TORPAN POIKA (continued 3)

Vieras tuli nyt niin hiljaisen itkun valtaan, ett'ei voinut mitään puhua lapsille, ja se oli häneltä hyvin suotu, kun lapset alkoivat vetäytyä pois hänen tyköänsä; he menivät veljensä ja sisarensa luo, jotka nyt juuri tulivat kansakoulusta, ja hyppivät ja pyörivät heidän ympärillänsä.

Vieros pani penkille suullensa maata ja antoi siinä kyyneleensä vapaasti vuotaa, ja koko talonväki katsoi kummeksien outoa, kurjaa ja onnetonta muukalaista.

Isäntä oli korvapielellään kuunnellut lasten ja vieraan keskinäistä puhetta, vaikk'ei hän ollut koko keskustelusta tietävinään mitään; niistä katkonaisista lauseista, joita hän kuuli, ja vieraan suruhun vaipuneesta tilasta päätti hän, että vieraalla mahtoi olla joku kova omantunnon vaiva, joka häntä niin kovin ahdisti ja rasitti, jonkatähden hän päätti ottaa selvän asiasta, voidaksensa jollain lailla keventää hänen kuormaansa; siinä mielessä asteli hän itkeä nyhkivän, köyhän muukalaisen luo.

"Mikä teitä vaivaa, kun olette noin surullinen? Teillä mahtaa olla joku salainen omantunnon vaiva? Enkö saattaisi mitenkään olla teille lohdutukseksi?" sanoi isäntä vieraan tykö tultuansa.

"Oi, ette mitenkään, isäntä kulta", sanoi vieras itkunsa seasta.

"Tahtoisitte kai jotain puhua tilastanne kahden kesken? Siihen kyllä saamme tilaa, kun tulette minun perässäni", sanoi isäntä säälivästi.

"Oi! Ei, ei. Ei minulla ole mitään semmoista, joka ei saisi tulla vaikka koko maailman tietoon — mutta minun sydämeni tahtoopi haljeta — vaikea on kumminkin se tehtävä — Jumalani! Sanat takertuvat kurkkuuni — minä olen Kas — — Kaspe — — Kasperi, teidän vaimonne veli ja oma lankonne — — entinen Niemimäkelän — rikas Kasperi —."

"Hyvä Jumala! Olisiko hän todellakin Kasperi?" sanoi Iikka ja astui askeleen taakse päin.

"Älkää epäilkö, lankoni! Sama Kasperi minä olen, joka jo lapsena ollessani tein teille ja sisarelleni Annille niin paljon pahaa. Sama Kasperi, joka tästä huoneesta huutokauppa-päivänä lähti ja vannoi hirveän valan ei astuvansa jalkaansa tämän huoneen kynnyksen yli — voi, minun tuntoani polttaa niin kovin — nyt minä olen rangaistu Kasperi, varkaudesta piiskattu Kasperi, vankeudessa istunut Kasperi. — Nyt olen uljaasti käynyt läpi maailman-rannan kouluni, johon minut niin aikaisin syöstiin, ja nyt minä tiedän täydelleen sen oppimäärän — voi, älkää katsoko minuun noin oudosti, lankoni! — Minä olen nyt jo, vaikka hiljan, katuvainen Kasperi ja sovitusta, anteeksi-antoa olen minä lähtenyt saamaan", puhui vieras sydäntä särkevällä äänellä itkunsa seasta ja nousi penkin viereen seisomaan.

Iikka käveli nopeasti vieraan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi: "Totisesti olet sinä lankoni Kasperi; sen tiedän nyt, kun selvemmästi puhuit; mutta paljon olet muuttunut näöltäsi, paljon olet rikkonut, paljon olet kärsinyt, paljon olet vanhentunut, mutta paljon on sydämesikin pehmennyt ja paljoa — vielä paljoa enemmän voimme sinulle anteeksi antaa. Kiitos Jumalan, että sinut jälleen saimme! Kaikki on unhoitettu ja nyt me emme erkane enään koskaan — ei koskaan. Yhtä toki pyydän sinulta: älä Jumalan tähden sano äidillesi, että olet rangaistu, sillä se hetki olisi hänen viimeisensä. Minä kyllä olen sanomista huomannut, eikä olet rangaistu, mutta minä olen sen huolellisesti salannut kaikilta ihmisiltä, saati sitte mummolta — — se totuus ei ole hänelle tarpeellinen tietää, eikä kukaan saa mummolle sanoa, mitä eno on tässä lausunut, ei lapsetkaan", sanoi Iikka, yhä riippuen onnettoman kasvinkumppaninsa kaulassa. Kun hän oli puheensa lopettanut, valtasi hänetkin mielenliikutus ja he itkeä nyhkivät siinä yhdessä.

