SISÄLLYS: (continued 2)

Yks päivä parempi huoneessa Herrani kuin kaikki maailman ilo, kuin nopeasti poijes kimmoo. Mä oves vartijana tahtoisin olla aina.

veisasi hän heleästi.

Ja kun pastori voimakkaalla äänellä luki rippisaarnansa, kuunteli Maria hartaana, kädet ristissä virsikirjan ympärillä. Vain silloin tällöin hän loi nuhtelevan katseen pikku Jonataniin, joka haukotellen ja jalkojaan ojentaen pyrki äidin syliin.

Klaus katseli häntä syrjästä. Hän häpesi tylyä käytöstään. Miten sievän näköinen Maria oli istuessaan siinä silmät suurina ja lempeinä, miten hento ja hiljainen hän oli, aivan kuin pieni hiiri. Beata oli vallan toista maata, niin vallaton ja voimakas. Aina hän kujeili, kirkossakin, milloin vain Ottilia-täti käänsi silmänsä pois.

Voi Beata, voi Tottisalmi! Klauksen silmät vettyivät.

Kun kirkkoväki saapui kotiin, oli siellä viesti Tottisalmesta, Ottilia-tädin lähettämä.

Täti oli lähettänyt vaatteita ja kirjoja, Beata tammipelin ja Robinson Krusoen, Klauksen lempikirjan, kapteeni hänen pyssynsä ja paroni vakavan kirjeen. Robinsonin väliin oli Jonas pistänyt kirjelipun, jossa sanottiin: — Rohkeutta, nuori herra. Tehkää heidän elämänsä sietämättömäksi, niin he lähettävät teidät kotiin.

Klaus sulkeutui aarteineen huoneeseensa eikä näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. Siinä hän käyttäytyi niin kopeasti ja nenäkkäästi, että Lotta äiti huokaisten toivoi, ettei mokoma rauhanhäiritsijä koskaan olisi tullut taloon. Samaa ajattelivat lapsetkin. Pastori yksin oli rauhallinen, vain silloin tällöin hän loi Klaukseen katseen, jota lapset keskenään sanoivat isän tuomiopäiväkatseeksi.

Seuraavana aamuna Klaus loikoi itsepintaisesti vuoteessaan kello yhdeksään asti lueskellen Robinsonia. Joel lähetettiin häntä noutamaan, mutta hän vain haukotteli vastaukseksi toisen kehoituksiin. Kun hän viimein saapui aamiaiselle, oli ruoka korjattu pöydästä ja hän sai kuin saikin olla nälissään päivällisiin asti.

Pastori ja Lotta-äiti olivat ankarasti kasvattaneet lapsensa, ja samaa kasvatustapaa he noudattivat Klauksen suhteen, kuten pastori oli paronille luvannut. Klaus puolestaan, joka pienestä pitäen oli tottunut siihen, että häntä palveltiin ja hemmoteltiin, oli harmissaan ja ymmällään uudesta ankarasta järjestyksestä. Usein Klaus häpesi käytöstään, sillä hän ei luonteeltaan ollut häijy, mutta hän muisti Jonaksen neuvon ja koetti kaikin tavoin tehdä elämän pappilanväelle niin katkeraksi, että he kyllästyneinä lähettäisivät hänet takaisin Tottisalmeen.

Josef ja Joel koettivat ensi alussa houkutella häntä leikkeihin ja askareihin, mutta vaikka Klauksen tekikin usein mieli ystävöityä varsinkin iloisen Joelin kanssa, pysyi hän uppiniskaisesti poissa heidän seurastaan kulkien omia teitään. Hän halveksi pappilan yksinkertaista elämää, sen koruttomia tapoja ja köyhyyttä. Tuntikausia hän samoili metsissä variksia ampumassa vastoin pastorin nimenomaista kieltoa. Pastorin täytyi viimein ottaa pyssy häneltä pois, koska hän pelkäsi pojan vahingoittavan itseään.

Uneliaana ja vastahakoisena hän aamuisin ilmestyi arkihuoneeseen, jossa perhe vietti aamuhartauttaan. Häntä loukkasi se, että pappilan palvelusväkikin oli koolla aivan kuin perheenjäsenet. Tottisalmessa oli kyllä aina kohdeltu palvelusväkeä hyvin, se oli perinnäinen tapa, mutta ero heidän ja perheenjäsenten välillä oli suuri. Ei koskaan olisi Ottilia-neidin ylimysmieliseen päähän pälkähtänyt kutsua renkejä ja piikoja arkihuoneeseen, se olisi ollut hänen mielestään kerrassaan säädytöntä. Mutta pappilassa istuivat kaikki muonarengistä voutiin asti kuin kotonaan perheen istuimilla veisaten kuuluvalla äänellä isäntäväen kanssa.

Vähitellen kuitenkin nämä pienet aamuhetket alkoivat Klausta miellyttää, vaikka ne joka aamu olivat samanlaisia. Lotta-äiti soitti harmoniota, pastori istui hänen vieressään aloittaen mahtavalla äänellään virren, johon lapset ja palvelijat yhtyivät hartaasti ja tottuneesti. Heleimpänä kaikista kajahteli Marian lapsellinen, hopeankirkas ääni. Klaus unohtui välistä häntä katselemaan, kun hän käsivarsi kiedottuna pikku Jonatanin ympärille, hiljaa kuiskasi hänelle virren sanat, jotta pienokainenkin saattaisi seurata mukana.

Tottisalmen kirjastossa oli vanha puupiirros, joka esitti Martti Lutheria perheensä piirissä laulaen ja soittaen. Sitä Klaus muisteli katsellessaan ympärillään istuvaa perhepiiriä. Niin hartaita he kaikki olivat, hartaita ja luottavia. Ja Maria oli kuin Lutherin pieni Lenchen.

Riemuitsevana ja lempeänä soi kaunis virsi hänen huuliltaan:

Mun silmän, käten nostan ain ylös mäkihin, jost' avun tiedän saavan, ja valon kaunihin.

Sill' Herra avun lainaa, kuin maan ja taivaan loi, hän kuulee huuton' aina ja suojella kyllä voi.

Ja tarkkaavana hän kuunteli, kun luettiin raamatusta pitkiä jaksoja. Pojat saattoivat usein haukotella, Josefkin, joka kuitenkin aikoi papiksi, mutta ei koskaan Maria.

Ensin Klaus luuli, että Maria vain teeskenteli, mutta sitten hän huomasi, että tyttö todella rakasti Jumalan sanaa ja kuunteli sitä mielellään. Ja se Klausta ihmetytti. Hän oli aina luullut, että Jumalan sanaa kuunnellaan vain siksi, että vanhemmat ihmiset niin tahtovat. Kyllähän Beatan ja hänenkin joka sunnuntaiaamupuoli täytyi istua Ottilia-tädin huoneessa, jossa täti pitkäveteisellä, laulavalla äänellä luki heille kauhean kuivaa postillaa. He kuuntelivat, kun heidän täytyi, mutta luetusta he tuskin tajusivat sanaakaan. Ja kun täti oli lopettanut, hengähtivät he helpotuksesta ja riensivät suin päin ulos hätäisesti suudeltuaan tätiä kädelle.

Maria oli todella merkillinen tyttö.

Klaus oli ollut viikon pappilassa, kun lukutunnit alkoivat. Josefin ja Joelin oli määrä syksyllä lähteä kouluun, ja pastori tahtoi vahvistaa heidän tietojaan varsinkin latinassa. Paronin pyynnöstä otti pastori myöskin Klauksen oppilaakseen. Klaus sai nyt tutustua toisenlaiseen koulukuriin, kuin Tottisalmessa oli ollut. Pastori oli nuorempana ollut triviaalikoulussa opettajana, hän tiesi vaatia oppilailtaan ja tekikin sen täydellä todella. Siksipä kuuluikin kansliahuoneen avonaisesta ikkunasta uuttera: amo, amas, amat kuin kärpäsen surina, ja ahkerasti siellä pojat takoivat päähänsä kielioppia ja Cornelius Neposta, vaikka mieli olikin metsässä ja vesillä.

Senkin seitsemän kertaa Klaus heitti kyllästyneenä kirjansa nurkkaan ja karkasi avonaisesta ikkunasta ulos, mutta pastori oli hellittämätön, ei auttanut mutkittelu, ei valitukset. Hänen jäntevä tahtonsa mursi hemmotellun pojan vastarinnan. Yhteisestä koettelemuksesta oli kuitenkin hyötyäkin. Kun pojat hikipäässä olivat yhdessä istuneet pänttäämässä oratio obliquaa ja oratio rectaa, ja sitten pääsivät ummehtuneesta kansliasta ulos vapauteen, tunsivat he olevansa tovereita, joita liitti toisiinsa yhteinen side: kammo lukuhuonetta kohtaan. Iloisina he silloin temmelsivät metsällä ja rapuretkillä, ja jos Klaus olikin kiivas ja vallanhimoinen, kuittasivat veljekset sen leveällä hymyllä tai pahimmassa tapauksessa aimo paukulla Joselin isällisestä kämmenestä.

Klauksessa oli ajan kuluessa syttynyt himmeä aavistus siitä, ettei hän ollutkaan niin tärkeä henkilö, kuin Tottisalmessa luultiin. Nyt, kun ei Jonaksen imartelu eikä Ottilia-tädin veltto hemmottelu enää ollut häntä turmelemassa, hän alkoi tuntea itsensä aivan tavalliseksi ihmiseksi. Silloin hän oli hauska toveri, reipas ja teeskentelemätön, varsinkin jos kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Mutta jos häntä vastustettiin, suuttui hän usein silmittömästi, ja silloin häntä oli vaikea hillitä. Ja silloin ei auttanut muu, pastorin täytyi rautakourin tarttua asiaan. Monta iltapuolta Klaus sai viettää yksin huoneessaan, kun muut olivat ulkona leikkimässä. Saattoipa silloin usein tapahtua, että ovelta kuului hiljainen koputus, Marian sileäksi kammattu pää pilkisti arasti ovesta ja vieno ääni kysyi:

— Saanko tulla sisään?

— Tule vain, murisi Klaus ynseästi, ja pikku Maria hypähti sisään notkeana kuin näätä.

Kauan aikaa oli Maria arastanut Klausta, joka hänen mielestään oli "kauhean ilkeä poika". Mutta kerran Klaus jalomielisesti oli pelastanut Mirrin häijysisuisen naapurin Hallin hampaista, ja sillä teolla hän voitti Marian luottamuksen ja kiitollisuuden.

— Sinä olet kuin pieni hiiri, joka tulee lohduttamaan vankilassa istuvaa onnetonta vankia, huokasi Klaus. Hän oli todella omasta mielestään sillä hetkellä kärsivä vanki ja pastori hänen kova vanginvartijansa.

— Sinä et saa vastustaa isää, varoitti Maria pikkuviisaasti. Katkismuksessa sanotaan, että pitää olla kuuliainen isälleen ja äidilleen.

— Mutta hänpä ei olekaan minun isäni, vastusti Klaus. Ja jos minun äitini eläisi, ei minua kohdeltaisikaan näin pahasti.

Tätä väitettä ei Maria kyennyt kumoamaan, se herätti aina hänessä syvää sääliä. Klaus-raukalla ei ollut äitiä, ihmekös, että hän oli pahankurinen. Eikä hän koskaan ollut saanut maistaa vitsaa kuten Marian veljet, jotka olivat hyvin tutut vitsan kanssa, varsinkin Joel.

— Tahdotko kuulla Tannenpurin Ruusasta? kysyi hän johtaakseen pojan ajatuksia toisaalle.

— Anna tulla.

Marialla oli mainio muisti ja lisäksi laaja mielikuvitus. Hän osasi kertoa kummallisia tarinoita, joita oli kuullut palvelijoilta tai itse lukenut ja höystänyt omilla mielikuvillaan niin ihmeellisiksi, että veljet ja sisaret häntä lumoutuneina kuuntelivat. Klaus oli jo monta kertaa kuullut kertomuksen jalosta Tannenpurin Ruusasta, joka rupesi vanginvartijan palvelijaksi saadakseen olla lähellä isäänsä, uljasta kreivi Eberhardia, vankilassa. Mutta Maria lisäsi joka kerran kertoessaan aina uuden jännittävän piirteen tarinaan, niin että se aina oli uusi — — —

Oli tavattoman kuuma päivä heinäkuun loppupuolella. Pastori oli antanut pojille luvan läksyistä, ja he olivat, koko joukko, Jonatan ja Maria sekä Susanna mukaan luettuina, lähteneet poimimaan mesimarjoja. Mutta retki ei ollut onnistunut. Klausta harmitti, kun ei menty minne hän tahtoi, Jonatan oli väsynyt ja kärtti yhtä mittaa kotiin. Päällepäätteeksi vaivasi kuumuus kovasti. Lasten huomaamatta oli taivaalle kohonnut raskaita pilviä; ja pian ukkonen alkoi jyristä. Marjamiehet pakenivat läheiseen heinälatoon odottamaan siinä rajuilman taukoamista.

Rauhoittaakseen itkevää Susannaa ja Jonatania alkoi Maria kertoa:

Kauan, kauan aikaa sitten eli Saksassa tai Itävallassa, en oikein muista kummassa, mahtava ja uljas keisari, Max nimeltään. Hän piti itseään Jumalan vertaisena ja ylpeili voimastansa, sillä hänen valtansa alle kuului suuri joukko kansoja ja valtakuntia. Hän halveksi kaikkia ihmisiä, yksinpä hyvää Jumalaakin, ja vaati, että häntä piti palveltaman kuin korkeinta maan päällä.

Eräänä päivänä hän lähti metsästysretkelle vuoristoon, ja hänen mukanaan oli monta korskeata ritaria ja uljasta ratsumiestä. Metsänotusta ajaessaan keisari joutui erilleen seurueestaan. Hän näki komean vuorikauriin, joka pakeni häntä kuin leikillään, harppasi jonkun askeleen ja pysähtyi taas ikäänkuin katsoakseen, seurasiko takaa-ajaja. Kauriin kiusanteko kiihoitti Max-keisaria, hän laskeutui maahan hevosen selästä ja sitoi ratsunsa pyökkiin, sillä polku kävi niin kapeaksi, että hevonen oli vain esteenä.

Korkeammalle, yhä korkeammalle kauris pakeni, ja Max-keisari seurasi sitä kiihkossaan unohtaen kaiken varovaisuuden. Äkkiä hän näki eläimen aivan edessään, hän tähtäsi, kauris syöksyi kallion taa ja metsästäjä seurasi sitä sokeasti. Mutta silloin hänen jalkansa luiskahti, hänen silmissään pimeni, hän vajosi syvälle, syvälle.

Kun hän avasi silmänsä, kaartui sininen taivaan laki hänen yllään, mutta syvällä alhaalla hän näki laakson. Hän oli pudonnut kapealle kallionkielekkeelle ja tarttunut vaatteistaan vuorenseinässä kasvavaan pensaaseen. Ja hänen yllään kohosi äkkijyrkkä kallio sileänä kuin seinä. Silloin keisari ymmärsi, ettei mikään voima maan päällä voinut häntä pelastaa kuolemasta, sillä yhtä mahdoton oli päästä kallioseinää ylös kuin laskeutua sitä alas.

Hän kuuli jahtitorven äänen heikkona ja tiesi, että hänen seurueensa etsi häntä. Hän huusi kovalla äänellä, mutta ei kukaan kuullut hänen ääntään. Siinä hän nyt seisoi, maiden ja kansojen mahtava hallitsija, yhtä avutonna kuin avuttomin lapsi valtakunnassa.

Silloin murtui ylpeän keisarin mieli. Hän huomasi, kuinka pieni ja mitätön mahtavinkin on taivaan valtiaan kädessä.

Mutta alhaalla laaksossa oli muuan keisarin seuralaisista sattumalta luonut silmänsä ylös ja huomannut keisarin pienenä pilkkuna korkealla. Ääneen vaikeroiden hän kutsui toisetkin koolle, ja he huomasivat, että keisaria oli mahdoton pelastaa.

Silloin Max-keisari repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen pyynnön, että he kutsuisivat papin, sillä hän tahtoi viimeisen kerran nauttia pyhää ehtoollista alamaistensa kanssa. Ja paperin hän heitti alas laaksoon miestensä jalkain juureen.

Kun iltakellon ääni kutsui laaksonväen koolle, polvistuivat kaikki jyrkän kallioseinän juureen hartaasti rukoillen Jumalaa. Ja pappi koroitti kätensä ja siunasi heitä kaikkia, Max-keisariakin, joka polvistui nöyränä Jumalan kasvojen eteen.

Mutta kun hän vielä oli hartaaseen rukoukseen vaipuneena, näki hän äkkiä edessään valkopukuisen pojan, jonka vaaleat kiharat sädehtivät ilta-auringon valossa. Poika hymyili leppeästi viitaten häntä seuraamaan jäljessään. Ja nyt keisari näki kapean polun, niin kapean, että sitä ihminen töin tuskin pääsi kulkemaan. Mutta valkopukuinen poika kulki sitä kepeästi, ja keisari seurasi häntä täynnä ihmetystä ja pelkoa.

Kun he saapuivat tienristeykselle, missä polku laajeni johtaen alas laaksoon, katosi poika. Mutta Max-keisari kohotti kätensä taivasta kohti nöyrästi kiittäen Jumalaa, sillä hän ymmärsi, että poika oli ollut taivaan sanansaattaja. — — —

— Kaunis ja opettava tarina, sanoi Josef.

— Tulikohan Max-keisari jälleen ylpeäksi, kun hän oli päässyt pulasta? kysyi Susanna.

— Tietysti, nauroi Joel, niin aina käy: kun on pulassa, niin katuu, mutta kun taas on kuivalla maalla, ei muista lupauksiaan. Niin Israelin lapsetkin tekivät.

— Minäpä en usko sellaista Max-keisarista, vastusti Maria aivan punaisena. Hänestä tuli jalo ja hyvä ruhtinas, siitä olen varma.

Klaus oli ääneti. Hänestä tuntui, kuin olisi Marian kertomus erityisesti sopinut häneen. Ylpeä hänkin oli, ylpeä siksi, että oli aatelinen ja suuren sukukartanon perillinen.

— Etkö sinäkin, Klaus, ole samaa mieltä kuin minä? kysyi Maria.

— Minä luulen — — — Mutta he eivät saaneet koskaan tietää, mitä Klaus luuli, sillä samassa kuului kauhea jyrähdys, ja yht'äkkiä oli heinälato ilmitulessa.

— Salama! Salama on iskenyt latoon, huusi Josef, ja tarttuen Jonataniin hän syöksyi ladosta, toiset kintereillään.

Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat seisahtua ja luoda katseen palavaan latoon. Äkkiä kuului kimeä huuto: Maria! Ja Klaus, joka oli jäänyt muista vähän jäljelle, kiiti niityn poikki latoa kohti.

— Taivaan isä, kirkaisi Joelkin, laski Susannan maahan ja alkoi juosta ladolle.

Jonatan ja Susanna pitelivät kirkuen kiinni Josefin takista, niin ettei hän päässyt paikaltaan. Hän näki vain, kuinka Klaus syöksyi palavaan latoon ja taas takaisin Maria sylissään. Mutta juuri sillä hetkellä, kun hän hyppäsi ulos ovesta, romahti oven kamana kipeniä heitellen alas ja sivalsi pudotessaan Klausta olkapäähän. Kiljahtaen Klaus vaipui maahan polvilleen. Samassa oli jo Joelkin tuulena paikalla. Hän sieppasi tajuttoman Marian Klauksen sylistä ja kantoi hänet syrjään. Sitten takaisin Klauksen luo, joka kalpeana makasi maassa. Josefin avulla, joka nyt myöskin oli saapunut paikalle, hän kantoi Klauksen Marian viereen.

