SISÄLLYS: (continued 3)

Paroni hymyili.

— Niin, niin, uskollinen Riikke, sanoi hän taputtaen mamselia olalle. Te olitte sittenkin oikeassa. Poikani oli syytön.

Mutta se oli jo liian paljon iloa Riiken uskolliselle sydämelle. Hänen täytyi nostaa esiliina silmilleen ja nyyhkyttää.

— Totuus tuli siis kuitenkin ilmi, Niilo, huusi hän pyyhkien silmiään ja etsien Niiloa katseillaan — mitä minä sinulle sanoin?

Vanha Niilo sukelsihe toisten välitse esiin, ja kohottaen kätensä sotilaalliseen tervehdykseen hän lausui kuuluvalla äänellä: — Jumala varjelkoon nuorta paronia.

— Kiitos Niilo, kelpo ystäväni, vastasi Yrjö iloisesti puristaen ukkoa kädestä.

Maisteri Ticklenius käytti ahkerasti nenäliinaansa. Hän oli yrittämistään yrittänyt sanoa jotakin, mutta ei liikutukseltaan saanut sanaa suustaan. Viimein hän tyytyi vain puristamaan Yrjön kättä.

Kalpeana, muista erillään, seisoi Klaus. Beatan riemuitessa uudesta sukulaisestaan hän oli ääneti. Hänen korvissaan soi paronin sanat: Tervehtikää tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä.

Hän ei siis ollutkaan enää Tottisalmen perillinen. Toinen oli nyt hänen sijallaan. Yrjö — renkipoika, armoleivänsyöjä, jota hän niin usein oli halveksien kohdellut.

— Klaus, keskeytti äkkiä mademoisellen ääni hänen katkerat mietteensä. Missä Beata on? Isänne on hyvin sairas.

Klaus havahtui kuin unesta. — Isä-raukka, hän ei tätä kestänyt, hänenkin ylpeät unelmansa raukesivat.

Molemmat lapset riensivät alakuloisina riemuitsevan joukon keskeltä yläkertaan. He hiipivät isän oven taakse, mutta eivät uskaltaneet avata ovea. Painaessaan korvansa avaimenreikään kuuli Klaus isänsä äänen valittavana, rukoilevana, ja Jonaksen tylynä vastaavan siihen. Viimein kuului kova kiljahdus: — Minä tahdon, tahdon, en saa muutoin rauhaa. Mene heti.

Samassa avautui ovi. Jonas astui ulos synkkänä, päättävä ilme kasvoissaan. Lapset nähdessään hän tiuskaisi:

— Täällä ei ole teidän paikkanne. Miksi ette mene imartelemaan nuorta paronia te, kuten kaikki muut?

Mutta nähdessään Klauksen surulliset kasvot hän sanoi:

— Minä tein kaikki, mitä taisin puolestanne, Klaus-herra, ja jos minusta yksin olisi riippunut, ei tuo kreikkalainen sudenpentu olisi täällä nyt herrana.

— Hyi, Jonas, huusi Beata kiivaasti. Sinä olet aina ollut paha Yrjölle.

Mutta Jonas poistui kiireesti jättäen lapset pelästyneinä ja neuvottomina seisomaan oven eteen.

Vähän ajan kuluttua astuivat paroni ja vanha tohtori portaita ylös.

— Isoisä, saammeko mennä isän luo? kysyi Beata.

Paroni loi kysyvän katseen tohtoriin.

— Odottakaahan hetkinen, sanoi tohtori, ystävällisesti nyökäten lapsille. Ehkä annamme isän vähän levätä ensin.

Lapset istuivat portaille odottamaan. He istuivat kumpikin mietteissään. Beata koetti alussa johtaa puhetta Yrjön ihmeelliseen kohtaloon, mutta kun Klaus ei tuntunut olevan puheliaalla päällä, vaikeni tyttökin ja punoi itseksensä juonta seikkailuun, jonka pääsankarina Yrjö oli.

Jonkin ajan kuluttua ovi avautui, paroni ja tohtori astuivat ulos.

— Arveleeko veli, että minun on jäätävä hänen luokseen, kuten hän pyysi? kysyi paroni.

Tohtori mietti.

— Kenties se on parasta. Ehkäpä hän rauhoittuu, kun saa uskoa huolensa jollekin.

— Minä menen sitten. Ja paroni palasi takaisin sairaan huoneeseen.

Lapset tarttuivat tohtorin käsivarteen.

— Onko isä kovin sairas?

Tohtori siveli Beatan päätä.

— Toivokaamme parasta, lapseni, sanoi hän. Minä jään joka tapauksessa tänne.

Tohtorin mentyä kuiskasi Beata veljellensä: — Isä on hyvin sairas. He sanovat aina: toivokaamme parasta, kun potilas on huono. Oi isä-rukka, minä jään ainakin tänne, kunnes isoisä tulee pois.

Paroni viipyi kauan. Kun hän viimein tuli huoneesta, oli hän tuhkanharmaa kasvoiltaan. Hän kulki lasten ohi luomatta heihin katsettakaan.

— Isoisä, kuiskasi Beata, mutta Klaus tarttui häntä käsivarteen.

— Hiljaa, sanoi hän katkerasti. Etkö näe, että me emme merkitse enää mitään.

Klaus ja Beata eivät koskaan saaneet tietää, mitä heidän isänsä ja paronin välillä oli tapahtunut. Paroni salasi kaikilta paitsi sisareltaan, että kapteeni oli hänelle tunnustanut olleensa syyllinen siihen rikokseen, jonka vuoksi nuoren paronin oli täytynyt lähteä maasta.

