TORPAN POIKA

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

Porvoossa, Werner Söderström'in kirjapainossa, 1900.

SISÄLLYS:

I. Talo ja torppa II. Torpan poika ja talon tyttö III. Nuorukainen ja neiti IV. Aviopari V. Häviö VI. Uusi isäntä VII. Häissä VIII. Tuhlaajapoika

I. Talo ja torppa.

"Tuhatjärvisen maan", Suomen, ihanimmassa paikkakunnassa, järveen pistävällä korkealla niemellä oli talonpojan talo. Se oli vaan tavallinen talo, jossa työtä tehden, vaivaa nähden ja säästäen elää kitkuteltiin tavallista talonpojan niukkaa elämää, eikä se siis semmoisenaan voinut vetää paikkakunnan huomiota puoleensa. Talon tilukset olivat maalaatunsa ja asemansa puolesta oivalliset ja näköala talosta oli mitä ihanin: tuolla maan puolella avara tasanko tiheine taloineen ja ihanine viljavainioineen; toisella puolen taloa järven lahdelmat, jotka tuuheain havu- ja lehevien lehtipuiden raoista pilkistelivät esiin. Lahdelmien toisella puolen kohosivat järven äyräät jyrkkinä penkereinä, joista tuuhea metsä suorana ja uljaana yleni pilvenhattaroita kohden, jotka kilvalla liitelivät taivaan laella. Sopipa jonakuna tyynenä, kauniina kesä-iltana luoda talosta silmänsä ympäristöön, jolloin länteen laskeuva auringon loimo kultasi puiden latvat järven äyräillä ja mäkien nyppylöillä, jolloin sorsaparvet poikueinensa uiskentelivat tyynissä ja peilikirkkaissa, poimuttelevissa ja sinne tänne hajauneissa järven lahdelmissa, jolloin kyntörastas lauleli vainioilla olevissa puissa satasävelisiä laulujaan, jolloin kalaparvet iloissaan pyrähtelivät ja loiskahtelivat järven sinikalvossa Wellamon utuliepehissä, venheessä istuvan onkimiehen ympärillä, joka heistä yhden ja toisen petoksella ketjautti venheensä pohjalle päristelemään, ja jolloin rehoittavat vilja-kasvit hymyilivät kylän viljavainioilla. — Oi, kuinka paljon Luoja näkyi jakaneen hyvyyttänsä tuolle tienoolle! Missä muualla maailmassa olisi kauniimpaa, missä jalompaa?

Tämän noin hyvillä tiluksilla ja kauniilla näköalalla lahjoitetun talon nimi on Niemimäkelä, joka löytyy erään pitäjään Peltolan kylässä.

Luulisi kai asukasten puheena olevassa talossa olevan varakkaita, mutta niin ei kumminkaan ollut, niinkuin jo osaksi edellisestä tiedämme. Kokemus on kaikkina aikoina todistanut sen tosiasian, että tuotteliaalla tilalla ovat asukkaat useinkin köyhtyneet ja hävinneet, sillä maan hyvät tulot ovat polvi polvelta veltostuttaneet asukkaat ja vierauttaneet heidät pois maanviljelijöille niin tarpeellisesta ja välttämättömästä työn teosta. Ja usein on myöskin käynyt niin, että ihmiset karuilla maatiloilla ovat hyötyneet, sillä ne eivät ole asukastensa sallineet pitkään ristissä-käsin loikoa, jos mieli siinä elää ja toimeen tulla, ja niin on uutteruus pysynyt voimassa polvi polvelta.

Niemimäkelän väki oli juuri tuota hyvän tilan veltostuttamaa väkeä, jonka ohessa heidän toimeliaisuutensakin oli veltostunut; sentähden vaipuivat he vaipumistaan velkakuormansa raskaan painon alle. Kauvan he kokivat kippuroida ja ponnistella yhä paisuvaa velkaantumistaan vastaan, että edes olisivat pysyneet isäinsä maalla; sillä ei toki mikään ole talonpojalle raskaampaa eikä katkerampaa kuin luopuminen pois rakkaalta maatilaltansa, jossa isän isät ovat niin monta polvea asuneet, jossa joka salo ja niemi on niin tuttu, jossa joka puu, joka kivi ja kanto niin elävästi muistuttaa lapsuuden leikeistä, nuoruuden iloista, miehuuden vaivoista, ponnistuksista ja kärsimisistä, myötä- ja vastoinkäymisistä. — Oi, kuinka monen kansalaisemme on kumminkin täytynyt tuo karvas pala niellä ja jättää ne penkereet, jotka maailmassa olivat hänelle rakkaimmat!

Mikäpä siinä oli Niemimäkeläisilläkään neuvona, sillä he olivat jo kauvan kokeneet lainoilla velkojansa maksaa; mutta se keino ei lyhentänyt heidän velkojansa, vaan päin vastoin enensi niitä ja viimein tuli pää vetävälle. Tosin he koettivat pahaa poistaa raatamalla joskus satunnaisia isoja uudisviljelyksiä, mutta ne yritykset menivät päin mäntyyn, sillä työ ei tullut koskaan toimella tehdyksi, ja lisäksi tuli vielä se seikka, että silloin kun uudisviljelyksiä oli enin kylvössä, tuli aina halla ja korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, ja summittaisin tehdyt isot ennakkolaskut tuloista siten aina menivät — poroon. Siis nekin yritykset paremmin edistivät kuin estivät häviötä.

Jospa he olisivat työnsä tehneet alusta alkaen, joka paikassa ja joka aika, kunnollisesti, jospa he eivät olisi summittaisin ryhtyneet satunnaisiin, isoihin, yli varainsa meneviin uusiin viljelyksiin; jospa he olisivat tehneet työtä vakavasti, perusteellisesti, katsomatta aikoihin ja säihin ja toivomatta ihmeitä tekevää onnea taivaasta, niin kenties ei heidän olisi tarvinnut luopua Niemimäkelän maalta — niin, niin jospa ja kenties — siinäpä se on asia! Mutta maailman meno on niinkuin se on!

No niin! Vaikka meidän kyllä käypi sääliksemme Niemimäkelän asukkaat, emme heitä kumminkaan saata enään auttaa, sillä asia on niinkuin se on: isien maa tuli vieraalle myötäväksi!

Kun tuli tiedoksi, että Niemimäkelä tulee myötäväksi, ilmestyi vieraasta paikkakunnasta ostaja. Hän tuli eräänä pyhäiltana Peltolan kylään ja ajoi Jäykkälän taloon, joka oli Niemimäkelän likimäinen naapuri. Vieraalla oli niin uljas hevonen ja niin loistavat hevoskalut ja muut ajo neuvot, ettei mointa kylässä oltu ennen nähty. Heti vieraan kartanolle tultua keräysi hänen ympärillensä uteliasta kansaa, joka ihmetteli vieraan kaunista hevosta, sen kiiltävää karvaa, kattilan-sangan muotoista kaulaa, tulisia, säihkyviä silmiä, korkeaa kokoa ja pyöreää kaunista ruumista. He ihmettelivät vieraan hevoskaluja, niiden kauniita tupsuja ja hopean värisiä heloja jo nastoja, ja vielä vieraan kaunista kiiltävää rekeä kauniine tupsuinensa ja nahkapeitteinensä. Eikä se kumma ollutkaan, jos he niitä ihmettelivätkin; sillä Peltolan kylä oli tiheästi asuttu ja he elivät yksistään maanviljelyksellä, jonkatähden kylän viljelykset olivat laajenneet niin avaroiksi, että metsien oli ollut pakeneminen loitommaksi, ja heidän hevosensa saivat kesät olla auran, karhin ja kärryjen edessä ja talvet vetämässä kuormia kotia; sentähden eivät Peltolan kyläläisten hevoset joutaneet korskumaan. Tuommoisia hopean kirkkaita hevos-kaluja eivät he myöskään tarvinneet, vaan lujia, valkeita rahkeita. Kirkkorekinä heillä oli vaan öljymaalilla maalatut reet, eivätkä ne siis niin ankarasti kiiltäneet kuin vieraan reki, eikä niissä ollut nahkapeitettä eikä kauniita tupsuja; kummako se sitten oli, jos kyläläiset ihmettelivät vieraan hevosta ja kaikkia ajoneuvoja.

Vieras oli itsekin hyvässä asussa: hänellä oli iso, kallis turkki päällä, joka oli pitkällä ja paksulla, kirjavalla vyöllä köytetty kiinni; kaulassa oli hänellä isohko messinkilukkoinen matkalaukku; kaikkien noiden tähden luulivat kyläläiset vierasta joksikin herraksi.

Kun vieras oli saanut hevosensa riisutuksi ja seinään kiinni lujasti sidotuksi, kääntyi hän ihmisiin päin ja kysyi: "Onko tässä tämän talon isäntä saapuvilla?"

"On", kuului vastaus.

"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä itselleni kortteeriä, hevoselleni ruokaa ja suojaa?" kysäsi hän.

"Miksei. Mistä herra on kotoisin?"

"En minä ole mikään herra", sanoi vieras.

"Mikäs sitten?"

"Olenpahan talonpoika V:n pitäjäästä; pääasia on vaan, että saan maksun edestä mitä olen pyytänyt?"

"Johan olen sanonut, että saatte, mutta mitä teidän hevosellenne pitää antaa ruoaksi?"

"Kaksi kappaa kauroja tällä kerralla."

"Niitä ei ole meillä; halla pani kaurat tänä vuonna, ja vanhoja ei ole."

"Ohria teillä on?"

"On."

"No antakaa niitä sitten pari kappaa!"

Isäntä lähti toimimaan ohria vieraan hevoselle ja kehoitti häntä itseään menemään huoneesen; vieras meni.

Kun isäntä tuli takaisin, kysyi vieras häneltä: "Tiedättekö, isäntä, möisikö tässä teidän kylässä kukaan maatansa?"

"Olen kuullut, että Niemimäkelä myötäisiin", sanoi isäntä.

"Näkyykö myötävä talo tähän teille, voisitteko osoittaa sen minulle?"

"Se näkyy tähän periakkunaan, tulkaa ja katsokaa!" sanoi isäntä, kävellen akkunaa kohden. Kun vieras oli myös tullut akkunan luo, osoitti isäntä sormellansa ja sanoi: "myötävä talo on tuo, joka on tuolla järveen pistävällä korkealla niemellä."

"Olen kuullut siitä; asema on kaunis! Minun täytyy saada talo omakseni ja vielä huomenna, mutta älkää kumminkaan puhuko tätä kenellekään ennen huomis-iltaa!" sanoi vieras ja hymyili viekkaasti.

"Mitäpä minä hänestä puhuisin", sanoi Jäykkälän isäntä; mutta hänen korvissaan soi niin kummalliselta tuo kieltäminen, ettei hän saisi sanoa kenellekään vieraan haluavan ostaa Niemimäkelää, että vasten tahtoansakin juolahti hänen mieleensä ajatus: "ei tuo ole ikänä oikein kelpo mies."

Emme huoli sen enempää kertoa vieraan olosta Jäykkälässä sinä yön seutuna; mainitsemme vaan sivumennen, että vieraan hevonen sai ohria ja muuta ruokaa, niin paljon kuin halusi, ja että kun vieraalle laitettiin ruoka, tarjosi isäntä hänelle ennen syömään rupeamista ruokaryyppyä, mutta vieras ei huolinut siitä, eikä sanonut koskaan vielä viinaa ryypänneensä. Sen kuultuaan rupesi isäntä katumaan ajatustansa vieraan kelpomiehisyydestä. Mutta kun oli syöty ja tovi tupakoitu, nouti vieras reestään otetuista eväsvaroistansa pullon, jota hän kutsui "konjakkipotelliksi!" Sillä hän laittoi totia "illan kululle", niinkuin hän sanoi, ja tarjosi totia isännälle ja muillekin talon miehille, Lisäksi tuolle "illan kululle" noudatti vieras maakauppiaalta "tusinan olutta", jota hän joi niinkuin rannan vettä ja tarjoeli talon isännällekin.

"Minä en juo enää mitään", sanoi Jäykkälän isäntä, kun vieras pakoitti häntä olutta juomaan.

"Mitä? Eihän tässä vielä ole liikoja juotu", sanoi vieras.

"Kaikki on liikaa, mitä yli ruumiin tarpeen nautitaan, olipa se sitte vaikka vaan puhdasta vettä", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kaikkia! Juohan tuota olutta niin paljon kuin tahtoo", sanoi vieras.

"Niin, mutta minä en ole koskaan kilvoitellut sitä, kuinka paljon minä jaksaisin juoda, vaan olen aina tarkoittanut, kuinka vähimmällä aikaan tulisin", sanoi Jäykkälän isäntä ja siihen se puhe loppui.

Näin iltaa viettäen tuli vieras kauhean puheliaaksi ja jo samana iltana tiedettiin Jäykkälässä, että vieras oli mahdottoman rikas mies. Hän oli kotipitäjässään myönyt kaikki tilansa pölkkymetsät pölkkyherroille ja viimein koko tilansa; näin tavoin oli hän saanut useampia kymmeniä tuhansia markkoja kukkaroonsa.

Kaikki nuot huomattuaan, rupesi Jäykkälän isäntä katumaan peruutustaan vieraan kelpomiehisyydestä, sillä hän piti pahana enteenä tuon "koljakin" ja oluen kelpaamisen, vaikkei hänelle ollut kelvannut viinaryyppy ruuan alle!

Kun aamu tuli, pyysi vieras Jäykkälän isännän kumppanikseen Niemimäkelään maankaupan tekoon, johon ehdotukseen isäntä suostuikin. Vieras oli jo ennen kylään tuloaan urkkinut tiedot Niemimäkelän talosta, tiluksista ja sen asukasten hädästä, jonkatähden hänellä oli toivo saada kaupat mielensä mukaan sujumaan.

Kun maan-ostajat tulivat Niemimäkelään, kysyi vieras heti isännältä: "Myöttekö te maanne?"

"Kun vaan hinnoissa sovitaan, niin myödään tämä talo", oli vastaus.

"Paljonko vaaditte maallanne?"

"Kahdeksantuhatta markkaa, yhdessä maksupostissa."

"Se on liian paljo näin alasmenneestä maasta; ottakaa neljätuhatta paikalla kouraanne!"

"Ei niin halpaan hintaan käy maatansa myöminen."

"Minun täytyy sitte lähteä muualta maan-ostoon; kyllä minä maita saan", sanoi vieras; samassa löi hän kädellään rinnallansa riippuvaan matkalaukkuunsa ja sanoi: "Täällä on millä möllätään."

Kun Niemimäkelän isäntä luuli rahamiehen menevän pois tyköään ja kaupan aikaan-saaminen heille kumminkin oli ainoa pelastuksen ehto, laski hän maansa hinnan kuuteentuhanteen, mutta sitä innokkaammin tarjosi ostaja neljäätuhatta! Jäykkälän isännän kävi kovin sääliksi uupuneen naapurinsa perinpohjainen häviö, sillä jos he olisivat maansa myöneet tarjottuun hintaan, ei heille itsellensä olisi jäänyt mitään, vaan ne neljätuhatta markkan olisivat kaikki menneet entisiin velkoihin; varsinkin harmitti häntä se seikka, kun naapurinsa oli joutunut tunnottoman seikkailijan kelkkaan, jonkalaiseksi hän nyt jo vieraansa tunsi. Hän koetti sopivassa tilaisuudessa saada tiedoksi Niemimäkelän isännälle, ettei hän möisi maatansa niin helppoon; mutta tämä ei käsittänyt oliko ne kieltämisen vai kehoituksen merkkiä. Jäykkälän isäntä koki kaikin tavoin Niemimäkelän isännälle saada tietoa tuosta; mutta se oli mahdoton, sillä ostaja piti hänet niin tarkoin silmällä kaikkine liikkeineen, että eri mielipiteitä ei voinut ilmituoda.

Kun ostaja yhä vaan pysyi tarjouksessaan, sanoi Niemimäkelän isäntä viimein alakuloisesti: "En tiedä! pitänee käydä toisilta miehiltä kysymässä, mitä he siihen sanovat", ja niin lähti hän huoneesta ulos.

"Nyt meidän kauppamme käypi hyvästi", sanoi vieras, talon isännän pois mentyä.

"Niin se käypi."

"Maa lienee ainakin kahdeksantuhannen arvoinen?"

"Kahdenkin-toista tuhannen."

"Se on kaunis voitto!"

"Saisitte te siitä maksan sen hinnan, jonka he vaativatkin; kyllä sittekin voittoa jäisi."

"Mikä pakko maksaa paljoa, kun vähemmälläkin saa? Ja ilman sitä, olisihan teillä itsellänne ollut kyllin aikaa maksaa maasta isot hinnat."

"Minä en tarvitse sen enempää maata, kuin mitä minulla on", sanoi Jäykkälän isäntä ja teetteli lähteäkseen ulos.

"Mihin, sen nimessä, te menette? Pysykää huoneessa siksi kuin kaupat on tehty ja kirjallisesti vahvistettu", hätäili ostaja, kun näki Jäykkälän isännän ulos pyrkivän; luultavasti pelkäsi hän, että luottamaton kumppani kenties kuihkisi jotakin myöjälle ja niin pilaisi hänen etuisan kauppansa.

"Minä käyn vaan ulkona", sanoi Jäykkälän isäntä ja meni ulos, huolimatta rikkaan kiellosta, sillä hän oli omistansa toimeen tuleva kansalainen, joka ei ollut joutunut kenenkään mammonan orjuuteen.

Kun Jäykkälän isäntä tuli ulos, tapasi hän kartanolla talon isännän pienen poikasen jonka hän käski isäänsä käskemään talliin hänen puheillensa, johon hän itse varalta meni. Kun talon isäntä tuli, sanoi Jäykkälän isäntä: "Älkää, Jumalan tähden, myökö maatanne neljään eikä vielä kuuteenkaan tuhanteen; antaa hän siitä kahdeksankin tuhatta, minä panen pääni pantiksi siitä; jos lähtee pois, niin antaa vaan mennä, kyllä vielä palaakin. Ei ole aikaa enempää puhua, mutta muistakaa, mitä olen sanonut. Hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan, jonkatähden hän, rahojensa turvissa, kokee teidät saada perinpohjin lankeamaan — minä menen edeltä kamariin, tulkaa te vähän jälestä!"

Kun Jäykkälän isäntä tuli kamariin, kysyi maan-ostaja häneltä: "Tapasitteko talon isännän ulkona käydessänne?"

"Noo — en", vastasi toinen vähän häpeillen. Samassa tuli talon isäntä huoneesen.

"Mitäs toiset miehet sanoivat, aikovatko talon myödä neljään tuhanteen?" kysyi ostaja.

"Mietimme siellä, ettemme myö maatamme alle kahdeksan tuhannen", sanoi isäntä.

"Kyllä minä nyt jo ymmärrän, mistä tuulee ja mistä tämä kaikki on kotoisin; olkoon kauppa sitte sinään, kyllä minä maita saan", sanoi ostaja ja lähti paikalla pois.

Kun hän tuli kartanolle, seisoi hän siinä miettimässä tovin aikaa. Hän palasi takaisin huoneesen ja sanoi: "Koska olette niin tinkisä, niin minä nostan kaksituhatta, siis siihen määrään, johon olette suostuneet maanne myömään."

"Ei alle kahdeksan tuhannen; alle se menee sittenkin oikeasta hinnastansa", sanoi isäntä.

"Ei; niin paljoa en maksa ikänä maastanne; liiaksikin olen siitä jo tarjonnut."

