TOINEN NÄYTÖS

Kaunis lasiveranta, portaat taustasta ulos, vasemmalla ja oikealla ovia sisähuoneisiin. Penkkejä ja verantakalustoryhmiä. Taustassa kesäinen maisema. Eräässä ikkunassa, joka on auki, nähdään Eljas maalaustelineillään maalaamassa ulkoapäin ikkunanpieliä.

ELJAS (hoilaa maalatessaan): "Minä sitä olen veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturivuori. Rali lali lallaa, rali lali lallaa" j.n.e.

LEMPI (yhtyy): "Rali — lali — lallaa."

RIIKKA (tulee sisältä): Kylläpä se nyt rallatuttaa. Ihan koko maailma tärisee.

ELJAS: Ja Jerikon muurit murenevat ja vartiat vihaisina pörisevät kuin ampiaiset auringonpaisteessa.

RIIKKA: Niin minäkö ampiaisena pörisen? Kyllä minä vartioin ja talon puolta pidän. Kuka tässä muut. Jokainen vaan näpistelee ja omia puoliansa pitää.

LEMPI: Oliko se minulle tarkoitettu?

RIIKKA: Se koira äl — — sanotaan — kyllä tiedät. Ota itseesi, jos sattui.

LEMPI: Eipä sattunut.

RIIKKA: Kuka se kuljettaa kinkkuvoileipiä yöllä palvelijainhuoneeseen?

LEMPI: Eljas on talon ruoassa.

RIIKKA: Mutta kinkku on minun vieraskinkkuni. Mistä minä herrasväelle leikkaan, jos sinä sen syöt?

LEMPI: Minä en sitä syö.

RIIKKA: Syöhän sulhasesi.

LEMPI: Hän ei ole sulhaseni.

RIIKKA: Jos edes olisi. Se ei olisikaan sitten näpistelyä.

LEMPI: Vai näpistelyä. Ei silti, että minusta olisi väärin varastaa, jos niikseen tulee, mutta minä en sitä tee, en, minulla ei ole siihen aikaakaan.

RIIKKA: Lemmenseikkailuiltasi?

LEMPI: Sinäpä sen sanoit.

RIIKKA: Kyllä olet koko kolipri.

LEMPI: Se kai olen. Vaan mikä enkeli sinä olet. Hää!

RIIKKA: Kas, kun on hyvällä tuulella meidän neiti.

LEMPI: Sanonko, milloinka oikea palvelija on hyvällä tuulella: Jos hän on saanut varastaa, jos hän on keittänyt likaisissa astioissa, jos hän on tyhjentänyt humalaisen herran taskut, tahi saanut herralta salaa setelin, tahi ollut rouvan sijoillisena, tahi mustannut rouvan kunniaa, tahi näpistelee talosta pojalleen — silloin hän on hyvällä tuulella — sinun oikea palvelijasi!

RIIKKA: Olenko minä se oikea palvelija, mitä, vastaatko sanoistasi? Sehän on ennenkuulumatonta.

LEMPI: Siinä sinulle sitten vähä ennenkuulumatontakin.

RIIKKA (hyökkää käsi ojona Lempiä kohti): Otatko sanasi takaisin, mitä?

ELJAS (joka on seurannut keskustelua, putoaa telineiltä maahan ja huutaa alhaalla): Voi-voi, oivoi, pääni särkyi, tulkaa, auttakaa, auttakaa.

Riikka ja Lempi juoksevat pihalle ja taluttavat Eljaksen sisään ja asettavat hänet istumaan.

RIIKKA: Voi, voi, miten se särkyi?

LEMPI: Särkyikö se?

ELJAS: Kohennelkaa, hyvä Riikka, kohennelkaa sitä vähä.

RIIKKA (koettaa hieroa): Ruskaako siitä?

ELJAS: Aih, aih, ruskaa hirveästi.

LEMPI (joka ei enää usko): Ruskaakos tästä?

ELJAS: Ai, miten hirveästi puristat, siitä se juuri, siitä se juuri särkyi, siruina on.

RIIKKA: Elä, elähän niin kovaa. Annas, kun minä koetan tunnustella.

ELJAS: Elkää, elkää, muruiksi menee kokonaan.

LEMPI: Ha-ha-haa.

RIIKKA: Pakana. Eikö valehdellut. Selkääsi sietäisit.

ELJAS: Oih, elkää, elkää nykikö selkää.

LEMPI: Ähää, pettipä Riikkaa.

RIIKKA: Sinua hän pettää vielä enemmän. Miksi ette voi mennä kihloihin?

ELJAS: Taasko? Lempi ei tahdo.

LEMPI: Eljas ei tahdo.

ELJAS: Miksi ei tahtoisi, jos voisi?

LEMPI: Miksi en minäkin, "jos voisin".

RIIKKA: Jos et voi, elä ota häntä yöllä kamariisi.

LEMPI: Yöaika on omani.

ELJAS: Ja on juteltu sitten niin viatonta, niin viatonta.

RIIKKA: Oliko sekin viatonta, kun Eljas oli mennyt sänkyyn?

LEMPI: Pöksyt jalassa, sitä ei lakikaan kiellä.

ELJAS: Ei sitä lakikaan kiellä, sillä pöksyjalassa on lämmin olla.

RIIKKA: Kyllä te vielä lapsia saatte.

ELJAS: Riikka on huoletta. Jos lapsi tulisi, olisi se jo ehtinyt tulla. Mutta meidän suvussa on lapsettomuus perinnöllistä.