Raskaasti paroni nyt sai tuntea, että hän kiivaudessaan oli karkoittanut luotaan ikiajoiksi kunniattomana poikansa, jonka ainoa vika oli se, että hän iloisessa toveriseurassa oli hävinnyt viisisataa markkaa pelissä. Mutta ovelasti oli tätä hänen hairahdustaan väärinkäytetty. Kun hän seuraavana päivänä lähetti naapurikaupungista Matin viemään kirjettä isälleen, jossa hän mainitsi olevansa kunniavelassa pyytäen isältä viisisataa markkaa, oli Jonas ottanut kirjeen Matilta ja luvannut viedä sen perille. Hän tekikin sen, mutta Fredrik-kapteenin huoneessa lisättiin rahasumman jälkeen nolla, joten se tuli olemaan 5000 markkaa. Paroni kiivastui ja kieltäytyi jyrkästi maksamasta velkaa. Myöhemmin hän kuitenkin katui ja lähti kaupunkiin toimittamaan rahoja pojalleen.

Hän meni vanhan rahamiehen luo, joka hoiti hänen asioitaan, mutta sai tältä kuulla, että nuoren paronin palvelija oli jo käynyt nostamassa rahoja paronin allekirjoittamalla paperilla. Se oli odottamaton isku, niin odottamaton, että paroni ei huolinut ottaa selkoa yksityisseikoistakaan. Pääasiahan oli selvä. Yrjö oli väärentänyt hänen nimensä. Matti, jonka hän otti kuulusteltavakseen, kielsi jyrkästi koskaan nostaneensa rahoja. Mies-rukka luuli todellakin herransa olevan syyllisen ja tahtoi hänet pelastaa. Hänen luutnanttinsa hyvä ystävä, Fredrik-kapteeni, ja Jonas uskottelivat typerälle palvelijalle, että luutnantti tarvitsi rahoja, muutoin hän menettäisi virkansa ja kunniansa, ja antoivat hänelle muka luutnantin nimessä väärennetyn paperin, jonka itse teossa kapteeni oli väärentänyt. Matti meni rahamiehen luo, sai summan viisituhatta markkaa ja vei rahat kapteenille, kuten käsketty oli, jotta epäluulo muka ei lankeaisi luutnanttiin. Yrjölle, joka oli asiasta aivan tietämätön, antoi kapteeni jalomielisesti 500 markkaa pelivelan suorittamiseksi… Asia, tuli kuitenkin ilmi, ja merkillistä kyllä se levisi kaupungillekin. Yrjö tietysti vakuutti viattomuuttaan, mutta paroni ei häntä uskonut. Kenties olisi asia vielä tutkimalla selvinnyt, mutta nuori paroni oli kiivas kuten isäkin. Hän pyysi eron sotapalveluksesta ja matkusti pois kotoa, jossa häntä niin verisesti oli loukattu. Tätä hänen äkillistä lähtöään pidettiin todistuksena siitä, että hän todella oli syyllinen. Kapteenille tuli hänen matkansa varsin sopivasti, hän antoikin hänelle auliisti matkarahat. Myöhemmin kirjoitti Yrjö paroni kyllä kaksikin kirjettä isälleen, joissa hän levollisemmin koetti todistaa syyttömyyttään. Mutta nämä kirjeet eivät koskaan tulleet perille syystä, jonka ainoastaan Jonas ja kapteeni tunsivat. Ja näin olisi kavala salajuoni miltei onnistunut, ellei kohtalon käsi olisi toisin ohjannut.

Vaikka paronista tuntuikin katkeralta, että hänen poikansa oli syyttömästi saanut kärsiä, keventyi hänen sydämensä kuitenkin kuin suuresta kuormasta. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista hän saattoi kohottaa päänsä tietäen, että Sumersien nimi oli tahraton. Hän meni hakemaan Yrjöä. Oli lohdullista pitää poikaa luonansa ja nähdä hänen rakkaat kasvonsa, jotka niin suuresti muistuttivat isää.

Yrjö istui juttelemassa tohtori Nikoletopuloksen kanssa, joka kertoi hänelle hänen kodistaan Kreikassa.

— Isoisä, huudahti Yrjö paronin astuessa sisään. Eikö ole kummallista, että minulla on äiti, oma äiti?

Paroni hätkähti. Sen hän oli aivan unohtanut. Oli siis toinenkin henkilö, jolla oli oikeus Yrjöön, joka ehkä vaatisi pojan luokseen.

Kreikkalainen huomasi hänen mielenliikutuksensa ja nousten seisomaan hän lausui:

— Niin, herra paroni, en ole vielä toimittanut loppuun asiaani, jonka vuoksi tänne saavuin. Poikanne vaimo lähettää teille tervehdyksensä pyytäen, että hänelle luovuttaisitte lapsen, jota hän niin kauan on kuolleena surrut.

— Hän tahtoo pojan luokseen — pois minun luotani! Mahdotonta, herra, mahdotonta, ankkasi paroni.

— Äidin oikeudet, herra paroni, huomautti kreikkalainen tyynesti.

— Mutta hänen isänsä oli suomalainen, ja pojanpojastani on tuleva suomalainen kaikella kunnioituksella kansallisuuttanne kohtaan, herra tohtori.

Ovela kreikkalainen piti viisaampana tällä kertaa peräytyä. Hän hymyili siis taas kohteliasta hymyään ja sanoi: — Toivon, että sovimme tässä suhteessa, herra paroni. En missään tapauksessa tahtoisi loukata tunteitanne.

Paroni tyyntyi, ja pian oli keskustelu taas rauhallisella tolalla.