Kun väki näki ja kuuli kaiken tuon, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella.

Niin pian kuin lapset huomasivat, että heidän isänsä oli tunnustanut oudon muukalaisen langoksensa ja siis eno Kasperiksi, lähtivät he juosta tapittamaan äitinsä tykö ja hengästyksissään sanoivat he; "eno Kasperi on tullut."

"Olkaa joutavoimatta!" sanoi äiti.

"Oikein todella; isä ja eno tuolla tuvassa syleilevät toisiaan ja itkevät", vakuuttivat lapset.

Sen kuultuaan lähti emäntä heti tupaan.

Vaikka mummo ja ukkovaari olivat jo levolla, juoksivat lapset yhtäkaikki heidän makuuhuoneesensa.

"Eno Kasperi on tullut", sanoivat lapset sinne päästyänsä, hengittäen raskaasti.

"Jumalani! Mitä puhutte lapset?" sanoi mummo, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Eno Kasperi on tullut", vakuuttivat lapset, "isä ja eno syleilivät tuvassa toisiansa ja äitikin meni sinne."

Mummosta tuntui lasten puhe niin todenmukaiselta, että hän nousi ylös vuoteeltansa, pani hameen päällensä ja lähti tupaan; ukkovaari vaan ei liikkunut paikaltakaan, vaikka hänkin oli valveella!

Kun emäntä tuli tupaan, olivat vielä Iikka ja Kasperi kiinni toisissansa, itkeä tihistämässä.

Kun Kasperi näki sisarensa tulevan, heitti hän Iikan irti ja riensi Annin syliin ja taivaan nimessä rukoili häneltä anteeksi antoa.

"Jumalani! Sinä se olitkin, veljeni Kasperi! Luulin sinua oudoksi, köyhäksi muukalaiseksi, ja pyydän sinulta anteeksi erehdykseni", sanoi Anni liikutettuna.

"Köyhääkin köyhempi, muukalaistakin muukalaisempi, kurjaakin kurjempi on onneton veljesi, rakas sisareni."

"Voi rakas veljeni! Siinä on kyllä, kun olemme sinut saaneet jälleen lapsuuden kotiin, ja menneistä ajoista emme muistele milloinkaan; ne kätkemme unhotuksen synkkään hämärään. Koe nyt rauhoittaa itseäsi ja tunteitasi, sillä äiti on kohta täällä, ja kun hän näkee sinut tuossa mielen tilassa niin se ei tee hyvää hänen heikolle terveydellensä."

Samassa astui Kasperin ja Annin äiti huoneesen.

Eno Kasperi heitti sisarestaan irti ja asteli horjuen äitiänsä kohden.

"Voi äiti! Minä olen poikanne Kasperi, onneton poikanne minä olen", sanoi Kasperi äidillensä värisevin äänin, eikä uskaltanut tarttua tuijottavan äitinsä kädestä kiinni.

Äiti katsoa tuijotti ensin poikaansa silmiin, sillä nähtävästi ei hän luullut ikävöidyn poikansa olevan tuonlaisessa tilassa häntä tavatessaan. Mutta kun hän toipui ensin hämmästyksestänsä ja tunsi hänen äänensä, ryöpsähti hän poikansa, tuon ryysyisen, vanhentuneen kuleksijan kaulaan ja hoki: "Minun Kasperini, totisesti sinä olet Kasperini! Nytpä tiedän toki Kasperista jotain; oletpa nyt minun sylissäni! Mutta voi, mitä sinä olet saanut kärsiä, kun olet noin vanhennut ja tullut noin ryysyiseksi; mutta kuitenkin sinä olet siinä — mutta onko tämä vaan hauskaa unta? — Ei, ei, se on totinen tosi, tuossahan sinä lunnin, kuin koettelen sinua — tosihan se on onkin. Jumalan kiitos! että mä sain poikani, joka kadonnut oli — kiitä Kasperi Jumalaa: sinulla on jalo sisar ja lanko! Pyydä heiltä anteeksi, mitä heitä vastaan rikkonut olet! Voi, voi Kasperi, minun Kasperini", huusi ja hätäili tuo kauvan poikaansa huolehtinut ja surrut äiti, kaikella äidin rakkaudella ja alttiiksi-antavaisuudella, vaikka hän poikansa tuossa tilassa löysi.