LEMPI: Haa!

RIIKKA: Annahan olla, kyllä maailma sinut vielä nujertaa.

ELJAS: Mitä maailma siitä hyötyy, jos se minut nujertaa.

RIIKKA: Opit vähemmän valheita laskemaan.

ELJAS: Valhe on ruma asia.

LEMPI: Mutta ei niin ruma kuin tyhmyys.

ELJAS: Tyhmä on Jumalan suosiossa.

RIIKKA: Ja naisten.

ELJAS: Heillä on sama maku.

RIIKKA: Niinpä olet puijannutkin naisia useamman kuin yhden.

ELJAS: Mi-mi-mitä?

LEMPI: Riikka kun väittää että olet jo naimisissa ennestään.

ELJAS: Uskotko sinä sen?

LEMPI: Uskotkos sinä?

ELJAS: Minä en usko.

LEMPI: En sitten minäkään.

RIIKKA: Mutta minä uskon. Ja varo, jos se on totta. Mitä olet tehnyt Lempiä kohtaan, se on väärin.

ELJAS: Mitä Lempikin on tehnyt minua kohtaan, on väärin.

LEMPI: Mitä minä olen tehnyt?

ELJAS: Hän seisoi tuossa pihamaalla auringonpaisteessa ja nauroi minulle aina. Kuka mies sellaista sietää kesän kirkkaudessa! Minä en ainakaan.

RIIKKA: Haa, kesän kirkkaudella se jo sokaisee meidät.

LEMPI: Mikä?

RIIKKA: Se pahahenki. On sillä monta onkea ja ongenkoukkua, joilla se syntisiä ihmisiä pyydystää. Herra mestari se on sellainen. Ja sitten nauraa se meille ja saa meidätkin nauramaan.

LEMPI: Jos olisit ollut naimisissa, olisit sen sanonut?

ELJAS: Niin minäkin luulisin.

LEMPI: Eihän tuo liene ihan kuolemansynti tuo — rakkaus.

RIIKKA: Vai rakkaus! Vie sun vihtahousu. Kenen tässä kannattaa kauan rakastella — palvelusväen! Tiedätkö, mitä se maksaa? Mitä pikemmin pääsee naimisiin, sen parempi.

MATTI (kohoaa portaita kantaen vaatemyttyä): Tämän nyytin löysin heinäladosta. Kenenkä lienee tavaroita?

RIIKKA: Annas, kun katsotaan. (Aukaisee nyytin, levittää miesten housut ja Lempi nostaa patiinit.) Tunteekos Eljas näitä tavaroita?

ELJAS: Nuohan nuo näkyvät olevan omat pyhäpöksyni ja pyhäpatiinani. Kah kummaa, kun ovat omin lupinsa lähteneet taipaleelle.

RIIKKA: Vai omin lupinsa.

LEMPI: Mitä varten veit ne latoon?

RIIKKA: Vai latoko se on nyt piironkisi?

MATTI: Niin olivat nätisti piilotetut heinien alle.

ELJAS: Lato se on piironkini, jonkinlainen piironki, tuota, minullakin olla pitää.

LEMPI: Sinä olet aikonut karata, Eljas?

RIIKKA: Siinä sen nyt näit — sen rakkauden!

ELJAS: Olipa Matti nyt koko mies, kun löydön löysi.

MATTI: Onhan tässä miestä päiväksi, koiraa viikoksi.

LEMPI: Minua ei vielä ole pettänyt kukaan.

RIIKKA: Jonkunhan sitä pitää olla ensimmäinen.

ELJAS: En minä aikonut pettää, minä ajattelin vaan käydä kaupungin puolella.

LEMPI: Mitä siellä?

RIIKKA: Keksitkö?

ELJAS: Järjestämässä asioitani. Herra lupasi antaa tilin, kun tämän sivun olen lopettanut. Ja sitten ajattelin tulla jatkamaan.

LEMPI: Miksi et minulle mitään sanonut?

RIIKKA: No?

ELJAS: On asioita, joista ei voi puhua, ja on asioita, joista voi puhua.

RIIKKA: Mutta minäpä voin puhua: vaimosi luokse olisit mennyt.

LEMPI: Se ei ole totta. Hän ei ole naimisissa.

RIIKKA: No, vastaapa, Eljas; synkäksipä se veti pojan naaman. Eikö niin, jos hyvin teet, katsantos on iloinen. Ja elles hyvin tee, synti väijyy. Nyt se väijyy. Vai karkuun olisi mennyt tämä herra mestari. Kyllä me vielä opetamme miehiä karkaamaan!

MATTI: Oli hän postin mukana kyydin jo tilannut.

ELJAS: Entäpä jos naimakirjoja olisin mennyt hankkimaan?

LEMPI: Minulta kysymättä.

ELJAS: Olisin ilahduttanut sinua.

LEMPI: Kuka sanoo, että olisin ilahtunut?

RIIKKA: Ei kukaan. Kuka tuollaisen naimakirjoista ilahtuisi. Oi-joi, tätä synnin pesäpaikkaa!

MATTI: Ei missään tehdä niin paljon syntiä kuin maailmassa.

RIIKKA (tarttuen puoliksi leikillä Eljasta niskaan): Matti, annas siitä luuta. (Matti antaa.) Varoitukseksi toisille minä annan sinulle selkään. (Heittää Eljaksen maahan ja lyö.)

ELJAS: Armoa, armoa.

RIIKKA: Kadutko menoasi?