Susanna ja Jonatan ulvoivat kilpaa. — Voi-voi, Maria ja Klaus ovat kuolleet.

— Vaiti! komensi Josef. Hän polvistui Marian viereen ja koetti tytön suonta. Hän ei ollut saanut palohaavoja, hiukset vain olivat hiukan käpertyneet. Luultavasti hän oli mennyt tainnoksiin salaman iskusta eikä ollut kyennyt seuraamaan toisia ulos ladosta. Klauksen olkapää oli saanut pahan palohaavan, hän vaikeroi hiljaa. Maria oli yhä liikkumatonna, mutta sydän toimi.

— Joel, riennä heti noutamaan hevosta, käski Josef. Ota ensimmäinen, minkä tieltä tapaat.

— Me tulemme mukaan, huusivat Susanna ja Jonatan. Me tahdomme kotiin.

— Te istutte paikallanne ettekä hiisku sanaakaan, komensi Josef.

Lapset, jotka olivat tottuneet alistumaan vanhemman veljen tahtoon, istuivat hiljaa kuin hiiret ojan reunalla, posket märkinä ja likaisina kyyneleistä.

Muutaman minuutin kuluttua Joel saapui juoksujalkaa. — Minulla on hevonen, huusi hän. Tapasin Alitalon Mikon, joka ajoi heiniä takamaaltaan. Hän lupasi viedä heidät pappilaan. Miten he jaksavat?

— Klaus alkaa toipua, mutta Maria on yhä vielä tainnoksissa.

Alitalon isännän avulla nostettiin Klaus ja Maria heinäkuormalle. Maria oli yhä liikkumatta, mutta Klaus avasi silmänsä, ja nähdessään Marian hän rauhoittui. — Elääkö Maria? kuiskasi hän.

Josef, nyökäytti päätään, mutta käänsi päänsä salatakseen kyyneliään. Hän ei luullut Marian enää toipuvan.

Iloisina olivat lapset aamulla lähteneet marjaretkelleen, surullinen oli kotiintulo. Hevonen astui käymäjalkaa, sillä tie oli huono ja Klauksen olkaan koski jokainen pyöräntärähdys viiltävästi. Alitalon isäntä ja Josef kävelivät hevosen rinnalla. Joel ja pikkulapset olivat juosseet edeltäkäsin pappilaan kertomaan surullista uutista.

Kalpeana, avopäin riensi pastori tulijoita vastaan. Nähdessään lempityttärensä Marian vaaleana ja liikkumattomana lepäävän heinillä hän pani kätensä ristiin ja kuiskasi: — Herra, älä pane tätä kuormaa päällemme.

Sillä aikaa kuin sairaita kannettiin sisään, oli Lotta-äiti nopeasti saanut järjestykseen vuoteet omassa makuuhuoneessaan sekä tuonut esille naurisöljyä, kalkkilinjamenttia ja puhdasta liinakangasta. Varovasti laskettiin molemmat sairaat vuoteille toistensa viereen.

— Josef, käske Pekan heti ratsastaa täyttä laukkaa Tottisalmeen. Kirjoita pari riviä paronille. Heta olkoon käsillä, jos tarvitaan. Lämpöisiä peitteitä, komensi Lotta äiti.

Maria käärittiin lämpöisiin peitteisiin, ja pastori koetti herättää häntä eloon vierittämällä häntä edestakaisin sekä keinotekoisella hengityksellä. Lotta äiti seurasi hänen toimiaan tuskaisena hoitaessaan Klauksen käsivarsia. Poika oli kietonut takkinsa Marian ylle suojellakseen häntä liekeiltä ja tuli oli polttanut pahat haavat ohuen paidan lävitse.

Parikymmentä minuuttia teki pastori väsymättä työtä, tuskan hiki otsalla, hiljaa rukoillen. Sitten vavahtivat Marian kasvot, hieno puna kohosi poskiin, hän avasi silmänsä. Nähdessään isän rakkaat kasvot vierellään hän yritti puhua, mutta ei saanut ääntä. Huulet vain liikkuivat.

— Hän elää, Jumalalle olkoon kiitos, huudahti pastori.

— Jumalalle olkoon kiitos, kuiskasi Klauskin, luultavasti ensimmäisen kerran eläessään. Nyt minäkin paranen, Lotta-äiti. — Mielenliikutus vei häneltä kaikki voimat, hän vaipui tainnoksiin.

— Herrainen aika, nyt hän kuolee ihan käsiin, huudahti Heta, joka tuki häntä käsivarsillaan.

Mutta Klaus tointui pian, ja kun hän heräsi, kohtasi hän Marian silmät. Tyttö hymyili heikosti.

Keskiyön aikana ajoivat Tottisalmen vaahtoiset hevoset pihalle. Niistä nousivat paroni, tohtori ja Ottilia-neiti.

— Voi, paroni, vaikeroi Lotta-äiti masentuneena. Näin huonosti olemme vaalineet turvattiamme, jonka jätitte huostaamme.

— Älkää niin sanoko, vastasi paroni vakavasti, Jumalan teitä emme voi määrätä.

Mutta Ottilia-neiti sanoi terävästi: — Ainakaan se ei olisi tapahtunut hänelle kotona. Tottisalmessa hän ei saa juosta marjassa ukkossäällä.

Lotta-äiti punehtui, mutta ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen.

Molemmat potilaat nukkuivat. Maria rauhallisesti, mutta Klaus oli kuumeessa. Tuon tuostakin hän avasi silmänsä ja puhui sekavasti: — Maria, Maria, älä jätä Maxia. Vie hänet pois kalliolta.

— Mitä hän Maxista puhuu? ihmetteli Ottilia-neiti.

— Hourailee, vastasi tohtori lyhyesti. Hän tutki molempia sairaita.

— Tyttö kyllä toipuu. Hänen on pysyttävä vuoteessa pari päivää aivan hiljaa. Klauksen olkapää on kyllä paha, mutta hänellä on hyvä terveys ja haava paranee verrattain pian, kun sitä hyvin hoidetaan. Kuten jo on tehtykin, lisäsi hän kumartaen Lotta äidille. Hänessä on jonkin verran kuumetta, mutta se ei ole vaarallista, kun hän vain saa olla rauhassa.

— Arveleeko veli, että voimme nyt heti viedä hänet Tottisalmeen? kysyi paroni.

— Ei millään muotoa. Antakaa hänen vain olla täällä rauhassa. Lotta-rouva kyllä hoitaa häntä, hänhän on oikeastaan minun apulaiseni näillä seuduin. Parantelee ja paikkaa kuin paraskin lääkäri. Minä jään tietysti tänne yöksi. Huomenaamulla saamme luullakseni olla jotenkin levolliset heihin nähden.

Sitten vieraat siirtyivät ruokasaliin. Pastori sai olla sekä isäntänä että emäntänä ja hoiti tointaan jotenkin kömpelösti. Tuon tuostakin hän tarjosi leipäkoria tohtorille kysyen: — Eikö armollinen neiti suvaitse kääresylttyä? Ja Ottilia-neidille vasikanhyytelöä: — Olkaa hyvä, tohtori, piparkakkuja.

Josef ja Joel saivat kertoa yhä uudelleen aamupäivän tapahtumat. Ottilia-neiti vuodatti runsaasti kyyneleitä pitsireunaiseen nenäliinaansa. Paroni ei puhunut paljoa, mutta kun hän kuuli, kuinka Klaus hetkeäkään epäröimättä oli syöksynyt Mariaa pelastamaan, kirkastuivat hänen kasvonsa.

Kun paroni ja Ottilia-neiti aamulla astuivat makuuhuoneeseen, olivat molemmat lapset hereillä. Kalpeat he olivat kumpikin ja suurisilmäiset, mutta elämä oli voitolla, sen näki selvästi.

Klaus punastui mielihyvästä, kun isoisä laski kätensä hänen päälaelleen lausuen: — Oikein tehty, poikani, ylpeilen sinusta.

Ottilia-neiti käytti ahkerasti hajuvesipulloaan, jonka hän kuitenkin jalomielisesti luovutti Klaukselle.

— Mutta rakas täti, kuinka voitte tulla toimeen ilman hajuvesipulloanne? kysyi Klaus vanha veitikka silmissään.

— Sinun tähtesi, poikani, sinun tähtesi.

Pari päivää viipyivät Tottisalmelaiset pappilassa, mutta kun Klaus nähtävästi toipui, lähtivät he takaisin luvaten, että Beata saisi parin kolmen päivän kuluttua tulla tervehtimään Klausta.

Ja Beata tuli. Ajoi pappilaan tohtorin vaunuissa iloisena ja osaaottavana. Tuulispäänä hän syöksyi Klauksen huoneeseen, vuoroin itki, vuoroin nauroi ja lörpötteli yhtämittaa, niin että tohtorin viimein täytyi ajaa hänet ulos huoneesta.

Hän oli saanut luvan viipyä pappilassa kolme päivää, ja turhaan pyyteli tohtori häntä mukaansa, peläten hänen liiaksi kiihdyttävän Klausta. Hän ei kuitenkaan kauan viihtynyt Klauksen luona hiljaisessa huoneessa. Tyhjennettyään koko uutisvarastonsa hän kyllästyi istumaan yhdessä kohden ja jätti mielellään paikkansa Marialle, kun tämä tuli Klausta hauskuttamaan.

Klaus puolestaan iloitsi kyllä sisarensa läsnäolosta, mutta Beata väsytti häntä. Paljoa mieluummin hän pelasi tammia Marian kanssa tai kuunteli tytön tarinoita. Maria oli taas entisellään, hiukan kalpeampi vain. Hellästi hän hoiti Klausta, joka usein oli kärttyisä ja yhtä usein nöyrästi pyysi anteeksi pikku hoitajaltaan.

Beata oli pappilassa kuin konsanaan kotona. Hän käänsi koko talon mullin mallin ullakosta kellariin asti, kavahti ujostelematta pöydän nurkalle, kun pastori istui kansliassa kirjoittamassa, ja pureskeli Lotta-äidin piparkakkuja päivät päästään. Pastori huokasi, kirjoitti väärin ja raapi kynällä korvallistaan, mutta ei ajanut tyttöä pois. Beatan vastustamaton hyvä tuuli nujersi hänet kokonaan.

— Jos me noin jaarittelisimme isälle, kun hän kirjoittaa, saisimme piipunvarresta, sanoi Joel nauraen Josefille.

— Me emme olekaan aatelisväkeä, vastasi Josef ynseästi.

— Häpeä, Josef, luuletkos isän semmoisesta piittaavan? Ei, mutta Beata on niin siunatun hauska; kyllä sinäkin hänestä pidät, vaikka et sitä myönnä, mörökölli.

Koko talo huoahti helpotuksesta, kun Beata viimein lähti, ja elämä alkoi taas käydä vanhaa täsmällistä latuaan. Mutta silti ikävöivät häntä kaikki, Lotta-äitikin, jonka hillovarastoon Beata oli iskenyt epäilyttävän suuren loven. Enimmän kuitenkin kaipasivat häntä Susanna ja Jonatan. Heille oli Beata ollut jonkinlainen kepposten, leikkien ja hauskojen keksintöjen alati iloinen hengetär.

Seitsemäs luku.

KOULUSSA.

— Kas niin, nyt on viimeinen mytty sidottu huokasi Heta. — Nyt ei muuta kuin kärryihin ja sitten matkalle.

— Voi, hyvä Heta, eivätkö nämä vielä sovi siihen? Maria juoksi paikalle käsissään iso läjä harmaita kotikutoisia sukkia.

Heta avasi kärsivällisesti viidennen kerran myttynsä ja pisti siihen sukat. —

Portaiden edessä seisoi jo Saara, pappilan vanha, vakava tamma. Siroa ei pastori tahtonut antaa, se oli liian raju.

Pastori korjaili vielä hevosen valjaita, kiristäen sieltä, höllittäen täältä. Lotta-äiti antoi viimeiset äidilliset neuvonsa.

— Josef, sinä olet vanhin, pidä huolta molemmista pojista. Äläkä vilustuta vatsaasi. Hylkeennahkaisen matkalaukun alaosassa on villainen vatsavyö sinua varten. Joel, rakas lapsi, älä kuljeksi kaduilla, vaan lue läksysi ja tottele Hetaa. Muista, Klaus, ettet pyyhi musteisia sormiasi uusiin liinaisiin nenäliinoihisi, jotka Ottilia-neiti juuri lähetti sinulle. Tavaroita ei saa turmella eikä muutoinkaan tuhlata, vaikka onkin rikas. Herran haltuun pojat, olkaa nöyriä ja kuuliaisia opettajillenne ja viljelkää ahkerasti Jumalan sanaa.

Saadakseen kaikille neljälle tilaa oli pastori nostattanut heinähäkin tavallisiin työkärryihin, ja niihin nyt kiipesivät toinen toisensa jälkeen vanha Heta, Josef, Joel ja Klaus. Klaus muikisti suutaan noustessaan omituisen näköisiin ajopeleihin. Mutta kun Maria vielä viimeisenä kurottui kärryjen taa ja ojensi hänelle pussin omia leipomiaan sokeririnkilöitä, unohti hän harminsa.

Ja sitten lähdettiin. Pihalla heilutettiin nenäliinoja, Lotta-äiti ja Maria kyynelsilmin, pojat nostivat hattujaan, ja pappila jäi puitten varjoon piiloon. Saara juosta lönkytti hiljaista, tasaista menoa, ja pojat istuivat hiukan allapäin. Vähältä piti, ettei kyynel noussut silmännurkkaan. Tuntui miltei juhlalliselta. Kesän ilot ja touhut olivat lopussa, vakava työ vieraassa koulukaupungissa oli edessä.

Varsinkin Klaus oli alakuloinen. Hän oli viimeiseen asti toivonut pääsevänsä takaisin Tottisalmeen, mutta nyt hänet lähetettiin kouluun. Ja siellä oli tosi edessä, sen Josef oli kertonut, joka jo pari vuotta oli ollut koulussa. Tottisalmessa hän oli vain käväisemällä käynyt. Oikeastaan hän oli aikonut siellä kauemminkin viipyä, mutta oli syntynyt ikävä kohtaus, jonka jälkeen Klausta ei enää haluttanut jäädä kotiin.

Nyt hän kyllä häpesi koko juttua, häpesi ja katui rehellisesti. Olihan typerää kantaa kaunaa Yrjöä kohtaan. Mutta Jonas oli kirjoittanut hänelle, että kapteeni ja hän matkustavat tiehensä Tottisalmesta, koska kapteeni ja paroni ovat riitaantuneet renkipojasta, jonka paroni nähtävästi aikoi ottaa kasvatikseen. Ynseästi oli Klaus senvuoksi heti kotiin tultuaan Yrjöä kohdellut, ja kun käytiin päivälliselle, oli hän kieltäytynyt istumasta samaan pöytään kuin Yrjö.

— Mistä ajasta ovat renkipojat alkaneet syödä herrasväen kanssa Tottisalmessa? oli hän kopeasti kysynyt, kun paroni käski hänen juonittelematta istua.

— Yrjö ei enää ole renkipoika, olen ottanut hänet kasvatikseni, oli isoisä vastannut levollisesti, mutta Klaus näki, että hän oli kauhean suuttunut. Ja kuitenkin hän yhä uskalsi vastustaa.

— Mutta hän on kuitenkin ollut renkipoika, minä syön mieluummin omassa huoneessani kuin hänen pöytätoverinaan. Ja Klaus oli käännähtänyt lähteäkseen huoneesta.

Yrjö oli ollut aivan kalpea ja Beata tulipunainen. Mutta isoisä oli jyrissyt vain: — Istu.

Ja Klauksen täytyi totella, vaikka sisu kuohui.

Se oli ikävä, vastenmielinen juttu. Hän oli jo seuraavana päivänä lähtenyt pappilaan takaisin, missä suuresti ihmeteltiin hänen pikaista paluutaan. Marialle yksin hän oli kertonut syyn siihen. — Merkillistä, että isoisä niin paljon piti Yrjöstä ja Beatakin, joka ei muutoin helposti kiintynyt ihmisiin. Nykyään hän kirjeissään puhui miltei yksinomaan Yrjöstä.

Näissä mietteissään ei Klaus huomannut, että Saara oli pysähtynyt ja seisoi liikahtamatta paikallaan. Vasta Joelin äänekäs hoputus sai hänet heräämään.

— Soh, Saara, hei, eteenpäin! Kas niin, vanha piikaseni, lönkytä vain edelleen. Alapas liikutella jalkaa. Soh!

Mutta Saara oli järkähtämätön. Se oli vanha ja vahva työhevonen, mutta laiska, eikä sen iällä enää mielellään lähdetä pitkiä taipaleita ravaamaan.

— Saara, ala talsia, käski Josefkin. Turhaan, Saara ei astunut askeltakaan eteenpäin.

— Ihmeellistä, että setä antoi meille Saaran. Sehän on niin siunatun itsepintainenkin, ettei sitä saa liikkeelle millään, alkoi Klaus kiukutella. Häntä harmitti istuessaan siinä epämukavissa ajopeleissä, kun olisi voinut ajaa Tottisalmen vaunuilla ja parihevosilla.

— Sanos muuta.

— Sivalla ruoskalla.

— Luontokappaleet kuten ihmisetkin tarvitsevat kuritusta, kun eivät tottele, sanoi Josef saarnaäänellään ja sivalsi Saaraa selkään.

Saara kulki jonkin matkan ja pysähtyi taas. Sen paksu nahka ei paljoa piitannut ruoskastakaan, jota pojat eivät säästäneet.

— Älkää lyökö, sanoi Heta. Minä astun maahan ja talutan. Kyllä se siitä tottelee.

Ei askeltakaan edennyt Saara, seisoi vain itsepintaisena paikallaan.

Pojat kiehuivat kiukusta. Matkamies toisensa jälkeen ajoi ohitse hymyillen säälivästi onnettomille ajajille.

— Pistäkää nokkosia hännän alle, huusi eräs jalkamies sivu kulkiessaan.

Tien varrella kasvoi nokkosia yllin kyllin. Joel hyppäsi maahan, noukki niitä aika kimpun ja pisti Saaran hännän alle. Ja nytkös Saara laukkaamaan täyttä vauhtia, niin että Joel tuskin ennätti kärryihin.

Liekö sitten ollut nokkosten ansio, vai ymmärsikö Saara vihdoinkin, ettei kannattanut vikuroida, joka tapauksessa se alkoi kiivaasti juosta ja juoksi ketterästi kestikievariin asti, jossa poikia heidän suureksi ilokseen odotti Tottisalmesta lähetetyt hevoset.

Paroni oli pyytänyt, että Klaus yhä edelleen saisi asua pastorin poikien kanssa yhdessä. He olivat vuokranneet pienen piha-puutalon, ja Hetan oli määrä hoitaa taloutta. Katurakennuksessa asui Lotta-äidin naimaton sisar, Vendla-täti, jolle oli uskottu poikien ylin valvonta.

Hänen luonaan asui neljä koululaista, joista kaksi papinpoikaa, Vendla-tädin veljen lapsia.

Kun Vendla-täti oli saanut osansa kotiuutisista ja tuomisista, kömpivät pojat tyytyväisinä vuoteisiinsa, sillä matka oli ollut pitkä ja vaivalloinen, pari päivää kestävä.

Jo kello 6 seuraavana aamuna herätti Josef pojat. — Joutukaa vaatteisiin, sisäänpääsytutkinto alkaa kahdeksalta, ja minun täytyy vielä kuulustella Joelilta Cornelius Neposta.

Haukotellen pojat heräsivät, mutta pian uni haihtui jännityksen tieltä. Molempia kauhistutti lähestyvä hetki. Mitä, jos heidät hylätään! Epätoivon vimmalla lasketti Joel Josefille säännöttömiä verbejä, ja Klaus pänttäsi päähänsä substantiivien taivutusta.

