SISÄLLYS:

1. Nuori herra. 2. Kepposia. 3. Pappilassa. 4. Yrjö. 5. Ystäviä ja vihollisia. 6. Uusi koti. 7. Koulussa. 8. Muukalaiset. 9. Salaperäisyyttä. 10. Tottisalmen perillinen. 11. Ateenassa. 12. Taaskin Tottisalmessa.

Ensimmäinen luku.

NUORI HERRA.

Maisteri Amos Ticklenius seisoi hajasäärin koulupöydän ääressä. Hänen pienet hailakansiniset silmänsä hohtivat pyhää tulta silmälasien takaa, ja luiseva oikea käsi haravoi tuon tuostakin punaista pystytukkaa. Hän opetti mieliainettaan Kreikan historiaa.

— Ja silloin nuo jalot kolmesataa, Spartan uljaat pojat, pelkäämättömät sankarit, päättivät yhtenä miehenä mie-mie — — —

— Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu, kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen Klaukselle.

Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa. Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.

— Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.

— Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr —. Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen pumpulinenäliinaan.

— Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.

— Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin. Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa, josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle. Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen. Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa. Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä kasvojaan ja sanoi: — Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan, näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen mestariteoksen.

Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti pahvikotelosta esille kuvan.

— Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka — — —

Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että kyynelet tippuivat pitkin poskia.

— Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.

— Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.

— Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan. Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla törrötti siniset sarvet — ihana kuva oli aivan pilalla.

Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta pahankurinen Klaus tirskui yhä.

— No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se on enemmän faunin näköinen.

Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.

— Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä — sinä — olet kerrassaan sietämätön.

Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.

— Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te, köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi itseään. — Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin milloin tahansa ajaa teidät pihalle?

— Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.

Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat, vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli tummansinisillä silmillään poikaan.

— Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus, jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin sietämätön nulikka.

Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.

— Sinäkö tuon olet tehnyt?

Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi kopeasti:

— Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata maisterille tuommoisen pikkuvahingon.

Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen maisterin jalkojen juureen.

— Siinä saatte.

Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.

Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman tyynellä äänellä: — Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.

Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako vai ei.

— Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.

Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni uhmaavana huoneesta.

Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.

Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori, talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.

Paroni kohautti olkapäitään pahastuneena.

— Siinä veli nyt näkee hänet kaikessa loistossaan. Kiivas, uppiniskainen ja ylpeä. Ei kukaan ihminen tule toimeen hänen kanssaan paitsi Jonas, tuo Fredrikin liehakko palvelija, joka mielistelee ja turmelee pojan pilalle. Hän on opettajainsa epätoivo ja palvelijain kauhu.

Vanha tohtori pisti valkoisilla, hyvin hoidetuilla sormillaan nuuskaa nenäänsä, veti esille silkkinenäliinansa ja aivasti pari kertaa. Sitten hän hitaasti ravisti kaljua päätään.

— Hm-hm, ylpeä ja kiivas. Mutta onko ylipäänsä Tottisalmessa koskaan elänyt ketään sen suvun jäsentä, joka ei olisi ylpeä ja kiivas? Vai mitä veli arvelee?

Vanha paroni naurahti vasten tahtoaan.

— Veli on oikeassa, ylpeitä ja kiivaita me kaikki kyllä, Jumala paratkoon, olemme olleet, mutta emme halpamielisiä kuten Klaus usein, emme myös laiskoja ja velttoja.

Tohtori katseli miettiväisenä eteensä.

— Hm. Poika on varsin pahansisuinen, sitä ei voi kieltää. Hän tarvitsisi ankaraa kättä, lujat ohjakset, päättäväisyyttä ennen kaikkea.

— Niinpä niin, mutta meissä ei enää ole kenessäkään miestä siihen. Minä olen liian kiivas minäkin, ei vanha soturi kelpaa kasvattajaksi. Turmelen vain kalliit taimet. Vanhuksen kasvot synkistyivät, oli kuin jokin varjo hetkeksi olisi pimittänyt hänen kasvonsa. Hän huokasi ja jatkoi:

— Fredrikin sinä tunnet, hän ei ajattele nykyjään muuta kuin terveyttään ja Svedenborgia. Hän antaa pojalle kaikessa myöten. Ottilia-sisar on aivan liian leppeä ja mukautuva ja Riikke-mamseli liian vanha. Maisteri Ticklenius taas on kyllä oppinut ja kelpo mies, mutta aivan mahdoton ohjaamaan sellaista luonnetta kuin Klauksen. Hänen edeltäjänsä oli vielä mahdottomampi pitämään poikaa kurissa.

Tohtori tarkkasi nuuskarasiansa kantta, kuin olisi se ollut viisauden lähde.

— Lähettäkää poika pois kotoa, sanoi hän sitten äkkiä ja päättävästi.

— Pois kotoa!

— Niin! Lähettäkää hänet johonkin syrjäiseen, vaatimattomaan perheeseen, jossa häntä kohdellaan lempeästi, mutta samalla lujasti, jossa hän saa tehdä työtä kuin köyhän miehen poika ja elää yksinkertaisesti.

Vanha paroni vaipui mietteisiin. — Veli saattaa olla oikeassa, lausui hän hetkisen kuluttua. — Mutta suostuuko hän siihen, suostuvatko Fredrik ja Ottilia-sisar siihen?

— Pojalta emme kysy ensinkään lupaa, Ottilia-neiti suostuu kyllä, jos saamme hänet ymmärtämään, että tarkoitamme pojan parasta. Fredrikistä lupaan minä taas hänen lääkärinään pitää huolen. Hänelle on terveys miltei kalliimpi kuin hänen lapsensa. Minä olen jo kauan aikaa tarkannut Klausta, ja ellei hän ajoissa joudu pois tästä ympäristöstä, kehittyy hänestä ennen pitkää luonne, jota ei kukaan ihminen voi rakastaa eikä kunnioittaa. Tohtori hiljensi ääntään. — Hän muistuttaa suuresti isosetäänsä: hillitön, oikullinen luonne, itsevaltainen ja omapäinen.

Vanha paroni rypisti silmäkulmiaan. — Olen sen kyllä itsekin huomannut, ja minua peloittaa jättää Tottisalmi hänen käsiinsä. Jos asiat olisivat olleet toisin… mutta siitä ei kannata puhua.

Tohtori katseli osaaottavasti nuoruudenystäväänsä. Hän tiesi, että tämä ajatteli tällä hetkellä poikaansa, joka kuusitoista vuotta sitten oli lähtenyt kotoaan eikä sen jälkeen ollut antanut tietoa itsestään. Huhuttiin väärennetyistä asiapapereista ja suurista peliveloista. Mutta suku oli pitänyt asian tiukasti salassa, niin ettei mitään varmaa tiedetty. Ja vähitellen oli nuori kaunis Yrjö-paroni eli luutnantti, joksi häntä yleisesti oli sanottu, unohtunut. Ei tosin isän sydämestä, sen tohtori yksin tiesi. Hän ei antanut kylmän kuoren pettää itseään. Isän sydän ei koskaan ollut lakannut kaipaamasta poikaa, joka oli ollut hänen ylpeytensä ja kaikkensa maailmassa senjälkeen kuin paronitar, hänen vaimonsa, oli kuollut.

Pieni, liukasliikkeinen, huolellisesti puettu mies astui huoneeseen.

— Herra kapteeni käskee kysyä, eivätkö herrat suvaitse tulla keltaiseen saliin pelaamaan whistiä.

— Kyllä, me tulemme kohta, vastasi paroni.

— Aina yhtä sileä ja kohtelias, huomautti tohtori hymyillen, kun palvelija nöyrästi kumartaen oli poistunut.

— Minä en pidä hänestä, mutta Fredrik ei voi hänestä luopua, ikävä kyllä, sillä hän mielistelee Klausta ja kiihoittaa hänen huonoja taipumuksiaan.

— Onnenonkija, luulen, mutta hän hoitaa isäntäänsä erinomaisen hyvästi. Luulenpa, että hän todellakin pitää hänestä.

— Niin, Fredrik on kerran pelastanut hänet jostakin pälkähästä ulkomailla, missä hän eli sangen kurjissa oloissa.

Kun herrat saapuivat niin sanottuun keltaiseen saliin, istui kapteeni Fredrik jo whistipöydän ääressä. Hän oli laiha, kivulloisen näköinen mies, kaukaista sukua paronille ja Yrjön, paronin ainoan pojan, kasvinkumppani sekä naimisissa paronin tyttären kanssa. Tämä oli kuitenkin jo aikaisin kuollut, jättäen jälkeensä kaksi lasta, pojan ja tytön. Vaimonsa kuoleman jälkeen kapteeni oli ottanut eron sotaväestä ja oleskeli enimmäkseen ulkomailla huvittelemassa. Lapset kasvoivat Tottisalmessa hemmoteltuina ja tavallaan laiminlyötyinä. Kaikki säälivät heitä, koska he olivat äidittömiä, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt ohjata heitä… Ottilia-neiti, paronin naimaton sisar, osasi paremmin kasvattaa kissoja ja kukkia kuin vilkkaita, elämänhaluisia lapsia. Tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä siihen suuntaan hän viimein huomasi mahdottomuutensa lastenkasvattajaksi ja hankki lapsille ranskalaisen opettajattaren. Mademoiselle Denise oli rauhaa rakastava olento, hän opetti lapsia ääntämään moitteettomasti ranskaa, soittamaan hiukan pianoa ja kumartamaan sirosti, mutta muutoin hän enimmäkseen virkkasi pitsejä tai luki romaaneja.

Kun Klaus oli kuuden vuoden vanha, palasi kapteeni Tottisalmeen tuhlattuaan vaimonsa omaisuuden mitättömiin. Hänen mukanaan palasi hänen ruotsinmaalainen palvelijansa Jonas. Tämä palvelija oli isäntänsä oikea käsi sanan täydessä merkityksessä. Fredrik-kapteeni ei näet ollut kadottanut ulkomailla ainoastaan omaisuuttaan, vaan myöskin terveytensä. Häntä vaivasi kova nivelleini, joka sitoi hänet pyörätuoliin suureksi osaksi vuotta. Iloisesta sotilaasta oli tullut kärttyisä ukko, joka alati puhui sairaudestaan ja vaati suurta huomaavaisuutta ympäristöltään. Paroni oli luovuttanut hänelle ja lapsille koko yläkerran, joka oli uusittu ja hienompi. Itse hän ynnä Ottilia-neiti asuivat alakerrassa, missä heidän vanhempansakin olivat asuneet.

Klaus, jonka oli määrä paronin kuoleman jälkeen periä Tottisalmen vanha ja komea perintötila, ei paljoa piitannut kärttyisestä isästään, mutta sitä enemmän Jonaksesta, joka pian sai pojan vaikutuksensa alaiseksi. Heikon, ylimysmielisen isän ja mielistelevän palvelijan seurassa kehittyi Klauksen ylpeä, vallanhimoinen luonne peloittavasti. Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.

Mutta tällä hetkellä istui itsetietoinen perillinen varsin masentuneena huoneessaan vankina. Maisteri oli paronin määräyksestä vääntänyt oven lukkoon, ja ikkunasta oli mahdoton paeta. Harmistuneena hän purki vihansa tuoleihin ja pöytiin, antaen niille tuon tuostakin kostonhimoisen potkun.

Kuului hiljainen koputus.

Klaus juoksi ovelle ja painoi korvansa avaimenreikään.

— Sinäkö, Jonas?

— Ei, Beata. Kuule, Klaus, me olimme kuitenkin hirveän pahoja maisterille. Minä pyysin jo anteeksi, ja hän oli niin kiltti.

— Raukka, kuului halveksivasti avaimenreiästä.

— Ei ole raukkamaista pyytää anteeksi, kun huomaa tehneensä väärin, sen on isoisä usein sanonut, puhui Beata kiihkeästi omalta puoleltaan. — Tee sinäkin niin.

Äänettömyys.

— Mitä he tekevät alhaalla? kuului sitten.

— Pelaavat whistiä. Illallinen on pian valmis. Minä kävin keittiössä kurkistamassa. Porsasta, sillisalaattia, piiraita ja marenkeja. Minä aion piiloutua Riikke-mamsellin huoneeseen, kunnes on syöty. Mademoiselle tietysti hakee minua joka paikasta, mutta minäpä en aio tyytyä pelkkiin korppuihin ja teehen, kun kerran saan porsasta.

— Voisit olla siitä minulle kertomatta, sanoi poika katkeralla äänellä.

— Minä hommaan sinulle jotakin hyvää, kun Emma tuo illallista. Marenkeja. Ja lintupasteijaa. Siellä on sitäkin. Hyss, mademoiselle tulla sipsuttaa.

Ja Beata syöksyi nuolen nopeudella portaita alas.

Synkkänä Klaus palasi paikalleen. Varmaan hänen mielensä olisi ollut vieläkin mustempi, jos hän olisi tiennyt, että hänen kohtaloaan parhaillaan pohdittiin alhaalla keltaisessa salissa.

Kapteeni oli tohtorille valittanut huonoa terveyttään. Osaaottavana tohtori kuunteli.

— Olet todellakin huonossa kunnossa, Fredrik, ja lääkkeet eivät yksin auta. Sinä tarvitset minun ymmärtääkseni etupäässä lepoa. Tiedätkös, mitä minä ehdottaisin: Lähetä Klaus pois. Lyönpä veikkaa, että se vaikuttaisi sinun voimiisi edullisesti.

Kapteeni loi tohtoriin hämmästyneen katseen.

— Mitä setä tarkoittaa?

Tohtori yskähti hämillään pari kertaa. — Tarkoitan mitä sanon, lähetä poika pois, niin saat rauhaa.

— Entä minne? Setä saa uskoa, ettei kuka tahansa ota tuollaista rajupäistä ja itsepintaista poikaa kuin Klaus, ja jos ottaisikin, ei kauan pitäisi luonaan.

— Tiedän sopivan perheen. Tehän tunnette naapuripitäjän kappalaisen, pastori Pereniuksen, veli ainakin hänet tuntee. Hän oli ennen meidän rovastilla apulaisena. Minä suosittelen häntä Klauksen kasvattajaksi. Hän on lujatahtoinen, sivistynyt ja kelpo mies. Rouva on viisas ja reipas ihminen, oikea papinmuorin esikuva. Heillä on samanikäisiä lapsia kuin Klaus, ja he ovat kaikki tavallista paremmin kasvatettuja. Olen käynyt perheessä usein ja tunnen sen hyvin. Heidän pitäjänsä kuuluu myös minun piiriini, ja pappilassa olenkin tavallisesti yötä. Sanon vielä kerran: lähettäkää Klaus sinne.

— Mahdotonta, mutisi kapteeni.

— Miksi mahdotonta? kysyi paroni tyynesti.

— Klaus on tottunut aivan toisiin oloihin. Ei hän voisi mukautua maalaispappilan yksinkertaiseen, köyhään elämään. Hän, niin lellitelty, niin vaativa. Jonas on todellakin hemmoitellut poikaa aivan liiaksi.

Kapteeni moitti mielellään palvelijaansa tämän selän takana.

— Sen pahempi, tohtori kohotti olkapäitään. Se olisi ollut varsin tepsivä keino hankkia sinulle sekä unta että voimia.

— Entä mitä setä arvelee? kapteeni kääntyi appensa puoleen.

— Minusta on ehdotus kaikin puolin miettimisen arvoinen. Klaus tarvitsee lujaa kättä. Ja sitäpaitsi epäilen, tokko hän maisterin johdolla voi suorittaa pääsytutkintoa kouluun, jonne hänen on määrä lähteä syksyllä.

Sen enempää ei asiasta puhuttu. Mutta hetken kuluttua kapteeni mutisi puoliääneen:

— Hän on kyllä hyvin rasittava ja kysyy paljon Jonaksen aikaa.

Ja siitä päättivät paroni ja tohtori, että siemen oli alkanut itää.

Toinen luku.

KEPPOSIA.

Seuraavat päivät olivat maisteri Tickleniukselle koettelemuksen aikaa. Klaus ei vielä ollut päässyt isoisänsä suosioon, ja siitä nyreissään hän katkeroitti opettajansa mieltä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän istui tunnilla halveksiva hymy huulillaan kuuntelematta opettajan kysymyksiä ja vastasi niihin kaikkiin päin seinää. Beata piti uskollisesti veljensä puolta ja kiusasi hänkin omalta osaltaan Ticklenius-parkaa ankarasti. Tosin hän aina tuon tuostakin sai katumuksen puuskan ja päätti silloin vast'edes käyttäytyä mallikelpoisesti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli valmis uusiin kepposiin.

Maisteri tuskastui, kadotti malttinsa, nuhteli ja viimein rukoilikin oppilaitaan, jotka itsepintaisesti häntä kaikessa vastustivat. Läksyt menivät penkin alle, laskuesimerkit oli väärin laskettu, vihot täynnä tahrapilkkuja ja virheitä. Maisteri ei kuitenkaan tahtonut valittaa paronille, pudisti vain surullisena päätään, kun häneltä kysyttiin lasten käytöstä.

Maisterilla oli tapana pistää kätensä taskuun, joten hänen taskunsa aina pullottivat kuin avonaisen säkin suu. Eräänä laskentotuntina, kun maisteri parhaillaan seisoi kumarassa molempien lasten välillä korjaamassa Beatan vihkoa, sujahdutti Klaus äkkiä mustepullon hänen taskuunsa. Maisteri oli ahkerassa työssä eikä huomannut mitään, korjasi vain edelleen Beatan sotkuisia lukuja. Soipa sitten päivälliskello, maisteri teki vielä jonkin muistutuksen vihkoon ja päätti tunnin.

Päivällispöydässä tarkastivat lasten silmät uteliaina maisterin käsiä. Mutta ne olivat aivan puhtaat, musteesta ei jälkeäkään. Pettyneenä kuiskasi Klaus sisarelle:

— Hän on huomannut sen ja ottanut pois.

— Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.

Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä. Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel, molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän "hienoja".

Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi kiivas ottelu.

— Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi — — — Mitä tämä merkitsee!

Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana. Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina, sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi! Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan roiskahduttanut aimo tahrat.

Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana. Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc! Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän ei koskaan hämmentynyt.

— Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni ivallisesti.

Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.

Mutta silloin sanoi paroni: — Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.

— Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. — Sekä paroni että Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.

Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.

Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.

Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet. Se oli lauhkea ja viisas — oikea kissojen kissa. Sillä oli oma pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään vesisaaviinkin.

Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt, ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes hänet sieltäkin karkoitettiin.

— Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata uhkasi kertoa isoisälle.

Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.

— Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]

Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon. Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.

Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika naurahti viekkaasti: — Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.

— Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.

Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt nau'unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: — Katolle, Ek, tuokaa kissa alas!

Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa. Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.

Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.

Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: — Klaus, Klaus, Klaus-herra!

Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli saattanut.

Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.

Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:

— Klaus-herra, oletteko siellä?

— Olen, kuului uhkamielinen vastaus.

— Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois kotoa.

— Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan suostu.

— Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte hänet haudan partaalle.

Äänettömyys.

— Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.

— En halua kotiarestia.

Viekas palvelija mietti hetkisen.

— Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.

— Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen vieressä.

Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin. Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.

Isoisä ei kuitenkaan hänen suureksi hämmästyksekseen sanonut moitteen sanaakaan, vain lyhyen: — Mene huoneeseesi, sinulle tuodaan sinne ruoka.

Klaus sopersi epäselvän hyvää yötä, suuteli molempia vanhuksia kädelle kuten tavallisesti ja lähti huoneesta. Kynnyksellä hän kuitenkin epäröi! Tädin itkettyneet silmät vaivasivat häntä. Teki mieli kääntyä ja pyytää häneltä anteeksi ajattelematonta kujetta. Mutta ylpeys ja ehkä ujouskin esti. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä kenenkään edessä, oli Jonas usein sanonut, ja hän oli oikeassa.

Mutta uni karttoi sinä yönä Klauksen silmiä. Levotonna hän heittelihe vuoteessaan ja näki unta, että Mimi Ottilia-tädin yömyssy päässä itki hänen vuoteensa reunalla.

Kolmas luku.

PAPPILASSA.

Pappilan pikku Marialla oli kova päivä. Oli lauantai, ja pappilaan virtasi väkeä viljalti kirjoituttamaan itsensä ripille. Maria oli vain yhdeksänvuotias, mutta auttoi nuoresta iästään huolimatta isäänsä kansliatöissä. Hänen pieni, hento olentonsa katosi miltei tykkänään korkeitten kirkonkirjaläjien taakse. Vakavana, huulet nipistyksessä ja sormet koukussa hän piirteli merkkejä ja koukeroita kellastuneihin lehtiin isän sanelun mukaan.

Pastori Perenius istui kalotti päässä isossa nahkatuolissaan ja vastaanotti ripille-ilmoittautuvat joko isällisesti kehoittaen tai vakavasti nuhdellen, kuten kulloinkin sopi.

Oikeastaan Mariasta ei ollut lainkaan hauskaa istua pimeässä kansliahuoneessa, jossa ilma oli ummehtunutta ja täynnä tupakanhajua. Sen lisäksi isä ahkerasti avasi nuuskarasiaa, niin että Mariaakin alkoi aivastuttaa. Ja vanhat kirkonkirjat olivat kauhean ikävät ja raskaat käsitellä. Ulkona huojuttivat sireenit äsken kukkaan puhjenneita oksiaan ja pääskynen liverteli räystäässä. Jonatan ja Susanna juoksentelivat pihalla ja koettivat, kumpi voisi korkeammalle puhaltaa höyhentään, jonka olivat saaneet kanatarhasta. Ollapa heidän joukossaan!

Mutta Marian mieleen ei juolahtanutkaan pyytää isältä pientä lomahetkeä. Pastorin väki kasvatti lapsensa kurissa ja Herran nuhteessa. Työtä heidän täytyi tehdä — kunkin voimainsa mukaan.

— Palkka on pieni ja työväki kallista, oli pastorinrouvan tapana sanoa.

— Ja laiskuus on pahan juuri, lisäsi pastori siihen tavallisesti.

Pojat, Josef ja Joel varsinkin, eivät olleet oikein kirjaan meneviä. He työskentelivät mieluummin pellolla ja niityllä kuin kieliopin ääressä. Mutta Maria-tyttö oli hyväpäinen ja ahkera. Hän oli oppinut lukemaan yhtä helposti, kuin se pojille oli ollut vaikeata, ja koska hän oli isänsä silmäterä, piti tämä häntä mielellään huoneessaan. Hänestä tuli, heti kun hän kutakuinkin oli oppinut kynää ja oikeinkirjoitusta hallitsemaan, isän pikku kirjuri.

Maria katseli ikkunasta ulos ja näki paksun pölypilven. Sen keskeltä sukelsi esiin kaksi mustaa hevosta ja vaunut.

"Matti Juhonpoika Tynjälä ja vaimo Manta Kustaantytär Ali-Tynjälän talosta", saneli isä.

Marian huomio oli kokonaan hevosissa ja vaunuissa. Isä saneli samat sanat toistamiseen. Tynjälän isäntä ja emäntä seisoivat jäykkinä kädet kupeilla, mutta Marian silmät olivat ulkona. Äkkiä hän hypähti seisomaan huudahtaen:

— Isä, isä, he tulevat tänne, vaunut kääntyivät kujalle.

— Maria-tyttäreni, ripillekirjoitus on tärkeä toimitus, ja kun sinä olet siinä osallisena, vaaditaan sinulta vakavaa mieltä, ettet salli maallisten pikkuseikkojen mieltäsi hämmentää, sanoi pastori verkkaan ja vakavasti.

Maria istuutui punaisena paikalleen ja veti aikamoisen koukeron Tynjälän isännän nimen viereen.

Mutta nyt ovi aukesi kiivaasti, ja Lotta-äiti pisti päänsä hätääntyneen näköisenä sisään.

— Jakob, Jakob, pane kaulus kaulaasi ja toinen takki yllesi. Tottisalmen paronin vaunut ajavat pihalle. Meidän täytyy kai teurastaa Väskynän vasikka.

— Heti, heti, äitikulta. Maria-piikaseni, hae isän kaulus. — Pastori tempaisi kalotin päästään, ja riensi makuuhuoneeseen pukeutumaan.

Kuin myrskytuulen pyyhkäisemänä olivat Jonatan ja Susanna kadonneet pihalta lastenkamariin, jossa vanha Heta heitä pesi ja harjasi, niin että saippuavesi räiskyi ja lapset kirkuivat.

Pastori ja Lotta-äiti ennättivät parahiksi portaille, kun paroni ja Klaus astuivat mukavista perhevaunuista maahan. Pastori kumarsi, Lotta-äiti niiasi, ja kaikki ikkunat olivat täynnä kasvoja, jotka nenä litteinä kurkistivat outoa näkyä.

— Tervetuloa, herra paroni, tervetuloa, Klaus-herra, liikkui Lotta-äidin kieli lipeästi. Mutta samassa hän löi kätensä yhteen ja huusi kauhistuneena:

— Herran tähden, pojat, mitä siinä töllötätte? Pian peseytymään ja toiset vaatteet ylle. Anteeksi, herra paroni, he tulevat pellolta ja ovat työvaatteissa. Kumartakaa toki, pojat. Tämä tässä on Josef ja tämä on Joel.

Josef ja Joel kumarsivat, niin että liinatukka heilahti otsalle, ja katosivat keittiön ovesta. Nyt vasta sai paroni puheenvuoron.

— Hyvää päivää, herra pastori. Kuinka voitte, arvoisa rouva? Ottilia-sisareni lähetti terveisiä. Tässä on tyttärenpoikani, nuori Klaus.

— Tottisalmen tuleva isäntä, lisäsi pastori hymyillen hyväntahtoisesti.

Klaus oli mielissään, kun hänelle osattiin antaa arvoa, ja kumarsi tavallista kohteliaammin.

— Yrjö, vie paronin hevoset talliin, käski pastori.

Noin kaksitoistavuotias kaunis, tummasilmäinen poika astui hevosten luo.

— Meidän hevosiin ei saa koskea muut kuin Ek, sanoi Klaus kiivaasti.

— Niin, hevoset ovat todellakin rajut, kenties poika neuvoo ajajallemme tallin. Jos arvoisa isäntäväki suvaitsee, viivymme mielellämme täällä jonkin aikaa.

Yrjö katseli mielihyvällä uljaita mustia vaunuhevosia ja siveli niiden kiiltävää karvaa.

— Anna hevosten olla, tiuskaisi Klaus.

Yrjö loi häneen pitkän katseen tummista silmistään ja poistui ääneti muhkearyhtisen Ekin kanssa, joka pönäkkänä talutti hevoset talliin.

Paronin katse seurasi poistuvia.

— Kuka on tuo poika?

— Hän on renkipoikamme, orpo raukka.

— Mutta käydäänhän nyt sisään, pyysi Lotta-äiti.

Vieraat astuivat iloisen kuistin läpi eteiseen ja saliin. Lotta-äiti loi huolestuneen katseen ympäri huonetta, mutta huoahti helpotuksesta. Kaikki oli kuin olla piti. Lattia aamulla aikaiseen pesty, puhdas ja sileä, uunin edessä tuoreita katajia, ikkunoissa valkeat verhot, amarylliskin oli juuri tänä aamuna aukaissut suuret, punakeltaiset kukkansa.

Olipa onni, että sattui olemaan lauantaiaamu, hän ajatteli.

Nyt tulivat lapset sisään. Ensin tummatukkainen, kirkassilmäinen Maria, hiukset sievästi sidottuina kireälle palmikolle, taluttaen pikku Gideonia, sitten Susanna ja Jonatan. Ja viimeksi Josef ja Joel, kaikki kuusi puhtaina ja sileäksi kammattuina.

Paroni loi terävän katseensa lapsiparveen tutkistellen kutakin erikseen ja nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Lapset miellyttivät häntä. Reippaita, vaatimattomia ja ymmärtäväisiä, sopivaa seuraa Klaukselle. Avomielinen katse, hyvä piirre suun ympärillä. Ja pieni tyttö oli kerrassaan herttainen, niin äidillisen ja lempeän näköinen.

Hän kutsui Marian luokseen, otti tytön ruskettuneet kädet omiinsa ja sanoi ystävällisesti hymyillen: — Tartupas nyt tämän vieraasi käteen ja vie hänet ulos leikkimään. Minä toivoisin, että teistä tulisi hyvät ystävät.

Maria loi kirkkaat silmänsä paronista Klaukseen. — Minä vien hänet katsomaan vasikoitani, sanoi hän ujostelematta. — Tule. Ja hän tarttui Klauksen käteen.

Klauksen kielellä pyöri vastaus: — En minä sinun vasikoistasi piittaa. Mutta hän ei tahtonut olla tytölle epäkohtelias ja seurasi siis vastustelematta Mariaa. Toiset lapset lähtivät heidän mukaansa.

Lotta-äiti poistui myös keittiöön, ja paroni jäi pastorin kanssa kahden. Keskusteltuaan jonkin aikaa kevättöistä — oltiin näet toukokuun lopussa — ryhtyi paroni varsinaiseen asiaansa. Soturin suorasukaisuudella hän peittelemättä kertoi, mistä syystä oli tullut ja minkä vuoksi hän piti tärkeänä, että Klaus joutui pois kotoa. Nyt hän tahtoi kysyä pastorilta, haluaisiko tämä ottaa kotiinsa varsin huonosti kasvatetun pojan, jonka pahat taipumukset kotona vain lisääntyivät.

— Pohja on hyvä luullakseni, hän lausui lopuksi, mutta pinnalla on paljon rikkaruohoja, ja ne olisi nyt kitkettävä pois. Tahdotteko, herra pastori, ottaa sen toimeksenne, te ja vaimonne?

Pastori näytti miettivältä. Ei ollut hauskaa ottaa kotiinsa hemmoteltua aatelispoikaa, joka oli tottunut ylellisyyteen. Mutta toiselta puolen oli vaikea hylätä paronin pyyntöä. Tottisalmen vanha paroni oli yleisesti suosittu ja rakastettu oikeamielisyytensä ja avuliaisuutensa tähden. — Sitäpaitsi pieni rahanlisä heidän niukkaan talouskassaansa ei haitannut.

— Tietysti en pyydä nyt heti vastausta, lausui paroni. Täytyyhän teidän ensin neuvotella vaimonne kanssa. Se on välttämätöntä.

Pastori kävi puhuttelemassa Lotta-äitiä, ja tämä oli heti taipuvainen.

— Tulkoon poika vain tänne, sanoi hän reippaalla tavallaan. Kyllä me, sinä ja minä, tulemme hänen kanssaan toimeen.

Ja niin oli asia päätetty.

Pappilan lapset koettivat sillä aikaa parhaimpansa mukaan huvitella harvinaista vierastaan. Mutta se ei ollut niinkään helppoa kuin he vaatimattomuudessaan olivat otaksuneet. Klaus tiesi, mitä varten hänet oli pappilaan tuotu, ja oli päättänyt olla jäykkä ja ylpeä alusta alkaen. Matkalla paroni oli hänelle selittänyt heidän käyntinsä tarkoituksen viitaten siihen, että Klaus mahdollisesti jäisi pappilaan koko kesäksi. Klaus kuitenkin luuli ja toivoi, että isoisä vain uhkasi. Hän oli ollut hyvin nöyrä ja katuvainen koko matkan, ja oli varma siitä, ettei isoisä häntä hennoisi heittää yksin vieraisiin. Pelkkä ajatus, että hänen täytyisi olla viikonkaan verran poissa Tottisalmesta, sen suuresta puistosta, mainioista kalavesistä ja koko rakkaaksi tulleesta ympäristöstä kauhisti häntä. Klaus rakasti kotiaan sydämensä pohjasta, eipä siis ihme, että hänen mielensä oli apea.

— Tahdotko nähdä kissaani Mirriä? kysyi Maria. Se on niin soma ja viisas.

— En, vastasi Klaus lyhyesti. Kissasta puhuttaessa hän muisti Mimi-raukkaa ja Ottilia-tätiä. Hänen tuli paha olla.

Maria hämmentyi. Mirri oli hänen paras aarteensa. Hän kävi aivan neuvottomaksi, kun ei poikaa sekään huvittanut.

— Etkö pidä kissoista? kysyi hän arasti.

— Minä vihaan niitä.

Maria pelästyi ja katsoi säikähtyneenä ympärilleen, näkyisikö Mirriä missä. Voi, tuolla se tulla sipsutteli, liehakoivan näköisenä se läheni lapsia, kehrätä hyrryttäen mielistelevästä. Maria sieppasi sen nopeasti syliinsä ja riensi juoksujalkaa sisään.

— Sinä et saa tulla ulos nyt, Mirri, kuiskasi hän kissan korvaan. Vieras poika ei siedä kissoja, hän voisi tehdä sinulle pahaa. — Hän kätki kissan ullakkokomeroon ja palasi hengästyneenä pihalle.

— Ruvetaanko pallosille? ehdotti Joel.

Klaus suvaitsi myöntyä.

Pojat noutivat mailat ja pallot, ja pian oli peli käynnissä. Maria oli neljäntenä.

— Maria, Maria! kuului jonkin ajan kuluttua äidin ääni. Tule pitämään huolta Gideonista. Hän on täällä kaikkien tiellä ja kaataa kermat ja muut.

— Kuka nyt rupeaa Marian sijalle?

— Jonatan, ehdotti Josef.

— Ei siitä mitään tule, vastusti Joel. Hän on liian pieni, itkee, jos saa pallon naamaansa. Otetaan Yrjö.

Pojat noutivat Yrjön ja peliä jatkettiin.

— Nuori herra ei noudata pelisääntöjä, sanoi Yrjö Klaukselle, joka pelasi vallattomasti niinkuin itse tahtoi.

Klaus loi poikaan ylpeän katseen. — Sinäkö minua komentamaan? Renkipoika! Kiitä onneasi, että lainkaan saat kanssani pelata.

Yrjö punastui hiusmartoa myöten. Estääkseen vastausta, joka hänen kielellään pyöri, hän puraisi huultaan. Sitten hän laski sauvansa maahan ja kääntyi menemään pois.

— Yrjö, älä lähde, huusi Joel. Älä viitsi suuttua. Me emme voi jatkaa peliä ilman sinua.

— Minä en halua olla vieraan loukattavana, vastasi Yrjö.

— Sinä jäät, huusi Klaus. Minä käsken, minä tahdon, että sinä jäät.

Yrjön silmät välähtivät. — Millä oikeudella te minua käskette?

— Milläkö? — Olen Tottisalmen perillinen.

— Minä en ole Tottisalmen alustalaisia, eikä teillä siis ole oikeutta minua komentaa.

Klaus lensi kiukusta punaiseksi. Köyhä poika, renkipoika uskalsi häntä vastustaa. Hän näki Josefin ja Joelin vetävän suunsa hymyyn, ja se vielä enemmän häntä ärsytti.

— Sinä et mene, hän huusi vimmoissaan ja nosti sauvansa lyödäkseen Yrjöä. Raudanluja käsi tarttui hänen ranteeseensa niin voimakkaasti, että hän kivusta kirkaisten päästi otteensa.

— Käyttäytykää siivosti, herra Tottisalmen perillinen, lausui Yrjö halveksivasti ja päästi otteensa. — Ek, tule tänne, Ek! huusi Klaus vihasta vavisten. Kurita tuota poikaa! Tuo ruoska!