ELJAS: Kadun, kadun.

RIIKKA: Ja lupaat parantaa tapasi?

ELJAS: Lupaan, kiltti Riikka, ellen vaan nyt olisi Riikkaan niin ihastunut.

LEMPI: Ha-ha-haa.

RIIKKA: Vieläkö minä?

ELJAS: Ei, ei.

RIIKKA: No, olkoon toiseen kertaan.

AADOLF (tulee, näkee Eljaksen maassa): Miksi Eljas on maassa?

ELJAS: Suuresta kunnioituksesta näitä rakkaita naisia kohtaan (ojentautuu pitkin maata).

AADOLF: Naisia? Se on oikein. No, mitäs Matille kuuluu?

MATTI: Mitäs, hyvä on lapsen lasna olla hyvän vanhemman varassa.

AADOLF: Ha-ha-haa!

RIIKKA: Menetkö, Matti!

Matti menee.

RIIKKA: Tämä herra mestari kun aikoi paeta.

ELJAS: Eivät uskoneet, että pyysin lomalle vaan.

AADOLF: Lomalle aikoi. (Lempille.) Rakkaus on hyvä ajanviete, mutta ei makeata mahan täydeltä.

LEMPI: Hyvä voi olla. Mutta parempi taitaa olla, jos se loppuu.

ELJAS: Ei lopu.

AADOLF: Toivotaan nyt —

ELJAS: Ennen lakkaan elämästä kuin toivomasta.

RIIKKA: Tässä on mies, merkillinen otus, hän ei tiedä, onko hän naimisissa vai ei.

AADOLF: Siitä näemme, kuinka vähä me todella tiedämme. Elkää nyt, vaimokullat — käsketäänhän vaimon olemaan alamainen ja kiltti miehelle.

RIIKKA: Entä miehen?

AADOLF: Mies on käskemättäkin. Vai naimaan ne pakottavat.

ELJAS: Hyvä on sanoa: sotaan, sotaan pojat kaikki, kun ei itsensä tarvitse mennä. Lystiksensä sitä silloin sanoo: Sotaan, sotaan.

LEMPI: Elä mitenkään mene sotaan, senkin sankari!

AADOLF: Meni tai on menemättä, aina katuu.

RIIKKA: Ja kunnia koloille käypi.

ELJAS: Rikkinäinen se on rehellisen kunnia.

RIIKKA: Pääseehän mies pakoon, kunnia jälelle jääpi. (Huomaa Mölsän, joka kohoaa portaita.) Ahaa, sieltäpä ne sanansaattajat tulevat.

MÖLSÄ (kättelee herraa): Päivää, päivää.

AADOLF: Päivää.

RIIKKA: Suorititko asiat?

MÖLSÄ: Jassoo, asiatko? Mitenkäs, käskyn mukaan.

RIIKKA: Lennätäpä tänne se saalis (ojentaa kättään).

MÖLSÄ (kaivaa taskustaan): Jassoo, saalis. (Antaa paperin.) Tässä se nyt on, se saalis.

RIIKKA (lukee): Hei, niinpäs on. Tässä se nyt on. Hoo, papinkirjasi, Eljas. Luepas. Tässä seisoo, että olet naimisissa. Mitäs nyt siihen sanot?

ELJAS: Mitä olisi sanoa?

LEMPI: Oletko naimisissa?

ELJAS: Sinäpä sen sanoit.

LEMPI: Voi, etkä minulle sanonut.

RIIKKA: Enkö minä sanonut, että luonnollinen este siinä oli. Pitää tytöstä, eikä vaan kosi.

ELJAS: Luonnollinen este.

RIIKKA: Olipa siinä poksausta kerrakseen.

ELJAS: Kun pakotetaan.

RIIKKA: Et suinkaan sinä tämän pakon tähden täällä ole naimisiin mennyt siellä.

ELJAS: Silloin pakottivat, ja nyt tapaan vasta sen, jota rakastan. Siinä tuska!

AADOLF: On siinä pojalla tietämistä parahiksi.

ELJAS: Maan kaikkein syvimmästä kaivosta olisivat ne silloin minut onkineet ja pakottaneet ja vihille vieneet.

LEMPI: Olisit sanonut sen ennen.

ELJAS: Mutta sittenhän sinä et olisi rakastanut minua.

LEMPI: Enhän minä rakastanut sinua naimisiin mennäkseni. Minä rakastin sinun oman sydämeni kyllyydestä.

ELJAS: Entäs nyt?

LEMPI: Noo, ei minun sydämeni joka minuutti uudestaan synny.

ELJAS: Hei, maailma, hei (viskaa hattunsa ylös), mitä minä huolin, mitä minä huolin mistään muusta. (Pyörähtää, ottaa Lempiä olkapäästä, pyörähyttää.) Nyt minä olen uudestaan syntynyt. Hei, hei!

RIIKKA: Höpsis. Mitäs teet nyt, Lempi?

LEMPI: Mitäpä minä.

ELJAS: Minä onnen poika.

RIIKKA: Annahan olla, onnenpoika, kunhan menet kotiisi.

ELJAS: Nyt en lähdekään kotia kuritusmatkalle vihaisen vaimon luo ottamaan tukkapöllyjä, korvapuusteja, kantamaan vesisankkoja, puusylyyksiä. Vihainen vaimo on paras opettaja tässä maailmassa.

AADOLF: Jolla ei ole vaimoa, sillä ei ole vielä mitään tietoa tästä elämästä.