"Lanko ja sisar ovat jo minulle anteeksi antaneet, nyt on minun vielä saatava anteeksi teiltä ja isältä: antakaa, äitikulta, tekin anteeksi ilkeän poikanne rikokset!" rukoili Kasperi ja itkeä tihersi ja piti äidistään kiinni.

"Vaikka sinulla olisi enemmän rikoksia kuin sinulla onkaan, niin minä voisin ne kaikki anteeksi antaa, kaikki unhottaa. — Äidin sydän on verraton, äidin rakkaus on ääretön katuvaiselle pojalleen. — Täällä sydämessä — — —", sanoi hän ja painoi kätensä sydämensä päälle, mutta itku tukahutti hänen sanansa.

"Missäs isä on, koska hän kuuluu vielä elävän? Joko hän nukkuu? Minun pitää vielä tänä iltana saada häneltäkin anteeksi", sanoi eno Kasperi ja silmäeli tuskallisesti ympärillensä.

Iikka meni ukkoa käskemään.

Ensin ukko esteli, eikä sanonut tietävänsä mitään Kasperin kotia tulosta; mutta kun Iikka puheli hänelle, rupesi hän vastahakoisesti kömpimään ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut enään milloinkaan kauvan vastustaa Iikkaa, kun oli oppinut tuntemaan hänen lujan ja perustetun tahtonsa, ja niin tuli ukko Iikan kanssa vastahakoisesti tupaan.

"Voi isäkulta! Voitteko tekin antaa anteeksi onnettomalle, katuvaiselle pojallenne, yhtä sydämellisesti, yhtä alttiiksi-antavaisesti kuin äiti, lanko ja Annikin ovat antaneet?" sanoi eno Kasperi ja rupesi astumaan isäänsä kohden.

"Kirottu, riivattu; älä lähene minua!" ärjäsi isä ja nosti kätensä uhkaavaan asemaan!

Kaikki läsnä-olevat hämmästyivät.

"Topias, Topias! ajattele toki, mitä sanot!" sanoi mummo, hätäyksissaän.

"Minä olen sen ajatellut, jonka sanonutkin", sanoi ukko huolimattomasti.

"Niin, tiesinhän minä sen, ett'ei teidän sydämenne ole vielä sulanut paatumuksestansa. Ja se taitaa teitä hyvin ilahuttaa, kun voin teille sanoa, että olen nyt läpikäynyt kaikki maailman rannan koulun luokat, johon te, isä, minut niin uljaasti jo nuorena laitoitte. Teidän ansionne se on, isä, että poikanne tässä nyt seisoo edessänne näin uljaana ja oppinunna, ja kaikkien ihmisten ja oman isänsä kunnioittamana. Miksikä en voisi olla yhtä onnellinen kuin muutkin ihmiset, jos olisin saanut oikeaa opetusta? Miksikä en saattaisi olla ihmisille hyödyksi, niinkuin muutkin ihmiset, jos ette jo lapsuudessa olisi tukahuttaneet minussa kaikkia ihmisellisiä tunteita ja jos ette olisi istuttaneet sydämeeni jo pienokaisena turhuuden siemeniä ja turhaa luottamusta noihin jo hyvästi uitettuihin pölkkyihin eli, toisin sanoen, niillä saatuihin rahoihin? Missä ovat nyt metsät? Missä rahat? Kaikki ovat menneet, ja minä ja te itse seisomme tässä kaiken turhuuden ja kurjuuden esikuvina! Katsokaa vävyänne, tuota 'kerjäläistä' ja 'lorukirjojen' lukijaa, jota te niin uljaasti itse vihasitte ja opetitte minunkin samoin tekemään. Eikö hän ole se, jonka turvissa saatte tärveltyneen henkenne hengissä pysymään? Oi isä, isä! Kova on tuo maailman rannan koulu ja karvaat ovat sen hedelmät." Niin sanoi eno Kasperi anteeksi antamattomalle isällensä ja hänen koko ruumiinsa tärisi epätoivon vimmasta.

Ukko ei puhunut yhtäkään sanaa, lähti vaan könttimään kamariinsa.