"Teidän täytyy sitten olla maksamatta", sanoi talon isäntä, vähän ylvästellen, kun oli jo saanut rohkeutta.

"Te olette kummallisia ihmisiä! Te ette osaa antaa mitään arvoa rahalle, ettekä omille sanoillennekaan!"

"Minkäpä minä sitte teen, kun asia kerran niin on miehissä päätetty."

"Minä en maksa kahdeksaa tuhatta."

"Ja minä en myö alle,"

"Kauppa siis jääpi tekemättä!"

"Kuinka itse vaan tahdotte."

"Minä tahdon niin, se on sanottu", sanoi ostaja, ja lähti taas pois. Mutta kartanolle päästyänsä, palasi hän taasenkin takaisin ja sanoi: "Tämän kauniin aseman tähden maksan minä vaatimanne kahdeksan tuhatta markkaa, mutta en suinkaan maasta, sillä maakin lienee yhtä huonossa reilasta kuin kartanokin, johon ei kelpo mies raskisi eläimiänsäkään panna asumaan." Sitten kääntyi hän Jäykkälän isännän puoleen ja sanoi: "Te tiedätte, kuka kylässä on kunnollinen kirjoitusmies; olkaa hyvä ja noutakaa semmoinen tänne, että tehdään heti kirjallinen kauppa!"

"Ei sitä tarvitse kaukaa hakea; kyllä minä kirjoitan kauppakirjat", sanoi vaadittu.

"Te kirjoitatte kauppakirjat!?"

"Sen kyllä kykenen tekemään."

"Mutta kirjoitus-aineet kumminkin puuttuvat."

"Tästä ei olisi pitkä matka kotoakaan kirjoitusainetta noutaa, mutta kyllä niitä löytyy tässäkin talossa."

"Tässäkin talossa!?"

"Juuri niin."

"Joka talossako täällä sitten onkin kirjoitusmiehiä?"

"Useassa."

"Jopa oli kumma! Olkaa sitten hyvä ja ryhtykää työhön! minä maksan vaivanne."

Talon isäntä nouti kirjoitus-aineita ja Jäykkälän isäntä rupesi kirjoittamaan. Pian oli Niemimäkelän maankauppa kirjallisesti hyvässä järjestyksessä kirjoitettu. — No, mitäpä siinä muuta oli: kun kauppakirjat olivat valmiiksi kirjoitetut, kirjoitti Niemimäkelän isäntä alle, ostaja ja vierasmiehet panivat puumerkkinsä, rahat maksettiin ja niin oli Niemimäkelä nyt tuon rikkaan vieraan ostajan oma.

Katkera oli Niemimäkeläisille tuo pala, kun heidän täytyi luopua isäinsä maasta, mutta lukijoille lohdutukseksi mainitsemme sivumennen, ettei se heiltä ollut niinkään hullusti tehty; sillä he saivat velkansa maksetuksi ja lopulla ostivat metsätalon, jossa sitte rupesivat elämään ja vaurastumaan.

Nyt lähti Jäykkälän isäntä vieraansa kanssa Niemimäkelästä pois. — Tiellä mennessään sanoi vieras Jäykkälän isännälle: "Kumma, kun täällä on niin paljo kirjoitusmiehiä, vaikka he ovat niin köyhiä!"

"Kuinka köyhiä?"

"Eihän noiden asunnot näytä miltään loistavilta, eivätkä jaksaneet ostaa tuota maatakaan, ja tuskinpa 'koljakkipotelia' löytyisi koko kylästä jos niin tarve tulisi."

"Täällä pidetään jotakin huolta henkisistäkin tarpeista, sentähden on paikkakunnassa kosolta kirjoitusmiehiä; sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta luetaan. Mitä maan-ostoon tulee, niin niitä kyllä olisi paljonkin, jotka sen olisivat kyenneet tekemään; mutta itsekullakin on maata niin paljon, kuin he tarvitsevatkin, jonkatähden he eivät lisää halua, sillä he katsovat paremmin maan tunnolliseen viljelemiseen kuin sen laveuteen. Sentähden on varallisuus jakautunut kylässä melkein tasaisesti, jonka vuoksi köyhiä ei ole laisinkaan, joita te luulette meidän kaikkien olevan. Enkä minä sitä ymmärrä, että konjakkipullon löytyminen talossa olisi mikään arvon ja varallisuuden merkki."

"Mitäs sitten tarjoaisi vieraalle?"

"Ryypyn paloviinaa ruuan alle, ja jolla on niin hieno suu, ett'ei sitä kärsi, se olkoon ilman."

"Kylläpä se on raakaa!"

"Talonpoika ei tarvitse sen kypsempää."

"Mutta minusta tuntuu, että kyläläisenne tuhlaavat varallisuutensa aivan turhaan."

"Kuinka turhaan?"

"Aviisuihin ja muihin joutaviin lorukirjoihin."

"Minun ajatukseni ei ole semmoinen. Minä olen käsittänyt, että henkinen rikkaus on kukkaro-rikkautta parempi."

Nyt juuri tultiin Jäykkälän taloon, jossa ei ollut sillä kerralla muuta tekemistä, kuin että vieras maksoi, mitä hän oli hevosineen talosta yönseutuna kuluttanut, ja niin lähti hän kotipuoleensa.

Kun vieras jätteli Jäykkälän isäntää hyvästi, sanoi hän: "Minä kyllä ymmärsin, että juuri teidän tähtenne sain maksaa maastani neljätuhatta markkaa liikaa, vaikk'en viitsinyt siellä mitään siitä sanoa: me tulemme edespäin naapuruksina asumaan — minä pyydän: älkää vasta sitä tehkö! Sen puheen päälle jääkää hyvästi!" ja samassa hän lähti.

"Minkähän toki teetkään", sanoi Jäykkälän isäntä vieraansa mentyä. —

Niinkuin lukija huomaa, oli silloin talvi, kun rikas mies osti Niemimäkelän. Hän ei siis saanut eikä tahtonutkaan saada mitään selkoa maan tilusten hyvyydestä; sillä kun hän oli mielestänsä mahdottoman rikas, ei hän aikonut pitää mitään lukua vaivaloisesta ja vähän tuottavasta maanviljelyksestä. Hän luokkaantui pois kotipuolestansa sentähden, kun siellä oli melkein jokainen maan-omistaja myönyt metsänsä pölkkyherroille, jonkatähden siellä oli paljo rahoja liikkeellä; sentähden oli raha siellä arvotonta ja eläminen kallista. Tuon kaiken tähden valitsi hän Peltolan kylän asuinpaikaksensa, jossa elettiin ainoastaan maanviljelyksellä ja siis oli rahoja vähemmin ja ne isommassa arvossa. Siellä luuli hän rahoilla voittavansa mahdottoman paljon ja sen turvissa voivansa elää työtöntä laiskuri-elämää. Edellisestä selkeää, minkätähden ei Niemimäkelän ostaja ollenkaan pitänyt lukua tiluksen maista, vaan ainoastaan talon kauniista ja korkeasta asemasta, josta hän saattoi silmällä pitää koko paikkakunnan menon; siellä hän saattoi katsoa ja tarkastaa, rupeaisiko joku kyläläisistä sortumaan raskaan taakkansa alle, jolloin hän heti saattaisi lähettää nuot "lentävät lehdet", nuot kaikki-voivat rahansa, valloittamaan ja kietomaan hätääntynyttä kansalaistaan pauloihinsa — ja niin tuomaan ja kiskomaan taloon — tuolle ylevällä asemalla olevalle Niemimäkelälle — takaisin noiden kurjain maanviljelijäin hikeä ja väkeä moninkertaisesti. Siinä syy rikkaan miehen Peltolan kylään tuloon ja Niemimäkelän maan ostoon.

Heti kun Niemimäkelän uusi isäntä lienee niin paljon joutunut, nähtiin Peltolan kylässä kummia: hevosia ja miehiä tuli kosolta, jotka alkoivat vetää kiviä ja hirsiä ja kaikkia rakennusaineita Niemimäkelään. Vanha tupa revittiin alas ja uutta, varsin isoa rakennusta, ruvettiin sijalle uudesta rakentamaan; samoin tehtiin muidenkin huonetten kanssa, ja ennenkuin oli Juhannus käsissä, olivat kaikki huoneet vesikatossa. Päärakennus oli rakennettu niin ko'okas ja uljas, korska päätyjen ja räystästen kanssa, ettei moista oltu paikkakunnassa nähty, vaikka kyllä oli entisiäkin hyviä huoneita. Kun se työ oli saatu tehdyksi, tuli kohta toisenlaiset työ-aseet ja toisenlainen työ käsille. Nyt ruvettiin nikkaroimaan, muuraamaan kaakeli-takkoja, rappaamaan, jauhamaan, maalaamaan, petsaamaan ja pitsaamaan; siinä häntä nyt liikettä ja hommaa oli! Ja ennenkuin kekri tuli, oli uusi kartano ihka valmis. — Kummako se oli? Tiedämmehän jo, että Niemimäkelän uusi isäntä on rikas, ja "kyllä ruoka syöpiä saa, helisevä hyppääviä" sanoo sananlasku.

Koko rakentamisen ajalla ei isäntä käynyt talossaan kuin yhden ainoan kerran; sillä ei hän tahtonut tulla uuteen taloonsa asumaan, ennenkuin se oli joka paikasta uudestaan rakennettu. Silloin kun hän kävi rakennuksia katsomassa, oli hän niihin hyvin tyytyväinen, ja hän muutti heti, kartanon valmiiksi tultua, Niemimäkelään perheinensä, jota ei ollutkaan sen enempää kuin vaimo ja kaksi lasta, toinen poika, Kasperi nimeltä, viisi vuotta vanha ja toinen tyttö, Anni, joka oli kohta kolmen vuoden ikäinen.

Kun uudet tulokkaat olivat olleet jonkun ajan kylässä asumassa, havaittiin pian, ett'ei tuo Niemimäkelän isäntäväki ollutkaan juuri niin huonoa väkeä. He olivat höylejä kaikille ihmisille, väliä pitämättä, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. He antoivat mielellänsä köyhille almua ja kävivät melkein joka pyhä kirkossa, semminki rukouspäivinä. He antoivat köyhälle väelle työtä ja maksoivat heille hyvästi palkan, ja Peltolan kyläläiset iloitsivat uudesta, uljaasta naapuristaan; mutta Jäykkälän isännällä oli heistä omat ajatuksensa, varsinkin Niemimäkelän uuden isännän viimeisen hyvästijättöpuheen tähden. Summa vaan oli se, että Niemimäkelän isäntäväki rupesi saamaan yhä enemmän kunnioitusta ja luottamusta kyläläisiltään, jos kohtakin Jäykkälän isäntä toisin ajatteli, ja heitä kutsuttiin usein kylässä pidettäviin pitoihin ja kesteihin.

Tämä Niemimäkelähän se nyt on se talo, josta ja jonka perheestä aion teille tämän kertomuksen toisena puolena kertoa.

Aivan Niemimäkelän pellon aidan vieressä, ihan talon tiluksien rajalla oli jo aikoja ennen Niemimäkelän isännän tuloa ollut torppa, joka ei ollut — niinkuin jo näkyy — Niemimäkelän maalla; Jäykkälän maalle oli se torppa perustettu, sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän tilukset olivat rajatusten. Jäykkälän isännällä oli ollut monta vuotta palveluksessa Matti niminen renki, joka oli Jäykkälän isännälle kaikinpuolin mieluinen; sillä Matti teki työnsä kaikinpuolin tunnollisesti, oli myös kaikkeen työhön pystyvä sekä ulkona että sisällä. Tämä Matti oli hyvin lukuhaluinen, jonka tyydyttämiseksi hän sai lukea kaikki palvelustaloonsa tulevat sanomalehdet ja muut kirjat, ja lisäksi haki kirjoja lainaksi niin paljon, kuin vaan sai. Ja alkoipa Matti jo renkinä ollessaan perustaa omaa kirjastoansakin; sillä hän aina vuoden päästä, kun sai palkkansa, osti joitakuita kirjoja itsellensä. Ei hän kumminkaan lukemiseensa tuhlannut työaikoja, vaan hän loma- ja joutoaikoina, semminki pyhä-iltoina, virvoitti lukemisellansa kaipaavaa henkeänsä. Tuolla tavoin tuli aikaa voittaen Matista mies, joka tarkoin käsitti yhteiskunnallisen ja kansallisen asemansa. Eräänä vuonna rakastui Matti samassa Jäykkälän talossa palvelevaan piikatyttöön; seuraus oli se, että heistä tuli ensi syksynä aviopari, ja heidän häänsä pidettiin Jäykkälässä. Häiden loputtua antoi Jäykkälän isäntä heille edullisen torpanmaan, Niemimäkelän tiluksien rajalta, palkinnoksi Matin uskollisesta palveluksesta; vielä hän lahjoitti heille kaikennimistä talon kalua, yksin eläimiäkin kaikesta pitäin, josta nuori parikunta kiitteli kyynelsilmissä.

Kun he näin olivat saaneet vaikutus-alaa omalle työllensä, rupesivat he tekemään työtä yksissä neuvoin ja yhteisillä voimilla ja ennen pitkää oli heillä omat huoneet ja omat peltotilkut kasvamassa. Suuresti heitä edisti uuden talon rakennuksessa se, että Matilla oli melkoiset säästöt vuosipalkoistaan; sillä hän oli tuiki säästäväinen. Siinä sitten tekivät työtä ja heidän maallinen toimeentulonsakin parani aika ajalta.

Ennenkuin Matti aloitti rakentamaan torppansa huoneita, pyysi hän kyläläisiä talkoolla häntä auttamaan rakennus-aineiden paikalle saamisessa, ja sen vähäisen avun tekivät kyläläiset ilolla, sillä he rakastivat uuden talon tekijöitä heidän rehellisyytensä ja uutteruutensa tähden. Kun talkooväki tuli kartanoksi aiotulle paikalle, muksautti eräs kylän isäntä kiven reestään kankaalle ja huudahti samassa: "Lukula on tämän talon nimi!"

"Sitähän minäkin", äyhkäsi toinen isäntä, ja mätkäytti samassa hirsikuormansa kumoon; siitä herran hetkestä ruvettiin torppaa kutsumaan "Lukulaksi".

Siis se oli kylä, joka pani torpalle nimen, ja tuskinpa torpalle olisi sen sukkelampaa ja sen asukasten sisällistä tilaa kuvaavampaa nimeä kukaan muu voinut sepittääkään. Kyläläiset olivat jo aikaa huomanneet Matin lukuhalun ja sentähden sepittivät he torpan nimen, ei sen ulkoaseman, vaan asukkaan sisällisen tilan mukaan. Eikä kyläläisillä ollutkaan syytä katua torpalle annetusta nimestään, sillä Lukulan Matti ei heittänyt lukuhaluaan eikä sanomalehtien tilaamistaan ja uusien kirjojen hankkimistaan sittenkään, vaikka hänellä oli niin paljo vaivaa ja kulutusta uutta taloa perustaessaan; mutta yhä edelleen oli hänen pöydällään useat sanomalehdet, ja kirjasto karttui karttumistaan, ja muutamien vuosien kuluttua kävi niin, että kyläläiset tulivat aina Lukulan Matilta kysymään selityksiä, jos he sanomalehdistä tai muista kirjoista sattuivat tapaamaan semmoisia asioita, joita eivät itse ymmärtäneet, ja silloin he aina saivat Matilta niin valaisevia selityksiä, että ymmärsivät vaikeat paikat päivän selkeästi.

Kun Maiti oli vaimonsa kanssa asunut vuoden torpassaan, syntyi heille kaunis, terve poika, joka kasteessa sai nimekseen Iisak, muistoksi heidän suurimmalle hyväntekijällensä, Jäykkälän isännälle, jonka kaimaksi ensimmäinen poika ristittiin; jonkun vuoden kuluttua saivat he toisenki lapsen, vaan sen korjasi Tuoni ensimmäisellä ikävuodellaan. Tuota tyttärensä kuoleman — sillä tyttöhän se oli heidän toinen lapsensa — surivat he kauvan, eikä Jumala katsonut hyväksi lahjoittaa heille enään muita lapsia. Ainoaa poikaansa, "Iikkaa", joksi he häntä lyhennetyllä nimellä kutsuivat, hoitivat he niinkuin silmäteräänsä, sillä hän oli heille kaikki kaikissa.

Kun Niemimäkelän asukkaat muuttivat uuteen kotiinsa, oli Iikka juuri samanikäinen kuin Niemimäkelän Annikin, nimittäin kohta kolme vuotta vanha — merkillinen sattumus!

Uutten asukasten tultua, tuli heistä Lukulaisten kanssa kohta hyvät ystävät, sillä niinkuin ennen on jo mainittu, Niemimäkeläiset olivat kohteliaita kaikille ihmisille, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. Usein oli Lukulan Matti työssä Niemimäkelässä ja sekä talon että torpan muukin väki seurusteli usein toisissaan. Yhtä seikkaa toki ei Niemimäkelän isäntäväki jaksanut käsittää, nimittäin sitä, kuinka Lukulaiset ovat niin "hauskoja", kun he kuluttavat varojansa niin turhanpäiväisiin loruihin, kuin "aviisut" ja muut lorukirjat ovat, silloinki kun katovuodet ja muut vastukset kohtaavat heidän pieniä torppansa viljelyksiä, jolloin he ovat pakoitetut muutakin jokapäiväistä toimeentuloansa työllään palkitsemaan. Sen mielipiteensä lausui kerran Niemimäkelän isäntä julkisesti Lukulan Matille, johon Maiti naurahtaen vastasi: "Minä en tule muuten aikaan; lukeminen on minulle tullut hengen tarpeeksi."

"Hengen tarpeeksi!" kertoi Niemimäkelän isäntä pilkallisesti ja lisäsi: "eihän luvut vatsaa täytä"; mutta se ei pilannut naapurusten hyvää väliä.

Kummallakin näistä naapuruksista oli erikoiset ystävänsä, jotka olivat muodostuneet kummanki mielipiteiden mukaisiksi, sillä vaikka oltiin kohteliaita kaikilleki ihmisille, veti kumminki kummankin erinkaltainen sisällinen tila saman mielisiä ihmisiä puoleensa, jotka sitten perehtyivät varsinaisiksi, niin kutsutuiksi "pöytä-ystäviksi". Sellaiseksi ystäväksi Niemimäkelään perehtyi Hoitolan Heikki, joka oli iso hevoskauppias eikä milloinkaan miesseuroissa puhunut paljoa muista kuin hevosista. Hän oli isännälle mieluinen ja ainainen vieras, sillä hänkin oli ankara hevoskauppias ja pyysi sitenki rahojansa voitolla kartuttaa. Toinen varsinaisista Niemimäkelän isännän ystävistä oli Metsälän Mikko; hän oli ankara metsästäjä ja siitä selvästä syystä oli hän isännän ylimmäisiä ystäviä, sillä kun hän oli rikas mies, ei hän viitsinyt tehdä työtä. Lukumies ei hän myöskään ollut, että olisi sillä aikaansa kulumaan saanut. Sentähden täytyi hankkia jotain muuta toimistelua, ja siksi oli hän jo aikaa valinnut metsästämisen.

Kerran oli Niemimäkelässä isännän nimipäivä kekrin tienoissa, sillä isännän nimi oli Topias. Sinne oli kutsuttu monta isäntää ja emäntää kylästä, joiden joukossa tietysti olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikkokin; mutta löytyipä kutsuvierasten joukossa myös Jäykkälän ja Lukulan isännät ja emännätkin. Kun oli syöty ja juotu päivän kunniaksi, rupesivat vieraat puhelemaan keskenänsä sitä ja tätä.