Ek astui pyylevänä tallista, missä hän oli ollut hevosia syöttämässä.

— Annanko hänelle, niin että tuntuu?

— Ei, ei, tahdon itse häntä kurittaa. Ruoska minulle.

Molemmat pojat seisoivat vastatusten. Klaus vihasta tulipunaisena, Yrjö kalpeana, tummat silmät säihkyen.

Ek imi piippuaan rauhallisena, mutta Josef ja Joel olivat kuohuksissa.

— Jos hän iskee Yrjöä ruoskalla, niin annan häntä korvalle, puhisi Joel itsekseen.

— Pyydä heti paikalla anteeksi, renki! huusi Klaus. Muutoin saat maistaa tästä.

— En ole tehnyt mitään pahaa.

Ei kukaan pojista huomannut, että näytelmällä oli katselijoita. Paroni ja pastori olivat tuokion aikaa seuranneet kiivasta kohtausta. Nyt he astuivat kiihoittuneiden poikien luo juuri parhaiksi estämään Klauksen ruoskan läimähdystä.

— Seis, huusi paroni käskevästi.

Klauksen käsi vaipui alas.

— Mitä täällä tapahtuu? Paronin kulmakarvat olivat syvissä rypyissä.

— Hän vastustaa minua. Näetkö, isoisä, tuo renkipoika uskaltaa minua vastustaa!

— Yrjö, onko se mahdollista? Sinä synnytät riitaa isäntäsi vieraan kanssa. Häpeä, poika, torui pastori.

Yrjö ei vastannut sanaakaan.

— Mistä riita johtui? kysyi paroni kääntyen Josefin ja Joelin puoleen. Pojat olivat nähtävästi hämillään. Joel vilkuili Klaukseen.

— Kerro asia peittelemättä, poikani, sanoi paroni Joelille.

Joel raaputti kömpelösti jalkojaan, otti hatun päästään ja kertoi sitten lyhyesti ja selvästi asian juoksun.

Paroni loi Klaukseen harmistuneen katseen.

— Minä ihmettelen sinua, Klaus. Pyydä anteeksi pojalta, jota olet loukannut.

Klaus heitti ylpeästi päätään taaksepäin. — Anteeksi, minä, renkipojalta! En koskaan!

— Klaus!

Yrjö astui suuttuneen paronin luo, kumarsi syvään ja lausui:

— Herra paroni, jätetään asia sikseen. Nuoren herran on vaikea pyytää anteeksi halvalta renkipojalta, ja minä tulen hyvin toimeen ilman hänen anteeksipyyntöään.

Paroni tuijotti häneen sanatonna.

— Parbleu, teillä on ylpeitä palvelijoita, herra pastori.

— Yrjö, joko sinä taaskin! varoitti pastori rauhallisella äänellään.

— Anteeksi, herra pastori, en aikonut ketään loukata. Saanko nyt mennä? kysyi poika nöyrästi. Olisi haettava Pekan kanssa hevoset haasta.

Pastori ravisti päätään. — Mene, poika, mutta muista, ylpeys käy lankeemuksen edellä.

— Tuletko mukaan hevosiin? kysyivät Josef ja Joel Klaukselta, joka vihaisena pieksi nokkosia ruoskallaan.

— En tuon kanssa.

Maria juoksi paikalle, niiasi sievästi paronille ja sanoi: — Äiti pyysi päivälliselle.

Paroni, joka hajamielisenä oli tuijottanut Yrjön jälkeen, heräsi mietteistään.

— Kiitos, tyttöseni! Vieraat ovatkin oikein nälissään. Hän hymyili ystävällisesti tytölle, mutta hänen äänensä oli väsynyt.

— Onko tuo renkipoikanne tästä pitäjästä? kysyi paroni pastorilta, kun he päivällisen jälkeen istuivat tupakoimassa pastorin huoneessa.

— Kyllä. Hänen äitinsä tai oikeastaan kasvattiäitinsä oli minun rippikoululapsiani. Miellyttävä nainen, mutta kuoli aikaisin Yrjö-rukan vahingoksi. Mies meni uusiin naimisiin karkealuontoisen ja häijysisuisen naisen kanssa, joka taisi pidellä poikaparkaa pahasti. Poika joutui minulle oikeastaan vain sattuman kautta tai sanoisinko Jumalan tahdosta. Pari vuotta sitten olin kinkerimatkalla, ja tieni johti Mäenpään torpan ohi. Oli helmikuu, ja kylmää lunta ryöpytti vasten kasvoja, niin että oli oikein tukalaa. Ajaessamme mökin sivuitse sanoin Pekalle:

— Pistäydytäänpä tuonne pirttiin, eiköhän sieltä heruisi pisara kahvia kylmään? Pekka käänsi heti hevosen ja astuimme sisään. Olin käynyt torpassa Matleena-vainajan eläessä. Silloin siellä oli siistiä ja puhdasta. Pikku Yrjö istui penkillä aapiskirja kädessä ja tavaili äidin johdolla kirjaimia. Oli viihtyisää ja hupaista. Nyt huomasin heti, että elämä oli muuttunut. Tupa oli pahassa siivossa, emäntä tympeän näköinen, isäntä vanhentunut. Kehdossa itki pieni likainen lapsi, jota laiha, resuinen poika liikutti.

Minä sain kahvini tietysti, mutta hyvä mieliala ei tahtonut syntyä.

— Onko tuo poikanne? kysyin mieheltä.

— Kasvattipoika, ehätti siihen vaimo. Ja voi herra pastori, kuinka siitä pojasta on vastusta. Se on niin ilkeä ja pahansisuinen, ettei mitenkään tahdo sen kanssa toimeen tulla. Me lähetämmekin sen Anttilan lautamiehelle renkipojaksi, ei se leipänsäkään edestä tee täällä työtä.

Poika painoi päänsä alas. Minä näin, että hän taisteli itkua vastaan.

— Mutta eikö ole liian aikaista lähettää noin pientä palvelukseen? sanoin minä.

— Siitäpähän oppii. Ja siellä sitä paremmin kurissa pidetään. Tämä mies on liian pehmeäluontoinen sitä kurittamaan, selitti vaimo topakasti.

Minä käännyin miehen puoleen. — Entinen vaimonne taisi pojasta paljon pitää?

— Pitihän se, sanoi mies melkein vastahakoisesti. Hänen oli nähtävästi paha olla.

Pojan tummat silmät olivat minuun luotuina. Nähtävästi hän tunsi, että häntä säälin. Minä kutsuin hänet luokseni.

— Kasvattiäitisi sanoo, että olet häijy. Mitä luulet Matleena-äidin arvelevan, jos hän taivaasta katselisi ja näkisi sinun pahuutesi?

Poika purskahti itkuun. — En minä ole häijy, nyyhkytti hän, mutta minä en kärsi, että minua piiskataan. Äiti ei koskaan minua piiskannut, minä en ole koira.

Hänen kasvonsa kävivät taas uhkamielisen näköisiksi, niinkuin ne olivat olleet, kun ensin astuin tupaan. Minä olen sielunpaimen, herra paroni, näin, että tässä oli taimi Herran yrttitarhassa, joka oli turmiolle menemässä hoidon puutteesta. Mutta mitä tehdä? Vaimo näytti raa'alta, tuskinpa häneen neuvot ja nuhteet osuivat. Poika oli heille taakaksi, he tahtoivat hänestä päästä. Minä tunsin Anttilan lautamiehen, tiesin, että talo oli kuuluisa siitä, ettei siellä palvelijat pysyneet. Isäntä ja emäntä olivat yhtä kovaluontoiset. Poika oli niin kaunis ja älykkään näköinen, hän katseli minua kuin apua pyytäen.

— Milloin olette aikoneet viedä hänet Anttilaan? kysyin.

— Jo tänä päivänä, vastasi vaimo nopeasti. Mies ei vastannut mitään, nähtävästi he olivat eri mieltä asiasta.

Poika purskahti hiljaiseen, toivottomaan itkuun. Koti oli hänelle rakas, vaikka häntä kovasti kohdeltiinkin. Häntä kauhisti vieras isäntä, josta kerrottiin pahoja. Silloin minä tein päätökseni. — Antakaa poika minulle, sanoin. Minä tarvitsen juuri Pekalle apulaista. Anttilan isännälle voitte antaa peruutuksen. Voitte luottaa siihen että pojalla on parempi minun luonani kuin siellä.

Vaimo kiitti tyytyväisenä, hän oli iloinen, kun pääsi pojasta sitä pikemmin. Nopeasti hän syyti pojan vähät tavarat arkkuun, puki ehyet vaatteet hänen ylleen ja piti jäähyväisiksi pitkän evästyssaarnan. Poika oli aivan äänetönnä, en tiennyt oliko hän iloinen vai ei.

Kun läksimme, tuli mies jälkeemme. Hän painoi kättäni porstuassa ja kuiskasi:

— Kiitos, pastori, kyllä ymmärrän hyvän sydämenne. Poika on ollut tunnollani siitä asti, kun tupaan tuli toinen emäntä. Ei se häijy poika ole, mutta se on kuin nuori varsa, ei kärsi piiskaa. Hyvällä sen saa vaikka minne. Matleena oli sille niin hellä. Ja hän huokasi syvään, mies-parka.

Minä vein pojan kotiin. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän tottui taloon ja meihin, arka ja pelästynyt raukka. Mutta vaimoni, herra paroni, on ihmeellinen nainen, hänellä on tuntosarvet, jollaisia ei kellään. Hän tietää, missä tarvitaan lakia ja missä evankeliumia. Yrjö pääsi hänen suosioonsa viikon kuluttua, ja silloin poika oli turvassa, sen tiesin. Kaksi vuotta hän nyt on ollut talossamme, renkipoikana tosin, mutta myöskin poikaini toverina. Kiivas hän vieläkin on, ja ylpeydenhenki yhä elää, sen itse äsken huomasitte, mutta muutoin ei ole parempaa ja herttaisempaa poikaa tämän ilman kannen alla, sen vakuutan.

— Onko hänen vanhemmistaan tietoa?

— Isä oli kuljeksiva veitsenteroittaja, luulen. Muuta ei hänestä tiedetty. Hän oli saapunut Mäenpään torppaan täydessä kuumeessa taluttaen poikaa kovassa pyry-ilmassa. Tupaan päästyään hän oli heti kaatunut penkille ja alkanut hourailla. Isäntä oli koettanut saada selvää hänen puheistaan, mutta se oli kaikki sekavaa. Yöllä hän oli kuollut tajuihinsa tulematta. Poika jäi torpan väen luo, joka oli lapseton. Ei hänkään ollut muuta osannut sanoa kuin nimensä: Yrjö. Sen verran oli kertonut, että he olivat kulkeneet kauan. — — —

Avonaisesta ikkunasta kuului Joelin hätäinen ääni: — Isä äiti, tulkaa pian!

Pastori riensi ikkunalle: — Mikä hätänä, Joel?

— Voi, isä, joudu. Hän kuolee.

— Kuolee, kuka kuolee? Puhu, poika!

— Yrjö. Hän on jo hengetönnä.

Pastori unohti tavallisen hitautensa, heitti piipun pöydälle ja juoksi avopäin pihalle. Joel seisoi portailla kalpeana ja vapisevana. Isän nähtyään hän alkoi juosta.

— Missä hän on? huusi pastori juostessaan pojan jäljestä.

— Takapihalla. Siro oli niin hurja. Se oli Klauksen syy.

Takapihalla kohtasi pastoria surkea näky. Maassa, pää Josefin polvilla, makasi Yrjö kalmankalpeana ja tajutonna. Oikea käsi riippui hervotonna kupeella, mutta verihaavaa ei näkynyt. Hänen vieressään seisoi Siro, pappilan nuori ori, hikisenä ja värisevänä, pää painuksissa.

— Onko äidille sanottu?

— Jakob, mitä tämä merkitsee? kuului samassa Lotta-äidin ääni. Hän ja Maria olivat paronin seurassa rientäneet paikalle käärevaatetta ja linjamenttipullo mukanaan.

Pastori tutki Yrjöä hellävaroen. — Käsivarsi on poikki. Sitäpaitsi hän luultavasti on saanut jonkin sisällisen vamman. Meidän täytyy kantaa hänet sisään.

Hän nosti varovasti pojan käsivarsilleen ja läksi hitaasti, kantaen raskasta kuormaansa, kulkemaan rakennusta kohti. Toiset seurasivat äänettöminä, vakavina, Maria hiljaa itkien, Josef ja Joel luoden vihaisia katseita Klaukseen. Tämä astui kalpeana isoisänsä rinnalla.

Kanslian leveälle nahkasohvalle oli Lotta-äiti hätäpikaa laittanut vuoteen, jolle pyörtynyt laskettiin. Sillä aikaa kuin pastori ja hänen vaimonsa hoitivat Yrjöä, tutki paroni onnettomuuden syytä pojilta. Hän kutsui heidät saliin ja sulki oven.

— Miten tämä tapahtui?

Kaikki kolme poikaa seisoivat äänettöminä. Josef ja Joel olivat punaiset ja nolon näköiset. Klaus puristi huulensa yhteen ja rypisti kulmiaan. Hänen oli vaikea hillitä itkua.

— Kenen oli syy? kysyi paroni toistamiseen.

Ei vieläkään vastausta.

Paroni katseli hetken aikaa kutakin erikseen, kääntyi Josefin puoleen ja sanoi käskevästi:

— Selitä kaunistelematta, koska oikea rikollinen ei uskalla.

Klaus heitti päänsä taaksepäin ja lensi tulipunaiseksi. — Minäkö en uskaltaisi! Sitä ei isoisän tarvitse kahdesti sanoa. Tuo poika väitti, etten osaisi ratsastaa oriilla, minä tahdoin näyttää, että osaan ja uskallan. Pääsinkin hevosen selkään, mutta se karkasi äkkiä pystyyn ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia. Tietysti olisin saanut sen hillityksi, mutta silloin renkipoika juuri tien käänteessä tuli vastaan, hevonen vimmastui yhä enemmän, hän tarttui siihen kiinni, ja silloin hurjistunut hevonen heitti hänet syrjään, niin että hän kaatui ja meni tainnoksiin.

— Siinäkö kaikki, kysyi paroni kääntyen uudestaan Josefin puolelle.

— Osapuilleen. Siro on aina ollut hurja, se ei ole totellut ketään muuta kuin renki Pekkaa ja Yrjöä, joka on sitä hoitanut yhdessä Pekan kanssa. Se onkin vielä melkein varsa vain. Yrjö ratsasti sen selässä kaivolle juottamaan sitä. Klaus tahtoi silloin myöskin ratsastaa sillä. Me kielsimme kaikki, mutta hän ei totellut. Sillä aikaa kuin Yrjö meni kotaan noutamaan vesiämpäriä, nousi Klaus Siron selkään. Siro nousi pystyyn ja lähti laukkaamaan. Kun Yrjö huomasi vaaran, kiersi hän kodan tullakseen hevosta vastaan. Mutta Siro oli aivan hurjana ja syöksyi suoraan häntä kohti, ja sitten onnettomuus tapahtui. Siro-parka seisahtui heti säyseänä kuin lammas nähdessään Yrjön makaavan edessään. Se on aina pitänyt Yrjöstä, mutta se ei kärsinyt, että vieras käsi tarttui siihen, ja se joutui aivan suunniltaan.

— Ja mitä sanot sinä tähän? kysyi paroni kylmästi Klaukselta.

— Minä olisin kyllä tullut toimeen ilman häntäkin, vastasi poika ynseästi.

— Se ei ole totta, huudahti Joel kiivaasti. Siro syöksyi suoraan riihtä vasten, ja ellei Yrjö olisi tullut vastaan, olisi Klauksen käynyt huonosti, siitä olen varma.

— Poika-parka on siis pelastanut henkesi ehkä omansa kaupalla, sanoi paroni totisena, luoden Klaukseen kiinteän katseen.

— Älkää sanoko niin, isoisä, eihän hänellä ole haavaa missään, huudahti Klaus pelästyneenä.

— Sitä pahempi, hän on kai saanut jonkin sisällisen tärähdyksen. Jos hän kuolee, Klaus, on sinun omapäisyytesi siihen syynä. Mutta meidän täytyy tehdä kaikki mitä voimme pelastaaksemme hänen henkensä.

Näin sanoen paroni astui takaisin kansliaan jättäen pelästyneet ja surulliset pojat kolmen kesken.

Yrjö oli yhä tiedottomana. Maria hautoi hänen päätään kylmällä kääreellä, ja Lotta-äiti koetti kaataa viinaa suljettujen huulten väliin.

— Älkäämme tuhlatko aikaa, pastori, sanoi paroni, minä vien pojan vaunuissani kotiini. Kelpo tohtorimme tekee hänet terveeksi, jos se vielä on mahdollista. Ja sen täytyy olla mahdollista, lisäsi hän puoliääneen. Pojan kauniit kalpeat kasvot liikuttivat häntä omituisesti. Hän oli mielestään nähnyt ne ennen, kauan sitten. Mutta missä?

— Aiotteko todella viedä hänet mukaanne, kysyi hämmästynyt pastori, mutta — —

— Ei mitään muttaa. Heti kun hevoset ovat valjaissa, lähdemme. Tottisalmessa on lääkäri aina lähettyvillä, me hoidamme hänet kyllä hyvin. Klauksen jätän tänne, kuten puhe oli. Vai peräytättekö sananne sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut?

Lotta-äiti näytti epäröivältä, mutta pastori vakuutti: — Emme, herra paroni. Ellette halveksi meitä kasvattajina, niin otamme sen toimen mielellämme vastaan. Hän saa osakseen saman kohtelun kuin omat poikani, se on, hymyili pastori hienosti, hän saa sekä rakkautta että kuria.