* * * * *

Samana yönä sammui kapteeni Fredrik Wärnehjelmin elämä. Hänen heikko sydämensä ei kestänyt niin monta mielenliikutusta yhtä haavaa. Tunnustettuaan rikoksensa paronille hän vaipui horroksiin, ja kun paroni aamulla aikaisin hiipi hänen huoneeseensa, ilmoitti tohtori, joka oli valvonut sairaan luona koko yön, että hän oli nukkunut iäksi.

Klaus ja Beata olivat orpoja.

Jonas oli kadonnut heti isäntänsä kuoleman jälkeen eikä enää koskaan näyttäytynyt Tottisalmessa, jota hän kerran oli uneksinut vallitsevansa heikon isäntänsä kautta. Paroni ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin häntä rangaistakseen. Hän tiesi, että palvelija oli rakastanut isäntäänsä, ja vainajan sekä myös Klauksen ja Beatan tähden hän tahtoi antaa asian raueta.

Heti hautajaisten jälkeen Klaus pyysi päästä pappilaan. Hän ikävöi lempeätä Mariaa ja äidillistä pastorin rouvaa. Tottisalmi tuntui nyt niin vieraalta, se ei enää ollut hänen perintökartanonsa, hänen tuleva valtakuntansa, toinen oli nyt hänen sijallaan. Beata ja hän olivat nyt armoleivänsyöjiä. Kapteeni ei ollut jättänyt mitään omaisuutta jälkeensä, he olivat kokonaan riippuvaiset paronista.

Vanha paroni ymmärsi hyvin Klauksen mielentilan. Hän valjastutti Pluton ja Vihurin vaunujen eteen ja kirjoitti Ekin mukana pastorille kirjeen, jossa hän ilmoitti asiain muuttuneen tilan.

Pappilan lämpimässä ilmakehässä lieventyi Klauksen ja Beatan suru aikaa voittaen. Klaus oli salaa pelännyt, että häntä nyt kohdeltaisiin toisin, kun hän ei enää ollut Tottisalmen perillinen. Mutta hän ei tuntenut pappilan väkeä. Kaikki kohtelivat häntä aivan samalla lailla kuin ennenkin, hiukan hellemmin vain hänen isänsä kuoleman takia. Pojatkin olivat sydämellisemmät. Josef koetti tosin saarnata hänelle tapansa mukaan puhuen epämääräisin sanoin kaiken katoavaisuudesta ja koreuden kuihtuvaisuudesta. Mutta Joel katkaisi saarnan varsin kovakouraisesti, vetäen tuolin Salomon Saarnaajan alta, niin että tämä äkkiarvaamatta kohotti töppösensä taivasta kohti vähemmin papillisella tavalla.

Klaus ymmärsi kyllä, että Joel tällä kertaa oli pilaillut hienotunteisuudesta häntä itseään kohtaan eikä vallattomuudesta, ja oli siitä kiitollinen Joelille.

Beata liikkui ensin pappilassa itkettynein silmin tavallista hiljaisemmin, kummasteleva Jonatan ja Susanna alituisesti kintereillään. Lapsi-rukat ymmärsivät kadottaneensa iloisen leikkitoverinsa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle myötätuntoaan, usein varsin hullunkurisella tavalla. Jonatan kantoi hänelle kaikki pyytämänsä kiisket ja salakat, ja Susanna laski eräänä päivänä juhlallisesti resuisen nukkensa Elviiran, parhaan aarteensa, Beatan syliin.

Beatan oli mahdoton pysyä totisena, kun he tepastelivat vierashuoneeseen, kiipesivät tuolille istumaan ja katselivat häntä jäykkinä kuin puujumalat, silmät pyöreinä ja kädet ristissä. He koettivat olla "hienotunteisia", kuten Maria oli heitä neuvonut.

Kauan ei Beata jaksanut nähdä heidän voimia kysyviä ponnistuksiaan näyttäytyä surullisilta. Hän alkoi ommella Elviiralle uusia vaatteita, ja vähitellen hän liukui entiselle leikkikannalleen heidän kanssaan. Kesti kuitenkin aikoja, ennenkuin hänen naurunsa helisi iloisena kuten ennen onnellisina päivinä.

Yhdestoista luku.

ATEENASSA.

Aigeianmeri välkkyi huikaisevan sinisenä päivänpaisteessa. Kaukaa siinsivät Hymettosvuoren pehmeät ääriviivat, ja vasemmalla kohosi Salamiin lahdikas rannikko. Laiva halkaisi aaltoja levollisena rahtuakaan piittaamatta kannelle kerääntyneestä kirjavasta ihmisjoukosta. Lähestyttiin Pireusta. Matkustajien iloinen sorina oli vaiennut. Ääneti, hiljaisina he seisoivat katselemiseen vaipuneina. Erillään muista seisoi pieni ryhmä meille tuttuja henkilöitä. Siinä oli kylmästi hymyilevä tohtori Nikoletopulos, siinä laiha punatukkainen maisteri Ticklenius ja kirkassilmäinen Yrjö, joka nyt lähestyi synnyinseutuaan — Kreikkaa.

Yrjön äiti oli heti, saatuaan kuulla, että hänen kuolleena itketty poikansa todella oli elossa, kirjoittanut kirjeen paronille liikuttavin sanoin rukoillen ainokaistansa luokseen.

Ja paroni, ymmärtäen, että äidin ja lapsen välinen side on maallisista siteistä pyhin, ei enää vastustanut.