"Puhutaanpa nyt noista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, koska tässä on miehiä koolla", lausui Jäykkälän isäntä kuuluvasti.

"Mitkä ne niin tärkeät asiat olisivat?" kysyi Niemimäkelän isäntä.

"Semmoisina minä pidän kansakoulun-homman ja pitäjään sillan rakennuksen, jotka nyt ovat päivän tärkeimpinä kysymyksinä", sanoi taas Jäykkälän isäntä.

"Semmoiset asiat eivät ole mielestäni erin tärkeitä, jolla vievät vaan kukkarosta, eivätkä tuo sinne mitään takaisin", sanoi siihen Niemimäkelän isäntä ja lisäsi vielä vähän mietittyään: "Kansakoulu saa olla hetikin poissa; sillatta ei pääse kulkemaan, se täytyy tehdä."

"Mitä me lastemme kasvatuksen eteen uhraamme varojamme, emme ole ikänä muulloin niin ison kasvun alle ra — — —.

"Mutta meidän varsasta tulee kelpo juoksija, kunhan tässä tulee talvikeli, että saattaa sitä opettaa", sanoi Hoitolan Heikki, keskeyttäen Jäykkälän isännän puheen.

"Mitä yrititte sanomaan?" kysyi Niemimäkelän isäntä.

"Yritin sanomaan sitä, että kaikki ne aineelliset varat, joita uhraamme lastemme henkiseen kehitykseen, kantavat niin isoa korkoa, ett'emme koskaan ole rahoillamme niin isoa voittoa saaneet."

"Kukkaron kehitteleminen on paljoa edullisempi lapsillekin, kuin kirjain, sillä edellisestä saavat he ruokaa ja vaatetta, jälkimmäisestä ei muuta kuin tyhjää pään höyryä, joka ei täytä kumpaakaan tarvetta", vastasi Niemimäkelän isäntä ylpeästi.

"Kyllä luulen — — —"

"Jänis ja orava ovat jo aivan puhtaat; pitäisi tässä joutua metsälle", sanoi Metsälän Mikko.

"Eihän jänikset ja oravat kuulu tähän asiaan", muistutti Jäykkälän isäntä, ja Lukulan Matin ja muidenki usean kyläläisen suu vetäysi nauruun.

"Ja minulla on nyt uusi nalli-tousakin."

"Se sitäkin vähemmän."

"Se on semmoinen, ett'ei tarvitse hypein panna nallia nallipiikkiin; kun painaa vaan tousan hienommassa päässä olevan reiän nallipiikkiin, niin sieltä tarttuu nalli heti."

"Puhutaan nyt pääasiasta!"

"Sillä on jousi sisällä, joka ponnistaa toisen noin tousan reiälle."

"Ja tukot korviisi, ett'et kuule mitään muuta kuin nallien napsauksia ja pyssyn paukauksia", sanoi Lukulan Matti.

"Minulta jäi vastaamatta talon isännän viimeinen pu —."

"Meidän ruuni on pahasti nilkkuna, löivät kengittäessä naulan lihaan; milloinka hän sitte parannee?" ehätti taas Hoitolan Heikki sanomaan, katkaisten siten Jäykkälän isännän puheen.

"Tässä ei ole minkään järjellisen puheen sijaa; vakaisia asioita täytyy puhua ja vastata toisessa paikassa", sanoi Jäykkälän isäntä, otti hyvästin ja lähti samassa pois, ja muut vieraat lähtivät myöskin paitsi Hoitolon Heikki ja Metsälän Mikko.

"Vielä se tuo Jäykkäläinenki puhuu, jolla ei ole muuta kuin velkaa", sanoi Niemimäkelän isäntä, toisten vierasten pois mentyä.

"Entä sitte tuo Lukulan Matti! Luuleeko hän lukemisellaan jäniksiä ja lintuja saavansa kiinni", sanoi Metsälän Mikko, vähän närkästyksissään Lukulan Matin korvan avauksesta, sillä Matin terävä lause oli todellakin avannut sillä kerralla Metsälän Mikon korvat.

"Matti on kumminkin kelpo työmies, hän teki tuon pienen pilansa houriopäissään paljaasta lukemisestansa", sanoi siihen Niemimäkelän isäntä.

Kauvan vielä toisten vierasten lähdettyä, istuivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko Niemimäkelässä, ja siellä puhuttiin paljon hevoskaupoista, hevosista, metsästämisestä ja tietysti myös Niemimäkelän mahdottomista rikkauksista; ja nyt se kävikin puhe laatuun, kun ei ollut enään tiellä nuot kiusaavat yhteiskunnalliset kysymykset, eikä niiden houraavat, köyhät vireillä-pitäjät, ja niin se ilta kului.

Lukulan alinomaisia vieraita taas oli Jäykkälän isäntä ja muut lukuhaluiset ja kirjallisuutta harrastavat kylän ihmiset, sillä Matin kirjasto oli kaikille sitä haluaville avoinna, ja hän iloitsi sydämmessään, kun hän saattoi jollakin tavalla olla kansalaisilleen hyödyksi, ja kaikki Lukulan ystävät tunsivat itsensä toistensa veljiksi ja sisariksi, sillä heissä vaikutti yksi ja sama henki, nimittäin kansallishenki. He tunsivat, että hekin ovat luodut ihmisiksi ja että he sillä oikeudella ovat luodut vapauteen, eikä toisten sorron alle, ja vielä he käsittivät, että heilläkin on oikeuksia eikä ainoastaan velvollisuuksia; tunsivatpa vielä senkin, että, jos kansan on mieli noita oikeuksiansa saavuttaa, itsekunkin kansalaisen täytyy, leiviskänsä jälkeen, taistella henkisillä ja aineellisilla varoillansa niiden puolesta, muistaen sananlaskua: "ei makaavan kissan suuhun hiiri juokse." Semmoisia olivat Lukulan ystävät, eikä sen isäntä muuta kaivannutkaan.

Kerran kun Lukulan ystävät tulivat Lukulaan, oli pikku Iikka lavitsalla rynkämöisillään, sanomalehti levällään edessä, josta hän oli lukea haveltavanansa aika kyytiä. Iikka ei hämmästellyt eikä ujostellut yhtään noita niin tuttuja vieraita, pitkitti vaan lukemistaan suurella innolla. Kun vieraat tulivat huoneesen sisälle, käänsi Iikkaki päätänsä heihin päin, vaan ei väsäyttänyt yhtään niin mieluista lukemistansa; sillä olihan hänellä nyt "kirja" edessä, josta isä ja äiti olivat niin usein lukeneet; miksi ei hän nyt lukisi, miksi hän nyt häpeäisi tuttuja vieraita? Poika veti henkeään syvään aina silloin, kun oli henkivaransa tyhjään ammentanut, katsoa vilkuili milloin jotakuta vieraista, milloin isäänsä ja äitiänsä silmiin, mutta enimmän toki "kirjaansa", ett'ei muka missään tapauksessa erehtyisi lukiessaan; sitä tehdessään oli Iikan suu senkin seitsemässä soppelossa, että "kirjassa" olevat sanat ja lauseet siten oikeiksi tulisivat. Eihän ne Iikan lukemiset olleet sinnepäinkään, kuin ne "kirjassa" olivat; hän luki vaan sentähden, kun näki isänsä ja äitinsäkin niin tekevän, ja siinä pääasia, tulipa luku sitte minkälaista tuli. Hänen lauseensa ja sanansa olivat vaan semmoisia lapsen viattomia sanoja ja lauseita kuin: "Pikku sisareni tuli kipeäksi ja kuoli; se vietiin sitte kirkon-roopiin ja pantiin multaa päälle ja isä ja äiti itkivät paljon; minulle teki suutari uudet kengät ja äiti ompeli minulle uuden takin — kissanpoika kynsi käteni rikki, josta tuli verta; äiti pani tukon siihen ja se heti parani," j.n.e.; siis Iikan lukeminen oli vaan niitä havainnoita, joita hän oli elämänsä aamuna käsittänyt.

Kun Jäykkälän isäntä oli kylläkseen katsellut kummipoikansa lukuhalua, sanoi hän: "Niin se on; nuorena jo lapset tapailevat tekemään sitä, jota näkevät vanhempiensakin tekevän; omena ei kauas puusta putoa! Tuosta pojasta tulee vielä isänmaan kunnia."

"Jospa Jumala sen soisi!" sanoi siihen Lukulan Matti. Silloin, kun pikku Iikan ensimäinen lukeminen nähtiin ja kuultiin, oli hän kohta neljä vuotta vanha.

Tämä Lukulan pikku Iikkahan se on se "torpan poika", josta tämä kertomus on nimensä saanut.

Katkerasti katui Lukulan Matti, kun ei hän ollut nuorena ollessaan opetellut kirjoittamaan, vaikka hänellä olisi tilaisuutta siihen ollut, mutta ei hän tuntenut vielä sen tarvetta silloin; vasta, kun hän tuli Jäykkälään rengiksi, heräsi hänessä sen tarpeen tunto, kun hän sai Jäykkälän isännän kirjastolla ja sanomalehdistöllä ravita kaipaavaa henkeänsä. Mutta erehdyksensä aikoi hän korjata siten, että poikansa tahtoi kaikin mokomin saada kirjoitusmieheksi.

Noinhan sitä elettiin sekä Niemimäkelässä että Lukulassa. Lukulan Matti levitteli vointinsa mukaan torppansa viljelyksiä ja hyvinä vuosina elettiin säästäen ja omistansa; mitä sattui puuttumaan pienessä taloudessa, se hankittiin työllä; lukeminen pysyi myös entisessä voimassaan.

Niemimäkelässä taas elettiin heidän tavallista elämäänsä. He näkyivät nauttivan samaa kunnioittamista kyläläisiltään kuin ennenkin, mutta tuon ennen kerrotun Niemimäkelän isännän nimipäivän perästä oli usea kyläläinen samaa mieltä Jäykkälän isännän kanssa Niemimäkelän isännän kelpomielisyydestä; mutta sen he pitivät salassa, sillä eivät he halunneet juoruta. Tosin havaitsivat kyläläiset, että Niemimäkelän ennestäänkin huonosti viljellyt tilukset vaan kävivät päivä päivältä, aika ajalta sitäkin huonommiksi; mutta kun yleensä tiedettiin, että Niemimäkelän isäntä oli mahdottoman rikas, niin ei huonosta maanviljelyksestä juuri pidetty paljoa lukua. Tiedettiin myös kylässä, että Niemimäkelään usein tuotiin olutkuormia ja mitä lienee tuotukin, vaan kun ei kukaan koskaan nähnyt isännän olevan juovuksissa, niin raukesivat ne tiedot aina siihen. Usein oli kumminkin semmoisia aikoja, jolloin kyläläiset eivät päässeet Niemimäkelän isännän puheille!

Näiden näin erinkaltaisten naapurusten, Niemimäkelän ja Lukulan, väli oli vaan edelleenki yhtä ystävällinen. Tosin oli Lukulan Matti usein julkisesti saanut Niemimäkelän isännältä kuulla, että hän on köyhä, mutta Lukulan Matti tiesi itsekin sen aivan hyvin eikä sentähden siitä tuskautunut.

II. Torpan poikia ja talon tyttö.

Aika kului. Sekä Niemimäkelän että Lukulan lapset kasvoivat yhä isommiksi, kumminkin toki eri tavalla. Kun Niemimäkelän lapset tulivat niin isoiksi, että he voivat oppia lukemaan, otettiin heille kotiin erityinen opettaja, mutta koreasti kiellettiin häntä luettamasta lapsille "lorukirjoja", joita isäntä luuli opettajalla havainneensa, sillä hän tahtoi lapsistansa saada "jumalisia ihmisiä", niinkuin hänen sanansa kuuluivat. Opettaja oli tunnollinen ja ennen pitkää olivat siis lapset "kirjalla". Mutta sitä sydämellistä opetusta ja hengen ja ymmärryksen hellää kehitystä, jota ainoastaan isä ja äiti voivat antaa lapsillensa, eivät Niemimäkelän lapset saaneetkaan lukemisensa ohessa; sillä heillä oli vieras opettaja, joka palkan edestä, vaan ei velvollisuudesta, opetti heille noiden äänten merkkien kokoonpanoa, vaan ei niiden sydämeen vastaavaa tuntoa, jonkatähden lasten luku jäikin paljaaksi ulkonaiseksi pakko-läksyksi, jolla sitten hädin-tuskin voitaisiin rippikoulussa läpi päästä.

Lukulan Iikan opettajina taas olivat oma isänsä ja äitinsä, jotka eivät ainoastaan sitä tahtoneet, että heidän poikansa oppisi vaan aakkoset ja niitä kokoonpanemaan; vaan he rupesivat hellän isän ja äidin sydämellä selittämään pienelle oppilaisellensa niitä totuuksia, joita luettu sisälsi, olivatpa ne sitten hengellisiä taikka maallisia asioita. Vaikutus senkaltaisesta opettamisesta oli silmiin pistävä: Iikka luki, ei lukeakseen, vaan — ymmärtääkseen. Ja heti kun Iikka oppi selvästi sisältä lukemaan, oli hänellä isänsä kirjasto, lähinnä vanhempiaan, rakkain maailmassa. Kun hän luki jotakin kappaletta, ja kun hänen pikku ymmärryksensä ei jaksanut käsittää jotakin kohtaa, juoksi hän aina isänsä ja äitinsä luo kysymään neuvoa, jota he aina vointinsa mukaan hänelle ilomielellä antoivat.

Jo aikaisin teroittivat he hänelle totuuksia, joita Jumalan sana sisältää, nimittäin niitä velvollisuuksia, joita ihmisellä on Jumalaa, lähimmäistänsä ja itseänsä kohtaan, ja taas toisaalta, kuinka suuri Jumalan rakkaus on langennutta ihmissukukuntaa kohtaan. Mutta he eivät olleet niin pintapuolisia, että olisivat ahdistaneet pikku oppilaansa yksistään uskonnollisiin kirjoihin ja niin ikävystyttäneet hänen lukuhalunsa, ei, vaan he hankkivat hänelle lapsitajuista, hyödyllistä muutakin lukemista, jonkatähden ei lapsi ikävystynyt enempää toiseen kuin toiseenkaan; tuolla tavalla edistyi Iikka hämmästyttävästi opissa ja ymmärryksessä.

Heti kun naapurusten lapset siihen määrään kasvoivat, että he kykenivät liikkeelle, olivat he usein yksissä, eikä siinä tullut köyhyys tai rikkaus kysymykseen; molemmat vanhukset luulivat myös lastensa kasvatuksen toimittaneensa hyvästi, semminki Niemimäkeläiset, kun eivät antaneet lastensa lukea mitään "lorukirjoja", jotka ovat muka niin vaarallisia, varsinkin lapsille; ei naapuruksilla siis ollut siinäkään suhteessa mitään pelkäämistä, ja niin saivat lapset seurustella toistensa kanssa. Lapset olivatki vuoroon Niemimäkelässä, vuoroon Lukulassa, ja olivatpa he kummassa hyvänsä: heille annettiin ruokaa ja juomaa ja muita tarpeita. Lasten leikkikalut olivat toki kummassakin erinkaltaiset. Niemimäkelän lasten leikkikaluina oli rattailla kulkevia hevosia, nelirattaisia pieniä vaunuja, haukkuvia koiria, laulavia lintuja, vedessä uipia kaloja, tanssivia vauvoja j.n.e. Niitä vallitsi Kasperi kumminkin mielivaltaisesti; hän se ne järjesti ja isännöitsi, ja Anni ja Lukulan Iikka saivat niitä katsoa, vaan ei koskea. Jos Anni joskus muistutti, että hänen on niistä toinen puoli, tiuskasi Kasperi: "Mitä sitte, vaan minun ne ovat." Kasperi ei osannut vielä "jonkun oikeuden varjolla" puolustaa väärää toisen omaisuuden anastamistaan, joka jo pienenä annettiin häneen juurtua; sillä Kasperin isä ja äiti kuulivat ja näkivät kyllä usein poikansa väärän tavaran anastamisen, jolloin he vaan tavallisesti naurusuin sanoivat: "Tuo Kasperi häntä on viisas; siitä tulee kerran mies, joka omansa pitää!" Niin, he näkivät poikansa nuoren paheen vaan hyvänä enteenä, jonka nojalla voitiin Kasperille tulevaisuudessa hyvää ennustaa — väärä ennustus!

Kumminkaan ei lapsille tullut koskaan isoja riitoja, sillä Iikka ja Anni tyytyivät siihen, että saivat katsella leikkikaluja.

Lukulan Iikan leikkikalut olivat toista laatua. Siinä kokoelmassa oli myös paljon kuvioita eläinmaailmasta, vaan ne olivat kiinni paperissa, kaunisten kansien sisällä, toisien paperien välissä, johon ne olivat kauniilla värikuvilla maalatut, ja niiden alla oli kauniita ja hupaisia kertomuksia. Kun lapset tulivat Lukulaan, juoksi Iikka aina kirjakaapillensa, otti sieltä kirjan kerrallansa, toi sen vierastensa eteen, avasi sieltä kuvan, näytti sen vieraillensa ja luki sen alla olevan luvun, ja sitte selityksiin käsiksi: miksi hyödyksi sen ja sen on Jumala ihmisille luonut. Aina kun tuohon tutkintoon ruvettiin, kyllästyi Kasperi siihen ja kyntti kotiansa; mutta Anni perehtyi niin noihin pikku tieteilemisiin ja unohtui usein niiden tähden niin kauvaksi, että Iikan isän täytyi viedä Anni illalla kotiinsa.

Niemimäkelän isäntä ei osannut aavistaakaan, että hänen tyttärensä päähän Lukulassa rupeaa "lorukirjat" tunkeumaan, eikä Kasperikaan osannut tuota kannella; sillä ei hän älynnyt Iikan kirjoja pitää hyvänä eikä pahana.

Nyt olemme kertomuksessamme menneet vähän edelle. Kuu Iikka ja Anni olivat kuudennella, olivat he niinkuin Kasperikin lukukinkereillä; Iikka luetettiin ensin. Iikka luki sekä tavasi sisältä selkeästi ja heleästi. Kirkkoherra oli niitä uskollisia sielunpaimenia, jotka kaikella tavalla kokevat edistää pitäjäläistensä kristillisyyttä. Kun hän oli jonkun luettanut, kysyi hän kaikilta luetetuilta, niin nuorilta kuin vanhoiltakin, jonkun kysymyksen, niin käsittääksensä heidän ymmärrystänsä kristin-opin kappaleissa. Kun kirkkoherra oli Iikan sisältä luettanut, luetti hän hänellä ulkoa katekismuksesta ensimmäisen käskyn. Iikka luki selkeästi. Tunteaksensa pojan ymmärrystä, kysyi kirkkoherra häneltä:

"Sanopas lapseni, missä Jumala asuu?"

"Jumala asuu joka paikassa", vastasi Iikka ja seisoi tuossa kirkkoherran edessä uljaana, katsoen häntä luottavasti silmiin.

"Kas niin!" sanoi kirkkoherra, "sinusta tulee kelpo mies", ja antoi Iikalle kuvakantisen kirjan lahjaksi. Siinä seisoi Iikka nyt suorana ja voitokkaan näköisenä, lapsellisessa viattomuudessaan.