Josef oli kymnasisti, Joel ja Klaus pyrkivät triviaalikoulun kolmannelle luokalle.

Rehtori itse valvoi tutkintoa. Hän oli pieni, hintelä mies, jonka terävistä harmaista silmistä loisti äly. Molemmat pojat läpäisivät tutkinnossa, joskin hiukan hankaamalla, ja suurella riemulla vietettiin iltapuolella heidän luonaan nekkukemut, joihin Vendla-täti poikineen oli kutsuttu.

Juhlalliselta tuntui pojista ensimmäinen päivä koulussa. Jo aamulla varhain kello 6 soi koulunkello niin kovalla äänellä, että kuului yli koko pienen koulukaupungin uneliaimmankin koulupojan korvaan. Nopeasti heittivät pojat vaatteet ylleen, joivat lämmintä olutjuustoa ja riensivät juoksujalkaa kouluun. Matkalla he tapasivat serkut, Jannen ja Lassin. Janne oli jo pitkä poika, rehtorilainen. Hän tarttui Joelin käsivarteen ja kuiskasi:

— Kuules, tänään me kastamme Josefin.

— Kastatte! Joel oli pelkkänä kysymysmerkkinä.

— Niin, niin, etkös sitä tiedä, me rehtorilaiset kastamme aina syyslukukauden alussa konrehtorilaiset?

— Keitä ovat rehtorilaiset ja konrehtorilaiset? kysyi Klaus, joka oli kuullut keskustelun.

— Voi teitä kapalovauvoja. Luokathan on jaettu kahteen osaan kuten tiedät: ylä- ja alaosastoon. Neljännen luokan yläosaston pojat ovat rehtorilaisia ja alaosaston pojat konrehtorilaisia. Me rehtorilaiset istumme kateederista alkaen luokan yläosassa. Nyt aiomme kastaa ja antaa heille nimet. Sanokaapa nyt sopiva nimi Josefille.

— Salomon Saarnaaja! huusivat Joel ja Klaus yhteen ääneen. Hänhän aina saarnaa.

— Hyvä on, pannaan korvan taakse, nauroi Janne. Olkaa lähettyvillä, kun kastamme, niin saatte nähdä koko pelin.

Klaus, Joel ja Lassi piiloutuivat oven taakse katsomaan kastemenoja.

Konrehtorilaiset astuivat sisään, toiset kalpeina, tietäen hyvin mitä tuleva oli, toiset, vahvemmat, taistelunhaluisina. He olivat nähtävästi päättäneet käyttää nyrkkejään, jos tarvittiin. Rehtorilaiset hyökkäsivät riemuhuudoin heidän kimppuunsa ja kuljettivat yhden toisensa jälkeen ison vesisangon luo, jota piirustustunteja varten pidettiin uunin vieressä. Muuan vankka, papillisen näköinen poika kaasi kauhalla pari kertaa kastettavan päähän kylmää vettä ja antoi juhlallisella äänellä hänelle nimen, jonka jälkeen hänet käytettiin penkin alitse. Kun Josefin vuoro tuli, huudettiin kovalla äänellä: Salomon Saarnaaja. Josef hätkähti ja loi julmistuneen katseen ympärilleen. Hän arvasi, että Joel ja Klaus olivat olleet juonessa osallisina. Eräs vahva konrehtorilainen teki niin kovaa vastarintaa, että kolmen rehtorilaisen täytyi iskeä häneen käsiksi. Syntyi kova ottelu, mutta samassa kuului järjestäjän huuto:

— Opettaja, opettaja!

Silmänräpäyksessä irtaantuivat ottelijat toisistaan ja rauha palautui. Mutta poika ei silti päässyt kasteesta, sitä jatkettiin vielä pari kolme päivää, sillä kastettavia oli monta.

Klauksesta oli ensin kovin vaikeata tottua kouluelämään ja kovaan kuriin. Koulussa oli muutamia opettajia, jotka olivat kauhean ankaria ja kovakouraisia; eivät he patukkaa säästäneet, vaan armotta iskivät, kun vain vähänkin oli syytä. Tämä patukka oli poikien kauhu. Sen valmistaminen oli vanhan yksisilmäisen vahtimestarin toimena ja hän suorittikin työnsä suurella taidolla. Sen paksumpi pää jakaantui kahteen palmikkoon ja niissä oli kummassakin rengas. Kun tämä kova pää iski käteen, niin ei sillä kädellä käynyt pariin tuntiin kirjoittaminen. Varsinkin Lassi joutui usein tekemisiin patukan kanssa. Hän oli huonopäinen ja muistamaton sekä lisäksi kovin tyttömäinen. Tuon tuostakin hän sai tulla kateederin luo vastaanottamaan iskuja, kun oli jättänyt kotiin vihkonsa tai vastannut päin seiniä. Ja aina hän uikutti yhtä surkeasti.

Uutterammin kuin kukaan muu opettajista heilutti patukkaa historian opettaja, liikanimeltään Job, koska hänellä oli usein rohtumia kasvoissaan. Onneton se, joka sanoi väärän vuosiluvun tai nimen, heti oli Jobilla aseensa käsillä, ei siinä auttanut enää oikaisut eikä rukoukset. Joel ja Klaus saivat myös usein maistaa kämmenpatukkaa. Se oli Klaukselle kova pala nieltäväksi, mutta ei siinä käynyt niskoitteleminen. Kuri nöyryytti ylpeimmänkin mielen. Se oli toisenlaista koulunkäyntiä kuin Tottisalmessa, missä oppilaat komensivat maisteri Ticklenius-raukkaa. Eipä ihme, että pojat mielellään, milloin vain syytä sattui, jäivät koulusta pois.

Eräänä päivänä oli pojilla latinan kielioppia 40 sivua kertausläksyä. Klaus ja Joel olivat olleet pallosilla suuren osan iltapuolta, ja kun ilta joutui, oli Klauksella vielä puolet läksymäärästä lukematta. Mutta ulkoilma oli häntä raukaissut, hän sulki kirjansa, meni nukkumaan ja päätti seuraavana aamuna nousta varhain lukemaan.

Mutta kun koulunkello soi, oli hän vielä vuoteessa. Mikäs nyt neuvoksi!

— Joel, minä olen hukassa, hän voihki, se on rehtorin aine, ja minä en osaa, en rahtuakaan. Sekin, minkä eilen luin, on kuin poispuhallettu päästäni.

Joel mietti.

— Etkö ole kipeä mistään?

— En, vastasi Klaus murheellisena, minä olen terve kuin pukki. Mutta maltas, tuntuu todellakin kuin korvaani pistäisi. Toden totta, olen varmaankin saanut vetoa. — Josef, huusi hän valittavalla äänellä toiseen huoneeseen, korviani pakottaa kovasti. Sano rehtorille, sinähän olet tänään järjestäjä, että minä olen sairas.

— Loruja, murisi Josef, nouse ylös vain.

Mutta Klaus pysyi päätöksessään. Hänellä oli korvasärky ja hän jäi kotiin. Vähän pitkältä aika tuntui, ja sen lisäksi soimasi omatuntokin, mutta Klaus lohdutti itseään sillä, että muutkin pojat tuon tuostakin "kraapasivat" koulusta. Oli sellaisiakin, jotka mennessään koululääkäriltä hakemaan sairaudentodistusta, löivät käsivartensa kovasti portinpieleen saadakseen valtimon nopeammin sykkimään.

Maltittomasti hän odotti poikia kotiin koulusta. Joel tulikin punaposkisena ja reippaana.

— Kuinka kävi latinan? huusi Klaus jo ovesta hänelle vastaan.

— Mainiosti. Se meidän rehtori sitten vasta on miesten mies. Tiedätkös, mitä hän tänään teki? Tulee tunnille, alkaa kuulustella, pojat eivät osaa, vastaavat väärin, kompastelevat, sanalla sanoen: olimme aaseja. Rehtorin naama synkistyy, kaikesta näemme, että ilmapuntari laskeutuu uhkaavasti. Mutta annapas olla. Lassi on juuri vastannut niin typerästi, kuin ylimalkaan vain Lassi voi, ja me olemme jännityksessä. Mutta rehtori istuu vain ja katsoo ulos pihalle, joka on valkoisenaan äsken satanutta lunta. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat.

— Hei, pojat, nyt lumisille, huutaa hän ja rientää ulos, luokka kintereillään. Ja nyt syntyi lumisota, että pois tieltä. Pojat heittivät kuin hullut, itse rehtorikin. Lassi-rukka heitti tietysti erehdyksestä pallon suoraan rehtorin nenään. "Ai, ai", huutaa tämä vain nauraen. Yht'äkkiä hän taas komentaa: — Nyt sisään! Märkinä ja reippaina syöksyimme luokkaan ja tuntia jatkettiin. Ja miten luulet kieliopin luistaneen? Loistavasti, ukkoseni, loistavasti. Niinkuin ei koskaan ennen.

Klaus kuunteli harmistuneena. Tyhmää, että oli jäänyt kotiin.

Vähän myöhemmin, kun pojat kaikessa rauhassa istuvat pelaamassa tammia, kuuluu koputus ja Josef ryntää huoneeseen huutaen: — Rehtori!

Kauhistusta! Klaus hyppää keittiöön, sieppaa Hetan villahuivin, kietoo sen jalkainsa ympärille ja istuutuu sohvan kulmaan kärsivän näköisenä, paksu pumpulitukko korvassa. Rehtori astuu sisään.

— Hyvää päivää, Värnehjelm, kuulin, että olet sairas, sanoi hän ja katseli tutkivasti terävillä silmillään Klausta.

— Vähän korvasärkyä, mumisi Klaus.

— Oletko saanut mitään lääkkeitä? kysyi rehtori.

— Tässä on jotakin öljyä, jota pitää tiputtaa korvaan, vastasi Klaus häikäilemättä.

Rehtori otti pullon, tarkasti sitä, haistoi ja kysyi: — Montako tippaa?

— Viisitoista, vastasi Klaus totisesti.

Rehtori alkoi tiputtaa pojan korvaan: Yksi kaksi kolme — — — Polttaako?

Klaus hyppii yhdellä jalalla suu väärässä: — Polttaa kauheasti.

— Viisitoista, laskee rehtori ja panee pullon paikalleen.

Sitten hän vielä hetkisen juttelee poikien kanssa ja lähtee.

Tuskin hän on päässyt ovesta ulos, kun Joel, joka koko ajan on istunut silmät pyöreinä, kauhistuksen ja jännityksen perikuvana, ponnahtaa pystyyn.

— En ole moista nähnyt. Mistä sinä sen lääkkeen sait, Klaus?

Klaus hihittää. — Minä näetkös aavistin, että hän voisi tulla. Hän käy usein poikia tervehtimässä, kuten tiedät, ja Vendla-tätihän on hänelle sukua. Siksi kaadoin vähän vettä vanhaan risiiniöljypulloon ja tiputin pari pisaraa kahvia joukkoon. Mutta ilkeältä tuntuu nyt korvassa.

Molemmat pojat nauroivat sydämellisesti onnistuneelle kepposelle, mutta Josef oli vihainen.

— Mitä luulet äidin ja isän pitävän tuollaisista vehkeistä, nuhteli hän. Hyi sentään, ensin laiska ja sitten petollinen.

Klaus kävi äkkiä totiseksi. Laiska hän oli, se oli totta, mutta petollinen hän ei tahtonut olla. Maria muistui hänen mieleensä. Mitähän pieni rehellinen tyttö olisi arvellut hänen kepposestaan? Huh, kunpa kaikki olisi tekemättä.

Hän oli pettänyt rehtoria, siitä ei päässyt mihinkään. Suutarin paha juttu!

Siitä päivin sujuivat kaikki rehtorin aineet mainiosti Klaukselta. Kenties arvasi rehtori, joka oli viisas ja laajakatseinen mies, mistä syystä Klaus, luokan laiskimpia poikia, yht'äkkiä osasi latinansa niin sujuvasti. Klaus sitä epäili, sillä joskus sattui, että rehtori kysyi: — Vieläkö Värnehjelmin korvia särkee?

Ja Klauksesta näytti kuin olisivat hänen huulensa vetäytyneet pieneen hymyyn.

Joululomalla ei Klaus matkustanut Tottisalmeen, vaan erään tätinsä luo, joka asui lähellä koulukaupunkia. Beata vietti myös joulunsa siellä.

Kun Klaus joulun jälkeen tuli kouluun ja astui luokkaan, näki hän heti, että Joel, joka syyslukukauden oli istunut hänen vieressään, oli siirretty istumaan apteekin Nissen viereen.

— Miksi sinä siellä istut? huusi Klaus hänelle luokan ylitse.

— Korkeimmasta määräyksestä. Heidän mielestään me kai olemme yhdenlaisia velikultia ja liian hyviä ystäviä. Sinun viereesi tulee toinen poika. Tuossa hän tuleekin. Mutta — suutari sentään — Joel aukaisi silmänsä selälleen — sehän on Yrjö.

Klaus käännähti nopeasti katsomaan uutta poikaa, johon muutoinkin koko luokka tuijotti.

Se oli todella Yrjö. Hän astui luokkaan nähtävästi hämillään siitä, että oli suuren poikalauman huomion esineenä, mutta suorana, pää pystyssä ja varsi joustavana. Järjestäjä osoitti hänelle paikan, ja Yrjö jäi siihen seisomaan. Nyt vasta hän huomasi, kuka hänen vierustoverinsa oli. Veri karahti hänen poskilleen, ehdottomasti hän astui askeleen taapäin. Klauskin oli punainen, vimmoissaan.

— Hävytöntä, ennenkuulumatonta tunkeilua, asettua hänen vierustoverikseen. Mutta malta, kauan et siinä istu. Kyllä teen olosi sietämättömäksi, puhisi hän.

Silloin kysyi Yrjö syvällä, sointuvalla äänellään kääntyen järjestäjän puoleen:

— Onko tämä paikka määrätty minulle?

— Tietysti, koska sinut sinne vein, vastasi järjestäjä kiukkuisesti.

Yrjö kääntyi Klauksen puoleen ja katseli häntä vakavasti silmiin, sanoen:

— Minä en ole itse valinnut paikkaani.

Klaus ei vastannut, aukaisi vain kirjansa ja alkoi lukea, kuin ei Yrjöä olisikaan.

Kun pojat palasivat välitunnilta, oli Klauksen paikalla Beatan käsialalla kirjoitettu kirje. Klaus ymmärsi Yrjön sen siihen laskeneen. Mutta hän ei kiittänyt, ei kysynyt mitään. Oli konrehtorin tunti, ja hänen oli tapana alkaa kuulustelunsa luokan alapäästä ja jatkaa vuoron perään rivin loppuun asti, joten kukin oppilas osapuilleen tiesi milloin hänen vuoronsa tulisi. Klaus istui loppupäässä ja tiesi siis, että hän rauhassa saattoi lukea kirjeensä. Se kuului seuraavasti:

Rakas Klaus! Yrjö lähtee tänään kouluun ja minä kirjoitan sinulle. Mademoisellella on hammastauti ja Junolla varsa. Almansor on kuollut. Sinun pitää olla kiltti Yrjölle; isoisä sanoo, että hän on meidän kasvattiveljemme, mutta Ottilia-täti ei siitä pidä, koska Yrjö on halpasäätyinen. Mutta minusta Yrjö on yhtä hieno ja hyvä kuin muutkin pojat, parempikin. Minä luulen, että mustalaiset ovat ryöstäneet hänet kehdosta, ja nyt hänen äitinsä itkee ja isä on onneton. Sellaista on ennenkin tapahtunut, ja Yrjö on kuin prinssi. Maisteri järjestää yhä isoisän kirjastoa ja on hajamielinen. Voi hyvin ja ole ahkera koulussa. Sisaresi Beata.

Klaus pisti kirjeen luettuaan taskuunsa ja katseli Yrjön sivu ikkunasta ulos. Kasvattiveli! Hän ei välittänyt kasvattiveljestä.

Noin viikko sen jälkeen sanoi Joel Klaukselle kotimatkalla, rykäistyään pari kertaa hämillään:

— Kuules, Klaus, minä en tavallisesti saarnaa; sen ammatin jätän Josefille, mutta kysäisenpä vain: Miksi sinä oikeastaan kohtelet Yrjöä niin koppavasti?

Klaus punehtui: — Minä en pidä hänestä, vastasi hän lyhyesti. Sitäpaitsi en ole tottunut seurustelemaan renkien kanssa toverillisesti.

— Aina sinä tuota jankutat. Koulussa me olemme kaikki tovereita. Ja niin reilua poikaa kuin Yrjö tapaat harvoin. Hän on lyhyessä ajassa voittanut sekä toverien että opettajain suosion. Konrehtorikin, joka aina pauhaa, joutuu hämilleen, kun hän kohtaa katseen Yrjön ajattelevista silmistä. Etkö ole sitä huomannut?

Klaus oli ääneti. Joel oli oikeassa, hän tiesi sen. Klaus oli rehellinen poika, ja hänen täytyi myöntää, että Yrjön koko olemus ja käytös oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Ellei hän olisi ollut Yrjö, olisi hän Klauksen mielestä ollut kerrassaan hauska toveri.

— Minä kysyn senkin vuoksi, sanoi Joel, että Yrjö ei tule meille niin kauan kuin sinä olet noin kopea hänelle. Ja minulla oli tuuma, mainio tuuma, jonka aioin tänään toteuttaa. Mutta siitä ei nyt tule mitään.

— Mikä tuuma? kysyi Klaus uteliaasti.

— Minä olen aikonut ruveta keittämään nekkuja myytäväksi. Siirappia saan helpolla meidän nurkkakaupasta, ja Nisse on luvannut tuoda potaskaa isänsä apteekista. Haluaisin uuden oikein hyvän pallon, mutta isä-ukko ei siihen anna rahaa, siksi aion ansaita rahat itse. Tänä iltana olin päättänyt keittää pesutuvassa koenekkuja ja kutsua Jannen, Lassin ja Yrjön ja Kastorin ja Polluxin maistamaan.

Kastor ja Pollux olivat erään tukkukauppiaan pojat, Kasper ja Henrik Polykarpus. He olivat kaksoiset, josta syystä toverit olivat antaneet heille yllämainitut nimet.

Ehdotus oli houkutteleva. Klaus ei voinut vastustaa kiusausta. Hän sanoi siis näennäisen välinpitämättömästi:

— Kutsu sinä vain Yrjö.

— Sinun pitää kutsua, ei hän muuten tule meille.

Iltapuolella sanoi Klaus ikäänkuin sivumennen Yrjölle:

— Tuletko tänään meille, Joelilla on nekkukemut?

— Sama se, vastasi Yrjö yhtä sivumennen.

Ja sillä oli ensimmäinen askel astuttu sovintoon molempien poikien välillä, jotka olivat olleet keskenään taistelunhaluisia kuin kaksi kukkoa.

Nekkukemut vietettiin suurella riemulla. Kaksi kymnasistiakin oli läsnä, Kastorin ja Polluxin vanhin veli ja tämän vierustoveri. Joelin nekkuja kehuttiin, ja seuraavana päivänä hän möi 30 kappaletta, neljä kahdella kopeekalla.

Yrjöstä tuli pian luokan ensimmäisiä oppilaita. Primus ja sekundus aavistivat hänestä kilpailijaa ja olivat päättäneet puolustaa asemaansa viimeiseen asti. Klaus jäi hyvin pian hänestä alakynteen ja sai usein turvata uuteen vierustoveriinsa, joka erinomaisen taitavasti osasi kuiskata. Mutta toverien silmissä ei niin paljoa merkinnyt se, että Yrjö osasi läksynsä ja suoritti kuin leikillä tehtävänsä, he antoivat etupäässä arvoa hänen erinomaisille kyvyilleen.