"Rauhoitu nyt jo, lanko, ja pane levähtämään, että virkistyt! Huomennapa sitten saadaan likemmin keskustella", sanoi Iikka.

"Huomennako? Minua ei ole huomenna täällä", sanoi eno Kasperi.

"Missäs sitten?"

"Tielle, tielle lähden taas, josta minä tulinkin. Pois tahdon lähteä jo heti, tästä teidän paristanne, jotka olette minulle niin paljon hyvää osoittaneet, jota minä en ole ansainnut — pois, pois anteeksi-antamattoman isän silmien edestä ja korvien kuulosta, kauvas tuonne kolkkoon synkkään yöhön, unohduksen hämärään sumuun — niin kauvas kuin voimani riittävät, ja silloin, kun ne uupuvat, huokaan mielelläni viimeisen henkeni, kun ma tiedän, että te olette minulle anteeksi antaneet", sanoi eno Kasperi, itki ja koperoitsi turvakoitaan.

Kaikki itkivät, lapsetkin.

"Et sinä san lähteä meiltä pois ikänä", sanoi isäntä ja pistäysi eno Kasperin eteen.

"Älä, hyvä Iikka, päästä Kasperia", rukoili äiti.

"Älä nyt lähde veljeni pois, varsinkin tuossa tilassa. Me pidämme sinut kaikin veljenämme", pyysi Anni.

"Älkää lähtekö meiltä pois eno, on meillä teillekin ruokaa ja me olemme teille hyvät", pyysivät lapset itkussa suin.

"Älkää estelkö, älkää pidätelkö minua, minun sydämeni ei kestä kauvemmin — se katkeaa — särkyy", huusi eno Kasperi sydäntä särkevällä äänellä ja pyrki ovea kohden.

Iikka pistäysi taas hänen eteensä ja otti kovissa omantunnon vaivoissa olevan rikoksellisen lankonsa kiinni ja sanoi: "ei niin, lanko! Olemmehan ennenkin olleet käsikähmässä; olen ennenkin vienyt sinut tyrmään, se täytyy nytkin tehdä; mutta nyt teen sen paljoa mieluummasti, sillä välimme luulen kallistuvan parempaan päin."

Näin sanoen otti Iikka eno Kasperiin syliksi ja vei kovasti vastaan ponnistelevan ja kiemuroivan epätoivoisen lankonsa aika nujua porstuaan ja sieltä lukuhuoneesensa, jonka hän lukitsi sisäpuolelta, ja avaimen pisti taskuunsa.

Mitäpä siinä auttoi kuihtuneen ja vähätkin voimansa vähentäneen miehen vastaan-ponnistelemiset, sillä hänen taluttajansa oli täysirahkeinen, muhkea mies, jolla oli voimaa jäntereissä ja lujuutta tahdossa; seurata täytyi eno Kasperin häntä.

Koko yön näkyi Iikan lukuhuoneesta valkea, sillä Iikalla oli siellä nyt outoa ja tärkeää lukemista. Hänellä oli luettavana ja tutkittavana paatunut, mutta nyt rikki musertunut ihmissydän, sydän, joka siihen iskettyjen haavojen tähden sairasti epätoivon kauheaa tautia; tuota luki, tuota tutki hän ja otti osaa toisen kärsimyksiin ja tuskiin.

Noita särkyneitä ihmissydämen kappaleita koki Iikka sovitella yhteen ja saada niistä jotain kokonaista ja eheää, ja pala palalta, kappale kappaleelta sai hän niitä paikoilleen sijoitetuksi. Hänellä sattui saapuvilla olemaan avullista lääkitystä tuohon pahaan ja vaaralliseen tautiin, lääkitystä, joka on ainoa parannuskeino murheelliselle ja haavoitetulle omalletunnolle, nimittäin Jumalan oma pyhä sana. Iikka otti kirjastostaan esille pyhän raamatun ja asetti sieltä eteen Jumalan armolupauksia. Hän otti sieltä esille kuvauksen tuhlaaja-pojasta ja osoitti, kuinka mielellään isä otti vastaan langenneen, mutta katuvaisen ja nöyryytetyn poikansa.

"Voi, voi! Mutta minun isäni ei ottanut minua vastaan", vaikeroitsi Kasperi tuskissaan.

