkialla risteili sen jälkiä maassa, ja kaksi tiellemme sattunutta rohkeata jakia herättivät meissä suurempaa kunnioitusta kuin koskaan ennen. Kuudessa kohdassa näimme suuria villiaasilaumoja, ja lakeuksilla kävivät antiloopit laitumella. Täällä menetimme taas muulin, niin että meillä kumpaakin lajia juhtiamme oli enää vain 16.

Vielä päivämatka, ja me saavuimme tasaiselle maalle. Kuljettuamme suuren valkean kappaleen tuntematonta maata lähenimme Doverin reittiä terävässä kulmassa, vaikka vielä olimmekin koko lailla idempänä sitä. Villi jaki juoksi tiemme poikki, ja me kysyimme itseltämme, mahtoiko se olla eilinen vihollisemme. Paikalla, johon pystytimme leirin n:o 58, löysimme jälleen muutamia tulisijoja, jotka voivat olla vasta parin päivän vanhoja. Jännityksemme ja ikävämme kasvoi päivä päivältä, nyt ei asutun Tibetin äärimäinen raja enää voinut olla kovin kaukana. Kun telttani ovelta annoin katseeni liitää näiden epätasaisten punaisten tai mustain, lumiharjaisten tai lumettomain vuorenhuippujen yli, luulin näkeväni kokonaisen armeijan kysymysmerkkejä tanssivan niiden päällä, mitkä narrinpuvussa ivaten minua siitä, että ilman vartiojoukkoa olin uskaltanut kielletyn maan sydämeen, mitkä kutsuen ja maanitellen, mutta kaikki epäröiden ja tutkivasti katsellen. Askel askeleelta, päivä päivältä lähenimme yhä heikkenevin voimin näiden kaikkien kysymysten ratkaisevaa vastausta. Joka silmänräpäys voi se taivaanrannalla ottaa aseellisen ratsasjoukon hahmon, joka toisi meille devashungin, Lhasan hallituksen, käskyn lähteä heti maasta ja palata takaisin pohjoiseen.

Minä olin vielä heikko tautini jälkeen, menin jo kello 7:ltä maata ja nukuin hyvin, saamatta siitä kuitenkaan sanottavaa apua, sillä yhäti tunsin itseni surkean vähävoimaiseksi. Tsering oli aivan onneton, kun hänen ruuilleen niin vähän kunniaa osotin. "Kuinka sahib voi jälleen voimistua, kuu ei syö", koetti hän minua tavan takaa kehottaa. Se oli veikeä mies tuo Tsering päiväkaudet marssiessaan keppi kädessä itsetietoisena ja juhlallisena kuin kukko pienen osastonsa etunenässä.

Myöhään illalla kuulimme kaameaa pitkällistä sudenulvontaa läheltä. Villeistä, valittavista äänistä voi arvata nälän tehneen pedot yhä rohkeammiksi ja että tuoreen lihan haju niitä kiihotti. Ne olivat lähteemme toisella puolella, ja sinne hiipi Tundup Sonam ampuakseen parveen ja siten säikyttääkseen ne matkoihinsa, vaikkei hänellä pimeässä ollutkaan suuria toiveita satuttaakseen. Pedot tosin vetäytyivät taapäin, mutta olivat yön kuluessa kuitenkin hyökänneet hevostemme kimppuun, jotka olivat paenneet pohjoiseen päin kuin olisi niillä ollut ruutia hännässä. Sieltä ne kuitenkin, hyvän päivämatkan päässä leiristämme, löysivät perään lähteneet miehet, niiden jälkiä seuraten.

Marraskuun 10. päivänä meillä jälleen oli hyvä maaperä ja me näimme itäkaakossa järven, joka keskeltä oli syvänsininen, mutta muuten näytti hohtavan valkoiselta renkaalta. Tämänpäiväisen leirimme, n:o 59, läheisyydessä huomattiin selvästi miehen jäljet, joka oli ajanut viittä kesyä jakia järveen. Jäljet voivat olla korkeintaan kolmen päivän vanhoja ja synnyttivät mitä suurinta jännitystä karavaanissa. Me olimme ehdottomasti aivan lähellä ihmisasumuksia, ja minä muistelin miltei surkutellen sitä lähes 3-kuukautista aikaa, jolloin meidän ei tarvinnut peljätä vihamielisiä ihmisrotuja. Pidimme nyt sotaneuvottelua: pitikö meidän vielä mahdollisimman kauvan välttää kosketusta ihmisten kanssa ja väistää heidän telttejään, jottei meidän ainakaan olisi pakko palata takaisin ennemmin, kuin jokainen yritys tunkeutua etelään kävisi mahdottomaksi? Vai pitikö meidän etsiä ensimäiset paimentolaiset käsiimme niin nopeasti kuin suinkin ja pyytää heiltä apua? Juuri tässä silmänräpäyksessä tuli Tundup Sonam juosten miltei läkähtyneenä: hän oli tietä tarkastellessaan nähnyt lännessä käsin mustan teltan! Heti lähetin hänet kahden muun kanssa sinnepäin ja annoin heidän ottaa mukaansa kourallisen rupioita.