Ja kyvyillä tarkoittivat pojat sitä, että hän oli ensimmäinen pallon lyönnissä, itseoikeutettu kuningas kaikissa palloleikeissä ja erinomainen kopin vastaanottaja. Luokan ylä- ja alaosaston välillä kävi kiihkeä kilpailu; toistaiseksi oli yläosasto säännöllisesti voittanut pallonheitossa. Heidän kuninkaansa oli muuan Forssén-niminen poika, ja he olivat ruvenneet kovin äänekkäästi kerskailemaan voitoistaan. Lauantaisin pidettiin tavallisesti kilpailut, ja se lauantai, jolloin Yrjö heitti pallonsa kirkontornin korkeuteen, siten voittaen mestaruuden pallonheitossa, oli ikimuistettava päivä luokan alaosaston aikakirjoissa. Yrjö valittiin heti pallokuninkaaksi ja sai vastaanottaa palloyhdistyksen kunniamerkin, veripunaiseksi värjätyn hanhensulan.

Keväällä, kun maa paljastui, olivat pojat rosvosilla kaupungin ulkopuolella. Lähellä leikkikenttää oli niitty ja niityllä iso lato puolillaan heiniä. Se oli rosvojen päämaja. Yhdessä nurkassa oli heidän aarrearkkunsa, vanha pakkalaatikko täynnä sinettejä, perunapyssyjä, tinanappeja, linnunmunia ja hanhensulkia, jotka oli ryöstetty konrehtorilaisilta, rehellisessä taistelussa tosin.

Yrjö oli rosvojen johtaja ja Klaus kapteeni, Joel aarreaitanhoitaja, ja muonamestarina muuan leipurinpoika, joka toi isänsä kaupasta vanhoja korppuja. Paitsi neljännen luokan poikia vastaan, sotivat rosvot sen lisäksi kymnasistien apujoukkona kisällejä vastaan. Nämä olivat kaikkien koulupoikien perivihollisia, ja alituisesti joutuivat eri puolueet käsikähmään toistensa kanssa.

Eräänä keskiviikko-iltana oli kisälleillä ja kymnasisteilla ollut ankara ottelu. Rosvot eli kleftit, minkä nimen Yrjö oli heille antanut Kreikan vapaussodan sankarien mukaan, olivat voitokkaasti taistelleet esirintamassa. Ja siitä antoi kyllä todistuksen poikien ulkonainen asu. Joelin vasen poski oli pöhöttynyt, niin että silmää tuskin näkyi. Kastorin nenästä vuosi veri, ja Yrjön takinhiha oli olkapäästä suuhun halki, muita vammoja mainitsematta. Mutta mitäs siitä! Kisällit oli karkoitettu taistelutantereelta, ja palkinnoksi urheudestaan saivat kleftit kymnasisteilta neljä komeata sinettiä.

Oli mahdotonta näyttäytyä kadulla sellaisina kuin he olivat, rehtori olisi saattanut tulla vastaan. Poikien korvia kuumensi jo edeltäkäsin kaikki nuhteet, selkäsaunat ja tukkapöllyt, jotka kotona kaikella varmuudella odottivat.

— Mennään päämajaan parantelemaan haavojamme ja vaatteita parsimaan, ehdotti Pollux. Hänen housuissaan oli suuri repeämä, ja syystä hän pelkäsi esiintyä ankaran isänsä edessä.

— Ja mennään kotiin vasta sitten, kun kaikki nukkuvat, lisäsi Kastor pidellen turvonnutta nenäänsä.

— Päämajaan! Päämajaan! huusivat kaikki yhteen suuhun.

— Mutta minulla on kauhea nälkä. Eikö muillakin ole? voihki Lassi hiljaisella äänellä.

— Totta, olemme kaikki nälissämme. Muonamestari menköön heti hakemaan muonaa, määräsi päällikkö.

Muonamestari uskalsi heikosti vastustaa, mutta hänet nujerrettiin heti.

— Ja Nisse menköön apteekista noutamaan laastaria ja linjamenttia. Kapteeni saa lähteä mukaan suojaväeksi, jatkoi Yrjö käskyjään.

— Ja muistakaa tuoda lankaa ja neulaa mukananne! huusi Pollux poikien jälkeen.

Muut riensivät päämajaan, jonka oven he visusti salpasivat sisältäpäin, ja painautuivat väsyneinä heiniin.

Noin tunnin kuluttua koputettiin ovelle.

— Ken siellä! huusi Pollux, jonka toimena oli oven vartioiminen.

— Rehellisiä kleftejä, kuului vastaus.

— Tunnussana!

— Kuolema turkkilaisille!

— Hyvä on. Ovi avattiin.

Pikku pyöreä muonamestari sai nuhteita, koska hänen ei ollut onnistunut saada kokoon kuin kaksikymmentä korppua, ja mitä merkitsi se kymmenen nälkäisen pojan suussa. Hänen huonot hommansa herättivät yleisen paheksumisen murinan. Mutta kun Klaus tärkeän näköisenä veti esille kaksi simapulloa ja tippaleipiä, jotka hän oli ostanut simamatamilta, ja Nisse vielä lisäksi kaivoi taskuistaan laastarin ja linjamentin joukosta pitkän lakritsipötkäleen, muuttui rosvojen mutina riemuhuudoksi. Ottilia-täti lähetti aina Klaukselle runsaasti taskurahoja, aavistamatta, että ne jotenkin säännöllisesti joutuivat kleftien hyväksi, toisin sanoen heidän suihinsa.

Muuan laiha poika, jonka isoisä oli räätäli, pantiin paikkaamaan rikkinäisiä vaatteita kauhean pitkällä neulalla ja valkoisella rihmalla.

Oli valoisa kevätilta. Äskeisen ottelun uuvuttamina pojat vaipuivat toinen toisensa jälkeen makeaan uneen pehmeissä heinissä.

Äkkiä Pollux herasi. Hän oli kuulevinaan hiljaista puheensupinaa ladon ulkopuolelta.

— Ken siellä? huusi hän. Ei vastausta.

— Tunnussana!

— Karsseri ja selkäsauna, kuului ivallinen ääni oven takaa. Pitäkää hauskaa siksi, kunnes rehtorinne ja Moliini tulevat teitä hakemaan.

Moliini oli ladonomistaja, häijysisuinen teurastaja.

Pollux aikoi raottaa ovea katsoakseen, keitä rauhanhäiritsijät olivat. Mutta kauhistusta — ovi oli teljetty ulkopuolelta. Hän ihan jähmettyi. — Pojat, huusi hän. Kleftit! Vihollinen on sulkenut meidät ansaan.

Pojat hypähtivät pystyyn toinen toistaan unisempina ja ryntäsivät ovelle älyttyään, mistä oli kysymys.

Aivan oikein. Ovi oli kuin olikin kiinni. He olivat loukussa kuin rotat. Se oli ilmeisesti kisällien äskeisen tappion kostoa.

— Lurjukset ovat sulkeneet meidät tänne yöksi, puhisi Kastor.

— Ja me myöhästymme koulusta huomenna, sanoi Yrjö koleasti.

Lassi itki. — Ja saamme karsseria!

Yleinen alakuloisuus oli vallannut kleftien uskaliaan joukon. Äänettöminä, pää riipuksissa he istuivat heinissä itsekukin omalla tavallaan pohtien onnettomuutta.

— Kyllä kai joku tulee meidät päästämään, koetti Joel rohkaista toisten mieliä.

— Kuka? kysyi Kastor ivallisesti

— Esimerkiksi Josef, sanoi Joel epäröivällä äänellä, mutta ei itsekään uskonut sitä.

Tunti toisensa jälkeen kului. Yhä lähemmäksi siirtyi peloittava hetki, jolloin kolmannen luokan alaosastosta vain puolet astuisi luokkahuoneeseen. Aamu alkoi sarastaa. Rohkeimmatkin itkivät salaa, Lassi oikein ulisemalla.

Ping pang, löi koulun kello.

— Mutta miksi emme oikeastaan pyri täältä pois! huudahti Yrjö ponnahtaen pystyyn. Oikea klefti ei koskaan olisi antautunut taistelematta.

— Ovi on liian vahvasti teljetty, sanoi Joel toivottomana. Olen koettanut tyrkätä sitä auki senkin seitsemän kertaa.

— Jos rynnistäisimme kaikki yhdessä, ehdotti Klaus.

— Ei, sanoi Yrjö, se on turhaa. Ovi on todellakin liian vahva, se on uusista ja vankoista laudoista tehty. Katon kautta meidän on koettaminen.

— Mutta miten? Sehän on mahdotonta! huusivat pojat toivon kipinä äänessään.

— Ei laisinkaan. Katto on, kuten näette, varsin harva. Jos me saamme puretuksi pari riukua laesta, niin pääsemme katolle.

Pojat eivät enää vastustaneet. Kiireimmän kautta kasattiin heinät yhteen läjään, niin että ne ulottuivat lakeen asti. Yksissä voimin alettiin sitten irroittaa riukuja; onneksi oli katto varsin laho ja vanha. Viimein heidän onnistui repiä tuohet sen verran syrjään, että Lassi, joukon hintelin mies, pääsi pujahtamaan katolle. Sieltä käsin oli sitten helpompi irroittaa malkoja. Ja silloin oli tie auki. Riemuhuudoin pojat kömpivät katolle. Sieltä oli vain leikin asia hypätä maahan ja juoksujalkaa rientää kaupunkiin.

Kun pojat olivat päässeet tullin sisäpuolelle, komensi Yrjö: — Seis! Rintama-asentoon!

Pojat tottelivat.

— Laulakaa kleftien sotalaulu, kun kuljemme levyseppä Anderssonin työpajan ohi. Eteenpäin mars, rivittäin!

Pojat ymmärsivät. Levyseppä Anderssonin kisällit olivat heidän pahimmat vihollisensa, ja syystä he epäilivät heitä ladon sulkemisesta. Reippaasti he siis alkoivat marssia hyvässä järjestyksessä, ja kirkkaassa kevätaamussa kajahti heidän sotalaulunsa:

Kuin kauan palikaarit, kuin kauan aiomme, kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme? Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina vaan, pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin, Ja vanhempamme jättää ja lapset synnyinmaan, myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa? Yks hetki kallihimpi on olla vapaana, kuin tuhat vuotta raskaiss' on orjan kahleissa.

[Kreikkalaisen vapaudensankarin Rhigasin sepittämä.]

Tyytyväisyydellä pojat huomasivat, että työpajan ikkunoista kurkisti pari mustaa noloa naamaa. Ja ylpeinä he jatkoivat matkaansa kouluun.

Kello löi juuri seitsemää, kun kymmenen yövalvonnasta kalpeata, pystypäistä poikaa rutistunein vaattein, heinänkorsia hiuksissaan ja enemmän tai vähemmän laastaroituina astui laajaan luokkahuoneeseen, missä kaikki muut luokat olivat koolla. Sen ajan tavan mukaan luki näet kaikki neljä triviaali- eli alkeiskoulun luokkaa samassa suuressa huoneessa. Kävi kuin suhina yli koko laajan huoneen, kun pojat marssivat sisään ja asettuivat paikoilleen. Kaikki vainusivat seikkailua. Muutamat konrehtorilaiset näyttivät niin noloilta, että kleftit heti arvasivat jonkun heistä kavaltaneen päämajan salaisuuden kisälleille.

Kysymyksiä ei kuitenkaan ennätetty tehdä, sillä opettajat astuivat samassa huoneeseen. Kolmannen luokan alaosastolla oli historiantunti. Job loi epäluuloisia katseita yöllisiin sankareihin, he olivat hänestä merkillisen näköiset.

— No, mikä Pereniuksella on, kun poski on ihan pöhöttynyt? kysyi hän Joelilta.

— Hammastauti, mumisi Joel epäselvästi.

— Hm, mörähti Job ja kääntyi Kastorin puoleen.

— Entä sinulla? Nenäsi on ihan turvonnut.

Kastor niisti itseään kuuluvasti.

— Nuha, herra maisteri, kauhea nuha.

Mutta kun käytiin läksyihin käsiksi, joutuivat pojat liukkaalle. Kaikki muut paitsi Yrjö kompastuivat, niin että heidän vuoronsa perään täytyi astua kateederin luo ottamaan osansa patukasta. Kun kaikki olivat vastaanottaneet rangaistuksensa, nousi Yrjö päättävästi paikaltaan, astui opettajan luo ja ojensi molemmat kätensä.

— No, mitä sinä täällä teet, ärähti Job.

— Minä en myöskään osaa läksyäni, sanoi Yrjö vakavasti.

— Älä jaarittele, sinä laskit kuin vettä.

— Maisteri ei kysynyt kaikkea, intti Yrjö.

Kenties halutti maisteria saada luokan etevin poika pussiin tai ärsytti häntä Yrjön rohkea esiintyminen. Joka tapauksessa hän alkoi uudestaan kuulustella asettaen kysymyksensä niin ylimalkaisesti, että oli vaikea niihin vastata. Yrjö vastasikin päin mäntyyn joka kysymykseen.

— Kurjasti luettu, tiuskaisi Job ja iski patukalla pari kolme kertaa lujasti Yrjöä kämmenille.

Ensimmäisellä lyönnillä Yrjö hätkähti ja heitti päänsä taaksepäin kuin vauhko hevonen. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi aikonut iskeä kiinni opettajaan, hänen silmänsä olivat aivan mustat mielenliikutuksesta ja kasvot liidunvalkoiset. Mutta liikahtamatta hän sitten otti vastaan seuraavat lyönnit ja palasi kehenkään katsomatta paikalleen.

Historian tunnilla kuului tavallisesti aina hiljaista puheen supinaa luokasta. Mutta nyt istuivat pojat suorina kuin seipäät ja katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

Ensimmäisen kerran Yrjö oli saanut maistaa patukkaa. Mitä tämä merkitsi? Miksi Yrjö vastasi niin typerästi, hän, joka aina muulloin osasi historianläksynsä? Konrehtorilaiset loivat hekin kummastuneina katseita omalta puoleltaan. Mutta noiden kymmenen kleftin silmät loistivat ylpeydestä ja itsetietoisuudesta. He yksin ymmärsivät. Tiesivät, että kleftien päällikkö tahtoi kärsiä sotilaittensa kanssa. Yrjö oli vastannut tahallaan väärin.

Samana päivänä kutsuttiin kaikki tappelussa osallisina olleet pojat rehtorin eteen. Kymnasistit saivat karsseria, mutta kolmasluokkalaiset vain varoituksen. Mikä ei kuitenkaan estänyt heitä ensi tilassa taas hyökkäämästä turkkilaisten, se on kisällien kimppuun.

Nämä yhteiset taistelut ja seikkailut yhdistivät Yrjön ja Klauksen toisiinsa paremmin kuin mitkään neuvot olisivat kyenneet tekemään.

Kahdeksas luku.

MUUKALAISET.

Oltiin toukokuun lopussa. Ilma oli kirkas ja viileä, koivut hiirenkorvalla ja virrat jäistä vapaat. Klaus ja Yrjö ajoivat koulusta kotiin iloisina ja tyytyväisinä. Kumpikin oli päässyt luokalta. Yrjö oli lukenut parin luokan ylitse siitä asti, kun hän kaksi vuotta sitten oli tullut kouluun, ja oli nyt päässyt kymnasistiksi. Klaus oli vasta konrehtorilainen, ja sekin vain niukinnaukin. Mutta hän ei sitä surrut. Pääasia oli, että taas pääsi Tottisalmeen ja sai siellä vapaasti temmeltää metsissä ja mailla. Kirjat nurkkaan ja koulunpenkki inhotuksiin, muusta viis.

Eräässä kohden heidän täytyi kulkea virran yli lautalla. Kevät oli ollut myöhäinen, ja virta oli vielä tulvillaan. Mustana se vieri tietään pajupensaiden ja nuorten koivujen välitse. Lautturi kohotti ystävällisesti irvistäen pojille lakkiaan. Hän tiesi, että heillä hänen varaltaan oli tupakkaa taskussaan. Ei hän ensimmäistä kertaa heitä virran yli kuljettanut. Punaisesta tuvasta mäen töyräältä vilisti liinatukkainen, poroposkinen lapsilauma juoksujalkaa rannalle vieraat älyttyään. Vallaton Klaus heitti heille lentomuiskuja, josta pari vauraampaa tyttöä niin hämmentyi, että paikalla pyörähtivät takaisin tupaan.

Juuri kun lauttaa irroitettiin rannasta, näkyi mäen päällä kyytirattaat, joissa istui kaksi matkustavaista. He huitoivat käsillään lautturille huutaen jotakin vieraalla kielellä.

— Odotetaan, sanoi Yrjö, näyttävät olevan ulkomaalaisia.

Matkustajat astuivat lautalle. He olivat molemmat tummaverisiä, toinen vanhanpuoleinen, omituisen villin näköinen, toinen keski-ikäinen, herrasmies kiireestä kantapäähän. Vanhempi oli nähtävästi palvelija. He puhuivat keskenään kieltä, jota ei kumpikaan pojista ymmärtänyt, viittoilivat kiivaasti, varsinkin palvelija, ja katselivat jonkinlaisella epäluulolla lautturin liikkeitä. Silloin tällöin soi jokin sana heidän puheestaan tutulta Yrjön korvaan, mutta muukalaiset puhuivat liian nopeasti, jotta hän olisi voinut oikein tajuta.

Kun lautta saapui toiselle rannalle, kääntyi nuorempi muukalaisista lautturin puoleen, kysyen murteellisella suomenkielellä kestikievaria.

Lautturi irvisti korvallistaan raapien ja sanoi viitaten poikiin: — Herra kysyy heiltä.

Muukalainen katsoi avutonna poikiin.

— Parlez-vous français? kysyi hän.

— Oui, monsieur, un peu, vastasi Klaus kohteliaasti.

Tottisalmessa käytettiin ranskankieltä Ottilia neidin tahdosta aina aterioilla. Mademoisellen johdolla lapset olivatkin oppineet puhumaan sujuvasti ranskaa.

Muukalaisen kasvot kirkastuivat. Siis vihdoinkin tässä erämaassa joku, jonka kanssa saattoi puhua.

— Jos suvaitsette, herra, osoitamme teille tien kievariin, sanoi Yrjö hänkin käyttäen ranskan kieltä. Me — — — Hän keskeytti puheensa hämmentyen. Muukalaisen palvelija, joka koko ajan lautalla oli tuijottanut häneen kuin vaanien, teki herralleen kaikenmoisia merkkejä, vääntäen päätään ja kasvojaan mitä merkillisimpiin muotoihin.

Nähdessään, että Yrjö huomasi hänen kummalliset eleensä, hän tekeytyi aivan liikkumattomaksi. Mutta heidän ajaessaan majataloon Yrjö huomasi miehen taas tarkkaavan häntä salaa. Saatettuaan muukalaiset majataloon, heittivät pojat hyvästit jatkaakseen matkaa. He aikoivat matkustaa yön läpi päästäkseen pikemmin kotiin.

Vieras herra kiitti sulavin sanoin poikia heidän avuliaisuudestaan. Yrjö ja Klaus käänsivät hevosensa ja ajoivat täyttä laukkaa maantielle päin.

— Soma seikkailu, huomautti Yrjö.

— Mitähän otuksia he oikeastaan olivat, arveli Klaus. Näitkös sen palvelijan eleitä? Kun sinä heitit hyvästi, oli hänellä senkin seitsemän temppua. Mitä hän sinusta tahtoi?

— En ymmärrä. Omituisesti hän käyttäytyi, se on totta.

— Kun eivät vain olisi olleet rosvoja ja murhamiehiä, tuumi kolealla äänellä Ek, joka tähän asti oli istunut äänetönnä.

— Pyh, rosvoja, koska olet nähnyt noin hienoja rosvoja, ukkoseni?