MÖLSÄ (ymmärtämättä): Jassoo?

RIIKKA: Jassoo. Vai niin päin. Yhtä luuta pukinsarvet.

LEMPI: Eljas-raukkani.

AADOLF: Tyhmä sanoo: iäisyys tahi kaikkeus ja arvelee että siinäpä se koko roska on, siinä kaiken viisauden huippu, mutta ei, jos edessä on oikea kirja, jonka nimi on oikea aviovaimo, pyörii sen edessä sikin sokin iäisyydet ja kaikki kaikkeudet. Ken tunsi hänet, ken?

MÖLSÄ: Vaan pyörii minunkin säkissäni siellä jotakin, ostin sieltä toisen porsaan meille, Riikka. Jos Riikka on siitä intressattu?

ELJAS: Puhukaa te vaan porsaistanne. Lempi, tulehan. Taitaa maali siellä purkissa kuivua.

Lempi ja Eljas menevät.

RIIKKA: Vai ostit porsaan. Hyvä on. Nytpä olen tehnyt, minkä olen uhannutkin.

AADOLF: Hukkavaivat.

RIIKKA: Olkoot. Paljonkos minä olen velkaa Mölsälle tästä papinkirjan hankinnasta?

MÖLSÄ: Velkaa. Paljonko tuota nyt panisi? Olisiko viisi markkaa paljon. Siinä oli jalkajuonta koko lailla.

RIIKKA (kaivaa taskustansa): Tuossa on. Paljon se ei ole. He.

MÖLSÄ (ottaa rahan): Jassoo, mitäpä siinä sitten. En minä ole koira kiskomaan.

RIIKKA: No, mene nyt sitten.

MÖLSÄ (Aadolfille): Tuota, mitä olisi tehdä, kun tässä sattuu juuri perjantaipäivä käsiin —?

AADOLF: Taitaa olla.

MÖLSÄ: Se on se kuulutuksillepanopäivä.

AADOLF: Ahaa.

MÖLSÄ: Niin saisikohan tästä vaimoväkeä siksi lainaksi, että pappiloissa pistäytyisi?

AADOLF: Mikä ettei — Vai tekisi mieli naimaan?

MÖLSÄ: Sinnepäin ne ovat piiput.

AADOLF: Kenestä on kysymys?

MÖLSÄ: Tämä Riikkahan se on ollut intressattu siitä.

RIIKKA: Vaan ei ole intressattu siitä enää.

AADOLF: Riikka arveli kai ensin, että Mölsä on parempi isäntä.

RIIKKA: Alatko mennä siitä, senkin — Ei tule ne herkut.

MÖLSÄ (tekee lähtöä): Jassoo, vai ei. Minun ymmärtääkseni —

RIIKKA: Minun ymmärtääkseni näet turhaa vaivaa.

MÖLSÄ: — näin vakava virkamies ei ole huono mies. Mietihän vielä. (Menee.)

AADOLF: No, poisko se Riikka? Istuhan tänne luokseni. (Riikka istuutuu.) Kas niin. Ethän sinä jätä minua tänne yksin?

RIIKKA: Eihän se käy päinsä. Mihinkä minä pojan panisin. Ei kuollut se Justus-herra, että olisi rikastuttu.

AADOLF: Ei kuollut. Meneehän tämä näin.

RIIKKA: Saa kuulla alituiseen siitä pojasta. Aina ne siitä pistelevät.

AADOLF: Elä tunnusta julkisesti, kiellä vaan lujasti. Ajatelkoot, mitä tahtovat.

RIIKKA: Väkisinkin se poika kasvaa liian suureksi, ei kohta paimenpojaksi sovi.

AADOLF: Säästä vähä pojalle. Myy salaa viljaa, voita ja muuta sapuskaa. Katso, ettei mamma vaan näe.

RIIKKA: Jos olisi tullut perintöjä, olisi voinut pojan lähettää kouluun.

AADOLF: Mi-mi-mitä varten?

RIIKKA: Olisi luettanut vaikka papiksi.

AADOLF: Pa-pa-papiksi! Ee-ee, elä helk —! Eihän nyt kaikki papiksi. Kuka jäisi seurakunnaksi, he, he, hee.

RIIKKA: Kysyvätkö ne isää kouluun pannessa?

AADOLF: Ee-ehei, ja voi sanoa, ettei hänellä luonnollista isää ollutkaan, että hän oli tuollainen tieteellisesti hauska luonnonoikku, he-hee!

RIIKKA: Ha-haa.

AADOLF: Ethän sinä kuitenkaan ole minulle vihainen siitä luonnonoikusta?

RIIKKA: Enhän toki. Kasvattaahan maakin siemenen.

AADOLF: Ja paljon huonomman.

RIIKKA: Kuinka ei sitten ihminen perillistänsä.

AADOLF: Ja komiaa. Toiset näkevät minussa vaan pahaa, sinä olet ikäänkuin minun hyvät silmälasini —

RIIKKA (pyyhkii silmiään): Onhan sitä ollut sitä hellää tunnetta minun rinnassani aina.

AADOLF (pyyhkii myös silmiään): Sano se vielä kerta. Se on kuin hyvää rintaroppia tälle vanhalle sydämelle.

RIIKKA: On tunnettu sitä hellää tunnetta Aadolfia kohtaan aina.

AADOLF (taputtaa Riikkaa): Minun morsiameni, Riikka.

RIIKKA: Kas, kas, mikä tuoksu tässä. Puhaltakaa henkeä!