— Niin juuri, nyökkäsi Lotta-äiti. Jumala paratkoon, hän tarvitsee kumpaakin, poika raukallahan ei ole äitiä. Ja helläsydäminen papinrouva kuivasi kyynelen silmästään.

Paroni tarttui hänen käteensä.

— Olen varma siitä, että Klaus teidän kodissanne on hyvässä hoidossa. Jumala suokoon, että hän kerran saattaisi nimellemme kunniaa.

Hetkisen kuluttua vierivät paronin vaunut hitaasti maantietä pitkin. Ek istui tapansa mukaan jäykkänä ja arvokkaana istuimellaan. Mahdotonta olisi ollut hänen kasvoistaan lukea ristiriitaisia tunteita, jotka kuohuttivat hänen muutoin niin levollista mieltään. Nuori herra — Tottisalmen nuori herra — pappilassa, ja pappilan renkipoika vaunuissa vanhan paronin vieressä. Oletko käynyt höperöksi, vanha Ek? Ja mitä sanoo tästä Ottilia-neiti?

Neljäs luku.

YRJÖ.

Suuri oli hämmästys ja ihmettely Tottisalmessa, kun paronin vaunut ajoivat pihalle ja Ek paronin käskystä nosti tunnottoman pojan syliinsä. Beata, joka oli juossut isoisää vastaanottamaan, luuli poikaa Klaukseksi ja päästi kimakan hätähuudon. Tuossa tuokiossa oli piha täynnä ihmisiä. Mademoiselle sai hysteerisen kohtauksen, ja Ottilia neiti juoksi noutamaan vettä, joka häneltä läikähti maisteri Tickleniuksen niskaan, tämä kun ensimmäiseksi sattui hänen tielleen.

Hämminki lisääntyi vielä enemmän, kun paroni lyhyesti lähetti noutamaan tohtoria heti ja joutuisaan.

— Eikö täällä ole ainoatakaan järkevää ihmistä, huusi paroni jymisevällä äänellä — onpa toki, siinähän on Riikke-mamseli, Jumalan kiitos, ottakaa poika haltuunne.

— Mutta eihän se olekaan Klaus! huusi Beata luotuaan silmäyksen kalpeaan poikaan. Hyväinen aika, isoisä, kuka se on?

— Pappilan renkipoika, vastasi paroni.

— Pappilan renkipoika! Jumalan kiitos, se ei ollutkaan nuori herra — pappilan renkipoika vain, toisti palvelusväki iloisena.

Samassa Yrjö aukaisi silmänsä ja katseli avutonna ympärilleen. Hän näki pelkkiä outoja kasvoja, kuuli sanat: pappilan renkipoika vain, ja vaipui uudelleen tainnoksiin.

— Kas niin, hyvät ihmiset, menkää nyt kukin toimiinne, Klaus-herra on pappilassa hyvässä turvassa. Ja sen enempää selittämättä paroni viittasi hämmästyneitä ja kuiskailevia palvelijoita hajaantumaan.

— Minne minä hänet kannan? kysyi Ek Riikke-mamselilta, renkitupaanko?

— Minun huoneeseeni, vastasi Riikke-mamseli.

— Sitä en neuvoisi, virkkoi Ek tuttavallisesti hiljentäen ääntään. Mamseli ymmärtää, ettei tällaista huutolaispoikaa ole miellyttävää pitää huoneessaan.

— Viekää hänet sinne vain, kuului Riikke-mamselin lyhyt ja päättävä käsky.

— Sama se, mutta kyllä mamseli vielä katuu, luvalla sanoen, mutisi Ek.

Riikke-mamseli antoi nopeasti sisäkölle muutamia käskyjä. Pian oli kapea telttasänky nostettu emännöitsijän huoneeseen, vuode valmistettu ja poika laskettu vuoteelle.

Kun Ek ja palvelustyttö olivat lähteneet, katseli vanha mamseli kauan tajutonta poikaa. Hän työnsi ruskeat hiukset pojan korkealta otsalta.

— Armollinen Jumala, huokasi hän liittäen ryppyiset kätensä yhteen. Teetkö sinä meistä pilkkaa?

Tunnin kuluttua saapui tohtori. Hän tutki tarkoin loukkaantunutta ja pudisti päätään. — Paha juttu, mutisi hän.

Riikke-mamseli katseli häntä huolestuneena. — Toipuuko hän?

— Kenties, kenties ei, se oli ilkeä tärähdys, josta luultavasti seuraa aivokuume. Saamme nähdä, mitä lepo ja hyvä hoito saavat aikaan. Aiotteko pitää hänet tässä huoneessa, Riikke-mamseli?

— Kyllä, herra tohtori.

Tohtori katseli häntä silmälasiensa takaa.

— Mutta poikahan on teille uppo outo, mikäli ymmärsin paronin puheesta. Hänhän on tykkänään toisesta pitäjästä.

— En ole häntä koskaan ennen nähnyt, herra tohtori.

— Hm, Riikke-mamseli, te olette hyvä ihminen. — Hän tarkasti poikaa. — Merkillisen kaunis poika. No niin, saamme nähdä, saamme nähdä. Tehän olette tottunut sairaanhoitajatar, Riikke-mamseli.

— Ainahan sitä pitkän elämän varrella saa sellaiseen tottua, vastasi Riikke-mamseli.

— Hm, hm, tohtori näytti hajamieliseltä. Sitten hän äkkiä kysyi osoittaen seinällä riippuvaa nuoren meriupseerin kuvaa ja hiljentäen ääntään:

— Miten tuo on tänne joutunut?

— Kun nuori paroni karkoitettiin kotoa muka väärentäjänä, — mamseli korosti sanaa muka, — ei hänen kuvansa tietysti enää saanut riippua sukumuotokuvien seurassa, hänhän oli tahrannut kunniallisen nimen. Paroni käski minun poistaa kuvan huoneestaan. Minä ripustin sen huoneeseeni vanhempieni rinnalle. Vanhempani olivat kunniallista väkeä, herra tohtori, ja kunniallinen oli nuori paronikin kiireestä kantapäähän, sanottakoon hänestä mitä tahansa. — Ja Riikke-mamseli katsoi tohtoriin taistelunhaluisena kuin vanha kana, joka tahtoo poikasiaan suojella.

— Niin, niin, sanoi tohtori, se oli selittämätön juttu.

Annettuaan tarkat määräykset sairaan hoidon suhteen tohtori poistui miettiväisenä.

Mutta mamseli ryhtyi tarmokkaasti sairaanhoitajatoimeensa. Voudin tyttären, hiljaisen Annan, hän otti avukseen ja hoiti väsymättömällä huolella pientä potilastaan. Alussa kyllä näytti siltä kuin olisi kaikki vaiva ollut turhaa, yötä päivää poika houraili lakkaamatta, hänen otsansa oli polttava ja kasvonsa punoittavat.

Koko talo ihmetteli Riikke-mamselin käsittämätöntä hellyyttä renkipoikaa kohtaan. Ottilia-neiti ei tiennyt paheksuako vai hyväksyä emännöitsijän äkillistä armeliaisuuden puuskaa. Hänen mielestään oli hiukan sopimatonta, että tuntematon rahvaanlapsi sairasti herraskartanossa, väentupa olisi ollut sopivampi paikka. Mutta koska hän ei voinut suorastaan moittiakaan mamselia, tyytyi hän siihen, että kohteli häntä hiukkasen jäykemmin kuin tavallisesti. Paroni kävi pari kertaa katsomassa poikaa ja viipyi kummallakin kertaa kotvan aikaa. Riikke-mamselille tuli silloin aina kiireellistä asiaa keittiöön ja hän poistui pyytäen anteeksi paronilta.

— Pitäähän jättää hänet kahden kesken poikansa kuvan kanssa, hän mutisi. Ei arvannut vanha emännöitsijä, että isä säilytti ainoan poikansa kuvaa alati povitaskussaan sitä usein yksin katsellakseen.

Oli kirkas kesäpäivä. Mamselin huoneessa olivat ikkunauutimet vedetyt syrjään, ja iloinen päivänsäde leikitteli estelemättä lattialla ja vuodepeitteellä. Yrjö aukaisi silmänsä ja ihmetteli. Missä hän oli? Ei pappilassa ainakaan. Ei taivaassakaan, ei sinne kukaan hengissä pääse, ja elossa hän oli, sen tunsi selvästi. Käsi pyrki korvan taustaa raapimaan. Merkillistä, hän ei muistanut mitään.

Huone oli sievä ja siisti. Ikkunaverhot lumivalkeat, pöydällä virkattu liina ja seinillä kuvia. Ei Martti Lutheria eikä Pyhää Paimenta kuten pappilan seinällä, vaan Venäjän armollinen keisari Aleksanteri I ja hänen kaunis keisarinnansa. Oli siellä vielä Isakin uhraaminenkin ja nuoren meriupseerin kuva.

Varsinkin viimemainittu oli niin kaunis, ettei Yrjö saanut hänestä silmiään käännetyksi. Äkkiä kuva alkoi suureta, upseeri laskeutui alas ja astui hänen luokseen. Yrjö kohotti ruumistaan ojentaakseen hänelle kättään, mutta silloin upseeri alkoi kummasti pyöriä, koko huone pyöri, ja Yrjön silmät sulkeutuivat. Kun hän taas heräsi, huomasi hän kummakseen olevansa vielä samassa huoneessa. Ikkunan ääressä istui pyylevä, harmaahiuksinen nainen sukanneule käsissä.

— Hyvää huomenta, tervehti nainen ystävällisesti ja astui Yrjön vuoteen luo. Jopa olet pitkään nukkunut.

— Missä minä olen? kysyi Yrjö. Hän oli aivan selvä nyt, vaikka heikko. Puhe sujui niin kumman kankeasti, melkein kuiskaamalla vain.

— Tottisalmessa, hyvän ystävän luona.

— Yrjön silmät välähtivät. Hän muisti. — Missä Klaus-herra on? kysyi hän arasti.

— Hän jäi pappilaan. Mutta nyt emme puhu enempää. Minä menen noutamaan sinulle ruokaa.

Ruokaa! Siitä oli varmaan pitkä aika, kun hän oli syönyt. Yrjön valtasi äkkiä kova nälkä. Ollapa nyt perunapuuroa tai talkkunaa! Ehkä parhaimmassa tapauksessa paistettua sianlihaa ja perunoita.

Hetkisen kuluttua Riikke-mamseli palasi tarjotin kädessä. Tarjottimella ei tosin ollut Yrjön haluamia herkkuja, vaan lihalientä ja munaa, mutta hyvältä maistuivat nekin. Niin heikko poika kuitenkin vielä oli, ettei jaksanut lusikkaa kädessään pitää, vaan Riikke-mamselin täytyi häntä syöttää.

Syötyään Yrjö kysyi ujosti: — Kuka te sitten olette?

— Minä olen Tottisalmen emännöitsijä, Riikke, ja sinun hyvä ystäväsi, kuten jo äsken sanoin.

Siitä päivin Yrjö alkoi parata. Rauhallisena hän lepäsi vuoteessaan hiljaisessa huoneessa, jossa päivin harvoin liikuttiin, Riikke-mamseli piti näet koko talon ohjakset käsissään, vaikka Ottilia-neiti näennäisesti olikin emäntänä. Jo aamuvalkeasta hääräili toimekas emännöitsijä keittiössä, leivintuvassa ja navettapuolella jaellen käskyjään, toruen ja neuvoen, miten missäkin tarvittiin. Mutta illalla hän väsyneenä puuhistaan vetäytyi huoneeseensa, ja silloin oli käskevä emännöitsijä vaihtunut lempeään vanhaan naiseen, joka pehmeällä kädellä hoivasi kiitollista potilastaan. Ahkerat kädet eivät kuitenkaan olleet tällöinkään toimettomat. Vaatekappale toisensa jälkeen valmistui Yrjölle, ja sinä päivänä, jolloin poika lääkärin lupauksen mukaan sai nousta ylös, oli siisti vaatekerta tuolilla hänen vuoteensa vieressä.

Näinä hiljaisina kesäiltoina, jolloin neula nopeasti liikkui mamselin sormissa ja Yrjö makasi vuoteellaan, kertoi poika kaikki, mitä tiesi elämänvaiheistaan, hoitajalleen. Riikke-mamseli näytti silloin Yrjön mielestä niin merkillisen pettyneeltä, aivan kuin poika olisi kertonut hänelle jotakin ikävää. Ja usein hän uudisti saman kysymyksen: — Oletko varma siitä, että veitsenteroittaja oli isäsi?

— Sitä en tiedä, vastasi Yrjö, mutta Mäenpään väki sanoi niin, ja hyvä hän oli minulle, muuta en muista.

Eräänä päivänä Yrjö istui kalpeana ja laihana syreenimajassa, jonne Riikke-mamseli oli hänet vienyt raitista ilmaa hengittämään. Hänellä oli yllään tummansiniset vaatteet, jotka mamseli oli ommellut Klauksen vaatteiden mukaan, iho oli käynyt tautivuoteessa kalpeaksi ja hienoksi, kädet kapeiksi, ja tukka oli kasvanut, kiharoina se ympäröi hänen korkeata otsaansa. Voimakas ulkoilma oli raukaissut häntä, pää oli vaipunut taaksepäin, silmät olivat ummessa. Hän nukkui.

Kuului pyörien ratinaa hiekoitetulta käytävältä, ja hetkisen kuluttua kapteenin rullatuoli pyöri Jonaksen työntämänä lehtimajaan. Nähdessään nukkuvan pojan Jonas seisahtui niin äkkiä, että rullatuoli sai aika sysäyksen.

— Varovasti, Jonas, varovasti, ajattele selkääni, vaikeroi kapteeni, mutta vaikeni samassa. Hänkin oli huomannut pojan. Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka vääntynein kasvoin tuijotti Yrjöön.

— Jonas, kuiskasi kapteeni. Herran tähden, Jonas, kuka — —?

— Miksi pelästytte, herra kapteeni? kuului mamselin ääni samassa heidän takaansa.

Emännöitsijän nähdessään Jonas hillitsi mielenliikutuksensa, mutta kapteeni hoki yhä: — Kuka hän on?

— Poika, jonka paroni toi pappilasta, vastasi mamseli katsoen suoraan kapteenia silmiin.

— Entä eikö renkipojalla ole sopivampaa paikkaa laiskoitteluun kuin juuri herrasväen sireenimaja? kysyi Jonas tuikeasti. Ettekö näe, että kapteeni on aivan suunniltaan nähdessään oudon maankuljeksijan mielipaikallaan?

— Näen kyllä, vastasi mamseli merkitsevästi. Yrjö oli herännyt. Hämillään hän liukui pois mukavalta paikaltaan.

— Maistuuko uni makealta herrasväen istuimella? kysyi Jonas ivallisesti.

Yrjön kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. — Anteeksi, sai hän vaivoin soperretuksi.

— Syy ei ole pojan, sanoi mamseli. Minä hänet toin tänne. Pyydän nöyrimmästi anteeksi rohkeuttani, en luullut kapteenin näin aikaisin tulevan ulos.

Kapteeni viittasi sovittavasti valkoisella, kapealla kädellään, mutta emännöitsijä näki hänen vielä luovan vaanivan katseen Yrjöön.

— Riikke-mamseli, sanoi Yrjö, kun he olivat edenneet jonkin matkaa syreenimajasta. Miksi he minua vihaavat?

— Vihaavat! Herran tähden sitä poikaa, millaisia sanoja se käyttää! Miksi kapteeni ja Jonas sinua vihaisivat?

— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta minä tunnen, että olen heille vastenmielinen.

— Loruja, sanoi mamseli, mutta Yrjö kuuli hänen mutisevan jotakin pahasta omastatunnosta.

Illemmalla, kun Yrjö jo nukkui, istui Riikke-mamseli syvissä ajatuksissa neule polvillaan. Hänen jalkainsa juuressa loikoi mukavasti Almansor, hänen vanha uskollinen koiransa. Se oli lappalaisrotua, eikä siinä ollut minkäänlaista romanttista koko koirassa paitsi nimi, jonka sen emäntä jostakin käsittämättömästä syystä oli sille antanut. Mutta se oli erinomainen keskustelutoveri yksinäiselle mamselille, se ei näet koskaan häirinnyt mamselin puhetta, kuunteli vain hartaasti.

— Meidän täytyy hankkia työtä pojalle, Almansor, työtä täällä kartanossa. Ei käy laatuun, että hän on joutilaana nyt enää, kun Jonas on häneen silmänsä iskenyt. Pojalle tekisi kyllä, Jumala paratkoon, hyvää vielä jonkin aikaa koota voimia, mutta paras on kiirehtiä, ennenkuin toisaalta punotaan juonia. Ruotsalainen on vanha vehkeilijä. Hm, Almansor, me tiedämme kyllä yhtä ja toista, vaikka sinua, eläin-rukkaa, ei silloin tosin vielä ollut maailmassakaan. Huomasin kyllä, että pojan näkö ei ollut heille mieleen, ja nimeni ei ole Eriikka Logren, elleivät he koeta saada häntä pois lähettyviltään. Eiköhän liene parasta käydä vanhan Niilon puheilla? Hän voisi ottaa pojan apulaisekseen, toden totta. Mitäs arvelet, Almansor, eikö se ole hyvä tuuma?

Almansor murahti lyhyesti hyväksymisen merkiksi heilauttaen häntäänsä.

Saatuaan täten neuvonantajansa suostumuksen, riisui mamseli lasit silmiltään, heitti huivin hartioilleen ja lähti astumaan suurta halavakäytävää portille päin.

