TORPAN POIKA (continued 2)

Jo seuraavana aamuna sai Anni parka isältänsä kauheat torat ja haukkumiset, kun hän käyttää itseänsä niin "kehnosti", että seurustelee "kerjäläisen" kanssa. Hän uhkasi ajaa Annin tyhjin käsin pois kotoa, jos hän toisen kerran saa kuulla, että Anni seurustelee Iikan kanssa. Anni rukka itki, että oli vedeksi sulaa, ja rukoili isäänsä, ett'ei menisi Lukulaan möykkäämään, kun kuuli isänsä uhkaavan sinne mennä.

"Eihän Lukulaiset ole meille mitään pahaa tehneet, miksi te sinne menisitte?" pyyteli Anni.

"Eikö siinä ole kylläksi pahantekoa, kun rohkenevat, sen tuhannen kerjäläiset, kurkotella minun tytärtäni; heidän pitäisi toki tietää huutia ja sen he tulevatkin kohta tietämään", uhkasi Niemimäkelän isäntä, ja sillä päällä lähti hän Lukulaan!

Kun hän tuli Lukulan huoneesen, oli kaikki väki kotona; he oudoksuivat Niemimäkelän isännän tuloa, sillä ei hän ollut moneen vuoteen käynyt Lukulassa. Heti tultuansa ärjäsi hän: "Täälläpä istutaan ja kukaties lasketaan lukua meiltä saatavista isoista rikkauksista, mutta p——le vieköön, niitä ei tulekaan, minä olen se mies, minä."

Lukulan vanhukset eivät tienneet tuosta Iikan ja Annin välistä mitään, sentähden säikähtivät he kovin naapurinsa karkeasta käytöksestä. "Mikä, Jumalan tähden, teitä nyt vaivaa, naapuri, kun käytöksenne on noin kummallinen, ett'en ymmärrä teitä ollenkaan? Milloin ja miten olemme teiltä rikkauksia tahtoneet?" sanoi Iikan isä.

"Ei maar tiedä; itse tuota lienetkin varsaasi siihen hulluuteen opettanut!"

"Mikä on asian todellinen laita? Sanokaa suoraan!", sanoi Lukulan Matti kiivaasti, sillä hänenkin kärsimyspussinsa alkoi revetä naapurin hävyttömyyden tähden.

"Asia on suoraan sanoen se: tuo sinun poikasi on niin kelvoton, että rohkenee kurkottaa niin korkealle kuin minun tytärtäni, saadakseen hänet viekotelluksi peräänsä."

"Oh! Eikö sen pahempaa; sopikoot he välinsä", sanoi Matti.

"Enkö minä siitä jo sanonut, että te p——n kerjäläiset olette kaikki yksissä neuvoin? Eikö siinä ole ollut kyllin, kun olette saaneet olla mökissänne rauhassa ja minä olen teitä pitänyt niinkuin ainakin ihmisiä, ja siitä hyvästä te tulette niin rohkeiksi, että uskallatte ryhtyä minun lastani viekoittelemaan; mutta te tulette näkemään, ketä te olette pistäneet", sanoi Niemimäkelän isäntä raivoissaan.

"Hyvä naapuri! Me emme todellakaan tiedä mitään koko tuosta hämärästä jutusta poikamme ja tyttärenne välillä, joka teitä niin kovin näkyy pahoittaneen. Mutta ihminenhän meidänkin poikamme lienee, jonka tähden en luulisi teillä olevan syytä noin paheksua, jos kohtakin asiat olisivat niinkuin luulette niiden olevan", sanoi Matti malttavasti.

"Se on kumminkin liika rohkeasti tehty, sillä hän ei ole sen suurempi-arvoinen kuin kerjäläinen".

"Emmehän ole teiltä emmekä muiltakaan mitään kerjänneet; mitä olemme teiltä saaneet, olemme sen työllä taikka rahalla rehellisesti maksaneet", sanoi Matti.

"Teidän pitää pois tästä mökistä! minä en kärsi semmoista kerjäläisiä peltoni aidan vieressä", sanoi Niemimäkelän isäntä ja tömisti jalkaansa lattiaan.

"Ohoh, naapuri! Jo nyt alkaa tulla liiaksi! Pitäisi teidän toki se tietää, että tää torppa on meidän, josta ei teillä ole voimaa meitä pois ajaa."

"Sepähän nähdään, kuinka kauvan torppa on teidän", vastasi Niemimäkelän isäntä ja lähti pois.

Koko jyräkän aikana ei Iikka puhunut yhtäkään sanaa; sillä tavallinen ujous ja hämmästys siitä, kun heidän uusi ja salassa pidettävä liittonsa oli noin äkkiarvaamatta tiedoksi tullut, pidätti häntä. Iikan äiti pelkäsi, että nyt heidän pitää lähteä pois rakkaasta torpastaan tuon mahtipontisen rikkaan naapurin suuttumisen tähden, ja se ajatus häntä niin kauhistutti, että hän oikein vapisi; mutta, kun miehensä hänelle vakuutti, ett'ei naapurilla ole voimaa heitä ajaa torpasta pois, rauhoittui hän kohta.

Niemimäkelän isäntä ei ollut käynyt Jäykkälässä kertaakaan sen erän perästä, kun hän oli siinä yötä silloin, kun kävi maankaupan teossa; sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän isäntien mielipiteet olivat niin erinkaltaisia, ett'ei heistä voinut ystävyksiä tulla. Mutta nyt nähtiin se kumma, että Niemimäkelän isäntä asteli Jäykkälään!

Harvinainen vieras otettiin talossa hyvästi vastaan ja vietiin oikein "vieraskamariin", johon talon isäntäkin kohta tuli.

"Ettekö myö minulle Lukulan torppaa?" kysyi Niemimäkelän isäntä heti, kun talon isäntä tuli.

"En. Mitenkä minä sen möisin, kun se on Lukulan Matin?"

"Teidän maallahan torppa kumminkin on."

"Niin onkin ja siltipä minä tiedän, kuka torpan oikea omistaja on."

"Kun torppa on kerran teidän maallanne, niin teillä on suuri valta torppaan; myökää se minulle, minä maksan siitä teille hyvän hinnan!"

"En myö, enkä rupea mihinkään vehkeilemisiin; kauppain täytyy pysyä pyhinä."

"Mitä hyötyä teille tuosta on? Minä maksan siitä kaksi tuhatta; eikö sovi?"

"Vaikka tarjoaisitte Lukulasta koko Niemimäkelän ja vielä kaikki rahanne päälliseksi, en sittenkään rupeaisi rikkomaan puhtaan omantuntoni rauhaa ja tekemään vääryyttä lähimmäisilleni; mutta kysyn sentähden teiltä: miksi te niin haluatte omaksenne Lukulan torppaa?"

"Lukulan poika on tullut niin hävyttömäksi, että on rohjennut ruveta viekoittelemaan minun tytärtäni peräänsä! Sentähden minä tahtoisin saada torpan omakseni, sillä minä tahdon karkoittaa pois mailta halmeiltani niin rohkeat kerjäläiset."

"Se on tosi, että teidän tyttärenne on paraita tyttäriä paikkakunnassa sekä näkönsä että siveytensä ja ymmärryksensä puolesta; mutta uljaampaa, ymmärtäväisempää nuorukaista en tiedä, kuin Lukulan Iikka on; sentähden ei olisi yhtään mielestäni kumma, jos heistä tulisi aviopari, semminkin kun Iikalla on isompi osa tyttärenne henkisessä kasvatuksessa kuin teillä. Todistukseksi, ett'en ole yksin noiden edellisten mielipiteitteni kannattaja, mainitsen sen, että Koiviston isäntäkin olisi kernaasti antanut ainoan tyttärensä Iikalle; mutta nyt ymmärrän syyn, miksi ei hän ottanut vastaan oivallista tarjousta. Katsoen näihin asianhaaroihin, ei teillä olisi yhtään syytä kadehtia tyttärenne onnea. Ja ilman näitä, ei Iikka eikä hänen vanhempansa ole mitään kerjäläisiä, joiksika te heitä kutsutte, vaan hyvästi toimeen tulevia rehellisiä kansalaisia, jotka vielä ovat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään koonneet melkoiset varatkin", sanoi Jäykkälän isäntä ujostelematta.

"Siis te ette myö Lukulan torppaa minulle?" kysyi Niemimäkelän isäntä, huuliansa pureskellen ja nähtävästi tyytymätönnä Jäykkälän isännän puheesen.

"En mistään hinnasta; se, mikä on kerta sanottu, on sanottu ja se pitää uskoa", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei minulla ole teiltä mitään hyvää odotettavana. Te olette aina vaan tielläni poikinpuolin, mutta ehkä kerran tulette huomaamaan, että olisi ollut tarpeesen olla ystävyydessä minun kanssani, mutta silloin se mahtanee olla myöhäistä", uhkasi Niemimäkelän isäntä.

"Minä en rupea väärällä tavalla itselleni ystäviä hankkimaan; joka ei tahdo olla oikealla ystävä, se olkoon vihamies, sama se", arveli Jäykkälän isäntä, ja vieras lähti hammasta purren pois.

Kun pari viikkoa oli kulunut, tuli taas Niemimäkelän isäntä Jäykkälään vieraiksi; mutta hän ei tullut nyt yksin, vaan hänellä oli kumppaneina nimismies ja rättäri! Kun Jäykkälän isäntä havaitsi, että vieraita tulee taloon, meni hän heitä vastaan ja vei heidät vieraskamariin. Isäntä kehoitti vieraitansa istumaan ja toimitti heille piippuja ja tupakkaa; mutta Niemimäkelän isännän silmät loistivat ilosta. Nimismies otti matkalaukustaan paperivihkon, tuli sen kanssa Jäykkälän isännän eteen ja sanoi: "Tässä on teille tuhannen markan velkomus Niemimäkelän isännältä. Hän on sen hakenut kuvernööristä ja saanut heti takavarikon siihen, jonkatähden, jos maksoa ei tapahdu, minun pitää kirjoittaa takavarikkoon kalua tuhannen markan arvosta."

"Eihän minulla ole velkaa Niemimäkelän isännälle yhtäkään penniä", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Teillä on ollut velkaa eräälle toiselle isännälle, Niemimäkelän isäntä on lunastanut teidän velkakirjanne ja saamamies on sen siirtänyt hänelle, siis hänellä on ollut täysi oikeus hakea se teiltä", selitti nimismies.

"Niinkö asiat ovat? silloin on asia aivan oikea. Ei tässä niin kiirettä ole: istukaa nyt niin kauvan, kun emäntä tuo kahvia! Sen jälkeen tuumitellaan asiasta", sanoi Jäykkälän isäntä hätäilemättä.

Koko nimismiehen puheen ajan tarkasteli Niemimäkelän isäntä talon isäntää hymyssä suin, sillä ei mikään olisi hänelle ollut mieluisempi katsoa, kuin aina hänen tiellänsä olevan ja häntä vastustavan naapurinsa hätä ja tuska, ja yhä kirkkaammasti loistivat kostoa pyytävän, rikkaan ja kunnianahneen Niemimäkelän isännän silmät!

"Joko nyt soisit, että olisit myönyt minulle Lukulan torpan?" kysyi hän voittoriemulla Jäykkälän isännältä.

"Niinkö te olette hajamielinen, että luulitte tuolla kepposella saavanne ilkeät tarkoituksenne perille ajetuksi ja puhtaan omantuntoni saastutetuksi? Sanon suoraan, ett'en antaisi Lukulan torppaa teidän haltuunne, vaikka menettäisin sentähden maani ja mantuni, kun kerran olen saanut tietää teidän tarkoituksenne", sanoi Jäykkälän isäntä tuimasti.

Nyt nousi Niemimäkelän isännän viha korkeimmalleen ja samassa tuokiossa katosi hänen kasvoistansa tuo äsken niin loistava ja voitokkaan-näköinen ilme. Hän kavahti istualtaan seisoalleen, hyppäsi talon isännän eteen ja sanoi: "Jumaliste! Sinä et ole vielä nöyrtynyt! Minä olisin vielä saattanut antaa anteeksi ja seisauttaa asian siihen, mutta sinä olet aina ylpeä kuin saakeli. Kirjoittakaa, fallesmanni, paikalla! minä tahdon näyttää, mitä ylpeys ja suuri suu maksaa." Samassa toi emäntä kahvia.

Kun kahvi oli juotu, meni talon isäntä kaapillensa ja tarjosi "kahviryypyn" nimismiehelle ja rättärille, jotka sen ottivatkin; mutta Niemimäkelän isännälle ei hän tarjonnutkaan, sanoihan vaan: "Tarjoaisin naapurillenikin, vaan hänellä on niin hieno suu, ett'ei sinne saata muuta panna kuin olutta ja 'koljakkia'."

Niemimäkelän isäntä puri hampaitaan yhteen. Sitten otti Jäykkälän isäntä kaapistansa lompakon, otti sieltä rahoja ja luki ummellensa niin paljon, kuin nimismies sanoi velan nousevan kasvuin ja hakukustannusten kanssa, jonka tehtyä hän sanoi:

"Jumalan kiitos! Nyt en ole penninkään velassa yhdellekään ihmiselle, Niemimäkelän isännälle sitäkin vähemmän. Enkä ole velkaa siksi pitänyt, ett'en olisi sitä kyennyt jo aikaa maksamaan; mutta minulla on ollut isoja maanviljelyksen parannuksia ja laajennuksia tehtävänä, silti en ole tahtonut."

"Niin kelpo mies tekee", sanoi nimismies ja antoi rahat Niemimäkelän isännälle; mutta tämän kasvot olivat jo sillä välin venyneet pitkiksi kuin tyhjä kukkaro, eikä niissä enään näkynyt jälkeäkään pirullisesta ilosta, joka niistä Jäykkälään tullessa ja siellä ollessakin loisti.

"Nyt luulen jo teidän, hyvä naapuri, käsittävän, ett'ei tuo koston pyyntö ensinkään luonnistunut eikä saattanut Lukulan torppaa teidän käsiinne, saadaksenne siellä vielä ilkeämmästi kostaa aivan viattomille ja paljoa paremmille ihmisille, kuin itse olettekaan", sanoi Jäykkälän isäntä naapurillensa.

"Paljoa paremmille ihmisille", toisti Niemimäkelän isäntä ja lähti vihapäissään pois; nimismies ja rättäri lähtivät myös, sanottuansa ensin jäähyväiset talon väelle.

Niinkuin jo tiedämme, oli Jäykkälän isäntä pitänyt velkaa eräältä kylän varakkaalta mieheltä, maanviljelyksensä parannuksen tähden. Niemimäkelän isäntä oli jo kauvan tietänyt tuon. Kun hänellä oli mielessä kurittaa tuota kyllä jäykkää naapuriansa, meni hän nyt, kun hänen kostonhimonsa oli korkeimmallansa, saamamiehen tykö, lunasti häneltä Jäykkälän isännän velkakirjan, pani sen hakemukseen ja sillä tavoin luuli nöyryyttävänsä uppiniskaisen naapurinsa, mutta erehtyi siinä suuresti!

Tiettyhän se oli, ett'ei Niemimäkelän isäntää olisi tarvittu ollenkaan ulosmittausyrityksessä; mutta kuitenkin hän tahtoi välttämättömästi silloin olla saapuvilla, sillä hän tahtoi hekumoida tuon hänen luullaksensa köyhän, suulaan naapurinsa perinpohjaisella hämmästyksellä, tuskalla ja syvällä lankeemuksella!

Kun Niemimäkelän isännän ja Jäykkälän isännän saamamiehen kepposet tulivat kylässä tiedoksi, kauhistuivat kyläläiset kovasti molempien tekoa, mutta erittäinkin tuota mokomaa Jäykkälän isännän velkojaa, kun hän kyllä halpamielisesti antoi hänen velkakirjansa Niemimäkelän isännän haltuun, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei hänen saamisensa olisi siellä hukassa ollut!

Niin ne asiat päättyivät, eikä Niemimäkelän isäntä saanut Lukulaisia pois torpastansa, eikä Jäykkälän isännälle hikirupea, vaikka hän olisi pannut maatakin alemmaksi heidät, jos olisi voinut. Iikka ja Anni kärsivät ja pitivät liittonsa pyhänä, toivossa, että se kerran vielä oli toteutuva täydellisemmäksi!

IV. Aviopari.

Kun Niemimäkelän isännän koston tuumien kävi niin nolosti, käänsi hän vihansa yksin Anniin. Ei siinä vielä ollut kyllä, että hän itse raa'alla tavalla sätti ja kiusasi kärsivää tytärtänsä, vaan hän yllytti vielä huonosti kasvatetun poikansakin, Kasperin, sisarensa kimppuun, ja Kasperi teki mielityötänsä niin suurella innolla, ett'ei hän tyytynytkään paljaasen raakaan suulla haukkumiseen, vaan kävi usein lyömäänkin Annia! Vielä päälliseksi sai isä senkin aikaan, että Annin äitikin rupesi toisten kanssa Annia vihaamaan ja sättimään! Eikä isännän ollutkaan vaikea saada vaimoansa siihen taipumaan; sillä kodissa vallitsevat mielipiteet olivat aikojen kuluessa jo juurtuneet hänen mielestänsä niin oikeiksi, ett'ei hän luullut missään muualla maailmassa oikeaa olevankaan, kuin ainoastaan Niemimäkelässä!

Kaiken tämän tähden tuli Annin tila kovin surkuteltavaksi, semminkin kun hänelle kävi vihamieliseksi oma äitinsäkin, jolta hän toki siihen asti, kumminkin muissa asioissa, oli saanut aina jotakin hoivaa ja huojennusta; sillä viimeinen on toki äiti, joka sulkee sydämensä lapseltansa, vaikka lapsi näyttäisitkin rikokselliselta. Mutta kun se viimeinen turva on poissa lapselta, joka on jo tullut muiden perheen jäsenten vihattavaksi ja jonka luullaan sen ansainneen tottelemattomuudellansa ja sopimattomalla käytöksellään, silloin on hän kaikki turvansa kodissaan kadottanut ja vainotun tila on tullut monta vertaa surkeammaksi.

Niin he vihasivat Anni-rukkaa yksistä neuvoin, milloin he uhkasivat ajaa hänet tyhjin käsin pois kotoa, milloin pieksää hänet ikuiseksi vaivaiseksi. Toisinaan he taas lyöttäysivät hyväksi Annille, jolloin aina rukoilivat kyynelsilmissä, ett'ei hän toki häpäisisi itseänsä ja heitä niin köyhällä naimisella. Niinä hetkinä kokivat he aina Annille esitellä toisia muka parempia ja rikkaampia kosijoita, mutta Anni hylkäsi ylönkatseella kaikki tarjoukset ja sanoi ennen tahtovansa kuolla kuin luopua Iikasta! — Niin luja on totinen ja vilpitön rakkaus!