AADOLF (puhaltaa): On puhallettu — henki, ihmishenki.

RIIKKA: Henki haisee. Mistä te saitte?

AADOLF: Hyst! Karoliinalta. Oikein hyvää. Ja paljo.

RIIKKA: Minä otan sen pois.

AADOLF: Ei, ystäväiseni. Sitä ei minulta oteta pois. Olevaisen on iloittava aikanansa.

RIIKKA: Niinhän Aadolf iloitsi silloin kerrankin, kun rahoja tuli ja virka meni.

AADOLF: Se on viidentoista talven takaista lunta. Hoisitpa sinä minut kuivalle maalle. Kiitos siitä, kulta Riikka.

RIIKKA: Se oli minun kukkeinta nuoruuttani.

AADOLF: Poika saatiin. Olisin minä sinut nainut.

RIIKKA: Palvelijan, eihän toki!

AADOLF: Jos vielä tulen leskeksi, nain sinut.

RIIKKA: Ja sitten te rakastuitte rouvaanne, niin että tukka pölisi.

AADOLF: Ainahan minä naisiin rakastun. Se on minun heikko puoleni. Nainen, tuollainen ylevä, ajatteleva, puhdas, soma rakenne, kaunis kuin herran temppeli. Tomppelihan mies olisi, ellei rakastuisi.

RIIKKA: Sittenhän kaikki on hyvin.

AADOLF: Kaikki on hyvin. Sieluni on iloinen kuin viiden markan hevonen. Annas, kun syleilen sinua taas kerran, Riikka.

RIIKKA: Ei saa nyt.

AADOLF (koettaa kutkuttaa häntä): Kiss, kiss!

RIIKKA: Ha-ha-haa, ei saa, ei saa. En voi hillitä itseäni, minä olen niin kutkainen.

AADOLF: Ähää, saapas, saapas.

RIIKKA (höhöttää): Hö-hö-höö, minä kuolen, minä kuolen hö-hö-höö.

JUULIA (yllättää heidät): Haa, mitä mitä peliä tämä, nytpä saan teidät kiinni itse teossa.

RIIKKA: Tämä ei ole itse teko.

JUULIA: Vai ei!

AADOLF: Kun jokin muuriainen oli mennyt sisään Riikan niskasta.

JUULIA: Etupuolellako sillä Riikalla niska on?

AADOLF: Mi-mi-missä milloinkin sattuu, sattuu kulkemaan.

JUULIA: Keksisit vähä paremman valheen yksin tein.

RIIKKA: Ihan viatonta.

JUULIA: Sinä viheliäinen olento, mikä sinä olet.

RIIKKA: Viheriäinen olento — minäkö? Vastaako rouva sanoistansa?

JUULIA: Senkin viettelijä.

RIIKKA: Minä en viettele.

AADOLF: Ei hän viettele.

JUULIA: Pysy sinä vaiti, marakatti.

AADOLF: Minä olen kuin — muumio.

RIIKKA: Mutta minä en ole vaiti.

JUULIA: Huuda, huuda sitten!

RIIKKA: Ei rouvan tarvitse minua viheriäiseksi viettelijäksi nimitellä.

JUULIA: Haa!

RIIKKA: Sillä minä en juoksekaan jokaisen nuoren miehen perässä.

JUULIA: Sinulle kelpaa vanhat. Mutta minä paljastan teidät vielä oikeuden edessä. Minulle tästä on hyötyä vaan. Senkin viettelijä.

RIIKKA: Minä kysyn samalla oikeudessa kunniani perään.

JUULIA: Kysy. (Aadolfille halveksien.) Ja Aadolf, vanha varis.

AADOLF: Elä nyt sentään.

JUULIA: Nyit häntä.

RIIKKA (ärsyttäen): Jo nyki, jo. Jo sai suuren saaliin.

AADOLF: Voin näyttää sinulle, mitenkä nyin. Lakikaan ei sille mitään taida.

RIIKKA: Pääsettehän minusta. Löydän minä paikkoja toisiakin. (Menee ja lyö oven mennessään lujasti kiinni.)

AADOLF: Nyt hän lähtee meiltä.

JUULIA: Lähteköön.

AADOLF: Mihinkä sitten joudumme? Hän on talon ainoa turva, akseli, joka pyörittää kaikkea. Mistä sitten saamme rahaa, kuka tilaa katsoo? Kuka minua hoitaa, kuka hoitaa sukkiani, housujani? Minulla ei ole ketään, ei ketään maailmassa. Ja minä voin ratketa juomaan. Ja siitä sinä olet niin vihainen (pyyhkii silmiään ja otsaansa) — olehan nyt jalo. Hän on palvelija vaan. Ja jos minä häntä nyin, nyin vaan kuin palvelijaa.

JUULIA (kuin yksin): Ooh, epäsoinnun väkevän lyö minun sieluuni tämä avioliitto.

AADOLF: Rakastat liian paljon musiikkia, se on vaarallista.

JUULIA: Sinä et tiedä elämän vakavuudesta. Sinä puhut pässinpäisesti kuin huvinäytelmän ukot, järjettömyyksiä vaan.

AADOLF: Silloin sinun pitää leppyä omaan ukkopahaasi, noo, ole nyt kiltti. Kas niin. Jo kirkastuu päivä. Jo valo voittaa. Jo nousee aurinko armas — saan siitä rohkeutta, ennen kuulumatonta ylevyyttä (suutelee yhtäkkiä Juuliaa).

JUULIA: Ettäs uskallat.