Vanha Niilo asui pienessä punaisessa mökissä aivan portin pielessä. Hän oli nuoruudessaan ollut sotilas ja taistellut urhoollisesti Suomen sodassa, nykyjään hänen toimensa oli rauhallista laatua. Hän piti käytävät kunnossa ja oli samalla portinvartijana. Ypö yksin hän eli pienessä siistissä tuvassaan, vaimo oli jo toistakymmentä vuotta maannut haudassa. Hän oli umpimielinen ja jörö, säästeli sanojaan eikä antautunut turhiin puheisiin. Siihen oli osaltaan ehkä syynä sekin, että hänen toinen korvansa oli sodassa tullut kuuroksi, ja iän lisääntyessä toinenkin kuuli yhä huonommin.

Ukko hääräili parhaillaan hellan ääressä iltasen valmistuksessa.

— Voi Jesses, ukko-raiskaa, hän on polttanut olutjuuston pohjaan! kirkaisi Riikke-mamseli. Taivas varjelkoon, minkälainen palaneen haju täällä on.

Vanha Niilo käännähti nopeasti luoden tuiman katseen tulijaan. Mutta kun hän tunsi mamselin, lauhtuivat hänen parrakkaat kasvonsa, ja hän lausui surkean näköisenä päätään ravistaen:

— Paloi pohjaan.

— Ei hätää, ukkoseni, huusi Riikke-mamseli. Tuo uutta maitoa, kaljaa ja hiukan etikkaa, niin keitän sinulle olutjuuston, jollaista et vielä eläissäsi ole maistanut. Sellaista se on, hän jatkoi ääntään hiljentäen, kun miehet ryhtyvät vaimoväen puuhiin. Kertovathan ne Ranskassa miesten parhaasta päästä olevan kokkeina, mutta sen minä silloin sanon, ettei fransmannin ruoka juuri kehuttavaa ole.

Näin mutisten puhdisti itsetietoinen emännöitsijä kattilan, kaatoi siihen Niilon tuomat ainekset, ja pian höyrysi sulotuoksuinen olutjuusto Niilo-ukon suureksi iloksi pöydällä.

— Nähkääs, Niilo, konsti on siinä, että osaa kaataa pari tippaa etikkaa joukkoon, huusi Riikke-mamseli hänen korvaansa. Silloin nousee olutjuusto kokkareille. Mutta sitä eivät piiat usko, ei vaikka sitä heille sata kertaa saarnaisit.

Ukko nyökkäsi päätään ja joi tyytyväisenä herkullista juomaansa. Mamseli odotti, kunnes hän oli tyhjentänyt kulhonsa viimeiseen tippaan ja sytyttänyt piippunsa, sitten hän siirsi tuolinsa lähemmäksi ja huusi:

— Te olette, Niilo, aivan liian yksin. Tarvitsisitte apua sekä puutarhassa että kotona.

Vanha Niilo luimautti emännöitsijään epäilevän katseen. Hän oli pari vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen väittänyt samaa mamselille siinä hartaassa ja uskaliaassa toivossa, että tämä olisi samaa mieltä ja alentuisi hänen avukseen kotiaskareissa. Mutta silloin oli Riikke nauranut hänelle vasten silmiä.

— Mitä hän nyt sitten tulee loruamaan avusta ja yksinäisyydestä, mutisi ukko puoliääneen, nyt kun molemmat olemme jo lahokantoja — vaikka mamseli, Jumala paratkoon, tosin vielä on varsin nuorekas ja ketterä.

Mamseli ei ollut tietääkseen ukon mutinasta. — Tarvitsette apua, Niilo, toisti hän, jonkun kiltin, ymmärtäväisen ja ahkeran pojan.

Vanhuksen jännittynyt katse laukesi. Hän pudisti päätään. — Ei poikaviikareita.

— Mutta ettehän te jaksa yksin suorittaa kaikkia askareitanne.

— En huoli pojista. Laiskoittelevat vain. Enemmän harmia kuin hyötyä.

— Niin, mutta kuulkaahan nyt. Niilo, poika, jonka paroni toi pappilasta, tarvitsee työtä ja hyvän isännän.

— Häh, mikä poika?

Nyt olisi mamseli mielellään alentanut ääntään, mutta se ei käynyt laatuun vanhan Niilon kuurouden vuoksi. Hänen täytyi siis siirtyä vieläkin lähemmäksi ukkoa voidakseen puhua hänen korvaansa.

— Ettekö ole nähnyt, Niilo, silloin tällöin kalpeata poikaa puutarhassa?

Niilo nyökäytti päätään.

— Ettekö ole huomannut, kenen näköinen hän on? Tässä Riikke hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi. — Eikö luutnantti, nuori paroni, ole juolahtanut mieleenne.?

Niilo, nosti piipun suustaan, tuijotti mamseliin tuokion suu auki ja iski sitten nyrkkinsä pöytään.

— Totisesti, hän sanoi, totisesti, minä olen sitä poikaa kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt vasta minä sen oivallan. Hahhaa, vanha Niilo, sinä vainusit sittenkin jotakin, et vain omasta päästäsi hoksannut iskeä naulan päähän. — Ja sitäkö poikaa mamseli minulle tarjottelee?

— Niin juuri. Ottakaa hänet, Niilo, ja pitäkää kuin omaa poikaanne yhdennäköisyyden vuoksi. Uskokaa minua, kun häntä katselen hänen nukkuessaan, on kuin työntyisi aika taaksepäin parikymmentä vuotta. Jumala auttakoon minua vanhaa höpsäkkää, mutta tuntuupa välistä kuin hoitelisin omaa nuorta siunattua paroniani, jota en suinkaan eläessäni enää koskaan saa nähdä.

Ja Riikke-mamseli pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan.

Vanha Niilo huojutti hiljaa harmaata päätään.

— Niin, niin, siitä on jo kuusitoista vuotta, kun nuori paroni ja Matti hävisivät. Se oli ikävä juttu, perin ikävä ja häpeällinen. Matti oli sotatoverini, kelpo poika. Yhdessä tappelimme ryssiä vastaan, yhdessä nähtiin nälkää ja vaivaa, yhdessä tultiin Tottisalmeen paronin kanssa, joka silloin oli nuori luutnantti. Reima mies oli Matti. Itsepintainen kuin piru, mutta uskollinen kuin kulta. Pahako heidät vietteli, hänet ja Yrjö-luutnantin väärentämään sen paperin?

Vanhus vaikeni hengästyneenä pitkästä puheestaan.

Riikke-mamseli kavahti pystyyn tuoliltaan ja asettui Niilon eteen tulipunaisena.

— Vai viitsii Niilo yhä vielä jankuttaa tuota vanhaa juttua? Matti silleen. Hän oli nenästä vedettävä ja typerä kuin vanha tallipässi, mutta luutnantista menen takuuseen. Vesikellona kadotkoon Eriikka Logren, jos hän on ojentanut sormeaankaan väärään tekoon.

Niilo raapi korvallistaan. — Niin, mutta asia oli niin selvä. Luutnantti oli edellisenä yönä pelissä hävinnyt suuren rahasumman, yhtä suuren kuin siinä väärennetyssä paperissa oli. Ja miksi hän olisi paennut sanallakaan puolustautumatta.

Mamseli nipisti tiukasti huulensa yhteen ja ravisteli hiljalleen päätään, niin että myssyn nauhat heiluivat.

— Kyllä, kyllä, todistukset olivat selvät, mutta vanha sydämeni puhuu toista kieltä. Nuori paroni oli tosin hurjapäinen ja iloinen, saattoipa joskus pelatakin kumppanien seurassa, mutta petturi hän ei ollut eikä liioin konna. Ja Tottisalmessa oli sellaista väkeä, jolle oli edullista kaikki se suru ja häpeä, joka lankesi vanhan paronin pään päälle. Minä olen nähnyt vehkeilijöiden hiipivän ovien takana ja luikkivan pimeissä käytävissä. Silmäni eivät petä eikä rehellinen tuntoni. Ja vanhurskas Jumala tuottaa kyllä totuuden vielä ilmi, sen saa Niilo uskoa.

Emännöitsijä oli puhunut ikäänkuin itsekseen, hiljentäen yhä ääntään. Mutta Niilo tuntui ymmärtävän hänen puheensa. Kenties hänen rehellisessä sotilasmielessään oli liikkunut samat ajatukset, sama toivo.

— Se on sitten päätetty asia, että Niilo ottaa pojan, huusi Riikke-mamseli hiukan tyynnyttyään. Minä pistäyn heti huomisaamuna siitä paronille puhumassa.

— Päätetty, päätetty, vastasi Niilo. Hän huokasi pitkään, kun ovi oli sulkeutunut mamselin jälkeen.

— Kerrassaan ihmeellinen nainen. Hän rasvaa ihmisen kielen lipeäksi, niinkuin on tottunut rasvaamaan patojaan ja pannujaan. Minutkin, vanhan kakkaran, sai puhumaan puuta, heinää.

Seuraavana aamuna oli kapteeni tavallista ärtyisämpi aamiaisella.

— Oletko nukkunut huonosti, Fredrik? kysyi Ottilia-neiti osaaottavasti.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

— Tietäähän Ottilia-täti, että nukun aina huonosti. Mutta älkäämme siitä puhuko. Tänä yönä oli uneni tosin tavallista huonompi. Olen aivan liian arkatuntoinen, vähinkin mielenliikutus kysyy voimiani ylenmääräisesti.

Jonas, joka tapansa mukaan seisoi isäntänsä tuolin takana häntä palvellakseen, lausui matalalla äänellä, kunnioittavasti kääntyen Ottilia-neidin puoleen:

— Jos suvaitsette, armollinen neiti, kapteeni otti pahakseen tuon eilisen kohtauksen syreenimajassa.

— Todellako, Fredrik, siitäkö pahastuit, että poika oli tunkeutunut syreenimajaan? Täytyy minunkin suuresti ihmetellä, ettei Riikke-mamseli ymmärrä tehdä suurempaa eroa yhteisen kansan ja herrasväen välillä. Se on lievimmin sanoen tahditonta.

— Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? kysyi paroni hyvänsävyisesti. Selittäkääpä minullekin?

— Oh, pikkuasia vain, vastasi kapteeni. Olin eilen tavallista väsyneempi, halusin lepoa ja käskin Jonaksen työntämään itseni syreenimajaan. Sinne tullessamme tapasimme kulkulaispojan, jonka setä toi mukanaan pappilasta. Hän tuntuu olevan täällä kuin kotonaan, nukkui lepotuolissa rauhallisena kuin itse kartanon isäntä.

Paroni naurahti. — Riikke-mamseli tuntuu hoitavan hyvin turvattiaan. No, poika kai livisti tiehensä, kun näki teidät.

— Hän poistui, röyhkeästi tosin, mutta sehän on yhdentekevä. Raajarikko-raukkaa ei tarvitse kohdella samalla kunnioituksella kuin terveitä ihmisiä.

— Jos hän on kohdellut sinua sopimattomasti, tulee hän siitä saamaan rangaistuksen, sanoi paroni vakavasti.

— Minä pyydän, setä, antakaamme asian olla sillään, lausui kapteeni. Ihmettelen vain, miksei poikaa lähetetä takaisin pappilaan. Hän näytti jo aivan terveeltä. Tuollaisen poikanulikan ei pitäisi suotta laiskoitella. Se ei ole hänelle hyväksi.

— Hän onkin jo saanut työtä, sanoi paroni. Hän on tästä päivästä lähtien vanhan Niilon apulainen. Ukko tarvitsee kyllä apua.

Kapteeni puraisi huultaan.

— Iloitsen siitä. Muutoin kummastelen, että uskallat ottaa noin vain ventovieraita työhösi. Poika ei ole luottamusta herättävä. Hänellä on julkeat, epämiellyttävät kasvot.

— Pastori kiitti häntä ja minusta — paronin kasvoihin levisi surumielinen ilme — poika on miellyttävän näköinen.

— Ja sitäpaitsi, lisäsi Ottilia-neiti sovitellen, voimme lähettää pojan pois, jos hän käyttäytyy huonosti.

— Unohdatte, ystäväni, että ilman poikaa Klaus ehkä olisi menettänyt henkensä. Sinun, Fredrik, tulisi siis ensi sijassa olla kiitollinen hänelle. Minä puolestani olen päättänyt pitää pojan talossa ja kasvattaa hänestä kunnon miehen, sanoi paroni, ja hänen äänensä sävystä kapteeni ymmärsi, ettei kannattanut väitellä vastaan.

Mutta huoneessaan hän purki vihansa Jonakselle.

— Jonas, me lähdemme täältä. Minä en enää kestä hänen yliolkaista kohteluaan. "Sinun, Fredrik, tulisi ensi sijassa olla kiitollinen hänelle." Aivan kuin olisin pieni poika, jota vanhempi veli ojentaa. Laita tavarani kokoon, Jonas. Minä tahdon lähteä täältä — no, miksi et tottele?

Jonas oli tottunut isäntänsä voimattomiin vihanpurkauksiin. Levollisena hän alkoi järjestellä korttipakkaa, joka aina oli kapteenin pöydällä, puhuen:

— Tietysti voimme lähteä milloin tahansa tästä siunatusta harakanpesästä. Arvelen vain, että kapteenin hermot ensin sietäisivät parin päivän levon, sittenhän vielä hyvin on aikaa matkustaa, vaikka minun halpa mielipiteeni on se, että kapteenille olisi edullisempaa jäädä tänne. Sillä vanha paroni on, luvalla sanoen, kuumaverinen ja voi helposti kuolla halvaukseen, kuten hänen autuas isä-vainajansa, eversti. Silloin tulee Klaus-herrasta Tottisalmen isäntä, ja te, herra kapteeni, hänen isänsä ja holhoojansa, olette käskijänä kartanossa.

Kapteeni huokasi: — Niin, ellen jo silloin ole haudassa.

— Jumalan teitä ei voi kukaan arvata, mutta inhimillisillä silmillä katsoen, elää herra kapteeni vielä kauan. Varsinkin jos minä, uskollinen palvelijanne, saan teitä hoitaa, niinkuin olen tottunut, minä, joka tunnen teidän tapanne.

Ovela palvelija tunsi isäntänsä perinpohjin. Kapteeni tyyntyi ja taputti häntä olalle.

— Niin, niin, Jonas, sinä olet uskollinen kuin kulta. Ja panepas nyt pasianssia.

Jonas asetteli korttejaan ennustaen niistä isännälleen valoisia tulevaisuudenkuvia. Kapteeni kuunteli, tyytyväinen hymy pergamentinkeltaisissa kasvoissaan. Hän tiesi, että Jonas häntä imarteli ja hyvitteli kuin pientä lasta. Mutta hän oli kokonaan tarmokkaan palvelijan vallassa ja uskoi mielellään hänen kuvittelujaan.

Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi ikkunasta ulos ja näki Yrjön Riikke-mamselin seurassa kulkevan portinvartijantuvalle. Silmänräpäyksessä hänen hyvä tuulensa katosi.

— Katso, Jonas, siinä hän taas kulkee, huudahti hän kiihkeästi.

— Rauhoittukaa, herra kapteeni, hermonne ovat todella hyvin huonot, kun noin annatte joutavan kulkulaisen rauhaanne häiritä.

— Mutta, Jonas, hän on suuressa määrin jonkun näköinen.

— Ensi näkemältä kyllä, mutta se haihtuu pian. Nyt tuskin enää huomaakaan yhdennäköisyyttä.

— Se ei haihdu, ei minulta ainakaan. Tarkkaa hänen käyntiään, tapaa, miten hän pitää päänsä pystyssä. Se on tuttua meille molemmille.

Jonas tuijotti pojan jälkeen ivallisesti hymyillen. — Herra kapteeni, mielikuvituksenne on kovin vilkas.

— Ehkä, ehkä. Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?

Jonas epäröi. — Yrjö, sanoi hän sitten levollisesti.

Kapteeni kohotti kätensä ylös.

— Yrjö, Yrjö! Taivaan tähden, kuinka hän sen nimen on saanut?

— Yrjö on varsin tavallinen nimi.

— Mutta sehän on von Sumersien perintönimi. Niin pitkälle kuin tiedän, ovat Tottisalmen isännät aina olleet Yrjöjä.

— Klaus-herra on siis ensimmäinen poikkeus, huomautti Jonas viekkaasti hymyillen.

Mutta kapteeni ei rauhoittunut. — Luuletko, kysyi hän hiljentäen ääntään, että joku toinenkin on keksinyt tuon kirotun yhdennäköisyyden?

Jonas kohautti olkapäitään. — Kaikilla ei ole yhtä vilkas mielikuvitus kuin teillä, rakas isäntäni.

— Mutta Riikke-mamseli sitten, miksi hän poikaa niin suosii?

— Vanhan piian oikkuja.

— Entä appi-isäni?

— Herra paronin ylpeys ei sietäisi ajatustakaan, että halpa kerjäläinen olisi hänen poikansa näköinen, sanoi Jonas katkerasti.

Kapteeni tuijotti eteensä. Viimein hän kysyi matalalla äänellä: — Jonas, luuletko, että hän todellakin on kuollut?

— En ainoastaan luule, vaan tiedän. Näittehän itse omin silmin kirjeen, jossa tuo Myhrberg, joka itse oli Kreikan sodassa, kertoi paronille, että hänen poikansa oli saanut surmansa Navarinon taistelussa. Siitä ei ole epäilystäkään.

— Niin, niin, kapteeni sulki kasvot käsiinsä. Mutta Matti…?

— Matti olisi jo aikaa sitten palannut kotimaahan, jos hän olisi elävien ilmoilla. Te näette aaveita keskellä päivää, kapteeni.

— Tuo poika, Jonas, on kuin aave entisiltä ajoilta. Jumala itse on hänet lähettänyt muistuttamaan meitä pahasta teostamme. Yrjö-rukka, hän oli niin iloinen, niin reipas. Meidän ei olisi pitänyt sitä tehdä, Jonas.