Sitte tuli Kasperin vuoro. Hänkin luki sisältä ja ulkoa välttävästi, vaan ei niin hyvästi kuin Iikka. Kirkkoherra luetti ulkoa Kasperilla toisen käskyn, ja kysyi sen luettua:

"Kenen nimeä tässä käskyssä kielletään turhaan lausumasta?"

Kasperi seisoi siinä sanaa sanomatta, katseli pitkin nenäänsä ja nypisteli ehtimiseen takkinsa ja liivinsä nappeja.

Kun kirkkoherra viimein sanoi: "Etkö sinä sitä voi sanoa?" sanoi Kasperi:

"Mistä minä hänen tiedän," ja venytti samassa naamansa pitkääkin pitemmäksi.

"Eivätkö isä ja äiti ole sinulle sitä kotona sanoneet?" kysyi kirkkoherra; mutta Kasperi ei vastannut siihen mitään, katsoi vaan pitkin nenäänsä ja nypisteli nappejansa.

Sitten tuli Annin vuoro; Anni luki sisältä selkeästi ja ulkoa sai hän lukea kolmannen käskyn. Kun Anni oli sen lukenut, kysyi kirkkoherra: "Kuka on meidän käskenyt pyhittämään lepopäivän?" ja katsoi samassa lempeästi Annia silmiin.

Anni joutui kauheaan hätään: hänen kasvonsa leimahtivat tulipunaisiksi, hän kääntyi Iikan puoleen ja katsoi häntä suurilla mustilla silmillänsä niin rukoilevan ja luottavan näköisesti ja sanoi sitte ujosti: "Sano sinä Iikka, joka tiedät, minulle ei ole kotona siitä puhuttu mitään!"

Ennenkuin kirkkoherra kerkesi sanoa mitään, sanoi Iikka: "Jumala käskee pyhittämään lepopäivän", ja Anni huokasi niinkuin ainakin edusmiehen kautta pulasta päässyt.

"Vai niin! kylläpä sinä olet nopea rupeamaan edus mieheksi, etkä ole siihen kelpaamatonkaan, mutta koska olet kerran toisen edusmieheksi ruvennut, niin sanopas vielä: mikä on lepopäivä, jonka Jumala käskee meidän pyhittää?" sanoi taas kirkkoherra Iikalle.

"Lepopäivä on pyhä", vastasi Iikka, vähääkään ujostelematta.

"Sinä olet hyvästi toimittanut sinulle uskotun edustajan viran, sinusta tulee kelpo mies; vie nyt isällesi ja äidillesi minulta kiitoksia siitä, kun he ovat sinua opettaneet, ja pyydä heitä, että he eteenpäinkin sinua opettaisivat", sanoi kirkkoherra Iikalle.

"Kyllä", sanoi Iikka ja yritteli lähtemään.

"Äläpäs vielä mene! Sinä et ole saanut vielä mitään palkkaa edustaja toimestasi; tässä saat toisen, toisenlaisen kirjan vielä, joka olisi tullut sinulle, jos hän olisi itse tehnyt sen, jonka hänen edusmiehensä teki", sanoi kirkkoherra ja samassa antoi hän Iikalle toisen kirjan.

"Saanko minä tämän antaa Annille? Anni on niin hyvä. Annilla ei ole kotonaan muita kirjoja kuin aapinen ja katekismus, mutta minulla on kotona monta kirjaa", pyysi Iikka ja katsoi kirkkoherraa rukoilevaisesti silmiin.

"Sinulla on vielä jalo sydänkin, anna vaan toinen kirjasi Annille", sanoi kirkkoherra. Iikka antoi heti toisen saadun kirjansa Annille ja niin sai hänkin kirjan. Mutta kirkkoherra ja koko kinkeriväki ihmetteli niin nuoren lapsen vastauksia ja selvää käsitystä.

Kun ne temput oli läpikäyty, sanoi kirkkoherra Kasperille ja Annille: "Viekää isällenne ja äidillenne terveisiä minulta, että he eteenpäin puhuisivat teille enemmän Jumalasta, kuin tähän asti!"

Kasperi oli luullut, että hänkin saisi kirjan, niinkuin toisetkin; kun hän näki, ett'ei hän kirjaa saanutkaan, purskahti hän kauheaan itkuun, mutta hänen isänsä tuli ja otti Kasperin syliinsä ja vei hänet väen taakse nurkkaan, jossa hän koki poikaansa lohduttaa, luvaten hänelle makeisia ja rahaa, kun kotia tullaan, josta poika kohta tyyntyi. Kinkeriväki kuuli silloin Niemimäkelän isännän sanovan väkijoukon takana: "Kaikkia tuo pappi lapsilta kyselee! mistä ne semmoisia tietävät", ja niin hän sysäsi lastensa taitamattomuuden kirkkoherran syyksi, kun hän oli muka liiaksi utelias, eikä huomannut ollenkaan, että vika lastensa taitamattomuuteen oli hänessä itsessänsä, kun ei ollut koskaan lapsillensa puhunut Jumalasta, sitä vähemmin muuten kehittänyt heidän ymmärrystänsä. — Siihen se ensimäinen kinkerimeno loppui.

Ei tuokaan Niemimäkelän lasten huonosti onnistunut kinkerimatka muuttanut heidän vanhempiensa mieltä Lukulaisia kohtaan, sillä ainakin oli heillä se mielipide, ett'ei heillä ole muuta velvollisuutta lapsiansa kohtaan, kuin laittaa heidät "kirjalle", kyllä muka heille sitte mieltä ja ymmärrystä tulee, kun tulevat isommiksi, jonka tähden he eivät yhtään kadehtineet Lukulan Iikan onnistunutta kinkerimatkaa; he pitivät Iikkaa paremmin turmeluksen tien suulla olevana, kun muka hänelle jo niin nuorena "turhuuksia syötetään kaikenlaisista lorukirjoista". "Kyllä maailman ranta neuvoo", sanoi Niemimäkelän isäntä usein, kun vaan tuli puhe lasten kasvatuksesta, väärin käyttäen tuota sananlaskua; ja neuvookinhan se, mutta se on kovin surkea koulu ihmislapselle, tuo "maailman ranta".

Näistä syistä jäi Niemimäkeläisten ja Lukulaisten väli entiselleen senki tapauksen jälkeen, sillä Niemimäkeläiset eivät pitäneet noista vähävaraisista torpan asukkaista pahaa, jos eivät aivan hyvääkään.

Kerran, kun taas kaikki lapset olivat Niemimäkelässä, rupesi Anni tahtomaan, että hänkin olisi saanut hallita leikkikaluja ja pitää puolet niistä ominansa, mutta Kasperi ei mitenkään siihen suostunut, sanoi ja intti vaan ne kaikki omiksensa. Se loukkasi kovin Iikan oikeuden tuntoa ja hän sanoi Kasperille; "Niinköhän luulet, ett'ei noita sinulta väkisin saataisi?"

"Koetappa näpistää", sanoi Kasperi ja oikasi nyrkkinsä.

Iikka ryntäsi käsiksi paletten avulla haukkuvaan koiraan ja Kasperi koki Iikkaa lyödä mukiloida, kynsiä, purra, ynnä muuta, mutta ei mikään auttanut: Iikka vei koiran. Kun Kasperi näki, ett'ei se keino auttanut, vartoi hän sen ajan, että hänkin pääsi hyökkäämään koiraan käsiksi; nyt vedettiin koiraa kahtaalle päin ja koira särkyi. Kasperi puhalsi heti itkuun ja meni vanhemmillensa kantelemaan! Kasperin isä tuli ja otti pelosta punehtuneen Iikan jotenki säälimättä käsipuolesta kiinni ja vei hänet aika kyytiä ulos sanoen: "Koska sinä meidän lasten leikkikaluja särjet, niin et saa käydä vasta meillä."

Nyt tapasi Iikankin valtava itku ja hän itki niin, ett'ei ollut kyetä kotiansa kävelemään. Hän tunsi vaan sen, että Kasperi oli Annille paha, ja että hänellä oli oikeus Annia puolustaa, jonkatähden hänen mielestään Kasperi olisi ollut rangaistava eikä hän. Kun hän tuli kotiansa, itki hän niin kovin, ett'ei hän kyennyt isoon aikaan vanhemmillensa selittämään asian menoa. Kun hän viimeinki kykeni tuon tekemään, kuuli Iikka kummia: isä ja äiti eivät hyväksyneetkään hänen tekoaan, vaan sen sijaan, että olisivat häntä mairailleet ja Kasperia ja hänen isäänsä moittineet, torua mäkyytti isä Iikkaa kelpolailla. Kun Iikka oli itkustaan vähän tyyntynyt, sanoi hän änkkäämällä: "Kasperihan tekee väärin, kun ei anna Annille puolia leikkikaluista."

"Mitä sitten? Sinä et saa puolustaa väärää tekoasi puolellakaan sanalla. Jos kohtakin Kasperi oli väärässä, ei sinulla kumminkaan ollut oikeutta mennä sitä omin käsin oikaisemaan", sanoi Iikan isä pojalleen; mutta ei koskaan ole kukaan lapsi ahkerammasti ja hartaammasti istunut kirjansa ääressä, kuin Iikka sen päivän istui.

Lasten viha ei ole pitkällinen, sillä se ei ole vielä muuttunut kostonpyynnöksi. Jo samana iltana tuon tapauksen jälleen pyysivät Niemimäkelän lapset hartaasti isäänsä, eikö Lukulan Iikka saisi käydä heillä niinkuin ennenkin, sillä heille oli tullut Iikkaa ikävä, ja siihen lastensa pyyntöön suostuikin isä, sillä ehdolla, ett'eivät he enään särkisi leikki-kalujansa.

Niin rakentui taas entinen ystävyys lasten välillä, ja jo huomenna tulivat Niemimäkelän lapset Lukulaan, jossa heitä otti hyvästi vastaan sekä Iikka että hänen vanhempansa. Yhdestä suusta kokivat Niemimäkelän lapset selittää, ett'ei heidän isänsä eikä äitinsä olleet enää Iikalle vihaiset, ja että he olivat luvanneet Iikan käydä heillä niinkuin ennenkin. Lukulassa pidettiin Niemimäkelän lapsia hyvänä: annettiin ruokaa ja juomaa ja saatettiin illalla, kun tuli jo hämärä, heidät kotiansa; ja jo huomenna oli Lukulan Iikka Niemimäkelässä yhtä hyvänä vieraana kuin ennenkin.

Kerran taas olivat kaikki lapset Niemimäkelässä, jossa he leikkivät ja talostelivat, mutta Kasperi vallitsi leikkikalut nyt niinkuin ennenkin. Anni koetti vedota vanhempiensa oikeuden tuntoon; hän meni siis heidän luokseen ja valitti, että Kasperi vallitsee kaikki hänenkin leikkikalunsa, mutta isänsä ja äitinsä vaan sanoivat: "Anna Kasperin ne pitää, koska hänen näkyy niitä niin mielensä tekevän; onhan niissä sinun toinen puoli, jos kohtaki Kasperi niitä vallitsee", ja Iikan ja Annin oli taas, kuten ennenkin, tyytyminen paljaasen leikkikalujen katselemiseen.

Kun asiat olivat tuolla mälläkällään jonkun ajan olleet, tulivat taas Niemimäkelän lapset eräänä päivänä Lukulaan. Iikka ja Anni ryhtyivät kirjoja lukemaan, mutta Kasperille kävi semmoinen ajankulu ikäväksi, sentähden rupesi hän Annia tahtomaan kotiansa. Mutta Anni oli juuri vasta päässyt mieluiseksi tulleesen pikku tieteilemiseensä, sentakia ei hänen haluttanutkaan vielä lähteä pois. Kostoksi sisarensa tottelemattomuudesta uhkasi Kasperi repiä heidän, eli oikeammin Iikan kirjan.

"Sitä et saa tehdä", sanoi Iikka, ja varusti itseänsä puolustavaan asemaan; mutta Kasperi häristeli kumminkin kirjaa repimään. Jo sai Kasperi tilan, että pääsi hyökkäämään kirjaan käsiksi ja siinä kahakassa repesi kirjasta pari lehteä irti. Nyt tuli Kasperille muutakin työtä, ei vaan kirjan repiminen; sillä Iikan kävi tuo väkivaltainen työ niin vihaksi, että hän töytäsi heti Kasperin päälle, ja vaikka oli koko joukkoa nuorempi, väänsi hän kumminkin Kasperin allensa jommoisenkin taistelon perästä, ja löylytti häntä kelpo lailla; sotaonni kääntyi Iikalle edullisemmaksi sentähden, kun hän oli vahvempikasvuinen Kasperia, jos kohtakin nuorempi häntä.

Juuri kun Iikka oli Kasperia paraaltansa muksimassa, tuli Iikan isä huoneesen ja sanoi hyvin tiukasti; "Mitä Jumalan tähden te nyt teette?"

Pojat, kun näkivät Iikan isän, heittivät heti taistelunsa siihen ja molemmat puhalsivat itkuun.

"Tuo Iikka," änkytti Kasperi.

"Kasperi repi minun kauniin kirjani", änkkäsi Iikka itkunsa välistä.

"Vika on sinussaki! Miksi sinä menit Kasperin päälle?" sanoi Iikan isä ja otti samassa poikaansa kädestä kiinni ja vei aikanujakkaa hänet kamariin.

"Miksikä Kasperi sitte repi minun kirjani?" sanoi Iikka puolustukseksensa itkussa suin.

"Sinä et saa puhua yhtäkään sanaa puolustukseksi; Kasperi teki siinä kovin väärin, kun hän repi kirjasi, mutta sinä teit myös väärin, kun menit Kasperin päälle; siitä torat sinulle. Kasperi saa pahasta työstään semmoisen rangaistuksen, ett'ei hänen täällä ollessaan saa enään koskaan ottaa kirjoja käsille", sanoi Iikan isä.

Niemimäkelän lapset lähtivät kotiansa heti, kun olivat tyyntyneet, ja siellä Kasperi kertoi vanhemmilleen kaikki; mutta eivät he tuosta olleet juuri millänsäkään, sillä he pitivät sitä hyvänä, kun Lukulan Matti torui omaa poikaansa, eikä toki koskenut Kasperiin. Mutta eivät he toruneet eivätkä moittineet sanallakaan Kasperin käytöstä, vaikka Anni selitti heille, että Kasperi repi ensin Iikan kirjan!

Kun tuli huominen päivä, tuli Iikka isänsä luo, katsoi häntä rukoilevasti silmiin ja sanoi: "Älkää, isäkulta minua enään toruko, minä kysyisin teiltä jotakin."

"Puhu vaan, lapseni! En minä sinua muulloin toru kuin ainoastaan silloin, kun pahaa teet."

"Toruittepahan silloinkin minua, vaikka Kasperi pahan teki."

"Sinä teit myös pahasti, kun Kasperia nujuutit."

"Minähän kostin vaan vääryyden."

"Sitäpä juuri ei saa tehdäkään."

"Eikö vääryyttä sitten saakaan rangaista?"

"Ei."

"Miks'ei?"

"Siks'ei kun Jumala sanoo: 'Älkäät kostako, minä tahdon kostaa, sanoo Herra', ja taas toisessa paikassa sanoo Jumala: 'Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'."

"Kostaako Jumala sitten pahantyön, jos ei se itse kosta jolle se on tehty?"

"Vissimmästi, sillä Jumala ei valhettele."

"Entäs sitten, jos sekin itse kostaisi, jolle vääryys on tehty?"

"Semmoinen itse-kostaja joutuisi itsekin Jumalan koston alaiseksi, sillä hän on kostanut vastoin Jumalan kieltoa."

"Kas niin! Johan äsken kuulin sen, ett'ei Jumala lupaa ihmisen itsensä kostaa; mutta miksikähän Jumala niin tahtoo?"

"Siksi että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa. Etkö sinä muista, kun Jumala huoneentaulussakin sanoo: 'Nöyryyttäkäät teitänne Jumalan väkevän käden alla, että hän teitä ajallansa korottais?'"

"Korottaako Jumala nöyrät?"

"Vissimmästi hän nöyrät korottaa ja pahat rankaisee."

"No, sitten en minä enään koskaan kosta Kasperille, vaikka hän tekisi kuinka paljon pahaa minulle ja Annille — voi, voi kun ei se repisi minun kirjojani!" huudahti hän sitten ikäänkuin ajatellen vieläkin, että silloin ainakaan ei saattaisi olla kostamatta.

"Kuulithan jo, ett'ei Kasperi saa sinun kirjojasi enään nähdäkään, sitä vähemmän repiä, siitä selvästä syystä, kun Kasperin täällä ollessa ei oteta kirjoja käsille ollenkaan."

"Eikö Annikaan saa minun kanssani kirjoja lukea?"

"Kun Kasperi ei ole vaan täällä, niin saatte Annin kanssa lukea kirjoja vaikka kuinka paljon."

"Sitten on hyvä, enkä minä ole enään Kasperille vihainen, enkä tahdo kostaa hänelle, vaikka kohtaki tekisi pahaa minulle", huudahti Iikka, kun ymmärryksensä oli selvennyt tuossa koston asiassa.

"Nyt sinä, lapseni, puhut oikein", sanoi Iikan isä ja sulki poikansa syliinsä.

Kasperia ei haluttanut enään paljon oleskella Lukulassa tuon tapauksen perästä, kun ei siellä ollut muuta hupia kuin ikäviä kirjoja, jotka eivät häntä paljon huvittaneet, semminkin kun sekin ainoa hupi oli nyt poistettu, joka hänellä niistä oli, nimittäin niiden repiminen. Mutta sitä ahkerammin kävi Anni Lukulassa, sillä hän alkoi kaikissa puoltaa Iikkaan ja pitää häntä parempana kuin veljeänsä Kasperia; ja minkä Iikka varttui ymmärryksessä, sen varttui Annikin.

Itsestäänhän on selvä asia, että noissa ihmiselämän aamun seikkailuissa lapset tulivat aina ijäkkäämmiksi ja samalla kasvoivat isommiksi, jota jälkeä heidän ymmärryksensäkin vahvistui.

Kun Iikka oli kymmenennellä ikävuodellansa, luki hän eräänä päivänä sanomalehtiä. Kun hän oli laannut lukemasta, tuli hän isänsä luo ja sanoi:

"Noissa sanomalehdissä on semmoisia sanoja ja lauseita, joita en minä ymmärrä: mitä merkitsee kansallisuus."

"Mikä kansa on se, joka tässä Suomessa asuu?"

"Tietysti Suomen kansa."

"Mikä kansallisuus on siis tällä Suomen kansalla?"

"Nyt ymmärrän: tietysti tällä kansalla on Suomen kansan kansallisuus."

"Et sinä vielä oikein ymmärrä sanaa: kansallisuus, vaikka luulet sen ymmärtäväsi. Otetaanpa vielä joku esimerkki: mikä kansa Ruotsissa asuu?"

"Ruotsin kansa."

"Mikä on siis Ruotsin kansallisuus?"

"Ruotsalainen kansallisuus."

"Sanopas nyt, mikä on kansallisuus?"

"Kun Suomessa on Suomen kansa, niin se on Suomen kansallisuus, ja kun Ruotsissa on Ruotsin kansa, niin on Ruotsin kansallisuus."

"Enkö minä sitä jo sanonut, ett'et vielä käsitä, mitä kansallisuus on. Ei kansallisuus vielä siinä ole, jos Suomessa on Suomen ja Ruotsissa on Ruotsin kansa. Ei valtakuntien ja maakuntien rajat yksistään tee kansallisuutta. Kansallisuudella on paljon hienompi, tunteellisempi ja suurempi merkitys kuin pelkät rajat", selitti isä.