— Siellähän ne ovat ulkomailla rosvot hienoja kuin ruhtinaat. Kreivit ja paronit ovat räätäleitä heidän rinnallaan, vakuutti Ek. Jonashan se kertoi, ja hän kyllä tietää. Ei hän suotta ole kapteenin kanssa maita mantereita matkustellut.

Klaus kävi miettivän näköiseksi.

— Niin, Ek, sanoi hän iskien silmää Yrjölle, kun tarkemmin ajattelen asiaa, tuntuu minustakin, että heissä oli jotakin rosvomaista, hurjaa ja vaarallista. Onko sinulla isoisän pistooli mukanasi?

— Ei, se unohtui, änkytti Ek pelon vallassa.

— Siinä tapauksessa, ukkoseni, olemme myydyt. Annas kun minä kiipeän vierellesi ajamaan, niin voin ainakin sivaltaa ruoskalla, jos he hyökkäävät kimppuumme. Mikäli sinut tunnen, et ole, Ek-paha, juuri mikään leijonamieli.

Vallaton poika, joka jo kauan oli himoinnut Ekin viereen saadakseen ohjakset käsiinsä, pääsi tahtonsa perille. Pahaa aavistamatta luovutti Ek nöyrästi hänelle ohjakset, joita hän muutoin hallitsi itsevaltiaan tavoin. Klaus oli onnellinen saadessaan ohjata valjakkoa. Hän oli nähnyt Pluton ja Vihurin kasvavan varsasta asti, ne olivat hänen lempihevosensa.

Valoisassa kevätyössä ajoivat pojat tuoksuvan metsän läpi. Sammakot kurnuttivat ojassa, käki kukahteli kaukana, ja rastaan suloääninen valitus soi metsän syvyydestä. Kylät, joiden ohi ajettiin, olivat hiljaiset, äänettömät. Joku virkuhko Halli vain haukahti talon portilla. Muutoin oli kaikki salaperäistä, lumottua, mykkää.

Äkkiä Yrjö läimähytti polveensa. — Klaus, Klaus, huusi hän. Nyt minä tiedän, mitä kieltä he puhuivat.

— Kutka?

— Muukalaiset tietysti. Se oli kreikan kieltä. Varmasti. Siksi se tuntui niin tutulta ja samalla vieraalta. Uuskreikkahan on aivan eri kieli oikeastaan kuin vanha kreikka, varsinkin kansankieli. He olivat luultavasti kreikkalaisia, ajattelepas, Klaus, helleenien jälkeläisiä. Olipa hauska, että tapasimme heidät. Jospa vain olisin sen ennen huomannut, olisin ehkä saanut tietää heiltä yhtä ja toista Kreikasta.

— Olet aivan yhtä innoissasi kuin Ticklenius, haukotteli Klaus. Sitäpaitsi muistutti heidän kielensä mielestäni enemmän siansaksaa kuin Homerosta.

— Ei, kyllä se kreikkaa oli. Mitähän he täällä tekevät?

— Rosvoilevat kai. Etkö kuullut Ekin arveluja?

— Sitä et itsekään usko. He olivat kai matkailijoita, haluavat tutustua Suomen luontoon.

— Kyllä se palvelija ainakin on joskus rosvonnut, ellei muuta niin lampaita ja sikoja naapurin navetasta. Sellaiselta hän näytti.

Aamuaurinko nousi kultaisena metsän takaa. Ek, joka uskollisesti oli torkkunut, havahtui ja tarttui koneellisesti ohjaksiin.

— Ota vain, sanoi Klaus haukotellen, minäkin ennätän vähän nukkua, ennenkuin päästään kotiin. Ja hän muuttihe takaisin vaunujen sisäosaan Yrjön viereen.

Mutta nukkumisesta ei enää tullut mitään. Luonto heräsi visertäen, piipittäen, raksuttaen, ihanana, virkeänä, hymyilevänä, niinkuin vain kevätaamu Pohjolassa.

Kaukaa kuului kukonlaulu, lehmien yninä ja koirien haukunta. Kylät saivat eloa, punahameiset pohjalaistytöt seisoivat haukotellen rainta kädessä kujan suussa tai ajelivat lehmiään.

— Pyydetäänpä lämmintä maitoa, ehdotti Yrjö. — Ek, pysähtäkää vähän.

— Hei, tytöt, antakaa meille tilkkanen maitoa, kurkkumme on kuiva kuin ruuti, huusi Klaus.

Pörröpäinen tyttö, joka paraillaan lypsi lehmiä pienen talon kujalla, hymyili iloisesti, veti voimakkailla sormillaan höyryävää maitoa lehmän utareista ja toi sen pojille vaunuihin.

— Mainiota, kehui Klaus painaen hopearahan tytön kouraan. — Ja nyt käsiksi Riikke-mamselin eväsvasuun. Olen kauhean nälissäni.

— Eiköhän ajeta vähän hauskempaan kohtaan, ehdotti Yrjö. Tässä on niin ikävä, ihan kylän suussa.

— Aja, Ek, mutta nopeasti.

Kappaleen matkan päähän, vaaleanviheriän koivikon ääreen pysähdyttiin ja käytiin loistavalla ruokahalulla herkullisen ruokavaraston kimppuun.

Ja sitten taas matkaan Tottisalmea kohti.

Jo ajettiin kirkon ohi. Vaivaisukko ojensi naama vinossa peukalotonta kättään apua pyytäen.

— Maltas, Ek, annetaan Pekalle lantti.

Pojat hypähtivät vaunuista ja pistivät kolikon kirkonseinään kiinnitetyn Puu-Pietarin kouraan.

— Hei hop, tuossa on silta, vielä vähän matkaa ja sitten Tottisalmi jo näkyy. Mutta kas, kuka tuolla ratsastaa?

— Beata! huudahti Yrjö.

— Toden totta, eikös vain se villikissa ole lähtenyt ratsastamaan Junollaan, ja näin varhain. Hänen on täytynyt lähteä ainakin kello neljä liikkeelle. Kyllä hän nyt on antanut mademoiselle Deniselle unirohtoa.

Hiukset aamutuulessa liehuen Beata läheni säyseän Junonsa selässä.

— Bon jour, messieurs, huusi hän jo kaukaa. Tulette kuin etanat, oikein matelemalla.

— Anteeksi, neiti, Pluto ja Vihuri ovat olleet koko ajan mitä parhaimmalla juoksutuulella, sanoi Ek arvokkaasti suoristaen jäykkää selkäänsä. Häntä ei voinut pahemmin loukata kuin moittimalla hevosia hitaudesta.

— Loruja, Ek, madelleet olette, etanoita olette. Mutta samantekevää, kunhan vain tulette. Ottilia-täti väitti teidän jäävän yöksi Ali-Mattilan majataloon. Mutta minä tiesin paremmin. Ja oikeassapa olin.

Hän ratsasti vaunujen sivulla lakkaamatta loruten. Pojat eivät saaneet suunvuoroa, hän nauroi ja kertoi vuoronperään hassunkurisia juttujaan beatamaisella, hiukan ylimielisellä, mutta hyväntuulisella tavallaan. Yrjö ja Klaus nauroivat kilpaa, silloin tällöin täytyi Ekinkin vetää arvokas suunsa hymyyn.

— Entä Tickleniuksen Iliadi, joko se alkaa valmistua?

— Hän on hikoillut yötä päivää sen kimpussa saadakseen ensimmäisen laulun valmiiksi, kunnes te, tai oikeammin, kunnes Yrjö saapuu. Mutta pelkään, että tulos on laiha.

— Ticklenius-parka, sanoi Yrjö keskeyttäen toisten naurun — siinä on sentään liikuttavaakin tuossa hänen Iliadissaan ja Hellaan-ihailussaan. Hän ei tietysti elinaikanaan suoriudu Homeroksestaan, ja siinä hän kuitenkin ahertaa, uhraten parhaat vuotensa.

— Hän on hassu, sanoi Klaus.

— Eikä hän saa siitä penniäkään. Raukka oli niin huonoissa vaatteissa, että Ottilia-tädin täytyi hommata hänelle uudet. Miksi hän ei voi tehdä jotakin sellaista, josta hän saa rahaa, sanoi käytännöllinen Beata.

— Mutta voihan työ sinään tuottaa tyydytystä, arveli Yrjö.

— Huh, nyt sinä rupeat viisastelemaan taas, se on niin hirveän ikävää, haukotteli Klaus. — Eikö sinulla ole mitään makeaa muassasi, Beata?

— Maltas, Beata veti taskustaan pussin, josta jakeli pojille hyvin litistyneitä, tahmeita kermakaramelleja. — Sitäpaitsi minulla oli pussillinen ihania kullankeltaisia vohveleita. Mutta pahaksi onneksi olin sitonut pussin niin huonosti satulaan, että se juuri Rekolan kujan suulla pyrähti rapakkoon joutuen sikojen aamiaiseksi.

— Hyi sentään! Ja sinä tiedät, että rakastan vohveleita enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Vaunut vierivät nyt tuuhean kuusimetsän lävitse, oltiin jo Tottisalmen alueella. Pluto ja Vihuri kiirehtivät kulkuaan — tuolla loitompana häämöitti jo hevoshaka, jossa ne tiesivät toverien kuljeskelevan tuoreen kevätruohon kimpussa.

Poikien mielestä koko seutu heti sai ystävällisemmän muodon, mitä enemmän lähestyttiin Tottisalmea. Asunnot olivat iloiset, punamullalla maalatut, ikkunoissa oli verhot, palsami tai ahkeraliisa ja verenpisara kukkivat ikkunalaudalla. Päivänpaisteisimmilla kohdilla oli upea keisarinkruunu jo avannut teränsä, samoin satakauno. Tottisalmen alustalaiset olivat yleensä siistiä ja vaurasta väkeä. Siellä täällä vain asui jokin köyhä perhe, jonka elättäjä oli tyhjäntoimittaja tai rappeutunut raukka, jota vanha paroni ei tahtonut ajaa pois. — Ne ovat välttämättömiä, jotta Ottilia-sisar voisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, oli paronin tapana sanoa, kun joku ihmetteli, että hän suvaitsi alueellaan sellaista väkeä.

Ottilia neiti olikin ylen tyytyväinen, kun hän sunnuntai-iltapuolina sai ajaa "noiden raukkojen" luo kullalla silattu raamattu kainalossa ja polvilla vasu täynnä ruokaa ja lääkkeitä, joita ani harvoin kukaan käytti. Matka kävi aina ohjelmanmukaisesti. Ensin Ottilia-neiti nuhteli ja puhui Jumalasta ja synnistä, perheenäiti itki, ja lapset ulvoivat pelkästä myötätunnosta. Sitten valitti joku perheenjäsenistä kipua milloin missäkin ruumiinosassa; armolliselle neidille olisi näet ollut suuri pettymys, ellei hän olisi saanut ottaa esille laukustaan mixtura simplexiä, prinssintippoja tai kamomillateetä. Viimein käytiin käsiksi ruokakoriin, jolloin kyyneleet kuivuivat, ja kaikki kivut unohtuivat. Isä uskalsi tulla sisään vasta kun vaunut olivat ajaneet pois; tiedettiin, että Ottilia-neiti kammosi tupakalletulevia, parrakkaita miehiä. Ne tekivät häneen aina "säädyttömän" vaikutuksen.

Kun Tottisalmen vaunut ajoivat ohitse, ilmestyi maantielle joukko liinatukkaisia paitaressuja, jotka kilvan riensivät porttia avaamaan, saaden kirkkaan kopeekanrahan kukin.

Pojat heiluttivat hattua ohi ajaessaan. Klaus riemuitsi.

— Ei missään ole ihanampaa paikkaa kuin Tottisalmi, hän huudahti, lisäten entiseen ylimieliseen tapaansa: — Ja se on minun kerran maailmassa.

— Ellei oikea perillinen yht'äkkiä ilmesty anastamaan sitä sinulta, kiusasi Beata.

— Se on mahdotonta. Yrjö-eno, ainoa perillinen paitsi minua, on kuollut.

— Mutta jos hän vain nukkuu jossakin syvällä vuoren sisässä, kuten keisari Barbarossa, ja ratkaisevalla hetkellä esiintyy sinun kiusaksesi, pilaili Beata yhä.

Klaus naurahti voitonvarmasti. — Mahdotonta.

— Jo näkyy Tottisalmen lipputanko, huudahti Yrjö.

— Näkyy, näkyy. Hei Pluto, hei Vihuri, juoskaa.

Tuossa tuokiossa olivat vaunut jo portilla, jonka pielessä vanha Niilo entistään sammaltuneempana nosti kätensä sotilaalliseen tervehdykseen. Hänen silmänsä olivat luodut Yrjöön, ja suu vetäytyi leveään hymyyn, kun Yrjö ohi ajaessaan ystävällisesti tervehtien heitti tupakkakäärön hänen syliinsä.

— Illalla tulen sinua tervehtimään, huusi hän.

Vaunut vierivät pitkin halavakäytävää päärakennuksen eteen. Portailla seisoivat paroni, Ottilia neiti, mademoiselle ja Ticklenius, lisäksi vielä Riikke-mamselikin toisten selän takana.

Paroni tervehti molempia poikia sydämellisesti, mutta Klaus huomasi hänen hätkähtävän, kun Yrjö hypähti vaunuista alas.

— Eivätkö he ole kasvaneet? huusi Beata. Herra kymnasisti ja herra konrehtorilainen. Katsokaapa Yrjöä, eikö hän ole pitkä? — Mutta hyväinen aika, nyt tiedän, kenen näköinen sinä olet. Olen sitä koko aamun haparoinut, sinähän olet aivan kuin Yrjö-eno siinä kuvassa, joka riippuu Riikke-mamselin seinällä.

Paroni näytti kiusaantuneelta, Ottilia-täti oli aivan kankea ja mamseli punainen.

— Olen sanonut hirveän tyhmyyden, kuiskasi tyttö Yrjölle. Tässä talossa ei saa mainita Yrjö-enon nimeä.

Maisteri Ticklenius pujahti nyt toisten lomitse Yrjön luo. Pyyhkien ahkerasti pojille niin tutulla nenäliinalla otsaansa hän ojensi Yrjölle tiheästi kirjoitetun arkin.

— Minulla-hm-hm minulla on onni tarjota lahjakkaalle — hm — onni tarjota ylevän Kreikan kansan hm-hm —

Yrjö tarttui iloisesti paperiin. — Katkelma Iliadia, ellen erehdy. Kiitos, maisteri. Jos teillä on aikaa, luemme sen yhdessä illalla.

— Hm, hm, — maisterin silmät loistivat ilosta.

Yläkerran ikkunasta seurasi kaksi silmäparia kohtausta portailla, kapteenin ja Jonaksen.

Kapteenin oli taas tuhlattuaan rahansa täytynyt nöyrtyä ja pyytää turvapaikkaa Tottisalmessa. Erityisenä suosionosoituksena hän oli pyytänyt saada ottaa Jonaksen mukaansa. Paroni oli viimein suostunut Ottilia-neidin hartaista pyynnöistä, vaikka hän ei sietänyt Jonasta.

— Katsokaa renkipoikaa, sähisi Jonas. Ja katsokaa paronia, kuinka hellästi hän nulikkaa tervehtii. Klaus-herraa tervehditään kyllä ensin, mutta näkyy hyvin, kumpi heistä on rakkaampi.

Kapteeni istui synkissä mietteissä. Monta, monta kertaa olivat hän ja Yrjö von Sumers ajaneet yhdessä kotiin Tottisalmen vaunuissa juuri niinkuin Klaus ja tuo "kerjäläinen" nyt. Ja juuri tuon näköinen oli nuori paroni ollut. Otsa, ryhti, tukka, silmäkulmat olivat samat, nenä vain oli erilainen, hienommin muovautunut, samoin silmien muoto.

Taaskin huokasi kapteeni kuten kerran ennen. — Jonas, me olemme hukassa.

— Joko taaskin hätäilette, torui Jonas. Mutta hänen äänensä oli epävarma. Nähtävästi hän ei itsekään ollut oikein levollinen.

— Se on kohtalo, ähkyi kapteeni.

— Hiljaa, Klaus-herra tulee.

Klaus ja Beata astuivat sisään. Klaus tervehti isäänsä sydämellisesti, mutta Jonasta huomattavan kylmästi. Hän tiesi, että tämä oli vehkeillyt Yrjöä vastaan, ja tahtoi heti alusta välttää likeistä suhdetta isänsä palvelijaan.

Jonas tervehti nöyrästi, aivan kuin olisi ollut luonnollista, että poika isoksi tultuaan ei enää kohdellut häntä samoin kuin lapsena. Mutta itsekseen hän päätti voittaa hänet puolelleen.

Aamiainen oli hilpeä. Pojat kertoivat koulujuttujaan, ja vaikka ne joskus olivatkin vähän liian rohkeita, niin että Klaus salavihkaa pälyi isoisään nähdäkseen, rypistyisikö hänen otsansa, herättivät ne varsinkin Beatassa suurta ihastusta. Ottilia-täti ravisti kyllä päätään moitiskellen, mutta kukapa olisi hennonut torua kotiinpalanneita koulupoikia, jos heidän puheensa olikin vähän "sopimatonta". Mademoisellekin nauroi, niin että kyyneleet vierivät pitkin puuteroituja poskia, ja Ticklenius hirnui niinkuin ei moneen vuoteen.

— Mutta hänestä ei koskaan ole ollutkaan lastenkasvattajaksi — Ticklenius-rukasta! huokasi Ottilia-neiti itsekseen.

Paronin silmät loistivat. Oli silminnähtävää, että hänen huomionsa oli kiintynyt yksinomaan Yrjöön. Klausta hän tuskin huomasikaan. Yrjön puoleen ainoastaan hän kääntyi kysymyksillään.

Kapteeni yksin oli synkkä. Ensimmäisen kerran hän nyt istui pöydässä "renkipojan" kanssa. Paroni käyttäytyi kerrassaan sopimattomasti hänen mielestään, liehitteli poikaa kuin jotakin erinomaisuutta. Klaus oli kuin kuokkavieras hänen rinnallaan.

Aamiaisen jälkeen pojat riensivät ulos. Klaus talliin rakkaita hevosiaan katsomaan ja Yrjö vanhojen ystäviensä, Riikke-mamselin ja Niilon luo.

Riikke-mamseli oikein säteili. Yrjön täytyi pakostakin juoda kaksi suurta lasillista vattumehua ja tyhjentää lautasellinen tuoreita leivoksia. Salavihkaa hän loi katseen seinällä riippuvaan nuoren meriupseerin kuvaan.

— Riikke-mamseli, sanoi hän reippaasti — olenko minä todellakin tuon kuvan näköinen, kuten Beata äsken sanoi?

— Olet, vastasi Riikke-mamseli päättävästi. Tulehan, Yrjö, katsomaan Almansorin hautaa, lisäsi hän kiireesti ikäänkuin päästäkseen pois siitä puheenaineesta.

Illalla sanoi paroni lyöden Yrjöä olalle: — Mitä arvelet pienestä shakista, poikani?

— Koetetaan vain, vastasi Yrjö nauraen. Klaus ja minä olemme ahkerasti pelanneet talven kuluessa.

— Saamme nähdä, saamme nähdä, olemme mekin täällä maisterin kanssa panneet parastamme.

Klaus istui isänsä viereen. Kapteeni oli yhä äreällä tuulella.

— Niin, poika-parka, sanoi hän, tyydy sinä vain minun seuraani. Me kaksi hyljättyä sovimme hyvin yhteen. Kas tuota hassua Tickleniustakin. Eikös vain hän liehakoi renkipoikaa, aivan kuin tämä olisi joku klassillinen sankari.

— Yrjö onkin hauska poika. Koulussa hän oli sekä opettajien että toverien suosikki.