Jonas astui askeleen lähemmäksi ja katseli vihertävillä silmillään tuikeasti kapteeniin. Hänen äänensä oli käskevä. Palvelijasta oli tullut isäntä.

— Herra kapteeni, minusta on viisaampaa, että te ette ajattele moisia asioita, kaikkein vähimmän niistä puhutte. Te tarvitsitte rahoja, olisitte ollut hukassa ilman niitä. Muistattehan mitä sanoitte: pojallensa hän antaa anteeksi, mutta ei koskaan köyhälle sukulaiselle. Mitä te sille mahdoitte, että paroni oli niin ylpeä ja kovasydäminen, että hän ajoi ainoan poikansa talosta. Ja teille siitä vain oli etua. Te olitte ylpeä ja vallanhimoinen, tahdoitte päästä Tottisalmen isännäksi. Ja nyt kun olette lähellä päämaalianne, ruikutatte.

Kapteeni kyyristyi pelokkaana kokoon rullatuolissaan. Hän uskalsi kuitenkin vielä kuiskata: — Mutta syy oli sinun, Jonas, sinä sen keksit, tuon pirullisen juonen.

Jonas asetti käsivartensa ristiin ja sanoi loukkautuneella äänellä: — Niinpä kyllä, ja minkävuoksi? Siksi, että tyhmä raukka, mikä olin, rakastin isäntääni ja toivoin hänestä Tottisalmen valtiasta. — Hän olisi voinut lisätä: — Ja siksi, että tahdoin itse vallita isäntäni kautta.

Kapteeni oli nyt kokonaan masentunut. — Tiedän, Jonas-kulta, tiedän sen hyvin. Älä minua luule kiittämättömäksi. Olen vain niin kiihoittunut tänään. En voi sietää tuon pojan näköä.

— Mitä siihen tulee, herra kapteeni, — nyt oli Jonaksen ääni taas hyvittelevä, — olkaa rauhassa. Keksimme kai jonkin keinon. Varkaita ei paroni siedä talossaan, lisäsi hän viekkaasti hymyillen.

— Älä tee pojalle pahaa. Koeta hyvällä saada hänet pois täältä. Omatuntoni on jo liiaksi rasitettu.

Palvelija loi säälivän katseen isäntäänsä. — Olkaa rauhassa, ja nyt käykää levolle. Poloinen raukka, hän ajatteli katsellessaan kapteenin kuihtuneita, taudin murtamia piirteitä. Ellei paroni pian kaadu, ei sinusta ikinä tule Tottisalmen isäntää. Mutta Klauksesta tulee — ja häntä minä vallitsen kuten isääkin.

Hän kääri huolellisesti peitteen isäntänsä ympärille ja ojensi hänelle iltajuoman. Itsekkään palvelijan kylmässä sydämessä asui kuitenkin jonkinlainen kiintymys heikkoa herraansa kohtaan. Fredrik-kapteeni oli ainoa ihminen maailmassa, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän oli kasvanut löytölastenkodissa, ei koskaan ollut kukaan osoittanut hänelle rakkautta, kovuutta vain ja halveksimista. Mutta hän oli aina ollut älykäs ja osannut käyttää ihmisten heikkoutta hyväkseen, petkuttaen heitä missä saattoi. Hän oli jo joutunut rikoksen tielle, kun kapteeni, silloin vasta nuori luutnantti, sattumalta tapasi hänet Ruotsissa käydessään ja pelasti hänet joutumasta oikeuden käsiin. Siitä asti hän oli palvellut kapteenia uskollisesti ja tunsi herransa paremmin kuin tämä itse. Klausta hän palveli vain itsekkäistä syistä. Hänhän oli kartanon tuleva omistaja, ja Jonas tahtoi vallita, vallita tyhmiä suomalaisia talonpoikia, jotka uskalsivat pitää häntä vertaisenaan.

Hän suoristi teräksistä ruumistaan. Ohoo, te! Jonas on vielä nuori ja voimissaan, hän saattaa, kun aika koittaa, musertaa teidät, hölmöläiset.

Mutta lähtiessään kapteenin huoneesta hän tunsi levottomuutta, ikäänkuin aavistuksen jostakin uhkaavasta. Vai olisiko hänenkin omaatuntoaan liikuttanut outo voima? — Pah, naurahti hän. Tyhjä mielikuva. Joka tapauksessa on poika saatava pois. Kapteeni on heikko, kukaties hän vielä taikauskoisessa pelossaan ilmaisee kaikki.

Viides luku.

YSTÄVIÄ JA VIHOLLISIA.

Pari viikkoa sen jälkeen kuin Yrjö oli muuttanut vanhan Niilon apulaiseksi, istui maisteri Ticklenius puutarhan perimmäisessä nurkassa vanhan omenapuun varjossa. Pitkävartinen piippu, hänen uskollisin ystävänsä, oli penkillä hänen vieressään ja vanha kulunut hattu oli pudonnut maahan. Mutta maisteri ei sitä huomannut. Haltioituneena hän luki ääneen kirjaa, jonka eräs ystävä Helsingistä oli hänelle lähettänyt. Se oli tohtori Elias Lönnrotin toimittama "Muistelmia ihmisten elämästä kaikkina aikoina" ja se sisälsi katkelmia Iliadista, jotka erityisesti innostuttivat maisteriamme.

Tsey isä, Iidan valtiapää, jalo, korkein, suurin. Armas Päivä sä myös, joka kaiken näät sekä kuulet, Virrat kanssa ja Maa ja te Vallat maanalaisetki, Jotk' etten heitä valapattoja rankaisematta! Toistajat olkaa nyt liiton, valojen tuki vahva: Jos Menelaon Aleksandron käsi — — —

Rits! Kova rasahdus, ja päivettynyt, avojalkainen poika tulla tupsahti ilmasta maisterin niskaan.

Maisteri hypähti kauhistuneena pystyyn. — Herran nimessä! Rosvoja ilmipäivällä! Ehdottomasti hän tarttui kirjaan, kalleimpaan aarteeseensa ja painoi sitä rintaansa vastaan.

Poika kömpi tulipunaisena ylös maasta, jonne oli puksahtanut.

— Anteeksi, herra maisteri, änkkäsi hän hämmentyneenä. Minä se vain olen, Yrjö. Oksa taittui ja putosin puusta.

— Ahaa, Niilon apulainen! Entä mitä sinä, veijari, puussa teit? Varmaankin omenia varastit? Häh! Maisteri tekeytyi niin tuimaksi kuin suinkin hänen hyväntahtoinen naamansa salli.

Poika purskahti heleään nauruun. — Omenia kesäkuussa! Ei, herra maisteri, niin tyhmä en ole.

— Mitä siellä sitten teit? Linnunpesiä ryöstit, kovasydäminen poika. Ai, ai vieläkin niskaani pakottaa. Ja Ticklenius-parka hieroi julmistuneena niskaansa.

— En minä linnunpesiä ryöstänyt, vastasi Yrjö hämillään.

— Mutta mitä sinä sitten, taivaan nimessä, puussa kykit? Toisten niskoille vierähtääksesikö?

Yrjön katse oli kiintynyt melkein ahneesti maisterin kädessä olevaan kirjaan.

— Mitä maisteri äsken luki? hän viimein punehtuen kysyi.

Maisterin hailakat silmät saivat eloa. — Ahaa, sinä kuuntelit?

Poika väänteli hattua käsissään.

— Suokaa anteeksi, maisteri, minä olin käytävää lakaisemassa tässä lähellä ja kuulin maisterin lukevan niin kauniisti. Paremmin kuullakseni kiipesin puuhun.

Maisteri haroi tukkaansa. — Totisesti, poikani, ei ollut kumma, että kuuntelit halukkaasti. Runo, jota luin, oli näet katkelma kuolematonta Iliadia. Hän hykersi käsiään mielistyneenä. — Oiva poika, älykäs poika. Se oli siis sinusta hauskaa?

— Oli, mutta se loppui niin pian, kun ilkeä oksa murtui.

— Älä sure. Saat kuulla lisää. Tässä kirjassa tosin on vain muutamia katkelmia, mutta minä, tässä maisteri hiljensi ääntään melkein kuiskaukseksi, aion kääntää koko Iliadin suomen kielelle. Se on minun suuri elämäntyöni, jota varten minä olen maailmaan tullut ja opiskellut, minä, köyhän lukkarin poika, Amos Ticklenius.

Sivumennen mainittakoon, että maisteri oli tätä työtä tehnyt jo kymmenen vuotta pääsemättä ensimmäistä laulua pitemmälle.

— Maltahan, jatkoi maisteri kohottaen sormensa nenälle, tule tänne samaan paikkaan huomenaamulla, niin saat kuulla lisää.

— Kiitos, huudahti Yrjö iloisesti, mutta lisäsi alakuloisena: — En uskalla, Niilo toruu, elleivät käytävät ole kunnossa.

— Mutta ehkä voit tulla illalla minun huoneeseeni?

Pojan katse kirkastui. — Sen voin tehdä. Illalla olen jo seitsemältä vapaa.

Vielä kauan sen jälkeen kuin Yrjö iloisena oli poistunut luuta olalla, mutisi maisteri itsekseen naureskellen: — Oiva poika, älykäs poika. Kiipeää puuhun kuunnellakseen Iliadia. Ja huoaten hän lisäsi: — Klaus olisi kiivennyt puuhun päästäkseen kuulemasta.

Samana iltana kuului maisterin ovelta arka koputus, ja Yrjö astui sisään, pestynä ja harjattuna. Hän jäi arasti oven suuhun seisomaan, mutta maisteri talutti hänet ystävällisesti pöydän ääreen, ja käski hänen painaa puuta.

— Minä luulen, poikani, että minun ensin täytyy lyhyesti johdattaa sinut mielialaan, joka runoelmassa ilmenee. Zeus Kronoksen poika — — — Sinä tunnet tietysti Kreikan jumalaistarustoa —?

Yrjö pudisti kieltävästi päätään.

— Olet kai kuitenkin lukenut Kreikan historiaa?

Yrjö pudisti taaskin päätään. — En, pappilassa luin vain Raamatun historiaa ja katkismusta. Joskus kuulin poikien lukevan latinaa, ja opin sitä vähän.

— Taivaan vallat, et tiedä mitään Kreikasta, et helleeneistä! Maisteri mitteli kiivaasti lattiaa. Sitten hän loistavana kääntyi pojan puoleen. — Silloinhan on koko Kreikan historia edessämme.

Yrjö ei vastannut, hänestä oli kaikki kuin satua.

— Alkakaamme sitten, sanoi maisteri heittäytyen kiikkutuoliin, nuuskasi pari kertaa, pyyhki nenäänsä kirjavalla nenäliinallaan, katseli kattoon, rykäisi viimein ja loi tuiman katseen Yrjöön.

— Helleenit, hän aloitti, ja hänen äänensä sai kumean juhlakaiun. — Helleenit olivat kaikki, mikä maailmassa on ollut kaunista, suurta, älykästä. Hehe — — — Hän alkoi änkyttää ja putosi äkkiä mahtipontisuutensa taivaasta alas maan päälle.

— He-he, ja avutonna hän katseli Yrjöön odottaen tämän purskahtavan nauruun, kuten Klaus ja Beata aina tekivät, kun maisterin puhelahja petti. Mutta Yrjö katseli häneen hartaana, kärsivällisesti odottaen, milloin maisteri tyyntyisi jatkaakseen.

Maisteri Tickleniuksella oli varsin huono puhelahja, sen lisäksi hän oli harvinaisen ujo ja kömpelö. Klauksen ja Beatan oli senvuoksi aina ollut helppo saattaa hänet hämilleen. He tunsivatkin valtansa, väärinkäyttäen sitä säälimättä. Heidän erityinen huvinsa oli nähdä maisteri-rukan innostuvan ja hämmentyvän, jolloin he aina tekivät puoliääneen huomautuksia hänen naurettavuudestaan. Mutta Yrjö katseli opettajaan kuin johonkin korkeampaan olentoon. Olihan maisterilla avaimet tiedonaartehistoon, josta hän niin palavasti halusi ammentaa.

Tuntiessaan, ettei hänen tarvinnut pelätä ivailua, sai maisteri samassa takaisin luonnollisen olentonsa. Hän istuutui kiikkutuoliin, josta oli ponnahtanut ylös, ja alkoi aivan koruttomasti kertoa Kreikan historiasta hartaalle kuulijalleen.

Nopeasti kului ilta, ja kun Yrjö lähti, oli hän saanut luvan palata seuraavana iltana kuulemaan lisää. Ilosta hehkuen hän riensi kotiin Niilolle uutistaan kertomaan. Mutta Niilo ei ollut yhtä mielissään.

— Opit vain suotta laiskoittelemaan, toruskeli hän. Et tähän astikaan ole töitäsi halusta tehnyt, mitä sitten kun maisteri pänttää pääsi täyteen opinmoskaa! Meidän säädyssä on Kreikan historia vain hölynpölyä.

Mutta Riikke-mamseli, joka istui parsimassa Niilon ja Yrjön sukkia, oli toista mieltä.

— Opi sinä vain, niin paljon kuin saat. Kuka tietää, vaikka oppi olisi sinulle vielä hyvinkin tarpeen. Ja hän nyökäytti merkitsevästi päätään.

Emännöitsijä kiintyi päivä päivältä yhä enemmän Yrjöön. Almansor oli joutunut tykkänään takapajulle emäntänsä suosiossa. Se korvasi kuitenkin tämän kylmenemisen sillä, että itse suosi Yrjöä parhaana ystävänään. Joka ilta se mamselin jäljestä tepasteli portinvartijantuvalle, jossa ilta kului hupaisesti.

Mutta nykyjään se aniharvoin enää tapasi leikkikumppaniaan kotoa. Heti kun Yrjö oli lopettanut työnsä puutarhassa, pukeutui hän pyhävaatteisiin ja riensi maisterin luo. Tämä asui kylkirakennuksessa, joten Yrjö harvoin tapasi ketään kartanonväestä. Mutta puutarhassa hän kyllä silloin tällöin kohtasi Beatan, joka aina kohteli häntä nyreästi, mutta siitä huolimatta usein seisahtui häntä puhuttelemaan, varsinkin silloin, kun hän tarvitsi kastematoja onkimista varten. Reipas tyttö miellytti Yrjöä, ja hän sietikin tytöltä kopeampaa käytöstä kuin keneltäkään muulta.

Joskus tapahtui myös, että Yrjö tapasi tiellään Jonaksen, ja aina valtasi hänet sama epämääräinen paha tunne kuin silloin syreenimajassa. Mutta se haihtui pian, kun hän pääsi maisterin huoneeseen, jossa tupakan ja vanhojen kirjojen ummehtunut haju sekaantuivat toisiinsa.

Ticklenius oli näet innokas vanhojen kirjojen kokooja ja tuhlasi niiden ostamiseen sen pienen osan tuloistaan, mikä ei mennyt hänen köyhälle äidilleen.

Eräänä iltana, kun opettaja juuri istui selittämässä oppilaalleen Spartan valtiomuotoa, kuului koputus, ja paroni astui sisään.

Hämmentynyt maisteri ponnahti pystyyn, Yrjö niinikään.

— Hyvää iltaa, tervehti paroni ystävällisesti vähääkään hämmästymättä Yrjön läsnäolosta. Tulin noutamaan tuota teosta Napoleonista, josta päivällispöydässä oli puhe, sanoi hän maisterille ja jatkoi Yrjön puoleen kääntyen: — Hyvää iltaa, poikani, sinähän näytät oikein reippaalta. Maisteri on saanut uuden oppilaan, näemmä.

— Niin — niin, änkytti maisteri hämillään, opiskelemme hiukan historiaa, ellei herra paronilla ole mitään sitä vastaan.

— Ei suinkaan, vastasi paroni, mutta hän ei katsonut maisteriin, vaan Yrjöön, joka ujostelematta kohtasi hänen tutkivan katseensa.

Paroni huokasi raskaasti. — Entä edistyykö oppilaanne? kysyi hän väkinäisesti hymyillen.

— Edistyy, edistyy, vakuutti maisteri innokkaasti. Minulla ei vielä koskaan ole ollut niin lahjakasta oppilasta, lisäsi hän ääntään hiljentäen.

— Klaus ei taida vetää hänelle vertoja?

Hyväntahtoinen maisteri hätääntyi. — Hm, Klaus hm, hänen taipumuksensa ovat ehkä — —

Paroni hymyili. — Älkää huoliko käyttää jäniksenkäpälää. Tiedän varsin hyvin, ettei Klaus välitä luvuista. Hyvä pastorimme kirjoittaa, että on mahdotonta saada häntä mieltymään latinan kielioppiin.

— Tahtoisitko mielelläsi oppia muutakin kuin historiaa? kysyi hän sitten Yrjöltä.

Yrjö katseli säteilevin silmin uljasryhtistä, valkohapsista vanhusta. Vaivoin sai hän soperretuksi: — Tahtoisin.

— Mitä maisterimme siitä arvelee, jos pyytäisin teitä antamaan pojalle opetusta tavallisissa kouluaineissa? Luulenpa, ettei Yrjö sitä surisi.

Maisteri hykersi käsiään. — Mielelläni sen teen, paroni, — hän taputti ystävällisesti Yrjöä olalle. — Jo huomenna aloitamme, koska herra paroni kerran sallii.

— Entä puutarhatyöni? kysyi Yrjö arasti.

— Siitä saat levätä. Kuulin Niilolta, että se ei sinua suurestikaan miellytä. Mene nyt kotiin. Hyvää yötä.

Yrjö kumarsi ja riensi onnesta melkein pökertyneenä Riikke-mamselille kertomaan.

— Ihmeellinen poika, herra paroni, lausui maisteri Yrjön poistuttua. Voisi luulla häntä valepukuiseksi prinssiksi.