Silloin Iikka selitti, ettei tässä olekaan kysymys luonnollisesta, vaan taivaallisesta isästä, joka kyllä anteeksi antaa Kasperillekin, jos vaan katuvaisella sydämellä, Hänen Poikansa ansion tähden, rukoilee Häneltä anteeksi antamusta.

"Onko se niin, onko se niin!" sanoi eno Kasperi ja hengitti raskaasti huokumalla. "Minä kyllä olen sen lukenut montakin kertaa, mutta minä olen luullut sen olevan luonnollisen isän, joka ottaa vastaan ja anteeksi antaa langenneelle pojallensa, onko se niin?"

"Niin se on", sanoi Iikka ja monta muuta kohtaa selitti hän raamatusta. Eno Kasperi rupesi hengittämään yhä keveämmästi, ja ennenkuin päivä valkeni, vaipui hän levollisesti uneen.

Kun eno Kasperi nukkui, lähti Iikka huoneesta pois ja väki oli kaikki jo ylhäällä. Mummo tuli heti Iikan tykö ja kysyi: "Missä Kasperi nyt on, vieläkö hän elää?"

"Kasperi nukkuu lukukammarissani sohvalla. Hän on saanut levon rasitetulle ruumiillensa ja käsittänyt rauhan ahdistetulle sielullensa: ei hän enään pyri meiltä pois. Mutta hänen pitää antaa nukkua rauhassa, sillä hän tarvitsee lepoa", sanoi Iikka.

Kun mummo tuon kuuli, hyrähti hän itkuun ilosta; sillä äidin sydän on äidin sydän.

Iikka toimitti heti saunan lämmitä.

Kun sauna oli pääsemäisillänsä, heräsi eno Kasperi ja tuli tupaan, mutta niin nöyränä kuin lammas ja hänen kasvoistansa loisti tyytyväisyys ja rauha. Saunan jouduttua vietiin eno Kasperi saunaan, jossa hän pestiin saippualla joka paikasta; saunasta tultua kerittiin hänen hiuksensa ja leikeltiin häneltä kynnet, jotka olivat kasvaneet pitkiksi kuin kotkan kynnet. Sitte ajettiin parta ja sen jälkeen puettiin hän päästä jalkoihin asti uusiin puhtaisiin vaatteisiin ja uudet sukat ja kengät annettiin hänen jalkoihinsa. Näyttipä todellakin siltä, kuin tuhlaaja-poikaa olisi luonnollisessa olossa vastaan otettu. — Ja totta tosiaankin — eno Kasperi näytti nyt paljoa nuoremmalta kuin illalla ja helposti olisi hänessä nyt jokainen kyläläinen tuntenut entisen Niemimäkelän Kasperin; mummo oikein riemuitsi poikansa nuortumisesta.

Tieto tuosta tuhlaaja-pojan kotiin tulosta levisi pian ympäri kylää ja usea tuli katsomaan entistä Kasperia. Tyynenä kesti eno Kasperi kaikki uteliasten utelemiset ja katselemiset, eikä hän tekeytynyt heille paremmaksi, puhtaammaksi, kuin olikaan; sillä hän tunsi sydämessään, että hän oli saanut oikein pahain tekoinsa jälkeen.

Ensi aikoina ei eno Kasperi voinut eikä jaksanut mitään toimitella, mutta aikojen kuluttua rupesi hän itsestänsä tekemään talon työtä. Ukkovaarin sydän ei heltynyt poikaansa kohden sen pehmeämmäksi; vaan hän meni poikansa sivu vastaan tullessa taikka muutoin kohdatessa, niinkuin ei häntä olisi näkevinänsäkään! Se teki eno Kasperin sydämelle kipeää.

Eno Kasperi olisi hyvin viihtynyt Niemimäkelässä, entisessä lapsuuden kodissaan, sillä kaikki rakastivat ja säälivät häntä, ja lapset iltaisin kieppuivat hänen polvillaan ja silittelivät hänen päätänsä ja kasvojansa, samalla puhellen viattomia lasten puheitansa, joiden seassa oli usein: "Ettehän, eno, mene milloinkaan meiltä pois?" Kaikkihan tuo oli hyvin, vaan tuo isän kylmyys ja anteeksi-antamattomuus rupesi taas kovin rasittamaan hänen sydäntänsä.

"Isän tylyys rasittaa kovin mieltäni", sanoi eno Kasperi erään kerran Iikalle.