— Entä sinä, Tottisalmen perillinen?

— Pyh, isäkulta, koulussa ei pidetä lukua arvonimistä eikä muista koruista. Siellä on mies vain se, jossa on kuntoa ja rohkeutta. Yrjö on paras latinassa ja kreikassa, taitavin pallonlyöjä ja painija. Ne ovat hänen arvonimiään, muuta ei tarvita, sitäpaitsi hän on rehellinen ja kelpo toveri, se riittää jo yhden miehen osalle.

— Siis oikea ihannepoika. Samaa mieltä näkyy isoisäsikin olevan. Hän kai mielellänsä vaihtaisi teidät molemmat.

Klaus vaipui mietteisiin. Isä ja Jonas olivat päivän kuluessa tuon tuostakin antaneet hänelle vihjauksia samaan suuntaan. Kenties he olivat oikeassa. — Hän katseli ryhmää shakkipöydän ympärillä. Isoisän kasvot säteilivät sisäistä tyytyväisyyttä, hän oli kuin nuortunut. Yrjön vieressä istui maisteri tyytyväisenä käsiään hykertäen, Beata istui Yrjön tuolin laidalla, antaen neuvojaan hänelle. Riikke-mamseli huusi teepöydän äärestä tuon tuostakin: — Yrjö, enemmän korppuja, nämä piparkakut ovat mainioita, Yrjö.

Kateuden oka pisti pojan mieltä. Eikö siis hän, Tottisalmen tuleva isäntä, mitään merkinnyt — Yrjökö vain? Ja kuitenkin tämä oli vain armolapsi, vieras talossa.

Hyi, kuinka rumasti hän ajatteli, jospa Maria olisi kuullut.

Yhdeksäs luku.

SALAPERÄISYYTTÄ.

Beata ilmestyi päivällispöytään punaisena ja hengästyneenä. Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes pöytärukous oli luettu, sitten hän huudahti:

— Minulla on ollut seikkailu.

Beata uneksi aina seikkailuista. Hänen ainainen surunsa oli se, että Tottisalmessa elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja jokapäiväistä.

— Beata, varoitti Ottilia-täti, nuorilla tytöillä ei saa olla seikkailuja.

— Mutta, rakas täti, minulla on ollut seikkailu, ei sille mitään voi.

— Annas kuulua, kehoitti Klaus.

— Me olimme, Yrjö ja minä, keilaa heittämässä vähän ennen päivällistä. Kun olimme lopettaneet, meni Yrjö pois, mutta minä jäin vielä keilahuoneeseen järjestääkseni keilat paikoilleen. Sattumalta silmäsin ikkunaan ja näin kasvot — huu mitkä kasvot, tummat, viekkaat, hirvittävät. Minä kirkaisin, ja samassa katosivat kasvot. Hyökkäsin ulos suoraa päätä, ymmärrättehän, että kun kerran onnistuu näkemään rosvon tai kummituksen, niin tahtoo sen nähdä juurta jaksain. Mutta kun tulin ulos, ei haamusta ollut jälkeäkään. Mitä siitä sanotte? Eikö se muka ollut seikkailu?

Beatan kertomus vaikutti eri lailla kuulijoihin. Ottilia-neiti ja mademoiselle kirkaisivat kauhusta, maisteri mumisi: — Merkillistä, kerrassaan merkillistä! Klaus ja Yrjö nauroivat, he olivat vakuutetut siitä, että Beatan vilkas mielikuvitus oli hänet pettänyt, kapteeni kehoitti varovaisuuteen varkaiden suhteen, ja paroni loi tutkivan katseen tyttöön.

— Puhutko sinä nyt oikein totta, Beata? kysyi hän epäilevällä äänellä.

— Yhtä totta kuin silloinkin, kun hän hyökkäsi silmät pyöreinä kertomaan nähneensä mahdottoman suuren elefantin, jota kuljetettiin häkissä, kun eläin itse asiassa oli nimismiehen suuri rotusika, jota vietiin markkinoille, nauroi Klaus.

Beata loi veljeensä musertavan katseen.

— Vesikellona hävitköön Beata Wärnehjelm, kuten Riikke-mamselin on tapa sanoa, ellei asia ole ihan niinkuin kerroin, vakuutti hän punaisena. Pojille voin syöttää juttuja, mutta en isoisälle.

— Siinä tapauksessa on asiasta otettava selko, sanoi paroni vakavasti. Hän soitti, Jonas astui sisään.

— Ottakaa Ek ja Niilo ja etsikää tarkoin koko puisto. Beata-neiti on nähnyt jonkun vieraan kuljeksivan keilahuoneen lähettyvillä.

— Isoisä, emmekö mekin saa mennä? pyysi Klaus.

— Ensin syömme.

Ateria sujui tavallista nopeammin, ja niin pian kuin Ottilia-neiti antoi merkin, nousivat pojat paikoiltaan, suutelivat hätäisesti paronin ja tädin kättä ja ryntäsivät puistoon.

Siellä heitä kohtasi hauska näky. Niilo sotaisena, uhkaavana, ruostunut sapeli kädessä marssi pitkin puistokäytävää, Ek hiipi hänen jäljessään arkana, pälyen ympärilleen, ja Jonas juoksenteli notkea ruokosauva kädessä sinne tänne portaiden edessä.

— Kas siinä erinomainen tapa ottaa rosvoja kiinni, nauroi Klaus. — Tule, Yrjö, etsitään me keilahuoneen ympäristö.

Puisto etsittiin ristiin rastiin. Paroni itse oli mukana, mutta rosvosta ei näkynyt jälkeäkään. Viimein rauhoituttiin ja uskottiin, kielloista huolimatta pujahti viidakkoihin ja pensaiden taakse saadakseen "haamun" käsiinsä. Turhaan, se oli kadonnut, haihtunut ilmaan, kuten oikean haamun tulikin.

Mutta parin päivän perästä, kun perhe istui iltateetään juomassa kirjastossa, ryntäsi Beata kuin tuulispää sisään.

— Beata, Beata, kuka noin juoksee, varoitti Ottilia-täti. — Tyttö on aivan sans façons, valitti hän mademoiselle Deniselle, että koko juttu sittenkin oli Beatan mielikuvitusta. Tyttö oli syvästi loukkaantunut moisesta epäluottamuksesta. Rohkeasti hän Ottilia-tädin

— Viis fasooneista! huusi Beata. Nyt ei ole niistä kysymys. Rosvo, haamu, kummitus on taas näyttäytynyt.

— Sinulleko? Ja keilahuoneessa? kysyi Klaus ivallisesti.

— Ei, ei. Emmalle. Tule sisään, Emma. Hän veti puoleksi väkivalloin sisään vastahakoisen tytön, joka seisoi oven takana, ja tyrkkäsi hänet paronin eteen sanoen:

— No, kerro nyt!

Emma, sisäkkö, niiasi armolliselle herrasväelle ja alkoi lipeällä kielellä toimittaa: — Minä kävin äsken ikään mamselin asialla Mandan luona, joka ompelee. Kotimatkalla poikkesin ottamaan munia Hellkrenskalta, ja portista tullessani näin Yrjö herran menevän Niilon tupaan ja lyhyen, tanakan miehen, joka seurasi häntä. En tiedä, mistä syystä juolahti mieleeni, että pistäynpä katsomassa, joko sydänkukat Niilon ikkunan alla kukkivat. Mutta kun käännyin nurkan ympäri, huomasin saman miehen, hän seisoi varpaillaan ikkunan alla seljapuitten pimennossa ja kurkisti Niilon tupaan, pidellen käsillään kiinni ikkunalaudasta. Herra jesta! huusin minä. Samassa mies käänsi kasvonsa minuun ja irvisti niin ilkeästi kuin vain yksi, jonka nimeä en uskalla mainita. Hän solkkasi jotakin noidankieltä ja lähti kiireesti kulkemaan porttia kohden.

— Ja sinä hölmö annoit hänen mennä, sanoi kapteeni vihaisesti.

— Herra kapteeni, minä olin yksinäinen turvaton naisihminen munakori kädessä. Ja sitäpaitsi ei se ollut oikea ihminen, siitä panen pääni pantiksi.

— Minkänäköinen hän sitten oli?

— Mustanaamainen, silmät sillä oli kuin kekäleet. Ja irvisti niin pahasti valkoisilla hampaillaan, että sydämeni oli kurkusta lentää.

— Juuri sama olento, jonka minä näin. Joko nyt uskotte, etten puhunut turhia? kysyi Beata voitonvarmana.

— Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee, päivitteli Ottilia-täti. Sehän on kauheata, kun julmannäköiset miehet kuljeskelevat puutarhassamme kuin kotonaan. Yrjö-veli, sinun täytyy ottaa asiasta selko. Muutoin emme hetkeäkään saata olla rauhassa. Minä jo ihan vapisen.

— Kyllä, kyllä Ottilia rakas, ole rauhassa. Niilon täytyy pitää portti suljettuna ja tarkoin vartioida, ettei asiaankuulumattomia päästetä sisään. Olemme kai tekemisissä jonkun maankiertäjän, luultavasti mustalaisen kanssa.

— Kuinka jännittävää! huusi Beata. Ajatelkaa, hän aikoo varmaan ryöstää Klauksen tai minut ja tehdä meistä nuorallatanssijoita. Ja sitten isoisä joskus markkinoilla näkee minun tanssivan korkealla, ohuella nuoralla. Ja hän tuntee minut heti, vaikka nimeni on Esmeralda ja olen maalattu pähkinäöljyllä ruskeaksi. Ja — — —

— No silloin sinun täytyy laihtua ainakin parikymmentä naulaa, keskeytti hänet Klaus nauraen.

Beata vaikeni heti loukkaantuneena ja loi julmistuneen katseen veljeensä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan lihavuudestaan.

— Ehkä on kuitenkin paras joka tapauksessa puhua nimismiehelle ensin tästä sirkustirehtööristä, ennenkuin hän ryöstää meiltä Beatan, sanoi paroni kuivasti. Ja nyt kehoittaisin teitä menemään rauhassa nukkumaan. Kyllä minä tämän asian hoidan.

— Yrjö, kuiskasi Klaus, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin me otamme omin päin asiasta selkoa. Minua huvittaisi näytellä salapoliisin osaa.

— Tuohon käteen.

— Mennään minun huoneeseeni juttelemaan, tai minä ehkä mieluummin tulen sinun huoneeseesi. Isä on niin herkkä, hän voisi häiriintyä, minun huoneeni on liian lähellä hänen huonettaan.

Yrjö hymyili hienosti. Hän tiesi, miksi Klaus ei tahtonut häntä huoneeseensa. Kapteeni ei voinut sulattaa sitä, että hänen poikansa seurusteli toverillisesti entisen renkipojan kanssa.

Pojat vetäytyivät siis Yrjön pieneen huoneeseen, joka yhä vielä oli maisterin huoneen vieressä. Se oli kuitenkin jo paljon viihtyisämpi kuin ennen. Riikke-mamselin näppärät kädet olivat saaneet huoneeseen kodikkaan leiman, vuoteessa oli kirjavat verhot, ja jouluksi oli Yrjö saanut paronilta kirjoituspöydän ja kiikkutuolin.

Pitkistä ajoista pojat taas istuivat tuttavallisesti kahden. Jonaksen myyräntyö oli näet vähitellen kantanut hedelmiä. Mielistelevä palvelija ymmärsi aikaa myöten voittaa Klauksen puolelleen. Hänen nöyrä käytöksensä, joka paronissa ja Yrjössä herätti vastenmielisyyttä, ei loukannut Klausta, koska hän oli siihen lapsuudesta asti tottunut. Useimmat ihmiset rakastavat mielistelyä; mitä sitten nelitoistavuotias poika, joka ei vielä tiennyt erottaa kultaa kuonasta.

Ja Jonas käytti aikaansa hyvin. Varovasti hän kylvi pojan mieleen epäluuloa ja kateutta Yrjöä kohtaan. Kävipä hän niinkin rohkeaksi, että uskotteli Klaukselle Yrjön liehakoivan paronia, syrjäyttääkseen Klauksen isoisänsä suosiosta.

Klaus ei ensin tahtonut kuulla puhuttavan Yrjöstä pahaa, mutta hänen mielessään alkoi kuitenkin kyteä hiljaista kaunaa Yrjöä kohtaan. Ja vaikka hän kielsikin Jonasta Yrjöä soimaamasta, iti salavihjausten kylvö kuitenkin hänen sydämessään.

Luonnollisesti tämä vaikutti poikien keskinäiseen suhteeseen. Klaus ei enää kohdellut Yrjöä yhtä toverillisesti. Yrjö puolestaan oli yhtä ylpeä ja itsepintainen kuin konsanaan Klaus. Usein sattui yhteentörmäyksiä molempien ystävyksien välillä. Klaus saattoi joskus entiseen ylpeään tapaansa kohdella Yrjöä; silloin Yrjön veri kuohahti, ja hänen teki mieli kurittaa tyhmänylpeätä poikaa. Hän tiesi hyvin, ettei Klaus missään suhteessa ollut häntä etevämpi tai parempi. Hän oli vain sattunut syntymään Tottisalmessa, kun Yrjö sitävastoin oli köyhän veitsenteroittajan poika.

Näin ollen uhkasi kesä, jota molemmat pojat niin palavasti olivat odottaneet, käydä sietämättömäksi. Beata oli onneton. Hän oli suuttunut Klaukseen, sisar ei enää samalla lailla ollut veljensä tahdon alaisena kuin ennen. Hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa sanoi, että Klaus käyttäytyi pahasti Yrjöä kohtaan. Sitäpaitsi hän oli sydämestään kiintynyt kasvattiveljeensä, joka harvoin häntä kiusasi. Hän asettuikin aina rohkeasti Yrjön puolelle poikien keskenäisissä riidoissa. Kerran Klaus tiuskaisi vihapäissään krokettipelissä Yrjölle, joka oikaisi häntä jostakin virheestä:

— Sinun ei tarvitse olla niin kopea. Sinun asemassasi pitäisin vähempää ääntä, onnenonkija.

— Klaus, huusi Beata kauhistuneena.

Yrjö heitti pallon menemään kentän toisesta päästä toiseen, viskasi sitten nuijansa maahan ja poistui sanaakaan sanomatta.

Siitä päivin hän vältti Klausta missä saattoi. Ja koska Klaus oli liian ylpeä pyytääkseen anteeksi, vaikka hän kovasti katuikin kiivauttaan, pysyi poikien väli kylmänä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Beatan näkemä haamu ilmestyi näyttämölle. Ihmeellinen tapaus yhdisti riitapuolet, he olivat taas toveruksia ja pohtivat innokkaasti asiaa.

— Kyllä hänellä on jotakin pahaa mielessään, ei hän muutoin täällä vainuskelisi, arveli Klaus.

Äkkiä näpsäytti Yrjö sormiaan. — Nyt minä tiedän. Muistatko molempia muukalaisia, jotka keväällä matkustivat kanssamme lautalla. Beatan ja Emman selitys soveltuu juuri palvelijaan: lyhyt, tanakka, kiiluvat silmät, pitkät viikset. —

— Eureka! Hän näytti jo silloin minusta epäilyttävältä. Ja muistatko, kuinka hän sinua tarkkasi? Merkillistä, kerrassaan merkillistä.

— Huomenna lähdemme tiedusteluretkelle. Eikö totta?

— Varmasti.

Tämän uljaan päätöksen tehtyään pojat läksivät levolle.

Koko seuraavan päivän he vaanivat puistossa, kuljeskelivat läheisillä teillä ja samoilivat metsissä. Pölyisinä, vaatteet täynnä risuja ja lehtiä he palasivat kotiin. Mutta rosvoja ei näkynyt, ei kuulunut.

Vasta kolmantena päivänä Yrjön onnistui tavata hänet maantiellä lähellä Tottisalmen tienhaaraa. Hän oli todellakin sama muukalainen, kuten Yrjö oli arvannut. Mutta koska hän kulki rauhallisesti valtatiellä ketään häiritsemättä, ei Yrjö pitänyt sopivana ahdistaa häntä, vielä vähemmän kun mies nöyrästi tervehti häntä kohottaen kunnioittavasti turkkilaista fetsiään. Yrjö kääntyi kuitenkin ja alkoi jonkin matkan päästä seurata muukalaista.

Kappaleen kuljettuaan hän kohtasi paronin, joka ajoi kirkolta päin. Paronin viittauksesta pysähdytti Ek hevosen, ja Yrjö nousi kieseihin. Paroni tarkasti poikaa hiukan ivallisesti.

— Taisit nähdä rosvon, hän tuli äsken meitä vastaan. Minä käväisin juuri nimismiehen luona ja sain sieltä kuulla yhtä ja toista rosvostamme eli sirkustirehtööristä. Näyttää hyvin epäilyttävältä, tokko Beatan toiveet nuorallatanssimisesta toteutuvat. Mies on albanialainen ja erään kreikkalaisen tiedemiehen palvelija. Hänen isäntänsä on tutkimusmatkalla Suomessa ja tahtoo tutustua meidänkin seutuihin. Palvelija on nähtävästi ulotuttanut uteliaisuutensa liian pitkälle. Siinä kaikki.

— Olin siis kuitenkin oikeassa, väittäessäni heidän puhuneen kreikkaa keskenään, sanoi Yrjö. Kyllä kai maisteri Ticklenius innostuu, kun saa tästä kuulla.

Paroni hymähti.

— Tuttavuus heidän kanssaan kenties hiukan jäähdyttää hänen Kreikan-ihailuaan. Nykyajan kreikkalaiset ovat toista kansaa kuin muinaisajan helleenit. Sitäpaitsi lienee herra itse tätä nykyä matkoilla. Senvuoksi kai palvelija niin rohkeasti käy tutkimusretkillään. He asuvat jonkin matkan päässä täältä, Metsälinnassa.

* * * * *

— Missä Yrjö tänään viipyy? kysyi Ottilia-neiti aamiaispöydässä nähdessään Yrjön paikan tyhjänä.

Klaus ja Beata pudistivat päätään. He eivät tienneet.

— Hän kävi kyllä eilen illalla minun luonani, sanoi maisteri Ticklenius, ja ellen väärin muista, lupasi hän lähteä tänä aamuna metsälle.

— Yksin? kysyi paroni.

Klaus punastui. Yrjö ja hän olivat eilen illalla kinailleet, ja Klaus oli taas loukannut Yrjöä. Senvuoksi kai hän oli lähtenyt yksin.

— Näyttää siltä, kuin ei nuori herra paljoakaan piittaisi talon tavoista, singahdutti kapteeni ivallisesti.

Paroni rypisti kulmiaan. Yrjön laiminlyönti harmitti häntä. Hän päätti nuhdella häntä kahden kesken.

Mutta kun kokoonnuttiin päivälliselle, ei Yrjö vieläkään ollut saapuvilla.

— Häntä on varmaan kohdannut onnettomuus, sanoi Beata huolestuneena.

Paroni ei puhunut mitään, mutta päivällisen jälkeen hän lähetti Niilon ottamaan selkoa kadonneesta. Itse hän rauhatonna samoili lähitienoon ristiin rastiin.

Hämärissä Niilo palasi, ja hänen kanssaan Klaus, mutta Yrjöä he eivät olleet nähneet. Oli selvää, että pojalle todellakin oli jotakin tapahtunut. Nyt lähdettiin oikein joukolla etsimään. Paroni ja Klaus kulkivat etunenässä, kumpikin syvissä mietteissä. Klauksella oli kovat oman tunnon vaivat, lakkaamatta hän soimasi itseään ja halpamielisyyttään kunnon toveria kohtaan. Kuinka kävisi, ellei hän koskaan enää saisi nähdä Yrjöä? Kamala ajatus tuli hänen mieleensä.