Tuosta hetkestä pitäin vihasivat Niemimäleläiset kaikkia kyläläisiä, mutta enimmän toki Lukulaisia ja Jäykkäläisiä, sillä kaiken tuon luullun onnettomuutensa luulivat he heistä lähteneen. Kun asiat olivat kerran niin muodostuneet, eivät Niemimäkelän isäntä ja emäntä käyneet enään koskaan missään kylässä eivätkä kyläläiset käyneet heillä, sillä heidän mielipiteensä, luonteensa ja elämän tapansa olivat kaikin puolin tulleet kyläläisille tutuiksi. Eivät kyläläiset kutsuneet Niemimäkeläisiä enään milloinkaan pitoihinsakaan, ja niin he jäivät yksinänsä viettämään suurehkoa ja itsepintaista elämäänsä, hautoen siellä itsekkäitä mielipiteitänsä, kuinka muka muut kyläläiset ovat köyhiä ja pahoja ja vieläpä hävyttömiäkin, kun kehtaavat heitä ylönkatsoa ja vieläpä vastustaakin.

Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko olivat edelleenkin Niemimäkelän vieraita ja ystäviä, vaikka he olivat jo molemmin maaltansa hävinneet — kuinka se tapahtui, tulemme edempänä kertomaan. Heitä pitivät Niemimäkeläiset keppihevosinaan ja urkkivat heillä tietoja muiden kyläläisten asioista ja pyrinnöistä, siten saadakseen heitä paremmin kurissa pitää! Heidän kauttansa tuli Iikan ja Annin liitto Niemimäkelässä niin äkkiä tiedoksi, ja heidän kauttansa isäntä sai tietää, että Jäykkälän isännällä oli velkaa jollekin! He olivat niin Niemimäkeläisten mielivallassa, että he näyttivät maksun vastaan saattavan heidän puolestansa tehdä vaikka mitä, sillä useinkin he olivat vierainamiehinä Niemimäkelän isännän alituisissa käräjäjutuissa; mutta oikeus rupesi heitä viimein kammoksumaan eikä pitänyt heidän todistuksistansa viimeiseltä enään mitään lukua. — Halpamielisiä ihmisiä! —

Eräänä pyhä-iltana oli taas kylän nuoriso Lukulassa koossa ja ensi kerran Iikan ja Annin välin ilmitultua rohkeni Annikin pujahtaa Lukulaan, jäljempää toisten sinne tuloa. He lukivat siellä sanomalehtiä ja mikä mitäkin kirjaa iltansa kuluksi ja Lukulan Matti selitti heille yhtä ja toista; joku heistä luki kerrallaan ääneen ja toiset kuuntelivat. Silloin paiskattiin ovi yht'äkkiä seinään ja samassa tuokiossa seisoi keskellä lattiaa — Niemimäkelän isäntä! Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän katseli tuimasti ympäri huonetta, ikäänkuin jotakin saalista etsiäkseen. Kaikki huoneessa olijat joutuivat hämille, mutta Anni punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja hän vapisi niinkuin haavanlehti. Kun isänsä säihkyvät ja etsivät silmät tapasivat hänet, ärjyi hän vihasta kähisevällä äänellä: "Täälläkö sinä olet? sinä et siis tottele!" Ja samassa tempasi hän pelosta vapisevan tyttärensä lattialle kumoon, sieppasi tuolin ja rupesi sillä onnetonta lyömään! Mutta silloin pistäysi Jäykkälän Aappo väliin, otti tuolista kiinni ja sanoi: "So, so! Ei sillä lailla!"

"Mitä saa——aa? Eikö minulla ole lapseni yli valtaa?" sanoi tulistunut isä.

"Ei niin paljon, että saisitte häneltä hengen ottaa, milloin tahdotte", sanoi Aappo.

"Mutta minä olen isä ja minä annan hänelle selkään tässä teidän kaikkien nähden", sanoi isä vihasta kähisten.

"Mutta jos sen yritätte tekemään, niin silloin saatte minun kanssani tekemistä", sanoi Aappo, ja sivalsi tuolin häneltä pois kädestä.

"Aina te p——t olette minun tielläni, mutta sittenkin minä tahdon näyttää, että minä olen isä ja että minulla on jotakin valtaa lapseni yli: koska hän on niin tottelematon ja hävytön, niin tässä teidän kaikkien kuullen sanon, ett'ei minulla ole enään tytärtä: sinä et saa astua koskaan jalkaasi meidän kynnyksen yli, etkä saa tinaista neulaa perinnöksi — et koskaan, enkä auta sinua, vaikka näkisin kaulasi jalaksen alla; saat nyt olla, niinkuin tahdot, kasvatteisi, turvatteisi ja kerjäläistesi suojan alla", sanoi hän tyttärellensä.

"En minä, isä-kulta, teiltä mitään tahdokaan, kun vaan saan olla poissa kotoa — voi, kun sydämeni keveni ja on niin lysti. Mikä on rikkaus rauhan suhteen? Kyllä minä mielelläni kävisin useinkin kotona, vaan kun ette te, isä, tahdo; mutta en minä kumminkaan usko, että te kauvan saatatte niin kova olla, kuin nyt aiotte. Kotiin en minä tahdo tulla: kyllä Jumala minustakin murheen pitää!" sanoi Anni isälleen.

"Niin, koeta nyt!" sanoi isä ja lähti pois vihapäissään.

"Mihin minä poloinen nyt joudun?" sanoi Anni isänsä pois lähdettyä.

"Lähde meille! siellä kyllä on työtä ja ruokaa sinullekin", sanoi Jäykkälän Aappo, ja hänen kanssaan lähti Anni Jäykkälään, jossa koko talon väki otti hänet ilolla vastaan; sillä he olivat kauvan surkutelleet Annin tukalaa tilaa. Siellä sai hän työtä, ruokaa, suojaa ja turvaa. Muu nuoriso hävisi myös Lukulasta pois ja huomenna oli taas kylällä tietona uusi tavattomuus Niemimäkelän isännän elämästä ja ylpeydestä.

Ensi pyhänä kuulutettiin kirkossa ensi kerta kaksi uljainta paikkakunnan parikuntaa: Jäykkälän Aappo ja Koiviston Mari, Lukulan Iikka ja Niemimäkelän Anni.

Mitäpä siinä muuta oli: kun aika joutui, pidettiin Iikan ja Annin häät, joissa ei puuttunut mitään, vaikka olivat torpan pojan häät, jos ei vaan sitä puutokseksi lueta, kun siellä ei näkynyt morsiamen isää, äitiä eikä veljeä, vaikka he olivat Jäykkälän isännän kautta kyllä komeat kutsut saaneet. Mutta kutsut saatuansa oli Niemimäkelän isäntä vannonut, ett'ei sitä päivää koskaan valkene, jolloin hän astuisi jalkansa sen kynnyksen yli, jossa hänen tottelematon tyttärensä kerjäläisjoukkoineen oli. Mutta mitäpäs siitä! eihän se kumminkaan estänyt asiain menoa ja häät pidettiin, kun pidettiinkin.

Nyt olivat Iikan ja Annin toivot ja sydämen halut tulleet täytetyiksi, joille he tähän asti olivat eläneet: he olivat — aviopari. He olivat monta sydämen kipua ja raskasta hetkeä saaneet viettää tuon elämänsä hartaimman toivon tähden ja niin he olivat oppineet jo osaksi tuntemaan elämän myrskyjä, joita maailma nuorukaisille tuopi, nielaistaksensa heitä kauheihin laineisiinsa ja hyökyihinsä; mutta Iikka ja Anni eivät sortuneet niiden voiman alle, sillä he olivat jo nuoruudessa saaneet hyvän kompassin, Jumalan pelon, ja tukevan peräsimen, henkisen kehityksen, joiden avulla he pääsivät kunnialla vaaralliselta näyttävästä taistelusta, ja heidän voittonsa oli totuuden voitto.

Kaikki menneet vastukset, murheet ja koetukset eivät nyt tuntuneet heidän mielestänsä enään miltään; sillä olivathan he kumpikin löytäneet sen, jonka edestä he olivat taistelleet ja kärsineet, nimittäin toisensa, ja siinä oli heille kylläksi. Mitäpä siitä, jos eivät olleetkaan rikkaita — jos Anni ei saanutkaan perintöä, jos heitä sanottiinkin joskus kerjäläisiksi — ei se tee mitään, sillä näyttäähän maailma niin avaralta ja lupaavalta; mikäpä tässä olisi hätänä, koska heillä on terveet ruumiit ja puhdas omatunto? Ei, tulevaiset mustat murheen haahmot eivät saa huolettaa ja häiritä heidän onneansa eikä heidän sydämensä iloa ja rauhaa, koska entiset ovat menneet ja poistuneet; ja nyt tunsivat he itsensä niin onnellisiksi, kuin kukaan maailmassa voipi itsensä tuntea.

Päästyänsä vapaiksi kaikista menneistä murheistansa, rupesivat he innolla käsiksi taloudellisiin toimiin ja Anni tunsi itsensä pienessä torpassa tuhatta kertaa onnellisemmaksi, kuin omassa kodissaan; sillä nyt hän sai vapaasti lomahetkinä lukea ja tutkia kirjoja, eikä koskaan kuulunut isän ja veljen soimauksia noita lorukirjoja ja niiden lukijoita vastaan. Nyt ei hänen korviinsa enää kuulunut koskaan isän ja Kasperin laveita ja alinomaisia puheita ihmisen suurimmasta onnesta — rikkaudesta; vaan sen sijaan tunsi hän sydämessään, ett'ei ihmisen suurin onni ole ensinkään rikkaus. Mutta rikas, mahdottoman rikas oli Annikin mielestään, sillä hän oli saavuttanut sen, joka hänelle oli maailmassa kallein ja rakkahin, lapsuutensa ystävän; olihan siis syytä olla tyytyväinen ja iloinen, olihan Anni nyt niin vapaa ja rauhallinen; mitäpä sitä olisi vailla?

Iikka yksissä neuvoin nuoren vaimonsa kanssa pitkitti eteenkinpäin rämeitten ja soitten vuokraamista ja viljelemistä, joten heillä oli useinkin melkoiset kylvöt, ja kun Jumala siunasi maamme useilla hyvillä vuosilla, niin heidänkin varallisuutensa karttui aika-ajalta, ja ennen pitkää ei heitä pidetty vähäarvoisina, sitä vähemmin "kerjäläisinä" muualla kuin Niemimäkelässä.

Entistä virkeämmäksi käymäpaikaksi tuli nyt Lukulan torppa kaikille niille kyläläisille, jotka olivat jo isänmaallisen yhteishengen elähyttämiä; sillä torpan kirjasto oli paisunut jo melkoiseksi ja se oli kaikille sitä haluaville aina avoinna. Ja kun kyläläiset tulivat Lukulaan, oli Lukulan perheellä aina hyvä tilaisuus herättää heihin isänmaanrakkautta. Jos mikä yhteiskunnallinen taikka kansallinen kysymys tuli, sai Iikka olla aina niiden solmujen selittäjänä ja toimeen panijana.

Ensi vuosina, kun Iikka ja Anni olivat naimisessa, tuli taas kipeä kansallinen kysymys esille. Nuolen nopeudella lensi kansan korviin se hämmästyttävä uutinen, että Helsingin suomalainen alkeisopisto oli tuomittu kuolemaan. Hämmästys käsitti silloin kansan ja hätähuutoja kajahti yli koko maan, sillä kansa käsitti hyvin asian tärkeyden. Se käsitti, että, jos tuo maamme sydänpaikassa, pääkaupungissa, oleva suomalainen alkeisopisto kuolisi, se olisi suomalaisen kansallisuuden kuolema. Tuota yksinkertaista kuolemaa välttääksensä rupesi kansa innokkaasti keräämään varoja, ja tuota keräämistä toimitettiin milloin milläkin tavalla: isompia ja pienempiä lahjoja annettiin, arpajaisia, laulajaisia, seuranäytelmiä ja muita kansan huveja toimitettiin ympäri maatamme, siis:

"Pelastukseks' isänmaan varansa kansa kantoi, ja rikas uhras aarteitaan ja köyhä ropons' antoi, ja niinkuin vaimot Karthagin helynsä riisti naisetkin ja kullat kulmiltansa."

Saatiinpa noita varoja kokoon miten saatiinkin, mutta kansa kantoi kaikki ne ilolla suurelle isänmaalliselle uhrialttarille, suomalaisen alkeisopiston hengissä pitämiseksi maamme pääkaupungissa ja samalla kansallishengen virittämiseksi ja voimassa pitämiseksi koko maassamme.

Kun tieto tuosta edellä selitetystä asiasta tuli Peltolan kylään, rupesi Iikka heti hommaamaan arpajaisia sen hyväksi. Innokkaissa puheissa selitti hän kyläläisilleen asian painon. Iikka pyysi Jäykkälän isännältä huoneen arpajaisten pitämiseksi, sillä heidän omat torpanhuoneensa olivat liian pienet siihen toimeen; Jäykkälän isäntä lupasikin ilolla huoneen ilman maksua. Iikka ja Anni pyytelivät pitkin kylää asiamiehiä, jotka ottivat voittoja vastaan halullisilta antajilta, ja innolla riensivät ihmiset tuomaan voittoja ja niin uhraamaan jotakin kansallisen pyrinnön hyväksi.

Iikka, Anni, Jäykkälän Aappo ja Mari — sillä Aapollahan oli jo vaimona Koiviston Mari — ottivat toimeksensa, muun muassa, arpajaishuoneen kaunistuksen, ja arpajaispäivän aamulla oli huone niin kauniisti sisustettu ja voitot niin sievästi järjestetyt, ett'ei kylässä oltu semmoista ennen nähty. Voitot olivat periseinälle laitetut hyvään, siistiin ja kauniisen järjestykseen jokaisen nähtäväksi; mutta keskellä voittoja oli isoilla tulitetuilla kirjaimilla luettavana sanat: "Isänmaan alttari". Huoneen muut seinät ja katto olivat kaunistetut havu- ja marjainvarsi-köynnöksillä, joita mutkikkaasti ja poimukkaasti kiemuroitsivat ympäri huonetta. Salin toiseen päähän oli laitettu sievä puhujasija nuorista kuusen näreistä ja havuista.

Kun väki kokoontui arpajaisia viettämään, ei tietty aavistaakaan, kuka pitäisi puheen. Nytpä liehahti puhujasijan havu-ovi auki, ja siihen ilmestyi Lukulan Iikka. Jalona, korkeana seisoi hän tuossa; hänen kasvonsa olivat tyynen ja rauhaisan näköiset, ja hän alkoi seuraavan puheen:

"Arvoisat kansalaiseni! Minä luulen, ett'ei minun tarvitse paljoa puhua käsillä olevan asian eduksi, sillä tiedänpä, että te käsitätte sen tärkeyden yhtä hyvin kuin minäkin. Tiedänpä, että teissä vaikuttaa isänmaallinen kansallishenki, joka teidät on saattanut niin tehokkaasti osaa ottamaan tähän suureen kansalliseen asiaan ja joka teidät on kehoittanut niin lukuisasti tulemaan tähänkin tilaisuuteen, uhraamaan roponne isänmaan alttarille. Minä tiedän että te kaikki käsitätte, että:

"sydämettä, Jumalatta on se, jok'ei hartahasti innostuisi puoltamahan tätä maata kuoloon asti."

"Kansallishenki on kansassa herännyt; se on sydämiin sytyttänyt toivoa ja tuolle toivolle rupesi jo kipinä valoa koittamaan; mutta aamukoiton valoa uhkaavat synkät pilvet hämäräksi jälleen saattaa! — ei, ne uhkaavat sen kokonaan sammuttaa. Mutta koska meidän sydämiimme on kerran toivo sijansa saanut, niin toivo ei anna häpeään tulla; siis olemme me velkapäät voimiamme myöten estämään, ett'ei kansallemme tärkeä valon kipinä saisi sammua. Meidän oppineet miehemme ovat varojansa, voimiansa ja vieläpä kunniaansakin uhraamalla tehneet työtä meidän eduksemme, jonka raskaan työn hedelmänä on sekin, mitä me tässä koolla olevat tunnemme ja tiedämme kansallisuudestamme, ja vielä enemmän: se, mitä koko kansamme tietää ja tuntee siitä. Mitä olisimme me ilman heitä? Vieläkin kysyn: mitä olisimme me, jos ei meillä olisi oppineita kansallismielisiä miehiä, ja mitä meillä olisi silloin odotettavana? Eipä, hyvät ystävät, muuta kuin lopullinen, vaikka sitkeä kansallinen kuolema. Paljon ovat suuret miehemme tehneet meidän hyväksemme, mutta me emme saa mahdottomia heiltä odottaa ja vaatia; sillä jos eivät he saa myötävaikutusta kansalta, niin heidänkin voimansa — vaikka innokkaatkin, vaikka vahvatkin — viimein uupuvat ja nääntyvät, uupuvat ja nääntyvät kiittämättömän kansansa henkisen velttouden tähden, ja se uupuminen ei ole sen vähempi kuin kansan kansallinen uupuminen. Itsestäänhän on siis selvän selvä, että jos tahdomme välttää tuota kansallista uupumistamme, täytyy kansan ruveta myötäisesti vaikuttamaan heidän kanssansa ja silloin saa asia kaksinkertaisen painon. Siis: kansan pitää, itsekunkin leiviskänsä mukaan, auttaa heitä sekä henkisillä että aineellisilla varoillansa. Ei ole siitä kysymystä, kuinka suuret nuo voimat ja varat ovat, sillä pienistä puroista kasvaa viimein väkevä ja mahtava virta, joka esteettömästi rientää eteen-päin, niin ett'eivät sitä voi mitkään tokeet tai sulut seisattaa. Surullista on sanoa, että meidän noin pitää taistella kaksinkertaista taistelua, mutta niin on maailman meno! Jolla kansalla ei ennestään ole sitä, jota hän kaipaa, jota hän tuntee tarvitsevansa, olkoonpa vaikka kansallisia oikeuksia, sen kansan täytyy taistella henkistä taistelua, sillä taistelematta ei ole kukaan oikeutettu mitään saamaan; siis kaikkinainen ajallinen hyvä, niin yksityisillä kuin kansoillakin, on työn ja vaivan panttina, mutta työ käypi sitä helpommaksi, keveämmäksi, näkysämmäksi ja tehosammaksi, kuta useampia on työntekijöitä, vaikka eivät kaikki niin paljoakaan tekisikään. Surulla täytyy tunnustaa, ett'ei kaikki kansalaisemme tunne vielä työn tarpeellisuutta! Osa kansastamme makaa vielä sikeää pimentolan unta niin makeasti, ett'eivät he voi vielä seurata aikaansa, eivät voi ottaa osaa kansallisiin rientoihin. Kun he kuulevat jonkun kansallisen riennon, jonkun kansallisen hätähuudon, nostavat he kyllä päätänsä ja katsoa ällistävät asian menoa ja mitä on tekeillä; mutta sen edemmäksi he eivät voi vielä päästä. Eivät he voi nousta jaloillensa pudistamaan unta silmistänsä ja seuraamaan toisia, vaan he vaipuvat jälleen samaan uneliaisuuteen, samaan huolettomuuteen, ja niin he alkavat taas nukkua sitkeää untansa! Mutta se ei saa niin olla. Meidän pitää vetää heidätkin kanssamme samaan joukkoon, samaan työhön, samaan kansalliseen pyörteesen, johon meidän ja meidän koko kansan tarkoitus on vihdoin saapua. Mutta tuota heidän herättämistään ei saada muutoin aikaan, kuin toimittamalla heille valoa; eihän rehellinen ja tunnollinen ihminen kehtaa kirkkaalla valolla nukkua, sillä se on pimeän ajan työtä; sentähden pitää meidän hengestä estää, ett'eivät valon säteet pääsisi sammumaan. Mutta ei siinä vielä kyllä, että sen estämme, vaan meidän pitää myös hengestä auttaman, että valo yhä enenisi ja karttuisi, sillä mistä valoa otettaisiin, jos ei sitä olisi olemassakaan? Jos me kaikki yksistä neuvoin teemme mitä voimme, niin meidän täytyy voittaa; sillä yhteinen ponnistus ei saata niin voimaton olla, että se tyhjään raukeaisi. — En tahdo enempää puhua, sillä niinkuin ennen olen maininnut, käsitätte, ystäväni, asian hyvin ja tiedän, että tunnette kyllä sydämissänne, minkätähden täällä nytkin koossa olemme ja mitä tuo lause tämän huoneen peräseinällä merkitsee."