AADOLF: Omaa vaimoani. Kas, kas, kun punastuu.

JUULIA: Hengitä ulos!

AADOLF: Ee-e! Mi-mi-miten niin?

JUULIA: Hengitä!

AADOLF: En voi hengittää, ku-kun — ahdistaa.

JUULIA: Hengitä!

AADOLF: Ee-e!

JUULIA: Sinä haiset viinalta!

AADOLF: Kengät haisevat blankilta.

JUULIA: Etpä uskalla hengittää.

AADOLF: Miksi en uskalla. (Hengittää sisäänpäin.) Noo?

JUULIA (haistelee): Sinä hengitit sisäänpäin, mutta tunsin, sinä haiset viinalta.

AADOLF: Sehän olisi sopiva haju miehelle. (Vapautuu pelosta, ähkäisee, suukkaisee kuin uhalla Juuliaa.) Siinä sinulle viinaa! Minun pitäisi suuttua sinuun. Mutta minä vaan ihailen sinua. Se on pöllömäistä!

JUULIA (leppyy ja nauraa): Partasi raapii, senkin köriläs!

AADOLF (on uhkaavinaan): Sanoitko kö-kököriläs?

JUULIA: Luulisi, että on Noakin kanssa naimisissa.

AADOLF (rallattaa): "Viinapuita, viinapuita silloin kasvoi vaan!" Sellaista kasvullisuutta se Noak kasvatti. Mutta parran ajan heti, koska hallitus sen määrää. Po-po-pojan parta on ehkä pi-pi-pitkä.

JUULIA (matkii): Po-po-po. Luuletko, ettei minulla ole hermoja ja muita hienompia sielunosia, kun et lakkaa popittamasta! Viettelet taas minut suuttumaan, vaikka äsken päätin, etten suutu niin vähäisten asioiden tähden. — Ei ole rahoja. Olisi saatava rahoja mistä tahansa. On laskuja, on menoja. Sivistys maksaa ja velvoittaa.

AADOLF: Niin, mistä saada? Sitäpä ei tiedä taivaan lintukaan.

JUULIA: Ei kuollut se Justuskaan! Olisi ollut niin sopiva hetki.

AADOLF: Ei kuollut. Ehkä tulee vielä toinen yhtä sopiva hetki.

JUULIA: Siinä mies, on kaksi vuorokautta puhumatta, syömättä, viittaa vaan kädellään ja juo, juo!

AADOLF: Ei silloin kuole, jos juo. Minä tiedän sen kokemuksesta. En minäkään silloin kuolisi. Ei sitä raskisikaan.

JUULIA: Häntä ei olisi pitänyt hieroa niin vimmatusti. Olisi joutanut mennä. Te puistelittekin kuin vierasta sikaa säkissä. Minua oikein puistatti.

AADOLF: Sepä auttoi. Veret läksivät taas kiertämään. Laki rankaisee, jos ei hiero eikä puistele kuollutta. Elävää ei tarvitse hieroa.

JUULIA (keskeyttää): Eikä kutkutella — muuta kuin Riikkaa. No nyt hän juo siellä ja juokoon senkin iankaikkinen tratti.

AADOLF: Olisi hän saanut kuolla, mutta laki!

JUULIA: Merkillistä sukua tuo teidän sukunne. Hän on huono kuin muumio, mutta tarkastapas vaan lähempää, silmä vilkkaa ja yksikseen hän nauraa, pakana.

AADOLF: Pentel — mikä häntä siinä naurattanee.

JUULIA: Toisten hätä. Aina hänellä on koiruus mielessä.

AADOLF: Mutta kyllä tulee vielä se, joka hänellekin tepposet tekee, nauraakohan silloin poika! Täytyy nyt antaa vaan hänen elää!

JUULIA: Siinäpä se. Ihan hävettää. Odotellaan, odotellaan, tunteillaan, kyyneliä vuodatellaan. Ja miksi hyväksi? Että saataisiin hävetä ja hän saisi ähitellä ja nousta ja tehdä vielä testamentin. Ei kiitos, se ei sovi.

AADOLF: Mitä voimme, olehan järkevä toki!

JUULIA: Olen liiaksikin. Näen, että hän aikoo pettää meidät. Karoliina väittää, että hän aikoo pettää taas hänet. Oh, minkälainen sielu! Mikä suku!

AADOLF: Minä en ole sellainen, ee-en! Minä, olen parempi kuin sukuni. Kun minä kuolen, poksahdan maahan kuin pölkky, minä en narraa!

JUULIA: Mitä sinun kuolemastasi! Ketä se hyödyttää!

AADOLF: Minulla ei ole perintöjä jättää. Mitäpä siitä siis hyötyisit.

JUULIA: Sinä voit elää kernaasti minun puolestani.

AADOLF: Eikö totta? Ukko saa elää. Kiitos siitä, kiitos. Ja rakastathan minua kaupantekijäisiksi?

JUULIA: Ole höpsimättä!

AADOLF: Ollaan, ollaan. Enpä siis kysy: ollako vai ei olla, kumpi parempi.

JUULIA: Täytyy olla jossakin (osoittaa otsaansa) vika, jos sellaista kysyy. Saahan olla olematta olemisenkin perästä niinkuin on ennen olemista ollut. Elä tule minulle sellaisia höpsötyksiä latelemaan, en minä niitä syvämietteisyytenä pidä. Tyhmä olkoon filosofi, hänelle tekee hyvää ajatella. Viisas ei viitsi sitä, hän tietää ilmankin kaikki.