Päätettiin, että Yrjön oli heti lähdettävä Kreikkaan yhdessä tohtori Nikoletopuloksen ja Demetrioksen kanssa. Hänen oli määrä viipyä siellä pari kolme vuotta. Ja jotta hänen lukunsa eivät keskeytyisi, lähti maisteri Ticklenius mukaan hänen opettajanaan.

Kostein silmin katseli Yrjö eteensä avautuvaa rannikkoa. — Siinä siis oli hänen toinen isänmaansa, unelmien ja kauneuden satumaa, tarujen kehto ja urhojen hauta.

Hän muisti hämärähetket maisterin pienessä tupakalle tulevassa huoneessa, jolloin avojalkainen puutarhapoika silmät suurina kuunteli ihmeellisiä taruja Herakles ja Theseus sankareista, Argonauttien retkestä ja Troian sodasta.

Hän muisti vielä enemmän. Muisti salotorpan mäntymäellä, muisti pirtin, jota vain päre valkea himmeästi valaisi. Hän näki taas torakat lattialla, keisarinviheriän seinänraoissa, piimähaarikan pöydällä ja lapsen kehdossa, jota hänen lakkaamatta täytyi liekuttaa. Hän kuuli torpanemännän toraisan äänen ja lapsen tyytymättömän itkun.

Hän näki itsensä lempeän Matleena-äidin sylissä iloisena, hellittynä, sitten arkana ja uhmailevana uuden kasvattiäidin kiusaamana. Monta korvapuustia tämä oli orvolle sivaltanut, monet tukkapöllyt jauhanut. — — —

Kuuluva niiskutus herätti Yrjön muistoista. Hän käännähti. Maisteri pyyhki ahkerasti silmiään punaisella nenäliinallaan.

— Kun minä ajattelen, Yrjö, puhui hän miltei nyyhkyttämällä, että me, että minä, Amos Ticklenius, köyhän lukkarin poika, muutaman hetken kuluttua — kuluttua — astun jalkani mainehikkaan Hellaan — hm-hm mainehi — — — hm — se on kerrassaan, kerrassaan kuin unta.

Ja maisteri peittäytyi punaiseen nenäliinaansa.

Maisteri-rukka! Yrjön mieleen muistui elävästi Tottisalmi, isoisä, Beata, Ottilia-täti, Klaus. Kaukana oli nyt Tottisalmi, kaukana Suomi, kaukana köyhyys ja orpous. Äiti kutsui, oma äiti.

Demetrios astui kannelle. Hän oli heti laivan saavuttua Kreikan vesille vaihtanut eurooppalaisen pukunsa ja esiintyi albanialaisena kiireestä kantapäähän. Ja komealta hän näyttikin. Päätä peitti korkea punainen, sinitupsuinen lakki, hartioilla liehui takintapainen sininen vaate, liivit kullalla kirjaillut, samettiset, paidanhihat leveät, lumivalkoiset, vyöllä oli nahkainen vyö aseineen. Ja lisäksi vielä lumivalkoinen, polviin asti ulottuva hame, niin runsaasti poimutettu, että Yrjön mieleen ehdottomasti muistui Beatan tärkätty musliininen sunnuntaihame. Housut olivat aivan lyhyet, sääriä peittivät punaiset, sukkanauhoilla pauloitetut sukat, ja jaloissa oli punaiset kärkevät kengät.

— Kirie, Hellas, hän lausui osoittaen loistavin silmin rannikkoa. Vanhan palikaarin sydän täyttyi riemusta, kun hän taas näki edessään Hellaan komeat vuoret.

Tohtori Nikoletopulos viittasi pientä valkoista pilkkua kohti.

— Akropolis, hän sanoi.

Yrjön sydän sykähti. Hän nipisti kättään. Eikö tämä kaikki ole unta? Ei, tuolla seisoo maisteri juhlallisena, laihana, terävänenäisenä aivan kuin Tottisalmessa, siinä on Demetrios, siinä Nikoletopulos. Ja laiva kulkee jyskyttäen eteenpäin. Ylt'ympäri kohoaa korkeita vuoria, kimaltelee ihmeellisen sininen meri.

— Tuossa on Hymettos, ja tuossa on Pentelikon, josta Ateenan marmori ikiajoista asti on tuotu. Nyt näkyy Ateena, tuo iso valkoinen rakennus tuolla on kuninkaan linna. Korkea vuori sen takana on Lykabettos-vuori, selittää tohtori Nikoletopulos.

Laiva kiertää Pireuksen niemekkeen, hiljentää vauhtiaan — ollaan satamassa.

Nopea vene kiidättää matkustajat maihin.

Tohtori Nikoletopulos ojentaa kätensä Yrjölle. — Tervetuloa synnyinmaahanne, Georgios.

Ja Demetrios lisää kreikankielellä:

— Tervetuloa, herra, siihen maahan, jonka vapauden puolesta isänne kaatui.

Mutta Yrjön takaa kuului kolea, juhlallinen ääni:

— Paljasta pääsi, poika, sillä maa, jota poljet, on pyhä.

Se oli maisteri Ticklenius.

Eteenpäin kiitävät hevoset viinimaiden ja ikivanhojen oliivilehtojen ohi. Äkkiä näkyy taas Akropolis, jonka kukkula on kätkenyt silmiltä.

— Se on paljon pienempi kuin luulin, kuiskaa Yrjö maisterille. Tämä nyökkää vastaukseksi. Hänkin oli kuvitellut Akropolista paljon suuremmaksi. Ja muutoinkin. Onko tämä Ateena, hänen unelmiensa ja toiveittensa kultakaupunki? Pettyneenä hän katselee ympärilleen, kun he saapuvat kaupunkiin. Tasaiset uudenaikaiset kadut, mitättömät, ikävät rakennukset. Ihmiset hyörivät, kauppaavat ja puuhaavat aivan kuin muuallakin maailmassa. Ja sitten täytyi syödä ravintolassa pihviä ja kalaa hännystakkisen edeskäyvän palvelemana aivan kuin missäkin jokapäiväisyyden pesässä. Ja hän oli toivonut saavansa syödä viikunoita ja vuohenjuustoa jossakin paimenmajassa.