Mutta erityisen huvittavia tietoja tästä ensi kohtauksestamme ihmisten kanssa ei heillä kuitenkaan ollut tuotavana.

Teltassa asusti vain vaimo kolmen lapsensa kera. Hän oli kotoisin Gertsen piiristä lounaassa käsin ja oli hän tullut sieltä tänne 25 lyhyessä päivämatkassa. 17 päivää sitten hän oli saapunut molempain miestensä kanssa, mutta kummatkin olivat muutamia päiviä sitte palanneet takaisin Gertseen, täytettyään hänen telttansa villiaasin lihalla. Hän odotteli joka päivä vanhempiaan, joiden oli määrä tulla kolmeksi kuukaudeksi hänelle seuraa pitämään, jolla aikaa he eläisivät metsäriistan, jakin, kiangin ja antiloopin lihasta. Hänellä oli muutamia kesyjä jakeja ja pieni lammaskatras, joita hänen ja vanhimman lapsen oli määrä kaita ja lypsää. Teltan sisustus oli hyvin kurja, mutta sen keskellä kuitenkin paloi lämmittävä valkea. Hänen tietämänsä mukaan oli eräässä naapurilaaksossa vielä neljä muuta telttaa. Tundup Sonamin kerrottua, että me olimme ladakilaisseurue, jonka oli määrä vaeltaa pyhiin paikkoihin, arveli hän meidän valinneen huonon tien ja tehneen paremmin, jos olisimme kulkeneet etelämpää, missä asui ihmisiä. Hänen maantieteelliset tietonsa olivat hyvin vähät. Seutua, jossa me nyt olimme, hän kutsui Gomo-selungiksi. Kullanlöytöpaikat, joiden ohi olimme kulkeneet, sijaitsivat La-shungin maassa, ja leirin n:o 55 vieressä olevaa järveä hän kutsui La-shung-tsoksi. Palvelijani, jotka ennen olivat olleet Länsi-Tibetissä, pitivät näitä tietoja luotettavina, koska olivat jo kuulleet nuo nimet.

Nyt siis jää oli murrettu. Oltuamme 79 päivää kokonaan erotettuina ulkomaailmasta, olivat ainakin jotkut miehistäni nähneet ihmisiä. Mutta tämän yksinäisen naisen, tämän aavikon tyttären, tämän oikean "lady 07 the mountains'in", vuorien neidon jälkeen täytyi tulla hyvinkin pian muita heimolaisia. Ja jälleen neuvottelimme toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Tuo nainen asui yksin, hänen kauttaan ei etelään voinut levitä tietoa lähestymisestämme. Toistaiseksi voimme siis ajatella asiaa yhtä levollisesti kuin tähänkin asti, ja vasta sitte, kun olisimme joka puolelta paimentolaisten ympäröimät, joiden keskuudessa huhu pian leviää, täytyisi meidän miettiä matkamme jouduttamista.

Ensi työksemme saimme eläimille lepopäivän, sillä laidun oli hyvä. Ja ihanata oli saada viettää tämä päivä teltan seinien sisällä. Myrsky vihelsi ja ulvoi ruohokossa ja kivien ympärillä. Kaikki, mikä oli irrallaan ja kevyttä, lensi tuulen mukana, ja maaperä näytti jälkeenpäin kuin nuohotulta. Taivas on selkeä ja pilvetön, tuo hurja meno käy vain aivan lähellä maanpintaa, ja siitä voi käsittää, mikä tärkeä merkitys tuulella on maan ulkopinnan uudestamuodostamisessa; jokaisessa sellaisessa myrskyssä muuttavat suunnattomat määrät kiinteitä aineksia paikkaa.