Kun Iikka oli puheensa lopettanut, kajahti kolminkertainen eläköön-huuto huoneessa.

Ennenkuin Iikka oli puheensa alottanut, oli Niemimäkelän isäntä tullut arpajaishuoneesen ja pistäynyt muiden taakse, joten häntä ei moni huomannut siellä olevankaan. Kun Iikka oli puheensa lopettanut ja huudot loppuneet, astui Niemimäkelän isäntä esiin ja kaikki heti ymmärsivät, ett'ei tuo ilmestyminen suinkaan ollut arpajaisille miksikään eduksi, jos ei vahingoksikaan.

"Siihen sinä kyllä olet mies, houkuttelemaan ihmisiä kaikkiin hullutuksiin ja viettelemään heiltä ainoatkin rahansa, ja nuo sitten ovat niin hulluja, että antavat itsensä vietellä jos mihin hulluuteen!" alkoi Niemimäkelän isäntä puhua äreästi.

"Ette suinkaan, naapuri, mahtane puhua muiden kuin omasta puolestanne", muistutti Jäykkälän isäntä.

"Minä puhuu omasta ja muiden puolesta", sanoi hän.

"Itse puolestanne ei teidän tarvitse mitään puhua, sillä saattehan olla arpoja ostamattakin ja muiden puolesta en luulisi teillä olevan oikeutta puhua", sanoi taas tuo ainainen kukistumaton vastustajansa.

"Se on kyllä tosi, ett'en itse puolestani tarvitse juuri paljoa puhua, sillä minulla on toki siksi mieltä, ett'en tuommoisiin hullutuksiin rupea; mutta sen suurempi oikeus on minulla puhua tuon yksinkertaisen kansan puolesta, jota Jumala paratkoon narrataan ja mielellään milloin mihinkin hulluuteen, ja kiskotaan heiltä viimeinenkin raha-penni, jonka he kyllä tarvitsisivat tosihinkin", sanoi kansan ja säästäväisyyden nimessä taas Niemimäkelän isäntä.

"Luuletteko meidän olevan niin tyhmiä, ett'emme tiedä, mitä teemme? Te näytätte aina vaan meitä pitävän typerinä, köyhinä, mutta me toki ymmärrämme uhrata jonkun rovon isänmaamme ja kansamme hyväksi, sen sijaan kuin te pyydätte estellä ja turhaksi tehdä meidän isänmaanrakkauttamme, tulemalla tänne häiritsemään meidän toimiamme ja vieläpä kansan nimessä puhumaan sopimattomia puheita, ikäänkuin kansa ei itse tietäisi, mitä tekee; vieläpä puhutte kansan kukkaronkin puolesta, vaikk'ei siinä oikeastaan ole mikään muu suojeltavana kuin oma hyvin kuristettu kukkaronne, josta ei vielä ole nähty yhtään penniä kirpoavan mihinkään kansalliseen asiaan, eipä edes niinkään likeiseen tarpeesen, kuin omain lastenne kasvatukseen! Ja sillä puheella pyydän minä, että tekisitte sentään hyvän meille, että menisitte pois häiritsemästä meidän asiaamme!" sanoi talon isäntä kaunistelematta.

"Te häväisette minua hävyttömillä sanoilla! Te käskette minua pois! Hyvä! Mutta tuo teidän ylpeytenne onkin siihen loppunut, sillä minä näytän teille — hurja joukko — minkä verran teillä on oikeutta tuommoisia ylöskantoja toimittaa, kerjätä ja kiskoa ihmisiltä rahoja. Te olette kyllä viisaita mielestänne, jonka nojalla sitten olette noin suurisuisia, mutta nähdäänpä kuinka pitkälle tuota viisautta kestää", sanoi Niemimäkelän isäntä uhkaavasti. Tyytymätön kohina alkoi kuulua väkijoukosta, ja yksi ja toinen olisi ollut valmis jotakin sanomaan, vaan hän oli jo vihapäässään puitsinut jalkoinsa.

Kun arpajaisten pitäjät olivat päässeet odottamattomasta vastuksesta, rupesivat he kohta toimeensa. Pian olivat kaikki arpaliput myödyt ja permanto peittyi tyhjillä lipuilla, ja jotka voittoja saivat, korjasivat ne pois. Kylän nuorukaiset ja neidet lauloivat isänmaallisia lauluja sekaäänisesti illan kuluksi ja Iikka lausui väliin jonkun kappaleen Vänrikki Stoolin Tarinoista; muita ravintoaineita ei ollut kuin teetä ja kahvia. Mitäpä siinä oli: arpajaiset loppuivat, mutta niiden pitäjät voivat lähettää kauniin summan tuohon suureen kansalliseen tarkoitukseen.

Arpajaisten vaikutus ei kumminkaan siihen vielä loppunut. Niemimäkelän isäntä oli käräjämatkoillaan tullut niin viisaaksi, että tiesi sen, ett'ei arpajaisia saa pitää sakon uhalla. Tuon viisautensa nojalla tuli hän Jäykkälään kumoamaan koko arpajaishommaa ja niin saamaan muut ihmiset tuhmiksi ja riistämään itsellensä uutta arvoa tietäväisyydellänsä. Hänellä oli varma luulo jo Jäykkälään tullessa, että nyt hänellä on ainakin se valtti, jolla hän vissimmästi saa kostetuksi uppiniskaiselle naapurillensa, Jäykkälän isännälle ja vihatulle vävyllensä, jolle hän oli vannonut kostavansa kuolemaansa asti; Jäykkälän isännän luuli hän saavan sakkoon siitä, että antoi huoneensa arpajaisten pitoon, ja vävynsä, kun pani ne toimeen. Tuossa koston himossa haastatti hän sekä naapurinsa että vävynsä käräjiin arpajaisten pitämisestä. Mutta noilla hänen mielestään niin rikoksellisilla syytetyillä oli oikeuteen tuoda asianomaisen kuvernöörin lupa arpajaisten pitämiseen, ja arvaapa sen, että Niemimäkelän isäntä sai käräjissä pitkääkin pitemmän nokan.

Niinhän se aika kului, mutta Niemimäkelän isännän sydän ei sulanut vävylleen eikä tyttärelleen, ja missä hän suinkin luuli jotakin voivansa, yritti hän aina kostamaan heille; niin kivikovaksi oli hänen sydämensä paatunut omaa lastansa ja kelpo vävyänsä kohtaan!

Iikka ei koskaan vastustanut appivaariansa, vaikka kuinkakin hävyttömästi hän olisi Iikkaa kohdellut, sillä hän tunsi syvää kunnioittamista häntä kohtaan; olihan hän kumminkin hänen siveän vaimonsa isä, joka laillaan oli kasvattanut hänelle kumppaniksi armaan puolison, joka niin usein lohdutti hänen sydämensä ja oli hänelle kaikki kaikissa; siinä syy, jonkatähden Iikka aina vaikeni, kun Niemimäkelän isäntä tuli vaan näkösälle, tulipa hän minkä näköisenä milloinkin tuli.

V. Häviö.

Niemimäkeläisetkin olivat ennen olleet vaan tavallisia ihmisiä, jotka vaivaa nähden elää kitustelivat karulla maatilallansa, jonkatähden he eivät olleet parempia eikä pahempia kuin muutkaan ihmiset, eivätkä herättäneet mitään huomiota. Eivät he silloin olleet ylpeämpiäkään kuin muut ihmiset, eikä heillä näyttänyt olevan juuri mistään niin isoa huolta. Mutta heti, kun he möivät metsänsä pölkkyherroille useammasta kymmenestä tuhannesta markasta, tuli heille kyllä monenkaltaiset huolet; sillä kyllä raha huolta antaa. Ensinnäkin tuli huolta siitä, kuinka tuo ikävä ja ruumista rasittava työ saataisiin poistetuksi ja kuinka elämä saataisiin niin mukavaksi, suloiseksi ja työttömäksi kuin suinkin mahdollista, ja se ensimäinen huoli toi monta, monta muuta huolta tullessaan! Se toi sen huolen, kuinka oikein pian saataisiin karkeat sarkanutut yltään poistetuiksi ja rikasten arvonmukaiset, hienommat ja mallikkaammat vaatteet sijaan; se toi sen huolen, kuinka hiukaava ja jälväävä sydän-ala saataisiin vaikenemaan ja tyytymään, ett'ei se aina kurisisi ja mouruaisi ja olisi jotain aina kaipaamassa; mutta huolista huolin oli kumminkin se, kuinka tuo pieneen paikkaan supistettu ihana metsä, eli toisin sanoen: tuo metsästä saatu raha oli niin säilytettävä, ett'ei se missään tapauksessa pääsisi vähenemään, vaan että se päinvastoin enenisi ja kasvaisi. Mutta olipa heillä nyt neuvoja, jos pahoja päiviäkin; sillä olihan nyt rahaa, ja raha kaikki voittaa. Entiset karkeat nutut poistettiin siten, että kaupungista ostettiin uudet palttoot, takit ja turkit, oikein muodin-mukaiset, ja samalla tuotiin myös tehdasten hienoa verkaa ja muuta vaatetta, joista mestari-räätälit saivat sepittää uuden uutukaisia somia pukuja; hyvät korskuvat hevoset ja mukavat ajokalut laitettiin — miks'ei? sillä olihan nyt rahaa, paljon kärsinyttä ruumista helpoitettiin siten, että työnteko heitettiin kokonaan pois ja sitä ruvettiin, palkinnoksi paljoista vaivoistaan, mukavasti liehuttelemaan mukavissa keinutuoleissa ja väliin oi'aistiin sitä topatulla sohvalla; kun siihen kylläyttiin, lähdettiin ajamaan korskuvilla hevosilla ja mukavilla ajokaluilla. Kurisevaa sydänalaa ja vellovaa vatsaa korjattiin suun kautta, jolle heti koettiin laittaa oikein "potelli-olutta", ja muuta "troppia", johon ensimältä sekoitettiin "jäärnästiä" ja "alueeta", että se tulisi tehokkaammaksi täyttämään ankarain velkojain vaatimuksia. Niiden piti olla ensin niinkuin kasteen vetenä muille, vasta pantaville hyville aineksille, ja niin sekin epäkohta ihmis-elämässä tuli vähitellen korjatuksi! Huolten huoli poistettiin siten, että muutettiin pois rikkaasta paikkakunnasta, jossa metsät kullenkin tuhansia tuottivat, ja mentiin "köyhään" kylään, jossa rahoille saadaan kasvua yhdeksän-kymmentä sadalta, ja noinhan ne huolet tulivat poistetuiksi! Semmoinen se oli heidän asemansa ja tilansa, kun he tulivat Niemimäkelään Peltolan kylässä.

Ennen on jo mainittu, että Niemimäkelän isäntäväki oli köyhille hyvä Peltolan kylään tultuansa ja siellä ollessansa. Mutta ei heidän hyvyytensä tullut ihmisrakkaudesta eikä sääliväisestä sydämestä köyhiä kohtaan; vaan he tekivät laupeuden työtään siinä taitavaisessa uskossa, että, kun he antavat köyhille almua, Jumala siunaa heidän rahoillensa monenkertaiset voitot ja siten kasvattaa heidän varojansa paljoa kiiruummasti kuin tavallisesti. Mutta niin pian kuin joku köyhä sattui jotenkin loukkaamaan Jumalalta niin paljon hyvää toivovan isännän mielipiteitä tai oikeuksia, silloin ei ulkokultainen Jumalan pelko ja rakkaus paljoa vaikuttanut isännän mielessä; sillä silloin hänen hyvyytensä muuttui yht'äkkiä kauheimmaksi ja katkerimmaksi koston pyynnöksi. Ennestäänhän jo tiedämme, ett'ei Niemimäkelän isäntä antanut mitään armoa semmoisillekaan talojen omistajille, jotka perheinensä tulivat hyvästi toimeen, kun ei heillä vaan ollut "rahoja"; se selittänee parahiten, minkälainen ajatus hänellä oli niistä, jotka olivat pakoitetut armoleipää hakemaan.

Kaikin tavoin kokivat he rahoillensa hakea siunausta ja runsasta kasvua sekä hengellisesti että aineellisesti, ja edelliseen kuuluu sekin, että käsillä olevat setelirahat ja muut arvopaperit säilytettiin Raamatun lehtien välissä, jolla talletuspaikalla oli se tarkoitus, että heidän rahansa tulisivat siten pyhitetyiksi, ett'ei niihin mikään "kateensilmä" pystyisi! Hopea- ja kultarahojen säilytyspaikassa piti olla joku pieni "jumalinen" kirja! — ja noin monistettuna kaikilla hyvillä varokeinoilla, odottivat he Jumalalta — siunausta!

Kun he muuttivat Peltolan kylään, tarjoelivat he rahoja kyläläisille lainaksi, mutta Peltolan kyläläiset pelkäsivät velkaa pahemmin kuin vihollista, sillä he olivat elämän koulussa jo oppineet tuntemaan sen vaikutukset; sentähden eivät he takertuneetkaan paulaan niin helposti kuin Niemimäkelän isäntä oli luullut.

Niinkuin ennen on mainittu, olivat Peltolan kyläläiset maata viljelevää ja työteliästä kansaa. Ei ollut koko kylässä yhtään isäntää, joka ei olisi itse ensimäiseksi noussut aamulla ylös ja herätellyt sitte väkensä. Kun se oli tehty, oli emännillä jo ruoka pöydällä valmiina ja isäntä meni edellä pöytään ja muu väki perässä. He ottivat lakit pois päästään, siunasivat ruokansa ensin ja söivät sitten eineensä. Kun siitä toimesta oli päästy, lähtivät he keveällä sydämellä yksimielisesti työhön, isäntä edellä, jossa hän kaiken päivää teki työtä paraana miehenä ja ohjasi muidenkin tekoa. Ja kun isännän tarkka silmä oli kaikkialla valvomassa, kävi työ joutuin ja perusteellisesti. Sentähden tuli tuo maanviljelys ja sitä seuraava työ heille rakkaaksi; se oli heidän aarteensa, josta he elivät ja toimeen tulivat, ja siitä aarteesta maksoivat he kaikki yhteiskunnalliset maksut ja vieläpä heillä ulottui joku ropo yleisiin ja kansallisiin tarkoituksiinkin. Tosin ei heidän aarteensa ollut Raamatun eikä muiden kirjojen lehtien välissä, mutta sen enemmän oli niitä kyläläisten päässä ja sydämessä, sillä he olivat Jumalaa pelkääväistä kansaa ja kokivat pitää lastensa kasvatuksesta hyvää huolta.

Kun kyläläiset niin työnsä ja elämänsä perustivat, oli heidän toimeentulonsa sillä kannalla, että he elivät omistansa ja niin eivät he tarvinneet lainoilla lisätä toimeentuloansa; siinä syy, jonkatähden eivät kyläläiset halunneet ottaa rahalainoja Niemimäkelän isännältä, vaikka väliin oli kovakin rahanahdinko, mutta niidenkin läpi menivät he muuten keinottelemalla.

Mutta "maa ei ole miehettään, eikä kylä kirveittään", sanoo sananlasku ja niinpä kävi tässäkin; sillä olipa kumminkin kylässä kaksi, jotka ymmärsivät tuon Niemimäkelän isännän hyväntahtoisuuden hyväkseen eli oikeammin pahakseen käyttää. Ne olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko. He ottivat kumpainenkin heti isomman rahasumman lainaan, muka maanviljelystään parantaaksensa, mutta rahat eivät joutaneetkaan maanviljelyksen parannukseen; niillä oli muitakin reikiä, sillä nyt oli rahaa, tuota maksun välikappaletta, jota kaikki haluavat; sopihan nyt elää. Hoitolan Heikki teki hevoskauppoja kahta innokkaammin kuin ennen, sillä nyt se kävi laatuun; nyt oli hyvä voittaa, kun oli rahoja, joiden turvissa sai kaupat mielensä jälkeen sujumaan. Hän vaihtoi usein Niemimäkelän isännänkin kanssa hevosia ja päällisti hänelle useita satoja markkoja ja etua tuottavat päälliset maksettiin aina uudella velkakirjalla! Niin lisääntyi velka lisääntymistään. Metsälän Mikko kyllä ei tehnyt hevoskauppoja, että olisi sillä velkaantunut, vaan hän heitti työnteon kokonansa pois ja rupesi ryypiskelemään, ja kun hän tuli pöhnään matkoilla ja markkinapaikoissa, otti hän aina niin liiaksi, että tuli aikaan taidottomaksi, joissa tiloissa viekas veli piti useinkin siitä huolen, että hänen lakkarinsa ja taskunsa tulivat hyvin puhdistetuiksi; mutta vahinko piti aina palkita — uudella lainalla!

Niemimäkelän isäntä näki kyllä kotkan silmillä ylevältä asemaltaan, kuinka siinä viimein käypi, sillä olihan hän rukoillut tai ainakin muutoin keinotellut Jumalalta rahoillensa siunausta; hän odotti nyt sitä.

Sattui tulemaan katovuosi ja kova rahan puute alkoi tuntua maassa. Silloin yht'äkkiä tuli kuvernööristä takavarikko-välipäätös sekä Hoitolan Heikille että Metsälän Mikolle, ja nimismies pani takavarikkoon kummaltakin elon elämän. Molemmat talon ystävät tulivat Niemimäkelään ja kyynelsilmissä rukoilivat, ett'ei heidän ainainen hyväntekijänsä olisi niin kova ja saattaisi heitä mierontielle niin kovana aikana, mutta nyt oli entinen ystävyys loppunut ja isäntä sanoi vaan kylmästi: "Minä näen selvästi, että te hälvenette; mistä minä sitte omani saan? Ei minun käy odottaminen."

Kyläläisetkin näkivät, mitenkä Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon käypi, sentähden ei heitäkään haluttanut auttaa heitä.