AADOLF: Hoo, vai kaikki. Sanopas kaikki, mitä tiedät elämästä!

JUULIA: Elämästä, mokomasta! Rinnassani on tuskien kerä, jos sen puran, kaikki tiedän. Mutta en viitsi. Sanon vaan sanan: Synnytään, tullaan tänne kuinka kulloinkin sattuu, piloilla vaan. Ähää, ikäänkuin uteliaisuudesta, toisten kiusalla, perintöjä ottamaan, härnäämään maailmaa, rahaa viemään. No, jokaista hävettää, kun pitää kaikki toisille jättää, kun rahoja ei mukaansa hautaan kuitenkaan saa. Se on noloa. Tahtoisi ottaa kaiken, uhallakin. Ja sitten tämä avioliitto: En rakasta sinua, en, elä luule. Mutta en sallisi toisen enää tulevan viereesi minun kuoltuani, en. Se on avioliitto.

AADOLF: Aa — siispä rakastat minua!

JUULIA: Oh, höpsis!

AADOLF: Niin sanoit ennen.

JUULIA: Se valehdellaan, se kuuluu asiaan.

AADOLF: Mutta sinua suututtaisi, jos toinen —

JUULIA: Jos toinen tulisi minun perästäni ja hänelle näyttäisit hellyyttäsi, raivostuttaisi minua niin, että haudassani kääntyisin.

AADOLF: Koska rakastat.

JUULIA: Vihaan. En tahdo kuolla, en koskaan — miehen tähden! Elän hyvin vanhaksi, uhallakin!

AADOLF: Ah, pikku raivotar.

JUULIA: Koska mies on tuhoojani!

AADOLF: Pikku paholaiseni!

JUULIA: Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä, ennenkuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa — siinä on sinulle "ollako vai ei olla"! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet!

AADOLF: Mikä tässä on ollessa, kun noin rakastatte meitä ja me vähä autamme teitä.

JUULIA: Totta, en antaisi sinua pois, en, ole kuka olet, ellei minulla olisi toista sijaan.

AADOLF: Sinä puhut kuin pappi. Mistä olet oppinut kaiken tämän?

JUULIA: Sinä olet ollut minun oppikirjani.

AADOLF: Siksipä oletkin tavallista viisaampi — yhm! Ja ainahan toki viisaus onnen korvaa.

JUULIA: En tahdokaan onnea, tahdonkin olla onneton. Pientä on onnen tavoittelu — piikamaista!

AADOLF: Mutta mitä sanoit ennen?

JUULIA: Ennen aina valehtelin. Olihan minun pakko naittaa itseni jollekulle. Se on naisen kohtalo. Olinhan jo vanhapiika sitäpaitsi!

AADOLF: Ei, et ollut!

JUULIA: Olin. En peitä totuutta. Sait vanhanpiian, joka olisi ottanut kenen tahansa.

AADOLF: Valhe, valhe!

JUULIA: Eikä ole. Sanon uhallakin kaikki, sanon. Pitihän minun pukeutua, vanhempani kuolivat, ammattia ei ollut, tarvitsin kodin, ruokaa, lämmintä. Kuka olisi maksanut laskuni?

AADOLF (suuttuu hiukan): Valhe, valhe!

JUULIA: Eikä ole. Ja sitäpaitsi tarvitsin rakkautta.

AADOLF: Sen uskon.

JUULIA: Tarvitsin miehen, jolta olisi saatava leipä ja turva, ja toisen miehen, joka tyydyttäisi kaipaukseni ja jota rakastaisin —

AADOLF (suuttuu): Valhe, valhe!

JUULIA: Vai pitäisi sinulle olla rakkautta! Vai pitäisi sinuun olla rakastunut, ph-he-hee! Miten minua naurattaa, naurattaa mies!

AADOLF (naiivisti): Mutta minua ei enää naurata.

JUULIA: Ukko-paha, ukko-paha, ha-ha-haa!

AADOLF: Näinkö tekisi itsenäinen nainen?

JUULIA: Hoo. Sepä! Ei ole olemassa itsenäisiä naisia, koska nainen miehen kanssa ja miehen kautta vasta muodostaa vaan oman puoliskonsa kokonaisuutta. Ähää, elkää minua puijatko, puijatkaa tyhmempiä vaan! Mies on minun parempi puoliskoni.

AADOLF (keksii): Pha-ha-haa, miten narraat, miten näyttelet — oi, kuinka olen ihastunut naiseen. Olet henkevä — ja minä kun olin ottaa kaikki aivan täydestä todesta, näes, minulta puuttuu kaikki hengenlahjat, olen pöllö, pöllö, sinun pöllömäisempi puoliskosi, oma armaani. Rakastan henkevyyttä, oh, että mies on niin tyhmä kuin minä, oma aarteeni. (Yrittää syleillä Juuliaa.)

Piia tulee sisään.

PIIA: Mamma, mamma, ne paketit tulivat jo. Nyt näen uudet silkkipaitasi ja uuden leninkisi.

JUULIA: Hauska, lapseni, hauska. (Synkkenee.) Ja minä kun tilasin ne perinnön toivossa, kun luulin hänen kuolevan. Millä maksamme ne nyt?

AADOLF: Thjaa, tehty on tehty.

PIIA: Täytyy vaan luottaa sinun hyvään onneesi, äiti.

JUULIA: Siitä sanasta saat sinä yhden silkkipaidoistani.

PIIA: Kiitoksia, äiti.