"Mikäs sitten kansallisuus on?"

"Kansallisuus ilmenee itsekunkin kansan kielessä, luonteessa, elämäntavoissa, vaateparressa, työjärjestyksissä ja monessa muussa seikassa, ja nämät eroavaisuudet ovat niin suuret, että eri kansallisuudet voi aivan helposti toisistansa eroittaa", tuumaili isä.

"No mutta eivätkö nuo eri kansallisuudet voi sulaantua yhdeksi ainoaksi kokonaiseksi kansallisuudeksi?" uteli poika.

"Eivät, sillä eroavaisuus on liian suuri. Suomen kansakaan ei ole menettänyt kansallisuuttaan, vaikka monta vuosisataa on asunut niin mahtavain kansain kuin ruotsalaisten ja venäläisten keskellä", koki isä selitellä.

"Mikä sitten pieniäkin kansoja pystyssä pitää, kun eivät ne sulaudu toisiin isompiin kansoihin?" uteli poika yhä.

"Se on kansallishenki, joka heitä tukee ja pystyssä pitää", sanoi isä.

"Mikä on kansallishenki?"

"Kansallishenki taas ilmenee siinä, että jonkun kansan jokainen jäsen tuntee koko kansansa veljikseen ja sisarikseen ja taistelee kansansa oikeuksien puolesta; ainoastaan semmoinen tunto ja henki voipi kansoja eleillä pitää, niin ett'eivät ne sorru toisten kansain painon alle ja niin joudu orjuuteen; semmoista henkeä ja käsitystä kutsutaan kansallishengeksi, jota paitsi ei yksikään kansa voi kansana pysyä. Siis se on: kansassa asuva isänmaallinen kansallishenki."

"Sodillako nuot kansallistaistelut ovat aina taisteltavat?"

"Monen kansan on täytynyt hirmuisilla sodilla taistella kansallisuutensa puolesta, mutta pienet kansat eivät kykene isojen kansojen kanssa rinnustelemaan; sentähden heidän taistelunsa käypi aivan toisenlaiseksi kuin isojen kansojen, nimittäin henkiseksi taisteluksi. Siis pienten kansojen kansallisuus riippuu siitä, mihinkä määrään he tuntevat kansallisuutensa, mihinkä määrään kansa rakastaa isänmaatansa ja toinen toistansa, mihinkä määrään kukin tekee työtä kansansa ja isänmaansa hyväksi, mihinkä määrään kukin aineellisilla varoillansa edistää kansallisia pyrinnöitä; siihen määrään voipi pienten kansojen kansallisuuskin pysyä pystyssä. Siis pienen kansan kansallisuus on sitä myöten turvattu, kuinka itse kansa on sivistynyt ja kansallishengen elähdyttämä, sillä taitamaton ihminen ei voi oikeuksiaan puolustaa."

"Onko meidän Suomessamme mitään kansallishenkeä?"

"Onpa semmoista rakkaassa isänmaassamme olemassa, — Jumalan kiitos! — vaikka se kyllä oli jo aivan nukkumaisillansa."

"Onko pitänyt taistella sen kansallisuuden edestä, joka meidän maassa nykyään on?"

"Paljon on taisteltu meidänkin maassa sen kansallisuuden eteen, joka meillä nykyään on. Vieraan vallan rinnalla ja sen kunnian puolesta taistelivat esi-isämme kunnialla veristä taistelua ja kostuttivat sydänverellänsä vieraita kenttiä ja tätä maata. Ja vaikka ei se taistelu ollut mikään varsinainen kansallinen taistelu, niin esi-isämme havaittiin niin urhokkaiksi, että, leikin loputtua, Europan suurin hallitsija lausui voitetuille vastustajilleen: 'Suomen kansa on korotettava kansojen joukkoon.' Esi-isämme taistelun hedelmänä on siis meillä nyt se valtiollinen asema mikä meillä on. — Paljo on myös taisteltu, viimeisinä vuosikymmeninä, kansallisuutemme eteen henkiselläkin alalla, joka todellakin on ollut varsinaista kansallistaistelua."

"Ketä vastaan meidän on pitänyt sillä alalla taistella, sillä selvän selvä asiahan on, että olemme Suomalaisia?"

"Sinä et ole lukenut historiaa, etkä siis vielä käsitä niitä asioita. Monta vuosisataa oli maamme yhdistettynä Ruotsiin. Koko sen ajan oli maassamme ruotsalaiset virkamiehet ja virkakunnat, ruotsalaiset oikeustot ja koulut; kansan kielellä ei ollut mitään oikeutta, eikä kansa niinmuodoin saanut nauttia niitä etuja, joita maamme ruotsalaiset saivat. Siis kansalla ei ollut kielensä suhteen oikeutta päästä valtion virkoihin eikä omiin kustantamiinsa koululaitoksiin, saamaan niissä korkeampaa sivistystä. Niin ne ovat asiat enimmäksi osaksi nytkin, vaan paljon on kumminkin henkisellä taistelulla saatu asioita paranemaan kansallisuutemme hyväksi, mutta paljon — sanomattoman paljon on vielä taisteltava, ennenkuin kansallisuuden asiat maassamme ovat tasapainossa. Nehän ne ovat meidän suomalaisen kansallisuutemme vastustajia, nuot oman maamme Ruotsalaiset, jotka kokevat lujasti kiinni pitää Ruotsin kielen oikeuksistaan tässä maassa, että he yksin saisivat edespäinkin hallussaan pitää vaan virat ja nauttia niistä tulevat palkkaedut, ja että he yksin saisivat nauttia sen korkeamman opetuksen, jota vaan koululaitokset voivat tarjota, ja sen he tekevät sentähden, että suomalaiset pysyisivät vaan työjuhtina ja heille nöyrinä palvelijoina! Mutta yhä enemmän heltii heidän pestinsä, josta he kokevat kynsin hampain kiinni pitää; yhä liukkaammaksi tulee heidän jalansijansa, sillä heidän perustuksensa alkaa huljua, ja yhä enemmän alkaa suomalainen kansallisuus voittaa alaa, mutta se on kansallishengen taistelun voittoa. En minä saa sitä sinulle selitetyksi, niinkuin usea kansalainen sen tuntee. Mutta sinä alat olla jo siinä ijässä, että voit ruveta asioita ymmärtämään. Lue historiaa, että jo nuorena oppisit tuntemaan asiain menon; semminkin kehoitan sinua tarkoin lukemaan: 'Nuijasota, sen syyt ja tapaukset', 'Oppikirja Suomen historiaan', 'Kuvaelmia 1808-1809 vuoden sodasta', ja sangen valasevia ovat myös 'Vänrikki Stoolin tarinat'. Näin puheli Lukulan Matti utelevalle pojallensa.

"Nyt minä ymmärrän täydelleen nuo sanomalehtienkin kiistat 'svekomaanein' ja 'fennomaanein' välillä! Minä tahdon taistella suomalaisen kansallisuuden puolesta, niin paljon kuin Jumala minulle voimia antaa!" huudahti Iikka innostuksissaan, saatuansa jonkunlaisen käsityksen tuosta hänelle hämärästä kansallisuudesta.

"Kyllähän sinä nyt luulet hyvinkin käsittäväsi niitä asioita; mutta kun sinä enemmän tulet käsittämään, huomaat, ett'et ole käsittänyt asioita tosioloissa juuri paljon ollenkaan", sanoi isänsä naurahtaen.

Tämän keskustelun perästä painui Iikka syvemmälle isänsä kirjastoon. Ja jota enemmän hän luki ja tutki kirjoja, sitä selvemmäksi kävi hänelle isänsä lausuma totuus, ett'ei hän ymmärrä vielä juuri paljon mitään. Historia tuli nyt Iikalle rakkaimmaksi ajattelemisen esineeksi; sitä luki ja tutki hän ja siitä rupesi pojalle koittamaan uusi valo. Siitä näki hän kansojen taistelut, niiden voitot ja tappiot; näki ja ymmärsi kansojen muodostumiset kansoiksi, niiden ruumiilliset, henkiset ja aineelliset ponnistukset vapautensa, kansallisuutensa ja oikeuksiensa puolustamiseksi; siitä näki hän kansansa taistelut ja kärsimiset, näki sen sorron, jota kansa oli vuosisatoja saanut kantaa, ja siitä hetkestä tuli kärsivä Suomen kansa Iikalle rakkaaksi. Jumaloimisen tapaisella kunnioittamisella kunnioitti hän suuria kansalaisiaan, jotka työllä ja väellä olivat auttaneet ja vieläkin auttoivat oikeuksiinsa sorrettua ja kärsivää kansaansa; heidän nimensä painuivat syvälle pojan mieleen, ja niin alkoi hänelle koittaa uusi aika.

Iikka oli jo siinä ijässä, että hän teki keveämpiä töitä ja muita pikkuasioita, mutta kun hänellä oli vaan pikkusenkaan loma-aikaa, käytti hän sen aina lukemiseen; varsinkin pyhinä jälkeen puolenpäivän istui hän kirjain ääressä. Jos hänelle sattui jolloinkin eteen tulemaan semmoinen kohta lukiessaan, jota ei käsittänyt, meni hän vielä nytkin isältänsä neuvoa kysymään, jolloin isä koki voimiensa mukaan hänelle selityksiä antaa, niinkuin ennenkin.

Tämä aika se oli, jolloin Iikka alkoi opetella kirjoittamaan. Sen parempaa opettajaa ei hänellä siihen ollut kuin kumminsa, Jäykkälän isäntä; sillä mitään koululaitosta ei kylässä vielä ollut. Jäykkälän isäntä olikin virkaansa kyllä kelvollinen, sillä hänellä oli kaunis käsiala ja hän kykeni opettamaan oikokirjoituksenkin mukaan puhtaasti kirjoittamaan. Opetus kävi siten, että Iikka laittoi kirjoitusvihkot, joiden kanssa hän kävi Jäykkälässä, kummillansa niihin kirjoituttamassa mallikirjaimia ja -kirjoituksia ja sittemmin oikasuttamassa itseltänsä niihin tulleita kieli- ja kirjoitusvirheitä. Niin tuli Iikasta ennen vuoden kuluttua välttävä kirjoitusmies.

Niinkuin ennestään jo tiedämme, oli Niemimäkelän isännällä toisenlainen järjestelmä lastensa kasvutuksessa; mutta tuostakin mielestänsä niin oivallisesta kaavastaan piti hän niin vähän lukua, ett'ei ottanut edes siitäkään selvää, luetaanko Lukulassa vai ei noita hänen luullaksensa niin turhia lorukirjoja Annin siellä ollessa; sentähden sai Anni vapaasti edelleenkin käydä Lukulassa, ja ennenkuin Annin vanhemmat osasivat aavistaakaan, oli hänkin välttävä kirjoittaja; mutta jos Niemimäkelän vanhemmat olisivat täydessä valossa käsittäneet, minkätähden Anni niin usein kävi Lukulassa, olisi kaiketi hänen siellä käyntinsä pysähtynyt.

Kaikki, mitä Iikka edistyi opissa ja ymmärryksessä, omi Annikin itsellensä; sillä Iikka oli laillaan hänen opettajansa. Lasten kuvakirjat, leikkikalut ja muut lapsuuden askareet eivät enään tyydyttäneet Iikkaa ja Annia, sillä ne olivat tehneet heissä jo tehtävänsä; nyt oli heissä ymmärrys karttunut; tarvittiin siis väkevämpää hengen ravintoa, jota ei heiltä toki puuttunutkaan, sillä Lukulan kirjastossa ja sanomalehdissä oli kyllä, mitä he ensi aluksi tarvitsivat. Sekä yleistä että isänmaan historiaa luettiin ja tutkittiin ja heille molemmille rupesi kangastamaan isänmaa ja sen kansa sortoa kärsivänä, mutta rakkaana. Vänrikki Stoolin tarinat vahvistivat paljon heidän isänmaan-rakkauttansa, sillä niiden avulla tulivat he tuntemaan ja näkemään kansan,

— "mi kunnian Edestä kaikki koitti, Nälissään, palellessahan Kuitenki vielä voitti."

Anni ihastui noihin Vänrikki Stoolin tarinoihin niin, että hän aivan pian oppi ulkoa selvästi ja tunnokkaasti laulamaan "Pilven veikon", "Torpan tytön" ja "Kuolevan soturin", jotka häntä parahiten miellyttivät, luultavasti sentähden että niissä puhuttiin tytöistäkin.

Kerran, kun Iikka luki Annin kanssa, pyrskähti Iikka yht'äkkiä niin hartaasti nauramaan, että vedet tulivat silmiin. Kun isänsä ja Anni sen kuulivat, rupesivat he tiedustelemaan syytä äkkinäiseen nauruun, sillä he kovin käsittivät, että jotakin erinomaista oli Iikka mielestänsä taas löytänyt. Hänelle oli sattunut eteen Arvidsonin lause: "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis Suomalaisia." Se lause oli pojan mielestä selvän selvä ja niin totuuteen perustuva, että se sai hänet nauramaan!

"Selvähän se asia on, eipä siinä luulisi olevan kenelläkään mitään sanomista, vaikka sitä he kyllä tekevät, mutta sen sanon, että heidän vastaan-sanomisensa on väärällä perustuksella; sen täytyy oieta!" niin huudahti Iikka innoissaan viimein.

Niin he kasvoivat ijässä, opissa ja ymmärryksessä aina isommiksi, viljellen ahkerasti, tilaisuutta myöten, kaikkea sekä hengellistä että maallista kirjallisuutta, jossa löytyvät elämänohjeet he käyttivät henkisen elämänsä vaurastumiseksi, ja niin alkoivat he tulla lähemmäksi sitä aikaa, jolloin heidän tuli ruveta ajattelemaan kasteensa liiton uudistamista ja jolloin kaikkeus täydellä syyllä pakoitti heitä harvemmin olemaan toistensa parissa.

Vaikka ei se kuuluisi oikeastaan tähän, täytyy kuitenkin mainita, minkälaiseksi Kasperin elämä tällä aikakaudella muodostui, koska olemme kertomuksessamme häntä usein muistelleet, vaikka tämän luvun nimi osoittaa, että tässä olisi pitänyt kertoa vaan "torpan pojasta ja talon tytöstä."

No niin! Kun Kasperi oli kerran luokkaunut pois sisarensa ja Lukulan Iikan parista, rupesi hän hakemaan huvitustansa toisilta aloilta ja niistä löysikin, mitä halusi.

Kasperi rupesi juoksemaan kylissä pyhät ja aret niin uskosti, ett'ei hän käynyt kotonansa muulloin kuin syömässä, eikä säännöllisesti silloinkaan, mutta öitä ei hän toki vielä ollut poissa kotoansa. Vanhempansa eivät kuitenkaan kertaakaan kieltäneet eivätkä nuhdelleet poikaansa tuosta vallattomasta kylän kulkemisesta; kenties he olivatkin vaan hyvillänsä, kun Kasperi alotti niin loistavasti niin paljon opettavammaisen "maailman rannan" koulussa käynnin — kenties?

Kun Kasperi sai niin esteettömästi täyttää nuoruuden himojansa, tuli hänestä liian varhain "aikamies"; sillä ennen rippikoulun ikäänsä oli hänellä jo kallishintainen lakkarikello loistavine perineen lakkarissa, kiiltävät anturakengät jaloissa, tehtaan hienosta verasta vaatteet päällä ja hopeahelainen merenvaha-piippu hampaissa, ja kaikki ihmiset näkivät, että Kasperi on rikkaan miehen poika. Laveassa maailman rannan koulussa oppi Kasperi jo varhain kaikkea, mitä siellä oli oppimista. Hän nakkeli usein rikki huoneiden akkunain laseja, viskeli kivillä kuoliaaksi muiden kanoja ja kukkoja, katkoi lammasten jalkoja j.n.e. — Kyläläiset eivät useinkaan sanoneet noita Kasperin vallattomuuksia hänen isällensä, välttääksensä rikkaan ja mahtavan miehen vihoja. Mutta kun Kasperi eräänä päivänä sattui kivellä nakkaamaan kuoliaaksi Jäykkälän ison oinaan, meni Jäykkälän isäntä heti Niemimäkelään ja ilmoitti siellä Kasperin isälle, mitä Kasperi oli tehnyt.

"Se on sattunut tapahtumaan Kasperilta vahingossa; mitä te oinaastanne vaaditte? minä maksan", sanoi isäntä.

"Jospa se olisikin ollut vahinko eli sattumus, niin se olisi kyllä anteeksi annettava, mutta minä olen aikoja sitten havainnut, että Kasperi tekee sitä ehdoin tahdostaan, sillä hän on nakellut paljon rikki talojen akkunalaseja, tappanut kanoja ja kukkoja, katkonut lammasten jalkoja j.n.e.; enkä minä ole tullut teille saamaan maksua tapetusta lampaastani, vaan sanomaan teille, että otatte vaarin poikanne kasvatuksesta aikanansa, sillä jos hän saa tuota menoansa pitkittää, hänelle saattaa tulla hyvin huono perintö", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Älä sinä tule koko kylän puolesta kantamaan Kasperin päälle; ota lampaastasi niin paljon kuin tahdot, minullapa tuota on millä maksaakin ja sillä hyvä; minä luulen lapsilleni voivani heittää kylläksi perintöä, katso sinä vaan, mitä sinulla on jättää perillisillesi", sanoi Niemimäkelän isäntä niin vihastuneena Jäykkälän isännän suorasta puheesta, että hän unhohutti jo säädyllisyyden rajatkin, kutsuen Jäykkälän isäntää ehtimiseen sinuksi!

"Aina te luotatte rikkauteenne ja ylpeilette siitä joka tilassa, silloinkin kun teidän parastanne katsotaan! Mutta rikkaus katoo ja ainoastaan totuus pysyy", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kyllä minä itse pidän huolen lapsistani, ei sinun tarvitse sekaantua siihen."

"Aikapa hänen näyttää; minä olen sanonut asian, joka on painanut tuntoani; nyt on tuntoni puhdas, tehkää kuin tahdotte", sanoi Jäykkälän isäntä ja lähti pois.

Näin sai Kasperi mielivaltaisesti kasvaa kaikissa vallattomuuksissa, eikä häntä kotona koskaan varattu siitä! Sentähden rupesi Kasperille karttumaan muitakin noita "maailman rannan" hyviä opetuksia. Hän alkoi jo kursailematta juoda olutlasinsa ja oli hyvin riitaisa toisten kylän poikien kanssa, joten usein syntyi tappelun kahauksia; sillä toisetkaan eivät aina jaksaneet kärsiä Kasperin ilkivaltaisuuksia eikä hänen rikkautensa kerskauksia, joka hänellä oli aina suussa kun hänelle vaan joku vastahakoisuus tuli, silloin oli hänellä tapana sanoa: "mitä te kerjäläiset puhutte?"

Vähitellen varttui Kasperi "maailman rannan" oppikoulussa niin, että hänellä, rippikoulun ikään tultuansa, oli lakkarissaan — kortit ja että hän oli jo öitäkin poissa kotoansa!

Semmoinen oli Kasperin kasvatus!