Mikäpä siinä oli Hoitolan Heikillä ja Metsälän Mikolla neuvona; töiden ja toimien hedelmät alkoivat ruveta näkymään. Ystävä ei kallistanut korviansa heidän viittauksillensa ja "hyviä kylänmiehiä" ei ollut, sillä he olivat ne itse sopimattomalla käytöksellään vieroittaneet pois tyköänsä. Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli ja Niemimäkelän isäntä huusi heidän maansa mantunsa ja kaikki, mitä heillä oli, itsellensä polkuhinnasta, sillä kyläläiset eivät tahtoneet puuttua eikä sekaantua heidän rettelöihinsä; mutta Niemimäkelän isäntä iloitsi sydämensä pohjasta, sillä näyttihän ainakin siltä, kuin hänen rahansa olisivat todellakin tulleet pyhitetyksi Raamatun lehtien välissä, ja että hänen köyhille antamat almunsa eivät olisi hukkaan menneet, koska ne näyttivät niin rupeavan kasvamaan. Hän möi molempien velkamiestensä maat, jommoisellakin voitolla, entisen kotipuolensa miehille, ja irtaimistollakin hän kiskoi isot voitot. Semmoinen se oli Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon taloudellinen loppu. Mutta Peltolan kyläläiset kauhistuivat tekoa niin, ett'eivät he olisi huolineet Niemimäkelän isännän rahoista, vaikka hän olisi antanut niitä kuinka halvalla kasvulla tahansa, ja he alkoivat vierautua hänestä ja hän heistä aina enemmän ja enemmän.

"Vanha ystävyys on luja", sen osoitti Metsälän Mikon ja Hoitolan Heikinkin kohtalo. Kun joku aika oli kulunut heidän häviöstänsä, että enin sydämen suru oli ennättänyt haihtua, tuli heidän ystävyytensä entiselleen Niemimäkelän isännän kanssa ja he olivat myötäänsä Niemimäkelän työmiehinä ja muutoinkin kaikkena kaikessa, niinkuin ennen olemme jo nähneet, ja jonkun ajan takaa näkivät he vaan hänessä taasenkin suurimman hyväntekijänsä!

Kun Niemimäkelän isäntä näki, että hänen rahojensa karttumisen onni loppui niin lyhyeen Peltolan kylässä, nimittäin noiden kahden talon häviöön, ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin sijoittaa rahansa pankkiin, mutta pankki ei maksanut kuin neljä sadalta kasvua, jonkatähden hänen rahojensa kasvaminen kävi paljoa vähemmäksi kuin yhdeksänkymmentä sadalta, jonka hän oli niille kasvuksi uneksinut; eikä tuota tappiota voinut sekään parantaa, että koettiin köyhille antaa almua ja että käsirahoja pidettiin Raamatun lehtien välissä.

Niin kului joku aika. Niemimäkelän maanviljelys kävi vuosivuodelta niin huonoksi, ett'ei tuottanut taloon vuosinaisia tarpeita! Kummako se oli, sillä isäntä ja talon poika eivät valvoneet päin perin mitään työtä sen koommin kuin kylään tulivat, jopa kaiketi, sillä he olivat liika hyviä ja rikkaita niin halpaan ammattiin kuin työn perään katsomiseen, ja työn tekemisen itsensä katsoivat he niin ylön, ett'ei sen tekijällä ollut heidän mielestänsä kunniaakaan! Sentähden koko talon työ ja hoito oli vieraan väen hallussa, jotka eivät taas huolineet muusta, kunhan vaan päivä meni ja toinen tuli; eikä talon hoito parannut sittenkään, vaikka sitä hoitamaan tuli viimeiseltä Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikkokin. Tuommoisen hoidon kautta tulivat Niemimäkelän tilukset kovin rappiotilaan: niityt pensastuivat ja jäivät aidoitta ja ladoitta, sentähden väheni heinän saalis vuosi vuodelta ja viimein ei niistä saatu kuin vähän sänkeä karjojen jaloista, ja niin saadut heinät olivat sekä huonoja että kalliita, kun kallis työväki päinensä niitä koperoitsi. Heinien osto kasvoi siis vuosi vuodelta talossa. — Pellot jäivät ojittomiksi ja aidattomiksi ja ne viljeltiin niin huonosti, ett'eivät ne kasvaneet oikein puita eikä heiniä, mutta viljaa sitäkin vähemmin; sillä niitä pidettiin kumminkin siksi rauhatoinna, ett'ei luontokaan niissä saanut kasvukuntaansa levittää! Ja kun niissä oli jotakin kylvöä, haparoitiin niitä harvoja korsia, joita huonosti ruokottu maa oli jaksanut kasvaa, vasta talven tullessa lumen seasta pois, ja silloin eläimet olivat niistä jo runsaan osan ottaneet, huonojen aikojen tähden! — Kylläpä sen arvaa jo edeltäkin päin, että semmoisella maanviljelyksellä ei peltokaan antanut talouden tarpeeksi viljaa, jonkatähden kaikki talossa tarvittava vilja ihmisille oli vuosittain ostettava; sillä korskuvat syöttiläishevoset ja muu karja tarvitsivat kyllä syödäksensä kehnon ja vähän viljan, jonka maa antoi. Mutta olipa toki Raamatun raoissa rahaa ja pankista saatiin toista; paha vaan, ett'ei pankki maksanut yhdeksääkymmentä sadalta kasvua.

Eipä siinä ollut vielä kyllä, että talon tulot pienenivät, ett'eivät rahat kasvaneetkaan määrättömästi; mutta siihen tuli vielä lisäksi aivan päinvastainen seikka, nimittäin se, että samassa määrässä kuin tulot pienenivät, menot talossa suurenivat. Sillä yhä useammin tarvittiin tehdä matkoja kaupunkiin, tuomaan sieltä ehtimiseen olutkuormia, "koljotti" pulloja ja muita "troppeja"; sillä isännän hävytön velkoja — sydänala — oli tullut yhä ankarammaksi vaatimuksissansa ja lisäksi oli tullut vielä toinenkin yhtä tyhjä ja vellova sydänala, kuin isännälläkin oli, nimittäin Kasperin; ne kaksoisvelkojat olivat tulleet niin ankariksi, ett'eivät tyytyneetkään enään katkeroihin "alvee"- ja "jäarnästi"-troppeihin, vaan heille piti antaa oikein virtanaan jalostuttavaa nestettä, oikein alkuperäisessä puhtaudessaan! Mutta yhä useammin kuului kylässä, että Niemimäkelän isäntä taas on "kipeänä", sillä kukaan ei ollut päässyt hänen kamariinsa; yhä useammin kuului kylällä, että Kasperi taas oli juovuksissa! Kaikkiin näihin asianhaaroihin katsoen oli se paha, kovin paha, kun rahat eivät tuottaneetkaan yhdeksääkymmentä sadalta, sillä varat eivät kumminkaan olleet niin äärettömät, että niukka neljän prosentin kasvu olisi riittänyt laiskan, työttömän ja huolettoman perheen ylöllisen ja harrastelevan elämän tarpeisiin; vaan päivä päivältä, vuosi vuodelta, tuli pääomaan isompi kolo. Siihen vielä lisäksi tuli, että isänsä ehtimiseen sai maksaa ja sovittaa Kasperin rikoksia, joita hän usein juovuspäissään teki, eikä isällä ollut yhtään syytä nurkua, ett'ei Kasperi ollut hyvästi alkanut "maailman rannan" kouluansa ja että hän on liiaksi saanut lukea "lorukirjoja".

Se aika, jolta nämät viimeiset kertomukset ovat, on jo jonkun ajan edempänä Iikan naimisista, ja kylällä rupesi nyt kulkemaan kaikenlaisia huhuja. Sillä tiettiin salakähmää, että Niemimäkelän isäntä onkin aina silloin juovuksissa, kun hänen sanotaan olevan kipeänä; siellä tiettiin, että hän taas on saanut maksaa niin ja niin paljon Kasperin pahoista töistä; siellä tiettiin, että Niemimäkeläisten varat eivät olleetkaan niin suuret, kuin on luultu; sillä niitä pitää kuluttaa joka vuosi runsaasti. Mutta se oli vaan salaisena kuiskeena harvain kesken, sillä eivät he halunneet juoruta.

Tosin olivat he yhtä pönäköitä, yhtä ylpeitä, yhtä arkoja kunniastaan kuin ennenkin; tosin oli heillä vielä korskuvat hevoset, kiiltävät hevosvärkit, kauniisti sisustetut uljaat huoneet ja rahoja Raamatun raoissa, mutta useassa kohden alkoi näkyä rikkinäisiä akkuna-ruutuja, jotka saivat jäädä siihen korjaamatta, ja joku riutunut savupiippu oli ilmestynyt tuon korskallisen rakennuksen katolle, yhtä huonolla korjausonnella kuin rikkinäiset akkuna-ruudutkin, ja niitä pitivät kyläläiset pahana enteenä.

Tosin ajoi isäntä vielä kirkolle yhtä komeilla hevosilla ja hevosvärkeillä kuin ennenkin ja kuski oli hänellä ajamassa kuskilaudalla niinkuin ennenkin, aisakello tärpätti aisassa niinkuin ennenkin ja suuri karhuntalja liehui reen perässä niinkuin ennenkin — kaikkiko niinkuin ennenkin? — eipä kuitenkaan kaikki, sillä aikoinaan kauniit vaatteiset suitsivarret olivat jo poikki olleet useasta kohden, jotka sitten olivat solmiellut kiinni niinkuin parhaiten oli taidettu, mutta solmuhan on aina solmu. Kuskilauta oli pitkän ajan reessä ollut jo rikki ja niin se nytkin oli; mutta yhtäkaikki istui kuski siinä pönäkkänä, kädet suorana, niin ohjaten solmuisilla suitsivarsilla hevosta; mutta tuo rikkinäinen kuskilauta natisi, ritisi ja ratisi alinomaa ajaessa, ikäänkuin muistuttaen ehtimiseen jotain talouden toimien vaillingista, muistuttaen, että asiat eivät kaikki olleet niinkuin olla pitäisi; suuri ja ennen niin romea umpikulkunen rämisi myös ränkien korvissa niin epäsointuisesti, että sen sointu kuului siltä, kuin joku olisi kepakolla rummuttanut rikkinäisen paistinpannun pohjaan, ja kyläläiset kuiskaelivat toisillensa: "jopa Niemimäkelän isännän hevosvärkit rupeavat huononemaan".

Noiden ennetten aikana Niemimäkelän isäntä tuli käymään eräänä päivänä Jäykkälässä! Hän ei ollut käynyt juuri monasti siinä talossa, ei useammasti kuin olemme nähneet, ja niilläkin hänen käyntikerroillansa oli hänen asiansa jotenkin oudonlaisia. Niemimäkelän isäntä ei kuitenkaan tullut nyt Jäykkälään kopeana ja uhkaavana, niinkuin edellisillä kerroilla oli tehnyt, vaan hän tuli höylinä ja kohteliaana niinkuin hyvä ystävä ainakin. Talonväki otti vieraansa hyvästi vastaan ja isäntä vei hänen kamariin, mutta kaikki Jäykkäläiset kummastelivat keskenänsä: mikä oli saattanut hänet heille tulemaan! Niemimäkelän isäntä puheli höylisti talon isännän kanssa ja jälkimäinen iloitsi sydämessään, että naapurissa oli varmaan joku muutos tapahtunut parempaan päin. Kun vieraansa oli niin kohtelias ja kun oli puheltu niitä näitä, rohkesi Jäykkälän isäntä viimein kysyä häneltä:

"Ettekö aio jo ottaa vävyänne ja tytärtänne kotiinne? Vaikka kyllä he tulevat hyvästi toimeen tuossakin, vaan tekin näyttäisitte tarvitsevan heidän apuansa."

Niemimäkelän isännän kasvot muuttuivat tuota kuullessansa ja verisuonet pullistuivat hänen otsassansa ja aivenillansa, ja värisevin huulin vastasi hän: "Ei ikänä kerjäläisiä", ja Jäykkälän isäntä havaitsi silloin pahoin pettyneensä.

Niemimäkelän isäntä tyyntyi taas ja hän muuttui entisellensä, yhtä kohteliaaksi. Kun oli taas puheltu sitä ja tätä, sanoi hän viimein: "Ettekö, hyvä naapuri, lainaisi minulle parituhatta markkaa muutamaksi viikoksi? Minulla on kyllä rahoja pankissa, mutta minä tarvitsisin tuon joutavan summan äkkiä, eivätkä rahat joudu pankista niin pian kuin tarve vaatisi, sillä minulta sattui käräjärahat loppumaan."

"Minä en ota rahoja lainaan enkä minä anna rahoja lainaan", sanoi Jäykkälän isäntä jäykästi.

"Tuon vertaista summaa!"

"En vähää enkä paljoa, eikä minulla paljoa olekaan."

"Jopa oli kumma! ja minä olen itse tarjonnut sinulle rahaa lainaan."

"Mutta en minä ole sitä tarjousta ottanut vastaan, enkä siis ole teille siitä mitään velkaa. Minä tiedän, kenellä on rahoja käsillä, jonka paremmin sopii ryhtyä teidän asioihinne: se on teidän vävynne, menkää ja lainatkaa häneltä; minä tiedän, että hän ilolla lainaa teille", sanoi Jäykkälän isäntä.

"En, vaikka paikalle nääntyisin", sanoi Niemimäkelän isäntä ja lähti pois, mutta ei yhtä kohteliaana kuin oli tullut.

Tuota naapurinsa rahan lainaan hakemista piti Jäykkälän isäntä hyvin kummana, ja kun joku vaan puhui Niemimäkelän rahoista ja rikkauksista, pudisti hän epäileväisesti päätänsä, mutta ei puhunut kenellekään siitä sen enempää.

Tosi on, että Raamatun välistä olivat nyt Niemimäkelässä rahat loppuneet, ja kun ei hän saanut lainaa kyläläisiltänsä, laittoi hän poikansa pankista noutamaan useampia tuhansia markkoja. Kasperi lähti matkaan kaupunkiin ja nosti siellä tarvittavat rahat. Oli iltapäivä, kun hän rahat sai haltuunsa. Hänen sydän-alansa rupesi taas velkomaan saataviansa ja nyt oli hyvä tila tyydyttää jo tottunutta velkojaa. Hän meni ravintolaan ottamaan "naukkuja" ja siellä tuli kohta paljon hyviä ystäviä, sillä olihan Kasperi rikkaan Niemimäkelän poika, jolla oli rahoja, ja raha antaa rintaa. Naukkujen ottoa tihitettiin ja siitäkös tultiin hyvälle tuulelle. Aika tuli ikäväksi; ruvettiin ajan kuluksi pelaamaan! Peli-into kiihtyi kiihtymistään ja naukkuja otettiin väliin lisäkiihoitukseksi. Kasperi tuli juovuksiin, jonkatähden ei hän ollut edes kunnollinen pelaajakaan, ja hän kadotti markan markan perästä, sadan sadan perästä, ja aamun tullessa ei hänellä ollut rahaa kruunun mynttiä! Hän kauhistui ja hirmustui itsekin tilaansa, kun oli kadottanut kaikki rahansa; ja kuinka hän kotiinsa menisi, kun ei hänellä olisi rahoja? Hän rupesi koettelemaan tappeluonneansa, kun ei pelionni auttanut. Vihasta vahtoavin suin töytäsi hän rahojensa voittajien kimppuun, ryöstääksensä heiltä kadotetut rahansa takaisin. Tappelu kävi raivoisaksi, päihtymys ja epätoivon vimma teki Kasperin tiikerin kaltaiseksi. Hän haavoitti pahoin vastustajiansa, ja ravintolan huonekaluja ja astioita särkyi paljon siinä mylläkässä. Vaikka Kasperin vastustajia oli useampi, eivät he voineet häntä hillitä, sillä hän löi vimmatulla innolla, kaikilla, mitä vaan käteensä sai. Mutta heti tappelun alkaessa oli eräs heistä juossut kaupungille poliisia hakemaan hätään; poliisi tulikin, otti Kasperin kiinni ja vei hänet kaupungin vankilaan, yhtä tyhjänä rahoista, kuin oli kaupunkiin tullutkin! Kyllä Kasperi koki sanoa, että hän on Niemimäkelän Kasperi, vaan ei mikään auttanut, poliisi teki tehtävänsä. — Se oli kova tutkinto Kasperille, hänen isällensä niin mieluisessa maailman rannan oppikoulussa!

Kasperia ei laskettu irti kaupungin vankilasta, ennenkuin asia tuli tutkituksi raastuvassa. Eräs maaseudulta kotoisin oleva todistaja oli kerinnyt lähteä pois kaupungista, jonkatähden tutkinto viipyi useampia päiviä. Kasperi lähetti isällensä heti sanan, että hän tulisi kaupunkiin lunastamaan poikaansa pois pahasta pinteestä, johon hän oli joutunut. Isä tulikin kaupunkiin ja koki kaikin tavoin saada poikaansa pois ilman rangaistuksetta. Hän nosti pankista taas rahoja ja kulutti satoja nurkkasihteereille asiansa auttamiseksi; mutta mikään keino ei auttanut, sillä ei raha eikä Niemimäkelän nimen arvokkaisuuskaan painanut mitään oikeuden vaakakupissa, vaikka hän luuli niin paljon painavansa Peltolan kylässä rahoinensa kansalaistensa kesken. Kasperi sakotettiin vaan armotta juopumisesta ja tappelusta, ja hän tuomittiin maksamaan vielä kaupan päälle kaikki tappelussa särjetyt huonekalut. Tosin sakotettiin toisiakin Kasperin juoma- ja tappelukumppaneita; mutta mitäpäs se häntä auttoi, jos muitakin oli samassa kadotuksessa? Niin se seikka loppui.

Ensi kerran eläessään havaitsi Niemimäkelän isäntä, ett'ei Kasperi tehnyt oikein, ja vihan ja kiukun väessä haukkui ja sätti hän poikaansa, kun hän oli niin paljon hänelle tehnyt aineellista vahinkoa, ja uhkasi pieksää poikaansa; mutta hänen mieleensä ei johtunut vähääkään, että suurin syy Kasperin pahantapaiseen elämänlaatuun oli hänen oma vikansa, kun hän oli liian löyhästi valvonut poikansa kasvatusta. Tosin oli isä pojallensa valinnut ja määrännyt oppikouluksi tuon moniluokkaisen maailman rannan; mutta nyt havaitsi hän, että siellä saatetaan opettaa muutakin, ei vaan rahojen kokoamista, vaikkapa aivan päinvastaisiakin asioita. Mutta sen kaiken piti hän vaan poikansa vikana, jolla oli niin "huono pää", ett'ei hänestä voinut sen parempaa tulla.

Elämä Niemimäkelässä tasaantui taas tuonkin tapauksen perästä entiselleen, eikä siitä ollut sen pitempää, mutta kylässä alkoi kuulua hiljaisia, salaisia kuiskeita, asiantuntevain kesken, että Niemimäkelän isäntä oli nostanut pankista viimeiset rahansa Kasperin lunastamiseksi ja että hänellä on jo velkojakin!