— Herra maisteri, sanoi Nikoletopulos veitikkamaisesti. Ottakaapa näitä öljymarjoja, ja kas tässä on viiniä, vanhaa kreikkalaista kelpo tavaraa, jota jo Themistokles joi.

Maisteri vilkastui.

— Todellakin? Hän nielaisi suutaan vääntämättä karvaan viinin ja äitelät öljymarjat.

— Sillä aikaa kuin odotamme hevosia Kephisiasta, huvittaa teitä ehkä lähteä Akropoliille, ehdotti tohtori. Ja sitten Kephisiaan, jossa äiti maltittomasti odottaa poikaansa.

— Emmekö voi heti lähteä Kephisiaan? kysyi Yrjö ujosti.

— Aivan heti, nuori ystäväni, mutta laiva saapui niin paljon tavallista aikaisemmin, etteivät hevoset vielä ole ennättäneet tänne.

He lähtivät siis astumaan pitkin pölyisiä katuja ja saapuivat, jätettyään taakseen uuden Ateenan, likaisille, huonosti kivitetyille, kapeille kaduille. Ja täällä heitä kohtasi vanha Ateena joka askeleella, raunioina tosin, mutta yhä vielä ihanana. Maisteri oli voittanut pettymyksensä. Hartaana hän vaelsi raunioiden keskellä, tavaili kirjoituksia ja teki muistiinpanoja. Hänen suuret taskunsa olivat pullollaan marmorisirpaleita, hän oli haltioissaan.

— Jos tätä menoa kestää vielä kauan, olemme vasta huomenna kotona, kuiskasi tohtori Nikoletopulos hymyillen Yrjölle.

— Hei, maisteri, huusi Yrjö, tullaan toinen kerta sitten näitä tutkimaan. Mennään nyt Linnavuorelle.

Maisteri totteli huokaisten. He poikkesivat vielä katselemaan Theseuksen kaunista temppeliä, josta maisteri tiesi kertoa Yrjölle, tohtorin kovasti haukotellessa, seuraavan tarinan:

"Kun kreikkalaiset Marathonin kentällä taistelivat persialaisia vastaan, kohosi Theseus haudastaan ja taisteli niin sankarillisesti, että kreikkalaiset voittivat. Osoittaakseen kiitollisuuttaan lähti Kimon muutamien ateenalaisten seuraamana Skyrokseen, jonka kuningas katalasti oli surmannut Theseuksen. Kauan hän etsi Theseuksen hautaa, mutta viimein lensi mahtava kotka taivaasta ja alkoi valtavilla kynsillään kaapia maata. Silloin löydettiin sankarin luut ja hänen keihäänsä ja miekkansa. Kimon kuljetti kaikki Ateenaan, jossa ne uudestaan haudattiin. Ja Theseuksen muistoksi rakennettiin komea temppeli, Theseion, jossa tulevat sukupolvet palvelivat Theseusta puolijumalana." Jyrkkää polkua pitkin jatkettiin matkaa, sivuutettiin Areiopaginkalliot ja noustiin rapistuneita marmoriportaita Propylaiain pylväskäytävään.

Ja viimein saavuttiin vuoren harjalle, jossa Parthenon kohosi ylevässä ihanuudessaan, vielä hävitettynäkin uhmaten barbaarien tuhotöitä ja ajan hammasta.

Hämmästyneinä jäävät Yrjö ja maisteri seisomaan. He eivät puhu, eivät liikahda, katsovat vain. Katsovat ja ihailevat valtavia, kullanruskeita pylväitä, siroja Feidiaan veistämiä koristuksia, koko rakennuksen jaloa muotoa.

— Tämä on itse kauneus, kuulee Yrjö opettajansa kuiskaavan. Vai oliko se hän? Onko tuo mies, jonka kasvot säteilevät, jonka silmät loistavat ja varsi suoristuu, todella maisteri Amos Ticklenius, kuiva, naurettava koulumestari, kirjatoukka, jota Tottisalmen paroni armosta piti luonaan, koska hän muuten olisi ehkä nähnyt nälkää?

Yrjö katsoo häneen ja tajuaa himmeästi: Ikuinen kauneus on aateloinut mitättömän ulkokuoren, on paljastanut sielun näkyviin. Ja Yrjöstä tuntuu kuin hän täällä kauneuden temppelissä kasvaisi yhdessä hetkessä ymmärtämään kauneuden salaisuuden.

Hän paljastaa päänsä. Lauhkea merituuli liehuttaa hänen hiuksiaan ja kiertelee Parthenonin pylvähikössä. Kullanvärisinä hohtavat ihanat pylväät, marmori-immet Erekhtheionin temppelissä hymyilevät, ja ylevänä kohoaa Niken temppeli.

Ja tuolla alhaalla kimaltelee Aigeian meri, etäällä siintävät Salamiin rannat, Aiginan saari.