III. Nuorukainen ja neiti.

Niemimäkelän lapset ja Lukulan Iikka olivat jo siinä ijässä, että he menivät kaikki yht'aikaa rippikouluun, sillä Kasperikaan ei ollut vielä ollut rippikoulussa, vaikka hän oli Iikkaa ja Annia vanhempi. Hengen voimalla koki kirkkoherra nuorukaisille opettaa jumalallisia totuuksia, jotka yksinänsä voivat ihmistä lohduttaa ja tukea hänen viimeisellä hetkellänsä. Usko ja luottamus yhteen näkymättömään kaikkivaltiaasen olentoon, joka johtaa ihmisen vaiheet, joka voittaa kaikki taivaat ja maat, usko ihmisen omasta ijankaikkisesta hengellisestä olennosta, joka ei ole turhaan luotu, — tämä usko, tämä tunto on oleva lohduttava ja sovittava enkeli, joka kuolinvuoteella kuiskuttaa ihmiselle luottamusta ja toivoa tulevasta elämästä, joka toisella puolen hautaa alkaa korkeammassa määrässä, kuin mitä tässä puuttuvaisessa maailmassa voipi olla tarjona.

Niitä totuuksia opetti, niitä tyrkytti kirkkoherra lapsille; toiset nuorukaiset niitä hartaasti kuuntelivat, toiset eivät niistä näyttäneet pitävän mitään lukua, nukkuivat vaan, ja kun kirkkoherra sattui silmänsä luomaan toisaalle, tekivät he pikku kompeitaan; niin vähän huolivat he kirkkoherran voimallisista opetuksista!

Kasperi oli lakkariinsa varustanut erään paljetten avulla tirskuvan lasten leikkikalun, jota hän aina silloin, kun kirkkoherra sattui vaiti olemaan, puristi lakkarissaan, joten syntyi semmoinen tirske kuin kaukaa kuuluvan, hyvin pienen rakkikoiran tirskuminen.

"Mikä se on, joka tekee häiriötä? pankaa sukkelaan se pois!" sanoi kirkkoherra.

Kaikki nuorukaiset olivat vaiti.

Kun kirkkoherra oli hetken tointansa jatkanut heidän kanssansa, kuului taas pari tirskausta!

"Se on Niemimäkelän Kasperi, joka tekee ilkeyttä; astu tänne sukkelaan!" sanoi kirkkoherra, sillä hän oli ottanut tarkan vaarin, kuka se oli, joka ilkeyttä harjoitti.

"Ei suinkaan minulla ole mitään", sanoi Kasperi, ja yritti salaa antamaan tirskutus-konettansa vieressään istuvalle pojalle, joka ottikin sen vastaan ja toi julkisesti kirkkoherralle; kirkkoherra otti vastaan Kasperin tirskutus-koneen ja muserti sen rikki.

"Jos minä toisen kerran tapaan sinut vilpistelemästä, niin sinä saat paikalla marssia koulusta pois!" sanoi kirkkoherra Kasperille.

Niin kului se päivä rauhassa, eikä kukaan tehnyt mitään ilkeyttä. Mutta Kasperille alkoi jo huomenna käydä ikäväksi ihmisittäin olo. Kun ei hänellä ollut enään tirskutus-konetta, jolla olisi voinut ilkeyttään harjoittaa, mietti hän toisia keinoja sen aikaansaamiseksi. Hän repi papereita irti virsikirjastaan ja katekismuksestaan, tukki ne suuhunsa ja pureskeli ne koviksi ja märiksi myttyröiksi, joilla hän, kirkkoherran silmien välttyessä, paiskeli toisia poikia toiselle puolen huonetta. Sattuipa niin, että eräs semmoinen Kasperin heittämä iso kuula lensi toisen pojan silmään! Kuula otti tuohon hellään ruumiin-osaan niin kovasti, että poika oli kaatua selällensä ja hän päästi kauhean itkun. Kirkkoherra näki, että tuo vamma tuli siitä, että joku nakkasi poikaa silmään, vaan ei huomannut, kuka sen teki; sentähden kysyi hän kiivaasti: "Kuka sen teki?"

"En suinkaan minä ole nakannut", ehätti Kasperi sanomaan, mutta silloin nousivat kaikki koululapset ylös ja sanoivat, että Kasperi nakkasi ja että hän on repinyt lehtiä kirjoistaan ja suussaan niistä pureskellut kuulia, joilla hän on jo ennenkin muita pyssynnyt.

"Enkö minä jo eilen sinulle sanonut, että sinun pitää olla siivolla? Sinä et ole totellut sitä! Jos sinä saat olla enemmän aikaa koulussa, niin sinä turmelet toisetkin, sentähden mene heti tiehesi täältä ja opettele tulevaan rippikouluun asti parempia tapoja", sanoi kirkkoherra Kasperille.

Hammasta purren ja nurkkia kopsien lähti Kasperi koulusta pois ja meni suoraan kotiansa, jossa hän itkusuin kertoi isällensä, kuinka kirkkoherra oli hänet ajanut koulusta pois siitä pienestä syystä, kun oli paperisipaleella nakannut toista poikaa.

"Sinun päällesi näkyy kaikilla olevan aita matalin, mutta älä ole milläsikään: oletpa sinä rikas, mitä muut ovat sinun rinnallasi, vaikkapa olisivat minkäkinlaisia luku- ja laulumiehiä; kyllä kirkkoherrakin sen vielä anneissaan tuntee", lohdutteli ja uhkaeli väärällä tavalla lastansa kasvattava isä!

Iikka ja Anni olivat parhaimmat sen vuotisista koululapsista sekä lukunsa että ymmärryksensä puolesta, eikä Anni enään tarvinnut rippikoulussa edustajaa, niinkuin ensimäisillä lukukinkereillä; sillä hän tiesi nyt jo Jumalastakin, vaikk'ei hänelle kotona siitä puhuttu, mutta sitä enemmän Lukulassa.

Kun kirkkoherra rippikoulun loputtua luetteli, kutka pääsevät ensikerran kasteensa liittoa uudistamaan, kutka ei, antoi hän Iikalle ja Annille kauniisti nidotut uudet testamentit, palkinnoksi heidän hyvästä luvustansa ja ymmärryksestänsä. Kun oli tultu selville, kutka "pääsevät", kutka ei, lähtivät "hyljätyt" hyppien, kirjojansa lyöden ja seiniä kopsien, suurella jyräkällä pois, jota vastaan "päästetyt" seisoivat niin hiljaisina ja nöyrinä, ikäänkuin he olisivat olleet aivan eri ihmisrotua kuin nuot hyljätyt; mutta oliko nöyryys todellista sydämmen nöyryyttä heissä kaikissa, vai oliko se vaan siitä tullutta, että tunsivat itsensä paremmiksi kuin nuot jotka hyljättiin, — sen jätän lukijan mietittäväksi. — Semmoisia ne koululapset olivat.

Kun Anni tuli kotiansa, lahjaksi saatu uusi-testametti muassaan, oli hänen isänsä unhottamaisillansa tylyytensä kirkkoherralle Kasperin tähden, kun Anni oli niin loistavasti läpi mennyt, että oli saanut lahjan niinkuin Lukulan Iikkakin. Mutta pian sai hän takaisin entiset mielipiteensä ja hän rupesi pitämään Annin koulu-onnea omana ansionaan, sillä hän julkisesti lausui sen ilmi, kun sanoi: "Olipa tuo Anni yhtähyvä koulussa kuin Lukulan Iikkaki, vaikk'ei hänelle ole luetettu yhtään lorukirjoja!"

Kun tuli se päivä, jolloin lapset Herran pöydän edessä uudistivat kasteensa liiton, pukivat kyläläiset itsensä pyhävaatteisiinsa ja riensivät kirkolle; erittäinkin olivat ne vanhemmat siellä, joiden lapset ensi kerran astuivat armo-pöydän luo. Ihmiset seisoivat kirkko-aidan ympärillä puhtaissa pyhävaatteissansa, useat paitahihasillaan, sillä nyt oli Suomen ihanin ja lämpimin vuoden-aika. Kun he siinä hiljaksensa puhelivat päivän merkityksestä, alkoivat kirkon kellot heleästi soida, kutsuen ihmisiä koolle Herran huoneesen, ja samassa asteli pitkin tietä seurakunnan lukkari, suuri avain kädessä ja kirjoja kainalossa. Kun lukkari tuli väkijoukon tykö, sanoi hän heille kohteliaasti hyvän huomenen ja likimäisille tarjosi hän nuuskaa isosta nuuskatousastaan. Sitte asteli hän juhlallisen näköisenä kirkon portaita kohden, jotka olivat niin täynnä väkeä, päivän merkityksen tähden, ett'ei lukkari ollut saada ovea auki. Kun hän viimeinkin sai sen aikaan, pasahti kirkko yht'äkkiä väkeä täyteen, sillä jokainen tahtoi nyt parhaalle paikalle, kuullaksensa paremmin kirkkoherran tämänpäiväistä puhetta. Vanhoja köyryselkä-vaareja ja mummoja nähtiin silloin rientävän, sauva kädessä, kirkkoon, joita aina joku pieni poika tai tyttö ohjasi toisesta kädestä penkkiinsä.

Kun väki oli saanut itsensä sijoitelluksi penkkeihin, alkoi "papin kello" soida, ja kappaleen ajan päästä tuli kirkkoherra kirkkoon, rippilapset perässä; kirkkoherra meni sakastiin ja lapset sijoittuivat kuoria lähimmäisiin penkkeihin. Kappaleen ajan päästä tuli lukkari sakastista penkkiinsä, silmälasit päässä, avasi suuren virsikirjansa ha'at, pani numerot taululle ja alkoi virren: "Tule, Pyhä Henki Luoja", johon seurakunta ja rippilapset ottivat osaa, ja pian oli kirkko täynnä heleää ja sointuisaa ääntä, jonka seurakunta sydämestään päästi, veisatessaan mieltä ylentävää virttä; viimeisen värssyn ajalla menivät lapset kuoriin alttarin ympärille.

Juhlallinen oli se hetki. Tuossa seisovat lapset, joita maailman pahentavaiset myrskyt eivät ole vielä turmelleet; siinä seisovat he vannoaksensa ikuista rakkautta ihmiskunnan suurimmalle hyväntekijälle, Vapahtajalle; siinä aikoivat he tunnustaa kuolemaansa asti sitä uskoa, jota heille on opetettu ja jota aistillinen seurakunta kaikessa maailmassa tunnustaa, ja tehdä sitä tunnustustaan niin, että se saattaa antaa heille ijankaikkisen rauhan; siinä aikovat he luopua pois pahuudesta ja ruveta palvelemaan elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa. He ovat tähän asti olleet vanhempiensa hoidon ja silmäin alla, nyt joutuvat he paremmin omaan varaansa; lapsuuden aika on loppunut, ja nuoruuden ikä alkaa. Jaksavatko he lupauksensa ja valansa täyttää? Voivatko he vastustaa maailman vietteleviä, nieleviä ja onnettomaksi saattavia hyrskyjä? Ne olivat kysymyksiä, jotka monen vanhemman sydämestä sillä hetkellä puhkesivat.

Kirkkoherra, joka myös oli viime värsyn ajalla tullut alttarille, rupesi sydäntä-liikuttavasti puhumaan, kuinka nämätkin lapset tässä ovat kerran kalliisti ostetut Jumalan Pojan kalliilla verellä, kuinka he kerran ovat jo otetut ja saatetut Jumalan lapsiksi Pyhän kasteen kautta, mutta kuinka he ovat jo langenneet pois siitä kasteenliiton armosta, josta Jumala kerran on heidät osalliseksi tehnyt, jonkatähden heidän on tarvis uudistaa liittonsa Jumalan kanssa ja nöyrällä, katuvaisella sydämellä rukoilla Häneltä syntein anteeksi saamista, Hänen Poikansa ansion tähden. Laveassa, mutta pystyvässä puheessa painoi kirkkoherra sydämelle sitä, kuinka nämät lapset lähtevät nyt avaraan maailmaan, jossa he ovat niinkuin pisara meressä, maailman pauhaavien myrskyjen seassa, jossa on monta vaaraa, monta viettelystä, jotka saattavat pian turmella heikon taimen, jos ei se ole hyvin istutettu ja hoidettu. Jos eivät vanhemmat ole hyvää siementä kylväneet ihmis-sydämen keväiseen peltoon, jos ei heitä ole kasvatettu kurituksessa ja Herran nuhteessa ja jos vanhemmat eivät ole valvoneet heidän elämänsä aamua, niin että he ovat voineet kasvaa Herran Jesuksen Kristuksen tuntemisessa; silloin hänellä oli syytä peljätä, että moni näistäkin lapsista lankeaa uhriksi vanhempiensa kelvottomalle kasvatukselle, uupuu, väsyy maailman viettelevälle, väsyttävälle ja humisevalle tielle, saavuttamatta rauhan satamaa, jonka Jumala on kaikille niille suonut, jotka uskossa loppuun asti vahvana pysyvät. Hän rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän antaisi näille lapsille voimaa sotimaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan, ja kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita he tuottavat ja aikaan saavat. Hän rukoili voimaa ja siunausta niille opetuksille ja neuvoille, joita hän, heikko ase, on kokenut heidän nuoriin sydämiinsä painaa, niin että ne tulisivat heille ajalliseksi siunaukseksi ja ijankaikkiseksi autuudeksi. Monen silmät vettyivät silloin ja monen vanhemman sydän yhtyi kirkkoherran hartaasen rukoukseen.

Nyt astui kirkkoherra alttarilta alas ja rupesi kyselemään lapsilta heidän kristinopin ymmärrystänsä. Heleällä lapsen äänellä tekivät he seurakunnan edessä tiliä uskosta, jota he koko elämänsä ajan aikoivat tunnustaa, ja kun kirkkoherra taas oli mennyt alttarille, lupasivat lapset ikuista uskollisuutta rakkaalle Vapahtajallensa. Monen seurakuntalaisen silmä ei liene ollut kuiva; niin liikuttava oli se hetki.

Sitten muistutti kirkkoherra lapsia, kuinka elävä Jumala oli kuullut heidän lupauksensa, ja rukoili vielä Jumalalta voimaa lapsille, vahvana vastustamaan vihollisiansa; sen jälkeen laskeusivat lapset polvillensa alttarin ympärille ja kirkkoherra piti heille rippisaarnan ja julisti katuvaisille synnin päästön.

Moni sydän tuli kirkossa liikutetuksi, ja varma on, että moni lapsi aikoi todenteolla ruveta elämään uutta elämää — mutta, mutta, kuinka moni heistä lienee tuon lupauksen pitänyt, sen jätän päättämättä. —

Eihän minulta olisi kenties tullut mainituksikaan noiden lasten ensikertaa käymisestä Herran ehtoollisella, jos eivät Iikka ja Anni olisi olleet siellä. He olivat sielläkin ensimäiset antamaan selviä vastauksia kysymyksille ja kotiansa palatessaan olivat he niitä, jotka aikoivat, sydämensä pohjasta, vastaisenkin elämänsä käyttää niin, että se tulisi Jumalalle ja ihmisille kunniaksi.

Niemimäkelänkin isäntä oli kirkossa ja hän olisi ollut muuten hyvin tyytyväinen, mutta se hänen kunniaansa kovin rapasi, kun kirkkoherra hylkäsi Kasperin niin pienen rikoksen kuin paperisiukaleen nakkaamisen tähden, ja hän piti paljon enemmän lukua Kasperin pääsemättömyydestä kuin Annin pääsemisestä!

Niin kului joku vuosi ja Iikasta oli tullut nuorukainen ja Annista neiti. Uusi aikakausi, uudet askareet ja toimet olivat au'enneet heidän eteensä. Siinä seisoivat he vastaanottamassa, tullee vielä mitä tulleekin. Maailman hyrskyjen turmelevat vihurit alkoivat tuntua heidän ympärillänsä; mutta se siemen, joka oli kylvetty heidän sydämiinsä pienestä pitäen, varjeli heitä sortumasta niiden ylivoiman alle.

Liikutuksetta tuskin voi ajatellakaan aikaa, jolloin lapsuus on loppunut ja nuoruus alkaa. Tyvenen virran kaltaisena riensivät lapsuuden hetket viattomissa leikeissä ja suruttomissa askareissa maailman myrskyjen aaltoavaa merta kohden. Elämän kovuus, sen mustat murheet ja rauhattomuus olivat lapsuuden ijällä tuntemattomat vieraat. Kaikki lapsen ympärillä hengitti vaan rauhaa, iloa ja onnellisuutta. Näin kului lapsuus ja lapsesta kypsyi nuorukainen. Äsken heikko ja horjuva taimi seisoo nyt kukoistavana kukkasena elämän lavealla tantereella, kaikki nyt on muuttunut; kaikki ne luonnolliset siteet, jotka yhdistivät lapsen maailman kanssa, ovat nyt katkenneet. Pelolla ja vavistuksella aavistaa jo nuorukainen sotaa, jonka tulevaisuus kantaa povessansa; kohta tuo synkkä esirippu putoaa, ja maailman ankarat myrskyt alkavat riehua ja ahdistaa häntä joka haaralla. Lapsuuden rauha ja lepo on kadonnut nuorukaisen sielusta, ja levottomuus, luonnolliset himot ja halut leimuavat liekkinä hänen povessansa. Lapsuuden askareet eivät enään tyydytä, miehuuden vakavuus ei kelpaa; mistä siis on apu etsittävä? Ainoana vakavana turvana ovat lapsuuden ijällä juurrutetut opetukset, jotka, jos hyvät ja vahvasti perustetut, yksinänsä voivat nuorukaisen varjella lankeamasta vihollisensa uhriksi.

Ei mikään aikakausi ole niin täynnä yleviä ajatuksia ja jaloja töitä kuin nuoruuden ikä: Milloin on isänmaanrakkaus lämpimämpi, milloin ystävyys rehellisempi, milloin palaa rakkaus kirkkaammin, kuin turmelemattoman nuorukaisen ja sievän tytön povessa?

Näin oli Iikastakin kasvanut nuorukainen, mutta hän katsoi uhkaavaa tulevaisuutta rohkeasti silmiin ja koki saada toteumaan nuoruuden unelmiansa, joita niin runsaasti pyöri hänen mielikuvituksissaan. Hän oli niin innostunut ja saanut niin suuren luottamuksen itseensä, että luuli maailman välttämättömästi tarvitsevan hänen apuansa ja että sen meno oli muka mennyt väärin päin tähän asti.

Näissä nuoruuden mielikuvituksissa kasvoivat Iikka ja Anni aina varttuneemmiksi nuorukaisiksi. He olivat nyt harvemmin toistensa parissa kuin lapsuuden aikana, mutta toki he sentähden olivat joskus yksissä toisten nuorukaisten seurassa. Kun kainous esti Annin käymästä Lukulassa kirjoja lukemassa, otti hän Iikalta kirjoja lainaan ja luki niitä lomahetkinä kotonansa salaa, ja kätki lukemasta päästyänsä kirjansa huolellisesti, ett'ei hänen isänsä niitä näkisi, ja niin hän koki ravita kaipaavaa henkeänsä, johon lapsuudessa oli kipinä pudotettu, ikään kuin sattumalta, tuolla lapsuuden ystävän kodissa.

Annista kasvoi ja varttui kaunis, roteva neiti ja hänen sydämensä puhtaus ja siveä ulkonainen käytöksensä olivat jokaiselle tutut; sentähden hänen maineensa kasvoi päivä päivältä. Kun siihen vielä lisäksi tuli, että hänen tiedettiin saavan mahdottomat perinnöt, niin tuli hän mainioimmaksi neideksi koko paikkakunnassa. Kun Niemimäkelän Annin asiat noin olivat, ei ollut mikään ihme, että hänellä oli paljo loistavia kosijoita; mutta Anni ei huolinut yhdestäkään heistä, vaan antoi heille järkiään rukkaset; olisipa melkein luullut, että Annin sydämessä ei ollut sijaa millekään nuoruuden ihmeelle; mutta niin ei kumminkaan ollut. Hänen sydämessään oli toki sija yhdelle, hänen lapsuutensa ystävälle, joka siellä asui rakkaana — unohtumattomana; mutta tuota sydämensä salaista tunnetta ja toivoa ei hän tohtinut oikeen vapaasti itsellensäkään tunnustaa, sitä vähemmin muille ilmoittaa.