Niin kului aikaa vielä ummellensa puolitoista vuotta, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Kasperi vaan eli tavallista menoansa: ajoi hevosella kylästä kylään, talosta taloon, markkinoilta markkinoille ja oli melkein aina hujakassa. Hän haki muka nyt morsianta itsellensä, jonka piti olla hyvin rikkaan ja muuten maanvalion, rikkaan Niemimäkelän ainoalle pojalle. Mutta Kasperin elämäntavat olivat jo tunnetut laajalle, sillä "hyvä kello kauas kuuluu, paha sanoma vielä etemmäs"; sentähden ei kukaan kunnon neiti tahtonut yhtyä hänen kanssansa. Jospa hän olisi aikanansa nainut jonkun siveän ja lujaluontoisen, vaikka köyhemmänkin tytön, joka silloin ei olisi ollut mahdotonta, niin kenties olisi koko Niemimäkelän ja Kasperin elämä tullut toisenlaiseksi; kenties olisi talo tullut häviöstä pelastetuksi, kun olisi hellä käsi tullut tasoittelemaan ja hillitsemään talossa syntyviä epäkohtia, kun olisi tullut hellä sydän, vaikka ei rikaskaan, palkitsemaan huonoa kasvatusta — kenties, kenties?

Kaikkialla saivat Kasperin naimatuumat huonon lopun ja alakuloisuus valtasi koko talon väen; eikä kummakaan, sillä kuuluisalla nimellä oli Kasperin naimisen kautta luultu saatavan toisia rahoja menetettyjen sijaan.

Eräänä pyhänä, kun väki kirkosta palasi, toivat he sen oudon uutisen tullessaan, että Niemimäkelän talo irtaimineen päivineen kuulutettiin pakko-huutokaupalla myötäväksi! Eikä se uutinen kovin kyläläisiä oudostuttanutkaan, sillä olihan ollut liikkeellä jos jonkinlaisia kuiskeita.

Nyt olivat rahat loppuneet jo Raamatun sisältäkin; ei Raamattu ollutkaan niitä pyhittänyt vääryyteen. Olisipa tainnut olla parempi, jos olisivat itse sieltä hakeneet pyhitystä, kenties olisi silloin rahatkin tulleet pyhitetyksi; ehtynyt oli nyt Raamattu, ehtynyt pankki ja maa oli jo aikaa ehtynyt; ehtyneet olivat myöskin ne monet lainanantajat, joilta isäntä oli jo kauvan salaa rahaa lainannut; mutta heidän sydän-alansa ja kunnianhimonsa, ne eivät olleet ehtyneet! Metsät olivat kyllä kerran ennenkin jo kauniina pölkkyinä uineet pitkin virtoja ja putouksia teille tietämättömille Niemimäkelän isännältä, mutta nyt ne olivat uineet toisenkaltaisina ja toista tietä ja vieläpä toisenlaisia putouksiakin myöten, semmoiseen kuiluun, josta eivät ne enään palanneetkaan takaisin minään luotettavana esineenä, vaan ainoastaan paksuna sakeana sumuna, jota kutsutaan turmelukseksi.

VI. Uusi isäntä.

Määrätty huutokauppa-päivä tuli. Kyläläiset kokoontuivat Niemimäkelään silloin lukuisasti, sillä ei heidän tarvinnut nyt enään pelätä isännän kostonpyyntöä eikä tuota ylvästelevää rikasta orjailla, sillä rikkautta ei hänellä enään ollut; hän oli nöyrtynyt ja masentunut. Nyt on hän huomannut, että kirjojen käsitteleminenkin saattaisi olla joksikin hyväksi ihmiselle tässä maailmassa, ajattelivat kyläläiset; mutta lienevätkö heidän ajatuksensa olleet aivan oikeat?

Kun väki oli kokounut, alkoi nimismies myödä irtainta kalua ensimältä; muita kun tuli puolipäivän seutu, ruvettiin maata myömään. Isäntä ja Kasperi olivat kumpikin juovuksissa, mutta emäntää ei näkynyt; luultavasti oli hän surunsa ja häpeänsä tähden piiloittanut itsensä. Ensikerran näkivät kyläläiset Niemimäkelän isännän juovuksissa, sillä ei nyt käynytkään laatuun kätkeytä kamariinsa lukon taakse; ei nyt ollut ketään, joka olisi sanonut isännän olevan kipeänä: kaikki oli nyt julki, julki oli nyt rikkaus, julki juominen, julki poikansa huono kasvatus. Mutta ei hän osannut pitää syvää lankeemustansa ja turmelustansa omana vikanaan, vaan kaikki vastuksensa ja onnettomuutensa luki hän kyläläistensä syyksi; heissä näki hän pettyneen toivonsa musertajat. Noissa mielipiteissä kulkea hoiperteli hän väkijoukon seassa ja vihasta tuijottavin silmin katseli ja tarkasteli jokaista kyläläistään silmiin, ikäänkuin tahtoen vielä entisellä mahdillansa vaikuttaa pelkoa ja orjuutta heissä, ja näyttipä siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "mitä te kerjäläiset". Lukulan Iikkakin oli ensikerran käymässä appelassaan sitte naimisensa; hän oli tullut katsomaan asiain menoa. Surullinen oli appelan tila nyt; kaikki oli mennyt, ja hän luuli appensa jo toki leppyneen taikka ainakin leppyvän heille, kun noin olivat asiat; mutta kun hänen appensa pitkitti yhä äsköistä etsimistään, havaitsi hän viimein vävynsä.

"Täälläkö sinäkin p——n roisto olet?" karjasi hän ja samassa sivalsi hän pesukorennon, jolla yritti vävyänsä holvaamaan päähän, mutta kun hän ojensi korentonsa lyödäksensä sillä, takertui siihen kymmenenkin kättä, jotka kyllä voivat tyhjäksi tehdä koko yrityksen.

"Aina te olette minun tielläni ja kiusanani! Teidän, sen vietäväin, syy se on, että minun asiani näin ovat", sanoi hän, kun näki, että hänen iskunsa estettiin.

"Siltikö, kun ette meidän kaikkien kanssa saaneet tehdä, niinkuin Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon kanssa teitte?" sanoi Jäykkälän isäntä.

"Sinähän se juuri oletkin, joka olet pahin syy minun onnettomuuteeni ja joka olet aina ensimäinen tuota roistoa puoltamaan", sanoi isäntä.

"Mikä rähinä siellä? minä vaadin järjestystä", äyhkäsi nimismies ja kaikki vaikenivat.

Nyt ruvettiin maan myöntiin ja talon isäntä mennä hoiperteli aivan pöydän viereen istumaan. Juuri kun maan myönti alkoi, kuiskasivat Jäykkälän isäntä ja Iikka jotain toistensa korvaan.

Entisiltä Niemimäkelän isännän kotipaikoilta oli tullut usea mies huutokauppaan ja kylän kesken tiettiin, että he aikovat huutaa maan itsellensä; mutta tuo tieto ei ollut kyläläisille mieluinen, sillä Hoitolan ja Metsälän talot eivät olleet tulleet yhtään voitolle uusien isäntiensä kaupassa, vaan paremmin tappiolle; sillä he olivat tuoneet pahoja, rivoja ja raakoja tapoja tullessansa kylään, jotka silminnähtävästi alkoivat levitä ja turmella sen asukkaita; ja taloudelliselta kannaltakin katsoen olivat he jo aivan häviämäisillänsä.

"Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kuusituhatta markkaa", huusi nimismies, sillä maan hinta oli jo kohonnut siihen määrään noiden vierasten huutajien huudoista.

"Seitsemäntuhatta!"

"Seitsemäntuhatta", toisti nimismies.

"Kymmenen tuhatta", kuului outo ääni muiden takaa.

"Kymmenentuhatta markkaa, tuleeko lisää? kymmenen tuhatta markkaa! Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kymmenentuhatta markkaa, kuuletteko kymmenentuhatta markkaa! tuleeko lisää? eipä taida tulla: kymmenentuhatta markkaa on tarjottu, ensimäinen, kymmenentuhatta markkaa, toinen ja kymmenentuhatta markkaa, kolmas kerta" — kop — vasara putosi pöytään.

"Kuka se oli, joka teki viimeisen huudon? tulkoon tänne kauppakirjan tekoon ja maksamaan!" kehoitti nimismies. Arvatkaapa, kuka se oli, joka tuota nimismiehen kehoitusta totteli, joka tuon viimeisen huudon omisti omaksensa? Se ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, talon vävy, joka tuli ujona pöydän tykö.

Kun siinä liki istuva appensa huomasi, että hänen vävynsä oli tehnyt viimeisen tarjouksen, hypähti hän ylös ja huusi kuin vimmattu: "Ei kerjäläiselle, ei roistolle".

"En ole mikään kerjäläinen, enkä roistokaan, minä maksan paikalla kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän kummi lainaa minulle parituhatta, niin minä pääsen selväksi tästä asiasta", sanoi Iikka ja luki pöytään kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän vanha isäntä antoi loput, niin asia oli lukossa.

"Voi, voi! minun maani ja tilani joutuu suurimmalle roistolle ja vihamiehelleni!" vaikeroitsi Niemimäkelän isäntä, kun havaitsi, että Iikka ainakin maksoi huutonsa.

"En ikänä minä ole teille ollut vihamielinen, vaan te olette itse niin otaksuneet; en ole teille vielä koskaan pahaa sanaakaan sanonut. Ja todistaakseni puhettani sanon tässä kaikkien kuullen, ett'en päästä teitä pois tästä talosta, vaan te saatte olla ja elää talossanne vielä murheettomampaa elämää kuin ennen, sillä minä otan talouden asiat hoitaakseni, sentähden kun minä jäin parintuhannen markan edesvastaukseen tämän talon hinnasta. Jos Jumala terveenä pitää, toivon, että me elämme eteenkin päin. Te voitte olla meille nuorille neuvona ja apuna monessa asiassa; kenenkä tykönä teidän olisi parempi asua kuin oman tyttärenne ja vävynne kanssa?" sanoi Iikka appivaarillensa.

"Sinä minua elätät!" mutisi isäntä häpeissään vävynsä puheesta.

"Teillä on jalomielinen vävy, sanon minä, eikä hän ole mikään kerjäläinen, niinkuin te kuulutte häntä nimittävän, sillä eipä ole joka miehen lakkarissa kahdeksaatuhatta markkaa; saatte kiittää Jumalaa, kun hän on sallinut teille noin kelpo vävyn", sanoi nimismies.

"Kelpo vävyn!" toisti appivaari ja lähti pois.

No mitäpä siitä oli: maan myönti päättyi, niinkuin se päättyi, ja tuo appivaarinsa ylönkatsoma kerjäläinen, torpan poika, oli nyt hänen menneen talonsa isäntä; sillä Iikkakin osasi "kukkaroa" kehitellä, kun tarvittiin, vaikka hän kyllä oli kehitellyt "lorukirjojakin" — niin käypi usein maailmassa: "vuoroin vieraina ollaan".

Muukin huutokauppa päättyi ja niin ei ollut Niemimäkeläisillä muuta turvaa jälellä, kuin tuon heille niin halpana pidetyn lorukirjain lukijan, vävynsä kunniasana!

Heti huutokaupan jälkeen muuttivat Iikka ja Anni Niemimäkelään, mutta Lukulan Matti ei luopunut rakkaasta torpastaan, joka heidän kättensä työllä oli tullut siihen tilaan, että se voi hyvästi ruokottuna antaa heille murheettoman toimeentulon. Niemimäkelän isännällä ja emännällä ei ollut mihinkä mennä, sillä ei heillä ollut mitään turvaa ja he olivat työn jo niin unhottaneet, ett'ei heistä ollut työlläkään itsensä elättäjäksi. Sentähden heidän täytyi tyytyä vävynsä tarjoukseen ja ruveta elämään edelleenkin entisessä kodissaan, vävynsä ja tyttärensä armoilla.

Kyllä se kova solmu ruveta ottamaan ruokansa toisen kädestä, kun ennen saivat olla käskijänä ja päälläpäsmärinä kaikissa, vieläpä luulivat voittavansa, rahojensa turvissa, kaikki muut kyläläisensä ja kansalaisensa; niin käypi tässä matoisessa maailmassa! Nythän se astui Annikin isänsä "kynnyksen yli", vaikka isänsä ei sallinut sitä koskaan tehdä — niin käypi!

Kun Iikka ja Anni tulivat Niemimäkelään, oli Anni niin liikutettu, ett'ei hän saattanut kyyneleitänsä pidättää. Hän tarttui syliksi isäänsä ja äitiinsä ja pyysi, ett'eivät he olisi enään hänelle vihaiset. Äitinsä heltyi myös kyyneleisiin ja pyysi tyttäreltään ja vävyltään anteeksi, kun hän oli asiatta ja ilman syyttä ollut heille paha, mutta isä ei ollut niin herkkä eikä tunnokas; hän vaan loi silmänsä mihin vaan sai ja oli ääneti; lieneekö hävennyt?

Kasperille sanoi Iikka: "Ole sinäkin tässä! Kyllä tässä lienee työtä ja ruokaa sinullekin. Jos rupeat työtä tekemään ja itseäsi parantamaan, niin voimme jollain tavalla yhdessä elää, eivätkä vaivasi mene hukkaan"; mutta Kasperi kirosi hirveästi lankonsa ihmiselliseen tarjoukseen ja vannoi hirveän valan ett'ei koskaan jalkaansa astuisi tämän talon kynnyksen yli! Hänellä oli jo matkareppu valmisna; hän löi sen selkäänsä ja hyvästiä sanomatta isälleen ja äidilleenkään, sitä vähemmin sisarelleen ja langolleen, lähti hän yön pimeään, sillä oli jo myöhäinen ilta.

Kasperi oli kyllä loistavasti käynyt läpi maailman rannan oppikoulun alaosastot, nyt lähti hän sen yliopistoon! ja mitä hän siellä oppi, saamme vasta nähdä.

Nyt tuli Niemimäkelässä toisenlaiset tavat. Kaikkien ensimäinen työ Iikalla oli puhdistaa talo kelvottomasta työväestä. Saivat siitä kyytinsä Hoitolan Heikkikin ja Metsälän Mikko, vaikka he kyllä kokivat liehakoida ja juoruta uuden isännän ja emännän edessä, saadaksensa heiltäkin suosiota, mutta sen enemmän inhosi Iikka heitä ja pois heidän piti lähteä, sillä hän tahtoi rehellistä ja kunnollista työväkeä.

Kaikkialla rupesi Iikka innolla talon tiluksien parannuksiin. Kun nyt oli talvi, laittoi hän miehiä metsään aidaksia hakkaamaan, sillä pellot ja niityt olivat aidattomina; havut vedätti hän heti kotia ja laittoi miehet heti niitä hienoksi hakkaamaan lantatunkiolle; talvikaudet hääräsivät miehet metsässä kirveiden ja hevosien kanssa, mutta ei sahapölkkyjen hakkuussa eikä vedossa, vaan talouden tarpeellisissa toimissa.

Kevään tullen tuli toisenlaiset toimet. Nyt ruvettiin aitain panoon ja ojien luontiin, niin pian kun maa tuli sulaksi. Niistä olikin mahdoton työ, sillä aidat olivat aivan levällään, niinkuin olemme ennen jo nähneet, ja ojat olivat niin ummessa, että niissä kasvoi yleensä kaikenlaista puunvesaa; ne luotti Iikka nuoran avulla niin suoriksi ja kauniiksi kuin höylätyt. Sen tehtyä tuli kyntäminen ja lannan veto ja taas kyntäminen. Joka paikassa hyöri aina Iikka itse katsomassa työn perään ja teki etunenässä itsekin työtä, kun oli vaan vähänkin aikaa. Ei Iikka toivonutkaan ensi vuonna runsasta vuodentuloa, kun hänen täytyi kylvää entisen isännän huonosti ruokottuihin peltoihin, mutta hänellä oli säästössä hyvinä vuosina saatua viljaa, jota hän soistaan oli saanut niin paljon, että hän kyllä tuli vuoden yli omistansa aikaan.

Iikka oli leikkisä ja iloinen isäntä ja hän laski aina jonkun leikkisanan, jos kenen työmiehensä tykönä kävi. Jos joku työ ei käynyt niinkuin sen olisi käydä pitänyt, tahi jos joku työ tuli huonosti tehdyksi, ei hän vihassa ja kiukussa ruvennut kohta työväkeänsä haukkumaan ja parjaamaan, niinkuin moni taitamaton isäntä tekee; vaan hän oli yhtä leikkisä, yhtä iloisa kuin silloinkin, jolloin työt olivat hyvästi tehdyt, mutta leikin seassa ja varjossa ilmoitti hän vajanaisuudet, ja niin tulivat epäkohdat korjatuiksi, vieläpä niin sievästi, ett'ei työväki huomannut, että epäkohtia oli ollut olemassakaan. Tuommoisella käytöksellään voitti Iikka työväkensä kunnioituksen ja luottamuksen ja he rakastivat uutta isäntäväkeä, jonkatähden työt tulivat toimella ja tunnollisesti tehdyiksi.

Tuolla tavalla paranivat Niemimäkelän tilukset aika vauhtia ja muutaman vuoden kuluttua olivat ne mitä parhaimmassa kunnossa.

Niemimäkelä ei nyt enään ollut kuin joku vanhanaikainen linnoitus keskiajalla, niinkuin se oli entisen isännän viime aikoina ollut; vaan se muuttui nyt iloiseksi taloksi, jossa kävi runsaasti vieraita, ja kyläläiset, semminkin pyhäiltoina, istuivat Niemimäkelässä ja keskustelivat siellä talon isännän kanssa ajan kysymyksistä. Kaikki, jotka vaan taloon tulivat, otettiin ystävällisesti vastaan, ja usea outo matkustajakin poikkesi sinne, katsomaan merkillistä ja toimekasta miestä, joka jo niin paljon oli toiminut kansallis-asioissa ja joka torpan pojasta oli kohonnut uljaan talon isännäksi. Eivätkä he koskaan katuneetkaan pienen matkan tekoa, joka taloon oli, sillä he löysivät aina isännässä iloisen ja vieras-varaisen miehen, joka kaikki otti yhtä ystävällisesti vastaan. Kun tuli sitten kysymys kansallisuudesta, niin isäntä tuli kuin uudesta syntyneeksi, sillä silloin pääsi hän käsiksi oikeaan mieli-asiaansa, ja innokkaasti ryhtyi hän asian selityksiin ja semmoisiin selityksiin, jotka olivat asialle avuksi. Ja ainahan se asia tuli silloin puheeksi, kun joku vieras poikkesi taloon, sillä sinne eivät muut poikenneet kuin semmoiset, joissa itsessäänkin vaikutti kansallishenki. Useinkin palasivat he talosta lämpimämmällä ja palavammalla sydämellä, kuin sinne menivät; sillä siellä oli puhallettu uutta sytykettä, uutta virikettä, uutta lämmintä ja tulta heidän sydämeensä.

Iikan maanparannus-puuhia edistytti paljon se, ett'ei hänen tarvinnut kovin paljoa kustantaa kartanon rakennukseen, sillä huoneet eivät olleet vanhat; hän pääsi sillä, kun korjasi vaan rappiolla olevat kohdat. Hänellä oli nyt huoneita kyllältä ja yhden kamarin pyhitti hän kirjastollensa. Hän laittoi huoneen mukavaan asuun, ja seinille oli asetettu kirjahyllyjä, jotka olivat kirjoja täynnä. Huoneessa ei ollut mitään muuta asutusta kuin kirjasto. Siellä istui Iikka aina pari tuntia joka ilta, virvoittamassa työstä väsynyttä sieluaan ja ruumistaan, ja niin hän jalostutti henkeään kirjallisilla tuotteilla. Kun ei vaan vieraita ollut, ei hän antanut häiritä itseänsä; mutta jos niitä oli, oli hän aina altis heille.