— Isoisä, kuiskasi hän, Yrjön kanssa oli puhetta, että menisimme Mustallelammelle sorsia ampumaan.

— Niinkö? paronin ääni oli käheä.

Ei kumpikaan sanonut enempää, mutta siinä oli kyllin. Molemmat tiesivät, että Mustanlammen rannat ovat liejuiset ja upottavat. Ei ollut kovinkaan kauan siitä, kun muuan Tottisalmen torppareista oli hukkunut lampeen.

Mutta kotona istuivat Riikke-mamseli ja Beata mamselin huoneessa pelon ja toivon vaiheella, vuoroin lohduttaen, vuoroin peloittaen toisiaan. Tuon tuostakin he juoksivat portille katsomaan, joko etsijöitä näkyisi.

Sydänyöllä etsijät palasivat väsyneinä, alakuloisina. Pelkkä silmäys paronin ja Klauksen kalpeihin kasvoihin riitti osoittamaan, että matka oli ollut turha.

Laahautuessaan uupuneena huoneeseensa kohtasi Klaus Jonaksen, joka seisoi portailla kuin väijyvä kissa. Palvelijan kasvot osoittivat niin selvästi tyytyväisyyttä, että Klaus raivostuneena seisahtui.

— Sinä kiusanhenki, hän huusi. Ellet sinä olisi aina ja alinomaa ollut minua yllyttämässä, ei Yrjö olisi mennyt yksin metsälle. Minä en kärsi sinua! Ja ylenmäärin kiihoittunut poika sivalsi Jonasta korvalle, niin että tämä horjahti. Sitten hän syöksyi huoneeseensa taakseen katsomatta. Hän ennätti kuitenkin kuulla palvelijan vihasta värisevällä äänellä huutavan:

— Silläkö lailla, Klaus-herra! Niinkö palkitsette uskollisen palvelijan, jota ilman ette nyt olisi Tottisalmen perillinen! Hohoo — tämäkö on palkkani!

Kymmenes luku.

TOTTISALMEN PERILLINEN.

Missä oli Yrjö?

Yrjö ja Klaus olivat, kuten ennen on mainittu, päättäneet yhdessä lähteä Mustallelammelle sorsia ampumaan. Mutta illalla oli heidän välillään syntynyt pieni kiista, ja Klaus oli loukannut Yrjöä enemmän ajattelemattomuudessa kuin tarkoituksella.

Aamulla ei Yrjö vielä ollut unohtanut eikä antanut anteeksi. Hän päätti lähteä ampumaan, mutta yksin. Paronilta olivat molemmat pojat saaneet koulusta tultuaan uudet haulikot. Yrjö ei tosin ollut yhtä innokas metsämies kuin Klaus, mutta mielellään hänkin metsiä samoili pyssy olalla.

Aamu oli sumuinen ja raskas. Raskas oli Yrjönkin mieli. Selvemmin kuin usein ennen hän tunsi olevansa vain vieras, armoleivän syöjä Tottisalmessa. Hänelle oltiin ystävällisiä, häntä siedettiin, mutta hän tiesi, että Ottilia-neiti ja varsinkin kapteeni mielellään olisivat suoneet hänen siirtyvän väentupaan. Ainakin he sallivat hänen selvästi tuntea, että hän oli tunkeileva, jos hän hetkeksikään unohti olevansa vain kasvattipoika.

Entä paroni! Vanhus, jota Yrjö sydämestään rakasti ja kunnioitti, oli hänkin huomattavasti kylmennyt, hän kohteli Yrjöä usein kuin vierasta. Se se oli Yrjöstä katkerinta. Poika-parka vaivasi päätään keksiäkseen syytä tähän muuttuneeseen käytökseen, mutta ei keksinyt muuta, kuin että hänen vihollistensa oli onnistunut voittaa paronikin puolelleen. Kuinka hän olisi voinut aavistaa, että vanha mies häpesi liiallista hellyyttään vierasta poikaa kohtaan, joka niin suuresti muistutti hänelle hänen kadonnutta poikaansa. Peläten toisten arvaavan syyn hänen kiintymykseensä, hän kohteli Yrjöä näennäisen kylmästi ja tylysti.

Alakuloisena Yrjö samoili metsässä. Hänen matkansa päämääränä oli oikeastaan laaja Mustalampi, joka oli parin kolmen virstan päässä Tottisalmesta ja jossa asuskeli paljon sorsia. Mutta ajatuksissaan hän kulki toista tietä ja joutui aivan vastapäiselle puolelle metsää.

Huomatessaan erehdyksensä hän kääntyi ja joutui silmätysten seisomaan albanialaisen kanssa. Mies kohotti kunnioittaen fetsiään ja lausui murteellisella ranskankielellä: — Herra väsynyt, kulkenut pitkän matkan. Astua muukalaisen luo lepäämään.

— Miksikä ei, tuumi Yrjö. Sorsat jääkööt rauhaan. Tästä voi seurata jotakin hauskempaa.

Poika ei huomannut ilon välkettä, joka syttyi miehen silmiin, kun hän suostui hänen pyyntöönsä. Hän ei myöskään huomannut siinä mitään erikoista, että albanialainen noin vain sattumalta hänet kohtasi metsässä. Hänen surumielisyytensä haihtui kuin kesäpilvi, reippaasti hän astui albanialaisen rinnalla koettaen kuvitella mielessään, miltä Beata näyttäisi, jos äkkiarvaamatta kohtaisi hänet "rosvon" seurassa.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat ränstyneelle rakennukselle, jonka koko ulkomuoto puhui rappeutumisen ja autiuden kieltä. Portti oli vinossa, lukko ruostunut, portaat lahot, käytävät rikkaruohojen vallassa. Se oli Metsälinna, vanha herraskartano. Kymmenen vuotta sitten siellä oli asunut nuori elämänhaluinen omistaja, joka vietti iloista elämää. Mutta äkkiarvaamatta hän matkusti pois eikä palannut koskaan enää takaisin. Kansa, joka mielellään löytää kummallisia syitä luonnollisiin asioihin, kertoi kartanossa tapahtuneen salaperäisen rikoksen, jota kammoten omistaja oli paennut. Senvuoksi sitä seudun asukkaat yhä vielä vastenmielisesti lähenivät, luullen siellä kummittelevan. Itse asiassa eli omistaja kaikessa rauhassa Venäjällä, missä hän oli mennyt naimisiin, ja olisi mielellään myynyt yksinäisen talonsa, jos olisi ilmestynyt ostaja. Tällä kertaa oli vuokramiehen, joka oli vuokrannut kartanon maat, onnistunut saada asujia taloon, nimittäin kreikkalainen ja hänen palvelijansa. Ketterästi liikkuen johdatti albanialainen Yrjön puolipimeään huoneeseen.

Ikkunaluukut olivat vielä puoleksi suljetut, joten kirkas aamuvalo vain säästeliäästi pääsi huoneeseen.

Palvelija pyysi poikaa istumaan ja riensi itse virvokkeita hankkimaan. Hetkisen kuluttua hän palasi hymyilevänä kädessään leveä kullalle hohtava pullo. Siitä hän kaasi korkeaan pikariin kullankeltaista viiniä ja sanoi, hymyillen niin että valkoiset hampaat kiiluivat… Kirie [herra], Kreikan viiniä.

Yrjö aikoi ensin kieltäytyä, mutta häntä halutti maistaa, miltä oikea kreikkalainen viini maistui. Hän tarttui lasiin ja joi kulauksen. Se poltti kuin tuli, mutta albanialainen hymyili vain hänen irvistykselleen sanoen: — Hellaan viini, voimakas kuin helleeni.

Ja hän pakotti Yrjön juomaan vielä toistamiseen ja tarjosi hänelle kullatusta maljasta oudonnäköisiä namuja, joita hän sanoi halvaksi ja baklavaksi. Yrjö maisteli, pahoitellen vain mielessään sitä, etteivät Beata ja Klaus olleet mukana seikkailussa. Kaikki oli niin vierasta, hämärä huone, tumma kiiluvasilmäinen palvelija, väkevä kullankeltainen viini ja pitkä piippu, josta albanialainen, turkkilaisten toveri, lattialla istuen veti savuja. Hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta. — Se johtuu kai hänen väkevästä tupakastaan, ajatteli Yrjö ja aikoi nousta lähteäkseen, mutta käsittämätön velttous pidätti häntä. Hän haukotteli pitkään muutaman kerran. — Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä, hän vielä ajatteli, sitten kaikki sekaantui hänen aivoissaan, huone alkoi pyöriä, ja hänen päänsä retkahti tuolin selkämystä vastaan.

Albanialainen hymyili viekkaasti, laski piipun kädestään ja astui pojan luo.

— Kirie, mumisi hän suudellen hänen kättään. Sitten hän nosti pojan keveästi kuin höyhenen ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, jossa laski hänet leposohvalle. Suljettuaan visusti ikkunaluukut hän hiljaa hiipi ulos huoneesta ja jatkoi polttamistaan.

* * * * *

Beata istui vuoteessa käsivarret kierrettyinä polvien ympäri, surullisena tarkastaen varpaitaan. Klaus riuhtaisi oven auki ja syöksyi sisään.

— Beata, hän huusi, he ovat naaranneet koko lammen päästä päähän, mutta eivät ole häntä löytäneet. Hän ei siis ainakaan ole hukkunut.

Beata loi veljeen itkettyneet silmänsä.

— Missä hän siis on? Oi, varmaan hän on lähtenyt pois iäksi täältä, koska isä ja Ottilia-täti ovat olleet hänelle niin epäystävällisiä. Hän on arkatuntoinen, ja hänestä oli vaikea elää täällä, sen tiedän. En koskaan, koskaan enää saa nähdä Yrjöä.

Ja ääneen itkien tyttö painoi poskensa polviin.

Klaus nielaisi, nielaisi, tuntui niin karvaalta kurkussa. Mutta hän karaisi sitä ja huusi vihaisesti, salatakseen omaa mielenliikutustaan:

— Älä ulvo kuin koiranpentu. Et sinä sillä häntä kotiin saa. Pue mieluummin päällesi ja tule mukaani. Minulla on tuuma, loistava tuuma.

— Äläs! Beata pyyhki kyyneleistä kosteita poskiaan. — Mikä tuuma?

Klaus näytti äärettömän tärkeältä ja salaperäiseltä.

— Tuo albanialainen, näetkös Beata, albanialainen, joka täällä on väijyskellyt.

Yhdellä hyppäyksellä oli Beata vuoteesta lattialla, ihmeellistä kyllä kompastumatta pitkään yöpaitaansa. Kiihkeästi hän tarttui veljensä käsivarteen.

— Entä sitten, albanialainen?

— Hän ei tietenkään, eukkoseni, ole täällä tyhjänpäiten vaaniskellut ja väijynyt. Muistatko silloinkin keilahuoneen luona, kun olitte Yrjön kanssa keilaa heittämässä?

— Oi, oi, minä ymmärrän mitä tarkoitat. Tietysti on asia juuri niin. Albanialaisethan ovat muistaakseni puoliksi turkkilaisia. He ovat ryöstäneet Yrjön myydäkseen hänet turkkilaisille orjaksi. Sitäkö tarkoitat?

— Pilkulleen. Sinä olet sentään reipas tyttö arvaamaan, mitä toinen tarkoittaa.

— Oi, oi, päivitteli Beata yhä. Kuinka jännittävää, kuinka kauheata! Huu! Yrjö orjana kantamassa suuria kivilohkareita kuten Israelin lapset. Klaus, meidän täytyy heti juosta isoisälle kertomaan. Tämä sitten on seikkailua jos mikään.

— Ei, ei mennä isoisän luo nyt vielä. Minulla on toiset aikeet. Turkkilaiset ovat tietysti kauhean viekkaita, senhän tiedät. Meidän täytyy siis toimia ovelasti. Ensin otamme selkoa siitä, missä he häntä piilottavat. Sitten vasta ilmoitamme isoisälle, hän ottaa mukaansa miehiä ja piirittää heidän asuntonsa. Niin aina tehdään kirjoissa, ensin vakoillaan, sitten vasta hyökätään. Me kaksi lähdemme nyt ensin Junolla ja Vihurilla vakoilemaan.

— Mainiota! Mennään heti paikalla. Beata ryntäsi ovelle.

— Pue ensin yllesi.

— Hyväinen aika, minähän olen vielä paitasillani. Malta viisi minuuttia, niin olen valmis.

— Minä menen sillä aikaa satuloimaan hevoset.

Neljännestunnin kuluttua ratsastivat molemmat kiihkeinä ja seikkailuhaluisina Metsälinnaa kohti. He olivat aivan varmat asiasta. Beata varsinkin.

— Minä vain en ymmärrä, mistä syystä he juuri Yrjöä haluavat, tuumi Klaus.

Beatalla oli heti vastaus valmiina. — Ehkä he aikovat myydä hänet Turkin sulttaanille tai jollekin pashalle. Yrjöhän on niin kaunis, ja hovipoikien täytyy tietysti olla kauniita.

Puitten välistä pilkoitti Metsälinnan punertava katto. Lapset päättivät sitoa ratsunsa puuhun ja itse hiipiä varpaisillaan vakoilemaan.

— Minä olen aina lukenut, että hevoset jätetään jonnekin lähelle, selitti Beata. Ne sidotaan tavallisesti tammeen tai pyökkiin, mutta koska täällä ei kasva kumpaistakaan, kelpaa koivukin. Kas tuossa on sopiva puu.

Sykkivin sydämin he hiipivät varpaisillaan rakennusta kohti. Kaikki oli hiljaista. Rakennus vaikutti autiolta, lasten mielestä kaamealta. He saapuivat vanhan lauta-aidan luo, joka ympäröi pihaa ja puutarhaa, ja nousivat rohkeasti sen päälle paremmin nähdäkseen.

— Hyss! kuiskasi Beata äkkiä ja tarttui Klausta lujasti käsivarteen. Katso tuonne.

— Mitä, mitä! Ai, ai, kuinka sinä minua nipistit, vaikeroi Klaus pidellen käsivarttaan.

— Etkö näe. Pihalla on vaunut ja tuossa tulee Yrjö ja molemmat turkkilaiset. Voi, Klaus, nyt he vievät hänet.

— Missä, missä? huusi Klaus, joka ei vielä ollut ennättänyt aidallekaan.

— Tuolla, tuolla.

— Huudetaan Yrjöä, ehdotti Klaus.

— Oletko hullu, se vain pahentaa asiaa. Meidän täytyy heti rientää kotiin kertomaan.

— Yrj — — — aloitti Klaus kiellosta huolimatta, kurottaen ruumiinsa niin kauas kuin sai.

Porloiskis! Molemmat makasivat maassa korkeassa ruohikossa nokkosten ja takiaisten keskellä. Vaappuva lauta-aita ei ollut kannattanut heidän painoaan, vaan luhistui.

Pökerryksissä, punaisina, vaikeroiden he kohosivat pystyyn ja ennättivät parahiksi nähdä vaunujen vierivän portista ulos.

— Senkin aita, harmitteli Klaus pidellen polviaan. Housuni ovat rikki ja hattuni kissa ties missä.

— Älä siinä vaatteitasi päivittele, kun toinen on turkkilaisten vallassa. Pian vain matkaan Junon ja Vihurin luo ja sitten täyttä neliä Tottisalmeen.

Beatan karttuunihameesta oli reunukset riekaleina, hänen hattunsa oli yhtenä ruttuna ja käsivarret naarmuilla. Mutta rohkeasti hän kömpi kaatuneen aidan yli ja lähti juoksujalkaa hattu toisella korvalla hevosten luo kiitämään, Klaus ontuen kintereillään.

Mutta kun he tulivat koivujen luo, olivat hevoset tipo tiessään.

— No se vielä puuttui, puhisi Klaus. Beata hieroi itkua, mutta malttoi mielensä. — Juostaan sitten ehdotti hän ja alkoi rientää Tottisalmea kohti. Jonkin matkan päästä he kuitenkin tapasivat karkulaiset, nousivat niiden selkään ja nelistivät täyttä laukkaa Tottisalmea kohti.

Hikisinä, hengästyneinä ja likaisina he saapuivat kotiin, hyppäsivät ratsujensa selästä maahan ja syöksyivät sisään. — Missä isoisä on? kysyivät he Emmalta rynnätessään hänen ohitseen.

— Keltaisessa huoneessa, mutta älkää nyt menkö sinne, siellä on vieraita, kielsi Emma.

Mutta lapset eivät häntä kuunnelleet. Keltaisen huoneen ovella he kuitenkin vanhasta tottumuksesta seisahtuivat ja koputtivat. Sitten he syöksyivät sisään.

— Isoisä, pian apuun, huusivat he yhteen suuhun. Turkkilaiset ovat vieneet Yrjön orj — — —

— Klaus, Beata, kuului isoisän ääni ankarana. Te unohdatte itsenne. Menkää huoneeseenne heti paikalla ja jättäkää kujeilunne.

Mutta Beata ei häntä kuunnellut. Ilosta huudahtaen hän heittäytyi Yrjön kaulaan.

— Kuinka ihmeellä sinä pääsit heidän käsistään? huusi hän.

— Beata, täällä on vieraita, kuiskasi Yrjö, irroittaen hämillään tytön käsivarret kaulastaan.

Hämmästyneenä Beata katseli ympärilleen. Toden totta, siinä seisoivat itse turkkilaiset ilmielävinä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Häpeissään hän hiipi ovelle. — Eivätkö he sitten ryöstäneetkään sinua? ennätti hän vielä kysyä Yrjöltä.

— Kerron sitten myöhemmin, kuiskasi Yrjö. Mene nyt vain, olet kauhean näköinen.

Beata katseli rikkirevittyä hamettaan ja lian tahraamia valkoisia sukkiaan. Häpeissään hän lähti huoneesta. Klaus oli jo aikaisemmin kadonnut.

— Anteeksi, hyvät herrat, tämä sopimaton välikohtaus, pyysi paroni, ja nyt suonette minun kiittää teitä siitä, että olette tuoneet kasvattipoikani takaisin. Olemme ihmetelleet hänen pitkällistä poissaoloansa ja haluaisimme mielellämme tietää syyn siihen.

Muukalainen ojensi paronille käyntikorttinsa. Konstantinos Nikoletopulos, asianajaja, Ateena, luki paroni. Hän katsahti kysyvästi vieraaseen.

— Herra paroni, sanoi muukalainen. Asiani on varsin yksityistä laatua. Sallitteko minun puhua tässä seurassa vaiko kahden kesken kanssanne?

Paroni viittasi kapteeniin ja Ottilia-neitiin. — Sisareni ja vävyni, esitti hän.

Kreikkalainen kumarsi. — Siinä tapauksessa koskee asia heitäkin. Ja laskien kätensä Yrjön olkapäälle hän lisäsi: — Minä puolestani pyydän, että tämä nuori herra saa jäädä sisälle. Hän kumarsi paronille ja lausui vakavasti: — Herra paroni, minä tuon teille terveisiä poikanne vaimolta.

Jos kreikkalainen olisi heittänyt pommin äkkiarvaamatta, olisi vaikutus tuskin ollut suurempi. Paroni horjahti ja tarttui molemmin käsin lujasti pöytään, jonka vieressä hän seisoi, kapteeni kävi tuhkanharmaaksi, ja Ottilia-neiti otti hajuvesipullonsa esille.

— Poikani vaimolta, änkytti paroni, minulla ei ole poikaa.

— Poikanne vaimolta, toisti kreikkalainen vakavasti, kapteeninrouva Helene von Sumersilta.

Paroni oli kalman kalpea, mutta hallitsi itsensä hyvin. — Pyydän, herrani, sanoi hän, istuutukaa.

Kreikkalainen istuutui, mutta palvelija jäi seisomaan hänen istuimensa taakse.