— Täällä, missä nyt seisomme, odotti muinoin Aigeus Kreetasta kotiutuvaa laivaa, täältä hän tarun mukaan syöksyi syvyyteen nähdessään mustan lipun Theseus-poikansa laivasta, kertoo Nikoletopulos. — Ja nyt, nuori herra, hän lisäsi, ennenkuin lähdemme äitinne luo, luokaa vielä silmäys ympärillenne. Te näette lumipeittoiset vuoret, siintävän meren, Attikan tasangon öljypuineen ja Ateenan jalkainne alla. Eikö totta, isänne ei turhan tähden vertaan vuodattanut? Kaunis on Hellas, ja vapaa täytyy sen kansan olla.

Yrjö nyökäytti päätään vastaukseksi. — Olen minäkin helleeni, sen tunnen täällä, Akropoliilla.

Demetrios ilmestyy ja astuu Yrjön luo: — Herra, hevoset ovat tulleet, valtiatar odottaa Kephisiassa.

Taaskin vierivät vaunut viinitarhojen ja öljypuumetsien lävitse. Yrjö istuu mietteissään, ei huomaa uhkeita plataaneja eikä viehättäviä huviloita. Hän ajattelee äitiä. Minkälainen hän on? Niinkuin Ottilia-täti? Ei, ei, Ottilia-täti on jo vanha, äiti on vielä nuori ja kaunis? Niinkuin Lotta-äiti? Ei sellainenkaan. Pastorin rouva on hyvä, mutta äiti on sittenkin toisenlainen. Hänen kätensä ovat pehmeät, äänensä lempeä, silmänsä hellät.

Mutta entä jos hän suutelee? Yrjö ei pidä suuteloista. Hän on nähnyt tyttöjen suutelevan toisiaan. Beata ja Maria suutelivat usein. Mutta pojat eivät suutele.

Vaunut pysähtyvät tasakattoisen rakennuksen eteen, jota suuret tuuheat plataanit varjostavat. On jo pimeä, mutta sisältä virtaa valoa. Ovi aukenee, tumma varjo ilmestyy portaille. Kuuluu heikko huuto: Georgios! Yrjö näkee lempeät tummat silmät, tuntee kaksi pehmeätä käsivartta ympärillään ja lämpimän suudelman otsallaan.

— Äiti, kuiskaa hän omalla kielellään, ja äiti ymmärtää hänet, tietää, mitä merkitsee ensimmäinen sana vieraassa maassa kasvaneen pojan huulilta.

Kahdestoista luku.

TAASKIN TOTTISALMESSA.

— Mutta Niilo, sinä vanha veijari, enkö ole sanonut että koivujen pitää olla täällä täsmälleen kello neljä, torui Beata, ja nyt on kello jo viisi. Kuinka luulet meidän ennättävän saada ne kaikki pystyyn!

— Kaksikymmentä kappaletta, vastaa Niilo, joka ajan mennen on käynyt yhä kuurommaksi.

Beata nauraa. — Kyllä kelpaa tehdä tyhmyyksiä, kun on kuuro eikä ymmärrä nuhteita. Mutta selkäsaunan sinä, Niilo, sittenkin ansaitsisit, etkä suinkaan tupakkaa, jota näyt toivovan. — Klaus! huutaa hän ovesta sisään — tuo Niilolle vähän tupakkaa ja joudu pystyttämään koivuja.

Nuori ylioppilas astuu portaille iloisesti viheltäen.

— Asettakaa te koivut paikoilleen Niilon kanssa. Tähän portaitten eteen neljä ja toiset tuohon vanhaan paikkaan lehtimajaksi niinkuin ennenkin. Minä menen huoneita lehvillä koristamaan. Beata riensi sisään, mutta pyörähti takaisin. — Kuule, Klaus, minä olen aivan, aivan varma siitä, että Yrjö tulee tänä iltana.

— En usko, että hän ennättää.

— Saatpa nähdä. Hän koettaa päästä kotiin juhannusaatoksi.

Klaus jäi hyräillen pystyttämään koivuja. Hänen huulensa vetäytyivät iloiseen hymyyn. Olisipa koko hauska nähdä Yrjöä ja Tickleniusta.

— Kas niin, Niilo, sanoi hän, lyöden ukkoa olalle, nyt on kaikki valmista. Menkää nyt kotiin, vetäkää vanha univormu yllenne ja asettukaa portin pieleen odottamaan. Kukaties saamme harvinaisia vieraita tänään.

Ukon katse kirkastuu. — Nuori paroniko? hän kysyy.

— Saattaa olla, saattaa olla. Kömmi nyt vain matkoihisi.

Niilo lähti köpittämään, minkä vanhoilta kankeilta sääriltään pääsi.

— Ikävää tämä odottaminen, mutisi Klaus, kun kello jo aloitti seitsemättä. Maria lupasi, että he tulisivat jo aikaisin.

— Hei, Klaus, kuului samassa iloinen ääni, ja parvi nuoria vaaleapukuisia tyttöjä ja nuorukaisia läheni halavakäytävää pitkin. Siinä olivat pappilan nuoret. Josef, kalpea papinkokelas, Joel, joka saatuaan kahdesti reput ylioppilastutkinnossa oli ruvennut kauppaa harrastamaan. Maria, suloinen, tummasilmäinen neito, lisäksi vielä Susanna ja Jonatan, jotka yhä vielä ihailivat Beataa, Jonatan tosin vain salaa, koska hän jo oli siinä iässä, jolloin pojat ainakin virallisesti halveksivat tyttöjä. Pastori Perenius oli vuosi sitten, vanhan rovastin kuoltua, päässyt kirkkoherraksi pitäjään, ja suhde pappilan ja Tottisalmen nuorten välillä oli yhtä sydämellinen kuin ennenkin.

Kahvipöytä oli katettu verannalle. Riikke-mamseli hyöri punaisena ja pyylevänä kiiltävän kahvipannun kimpussa, Beata apulaisenaan.