Kauan oli Iikkakin tuntenut sydämessään, ettei hän voi Annitta elää; mutta molempain heidän tunteensa pysyivät kumminkin sydämessä vaan kaipaavana painona; sillä he molemmat hyvin kyllä tiesivät, kuinka mahdottomia heidän unelmansa olivat. Annin isähän oli semmoinen mies, joka ei antanut mitään arvoa muulle kuin rikkaudelle, ja sitä ei Iikalla ollut; se, mitä Iikalla oli, nimittäin hyvät mainittavat tavat ja ominaisuudet, ei ollut Niemimäkelän isännän mielestä kukkaron rinnalla minkään arvoista! Hyvinhän oli siis tiettävä, että, jos heidän tunteensa olisivat tulleet ilmi, olisi Niemimäkelän isäntä niin julmistunut, ett'ei olisi varmaa, mikä siitä viimein olisi tullut; ja niin täytyi kumminkin heidän salata kaipauksensa sydämensä syvimpään loukkoon, toisilleenkaan niitä ilmoittamatta.

Näitä ajatuksiansa ja tunteitansa alas painaen, rupesi Iikka innolla isänsä kanssa raivaamaan pienen torppansa vielä viljelemättömiä tiluksia; mutta pian olivat ne viljeltynä ja työn puute rupesi tuntumaan tuossa pienessä kodissa. Paha oli Iikan lähteä kylältä työtä hakemaan, sentähden mietti hän toisia keinoja. Hän vuokrasi talojen isänniltä viljelemättömiä soita ja rämettä ja rupesi niitä raatamaan ja viljelemään. Kun hän sai niistä viljaa, teetti hän niillä muillakin työtä, sillä torpan maan tuotteilla eli pieni perhe jo vuoden yli. Näin kasvoi Iikan varallisuus vähitellen ja jonkun vuoden kuluttua Iikka tosin ei ollut rikas, mutta ei köyhäkään. Näin oli hän ryhtynyt taloudellisiin askareisin, aina vaan siinä hienossa ja salaisessa toivossa, että saisi kerran Annin kanssa yhdessä elää ja yhdessä kärsiä.

Jota enemmän Iikka hyöri taloudellisissa askareissaan ja tuli tuntemaan maailman menoa, sitä enemmän tuli hän havaitsemaan, ett'ei tämä maailma olekaan mikään heikko kappale, joka välttämättömästi tarvitsisi hänen apuansa, vaan että siinä jo ennen häntä on vallinnut järkähtämätön järjestys, joka sortaa ja tyhjäksi musertaa kaikki, mikä ei sovi sen kanssa yhteen. Sentähden täytyi hänen asettaa elämänsä yleisten yhteis-elämän vaatimusten mukaan ja työskennellä siinä.

Se kansallishenki, joka Iikan sydämeen oli jo lapsuudessa istutettu, ei pysynytkään enää hänessä ainoastaan sydämen tunteena, vaan se alkoi näkyä jo päällepäinkin työssä ja totuudessa. Hän alkoi kirjoitella sanomalehtiin tuon tuostakin, ja hänen kirjoituksensa useinkin terävästi koskivat kansallisuuden oikeutta, ja pian nuo tuntemattoman nimimerkin kirjoitukset herättivät yleistä huomiota. Uteliaat urkkijat eivät tyytyneet kauvan tietämättömyyteensä, vaan ottivat selvän uuden kirjoittajan todellisesta nimestä ja pian oli tietona, kuka se oikeastaan oli. Luultiinpa jo niinkin tarkkaan tuntevansa hänen kirjoituksensa, että kun sattui olemaan sanomissa samanhenkinen kirjoitus ilman nimimerkittä, väitettiin kohta se hänen tekemäksensä; sillä he muka tunsivat sen "sielun väreistä", mutta eksyivätpä useinkin arvosteluissansa, sillä kansallishenki alkoi maassamme olla jo siksi vireillä, että muitakin kirjoittajia löytyi kansassa, jotka vaativat kansalle oikeuksiansa ja vetivät valkeuteen ne epäkohdat, jotka olivat maassamme vallinneet. Vielä Iikka toimitti kylässään useinkin arpajaisia, kun vaan oli joku hyvä kansallis-asia autettava. Hän perusti kylän nuorisosta lauluseuran, joka kokoontui usein yhteen laulamaan moniäänisesti isänmaallisia lauluja Iikan johdannolla, jota he talvis-aikana tekivät vuoroon kussakin talossa paitsi Niemimäkelässä; mutta kesäisenä aikana lauloivat he ulko-ilmassa jollakin luonnon-ihanalla paikalla. Lainakirjaston perusti Iikka kylään arpajaisilla ja vapaaehtoisilla lahjoilla, ett'eivät vastaan-hangottelijat voineet mitään sanoa, kun ei heidän tarvinnut kukkaroaan avata; omaa kirjallisuuttansa lisäsi Iikka myös runsaasti vuosi vuodelta.

Eräänä kesänä, Juhannuksen aikana, tuli pitäjään pappilaan vieraiksi useampia uusmaalaisia ylioppilaita, sillä he olivat sukua pappilan herrasväelle. Kylän nuoriväki ja lauluseura oli kokoontunut Juhannuksena jälkeen puolen-päivän eräälle kauniille lehto-kummulle, joka oli likellä maantietä; ja Niemimäkelän Annikin oli siellä. Nuoret väliin tanssivat kentällä, tuossa kauniissa, suuressa luonnon juhlasalissa, jossa ei puuttunut valoa eikä koristuksia; väliin he taas lauloivat isänmaallisia lauluja. Vieraat ylioppilaat olivat tiellä kävelemässä sinne päin, jossa kylän nuoriso oli koolla. Mutta, kun he kuulivat kummulta neliäänisen laulun, pysähtyivät he kuuntelemaan; kylän lauluseura lauloi silloin juuri "Maamme". Kun laulu oli loppunut, näkyivät ylioppilaat keskustelevan jotakin. Keskustelun loputtua lähtivät he marssimaan sitä kumpua kohden, jossa kylän nuoriso oli koolla, ja samassa, kun he marssinsa alkoivat, rupesivat he sekaäänisesti laulamaan ruotsalaista laulua. Tuota tehdessään astelivat he ryhdikkäästi tahdin mukaan, pää kekassa ja valkoinen ylioppilaslakki kunkin päässä, ja heillä oli hienot rottinkisauvat kädessä, joita he viuhtoivat hyvin keikarimaisesti. Kylän nuoriso kummulla luuli, että herrat ylioppilaat tulevat heidän tykönsä, mutta pian huomattiin, ett'ei heidän aikomuksensa niin ollutkaan. Sillä, kun he tulivat kummun kohdalle, eivät he kääntäneet päätänsäkään noihin "moukkiin" päin, vaan näyttivät aikovan mennä sivuitse, yhä ja pontevasti laulaen ruotsalaista laulua. Samalla kuin kummulla olijat selvään huomasivat, että ylioppilaat todellakin aikoivat sivu mennä, kuului yht'äkkiä kummun puolelta kimakka, voimallinen vihellys. Sekä ylioppilaat että kylän nuoriso kääntyivät heti katsomaan, mistä vihellys tuli, eikä kenenkään ollut vaikea huomata, että viheltäjä ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, joka seisoi likimpänä tietä, ilvehymy suun sopessa. Iikka oli ylioppilasten käytöksessä huomaavinansa ylönkatsetta kansaa ja sen kieltä kohtaan; silti tuo hänen kansallistaistelunsa esikoinen — vihellys tuossa. Ylioppilaisiin sattui vihellys oikeaan paikkaan, sillä heti kun huihahdus kuului, lopettivat he laulunsa ja astelivat kylän nuorisoa kohden. Eräs heistä astui aivan Iikan nenän eteen ja kysyi hyvin tuimasti:

"Miksikä vihelsit?"

"Me luulemme, että te ylenkatsotte kansaa", sanoi Iikka.

"Millä tavalla?"

"Meitä näkemättömyydellänne ja lauluillemme vastapainoksi aijotulla ruotsalaisen laulun laulamisellanne."

"Mitäpä hirmua tuossa laulussamme kuulettekaan? Ruotsalaisen miehen sepittämää lauluahan tekin viimeksi lauloitte."

"Maamme on sepittänyt Suomen mies, joka ei ole osannut Suomen kieltä, mutta joka on rakastanut tätä maata ja sen kansaa, eli siis Suomen kieltä taitamaton Suomalainen; sillä kieli ei tule tässä kohden kysymykseen, vaan mieli."

"Me rakastamme myös tätä maata ja sen kansaa."

"Minkä verran?"

"Niin paljon, että me suomme Suomen kansalle kaikkea hyvää. Me soisimme, että kansa tulisi varalliseksi ja että se perustuslakiensa nojalla saisi nauttia rauhassa oikeuksiansa. Meillä on vilpitön isänmaanrakkaus, uskokaa pois."

"Tuohan kuuluu jotenkin hurskaalta ja sovinnolliselta, mutta pelkäänpä, että se on vaan jotain tekopyhyyttä. Sentähden sallikaa minun tehdä kysymys: Miksikä te lauloitte suomalaisessa paikkakunnassa ja Suomalaisten sortamiseksi ruotsalaisen laulun, vaikka olette puheessanne noin selviä Suomalaisia?"

"Siksi kuin Suomen kieli on niin — raakaa."

"Kas nyt te astuitte esiin oikeassa karvassanne! Sitä juuri odotinkin. Siitä lauseestanne kuuluu, kuinka korkealla asteella teidän isänmaan-rakkautenne on! Teidän rakkautenne Suomen kansaan on samassa suhteessa, kuin jonkun kelpo isännän rakkaus on hevoseensa. Tuo hyvä isäntä huoman, että hevonen on hänelle välttämätön elämän ehto, kun se tekee hänen edestään raskaimmat työt; sentähden ei hän voi hevosetta tulla aikaan. Tätä hevosta on ennen lyöty, sille ei ole annettu tarpeeksi ruokaa, jonka tähden tuo tarpeellinen työjuhta on saanut nähdä paljon kurjuutta, ja usein on hän uupunut, väsyneenä vaivoistansa, ajajansa kovuuden ja ymmärtämättömyyden tähden. Mutta viisas isäntä on huomannut, että eläinparallakin on nahka luiden ja lihan päällä, johon ottaa lyödessä kipeästi; hän on huomannut, että, jos ei sille anna tarpeeksi ruokaa, se laihtuu eikä jaksa tehdä kunnolla raskasta työtänsä, jonkatähden se ruoka, jonka hän kieltää hevoseltansa, tuottaa hänelle itsellensä vaan sulaa tappiota; sen kaiken isännälle selvettyä, huomaa hän lopuksi sen tosiasian, että, jos hänen hevosensa voipi hyvin, hän itsekin voipi pitää parempia ja lihavampia päiviä kuin tähän asti. Sentähden tuo ymmärtäväinen isäntä rupeaa kaikin tavoin parantamaan hänelle välttämättömän tarpeelliseksi tulleen hevosensa taloudellista ja ruumiillista tilaa: hän antaa sille tarpeeksi ruokaa ja iloitsee siitä, kun se on lihava; hän ei enää lyö itse eikä anna muiden löydä sitä, hän ihantelee ja silittelee sen kiiltävää karvaa, ja taputtelee ja halailee hevostansa; hän on sille kaikin tavoin hyvä, mutta oman hyötynsä tähden. Mutta tuon hyvän isännän päähän ei ole vielä kertaakaan jolkahtanut, että tuon hänelle tarpeellisen hevosensa pitäisi päästä tasa-arvoon hänen itsensä kanssa. Samassa suhteessa on teidänkin rakkautenne Suomen kansaan! Te kyllä mielellänne suotte sen, että me kaikki tämän maan hiellämme ja väellämme raataisimme niin lihavaksi, että 'askeleet tiukkuisivat lihavuudesta', hankkiaksemme siten teille lihavammat ja murheettomat päivät; mutta tasa-arvoon itsenne kanssa ette ole Suomen kansaa vielä koskaan ajatelleetkaan: sen kieli on mielestänne vielä 'raakaa;' mutta mitä olette tehneet tämän kauniin Suomen kielen koroittamiseksi ja puhdistamiseksi? Ette mitään. Sillä kaikki kielemme puhtaus, sen vaiherikkaat lauselmat ja sen hienotuntoisuus, jolla saatetaan kosketella miten hienoja sielun tunteita hyvänsä, sen suloisuus, ovat meidän oman maamme suomenmielisten oppineiden miesten ansio, jotka todellakin ovat rakastaneet tätä kansaa ja uhranneet voimiansa ja varojansa sen eteen, joille kiitos sen edestä! Te kuulille tältä kummulta vasta kajahtavan suomenkielisen moniäänisen laulun; se oli loukkauskivi teille, jonkatähden kostaaksenne teitte lyhyen keskustelun perästä tuon mielestänne oivallisen kepposen, että rupesitte laulamaan ruotsalaista laulua tästä sivu mennen, katsoen niin ylön suomalaista kansaa ja sen kansallisia rientoja — siinä teidän isänmaan-rakkautenne!"

"Fennomaanit, riivatut, ovat sinun riivanneet aivan hulluksi."

"Minä myös olen fennomaani, enkä häpee ollenkaan lukea itseäni niiden joukkoon, jotka taistelevat tämän kansan oikeuksien puolesta, ja koska te ette tunnu olevan fennomaaneja, niin tottapa te olette svekomaaneja, ja kun ne nimet kerran selville tulevat, ei ole sitten enää kummankaan mielipiteet salassa."

"Älä nyt noin tyhjästä tuommoista melua nosta! Kun kerran Suomen kieli kypsyy ja kohoaa suurempaan arvoon, niin mielellämme suomme sille samat oikeudet kutu Ruotsin kielellekin; mutta niin kauvan kuin ei se kelpaa sivistystyöhön, on se mahdoton."

"Niinhän se on ruotsinkiihkoisten mielestä, jotka luulevat ainoan henkireiän tulevan Ruotsista Suomeen, eivätkä huomaa, että Suomen kielelle on käännetty paljon kirjallisuutta muistakin kielistä, ei vaan Ruotsin kielestä; ja lieneekö Ruotsi ainoa sivistyspiste maailmassa, josta valo lähtee kaikkiin muihin maailman kohtiin, tarvitsematta itse tuoda sivistystänsä muualta, kääntämällä muunkielisiä hengen tuotteita omalle kielellensä? Me tunnemme, minkä hengen lapsia te olette, enempää todistuksia emme tarvitse."

Kun Iikka ja uusmaalaiset ylioppilaat niin kiistelivät kansallisuuksien puolesta, oli kylän nuoriso vetäynyt heidän ympärilleen, kuullaksensa paremmin heidän otteluaan; Annikin oli vetäynyt saapuville ja kuunteli tarkoin asian menoa. Kahta kauniimpi ja uljaampi oli Iikka nyt Annin mielestä kuin koskaan ennen ja kahta kalliimmalta tuntui hän nyt Annin sydämelle, kun hän tuossa järjellisesti taisteli kansalaistensa oikeuksien puolesta, ja Iikka tuntui Annin mielestä paljoa oppineemmalta kuin nuo uusmaalaiset ylioppilaat. Kauniina, kukoistavana seisoi siinä Anni; sillä hänen sydämessään liikkui kaksi maailman väkevintä tunnetta, rakkaus ja kansallisuus, jotka sekaisin aaltoilivat hänen nuoren sydämensä piirissä; sentähden tuli veri tavallista hehkuvammaksi hänen muutoin lumivalkoisilla kasvoillansa. Ylioppilaat eivät olleet ennen Annia huomanneet, mutta nyt havaitsivat he hänet; nähtävästi hämmästyivät he Annin uljaasta ja kauniista näöstä. Kiivain väittelijä heistä astui Annia lähemmäksi ja sanoi: "Sinä olet kaunis tyttö! Sinä et suinkaan ole niin itsepintainen, sivistystä vihaava fennomaani, kuin tuo poika tuossa?"

"Me emme ole ensinkään niitä, jotka sivistystä vihaamme, päin vastoin haemme me sitä, mutta niitä me emme voi rakastaa, jotka meiltä sen kieltävät, ja tahtovat meitä pitää pilkkanansa", ehätti Iikka siihen sanomaan.

"Enpä minä sinulta sitä kysynytkään, sinut tunnen jo; vastauksen vaadin tältä kauniilta tytöltä", sanoi ylioppilas, kääntyen Annin puoleen.

"Me Suomen neidet tunnemme asian niin olevan kuin tää nuorukainen on teille selittänyt", lausui Anni vastaukseksi, punastuen vieläkin enemmän.

"Ohoh! kaunis neitiseni, ethän toki liene koko Suomen neitien edustaja!"

"Tyhjät imartelemiset eivät ole soveliaat; ja me puhumme kaikkien niiden puolesta, jotka aikakautensa ja asemansa tuntevat", ehätti Iikka sanomaan, päästääksensä Annia pälkähästä, johon ylioppilas oli hänet imartelevasti saattanut.

"Kuinka monta Suomalaista niitä on, jotka jotakin tietävät!"

"Niin te sokeudessanne ja itserakkaudessanne luulette; mutta kansa astuu lujalla tahdolla ja vakavasti oikeuksiansa kohden ja niitä ei ole vähä, jotka niin tekevät, vaikka te luulette, että me kaikki olemme tuhmia, jotka emme mistään tiedä. Ja kansan täytyy päästä tarkoituksiensa perille, ja autuas ottaa silloin ajasta vaarin." Näin puheli Iikka ja viimein ylioppilaat lähtivät pois, mutisten mennessään: "Saakelin itsepintaisia he ovat!"

Kylän nuorisokin hajousi ja kukin meni kotiansa, sillä jo oli tullut ilta; mutta moni nuorukainen ja neiti tunsi isänmaanrakkauden povessansa palavan hehkuvammin kotiansa mennessä kuin kummulle tullessa!

Näin kului Juhannuspäivä ja monta muuta Herran päivää, eivätkä Iikan ja Annin sydämen toivot näyttäneet saavan sen parempaa päätöstä, vaan ne pysyivät yhä salassa, yhtä mykkinä ja yhtä toivottomina kuin ennenkin, ja tuota heidän sydämensä kalvaavaa tunnetta ei tiennyt kukaan kuolevainen ihminen paitsi he itse; mutta pää se tulee viimein vetävälle, ja niinpä kävi tässäkin.