"Ehkä hän nyt jo käypi sovintoon kanssasi", sanoi Iikka.

"Sitä en usko", sanoi eno Kasperi ja huokasi raskaasti.

"Sopiipa kumminkin koettaa", sanoi Iikka. Samassa tuli ukko huoneesen.

"Ettekö te, isä, saata jo antaa anteeksi katuvaiselle ja murretulle pojallenne?" rukoili eno Kasperi ja katsoi luottavasti isäänsä silmiin.

"Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä", sanoi isä kylmästi ja meni pois, päätäänkään poikaansa päin kääntämättä.

"Voi, voi! Enkö minä sitä arvannut", sanoi eno Kasperi surullisesti.

"Saatatkos sinä anteeksi antaa isällesi kovan käytöksensä kohtaasi?" kysyi Iikka.

"Olen jo aikaa sydämestäni hänelle anteeksi antanut ja sentähden tahtoisin täydelliseen sovintoon päästä hänen kanssaan."

"Kun sinä olet jaksanut isällesi anteeksi antaa; niin en luulisi olevan syytä antaa valtaa murheellesi, joka voisi sinulle tulla taas vaaralliseksi."

"Kyllä niinkin, mutta minä en voi kauemmin olla teidän talossa isän tähden."

"Mihinkä sitte aiot?"

"Kauvas en aio mennä; otan palveluksen jossain kylän talossa.

"Nyt on taas tarpeellinen meidän mennä lukukamariin; sieltä olemme ennenkin saaneet hyviä neuvoja — eikö niin?" sanoi Iikka.

"Mennään vaan."

Ja he menivät.

Kun he olivat siellä kahden kesken istuneet pari tuntia, tulivat he ulos ja eno Kasperin otsalta olivat kadonneet synkät pilvet, jotka uudestansa alkoivat siihen kokoutua ja synkistää hänen tulevaisuuttansa. Iikka puki päällensä ja lähti kylään, kenellekään virkkamatta, mihinkä hän meni; eno Kasperi jäi taloon.

Iikka meni suorastaan Lukulaan isänsä tykö ja heti, kun hän sinne tuli, menivät he isänsä kanssa kamariin kahden kesken. Kauvan olivat he siellä, eikä kukaan tiennyt, mitä he keskustelivat. Viimein kuului tupaan selvästi Lukulan Matin sanat: "Siinä tapauksessa mutta ei missään muussa." Molemmat tulivat kamarista tupaan ja Iikka lähti kotiansa.

Kun Iikka tuli kotiansa, meni hän heti lukukamariinsa ja eno Kasperi meni perässä. Kun he sieltä tulivat, silloinkos vasta eno Kasperin kasvot loistivat; mutta kukaan ei puhunut mitään asiasta, väki vaan virkkoi: "miksikä eno Kasperi on noin iloisen näköinen?" ja lapset sanoivat: "eno on nyt niin iloinen."

Kun huomispäivä tuli, nähtiin Peltolan kylässä kummia: Lukulan väki, kiluineen, kaluineen, alkoi muuttaa Lukulasta Niemimäkelään, jonka ei luultu koskaan voivan tapahtua, niin kauvan kuin vanha isäntä oli elossa. Niemimäkelän toisella puolen kartanoa olevassa rakennuksessa oli valmiit, siistit huoneet odottamassa Lukulan vähälukuista perhettä. He toivat kaikki eläimensäkin, sillä he tahtoivat itse ne ruokkia ja hoitaa, että heilläkin muka olisi jotain tekemistä ja omaa.

Kun Lukula oli tuolla tavalla tullut tyhjäksi, alettiin Niemimäkelästä sinne viedä kaikenlaista taloutta alottaessa tarvittavaa kalua: muun muassa vietiin sinne lehmä, nuori mullikka ja pari lammasta talon navetasta; myös vietiin sinne parin vuoden vanha varsa. Kun Lukulan pieni talo oli noin saatu alkuun sisustetuksi, menivät Iikka ja eno Kasperi sinne, ja kun Iikka illan tullen palasi kotiansa, ei hänellä enään ollutkaan kumppania; sillä eno Kasperi oli jäänyt Lukulaan; hän oli nyt Lukulan isäntä.