— Te tuotte minulle terveisiä pitkän ajan takaa, sanoi paroni. Kertokaa.

— Herra paroni, aloitti kreikkalainen. Siirtykäämme ajassa kuusitoista vuotta takaperin. Hellaassa oli silloin sota. Uljaat kansalaiseni olivat nousseet kapinaan sortajiansa, turkkilaisia vastaan. Virtoina vuosi veri, kodit hävitettiin, ihmisiä surmattiin tuhansittain tai vietiin orjuuteen. Meidän urhomme, suliotit, kleftit, palikaarit taistelivat kuin leijonat. Mutta vihollinen oli ylivoimainen, Kreikka oli perikadon partaalla. Euroopan hallitsijat jättivät sen oman onnensa nojaan. Silloin saapui Kreikkaan vapaaehtoisia, nuoria, uljaita, yleviä miehiä, jotka tahtoivat uhrata henkensä sorretun kansan vapauden puolesta. Näiden ihailtavien sankarien joukossa oli nuori pohjoismaalainen meriupseeri. Sattumalta hän joutui minun serkkuni, nuoren Andreas Kalliogaan, asetoveriksi, myöhemmin ystäväksi. Eräässä taistelussa haavoittui meriupseeri, ja serkkuni vei hänet kotiinsa, setäni taloon.

Sedälläni oli tytär, kaunis, nuori. Hän hoiti haavoittunutta, joka huolellisesta hoidosta vähitellen alkoi toipua.

Eräänä päivänä astui meriupseeri talon isännän luo. Hän aikoi jättää hyvästi lähteäkseen seuraavana aamuna taistelutantereelle. Setäni hämmästyi, sillä sairas oli vielä liian heikko hänen mielestään. Sitäpaitsi hän oli huomannut, että potilas ja hänen kaunis tyttärensä rakastivat toisiaan.

— Te lähdette, hän sanoi. Miksi näin aikaisin?

— Kunniani ei salli minun viipyä, vastasi upseeri. Ja sitten hän kertoi, että hänen oli täytynyt lähteä maastaan, koska hänen nimensä oli tahrattu. Mutta upseerikunniani kautta vannon, hän lisäsi, että olen syytön rikokseen, josta minua syytetään.

— Seis, huudahti paroni liikutettuna. Oletteko varma siitä, että hän niin sanoi?

Kreikkalainen kumarsi kylmästi. — Kunniasanallani sen vakuutan, herra paroni. — Mutta sallikaa minun jatkaa. Setäni oli vanhaa kreikkalaista valiosukua, jonka sanotaan polveutuvan suoraan vanhoista helleeneistä. Hän lausui upseerille: Te olette filhelleeni, olette vuodattanut vertanne meidän puolestamme. Tyttäreni rakastaa teitä. Se riittää minulle.

Niin tuli Helene-serkustani meriupseeri Georgios von Sumersin vaimo. Kauan ei nuori upseeri kuitenkaan saanut viipyä vaimonsa luona. Heti kun hän oli aivan terve, lähti hän taas sotapalvelukseen ja kaatui. Kaatui Navarinon taistelussa.

Syvä liikutus oli vallannut kuulijat. Paroni istui kasvot käsien peitossa, Ottilia-neiti itki hiljaa, kapteenin kädet vapisivat, hän hengitti kiivaasti.

— Sumersilla oli palvelija, jatkoi tohtori Nikoletopulos, omituinen olento, jörö, itsepintainen, harvapuheinen, mutta uljas kuten hänen herransakin. Hän kantoi haavoittuneen herransa hyttiin eikä poistunut hänen vuoteensa äärestä hetkeksikään. Vähää ennen loppua heräsi haavoittunut horroksista, lääkäri ja serkkuni Andreas olivat silloin läsnä, mutta sairas puhui koko ajan kieltä, jota eivät muut ymmärtäneet kuin palvelija yksin. Hän puhui nopeasti, ja palvelija vastasi yhtä nopeasti. Hän pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti vapisevalla kädellä muutaman rivin. Sitten hän otti kellonsa ja ojensi sen sekä paperin palvelijalleen. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Kuolema tuli muutaman tunnin kuluttua.

— Entä paperi, paperi? huusi paroni kiihoittuneena. Saatiinko tietää, mitä hän oli kirjoittanut?

Kreikkalainen otti taskustaan suuren vanhanaikaisen kellon ja ojensi sen paronille.

— Minun on vihdoinkin viidentoista vuoden jälkeen onnistunut löytää tämä, sanoi hän.

— Poikani kello, kuiskasi paroni vapisevalla äänellä. — Sumersien perintökello! Hän avasi kellon kuoret ja otti niiden välistä ohuen kellastuneen paperin.

— Kallis isä, luki hän, minä olen syytön. Kuolinhetkelläni sen vakuutan. Matti on luvannut kertoa teille kaikki. Jää hyvästi, rakas isä! Sano Fredrikille, että annan hänelle anteeksi.

Kapteeni oli tuhkanharmaa. Hänen kätensä tapaili soittokelloa. — Jonas, mutisi hän, missä Jonas? Minä tahdon pois. Voin pahoin.

Jonas läheni hiipivin askelin. — Rauhoittukaa, herra, kuiskasi hän. Mattihan on kuollut.

Kreikkalainen loi terävän katseen kapteeniin. — Jos suvaitsette, herra paroni, jatkan vielä, olen ennättänyt vasta puoleen.

Paroni nyökkäsi mykkänä.

Kuuden kuukauden kuluttua miehensä kuoleman jälkeen synnytti Helene pojan, joka kasteessa sai isänsä mukaan nimen Georgios. Hän oli äitinsä ainoa ilo. Meriupseerin palvelija, vanha Matti, jäi taloon. Hän rakasti lasta ja seurasi häntä kaikkialle kuin koira isäntäänsä. Uskollisempaa hoitajaa ei voinut ajatella. Ukko oli vielä vaiteliaampi ja jurompi entistään, mutta lapselle hän puhui omalla kielellään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Kun Georgios oli kahden vuoden vanha, kohtasi serkkuani suuri onnettomuus. Matti ja poika olivat aamulla lähteneet yhdessä ulos. He olivat saaneet luvan mennä puutarhaan kukkia poimimaan. Mutta he eivät palanneet kotiin enää, ja iltapuolella löydettiin pikkupojan päähine merestä. Vähän myöhemmin heittivät aallot rantaan kumoutuneen venheen. Joku oli nähnyt Matin ja pojan soutelevan venheessä. Kohta senjälkeen nousi kova myrsky, ja otaksuttiin heidän siinä hukkuneen. Minun on turha kuvailla onnettoman äidin surua.

Vuodet vierivät. Sattuipa kerran vuohipaimenemme Demetrios, hän viittasi albanialaiseen, menemään vuoristoon vanhoja tuttaviansa tervehtimään. Hän yöpyi erääseen majaan, jonka ainoa asukas, vanha palikaari, makasi sairaana olkivuoteellaan. Demetrios auttoi sairasta, antoi hänelle viiniä eväspullostaan ja laskeutui itse lepäämään sairaan vuoteen viereen. Ukko nukkui levottomasti heittelehtien vuoteellaan, niin ettei Demetrioskaan saanut unta. Hän kohotti peitettä suojellakseen sairaan paljasta rintaa. Äkkiä hän hätkähti ja jäi tuijottamaan vanhukseen. Ukon ruskettuneella povella kimaltelee kultainen risti, ja ristiin oli kaiverrettu merkki, jonka Demetrios tunsi, tunsi satojen joukosta. Se on amuletti, jota on säilytetty hänen isäntäväkensä suvussa vuosisatoja, ja jonka vanha isäntä itse oli ripustanut pojan kaulaan heti syntymän jälkeen. Demetrios tarttui ahneesti ristiin. Sen taakse oli kaiverrettu sana: Georgios.

Demetrios kirkaisee. Ukko heräsi ja huomasi ristin hänen kädessään.

— Mistä olet, kurja, tämän saanut? huusi uskollinen palvelija. Ryöstänytkö ruumiilta, rosvo?

— Älä kurista minua, rukoili ukko. Kaikki kerron, en ole kenellekään vääryyttä tehnyt.

Ja hän kertoi. Monta monta vuotta sitten kapusi vuorten yli hänen majaansa muukalainen mies kantaen pientä poikaa sylissään. Lapsi oli kaunis ja puettu kuten rikkaiden lapset. Mies pyysi, että hän ja lapsi saisivat yösijaa majassa. Se heille myönnettiinkin. Aamulla vieras antoi ristin majan omistajalle sanoen: — Ota tämä muistoksi muukalaiselta, joka ei enää koskaan palaja vuorillesi.

Lapsi itki ja pyysi kotiin äitinsä luo, mutta mies lohdutti sitä puhuen vierasta kieltä, kunnes poika nauroi ilosta. Sitten he lähtivät, enkä ole heitä sen koommin nähnyt, lopetti vanhus puheensa. Mutta ristin säilytin muistona muukalaiselta, joka tuli ja meni kuin varjo.

Vavisten oli Demetrios kuullut vanhuksen kertomuksen. Sitten hän ei enää vitkastellut, vaan riensi kotiin kertomaan tärkeätä uutistaan. Lapsi ei siis ehkä ollutkaan kuollut. Matti oli vienyt hänet pois, ryöstänyt äidiltä. Mistä syystä? Tiedettiin hänen rakastaneen lasta kuten ennen sen isää. Hän ei siis ollut ryöstänyt poikaa pahassa tarkoituksessa. Yksi ainoa selitys oli mahdollinen. Georgios oli viety isänsä kotimaahan, sukunsa luo.

Nyt ei siis ollut muuta neuvoa kuin hankkia selkoa kapteenivainajan suvusta. Se ei ollut helppo tehtävä. Vieraana hän oli tullut luoksemme, suvustaan hän ei paljon puhunut. Hän oli ollut meille kuin veli, joka hädän hetkellä veljeään auttaa. Tuskin tunsimme hänen kansallisuuttaan. Minä sain toimekseni hankkia tarpeelliset tiedot. Seurasin jälkiä. Se ei ollut helppoa niin monen vuoden jäljestä, mutta lopulta, lukemattomien vastuksien ja pettymysten jälkeen veivät ne minut Suomeen — tänne.

Heikko kiljahdus katkaisi kreikkalaisen kertomuksen. Fredrik kapteeni oli vaipunut tuolin selkämystä vastaan. Hänen huulensa olivat sinertävät, silmänsä ummessa. Jonas työnsi hänet nopeasti ulos huoneesta. Hänkin oli kalpea. Ottilia seurasi heitä.

Mutta paroni loi heihin tuskin silmäystäkään.

— Entä sitten? kysyi hän tuskin kuuluvasti.

— Te arvaatte loput, herra paroni, sanoi tohtori Nikoletopulos matalalla äänellä.

— Onko se mahdollista, kuiskasi vanha sotilas. Senvuoksi siis, senvuoksi hän heti oli minulle niin rakas. Yrjö, oma poikani, tule syliini. Eikö totta, tohtori, hän on — — —?

— Pojanpoikanne, Georgios von Sumers.

Yrjö seisoi kalpeana, liikahtamatta, kuin unessa. Viimein hän astui paronin luo.

— Isoisä, kuiskasi hän nyyhkyttäen ja kiersi käsivartensa vanhuksen kaulaan.

— Ja nyt vain pari sanaa selitykseksi, minkävuoksi pojanpoikanne on ollut kateissa, jatkoi tohtori levollisesti, aivankuin olisi ollut jokapäiväinen asia, että pojanpoika ja isoisä löysivät toisensa. Tämä Demetrios, sama vuohipaimen, jota saamme kiittää siitä, että Matin pakoretki tuli ilmi, on vanha palikaari sekä sen lisäksi albanialainen. Hän oli heti, kun ensimmäisen kerran näimme nuoren Georgioksen lautalla, vakuutettu siitä, että hän juuri oli etsimämme. Minä tietysti en voinut enkä saanut luottaa hänen otaksumiseensa. Otin selkoa pojan asuntopaikasta ja muutin tänne lähettyville asumaan — hän teki anteeksipyytävän liikkeen — oikeastaan vakoillakseni. En nimittäin ollut varma siitä, olitteko te, herra paroni, osallisena Matin lapsenryöstössä. Otin selkoa perheoloistanne, ja sain kuulla, että poikanne oli poistunut maasta ja kuollut. Mutta Matista ja pikku Georgioksesta ei kukaan tiennyt mitään. Aloin jo pelätä, etteivät he koskaan olleet saapuneetkaan perille. Sain kuitenkin tietää, että teillä oli kasvattipoika, jonka ikä sopi laskelmiini. Silloin epäilin vahvasti, myönnän sen, että te tahdoitte salata pojan olemassaolon saadaksenne pitää hänet itse. Matkustin papin luo, jonka kodista kuulin pojan teille tulleen. Hän osoitti suurta mielenkiintoa — ja lähti kanssani tulkiksi torppaan, jossa poika oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa. Kauan aikaa asiata tutkittuamme toi isäntä viimein meille kellon, joka oli löytynyt veitsenteroittajan, toisin sanoen Matin taskusta. Nyt oli asia selvillä. Matti-rukka oli tosiaan lähtenyt vanhaan kotimaahansa luultavasti viedäkseen herransa tervehdyksen perille. Mutta hän ei tahtonut jättää lasta, joka hänen mielestään kuului isän suvulle, vaan otti sen mukaansa. Ja niin hän oli matkustanut pitkät matkat, kunnes puute ja tauti hänet mursivat. Lähellä päämäärää hän sortui arvaamatta kaikkea sitä tuskaa ja surua, jonka hänen julma menettelynsä oli kylvänyt lapsen äidin sydämeen. — Saatuani varmuuden tässä suhteessa riensin takaisin Metsälinnaan. Mutta sillä aikaa oli tämä hurja palikaari pannut toimeen kauniita juttuja. Kyllästyneenä minun pitkällisiin ja perinpohjaisiin tiedusteluihini hän päätti toimia omin päin. Lujasti vakuutettuna siitä, että te, herra paroni, salasitte maailmalta ehdoin tahdoin pojanpoikanne oikean sukuperän, hän tahtoi käyttää viekkautta. Sitä varten hän samoili kartanonne läheisyydessä ottaakseen selkoa nuoren Georgioksen elintavoista ja sopivalla hetkellä anastaakseen hänet kuten Matti kerran. Sopiva hetki koittikin, kun hän eilen tapasi Georgioksen metsässä ja sai hänet mukaansa Metsälinnaan. Hän antoi pojalle unijuomaa viinissä ja aikoi sitten nukkuneena viedä hänet talteen. Onneksi saavuin minä parahiksi estämään tätä tuhmaa seikkailua. Ukko sai aimo läksytyksen, ja kun Georgios heräsi pitkästä unestaan, toimme hänet tänne. Nyt tiedätte kaiken, hyvä herra, paitsi että pojanpoikanne on Kreikan rikkaimpia perijöitä, setäni on kuollut, ja hänen poikansa, serkkuni Andreas, ja tyttärensä Helene ovat ainoat perilliset. Meillä ei tosin Kreikassa ole vanhoja aatelissukuja, mutta, — tässä tohtori Nikoletopulos kohotti ylpeästi päätään — kuten jo mainitsin, sukumme on Hellaan valiosukuja, joten pidämme itsemme täysin vertaisina minkä ylimyksen kanssa tahansa, voisinpa sanoa ruhtinaan veroisina.

Paroni kumarsi siroon vanhanaikaiseen tapaan kreikkalaiselle. — Minä pyydän kiittää teitä sydämeni pohjasta toimenpiteistänne, ja koska olette täällä ainoa sukunne edustaja, pyydän samalla lausua iloni siitä, että poikani on saanut sijan ja kodin perheessänne.

Ottilia-neiti pisti ovesta säikähtyneet kasvonsa. — Fredrik on sairas, sanoi hän hätäisesti.

— Tule sisään, Ottilia-sisar, lausui paroni tavattoman leppeästi. Ja laskien kätensä Yrjön olalle hän vei hänet sisarensa luo. — Tervehdi häntä, sisar, hän on oikea Sumers, josta voimme ylpeillä me molemmat vanhat.

Vanha neiti loi neuvottoman katseen läsnäolijoihin. Hän ei heti jaksanut käsittää totuutta. Viimein hänen katseensa pysähtyi veljeen, jonka kasvot olivat kuin kirkastuneet. Silloin hän havahtui, tarttui pienillä ryppyisillä käsillään Yrjön leukaan ja painoi kuihtuneilla huulillaan pojan otsalle pienen suudelman.

— Tervetuloa kotiin, tervetuloa Tottisalmeen, sanoi hän juhlallisella äänellä.

Paroni tarttui soittokelloon ja lausui matalalla äänellä muutamia sanoja sisään tulevalle palvelijalle. Tämä riensi ulos uteliaisuutta uhkuen, ja hetkisen kuluttua oli koko talonväki koolla suuressa arkihuoneessa. He tiesivät kaikki, että jotakin tärkeätä oli tekeillä, sillä siitä asti kuin paroni oli ilmoittanut heille tyttärensä Evan, Klauksen ja Beatan äidin kuoleman, ei heitä oltu kutsuttu arkihuoneeseen. Joku kuiskasi, että kaksi turkkilaista oli hyökännyt taloon ja kuristanut kapteenin kuoliaaksi, toinen taas oli tietävinään, että Yrjö oli karannut, vieden kaikki talon kalleudet mukaansa. Kolmas väitti paronin saaneen halvauksen.

Kaikki arvelut keskeytyivät, kun paroni astui sisään taluttaen Yrjöä. Heidän järjestään astuivat Ottilia-neiti, molemmat muukalaiset, Klaus ja Beata, viimeksimainitut uteliaina ja hämmästyneinä.

Paroni loi silmäyksen palvelijakuntaansa, jonka silmät jännittyneinä olivat luodut häneen.

— Ystäväni, puhui paroni kaikuvalla äänellä. Minä olen kutsunut teidät koolle ilmoittaakseni teille iloisen uutisen. Kaikkiviisas Jumala, jonka kädessä me ihmislapset olemme, on kääntänyt suruvirren ilovirreksi ja murheen riemuksi. Rakastettu poikani Yrjö, joka urhoollisesti taisteltuaan vapauden puolesta kaatui vieraalla maalla, on jättänyt jälkeensä pojan. Te näette hänet tässä — hän laski kätensä Yrjön päälaelle — ihmeellisiä teitä on Herra kuljettanut hänet, isäinsä kotiin, vanhaan Tottisalmeen. Tervehtikää häntä, tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä, Yrjö von Sumersia.

Palvelijain rajaton hämmästys vaihtui ilohuutoihin. Liikutettuina he kohottivat riemuitsevan eläköönhuudon: — Eläköön vanha paroni! Eläköön Tottisalmen perillinen, nuori isäntämme.

Kyyneleet kiilsivät monen silmissä. Tottisalmessa oli monta palvelijaa, jotka vielä selvästi muistivat nuoren luutnantin. He iloitsivat nyt kahdesta syystä. Luutnantti ei siis ollutkaan konna, kuten oli huhuiltu, ja talo joutuu hänen pojalleen, von Sumersille, eikä kapteenin perillisille. Yksi ja toinen harmaahapsinen astui Yrjön luo pudistaen hänen kättään. Etummaisena astui toisten joukosta Riikke-mamseli loistavana kuin päivä. Hän tarttui Yrjön käteen, niiasi syvään ja lausui, luoden voitonriemuisen katseen ympärilleen:

— Vihdoinkin. Jo liian kauan odotin tätä hetkeä. Tervetulemaan, nuoren luutnanttini poika. Ah, lisäsi hän huoaten, jospa Almansor olisi elänyt tämän hetken. Hän, koira paha, oli aivan samaa mieltä kuin minäkin. Hän vainusi kyllä, missä isäntä oli.