Pöydän päässä istui Ottilia-neiti yhtä suoraselkäisenä kuin ennenkin ja hänen toisella puolellaan paroni ja tohtori, joka oli käynyt entistään kaljummaksi. Paronin hiukset olivat lumivalkeat, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut raskas ilme. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun Yrjö läksi Kreikkaan, mutta pojan ja vanhuksen suhde ei silti ollut kylmennyt. He olivat ahkerassa kirjeenvaihdossa koko ajan, ja Yrjö kertoi tarkoin kirjeissään elämästään ja työstään. Monta hyvää neuvoa oli elämänviisas isoisä lähettänyt pojanpojalleen merten yli. Ehkäpä Yrjö olisi ujostellut uskoa silmästä silmään ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta kirjeissä hän saattoi olla avonaisempi. Ja nyt hän oli luvannut tulla Suomeen, Tottisalmeen, keskustellakseen isoisän kanssa perinpohjaisesti tulevaisuudestaan. Joka päivä häntä oli odotettu, paroni ja Beata olivat kiihkeästi avanneet postilaukun joka kerran, kun se saapui, mutta Yrjöltä ei ollut tietoja, ei riviäkään tulopäivästä.

— Beata odottaa Yrjöä, nauroi Joel. Katsokaa, kuinka malttamattomana hän tähystää maantielle päin. Turhapa lienee vaivasi, Beata.

Beata käänsi häneen hehkuvat kasvonsa: — Älä luulekaan, olen varma siitä, että hän tulee. Minä sanon niinkuin Riikke-mamseli: sydämeni ei petä.

Jonatan poistui sanaakaan sanomatta, juosten portille päin. Hetkisen kuluttua kuului äänekäs riemuhuuto: — He tulevat! Tulevat! ja poika vilisti juoksujalkaa takaisin.

— Kutka? Kuka? Yrjökö?

Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle. Mutta ennenkuin he ennättivät portaita kauemmaksi, ajoivat pihalle kyytikärryt, ja niissä kaksi pölynpeittämää olentoa. Kärryjen jäljestä hyppäsi Niilo tulipunaisena ja hattuaan heiluttaen.

— No totta tosiaan, Yrjö ilmielävänä! huudahti Ottilia-täti.

Kaunis solakka nuorukainen hypähti kärryistä, rientäen syleilemään paronia ja Ottilia-tätiä.

— Entä Klaus? Entä Beata? kysyi hän hiukan muukalaisella äänensävyllä.

— Tässä ollaan! huudahti Klaus iloisesti. Mutta Beataa tuskin enää tunnet. Makkarasta on tullut onkiliero, ja hän työnsi punastuvan Beatan Yrjön luo.

Yrjö katsoi kummastuneena hoikkaa, kaunista tyttöä, joka viidessä vuodessa oli kehittynyt neidoksi. Sitten hän sirosti suuteli häntä kädelle.

— Beata sinä kuitenkin olet, rakas serkkuni, vaikka oletkin kasvanut, niin etten sinua ollut tuntea.

Beata säteili. Hän oli odottanut tätä hetkeä miltei siitä asti kuin Yrjö lähti, oi kuinka hän olikaan odottanut. Ja kuvaillut sitä juuri tällaiseksi. Hän täysikasvuisena ja Yrjö kohteliaana ihmetellen, että hän oli tullut niin isoksi. — Mutta kylläpä Yrjö itsekin oli kasvanut. Ja kuinka miehekäs hän oli, kuinka jalon näköinen. Mitä olivat muut hänen rinnallaan, Josef, Joel, Klaus! Mitättömiä poikanulikoita vain!

Mutta kuka on tuo oppineen näköinen, laiha, kumaraselkäinen tiedemies? Oi, sinä rakas maisteri Ticklenius, vanha uskollinen sielu. Siinä sinä seisot nuorten ympäröimänä, änkyttäen, silmälaseja pyyhkien, liikutettuna, onnellisena.

Nyt lähestyvät pappilan nuoretkin, jotka tähän asti ovat pysyneet loitompana. Riemusaatossa viedään Yrjö ja maisteri kahvipöydän ääreen, jossa Riikke-mamseli vastaanottaa heidät molemmat avosylin.

— Riikke-mamseli on hiukan harmaantunut, mutta yhtä nuori siltä, sanoo maisteri ja taputtaa emännöitsijää selkään.

— Ja maisteri on vain entistään laihempi, sanoo Riikke-mamseli ja taputtaa maisteria selkään. Ei ne siellä Kreikassa taida ruuanlaittoa ymmärtää. Tokko syövät oikeata ruokaakaan?

— Haikaloja vain, Riikke-mamseli, haikaloja ja öljymarjoja ja vähän vuohenjuustoa lisäksi, nauraa Yrjö. — Kyllä olemme ikävöineet Tottisalmen vasikanpaisteja.

— Voi sentään, hätäilee Riikke-mamseli, ja minä kun ajattelin laittaa huomiseksi lintua. Täytyy heti rientää keittiöön antamaan käskyjä. Kyllä pojan pitää saada vasikanpaistia, kun hän tulee oikeaan, lailliseen kotiinsa.

Ja Riikke-mamseli pyörähti sisään, heittäen kahvintarjoilun Beatan huoleksi.

Myöhemmin, kun kokko jo oli poltettu, tohtori ja pappilan nuoret lähteneet kotiinsa, istuu perhe paronin työhuoneessa.

— No, Yrjö, nyt sinä kai jäät Suomeen ja Tottisalmeen? kysyy Ottilia-täti. Isoisä alkaa jo tulla vanhaksi, hän tarvitsee apua talon hoidossa.