— Melkein, ja kuitenkin hän on vain köyhän kulkulaisen poika, vastasi paroni. Maisterin mielestä hänen äänensä oli surullinen.

Parin päivän kuluttua Jonas ilmestyi kiihoittuneena kapteenin luo. Hän oli käynyt pyytämässä maisteri Tickleniusta kapteenin shakkitoveriksi.

— Herra maisteri pyytää anteeksi, mutta hän on estyneenä. Hänellä on oppilas.

— Näin kesällä? Eihän Beata nyt lue.

— Maisterilla on uusi oppilas, niin tärkeä, ettei hän voi laiminlyödä tuntiaan, kähisi Jonas.

— Kuka?

— Kulkulaispoika. Riikke-mamselin kasvatti.

— Mene heti takaisin maisterin luo. Mitä se merkitsee, että hän, joka elää täällä miltei armoilla, ottaa sellaisia vapauksia. Tästä täytyy paronin saada tietää.

— Hän jo tietää. Se tapahtuu hänen käskystään.

Kapteeni vaipui sanatonna tuolin selkämystä vastaan, änkäten: — Mitä se merkitsee, Jonas? Jonas läheni isäntäänsä ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa: — Se merkitsee sitä, että paronikin on huomannut yhdennäköisyyden.

— Me olemme hukassa, Jonas.

Huomattuaan isäntänsä hätääntyvän, sai Jonas takaisin mielenmalttinsa.

— Herra kapteeni, nyt te taas turhaan hätäilette. Miksi me, te ja minä, olisimme hukassa, jos muuan kulkulaispoika sattuu olemaan luutnanttivainajan näköinen?

— Jonas, minä tunnen, että poika on kohtalon lähettämä. Sydämeni, omatuntoni sen sanoo.

— Kaikkia! Se johtuu vain turhasta mietiskelystä ja tyhmistä loruista, joita luette. Siitä asti kuin aloitte lukea tuota kelvotonta Svedenborgia, olette aivan sekaisin. Olisitte sallinut minun toimittaa pojan heti pois täältä kuten tahdoin, niin saisitte olla rauhassa. Eikä se nytkään ole liian myöhäistä. Minä kyllä laitan sen röyhkeän viikarin tieltämme. En siedä hänen tekopyhää naamaansa.

— Mutta onko se välttämätöntä?

— On, vastasi Jonas kovasti.

Kapteeni ei enää vastustanut. Hän taipui aina, kun hänen itsevaltias palvelijansa niin tahtoi.

Jonkin ajan kuluttua katosi maisterin hopeinen taskukello, jota hän tavallisesti piti pöydällään. Maisteri oli huolissaan. Kello oli perintö hänen isältään. Hän ei kuitenkaan kertonut kenellekään vahingostaan, koska oli vakuutettu siitä, että hajamielisyydessään oli kadottanut kellon. Yrjön kanssa hän kuitenkin visusti etsi kelloa sitä löytämättä. Viikon kuluttua katosi pari vanhaa arvokasta hopealusikkaa keittiökamarista, jossa Riikke-mamseli oli niitä kiilloittanut Yrjön avulla. Mamseli oli epätoivoissaan ja kertoi asiasta itkusilmin Ottilia-neidille.

— Ikävää, sanoi neiti, ja katseli tuikeasti mamseliin. Riiken ei olisi pitänyt antaa Yrjön kiilloittaa niitä. Se oli varomatonta. Jonas tiesi kertoa, että maisterilta on hävinnyt hopeakello. Näyttää siltä, kuin talon hopeat olisivat saaneet jalat sen jälkeen kuin poika on tullut taloon.

Emännöitsijän hyväntahtoiset kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

— Vai tiesi Jonas kertoa? Kas se on kaunista. Nytkö hän taas aloittaa?

Ottilia-neiti rypisti otsaansa. Jonas oli hänen suosikkinsa liukaskielisyytensä ja sievän käytöstapansa tähden.

— Minä en ymmärrä, mitä Riikke tarkoittaa, sanoi hän kylmästi. Mutta pyytäisin, ettei poikaa tästedes käytettäisi hopeankiilloituksessa. Se saattaisi käydä meille liian kalliiksi.

Mamseli oli pakahtua harmiin, mutta vanha tottumus sulki hänen suunsa. Hän niiasi Ottilia-neidille ja poistui tavallista nopeammin huoneesta. Omassa pienessä kamarissaan hän kätki kasvonsa esiliinaan ja itki haikeasti. Hän ei hetkeäkään epäillyt Yrjöä, mutta hän ymmärsi pojan olevan vaarassa.

Almansor hyppeli levotonna hänen ympärillään nykien häntä hameesta ja nosti viimein etukäpälät hänen polvilleen. Emännän mielenliikutus oli sille uutta, se alkoi vihaisesti haukkua ikäänkuin toruakseen näkymätöntä vihollista. Riikke-mamseli silitti nyyhkyttäen sen selkää.

— Niin, niin, Almansor, maailma on ilkeä. Keksipäs jokin neuvo Yrjö-rukan pelastukseksi. He koettavat varmasti kääntää paronin mielen häntä vastaan, ja silloin on leikki kaukana. Paroni ei kärsi vilppiä.

Iltapuolella, kun mamseli seisoi leivintuvassa leipomassa, juoksi Yrjö sisään kädessään suuri taskukello.

Mamseli käännähti nopeasti ja tempasi kellon pojan kädestä. — Mistä olet tämän saanut? kysyi hän hätääntyneenä.

— Se on maisterin kello, vastasi Yrjö hengästyneenä kiivaasta juoksusta. — Ajatelkaapas, Almansor löysi sen komerosta, Niilon portaiden alta.

— Jesses! Emännöitsijä huojutti ruumistaan. Jesses! — Muuta hän ei osannut sanoa.

— Minun täytyy nyt heti viedä kello maisterille, sanoi Yrjö. Kyllä hän tulee iloiseksi. Mutta millä ihmeen tavalla se on komeroon joutunut?

Yrjö riensi ulos, mutta törmäsi yhteen Jonaksen kanssa, joka seisoi aivan oven takana.

— Anteeksi, en tiennyt teidän olevan siinä, sanoi Yrjö aikoen jatkaa matkaansa.

— Ei mitään, hymyili Jonas happamesti pidellen nenäänsä, joka oli saanut aimo kolauksen. Minulla oli vain pieni asia mamselille. — Mutta kas, kelloko sinulla on, ja niin omituisen näköinen, oikein vanhanaikaista kuosia. Saanko katsella?

Yrjö näytti kelloa vastahakoisesti.

— Minun täytyy viedä se heti maisterille. Kello on hänen.

— Niinkö, siinä tapauksessa saatan minä toimittaa asiasi, olen juuri menossa maisterin luo.

— Ettehän vielä ole toimittanut asiaanne Riikke-mamselillekaan, huomautti Yrjö hiukan ivallisesti. Hän hoksasi Jonaksen kuunnelleen oven takana. — Kiitos vain, vien itse kellon.

Hän lähti, mutta kääntyi vielä kerran ja kohtasi ilkeän katseen Jonaksen silmistä.

— Hän vihaa minua, mutta miksi? ajatteli Yrjö taaskin.

Maisteri ei ollutkaan huoneessaan, mutta palatessaan päärakennuksen ohi Yrjö näki hänen istuvan parvekkeella paronin ja kapteenin seurassa.

Vilkas poika ei malttanut odottaa, vaan riensi portaita ylös herrojen luo. Päänsä paljastaen hän kumarsi hänelle ominaisella sulolla, mutta hämmentyi kohdatessaan kapteenin katseen.

— Mitä täällä toimitat, poika? kysyi kapteeni tuikeasti.

— Anteeksi, minulla on asiaa maisterille.

— Oliko se niin kiireellistä, että sinun täytyy tunkeutua meitä häiritsemään? tiuskaisi kapteeni edelleen. Sietämättömän tunkeileva lurjus, mutisi hän puoliääneen paronille.

Yrjö punehtui ankarasti. Hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. — Löysin maisterin kellon ja tulin sen tuomaan, lausui hän arasti.

— Minun kelloni! Kiitos, Yrjö, sepä oli hauskaa, riemuitsi maisteri. Mistä se löytyi?

— Komerosta Niilon portaiden alta. Almansor sen oikeastaan löysi.

— Vai Almansor löysi. Ja Niilon portaiden alta? Mitenkä, etkö sinä asu Niilon luona? kysyi kapteeni pistävästi.

— Asun, vastasi Yrjö katsoen suoraan kapteenin silmiin.

— Hm, hm, sepä omituista. Kuinka kello on voinut sinne joutua? Onko kunnianarvoisan maisterimme tapana ryömiä portaiden alle? Vähemmin klassillinen tapa, mielestäni.

Paronin silmät olivat rävähtämättä luotuina Yrjöön.

— Sinä et siis ollenkaan aavista, miten kello on joutunut komeroon? kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.

— Jos hän aavistaisikin, ei hän sitä sanoisi. Röyhkeä veitikka, mumisi kapteeni niin kovaa, että Yrjö kuuli.

Samassa pojalle selvisi, että häntä epäiltiin. Hän kalpeni ja loi kapteeniin niin leimuavan katseen, että tämä hämillään loi silmänsä alas.

— Saanko nyt mennä? kysyi hän kumartaen paronille.

— Saat, vastasi paroni lyhyesti.

— Häpeämätön nulikka, kähisi kapteeni. Varastaa ensin ja käyttäytyy sitten kuin loukattu ruhtinas. Naurettavaa. Semmoista siitä saa, kun tuollaisille maankiertäjille osoittaa armeliaisuutta. Setä on aivan liian hyvä. Mutta nyt kai ovat silmänne auenneet. Varkaita ei setä talossaan siedä, sen kyllä tunnemme vanhastaan.

Paroni hätkähti tuskin huomattavasti salaviittauksen kuullessaan. Mutta levollisesti hän vastasi: — Oletko varma siitä, että poika on kellon varastanut, Fredrik?

Maisteri, joka keskustelun aikana levottomasti oli liikkunut istuimellaan, kavahti kuin raketti pystyyn huutaen kimeällä äänellä:

— Ei, ei, Yrjö ei ole varas. Poika on rehellinen kuin kulta. Hänen luonteensa on jalo, ylevä — — —

— No, no, maisteri hyvä, älkää nyt taas innostuko. Teillä on epämiellyttävä tapa huutaa silloin kun innostutte. Minun hermoni eivät sellaista siedä, sanoi kapteeni kärttyisesti.

— Anteeksi, sopersi maisteri hämillään. Minä vain tahdoin sanoa — — —

— Säästäkää mielipiteenne siksi kunnes sitä teiltä kysytään.

— Minun nähdäkseni, Fredrik, on maisterin mielipide juuri tärkeä. Hänhän on Yrjön opettaja ja tuntee hänet paremmin kuin me kaksi, ryhtyi paroni puheeseen. — Te ette siis luule pojan varastaneen kelloa?

— Olen suuresti ihmeissäni kellon katoamisesta ja merkillisestä löytymisestä, mutta olen varma siitä, että Yrjö on syytön. Valitan, että poikaparka minun huolimattomuuteni tähden on joutunut epäluulonalaiseksi, puhui maisteri vakavasti.

— Olen samaa mieltä kuin tekin, sanoi paroni.

— Tavatonta herkkäuskoisuutta, mutisi kapteeni. — Huh, täällä on kylmä, minä tahdon sisään. Missä Jonas on? Hän tarttui laihalla kädellään soittokelloon.

— Kenties sallitte minun? kysyi maisteri avuliaasti tarttuen rullatuolin selkämykseen.

— Ei kiitos, te voisitte matkalla innostua ja kaataa minut, vastasi kapteeni myrkyllisesti.

Jonas ilmestyikin samassa ihmeellisen nopeasti palvelevaisena ja moitteettomana kuten aina ja pyöritti vihastuneen isäntänsä yläkertaan.

Mutta portinvartijantuvassa vuodatti Yrjö katkeria kyyneliä. Hän tunsi sydämensä pohjasta vihaavansa kapteenia. Maisteri ei häntä epäillyt, sen hän tiesi, mutta paroni — epäilikö hänkin? Ja juuri hänen arvostelunsa oli pojasta tärkein. Hän ihaili ja samalla pelkäsikin komeata, arvokasta vanhusta, jonka synkkiä kasvoja vain harvoin ystävällinen hymy kirkasti. Yrjö tiesi, että hänellä oli ollut raskas suru, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.

Kului pari päivää. Yrjö istui kirjoittamassa maisterin huoneessa, kun palvelija tuli sisään kutsuen häntä paronin luo. Hämmästyneenä poika katseli opettajaansa. — Mitähän se tietää?

Maisteri pudisti päätään. — En ymmärrä. Kunpa ei vain olisi jotakin ikävää.

Sydän kurkussa Yrjö riensi palvelijan jäljestä, joka sanaakaan sanomatta johdatti hänet paronin työhuoneeseen. Paroni istui työpöytänsä ääressä pää käsien nojassa. Pöydällä oli kaksi hopealusikkaa.

Yrjö seisahtui oven suuhun nöyrästi tervehtien. Paroni tuskin vastasi tervehdykseen. Hänen kasvoissaan oli ankara ilme.

— Tunnetko nämä? hän kysyi viitaten lusikoihin.

Yrjö astui lähemmäksi ja loi kysyvän katseen paroniin.

— Kyllä, sanoi hän, olen usein kiilloittanut kartanon hopeita, kun olen ollut mamselin luona. Tiesin, että kaksi oli kateissa. Mamseli oli niin pahoillaan niiden katoamisesta.

— Sinua syytetään niiden varastamisesta, sanoi paroni lyhyesti. Hän ei edes katsonut poikaan.

Yrjö hätkähti. — Hyvä Jumala, voihkaisi hän.

Paronin silmissä välähti ääretön ylenkatse. — Sinä siis myönnät ottaneesi ne?

Paronin katseen nähtyään Yrjö ojentautui ylpeästi. — En ikinä, sanoi hän lujasti.

— Turhaan valehtelet. Lusikat löytyivät sinun arkustasi.

Nyt Yrjö oli pelkkää uhmaa.

— Herra paroni, minä toistan vielä: en ole ottanut lusikoita. Varas en ole. Orpo olen ja koditon, mutta en varas.

Paroni tunsi sydämensä heltyvän. Poika-rukka, hän oli todella orpo ja koditon. Kenties voisi hyvä kasvatus hänet vielä pelastaa paheen tieltä.

— Yrjö, sanoi hän lempeämmällä äänellä, minä olen jo vanha mies. Älä petä minua. Tunnusta peittelemättä ja suoraan minulle. Lupaan antaa sinulle anteeksi. Saat jäädä tänne, lukea kuten ennenkin maisterin johdolla, saat pitää vanhat ystäväsi Riiken ja Niilon. Sinä olet varhain joutunut maailmalle ja oppinut pahoja. Sano vain peittelemättä minulle totuus. Olenhan aina ollut sinulle ystävällinen, eikö totta?

Kyyneleet tulvehtivat Yrjön silmistä. — Olette, herra paroni, minä olen teille syvästi kiitollinen.

— Kerro siis minulle totuus. Kuten äsken jo lupasin, saat jäädä tänne edelleen, emmekä puhu asiasta enempää, jos myönnät ottaneesi lusikat.

— Herra parooni, sanoi Yrjö vapisevalla äänellä. Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, mutta en voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.

Paronin kasvot jäykkenivät taas, jääkylmällä äänellä hän sanoi: — Sitten lähdet talostani. Varkaita ja valehtelijoita ei täällä suvaita.

Surullisena katseli Yrjö paronia. Hän oli nuori vielä, ja vaikka hän puri hammastaan salatakseen mielenliikutustaan, valtasi suru hänet koko voimallaan. Tottisalmi oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli saanut siellä kodin ja hoivaa, rakkautta ja oppia, pitikö hänen nyt lähteä ulos avaraan maailmaan, häväistynä, varkaana? Hän ei jaksanut sitä käsittää, yhä hän seisoi oven suussa.

— Miten käy? kysyi paroni. Hän ajatteli pojan ehkä vielä katuvan ja tunnustavan.

Yrjö kohotti päänsä ja sopersi tukahtuneella äänellä: — Hyvästi, herra paroni. Kiitos kaikesta hyvyydestänne.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Paroni istui synkkänä. — Aivan kuin silloin, hän kuiskasi, yhtä itsepintainen, yhtä ylpeä. Hän vaipui mietteisiin, hyvin raskaisiin, päättäen huokauksista, jotka tuon tuostakin kohottivat hänen rintaansa.

Koputettiin. Riikke-mamseli astui sisään tavallista punakampana. — Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoi hän värisevällä äänellä, mutta minun täytyi tulla puolustamaan poikaa. Kukapa häntä muukaan puolustaisi, poloista, lisäsi hän pyyhkien kyyneleen poskeltaan.

— Tarkoittaako mamseli Yrjöä?

— Niin, herra paroni. Poika-parka on vallan suunniltaan surusta ja häpeästä. Hän tahtoo paikalla lähteä talosta, töin tuskin sain hänet odottamaan siksi, että saan hänen tavaransa kuntoon.

— Ikävä juttu, mamseli hyvä. Olen siitä kovin pahoillani. Mielelläni olisin pitänyt pojan täällä, jos hän olisi käyttäytynyt hyvin. Paronin ääni oli paljoa lempeämpi, kuin mamseli olisi odottanut.

— Luvalla sanoen, herra paroni, pojassa ei minun mielestäni ole mitään vikaa, vastasi emännöitsijä topakasti. Jos talossa on henkilöitä, jotka tahtovat saattaa hänet turmioon, ei poika sille mitään mahda.

Paroni rypisti kulmiaan. — Mitä mamseli tarkoittaa?

— Tarkoitan, että poika on viaton kuin kapalovauva eikä ole koskenut kenenkään omaisuuteen.