Vanha isäntä sai elää ja olla talossa niin mukavasti kuin halutti. Häneltä ei puuttunut mitään, ei ruokaa eikä juomaa, ei vaatetta eikä lämmintä, eikä kukaan hänelle kärissyt eikä sanonut sopimattomia sanoja; mutta ei hän ollut sittenkään tyytyväinen tilaansa, sillä kumminkin puuttui häneltä jotain, nimittäin olut- ja konjakkipullot, joita hän oli tottunut mielensä mukaan hallitsemaan ja kallistelemaan. Häneen nousi väliin entiset pahat iilinsä, jolloin Iikka ja Anni saivat kuulla entisiä rivoja ja hävyttömiä sättimisiä; mutta he eivät olleet millänsäkään ukon pauhinasta, sillä he tiesivät, ett'ei sillä ollut mitään merkitystä; he nauroivat ja lepertelivät vaan niin kauvan, että ukon täytyi leppyä. Vanhan isännän elämä ja luonne näytti ensimältä semmoiselta, kuin ei hänen elämänsä ja asemansa olisi yhtään muuttunut entisestään; niin kopea ja käskevä se oli. Silloin, kun hän tuli kärtyiseksi, lienee hänelle muistunut mieleen entiset paremmat ajat, jolloin hän oli kymmenien tuhansien omistaja, joka seikka tekee ihmisen niin otolliseksi ja mainioksi, ajat, jolloin häntä kuuntelivat kaikki muut, paitsi tuo jörö naapuri, Jäykkälän isäntä, ajat, jolloin ei kukaan sanonut vastaan muut kuin tuo sama jörö, ajat, jolloin hänellä oli antaa tuolle kurisevalle ja anovalle sydän-alalle, mitä vaan sen mieli teki. Kaikki edelliset edut olivat nyt menneet, mutta tuo jälkimmäinen oli pysynyt entisessä voimassaan, velkovana ja ankarana saamamiehenä; mitä hän nyt sille antoi, millä tyydytti sitä? ne olivat kysymyksiä, jotka tekivät ukon kärtyiseksi. Ensimältä koki hän antaa tuolle velkojalle riskisti vettä, sillä hän oli niin tottunut juomaan, että hänen täytyi jotakin juoda, ja Iikka ei ollut tietävinäänkään hänen muka parhaasta tarpeestaan, eikä vanha isäntäkään kehdannut suoraan siitä käristä, kun ei hänelle juomisia laitettu; sillä hän kumminkin tunsi tunnossaan, että hänen asiansa oli huonolla perustuksella, semminkin kun hänellä oli muutoin niin hyvä elämä ja hoito; jota enemmän hän juomisen himossaan joi vettä, sitä kurjemmaksi hän havaitsi tilansa, sitä kärtyisemmäksi tuli hän. Mutta tuo veden juonti ei ollut miksikään pahaksi hänelle, sillä juuri veden juonnin tähden tuli hän viimein siihen tilaan, että voi tulla toimeen himoitsematta väkeviä juotavia; tuota toivoikin Iikka ja iloitsi sydämessänsä, kun näki, että ukko rupesi vettä juomaan.

Aina, kun ukko tuli pahalle päälle, oli hänellä olevinaan joku erinomainen syy, josta hänen tuli pauhata: milloin hän kurisi ja möyrästi siitä, kun kaikki talon varat tuhlataan tyhjiin loruihin; se saarna tapahtui aina silloin, kun Iikka lisäsi kirjastoaan taikka tilasi sanomalehtiä. Milloin taas siitä, että työväelle syydetään kaikki, mitä hengestä irti oli; milloin taas, että mierolaisille ja maankulkijain kitaan syydetään elo elämä, ett'ei oman väen suuhun jää elävää einettä; se jyräkkä tuli aina silloin, kun vieraita oli talossa ollut. Siitä oli kuitenkin hyvä, ett'ei ukko koskaan vierasten kuullen hiiskunut mitään, mutta sen enemmän heidän pois mentyänsä. Vierasten aikana hän istua murrotti itseksensä hiljaa; mutta jos vieras meni hänen tykönsä ja puhutteli häntä, niinkuin muka ei muuta isäntää talossa olisikaan, siiloin ukko tuli iloiselle tuulelle ja rupesi kehumaan ja ylistämään vahvaa taloaan, sen uljaita huoneita, sen oivallisia peltoja ja niittyjä, väliin vilkasten ympärilleen, kuulisiko tuota kukaan; kaikista näkyi, niinkuin ei hän muistaisikaan langennutta suuruuttansa.

Kerrankin piti ukko oikein aika jyräkkää. Hän oli taas kärteynyt työväelle, jota talossa nytkin oli paljon. Ukko tuli Iikan nenän eteen pöydän luo, jossa Iikka oli syömässä muun väen kanssa, ja löi nyrkkiä pöytään, niin että astiat helisivät, ja sanoi: "Tätä menoa ei kestä kauvan, meidän pitää paikalla erota, minä tahdon sen."

"Erotaan vaan ja heti, mutta vaarin puolelle kaiketi minä rupean, en minä tule vaaritta aikaan", sanoi Iikka hilpeästi totuudessa.

"Kyllä sinulla juonia on", sanoi ukko ja lähti häpeissään pois.

Kukaan väestä ei nauranut, sillä Iikka ei ollut koskaan kärsinyt sitä, että ukkoa olisi kukaan pilkannut; mutta ukon pois mentyä purskahti koko väki nauramaan sen sukkelan kepposen tähden, jonka Iikka ukolle silläkin kerralla teki. Tuolla tavalla voitti Iikka aina hyvyydellä ukon pahuuden. Ei puolella sanallakaan Iikka koskaan sättinyt ukkoa hänen entisistä synneistänsä, vaan antoi ukon vapaasti luulotella olemattomasta rikkaudestaan ja suuruudestaan ja isännöidä niinkuin itse tahtoi.

Niin kului taas joku vuosi ja Iikka oli jo saanut tilukset niin hyvään kuntoon, että hän alkoi saada hyviä vuoden tuloksia. Ennen pitkää maksoi hän kummivaarillensa, Jäykkälän isännälle, ne parituhatta markkaa, jotka hän häneltä oli lainaksi ottanut maan hintaa maksaessaan, ja nyt ei ollut Iikka penninkään velassa yhdellekään ihmiselle; tuosta hetkestä pitäen karttuivat hänen aineelliset varansa aika vauhtia.

Iikalle ja Annille oli Jumala lahjoittanut jo kaksi tervettä ja kaunista lasta, pojan ja tyttären. Ensimäinen lapsi oli poika, ja kun hän syntyi Niemimäkelässä, tahtoi Annin äiti, että hänestä tehtäisiin enon kaima ja että hän ristittäisiin Kasperiksi. Mutta kun ristittävän lapsen isä ja äiti olivat lukeneet Topeliuksen Luonnonkirjasta kertomuksen "Kasper ei saa oppia mitään" ja kun eno Kasperikin näytti samankaltaiselta Kasperilta, eivät he hyväksyneet mummon ehdottamaa nimeä eivätkä panneet sitä pojallensa, vaikka he hyvin kyllä tiesivät, "ett'ei nimi miestä pilaa, jos ei vaan mies nimeä". Olipa siihen toinenkin syy: Iikan isä oli velvollinen saamaan kaiman heidän ensimäisestä pojastaan ja Iikka lohdutteli siitä vähän nyrehtynyttä anoppimuoriaan vanhalla sananlaskulla: "mieshän Mattiik' on". Mummo ei ottanutkaan kovin lujalle nimen panossa; hän lähti pois, vaikka vähän tyytymätönnä.

Annin äiti olikin leppynyt kaikesta sielustaan ja mielestään vävyllensä ja tyttärellensä. Hän kiitteli sydämessänsä Jumalaa, kun hänellä oli niin kelpo lapsi, kuin Anni oli, ja kun hänen oli onnistunut saada niin kunnollinen vävy, kuin Iikka. Mummon tunto ei ollutkaan vielä tullut poltin-raudalla merkityksi, sentähden oli hänessä taas paremmat tunteet sijansa saaneet; ainoastaan kodin väärät mielipiteet olivat ajaksi himmentäneet ja varjokkaalla sumullansa peittäneet hänen sielussaan sen totuuden valon, jonka ijankaikkinen totuus jo luomisessa istutti ihmissydämeen. Se totuus pääsi taas hänen sydämessään voitolle; sillä kodin synkät sumut olivat nyt hälvenneet, joiden takaa hän selvästi näki menneen pimitetyn elämänsä surulliset hedelmät. Niiden läpi näki hän taas vävyssään ja tyttäressään kirkkaasti loistavan totuuden voiton. Usein hän illan hämärässä muisteli katkeruudella niitä surullisia tapauksia, joita mennyt elämä oli hänelle niin runsaasti tuonut. Hän muisteli niitä onnellisia aikoja, jotka heillä oli ennen metsäin myöntiä, jolloin heiltä ei mitään puuttunut, jos kohtakaan eivät olleet rikkaita, jolloin ei kukaan heitä ylönkatsonut eikä inhonnut. Hän muisteli rikkauden aikaa ja sen loistavuutta, mutta sitä piti hän elämänsä suurimpana onnettomuutena, niinkuin se todella olikin niin väärin käytettynä kuin he rikkauttaan käyttivät. Usein hän muisteli poikaansa Kasperia, silloin heltyi hän aina kyyneleihin; sillä hänellä oli äidin sydän langennutta ja harhateillä olevaa poikaansa kohtaan. Hän tunsi syvällä surulla, että suurin syy hänen poikansa onnettomuuteen oli juuri heissä itsessään, nimittäin heidän huonossa kasvatuksessaan, ja sepä tunto kovin kalvasi eukon sydäntä. Ei hän koskaan muistellut surullisia muistojaan muiden kuuloon kuin Iikan ja Annin, ja he kokivat aina häntä lohduttaa ja poistaa hänen murhettansa. Aina, kun posti tuli, oli eukko ensimmäisenä kyselemässä Iikalta tai Annilta: "kuuluiko Kasperista mitään?" siinä yksinkertaisessa luulossa, että "aviisuissa", joissa on kaikki maailman tiedot, lienee tietoja Kasperistakin; eikä eukko siinä aivan turhaan luullutkaan, sillä kerran, kun posti tuli, oli eräässä sanomalehdessä luettavana, että eräs Kasperi Niemimäkelä, Peltolan kylästä, on pantu kiinni — varkaudesta. Kun Iikka havaitsi tuon uutisen, vei hän sen kohta nähtäväksi Annille, joka kalpeni kuoleman kalpeaksi. Samassa taas tuli Annin äiti ja kysyi: "Kuuluuko Kasperista mitään?"

"Kasperista ei kuulu mitään, ei enempää kuin ennenkään. Oi kuinka mielelläni minä antaisin teille tietoja Kasperista, kun vaan voisin, mutta se on mahdoton; hän on meiltä kaikilta poissa — tietämättömissä", ehätti Iikka sanomaan, sillä ei hän tahtonut lisätä kiviä kuorman päälle.

"Onneton poikani! Isäsi ja äitisi syy se on, että sinä noin olet; armahtakoon meitä kaikkia Jumala!" sanoi eukko ja kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen murheesta lakastuneita kasvojansa myöten.

Anni istui tuolilla kalpeana kuin palttina ja hänen äitinsä havaitsi nyt vasta, missä tilassa hän oli. "Jumalan tähden, mikä sinulle tuli, Anni?" sanoi äitinsä ja tarttui tyttärensä käteen.

"Minulle tekee pahaa, minä pyörryn äiti; tuokaa minulle kylmää vettä!" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti.

Nyt vasta havaitsi Iikka, kuinka syvän haavan hän oli arvaamatta iskenyt vaimonsa sydämeen. Hän heitti anoppimuorinsa pitelemään vaimoansa kiinni ja juoksi itse vettä noutamaan; pian tuli hän takaisin, ja vedellä virkistellen saivat he töin tuskin estetyksi Annin pyörtymästä, mutta useammaksi vuorokaudeksi kaatui Anni tautivuoteelle; niin kipeästi otti sisaren sydämeen langenneen veljen surullinen kohtalo. Mitähän, jos murrettu äidin sydän olisi saanut sen uutisen tietoonsa? Mitähän, jos hiljan herännyt ja sentähden paljon kärsinyt omatunto olisi tuon lisänuolen saanut, omatunto, joka niin paljon jo oli kärsinyt huonosta lastensa kasvatuksesta, — lisänuolen, jossa täydessä määrässä olisi näkynyt hedelmät, joita maailmanrannan oppikoulu oli voinut hänen pojallensa antaa, johon kouluun he olivat lapsensa uskoneet? Oi, vastatkaa, vastatkaa! Olisikohan murheesta murrettu sydän sitä voinut kestää? Ei, ei se olisi jaksanut, se olisi epäilemättä katkaissut kulutetut, heikontuneet elimet ja niin olisi nuoli saattanut kärsivän ja katuvan sydämen ennen aikaansa hautaan. Mutta tuota uutista, tuota lisänuolta ei hän saanut tietää, sillä Iikka ja Anni hyvin käsittivät, minkä vaikutuksen se olisi tehnyt kärsimyksistä heikontuneessa sielussa.

Kun Anni sairasteli muutamia vuorokausia, tointui hän entiselleen; mutta sen erän perästä ei hänen mielestänsä mennyt onneton veljensä ja kahta rakkaammalta tuntui Kasperi nyt Iikasta ja Annista kuin koskaan ennen. Oi kuinka mielellänsä he olisivat sulkeneet syliinsä onnettoman Kasperin ja kokeneet häntä saattaa oikealle tielle, kun se vaan olisi käynyt laatuun! Mutta se oli mahdoton, sillä Kasperista ei saatu sitten enään minkäänlaista tietoa, kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt ja päässyt taas vapaaksi, vaikka Iikka koki kaikin tavoin häntä kuulustella.

Niin kului aika. Annin äiti hoiteli lapsia ja sureskeli kadonnutta poikaansa; mutta nöyränä, katuvaisena kantoi hän elämänsä kohtaloa ja nöyrällä sydämellä tunnusti hän, että se elämän siveys ja puhtaus, jonka hänen tyttärensä omisti, ei ollut heidän ansionsa, vaan Iikan. Vanha isäntä oli yhtä synkkämielinen kuin ennenkin, eikä hän koskaan kysellyt: "kuuluuko Kasperista mitään?" Väliin hän tärkeytyi ja rietausi niinkuin ennenkin; kun hän sai vaan jotenkin vähänkään varoja, osti hän kohta viinaa ja joi niinkuin ennenkin, ja kun ei saanut viinaa, joi vettä niinkuin ennenkin; mutta summa vaan oli se, ett'ei talossa annettu hänelle mitään väkevää juotavaa eikä varoja niiden hankkimiseen, ja siitä ukko kävi kärtyiseksi niinkuin ennenkin.

Jumala lahjoitti taas Iikalle ja Annille terveen ja kauniin pojan. He rakastivat Kasperi parkaa niin sydämestään, ett'ei enään mitkään ennakkoluulot voineet estää heitä tekemästä pienestä tulokkaasta kaimaa onnettomalle enolle, ja nähtävästi iloitsi ukkokin tuosta; lieneekö hänenkin sydämessään liikkunut jotain tunteita onnetonta poikaansa kohtaan. Kenties, kenties, mutta päälle ne eivät ainakaan näkyneet.

Kun kunnallislautakunnan esimiehen virka tuli pitäjäässä avonaiseksi, valitsivat pitäjään miehet yksimielisesti Iikan siihen; mutta Iikka ei ottanut vastaan tuota luottamusvirkaa, vaan pyysi, että hän saisi olla erillänsä siitä, sillä hänellä oli kyllä muutakin tekemistä, luvaten samassa kuitenkin apuansa, jos niin tarvittaisiin. Hän esitteli, ett'ei siihen toimeen ole luonnollisempaa eikä soveliaampaa miestä koko pitäjäässä kuin Jäykkälän Aapo, ja tämä valittiinkin, eikä kunnalla ollut koskaan syytä katua vaaliansa; sillä hän toimitti kaikki asiat toimella ja se kävikin hyvin laatuun, sillä Iikka oli lähellä ja he olivat aina yhtenä sieluna ja sydämenä.

Hoitolan talo oli keskellä kylää kauniilla asemalla, ja siinä oli vankka kartano. Niinkuin jo ennestään tiedämme, tuli taloon muukalaisia asumaan entisen isännän — Hoitolan Heikin — hävittyä. Tiedämme myös ennestään, ett'eivät nuo muukalaiset, jotka olivat ennen metsällänsä eläneet, voineet hälvenemättä olla ja elää semmoisessa paikkakunnassa, jossa piti työnteolla elää; mutta sitä emme vielä tiedä, että Hoitolan uudet asukkaat olivat nyt jo niin hävenemäisillään, että he tarentelivat myömään Hoitolaa eräälle mustalaiselle, joka sen kanssa hieroi kauppaa.

"Niitähän täällä nyt vielä tarvitaan; meidän kylässä ei ole koskaan vielä ollut mustalaisia, eikä tule vielä nytkään; Hoitola on jo kylläksi levittänyt raakuutta paikkakuntaan, nyt sen on aika ruveta levittämään valoa ja niin palkitsemaan sitä vahinkoa, mitä ennen on ihmiskunnalle aikaan saanut", sanoi Iikka asian kuultuansa.

Peltolan kylässä ei ollut vielä nytkään kansakoulua, vaikka sitä oli yritetty monta kertaa toimeen panemaan; sillä olipa aina vähän enempi vastaan-panijoita kuin tahtojia.

Ensi pyhänä sen jälkeen kun tieto oli saatu siitä, että mustalainen tarentelee ostamaan Hoitolaa, oli taas pitäjään kirkossa kuulutus kansakoulun perustamisesta Peltolan kylään. Kun kokouspäivä tuli, meni Iikka kokoukseen. Kun vastapuolue rupesi rähisemään, pyysi Iikka puheenvuoroa, jonka hän saikin. Heleällä äänellä, voimakkaassa puheessa selitti hän koulun edut ja samassa kumosi järkevästi ja peruksellisesti vastaanpanijain väitteet. Iikan puheen perästä ruvettiin heti äänestämään, ja katso, koulun ystävät voittivat niin suurella enemmistöllä, että vastustajat menivät vihoissaan ja pitkällä nokin pois koko kokouksesta, ja niin tuli Hoitola, tuo entinen pahuuden ja irstaisuuden pesä, kansakouluksi kylään. Koulu pantiin kohta voimaan ja niin jäivät mustalaiset tulematta sekä Hoitolaan että koko Peltolan kyläänkin; Hoitolaan tuli nyt asumaan "valkolaisia", nimittäin opin valon kipinöitä, jotka kirkkaina säteinä alkoivat levitä kansaan.