Paroni luo tutkivan katseen Yrjöön. Sama kysymys oli kaiken iltaa pyörinyt hänen huulillaan, vaikka hän ei ollut tahtonut sitä Yrjölle ensimmäisenä iltana tehdä. Klaus ja Beata luovat myös silmänsä uteliaina serkkuun, mutta Yrjö on ääneti. Viimein hän nousee ja astuu paronin luo.

— Isoisä, sanoo hän hitaasti. Sinä et saa pahastua siitä, mitä nyt sanon. Minä en voi jäädä vielä Tottisalmeen. Anna Klauksen auttaa itseäsi. Mikäli olen kirjeistänne ymmärtänyt, on hän siihen sekä halukas että kykenevä. Minä tiedän, että Klaus on sydämestään kiintynyt Tottisalmeen. Minäkin rakastan sitä, mutta en samalla lailla kuin hän. Klaus rakastaa itse maata, Tottisalmea sellaisenaan metsineen, peltoineen, vainioineen. Eikö totta, serkku? Enkö ole oikeassa?

Klaus nyökkää äänetönnä. Yrjö on liiankin oikeassa. Vaikealta hänestä tuntuisi erota Tottisalmesta, hän on kasvanut kiinni kotiturpeeseen. Karkoittaa hänet pois Tottisalmesta olisi sama kuin katkoa puulta juuret.

Paronikin tietää sen. Mutta sittenkin ovat Yrjön sanat raskaat kantaa. Hänen pojanpoikansa ei tahdo jäädä isiensä perintöä hoitamaan, ei tahdo kulkea samoja jälkiä kuin he. Mutta oikeastaan hän on jo sitä aavistanut. Ja ottanut sen vastaan rangaistuksena siitä, että hän kerran karkoitti syyttömän poikansa kodista, pakottaen hänet pakenemaan vieraaseen maahan.

— Ja mitä sinä aiot? kysyy hän hiljaa.

Yrjön silmät säteilevät: — Minä olen aikonut harjoittaa vähän aikaa opintoja täällä Suomessa saadakseni olla teidän luonanne. Ateenassa suoritin ylioppilastutkinnon.

— Loistavan, pistää maisteri ylpeänä väliin.

— Ja nyt voin jatkaa Suomessa. Ateenassa tapasin muutamia ranskalaisia ja saksalaisia tiedemiehiä, arkeologeja, jotka aikovat ruveta suorittamaan kaivaustöitä Ateenassa ja muualla Kreikassa. Heihin aion yhtyä saatuani ensin tietoja ja perusteita. Jos minun onnistuu, jos käy kuten toivon, voin ehkä hyödyttää sekä Suomea että Kreikkaa. — Nykyinen Kreikka, hän lisäsi surumielisesti, on tuottanut minulle monta pettymystä. Sellaisiksi en ollut kuvaillut vanhan Hellaan jälkeläisiä, mutta tahdon työskennellä saadakseni esille taideaarteet, jotka vielä ovat raunioiden kätkössä. Maisteri Ticklenius tulee olemaan uskollinen työkumppanini. Hänellä on perusteelliset tiedot — suotta hän ei ole istunut nenä vanhoissa pergamenteissa kaikkia näitä viittä vuotta. Ja rahoja minulla on riittävästi.

Maisteri hykersi käsiään. — Niin, Yrjö, me näytämme maailmalle taideteoksia, jotka kauneudellaan hämmästyttävät kaikkia. Kreikka kätkee vielä povessaan monta aarretta. Rahoja vain tarvitaan ja viisasta johtoa.

Paroni ojensi Yrjölle kätensä.

— Tee, poikani, kuten tahdot. Linnun täytyy saada lentää. Mutta muista, Tottisalmi on aina kotisi ja Suomi isänmaasi.

— Luuletko minun sitä koskaan unohtavan, isoisä. Ja Beata auttaa minua muistamaan, jos joskus unohtaisin sen. Eikö totta, Beata?

Beata hymyili kyynelten takaa.

— Minuun voit luottaa.

Klaus avasi ikkunan. — Kuuletteko, kuinka käki kukkuu vanhassa halavassa. Se on siinä kukkunut joka kesä niin kauan kuin muistan. Se on Tottisalmen käki, meidän oma suvilintumme.

Beata hiipi lähemmäksi Yrjöä.

— Katso, Yrjö, kuinka kaunista on täällä vanhassa puistossamme. Miksi tahdot pois luotamme?

Yrjö katsoi häneen surumielisesti.

— Minä olen liian rikas, Beata, sanoi hän, olen saanut kaksi isänmaata. Kreikkaan minua vetää äiti ja kauneuden kaipuu. Suomeen olen sidottu tuhansilla siteillä. Ja niin olen tavallani koditon kulkulainen, jollaisena kerran tulin veitsenteroittajan kanssa pyryilmalla Mäenpään torppaan.

Beata laski pienen päivettyneen kätensä Yrjön käteen. — Et koditon, Yrjö, et koskaan niin kauan kuin minä ja Tottisalmi olemme pystyssä.

Paroni katseli molempia nuoria, jotka hiljaa puhelivat kesäyön vaaleassa valossa. Hänen vanhoille kasvoilleen levisi lempeä hymy. Kenties oli kuitenkin olemassa side, joka saattoi kiinnittää Yrjön Tottisalmeen. Vanhus tiesi ja tunsi: maailma myrskyineen houkuttelee niin kauan kuin on nuori, mutta kun mieli tyyntyy ja hiukset harmenevat, on hyvä istua kotona halavien varjossa.