Tuota Lukulaahan Iikka olikin käynyt eilen isältänsä eno Kasperille kodiksi pyytämässä, ett'ei hänen olisi tarvinnut enää vieraan työhön mennä, kun ei hän saattanut Niemimäkelässä enään olla, isänsä kovuuden ja anteeksi-antamattomuuden tähden. — Molempien talojen, sekä Lukulan että Niemimäkelän isännät olivat emäntiensä kanssa yön seutuna keskustelleet asiasta ja tulleet yksimieliseen päätökseen.

Eno Kasperi otti heti huonemiehiksi uuteen taloonsa köyhän, mutta kunniallisen parikunnan, jotka hoitivat hänen eläimiään.

Siinä rupesi sitten eno Kasperi tekemään työtä, joka vaikutti terveellisesti häneen sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Siinä hän koki unhottaa rikoksiansa, ja nöyrällä sydämellä ja nuhteettomalla, parannetulla elämällänsä koki hän korjata, mitä hän ennen oli rikkonut kansalaisiansa kohtaan. Olisihan kaikki mennyt mukana, mutta isän kova sydän, se väliin saattoi eno Kasperin murheelliseksi.

Kun kyläläiset näkivät, että Kasperi oli todella elämänsä parantanut, rupesivat he häntä pitämään samassa arvossa kuin muitakin ihmisiä ja kävivät usein Lukulassa.

Jonkun ajan kuluttua nai Kasperi erään ikäpuolen kunniallisen vaimo-ihmisen, sillä hänen oli mahdoton tulla yksin toimeen talouden hoidonkin tähden. Usea arvokas kyläläinen oli Lukulassa Kasperin häissä ja Niemimäkelän väki kaikki — no sepä nyt on tietty. — Ei sentään aivan kaikki, sillä ukkovaaria — Kasperin isää — ei saatu mitenkään sinne! Se leikkasi kovin taas Kasperi paran sydäntä. Vaimonsa oli siveäluontoinen ja helläsydäminen, joiden avujensa kautta hän oli suurena apuna ja lohdutuksena Kasperin pimeinä aikoina. Lankonsa kirjastosta piti hän aina lainassa kirjoja, joiden lukemisella hän sai monta murhetta poistumaan ja loma-aikansa hupaisesti kulumaan.

Eräänä päivänä sai eno Kasperin isä halvaustaudin. Hän kaatui seisoalta-jaloin, eikä voinut liikkua eikä puhua ja tunnotonna kannettiin hänet vuoteellensa. Hän näytti ensin ihan kuolleelta, vaan kun häneen iskettiin suonta ja hierottiin ahkeraan, tointui hän sen verran, että hänessä nähtiin hengen olevan. Siinä hän sitten hengittää hohotti eikä näyttänyt mistään muusta tietävän. Yht'äkkiä kirkastui hänen katsantonsa ja hän koetti katsella ympärillensä ja katkonaisia sanoja kuultiin hänen sommittelevan. Kun mentiin likemmäksi kuulustelemaan, mitä sairas sanoisi, kuultiin hänen sanovan: "maailman ranta Kas — Kasperi — anteeksi — voih! — —"

Heti arvattiin, että ukko kaipaa poikaansa Kasperia, jonkatähden häntä lähdettiin paikalla noutamaan. Silläaikaa katseli sairas levottomasti ympärilleen, ja jos ovi milloin kävi, katsoi hän aina sinne päin, josta huomattiin, että sairaalla oli vielä kuulo ja ymmärrys. Taas aukeni ovi ja Kasperi tuli. Sairas katsoi heti oveen päin, ja kun hän havaitsi Kasperin, kohotti hän kättänsä sinne päin ja sammalti: "Kaspe-ri, — maa-ilmam-ran-ta, — anteek-si. Juma-la-ni." Kasperi ymmärsi heti isänsä tarkoituksen. Hän meni kiireesti isänsä vuoteen luo, otti isäänsä kädestä kiinni, laskeusi polvilleen isänsä vuoteen viereen ja itkusta tukehtuneella äänellä sanoi: "anteeksi isä — anteeksi taivaan nimessä — anteeksi."

Sairas sai vaivalla kätensä polvillansa olevan poikansa kaulaan ja katkonaisilla sanoilla sammalti: "an-teek-si, Kaspe-ri kaik-ki; an-na si-nä-kin an-an-teek-si! — Ju-Ju-ma-la." — — — Samassa valahti sairaan käsi irti poikansa kaulasta, ja kun hänen kätensä autettiin vuoteesen, oli elämä hänet jättänyt.