Kertomuksemme alussa tuntui, että Peltolan kyläläiset olivat jotenkin valistunutta kansaa ja että he pitivät huolta henkisistäkin tarpeistansa, ja kertomuksemme kansakoulu-asiasta näyttää aivan toista. Tosi on, että Peltolan kyläläiset olivat valistuneempia kuin usean muun paikkakunnan asukkaat; mutta siihenkin katsoen, kauvan, kauvan tahtoo pimentolan puoli olla voitolla! Kauvan saa valopuoli vaikuttaa ja taistella, ennenkuin saapi varjot poistumaan, sumut hälvenemään, ennenkuin totuus saapi voiton, ennenkuin kansalliset asiat saavat yksimielisen sopusoinnun, ja vaikkapa vaan enemmistön suosion; näin on niissäkin paikkakunnissa laita, joissa se parhaallaankin on; mitä sitte muualla? Enimmiten on vielä niin, että täytyy työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vieläpä kärsiä pilkkaakin vaivoistaan, jotakin kansallista asiaa ajaessaan. Mutta jos tuota työtä tehdään uupumatta, väsymättä, nureksimatta, suuttumatta, tehdään useammilla yhdistetyillä voimilla, niin kansan silmät aukenevat ja totuus jääpi voitoksi. Ja useinkin on niin käynyt, että pimemtolaiset kiittävät niitä, jotka ovat ponnistelleet heitä itseään vastaan, niitä, jotka ovat taistelleet heitä vastaan heidän hyväksensä, kiittävät heitä, vaikka usein myöhään, sitte, kun heidän hyväntekijänsä ovat uupuneet, väsyneet ja laskeuneet siihen lepoon, johon ei enään parjaajan eikä soimaajan raaka panetus kuulu.

VII. Häissä.

Joku aika tuon kansakoulukokouksen jälkeen tuli pitäjään pappilaan häät, sillä eräs nuori ja kunnollinen pappi nai kirkkoherran tyttären. Häissä oli monenkaltaista väkeä: siellä oli rovasteja, kirkkoherroja, apulaispappeja, ylioppilaita, metsäherroja, kauppamiehiä ja vielä siihen lisäksi eräs viralta pantu kruununvouti. Siellä oli arvokkaampia talon isäntiä ja emäntiä, joiden muassa olivat myös Niemimäkelän isäntä ja emäntäkin; sanalla sanoen: siellä oli vieraita kaikensäätyisiä ja -nimisiä. Paljon oli siellä myös herrasnaisia ja neitoja, jotka itseänsä vaatettaessa olivat toisiensa kanssa kokeneet kilpailla turhuudessa, parhaan taitonsa jälkeen. Sen kilpailunsa olivat he tehneet niin pontevasti, että heidän oli onnistunut tehdä ihminen melkein tuntemattomaksi. Sentähden näyttivätkin he kaikkien järjellisten ihmisten silmissä paremmin vaatekaapeilta kuin järjellisiltä olennoilta, paremmin apinoilta kuin kauniilta sukupuolelta.

Silloin oli heinäkuun alkupuoli ja kylmä, kolkko pohjoistuuli oli jo puhaltanut useampia vuorokausia, jonkatähden maamies käveli synkkänä ja alakuloisena tiluksillansa, tarkastellen väliin taivaan rantoja, ikäänkuin toivoen jotain lohdutusta, jotain lievitystä, synkistyneelle ja elämän huolista raskautetulle sydämellensä; semmoinen oli ilma, semmoiset olivat maamiehen mielialat silloinkin, kun häät olivat pappilassa. Hää-vieraat eivät paljon joutaneet ajatella kolkkoa ja uhkaavaa ilmaa, sillä itsekullakin oli kyllältä hommaa ja jotain touhua — sehän oli tietty, sillä nyt oli häät ja häissä ollaan iloisia, ja ilon aikana ei jouda murhe mieltä rasittamaan. Mutta olipa kumminkin hää-vierastenkin joukossa niitä, joille ei ilo ilolle maistunut tällä kerralla, vaan jotka murheellisen näköisinä usein tarkastelivat taivasta; heidän mielensä ei jaksanut olla iloinen, vaikka he olisivat olleet yhtä oikeutetut siihen kuin toisetkin kutsuvieraat, sillä hekin olivat — häissä.

No, mitäpä siitä. Vihkiminen toimitettiin suomeksi tavallisilla kirkollisilla juhlamenoilla ja vihkimisen päätettyä toivotettiin nuorelle parikunnalle onnea maljojen kanssa — kaikki oikein, eikä siitä sen enempää. Sen tehtyä kannettiin vieraille kahvia monenkaltaisien kahvi-leipien kanssa — oikein sekin, eikä siitäkään sen enempää. Sen jälkeen kannettiin totiaineita esille ja vieraita kehoitettiin tekemään itsellensä lasit — siitä vähän enemmän, sillä maljojen aika on myös puheitten aika.

Häävierasten joukossa oli paljon ruotsikiihkoisia. He tunsivat nimeltä Niemimäkelän Iikan, jota he olivat oppineet pitämään päästä viiriönä houkkana; hän muka oli yksi niistä hurjista kirkujista, jotka joka tilassa nostavat melua ja uneksivat suomalaista kansallisuutta, vaikka se heidän mielestänsä oli ihka mahdoton. Kun he saivat tietää, että Iikkakin oli häissä, tahtoivat he saada tietoonsa, kuka talonpoikaisista vieraista oli Iikka, saadaksensa niin tutustua ulkonaisestikin tuon houkkion kanssa. He kokoontuivat Iikasta ulommaksi yhteen ryhmään ja katsoivat häntä niinkuin "lehmä uutta konttia"; näyttivätpä siitä, kuin he olisivat pelänneet Iikkaa niinkuin ruutimiinaa. Erinomaisemman kärkäs oli häntä tähystämään tuo viralta pantu kruununvouti.

Häissä oli myös paljon kansallismielisiä ihmisiä ja he olivat kokoontuneet Iikan ympärille. Heissä vaikutti yksi ja sama kansallishenki ja he keskustelivat kansallisista asioista juuri silloin, kun tuo toinen joukkio ullankanteelta tarkasteli Iikkaa, nähdäksensä, minkä näköinen mies tuo hurja talonpoika oli.

Iikan ympärillä oleva joukko pyysi nyt juuri, että hän pitäisi puheen. Kun taaempana oleva joukkio, joka piti itseään ainoina sivistyneinä näissä häissä, sen kuuli, tulivat he kohta lähemmäksi sitä joukkoa, jossa Iikka oli.

"Jumaliste! Pitäkääpä puhe ja oikein komea. Tehän olette oikein fennomanien pappi", ehätti eräs ruotsikiihkoisista pilkallisesti sanomaan.

"Virkani kautta! Pitäkääpä puhe ja panenpa palkkani pantiksi, että se puhe tulee olemaan sivistyneille korville oikein hauska kuulla, ymmärrättekös veikkoset? puhe tulee olemaan hyvin sivistynyt, oikein fennomaninen", ehätti viralta pantu kruununvouti pilkallisesti säestämään ja viimeistä osaa lausuessaan katsoi hän joukkiotaan silmiin ja kaikki hänen kasvonsa juonteet olivat pilkallisessa ilvehymyssä.

"Pidä vaan puhe, Iikka!" kehoitti joku Iikan ystävistä.

"Ei minun tällä kerralla haluta pitää puhetta, sillä minä näen selvään, että nuot verettömät tahtoisivat minusta tehdä keppihevosensa", sanoi Iikka.

"Puhu vaan, Iikka! Mitä sinä heistä väliä pidät; juuri sentähden on sinulla sitä suurempi syy puhua, kun heitäkin on saapuvilla", kuiskasi Iikkaa lähellä oleva Jäykkälän Aappo hänen korvaansa.

"Yhtä kaikki", sanoi Iikka, nousi samassa seisomaan ja piti seuraavan puheen:

"Kunnioitettavat kansalaiset!" (Kaikki iloinen melu vaikeni). "Minua on pyydetty puhumaan tässä tilassa jotain. Toisten pyynti perustuu siihen, että he luulevat saavansa kuulla puheessani jotain hyvää ja kelvollista, jota ei kuitenkaan minulta tule; toiset ovat taas pyyntönsä perustaneet siihen, että saisivat oikein pilkan ja ivan sijaa kansaa vastaan ja kaikkia niitä kohtaan, jotka kansan etua valvovat. Siihen sitte vielä lisäksi tulee, että ympärilläni näen enimmältä osalta niitä, jotka ovat siunatusta opinlähteestä saaneet ammentaa sieluunsa niitä totuuksia, joita maailma on tähän saakka havainnut ja tunnustanut ainoiksi oikeiksi tiedetten alalla. Katsoen näihin asianhaaroihin, huomannette kaikki, ett'ei tehtäväni ole meikäläiselle mikään helppo asia; mutta aionpa kuitenkin puhua jotain. Älkäätte luulko, että puhuisin jonkun imartelevan hääpuheen; minä puhun vaan siitä, joka sydämelleni on rakkain ja kalliin asia ja sentähden pyydän jo edeltäpäin, ett'ei minun puheestani kukaan pahenisi, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Siis aion puhua, niinkuin ukko Törne puhui,

"maasta parhaimmasta päällä maan ja kansasta sen, hänen kansastaan."

"Aion puhua siitä kansasta, joka taistellen nälän kanssa on täällä kylmässä, kolkossa pohjoisessa ilma-alassa tämän maan raivannut kylmästä korvesta, joka on tehnyt tämän maan mahdolliseksi yhteiskunnallisille ihmis-asumisille. Aion puhua siitä kansasta, joka on, miekoin taistellen ulkonaisia vihollisia vastaan, vuodattanut tuoreimman sydänverensä isänmaansa hyväksi, siitä kansasta, jonka taisteloiden ja kärsimysten hedelmänä me nautimme niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia etuja, jotka meillä ovat olemassa; puhun siitä kansasta, jonka kärsimisten ja vaivojen hedelmänä mekin voimme tämänkin hupaisen hetken huolitta viettää keskellä ylöllisyyttä; siitä kansasta, joka nytkin, synkällä, raskaalla mielellä kävelee viljavainionsa ympäristöllä ja tähystelee taivaan rantoja, sillä luonnon-voimat uhkaavat taas yhdellä iskulla korjata pois hänen vuoden-pitkään vuodatetun hikensä ja väkensä. Kolkko, synkkä on kansan sydän noita ajatellessa ja katsellessa, sillä hän näkee tulevaisuutensa myös kolkkona, synkkänä; sillä hänellä on tuolla kotona kaikki, mitkä maailmassa ovat hänelle rakkaimmat. Siellä on hänen vaimonsa, joka on jo niin paljon hänen kanssaan kärsinyt elämän kovuutta, ja uusi kärsiminen, uusi taistelu uhkaa taas. Tuolla kotona on hänellä rakkaat lapsensa, jotka odottavat häneltä leipää ja joiden kanssa hän on niin usein palansa jakanut; mitä antaisi hän nyt heille, jos halla veisi kaikki? Valtio ja yhteiskunta vaatii häneltä myös saataviaan; mutta millä suoritettaisiin niitä, jos niin kävisi? Mutta samassa huomaa hän, että hyvästi järjestetyssä valtiossa on vasaramies, joka osaa antaa selvääkin selvemmän vastauksen sille kysymykselle. Näissä mietteissä tulee hän kotiinsa. Hän havaitsee lapsensa ja huomaa samassa, että rakkaimpansa hän ainakin saa itse pitää, nimittäin vaimonsa ja lapsensa; ne eivät kelpaa kenellekään, mutta hänelle ne kelpaavat. Hän sulkee lapsensa syliinsä ja murheen ja ilon kyyneleet vuotavat sekaisin hänen tunnokkaasta sydämestänsä ja ainoastaan nuot pienoiset ja vaimonsa — voivat eleillä pitää, voivat jotain vahvistusta ja lohdutusta luoda hänen murheesta ja työstä väsyneesen sieluunsa.

"Tuo kansa se on, joka nurisematta — uupumatta, väsymättä on kantanut elämän raskasta kuormaa, se kansa, jolle tämä maa on rakas ja kallis. Se on se kansa, joka ei ole kuitenkaan saanut osaksensa niitä kansallisia oikeuksiansa, joita se itsellensä oikeudella vaatii, katsoen omiin suuriin vaivoihinsa ja kärsimisiinsä.

"Saattaisiko kukaan joukossamme olla niin tunnoton, ett'eivät tämän kärsivän kansan kärsimiset kävisi hänen sydämellensä? Saattaako kukaan olla niin tunnoton, ett'eivät kansan sydämeen lyödyt haavat tuntuisi pistoina itsekunkin omassa sydämessä? Saattaako kukaan meistä olla niin tunnoton, ett'ei hankkisi tuolle sorretulle ja kärsivälle kansalle valoa ja tekisi työtä ilolla sen eduksi ja auttaisi häntä niihin oikeuksiin, jotka oikeudella ovat hänelle tulevat. Saattaako kukaan meistä iloita silloin, kun kansa suree, ja päinvastoin? vastatkaa sydämissänne, sillä minä kysyn vaan. Mutta kiitos Jumalan! kansa on silmänsä saanut auki ja kansallishenki on häntä ruvennut elähyttämään. Hän on tullut huomaamaan, mikä kallis aarre toki tuo kansallisuus on, ja hän taistelee ilolla, murhettensa seasta, sen eduksi ja sen saavuttamiseksi. Hän on tullut käsittämään, ett'ei todellista vapautta saada ilman kansallisuutta ja että

"parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa."

"Hän on tullut huomaamaan sen, ettei ilman taisteloa saada mitään tässä matoisessa maailmassa, ja sentähden hän taistelee ilolla kansallisuutensa eduksi henkisillä voimillansa ja aineellisilla varoillansa. Ja tämä taistelo, tämä tarkoitusperä ei ole suinkaan väärä, niinkuin muutamat sitä tahtovat luulotella; kansalla on oikeus vaatia itsellensä kansalliset oikeutensa ja heidän vaatimuksensa ei ole mikään muu kuin ihmisellinen vaatimus. Kansa ei tyydykään enään paljaisiin lupauksiin ja Judaksen kaltaisiin suun-antamisiin ja käden ojentamisiin; sillä he ovat havainneet, ett'ei tuo kaikki ole muuta kuin kavala esteleminen ja univirren veisaus suomalaiselle kansallisuudelle, jolle eräältä taholta tahdotaan vaan kallis asiamme lykätä kauvas tulevaisuuden hämärään sumuun.

"Tuo kaikki on jokaiselle isänmaan ystävälle ilahuttavaa, mutta onpa asialla muitakin ilahuttavia puolia. Maamme sivistyneessä säädyssä rupeaa myös suomalainen kansallishenki levenemään ja juurtumaan, ja yliopistossa saapi isänmaallinen henki yhä enemmän alaa, maamme opin tiellä olevissa nuorukaisissa. Ja sitä tehden, kun he sieltä hajauvat maamme virkakuntiin, sitä tehden muuttuvat sivistyneet säädyt kansanmielisiksi, jotka jo isoksi osaksi niin ovatkin; sitä tehden poistuvat nuot surulliset muistelot ja harmaat sumut, jotka niin kauvan ovat himmentäneet meidän kansallisuuttamme ja kokeneet sammuttaa sen tulta. Yhä he harvenevat ja poistuvat unohduksen hämärään sumuun ja yhä enemmän saapi ihmisellinen vaatimuksemme alaa oppineittemmekin seassa, ja yhä enemmän iloitsee kansa, sillä hän on saanut uuden, vankan sään köyteensä, jota ei voi katkaista enään mikään voima, mitkään vehkeet ja tekosyyt. Silloin me tulemme ystäviksi ja veljiksi kaikin ja teemme yksimielisesti työtä isänmaan hyväksi, kukin voimiensa jälkeen; kuka voi silloin polkea ja sortaa meidän kansallissivistystämme?

"Silloin on meidän hyvä olla, sillä sydänten katkeruudet ovat poistetut. Silloin saapi isänmaa toisen muodon, toisen suunnan, sisällisessä ja ulkonaisessa kehittymisessään. Pontevasti pyrkii se silloin eteenpäin henkisissä riennoissaan ja aineellisessa vaurastumisessaan, sillä sen poikien voimat ovat kootut yhteen ja luja on kolmisäinen köysi. — Ja nyt, kunnioitetut kansalaiseni! pyydän, että yhdessä sydämessä juomme suomalaisen kansallissivistyksen onnen maljan! Jumala siunatkoon maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon jokaista poikaa ja neitoa, miestä ja vaimoa! Eläköön Suomi ja sen kansallisuus!"

Kolminkertainen eläköön-huuto seurasi Iikan puhetta ja he joivat ilolla onnen-maljan suomalaiselle sivistykselle ja kansallisuudelle.

"Kas vaan tuota hurjaa talonpoikaa! Hän saarnasi niinkuin kiivain hihhulli-pappi", sanoi viralta pantu vouti.

"Älä nyt rupeakaan viisauttasi jakamaan, sillä se on tässä jotenkin huonosti paikallaan", sanoi joku vierasten joukosta voudille. Sitten tuo sanoja astui Iikan luo, tarttui häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Kiitän teitä kauniista, voimallisesta, lämpimästä ja isänmaallisesta puheestanne. Te ette taida enään tuntea minua, mutta olemmepa vanhat tutut."

"En muista ennen nähneeni teitä, herra", sanoi Iikka.

"Monta Herran vuotta sitten, Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä mäellä."

"Silloinen kiista-kumppanini, ylioppilas?"

"Niin. Niin poikamaista kuin kiistamme lienee silloin ollutkin, mutta minä en saanut sitä mielestäni haihtumaan. Paljon olette tekin sitten vaurastuneet kansallisissa asioissa, mutta minä vielä enemmän; sillä olenpa nyt täysin suomimielinen ja pidän kunnianani sitä, että olen mahdollinen sitä nimeä kantamaan", sanoi vieras.

"Tunnenpa selvästi, ett'ette ole mikään ulkokullattu, ja minä iloitsen siitä. Terve tultuanne kansan joukkoon! Minä luulen, ett'ette tule katumaan kauppaanne, sillä kansan kiitollinen sydän ja rakkaus on oleva palkkanne totuuden voitosta", sanoi Iikka ja puristi sydämellisesti kädestä tuota entistä, uudesti syntynyttä tuttuansa ja sydämmellinen ystävyys solmiusi heidän välillänsä.

Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kun he olivat ensi kerran toisiansa tavanneet Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä mäellä. Outoina, vieraina olivat he silloin toisensa kohdanneet ja toisiansa ylönkatsoivat he puhellessaan. Ylönkatseella oli ylioppilas silloin kohdellut kansan nuorison leikkejä ja heidän poikamaisia kansallis-puuhiansa, ja hän aikoi yhtä poikamaisessa kansallis-sorrossaan kumota yhdellä iskulla noiden nuorten fennomanien tarpeettomat houreet, joita hän piti vaan haaveina, jotka muut olivat hetkeksi heidän päähänsä panneet, vieläpä sulana hävyttömyytenä. Hän tapasi noista nuorissa kiivastelijoissa lujan vastarinnan, ainakin lujemman kuin luulikaan, ja vaikk'ei hän luullut tuossa poikamaisessa taistelussa tulleensa tappiolle, vielä poiskaan lähtiessään, niin sai hän kumminkin sieltä ajatuksiinsa semmoisen vaivan, jota ei voinut sieltä pois karkoittaa ja joka sitten tuli ensimäiseksi herätykseksi hänen kansalliseen uudesta syntymiseensä. —

Nyt pyysi kirkkoherra puheen vuoroa ja kaikki vaikenivat. Ollen kansan mies, kiitti hän julkisesti Iikkaa hänen vasta pitämästä puheestansa. Hän huomautti, kuinka syvästi kansa itse käsittää kansallisuutensa, vaikka eräältä taholta väitetään, ett'ei kansa itse ymmärrä eikä tahdo ymmärtää niistä asioista mitään, vaan että he muka huutavat ja meluavat umpi-silmissä muutamien riivattujen suomikiihkoisien perässä, tietämättä, mitä he oikeastaan tahtovat. Puheensa vahvistukseksi viittoi hän sitten, kuinka voimallisesti kansallisliikkeet ovat nykyaikana olleet vireillä ympäri maatamme, kun vaan jossain kohden on kansallisia oikeuksia kansalta kielletty. Hän kehoitti jokaista kansalaista ottamaan ajasta vaarin eikä turhilla tekosyillä ponnistelemaan kansan oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että semmoisia houreita on syntynyt muutamien ihmisten päässä, ett'ei suomalainen voi sivistyä, mutta hänen mielestään oli tuo turhaakin turhempi loru, koska suomalaisella on samanlainen ruumiinrakennus ja yhtä järjellinen sielu kuin muillakin kansoilla. (Suostumushuutoja). Hän esitti maljan Suomen kansalle, joka juotiin innokkailla hurraa-huudoilla.

Kun kaikki nuot toimet olivat loppuneet, tulivat äsken mielestänsä niin uljaat ja pilkallista ivaa täynnä olevat ruotsikiihkoiset alakuloisiksi, ja nurpolla-nokin vetäysivät eri joukkioon, jossa he näkyivät hiljaksensa keskenänsä haastelevan, vilkuillen väliin ympärillensä, ikäänkun olisivat pelänneet, että joku kuulisi. Siihen joukkioon meni viralta pantu kruununvoutikin, eikä hän koko iltana enään yritellyt pilkkaamaan Iikkaa eikä muita kansallismielisiä. Itsekukin valitsi mieluisensa puhekumppanin ja niin se ilta kului hupaisesti, tapahtumatta sen suurempaa häiriötä.

Muuta ei ole enään sanomista koko häistä. Kun aika joutui, syötiin illallista ja sen jälkeen hajausi itsekukin levolle.

Vaikka ilma oli niin kylmä ja kolkko, ei kuitenkaan tullut hallaa sillä kerralla; mutta muutamia viikkoja jäljemmäs tuli niin kova halla, että kokonaisia maakuntia jäi leivättömäksi, joka toi kovan köyhyyden ja kurjuuden tullessaan.

VIII. Tuhlaaja-poika.

Niin kului taas joku vuosi. Iikka hyöri taloudellisissa ja perheellisissä toimissaan niinkuin ennenkin. Kansakoulu oli kylässä vaikuttamassa ja alkoi näyttää siunatuita hedelmiänsä. Kovimmankin koulun vastustajan täytyi nyt jo myöntää, että se on tuiki tarpeellinen laitos. He eivät panneet lapsiansa ensimältä kouluun, peläten niistä herroja tulevan, vaan kun he uteliaisuudesta kävivät koulua katsomassa siinä mielessä, että osaisivat paremmin sortaa ja parjata sitä, jäivät he avoimin suin katsoa öllöttämään, kun lapset opettajan edessä tekivät selvää opinkappaleista. Tuo lasten nokkeluus ja ymmärtäväisyys meni niin heidän sydämeensä, ett'ei heillä ollut yhtään suuhun tulevaa sanaa kansakoulua vastustaakseen ja moittiakseen, ja etunenässä he toimittivat lapsiansa kouluun. He tunnustivat, että olivat olleet väärässä kansakoulua vastustaessaan, ja kiittelivät niitä, jotka sen olivat toimeen panneet heistä huolimatta.

Mutta eihän tämä kansakoulun asia kuulunutkaan taas koko "tuhlaaja-poikaan", josta aikomuksemme oli puhua! Vaan ryhdymmepä nyt asiaan.

Oli erään vuoden elokuu lopulla. Ilma oli kauneimpia elokuun ilmoja, Taivas oli peitetty tiheällä lämpimännäköisellä pilviverholla ja lempeä etelätuulonen huhahteli puiden latvoissa ja huoneitten seinissä. Puut ja ne viljat, jotka vielä olivat leikkaamatta ja kullan-keltaisina, täysine tähkäpäineen, odottivat sirppimiestä, nuokahtelivat ja huojahtelivat tuulen huhahdellessa, ikäänkuin siten kiitelläksensä Luojaa suuresta hyvyydestänsä. Huoneitten seiniin tuntui lempeä tuulonen siltä kuin lempeä hyvänsuopa ihmisien varjelus-enkeli olisi siivillänsä huuhdellut niitä ja kuiskannut: "Olkaa hyvässä turvassa!" Ihmiset hyörivät kaikkialla töissänsä: toiset paitahihasillaan leikkasivat täysinäistä viljaa ja pystyttivät peltosaroillensa tiheään täysinäisiä, vankkoja kuhilaisia; toiset tekivät eloaumoja riihiensä luo ja iloisena istui maanmies elokuormansa päällä, hyräillen mieli-lauluansa, sillä hän tiesi saavansa palkan raskaasta työstänsä; toiset kuokkivat suuria ja kauniita perunoita maasta ja kantoivat niitä kellareihin talven varaksi. Siellä täällä kuului jo varstan jyske kylässä, ja illan tullen istui maamies vankan ja painavan jyväkuorman päällä, nokisena, likaisena ja tomuttuneena, mutta iloisella ja tyytyväisellä sydämellä, sillä hän tiesi nyt saavansa aittaansa ja salvoonsa viljaa, jonka turvissa hän voi tulevaisuutta rohkeasti katsoa silmiin, jolla hän voi perheensä kanssa vuoden yli toimeen tulla, jonka turvissa hän voi kaikki yhteiskunnalliset maksunsa suorittaa. Kun hän oli saanut viljan aittaansa korjatuksi, oli häntä jo odottamassa kylpy, jossa hän sai puhdistaa itsensä tomusta ja noesta; sieltä tullessaan istui hän alasti jollekin kivelle tai pellon pientarelle ja tähysteli ylös korkeuteen. Tuulonen oli tyyntynyt ja taivaanrannat olivat pallistetut purppuravärisillä pilvien reunoilla, joka lupasi jatkoa kauniille ilmalle. Ylemmäksi ilman siivellisten lentoa kohosivat hänen ajatuksensa tuossa suuressa ja kauniissa luonnon hämärässä, haaveksivaisessa kuva-temppelissä. Hän näki kaikkialla Luojan suuruutta ja hyvyyttä. Hän näki oman pienoisuutensa ja mitättömyytensä tuon suuren Luonnon-Herran rinnalla ja huudahti: "Mikä on ihminen, ettäs häntä etsiskelet?" Hän näki tuossa luonnon suuressa peilissä hengellisen alastomuutensa ja rupesi haluamaan vanhurskauden vaatteita, joita suuri Sovittaja voipi ihmiselle antaa mutta kas! Olihan hän ruumiillisestikin alasti, sillä nyt alkoi tuntua kylmältä, jos kohtakin oli kaunis ilma, sillä hän oli ollut ties kuinka kauan tuossa hurmaavassa ja haaveksivaisessa tilassaan. Hän läksi huoneesensa, jossa vaimonsa oli hänelle laittanut puhtaat vaatteet päälle pantaviksi. Iloinen valkea paloi takassa ja valaisi huoneen seinämiä, sillä pimeys oli jo saanut voiton Pohjolan valoisilta kesä-öiltä. Iloiset, terveet, punaposkiset lapset hyppelivät paitasillaan lattialla, sillä he olivat tahtoneet olla "itän kantta taunatta", mutta olivat ennen isää joutuneet kotiin, sillä heillä ei ollut vielä mitään haaveksimista, ei mitään huolta eikä surua; iloa heillä piti olla vaan ja senpätähden he nyt tuossa hyppivät viattomassa ilossa ja leikissä ja pyrkivät kilvan isän polvelle. Tämä niin kotoinen ilmiö teki avonaiseen isän sydämeen lumoavan vaikutuksen, sillä hän huomasi, että hänelläkin on jotain tehtävää, jotain toimitettavaa luonnon suuressa valtakunnassa. Tuota kaikkea tuntiessaan sulki hän syliinsä vaimonsa ja lapsensa ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin kukaan kuolevainen maailmassa saattaa olla.

Kenen sydän ei aukeaisi niin kauniina iltana? Kenen ajatukset eivät lentäisi korkeuteen? Kuka saattaisi kantaa vihaa lähimmäistänsä vastaan, siiloin kun hän itse tuntee Luojansa ja Herransa suurta rakkautta ja hyvyyttä? Oi, ei toki kukaan. Löytyisikö joku semmoinen ihmislapsien seassa, niin hän ei ole itse vielä tuntenutkaan Jumalan rakkautta, ijankaikkista rakkauden lähdettä, ja sentähden on hänen sydämensä musta — on pimeä!

Semmoinen aika ja ilta se oli, kun taas tuli posti kylään. Iikan sanomalehdet noudettiin heti ja paikalla oli taas Annin äiti kyselemässä vävyltänsä: "kuuluuko Kasperista mitään?"

"Ei kuulu Kasperista entistä enempää; missä hän raukka mahtanee aikaansa viettää. Oi, muori-kulta, kuinka mielelläni ottaisin hänet vastaan ja sulkisin syliini, kun hän vaan katuvaisena tulisi luoksemme", sanoi Iikka vastaukseksi, ja Kasperin äiti huokasi raskaasti ja suuret vesikarpaleet silmissä meni hän taas pois, yhtä toivotonna pojastaan kuin ennenkin.

Niemimäkelän väki oli sinä päivänä ollut perunain otossa. He olivat nyt päivätyönsä päättäneet, sillä nyt oli jo ilta. He kantoivat reippaasti perunoita saaveilla kellariin ja laittelivat aseitaan järjestykseen, pitkittääksensä samaa tointa huomennakin. Saavit ja muut astiat puhdistettiin ja pantiin suullensa järjestykseen; kuokat kopistettiin mullasta ja pantiin etehiseen, huomista odottamaan; astiat komahtelivat, kuokan varret papattivat ja vintti-tangot rämähtelivät, kun väki niitä järjestykseen laitteli. Iso, roima valkea paloi takassa ja suuri pata langastansa riippui vipu-koukussa liedellä tulen päällä. Pata oli täynnä kiehumassa kauniita ja puhtaiksi pestyjä perunoita. Arvokkaan—näköinen emäntä hyöri padan ääressä, suuri avainkimppu vyöllä. Hänellä oli pitkävartinen kauha kädessä, jolla hän ehtimiseen hämmenteli vasta höystetyitä perunoita. Por, ro-ro-ro-ro ro-ro, panivat perunat padassa, ikäänkuin olisivat ne kilvan tahtoneet kiittää hyvää emäntäänsä. Iloisesti palava valkea punasi emännän kasvot entistä punaisemmiksi, tahtoen sekin, niinkuin vanha kotilieden tuttu ainakin, siten näyttää hyvyyttänsä emännälle ja tehdä hänestä miellyttävääkin miellyttävämmän; väki puheli iloisesti keskenänsä ja riisuskeli päältään pois multaisia vaatteitansa. Vanhimmat talon lapset olivat koulussa ja nuorimmat tepastelivat tuvan lattialla ja tyytyväisyys näytti olevan jokaisen osana.

Semmoisessa asussa oli Niemimäkelän koti-elämä sinä hetkenä, kun ovi aukeni ja huoneesen astui ryysyinen ja ryppyinen mies, jonka päätä ja harmaita hiuksia peitti resuinen lakki. Heti tupaan tultuansa ja ujon hyvän-illan sanottuansa, vetäysi hän varjoon uunin ovipuolimmaiseen nurkkaan. Emäntä huomasi kuitenkin heti, että joku köyhä tuli huoneesen. Hän otti pärevalkean käteensä ja meni katsomaan tullutta, niin tavoin tunteakseen häntä, sillä hän oli oikea köyhäin äiti, joka ei köyhiä holhonnut sentähden, että Jumalan olisi pitänyt sen edestä kasvattaa heidän maallisia tavaroitansa, vaan hän teki sen ihmissääliväisestä sydämestä ja hellästä armeliaisuudesta köyhiä ihmisiä kohtaan. Sentähden tunsi hän kaikki kylän köyhät ja he hänen sitä paremmin. Mutta kas! Hän ei tuntenutkaan tuota tullutta, joka alasluoduin silmin istui uunin pankolla.

"Mistä tämä vieras on?" kysyi emäntä tulleelta.

"Olen outo muukalainen. Olisiko emäntä niin hyvä, että saattaisi luvata ruokaa ja suojaa onnettomalle?" sanoi tullut, ja hänen kasvonsa värähtelivät.

"Miks'ei", sanoi emäntä, "olkaa vaan niinkuin kotonanne."

Samassa tuli Iikka tupaan ja havaitsi vieraan.

"Mistäs tämä vieras on kotoisin?" kysyi hän heti oudolta.

"Oi, älkää kysykö, kuka ja mistä! Tutut ja tuntemattomat tiet ja polut ovat kotoni; ihmisten pilkka, nauru ja armottomuus on ainainen, hyvin ansaittu kumppanini ja pieksetty, rikkirunneltu ruumiini on ainoa tavarani. Älkää, hyvä isäntä, ajako minua yön selkään! minä olen hyvin väsynyt; emäntä lupasi minun olla yötä", sanoi outo rukoilevasti, särkyneellä ja murtuneella äänellä, ja suuret vesikarpaleet vyöryivät alas hänen kuihtuneita kasvojansa.

"Älkää olko millännekään, ei teitä pois ajeta, ja ruokaa ja lepoa saatte kyllä. Nyt ei tarvitse surra teidänkään, sillä Jumala on siunannut taas vuodentulon hyvyydellänsä ja on siis antanut teillekin osanne", sanoi Iikka lohduttavaisesti.

Väki kokoontui pöydän ympärille iltaselle, isäntä edellä, ja emäntä käski vieraankin tulla pöydältä syömään.

"Ei toki, ei — sitä en tee — sinne en tule; tuokaa tänne penkille minulle pala leipää ja jotakin kuivan kieleni kostukkeeksi", pyysi nöyrämielinen muukalainen, eikä häntä saatu pöydälle syömään, vaikka kuinkakin olisi kehoitettu, vaan hänelle täytyi emännän viedä ruokaa penkille, johon muukalainen oli siirtynyt, siinä rupesi hän alakuloisena syömään.

Talon lapset eivät menneet muun väen kanssa iltaselle, sillä heillä oli eri ruoka-aikansa. Isännän Kasperi oli silloin seitsemännellä ikävuodellansa ja toiset lapset sitä nuorempia, joita Jumala oli hänelle jo siunannut useampia. Lapset menivät tuon oudon, murheellisen käypäläisen tykö penkille ja rupesivat lapsen viattomuudessa häntä puhuttelemaan. Lasten kävi sääliksi vieraan murheellisen näköinen muoto, sillä he olivat isältään ja äidiltään oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, niin köyhiä kuin rikkaitakin, ja säälimään köyhiä. Kaksi nuorimmista lapsista käpäsi vieraan polvelle, sittenkuin hän oli syömästä päässyt, ja silittelivät hänen kyyneleistä kostuneita, kuihtuneita kasvojansa. Vieras ei näkynyt pahenevan lapsiin, sillä hänen haavoitetulle sydämellensä näkyi tekevän hyvää lasten myötätuntoisuus. Hän otti käsillänsä molempia lapsia ympäri kiinni ja kiikutteli heitä polvillansa; lapset käpertyivät kiinni hänen kaulaansa ja mihin vaan saivat, ja puhelivat hänen kanssaan. Pikku Kasperi seisoi vieraan edessä lattialla, sillä hän ei mahtunut hänen syliinsä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi vieras toiselta polvellansa olevalta lapselta.

"Iikka, minä olen isän kaima."

"Entäs sinun nimesi?" kysyi taas vieras toisella polvella istuvalta tyttöseltä.

"Anni, äidin kaima."

"Entäs tuon pojan nimi, joka lattialla seisoo?" kysyi taas vieras.

"Minun nimeni on Kasperi", sanoi lattialla seisova poika ja katsoi vierasta silmiin.

"Kasperi!" sanoi vieras ja hänen kasvonsa värähtelivät. "Onko teidän talossa muuta Kasperia kuin sinä?" kysyi hän sitte toinnuttuansa hämmästyksestään.

"Ei", vastasivat lapset.

"Kenenkäs kaima sinä sitten olet?"

"Minä olen enon kaima", sanoi Kasperi.

Aina enemmän värähtelivät vieraan kasvot ja hänen ruumistansa vapistutti.

"Missä hän sitten nyt on?" kysyi hän taas toinnuttuaan.

"Hän on maailmalla", vastasivat lapset.

"Mistä te tiedätte, että teillä on Kasperi-niminen eno?"

"Isä, äiti ja mummo ovat sanoneet, että meillä on Kasperi-niminen eno maailmalla", sanoivat lapset ujostelematta.

"Ovatko isä, äiti ja mummo puhuneet teille mitään muuta eno Kasperista?"

"Ovat; isä ja äiti sanovat aina, että meillä on eno, jonka nimi on Kasperi ja joka on maailmalla. He ikävöivät eno Kasperia, ja hänen muistokseen tekivät he hänelle kaiman. He puhuvat usein Kasperi-enosta ja toivovat, että hän tulisi pian kotia. Kun isä ja äiti lukevat sanomalehtiä, tulee mummo aina kyselemään heiltä: 'kuuluuko Kasperista mitään?' Mutta isä ja äiti sanovat: 'ei kuulu Kasperista mitään', ja mummo lähtee silloin aina heti pois ja itkee."

"Voi, hyvä Jumala", huudahti vieras ja purskahti itkuun.

Lapset säikähtivät tuota ja kyselivät: "Mikä teille tuli, mikä teille tuli? Älkää, hyvä vieras, itkekö! Emmehän me ole teille pahat, eikä isä, äiti eikä mummokaan, älkää itkekö!"

Kun vieras oli sen verran itkustaan tointunut, että hän saattoi puhua, kysyi hän taas lapsilta: "Vieläkö teidän mummonne elää?"

"Vielä."

"Entäs ukkovaari?"

"Vielä."

"Missäs he ovat, kosk'ei heitä näy?"

"He ovat jo nukkumassa."

"Onko teitä muita lapsia kuin te?"

"On meitä vielä kaksi; ne ovat meitä vanhemmat."

"Missä he ovat?"

"He ovat koulussa."

"Koulussa, koulussa, vaan eivät toki maailman rannan koulussa, jossa minä poloinen olen ollut", mutisi vieras itseksensä ja hän purskahti taas itkuun ja lapset kokivat häntä lohduttaa.

"Voi, voi, hyvät lapset, teillä on pahanen eno, kelvoton eno", änkytti vieras itkunsa seasta.

"Ei, ei, meidän enomme ei ole kelvoton, sen on isä ja äiti sanonut, enomme ei ole kelvoton — te narraatte meitä, vieras", sanoivat lapset hätäilevästi.