Eräänä pyhänä syksykesällä, jälkeen puolenpäivän, oli taas kylän nuoriso kokoutunut iltaansa viettämään kauniille kentälle järven rannalle, jossa vuoroon taas laulettiin isänmaallisia lauluja moniäänisesti, väliin taas muutoin leikittiin. Sitte nimettiin leskiä juoksemaan, ja jos leski oli roteva ja vilkas juoksemaan, piti hän parillisia pahassa piikkarassa. Nyt sattui roteva pari joukon jälkimäiseksi ja roteva poika oli myös se, joka leskenä odotti joukon etummaisna, ja kaikki odottivat mielen jännityksellä, miten tuossa kävisi. Nyt tulla suhahti pari lesken sivutse täyttä vauhtia ja leski potkasi jälkeen. Hänelle onnistui heti kiistan alussa eroittaa tyttö ja poika toisistaan ja hän lyöttäysi tyttöä ahdistamaan koko voimallansa saadaksensa hänet kiinni, ja niin juoksivat he järven rantaa kohden aika vauhtia. "Älä antau, Mari!" kuului ehtimiseen joukosta kehoituksia tytölle, joka näytti olevan auttamattomissa; sillä hänen edessään, aivan likellä, oli jyrkkä ja syvä järven ranta ja hänen takanaan tuo leikillään häntä ahdistava roteva nuorukainen, joka ei mistään hinnasta näyttänyt tahtovan heittää saalistansa. "Älä antau, Mari!" kuului taas ehtimiseen joukosta, kun näkivät, että tyttö alkoi olla jo hyvin ahtaalla järven ja vainoojansa välillä. "Ei vielä", kajahti silloin äkkiä Marin suusta ja hän teki äkkimutkan samassa ja aikoi siten pelastauta aivan vastustajansa sivutse, mutta hänen jalkansa sija petti ja hän muksahti päätänsä myöten järveen! — Kauhea hätähuuto kajahti koko nuorisosta ja kovaonnista tyttöä ajava nuorukainenkin tyhmistyi niin, ett'ei hän kyennyt yrittämään mitään tytön pelastamiseksi; samoin olivat toisetkin neuvottomia, mutta hätäilemään ja voivottamaan kyllä kaikki kykenivät. Silloin juoksi Lukulan Iikka joukon lävitse järven rannalle ja hätäilemättä, voivottamatta ja muilta neuvoa kysymättä syöksi hän vaate päällä järveen, sukelsi niinkuin lohi pohjaan ja pian ei näkynyt veden pinnalla muuta kuin hienoja väreitä sillä paikalla, johon Mari ja Iikka olivat hävinneet! Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt siihen yhteen kohtaan järven pinnalla; hetki oli kovin mieltä jännittävä! Kauvan ei viipynyt, ennenkuin veden pinta kuplahti ja samassa tuokiossa puljahti Iikka veden päälle, etsitty tyttö kainalossaan! Rannalla seisovat ojensivat hänelle pitkän aidaksen, johon Iikka tarttui toisella kädellänsä kiinni, ja niin vetivät toiset heidät molemmat maalle. Iikka oli harjoittaunut oivalliseksi uimariksi, jonkatähden hän oli niin pelkäämätön, auttaaksensa toista vaarasta.

Pelastettu tyttö oli maalle saadessa taidotonna; mutta tointui kuitenkin pian. Pelastettu Mari oli varakkaan Koiviston isännän ainoa lapsi ja juuri Iikan ja Annin ikäinen; he olivat olleet yht'aikaa kaikin rippikoulussakin. Huhu tapaturmasta oli levinnyt kylään, sillä jotkut olivat juosseet sinne apua hakemaan. Sanoma oli tullut Koiviston isännänkin korviin ja hän juoksi paikalle, avopäin, niin paljon kuin hän vaan jaksoi. Kun hän tuli paikalle, oli Mari jo selvällä toimellaan ja mahdoton paljous nuoria ja vanhoja hänen ympärillänsä. Heti kun Koiviston isäntä pääsi väkijoukon luo ja näki tyttärensä pelastuneeksi, huudahti hän: "Kiitos Jumalan! kun ma näen vielä lapseni elävänä." Sitte kysyt hän: "Kuka on pelastanut lapseni silmin nähtävästä vaarasta?"

"Tää meidän kylän reipas poikamme sen on tehnyt, jota paitsi saisimme tässä nyt kaikin viettää surullista hetkeä", lausui eräs joukosta, osoittaen samassa Lukulan Iikkaa.

"Minä olen kyllä kauvan havainnut, että Iikka on kelpo poika, mutta yhä kelvollisemmaksi näen hänet nyt. Sinä olet tänäpäivänä tehnyt jalon työn ihmiskunnalle, mutta minulle niin jalon, ett'ei minulla ole niin paljoa rikkautta, että voisin sinun hyvän työsi palkita. Jumala on katsonut hyväksi ottaa toiset lapseni pois, joka on minulle tuottanut paljon murhetta, ja jos tuo ainoa elossa oleva nuorin lapseni olisi tapaturman kautta tullut pois, niin minäkin olisin murehtien pian kallistunut hautaan. Jalo nuorukainen! Ota sentähden palkinnoksi työstäsi, mitä minulla maailmassa on rakkainta ja kalleinta, ota omaksesi kaikki se, mitä olet tänä päivänä pelastanut, sinä olet sen ansainnut — älä sano vastaan, sen parempaa ei minulla ole tarjota ja minä luulen, että itse palkintokin on siihen tyytyväinen!" puhui Koiviston ijäkäs isäntä värisevin äänin koko väkijoukon kuullen.

"Kiitän nöyrimmästi; mutta millä olisin sen palkinnon ansainnut? sillä olenhan vaan täyttänyt tavallisen ihmis-velvollisuuden", sanoi Iikka ujosti ja punastui korvia myöten.

Olipa joukossa muitakin kolme, jotka punastuivat kenties vielä enemmänkin kuin Iikka. Ensimäinen noista kolmesta punastujasta oli Niemimäkelän Anni, joka Koiviston isännän puheen kuultuansa ensin vaaleni kuolon kalpeaksi, vaan kohta jälleen punastui niin, että luuli veren tipahtavan; hän näkyi pelkäävän, että muutkin huomaisivat hänen mielenliikutuksensa, sentähden kätki hän kasvonsa nenäliinaansa ja lähti pois. Toinen noista punastuvista oli Jäykkälän isännän nuorin poika, Aappo, joka oli paikalle tullut vähää ennen kuin Koiviston isäntä, sillä ei hän ollut sillä kerralla sattunut olemaan alusta alkaen toisten nuorten joukossa; hän punastui myös kovin, kuullessaan Koiviston isännän puheen. Kolmas punastuja oli tuo vaarasta pelastettu itse, Koiviston Mari, jonka poskista katosi ensin se ainoakin puna, joka niihin oli voinut nousta säikähdyksensä jälkeen; mutta pian nousi vieno puna takaisin kaksinkertaisilla voimilla hänen kauniisin kasvoihinsa, ja hänkin lähti kotiinsa "muuttamaan kuivia vaatteita päällensä", niinkuin hän sanoi; hänenkin punastumisensa vaikutti isänsä puhe. Kaikki hajausivat kotiansa, eivätkä nuoret enää aikoneet koskaan tulla leikkimään niin liki järven rantaa.

Tahtoisitte kaiketi tietää syytkin noiden poikien ja tyttöjen punastumiseen? Kuulkaahan sitten: Iikka punastui siksi, kun Niemimäkelän Annikin oli kuulemassa Koiviston isännän puhetta, jota hän ei olisi Annin suonut kuulevan; Anni taas punastui sentähden, kun Koiviston isäntä lupasi Iikalle niin hyvät ehdot, kuin oman ainoan tyttärensä, jonkatähden hän luuli turhaksi rau'enneen sydämensä rakkaimmat, vaikka kyllä salaisimmat toivot. Jäykkälän Aappo punastui sentähden kun hänellä oli jo ystävyys solmittuna Koiviston Marin kanssa, ja hän luuli nyt tuon ystävänsä kadottavansa; Koiviston Mari taas sentähden, kun luuli tapauksesta ja isänsä puheesta seuraavan monta rettelöä: Iikka oli roteva, kaunis ja kiitettävä nuorukainen, siitä oli kaikilla yksi mieli; hän oli vasta pelastanut hänet varmasta kuolemasta, siis Iikalla oli täysi oikeus vaatia häntä omaksensa; mutta, kun hän oli antanut jo sydämensä toiselle, mitä ajattelisi silloin jaloluontoinen Iikka, mitä ajattelisi silloin hänen isänsä, jos ei hän saattaisi suostua isänsä ehdotukseen? Niin laveat ahdistukset ne olivat, jotka panivat Marin sydänveret liikkeelle. Aapon ja Marin ystävyyden liittoa ei tietänyt kylässä kukaan muu kuin he itse ja Lukulan Iikka, ei Marin isäkään, ja sentähden Koiviston isännän puhekin tuli semmoiseksi; muussa tapauksessa olisi hän ollut varovampi.

Iikka ymmärsi kohta Aapon ja Marin tuskan. Kun Iikka ja Aapo menivät kotiansa ja tulivat kahden kesken, kuiskasi Iikka Aapon korvaan: "Älä, ystäväni, ole noin suruissasi! ei sinulle tule mitään vaaraa, sinä saat armaasi, sillä niin jalo tarjous kuin se olikin, en minä sitä kumminkaan voi ottaa vastaan monesta syystä; vie nämät terveiseni Marille, niin pian kuin voit, sillä minä näin, että hänelle tulee raskaat hetket."

"Sinä, ystäväni, olet aina yhtä jalo ja ylevä!" sanoi Aappo Iikalle ja otti häntä kädestä kiinni. "Tänä iltana minä kirjoitan Marille ja selitän koko asian", lisäsi hän vielä ja nähtävästi hänen otsansa kirkastui.

Ei kenenkään rauhaa nuo tapaukset niin visuun ryöstäneet kuin Niemimäkelän Annin; sillä Iikan toivo ei noista kännyt huonommaksi kuin ennenkään, jos ei paremmaksikaan, ja Aapon ja Marin asia tuli pian selville. Mutta Anni-rukalta katosi kerrassaan kaikki toivo; sillä kuinka olisi Iikka vastaan-ottamatta niin loistavaa tarjousta? ja muutoin el hän tiennyt varmaan, rakastiko Iikka häntä, vai ei; hän meni kotiansa, sulkeusi siellä kamariinsa ja valtavalla itkulla koetti tyhjentää murheella täytettyä sydäntänsä. Anni lykkäsi luotaan kaikki yhä uudistuvat kosijansa ja laihtui päivä päivältä. Entinen iloisuus, elävyys ja rauha katosi häneltä, ja synkkä surumielisyys valtasi hänet kokonaan. Kaikki huomasivat Annin elämän muutoksen ja kokivat saada selville syytä siihen, mutta turhaan; sillä Anni ei uskonut salaisuuttansa kenellekään, hän piti sen omana tietonaan ja kantoi mykkänä raskasta taakkaansa, sillä tavallinen neitien kainouskin esti häntä muille suruansa ilmoittamasta. Tuossa tukalassa tilassa kului syyskesä kekrin tienoille.

Iikka oli varttunut oivalliseksi metsästäjäksi ja pian oli hän paikkakunnan kuuluisin kyttä. Hän oli jo ollut kahdessa karhuntapossa osallisena ja yhden kontion oli hän kaatanut yksinänsäkin. Kaikki ne karhun tapot tapahtuivat ulkopitäjissä, sillä oman pitäjään metsät olivat huonot eikä niissä isompaa riistaa ollut. Iikka oli niissä osoittanut rohkeaa urhoollisuutta ja pelkäämättömyyttä, jonkatähden hänen maineensa kasvoi aina kunniakkaammaksi. Aina, kun sydämensä huolet rupesivat Iikkaa kovin rasittamaan, sieppasi hän tarkan luodikkonsa seinältä ja lähti metsään, silloin kun luvallinen metsästys-aika oli, sillä siellä sai hän hetkeksi kevenemään murheellisen sydämensä.

Eräänä päivänä kekrin seudussa ei Anni tullut kotonansa aikaan, jonkatähden hän lähti kävelemään läheisimpään metsään, jossa hän usein ennenkin oli käynyt tuolla vapaan taivaan alla, vapaassa Jumalan ilmassa, noiden tuulen hengähdyksistä huojuvain, murheettomain puiden parissa, vuodattamassa murheellista sydäntänsä. Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut metsää, tuli hän erään pienen aukean rintaan. Siinä antoi hän taas kyyneliensä vapaasti vuotaa, sillä olihan siinä sopiva paikka työhön, jossa ei kukaan häirinnyt hänen kyyneleitänsä, jossa ei kukaan kummaksuen katsonut hänen murheellista tilaansa, jossa ei kukaan turhalla uteliaisuudella kysellyt hänen murheensa syytä; siinä oli hänellä paras paikka maailmassa sillä kertaa.

Kun Anni oli parhaallansa noissa unelmissansa ja kyyneltensä vallassa, hyppäsi metsästä lumivalkoinen jänis pienelle aukolle ja seisahtui silmänräpäykseksi keskelle sitä. Yht'äkkiä leimahti tuli metsänlaidasta, pamaus kuului ja samassa kaatui jänis kuoliaana siihen paikkaan, sillä tarkalla kädellä ohjatun luodikon luoti oli lävistänyt sen otsan. Samassa kuului iloinen huudahdus: "halloo" ja roteva, varteva, uljas nuorukainen tuli metsästä aukealle, toisia jäniksiä selässä, ottamaan kaatamaansa jänistä. Eipä saanut tällä kerralla Anni olla siinäkään rauhassa, sillä metsästäjä havaitsi hänet. Nyt olisi Anni suonut olevansa aina maailman äärissä, niin hämmästyi hän, kun huomasi, että hän tuli keksityksi, vaikka tuo nuori metsästäjä ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, jota hän enimmän maailmassa rakasti.

Kun Iikka havaitsi Annin, tuli hän heti hänen luoksensa, riisti selästänsä jänikset maahan ja istui Annin viereen mättäälle.

"Miten, Jumalan tähden, sinä olet tänne joutunut?! Sinä olet itkenyt, minä näen sen selvästi! Kauvan olen minä huomannut, että sinua vaivaa joku sisällinen murhe: ilmoita se lapsuutesi ystävälle, ehkä voisin sinulle olla jonakuna apuna!" sanoi Iikka.

"Murhettani en sano kenellekään, sen vien kanssani hautaan", sanoi Anni.

"Murhe on yksin vaikea kantaa; todellakin se viepi ihmisen kesken ikäänsä hautaan: sano minulle huolesi, ehkä voisin siihen ottaa osaa!"

"En milloinkaan; sitä en tee."

"Joko sydämesi sitte on kylmennyt lapsuutesi ystävään niin kovin, ett'et saata hänelle uskoa enään mitään?"

"Jumala sen tietää, ett'ei sydämeni ole vielä yhtään kylmennyt sinua kohtaan; mutta en silti saata suruani sinulle ilmoittaa, sentähden kun ei minun sovi niin tehdä."

"Suru on kyllä itsellänikin, mutta ottaisin mielelläni osaa sinunkin suruusi, sillä me miehenpuolet olemme vahvemmat sitä kantamaan!"

"Onko sinullakin murhetta?"

"Voi! jos sinä tietäisit?"

"Nyt olet itse samassa paikassa kuin minäkin! Sano sinä surusi minulle, ehkä sen ilmoittaminen lieventäisi minunkin murhettani!"

"Ei. Sitä en tohdi oikein ilmoittaa itsellenikään."

"Siis kannamme kumpikin murhettamme salassa?"

"Niin täytyy tehdä."

"Varmaan on joku saanut sydämessäsi sijansa, jota et saata lapsuutesi ystävälle sanoa, ja se painanee sydäntäsi?"

"Niin se on; tosi on, että sydämessäni on sija yhdelle; ja se siellä painaa."

"Koiviston Mari?" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti ja samassa hän vaaleni valkeaksi kuin lumi.

"Ei Koiviston Mari, eikä kukaan muukaan niin kauvan kuin minulla on toivoa pikkuisenkaan lapsuuteni ystävästä Niemimäkelän Annista", sanoi Iikka ja otti samassa hiljaa Annin käden omaansa.

Anni ei ottanut kättään pois Iikan kädestä ja varmimmaksi vastaukseksi Iikan hämärälle kysymykselle kallisti hän vienosti päänsä Iikan rintaa vasten, painoi toisen kätensä silmiensä päälle ja rupesi taas itkeä tihistämään. Ja Iikka vapisi mielen jännityksestä ja liikutuksesta niin, ett'ei hän suinkaan olisi kyennyt luodikkoansa ohjaamaan, vaikka mesikämmen olisi tuohon tullut heitä häiritsemään. Eikä se kumma ollutkaan, jos muutoin uljaskin nuorukainen heltyy tuona tärkeänä hetkenä, jolloin hänen täytyy suustansa liikkeelle laskea salaisuus, jota ei hän ole tohtinut itseksensäkään oikein vapaasti ajatella, sitä vähemmin muille sanoa. Ja onhan se tunnustus tärkeä koko nuorukaisen tulevaisuudelle, sillä siitä saattaa tulla onni tahi onnettomuus.

"Saanko minä sinulta varmemman vastauksen?" kysyi Iikka, kun olivat enintä mielenliikutustaan saaneet tyyntymään.

"Parempaa vastausta en voi sinulle antaa kuin sydämeni. Sinähän se olet, joka siellä olet aina pysynyt rakkaana kaikissa elämäni kohtaloissa. Sinun tähtesihän se sydän on niin paljon kärsinyt, kun luulin, että sinä otat vastaat Koiviston isännän tarjoaman palkinnon, jonka niin loistavasti ansaitsit", sanoi Anni liikutettuna.

"Sinä erehdyit siinä. Siitä asti, kun minä olen tullut jotakin tietämään, olet sinä yksinäsi valloittanut sydämeni; muut kaikki ovat siellä olleet kuolleet; mutta en ole uskaltanut sydäntäni sinulle au'aista."

"Kas! Eikö se käynyt, niinkuin jo sanoin, että sinun murheesi ilmoittaminen saattaisi lieventää minunkin murhettani; nyt minun murheeni on jo poistunut", sanoi Anni hilpeästi.

"Ei meidän murheemme vielä ole kaikki poistunee, päin vastoin ne alkavat uudessa muodossa; mutta ne eivät ole vaikeat kantaa, kun kerran nämät meidän molempien nykyiset murheemme ovat poistetut; tiettävästi isäsikin kovin julmistuu, kun saa vaan tämän tietää", sanoi Iikka.

"Sen minäkin kyllä uskon, vaan ei meidän pidä siitä säikähtää", sanoi Anni jo rohkaistuneena.

Samassa olivat he kuulevinansa metsästä jotakin risahdusta, ja molemmat säpsähtivät, että joku heidät olisi keksinyt; Iikka nousi seisomaan, tarkasteli ja tähysteli seutua katselemalla ja kuuntelemalla, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ja niin he jälleen rauhoittuivat.

Siinä he vannoivat toisillensa ikuisen rakkauden ja Iikka selitti, miten Koiviston Marin ja Jäykkälän Aapon välit oikeastaan olivat, joka rauhoitti ja vakuutti Annin mielen vielä paremmin. He aikoivat asian pitää salassa siihen asti, kun joku sopiva tilaisuus antaisi syytä sen ilmaisemiseen.

Mutta tuo heidän viimeinen päätöksensä onnistui kaikkein vähimmän, sillä Metsälän Mikko oli myös metsästämässä, josta kumminkaan ei Iikka tietänyt mitään. Mikko oli havainnut saman jäniksen, jonka Iikka ampui Annin näössä, ja hän vaani sitä myös ampuakseen; mutta kun näki, että sen Iikka ennätti, vetäysi hän piiloon, ja kun hän kuuli, että Iikka jotakin puhutteli, hiipi hän heidän huomaamattansa niin liki kuin mahdollista ja kuunteli tarkkaan heidän puheensa. Tuo kamala ihminen meni jo samana iltana Niemimäkelään ja kertoi siellä kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.