Kauan oli Kasperi vielä polvillansa vuoteen vieressä, sittenkin vielä, kun elämä oli hänen isänsä jättänyt. Hän itki siinä niinkuin pieni lapsi, sillä suru ja ilo sekaisin aaltoeli hänen sydämessään. Kuollut — elottomaksi tullut oli hänen isänsä; hän oli antanut anteeksi — oli pyytänyt anteeksi, ja se tieto — se tunto saattoi hänen sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan, ja tuon surun ja lohdutuksen hetkenä ei hän voinut kyyneleitänsä pidättää.

* * * * *

Mitäpä minulla olisikaan enään tähän kertomukseen lisättävänä. Mainitsen vaan, että kenties ensi kerran talon perustamisen jälkeen kaunis ja ihana näköala Niemimäkelästä oli ensi kerran sopusoinnussa talon asukasten sisällisen tilan kanssa, sillä he näkivät ihanoita näköaloja suomalaisen kansallis-sivistyksen alalla. He näkivät siellä ja täällä kiivaasti taistelevia joukkoja vastakkain ja toinen noista taistelevista joukoista taisteli suomalaisen kansallisuuden taisteloa.

Suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien sotalipussa oli tunnussanoina: "Valoa kansalle, oikeuksia kansalle, tasa-arvoa kansalle". Ei heidän tarvinnut koskaan muuttaa niitä tunnussanoja; sillä ne olivat perustetut vankalle kansallis-perustukselle. Tätä lippuansa seurasivat, sen suojassa taistelivat he. — Jos heidän vastustajansa pitivät mitä keinoa, jos he muuttivat sotalippunsa minkänäköiseksi tahansa, niin käänsivät ja pitivät kansallistaistelijat vaan aina samaa lippuansa heille nähtävinä.

Sen näkivät ja havaitsivat Niemimäkeläiset ja silloin tunsivat he sydämessään toivon ilon, ja silloin suli heidän sisällinen tunteensa yhteen kauniin ulkonaisen näköalan kanssa. Silloin, silloin tunsivat he, että:

"Täss' olla meidän mieluist' op ja kaikki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, meill' isänmaa on verraton. Mit oisi maassa armaampaa, mit oisi kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa, ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme!"

Eikö tässä ole ajallista autuutta kuolevaiselle, vai kuinka? Ja tätä autuutta saapi jokainen kansalainen nauttia, joka vaan tämän isänmaan rakkauden on käsittänyt tosi-kansalliselta kannalta; häneltä ei puutu uskoa ja toivoa isänmaansa tulevaisuudesta ja sen kansallistaistelon voitosta, sentähden tekee hän ilolla työtä sen toteutumiseksi — ilolla eikä sapella sekoitetulla mielen katkeruudella.

Eipä ole mitään enään kerrottavaa "torpan pojastakaan", sillä hän on nyt jo itsenäinen, vapaasti toimiva kansalainen, joka itsekin parast'aikaa taistelee joka tarjoutuvassa tilaisuudessa kansallis-aatteiden toteentumisen eduksi, joka rakastettuna ja lukuisan perheensä keskessä ilolla täyttää niitä elämän kalliita velvollisuuksia, joita Jumala on hänelle määrännyt, joka luottamusta saaneena on pitäjäänsä ja kansansa kunnia, jonkatähden he rakastavat häntä ja hän sitäkin enemmän heitä, ja hän on niin kansalle kuin yksityisillekin apuna hyvissä neuvoissa perustettujen tietojensa nojalla. Jätämme hänet taistelemaan kunniakasta ja voitollista kansallis-taisteloaan.

Kun vielä mainitsen, että eno Kasperin sydämeltä putosi raskas taakka hänen isänsä kuolinhetkenä ja tuo kuorman putoaminen kirkasti hänen ennen niin pimeän ja synkän elämänsä, ja että eno Kasperi sai vielä pienen perillisenkin, josta hän oli suuresti iloissaan ja josta hän jo ristiäisissä oli sanonut, ett'ei hän suinkaan poikaansa pane maailman rannan kouluun, jossa hän itse oli ollut, ja että hän pani pojalleen nimeksi "Iikka", muistoksi vuorostaan kelpo langolleen, — ja kun vielä mainitsen, että eno Kasperi voitti ajan pitkään parannetulla elämällään kaikkien ihmisien suosion, niin kertomukseni "torpan pojasta" on loppunut.