— Mutta, hyvä mamseli, todistukset ovat päivänselvät.

Riikke, jonka rohkeus yhä kasvoi, kiersi käsivartensa ristiin ja vastasi aito naisen tavoin:

— Todistuksista viis! Niitä ei tarvita silloin kun sydän puhuu omaa kieltään. — Paroni on hyvä ja suo anteeksi suorasukaisuuteni, mutta mieleni on niin täysi, etten voi enää itseäni hillitä. Todistuksia oli silloinkin kuusitoista vuotta sitten, mutta ei antanut Riiken sydän itseään pettää.

— Riikke, te menette liian pitkälle, huusi paroni jyrisevällä äänellä. Kuka on antanut teille luvan kosketella menneitä asioita?

Emännöitsijä niiasi syvään, mutta hänen kieltään oli mahdoton nyt enää sitoa:

— Olen palvellut talossa neljäkymmentä vuotta, eikä kukaan voi moittia minun uskollisuuttani. Kuusitoista-vuotias olin vain, kun autuas Armo-vainaja otti minut palvelukseensa, ja luutnanttia kannoin käsivarsillani, kun hän vielä oli suloinen Herran enkeli ja ojensi pieniä käsivarsiaan isäänsä kohti. Minä näin hänen kasvavan ja varttuvan, ja kaikki oli hyvin, kunnes herra kapteeni ruotsalaisineen palasi ulkomailta. Silloin keksittiin, että luutnantti oli petturi ja elostelija. Koottiin todistuksia ja papereita, kunnes rakas nuori herrani oli menehtyä surusta ja häpeästä ja karkasi pois maasta. Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettei Armo-vainajan tarvinnut sitä kurjuutta nähdä. Mutta sen sanon rohkeasti tässä Jumalan ja ihmisten nähden: luutnantti ei ollut väärentäjä, ja Jumala niille anteeksi antakoon, jotka sotkivat pojan ja isän välin.

Tämän pitkän puheensa pidettyään purskahti kiihoittunut emännöitsijä itkuun ja pyörähti äkkiä ulos huoneesta.

Paroni tuijotti kauan hänen jälkeensä. Sitten hän loi katseen seinälle, josta hänen vaimovainajansa kauniit kasvot häntä katselivat.

— Jumalani, kuiskasi hän, jospa hän olisi oikeassa, tuo harras, uskollinen sielu. Mutta se on mahdotonta. Yrjö, oma poikani, miksi sen teit?

Kauan vanhus istui sanatonna surullisiin muistoihin vaipuneena. Hän näki edessään poikansa uljaana, näki hänen rakkaat, rehelliset kasvoina. Ne haihtuivat, muuttivat muotoa, nyt hän näki vain pappilan renkipojan surulliset, syyttävät kasvot ja kuuli sanat:

— Varas en ole.

Arka ääni herätti hänet mietteistään.

— Isoisä!

Beata oli jo kotvan aikaa seisonut oven suussa hämillään, neuvottomana. Oli varsin outoa nähdä vallaton Beata arkailevana, senvuoksi paroni, joka ei ylimalkaan pitänyt siitä, että häntä häirittiin, ystävällisesti kysyi: — Mitä nyt, pikku Beata?

Tyttö epäröi, näkyi, että hänellä oli jotakin erikoista sydämellään.

— Kas niin, tyttöseni, puhu, jos sinulla on jotakin tärkeätä, muutoin saat jättää asiasi huomiseen. Olen tänään väsynyt.

Beata kuuli ensimmäisen kerran isoisän valittavan väsymystä. Hän oli aina lasten mielestä uljas vanha soturi, jota ruumiilliset vaivat ja kärsimykset karttoivat. Hän sai ikäänkuin rohkeutta siitä. Astuen lähemmäksi hän melkein kuiskaten kysyi:

— Isoisä, voiko Yrjö joutua vankeuteen varkaudesta?

— Ei, vastasi paroni. Hän on vielä liian nuori. Miksi sitä kysyt?

Beata käänsi pitsiesiliinaansa, kunnes se oli ryppyinen kuin pesuriepu.

— Täytyykö hänen lähteä täältä pois?

— Täytyy.

— Tuleeko Klaus sitten takaisin?

— Ei, älä vaivaa minua joutavilla kysymyksilläsi, sanoi paroni kärsimättömästi.

Esiliina Beatan käsissä oli nyt yhtenä pallona. — Ei Yrjö ole varastanut, sanoi hän hiljaisella äänellä.

— Kuinka sen tiedät?

Beata heitti päänsä taaksepäin, puna hänen poskillaan kohosi ja esiliinasta oli vain riekale jäljellä.

— Minä kerron kaikki isoisälle, vaikka ei siitä oikeastaan saisi puhua. Ei Yrjö ole ottanut maisterin kelloa eikä liioin hopealusikoita. Jonas ne otti ja kätki.

Paroni ponnahti ylös istuimeltaan ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. — Mitä sinä puhut?

Hänen kätensä kouristivat kuin ruuvipihdit tytön käsivartta, mutta tämä puri vain huulensa yhteen pidättääkseen tuskanhuutoa.

— Jos isoisä päästäisi käteni irti, sanoi hän rauhallisesti.

Paroni totteli. — Kerro, komensi hän. Mikä on sinun osasi tässä siistissä jutussa?

— Jonas ja minä olemme molemmat vihanneet Yrjöä, koska se oli hänen syynsä, että Klauksen täytyi jäädä pappilaan.

— Se ei ollut hänen syynsä, minä olisin muutoinkin vienyt Klauksen sinne, keskeytti paroni.

— Mutta minä luulin niin, jatkoi Beata, ja siksi olin koko ajan hyvin ilkeä Yrjölle. Minä tahdoin, että hän lähtisi pois täältä ja Klaus tulisi kotiin. Kerran tulin sattumalta ruokasaliin, kun Jonas pisti taskuunsa kaksi hopealusikkaa. "Mitä sinä teet, Jonas?" kysyin minä. Hän säpsähti, mutta sitten hän nauroi ja sanoi: "Beata-neiti, me laitamme niin, että Yrjö lähtee talosta." "Mitä sinä lusikoilla teet?" kysyin minä. "Ne ovat sota-aseita", nauroi hän, "Beata-neidin pitää vain luvata, ettei hän puhu kenellekään tästä mitään." "Sama se", sanoin minä, kunhan vain Klaus tulee takaisin, sillä nähkääs, isoisä, minulla on ollut kauhean ikävä Klausta. Mademoiselle on niin kuiva ja kankea kuin aidanseiväs, ja muita tovereita ei minulla ole. "Mutta sinun täytyy hommata lusikat takaisin", sanoin Jonakselle. "Muutoin Ottilia-täti suuttuu." "Kyllä, kyllä", hän nauroi, "me näyttelemme vain pientä komediaa. Muistakaa olla vaiti, Beata-neiti." Juoksin ikkunaan katsomaan, minne hän meni, ja näin hänen kulkevan Niilon tuvalle päin. Kysyin myöhemmin, mitä hän siellä teki, mutta hän vain nauroi ja nosti sormen suulleen.

— Tänään näin Riikke-mamselin itkevän katkerasti ja kuulin Amalialta, että Yrjön täytyi lähteä pois, koska hän oli varastanut. Silloin pelästyin ja arvasin, että se oli Jonaksen työtä. Ja tulin teille kertomaan, isoisä, sillä en tahdo, että Yrjöä kohdellaan vääryydellä.

Paroni oli otsa rypyssä kuunnellut tytön pitkää kertomusta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tuntui niin kevyeltä, vaikka hänen vihansa kuohahtikin Jonasta vastaan.

Beatalle hän sanoi: — Sinä olet ollut oikea kana, typerä ja nenästä vedettävä. Nyt tulet minun kanssani pyytämään Yrjöltä anteeksi osuuttasi tähän innoittavaan salajuoneen. Jonaksen kanssa selvitämme asiat myöhemmin.

Suuri oli hämmästys portinvartijan tuvassa, kun paroni ja Beata ilmestyivät. Riikke-mamseli järjesti parhaillaan silmät itkusta punaisina Yrjön pientä matka-arkkua. Vanha portinvartija imeskeli kiivaasti tyhjää piippua, jonka hän suruissaan oli unohtanut täyttää, Yrjö keskusteli puoliääneen maisterin kanssa, joka oli tullut ottamaan oppilaaltaan jäähyväiset. Kaikki neljä kohosivat pystyyn, kun paroni Beataa taluttaen astui sisään.

— Me tulemme pyytämään anteeksi Yrjöltä, sanoi paroni ystävällisesti, arvokkaalla tavallaan. Tiedämme nyt, että Yrjö on syytön, ja minä olen hyvin pahoillani siitä, poikani, että sellainen häväistys on kohdannut sinua kodissani. Saan tehdä paljon puolestasi, ennenkuin voin sovittaa erehdykseni. Pyydän senvuoksi, että sinä jo tänä päivänä muutat kotiimme asumaan. Maisteri Tickleniuksen huoneen vieressä on pieni kamari, jonka sinä saat. Sinun tulee sallia minun pitää huolta itsestäsi, niinkuin pidän huolta Beatasta ja Klauksesta. Ja ellen minä osaa, auttaa Riikke-mamseli kyllä. Vai kuinka, mamseli?

Hän kääntyi hymyillen vanhan emännöitsijän puoleen, joka varmaankin ensimmäisen kerran elämässään oli aivan sanatonna eikä osannut tehdä muuta kuin nyökyttää päätänsä.

Yrjö seisoi äänetönnä, väri vaihteli hänen kasvoissaan. Näkyi, että hänellä oli kova taistelu kestettävällään. Viimein hän sanoi matalalla äänellä:

— Herra paroni, kiitän teitä sydämellisesti ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta jos saan valita, asun mieluummin vanhan Niilon luona. Kartanossa tulen aina olemaan kaikkien silmissä vain kerjäläinen, joka elää armopaloilla. Täällä voin ansaita leipäni, joskaan en ikinä saata maksaa Riikke-mamselille ja Niilolle heidän hyvyyttään.

Mutta nyt oli Riikke-mamseli saanut takaisin puhelahjansa.

— Yrjö, Herran tähden, huudahti hän kauhistuneena.

Paroni katseli nuorta poikaa, joka seisoi siinä vakaana ja ylpeänä, mutta hän ei näyttänyt suuttuneelta, pikemmin päinvastoin.

— Oikein, Yrjö, sanoi hän. Pieni määrä ylpeyttä ei haittaa. Koska sinusta on ikävä elää armopaloilla, täytyy meidän kai keksiä sinulle jotakin työtä. Maisteri Ticklenius tarvitsee apulaista, hän järjestää nykyjään Tottisalmen kirjastoa, joka on sangen laaja. Sinä voit häntä siinä auttaa. Eikö totta, maisteri, te tarvitsette apulaista?

— Välttämättömästi, valehteli maisteri silmää rävähdyttämättä. Hän oli niin mielissään, että lakkaamatta hykersi käsiään ja mutisi naurahdellen: — Kelpo mies, jalo mies! Tietysti minä tarvitsen apulaisen, hi-hii.

Yrjö epäröi vielä. Hänen oli vaikea unohtaa, että häntä kartanossa oli sanottu varkaaksi. Vasta kun paroni veti hänet luokseen ja matalalla äänellä lausui: — Yrjö, älä kieltäydy, minä rakastin kerran suuresti erästä, joka oli hyvin sinun näköisesi. Hänen tähtensä ja sovittaakseni mahdollista rikosta häntä kohtaan pyydän sinua suostumaan ehdotukseeni, vastasi poika hiljaa: — Minä tulen.

— Isoisä, eikö sinusta ole kummallista, että Yrjö on niin ylpeä ja itsetietoinen, vaikka hän on köyhä, kysyi Beata palatessaan paronin kanssa kartanoon. — Mademoiselle sanoo aina, että köyhien tulee olla nöyriä ja taipuvaisia meille ylhäisille.

— Sinun mademoisellesi on hanhi, vastasi paroni tuimasti. Ylevä mieli ei siedä sortoa. Miksi ei köyhä saisi olla yhtä ylpeä kuin niin sanottu ylhäinen, jos hän on kelpo ihminen?

Beata nauroi hiljaa. Mainiota! Isoisä sanoo mademoisellea hanheksi. Ei se juuri olisi Ottilia-tädin mieleen, mutta totta se on. Hän olisi mielellään puhellut isoisälle päivän tapahtumista, mutta paroni kulki niin syvissä ajatuksissa, ettei tyttö uskaltanut häntä häiritä. Ja niin he saapuivat kotiin äänettöminä.

Mutta yläkerrassa kävi kova myrsky, kun paroni astui sisään vaatien Jonasta tilille. Kapteeni vaikeroi hermojaan, ja Jonas seisoi pää painuksissa antaen myrskyn raivota. Silloin tällöin vain hänen silmissään välähti vihamielinen, häijy katse.

— Ainoa puolustukseni, herra paroni, sanoi hän viimein nöyrästi, on että tein kaiken kapteeni-raukan tähden, joka ei voi sietää poikaa. On totta, että piiloitin sekä kellon että hopealusikat saattaakseni pojan huonoon valoon.

Seuraavana päivänä lähtivät kapteeni ja Jonas Tottisalmesta. Paroni oli vaatinut Jonasta lähtemään talosta, mutta kapteeni ei voinut erota rakkaasta palvelijastaan, ja niin he molemmat matkustivat Ruotsiin, johonkin kylpypaikkaan kapteenin hermoja parantamaan.

Kuudes luku.

UUSI KOTI.

Klaus heräsi sunnuntaiaamuna pappilan ullakkohuoneessa. Puoliunessa, haukotellen hän hapuili soittokelloa, joka Tottisalmessa aina oli hänen vuoteensa vieressä Jonasta varten.

Merkillistä! Soittokello ei ollut paikoillaan. Klaus haukotteli pari kertaa oikein pitkään ja aukaisi silmänsä. Samassa hän muisti edellisen päivän tapahtumat. — Hän ei ollutkaan Tottisalmessa, vaan pappilassa, pienessä ullakkohuoneessa, joka on mahdollisimman yksinkertaisesti sisustettu.

Hän potkaisi vihaisesti sänkyä, kun ei ollut muuta syntipukkia lähettyvillä.

— Tuollainen viheliäinen vuode, olkipatja ja tilkkupeite.

Ovea raotettiin. Joel pisti liinaharjaisen päänsä esiin.

— Hyvää huomenta, tuletko mukaan kirkkoon? On rippikirkko tänään, joten lähdemme tavallista aikaisemmin. Joudu siis aamiaiselle.

Klaus kääntyi toiselle kyljelle vastaamatta sanaakaan.

Joel astui huoneeseen ja istuutui Klauksen vuoteen reunalle.

— Kuulepas, Klaus, hän sanoi tuttavallisesti. Älä huoli juonia, siitä ei ole mitään hyötyä. Isä ja äiti ovat niin merkillisen päättäväisiä, vaikka he ovatkin maailman kilteimmät ihmiset. Nouse nyt vain ja pue yllesi, niin lähdemme kirkkoon.

Ei vastausta.

Joel nousi lähteäkseen. — Miten tahdot. Sen pahempi itsellesi.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Josef.

— Klaus, tule aamiaiselle joutuin. On jo kiire.

— Minä tulen, kun minua haluttaa, murahti Klaus ynseästi.

— Et suinkaan. Olet kai tottunut kotonasi hyvään järjestykseen, ja tiedät siis, että kaikkien perheenjäsenten tulee saapua säännöllisesti aterialle. Nouse vain mutkittelematta.

Josefin poistuttua huoneesta alkoi Klausta hävettää. Hänen täytyi myöntää, että Josef oli oikeassa. Isoisä oli aina vaatinut ehdotonta täsmällisyyttä aterioiden suhteen. Yrmeänä hän puki ylleen ja astui töin tuskin tervehtien ruokailuhuoneeseen, jossa perhe jo oli koolla ja pöydässä, lapset sileiksi kammattuina, pastori ja Lotta-äiti mustissa kirkkopuvuissa.

— Hyvää huomenta, ystäväni, lausui Lotta-äiti ystävällisesti. Tulet myöhään, mutta se olkoon sinulle anteeksi annettu tällä kertaa, kun et vielä tunne talon tapoja. Me syömme aina aamiaista kello seitsemän, pyhänä puoli kahdeksan. Puoli tuntia ennen aamiaista kokoonnutaan aamuhartauteen.

— Minä en ole tottunut syömään niin aikaisin, sanoi Klaus huolimattomasti.

— Nyt saat tottua, kuului pastorin paikalta. Klaus joutui istumaan Marian viereen. Tyttö siirsihe ehdottomasti lähemmäksi hiljaista Josefia. Silloin tällöin hän salavihkaa pälyi vieruskumppaniinsa, joka silminnähtävästi halveksien ohrapuuroa ja palttuleipää tuskin maistoi ruokaa.

Kun ateria oli päättynyt, luki Josef ääneen pöytärukouksen. Kaikki lapset kättelivät isää ja äitiä.

— Lähdetkö mukaan kirkkoon, Klaus? kysyi pastori.

— En, aikoi Klaus vastata, mutta samassa ajoivat hevoset pihalle. Saattaisihan olla hauska ajella. — Voinhan tulla, vastasi hän siis armollisesti.

Kirkossa Klaus taaskin joutui istumaan Marian viereen. Tyttö avasi pienen sievän virsikirjansa tarjoten sitä Klauksellekin. Mutta Klaus työnsi tylysti kirjan luotaan. Hän huomasi tällöin, että tytön silmät täyttyivät kyynelillä. Pikku Maria oli kodin lemmikki eikä ollut tottunut tylyyn käytökseen. Pian hän kuitenkin unohti surunsa, kun isä astui saarnastuoliin.