AADOLF: Katsos, kun hän on hyvä, meidän mamma.

LEMPI (tuo paketit): Tässä ne ovat.

PIIA: Siinä on äidille nyt ne uudet kumiliivitkin.

JUULIA: Jännittävää nähdä, kuinka ne istuvat.

PIIA (Aadolfille): Äiti sanoo, että hän on liian lihava.

AADOLF: Minä kun pidän juuri lihavista naisista.

JUULIA: Se tiedetään, se tiedetään, ystäväiseni!

LEMPI: Rouva on minusta juuri niinkuin olla pitääkin.

JUULIA: Mutta minä voin kumiliiveissä näyttää aivan nuorelta tytöltä.

AADOLF: Olet nuori ilmankin.

LEMPI: Ei lisä luotansa lykkää. Kuka nyt ei hyvästä tykkää.

JUULIA: Nyt olkaa jo vaiti. Tule, Aadolf, auttamaan minut vähä.

Aadolf ja Juulia menevät paketteineen sisähuoneisiin.

LEMPI: Ja miten siinä sitten kävi?

PIIA: Mitenkä, no niin hullunkurisesti. Penkillä istuu herra Veijo. Äidin — hym —

LEMPI: Ja te haistelette kukkaa?

PIIA: Minä haistelen kukkaa, minkä kerkiän. Vaan olisiko hänestä sellaista uskonut?

LEMPI: Samoin ajattelee hän teistä.

PIIA: Sitten me kävelimme kauan. Ilta oli kaunis. Ja sitten me — mutta sitä ei saa sanoa kenellekään — söimme illallista yhdessä.

LEMPI: Teistä tuli oikein ystävät.

PIIA: Niin tuli. Hän sanoi, ettei hän muka ollut huomannut, miten sievä minä olen.

LEMPI: Te olettekin sievä.

PIIA: Olenko, oikeinko totta?

LEMPI: Sen kuulette vielä häneltä.

PIIA: Se on hauskaa, sillä se ilahduttaa toisia.

LEMPI: Eniten iloa siitä on itselleen.

PIIA: Sitten päätimme tavata toisemme, mutta tietysti salaa.

LEMPI: Sen minä arvasin.

PIIA: Mistä?

LEMPI: Asian kulusta. Nyt se alkoi, sanoi valokuvaaja.

PIIA: Nyt se alkoi. Miksipä kuolla ikävään, turha vaiva se on. (Pirskottaa hajuvettä päälleen ja Lempin päälle.) Se on hyvää.

LEMPI (haistelee itseään): Oh!

PIIA (haistelee myös): Minä haisen hyvältä, nuorelta, elämänraikkaalta, niin hän sanoi: "elämänraikkaalta" — kuin aamutuulelta.

LEMPI: Hyvä tulee, hyvä tulee.

PIIA: Elämä on käsissäni. Minä olen elämä, minä olen luonto itse, kaiken keskus —

LEMPI: Hänkö niin sanoi?

PIIA: Hän.

LEMPI: Hyvä tulee. Hyvä tulee.

PIIA: Onko liikaa, jos yksi mies on minuakin varten?

LEMPI: On, jos sama mies on äitiä varten.

PIIA: Nyt huomaan, miten elämä on mennyt hukkaan, kun en ole tuntenut ennen tätä jännitystä.

LEMPI: Kiiruhtakaa nyt korjaamaan tapahtunut vahinko. Näin se alkaa synti.

PIIA: Jos rakkaus on synti, miksi se ei lyö salamana meitä maahan, vaan kasvattaa uutta elämää. Ei ole syytä epäillä Luojan hyvää tahtoa ja tarkoitusta.

LEMPI: Minä puolestani en epäile, mutta aika voi näyttää, että erehdyn.

JUULIA (huutaa sisältä): Piia, Piia.

PIIA: Tulen, äiti (menee).

VEIJO (tulee ulkoa): Hyvää huomenta, neiti, joko herrasväkeä saa tavata.

LEMPI: Neitiä vaiko rouvaa?

VEIJO: Rouvaa. Ketäs ennen olen kysynyt?

LEMPI: Rouvaa tähän asti, neitiä ehkä nyt.

VEIJO: Kuinka? (Kuiskaa). Kuka teille on sanonut?

LEMPI: Itse arvelin.

VEIJO: Melkein jo säikähdin.

LEMPI: Oliko siis syytä säikähtää?

VEIJO: Mutta tehän näytte olevan hyväpäinen tyttö. Sanokaa, mitä tiedätte.

LEMPI: Kysykää, mitä en tiedä.

VEIJO: No, mitä ette tiedä?

LEMPI: Sitä en tiedä, voiko mies rakastua naiseen, jolla ei ole rahoja?

VEIJO: Ainahan naiseen ihastutaan, rahat naidaan.

LEMPI: Siispä kysykää rouvaa vastakin.

VEIJO: Minä olenkin poikkeus.

LEMPI: Ette ainakaan tähän asti. Jos kaikki miehet ovat poikkeuksia niinkuin te, niin pian huomaisimme tulleemme moniavioisiksi!

VEIJO: Haa! Teillä on erittäin tarkka silmä, ja kun minulla ei ole, täytyy tyytyä vaan kysymään, mistä te tiesitte?

LEMPI: Näin unta ja unikakkiainen sanoi minulle, että te olette tekemässä uuden tyhmyyden — kevytmielisyydessänne!

VEIJO: Ja sama kakkiainen tuli minun luokseni ja sanoi, ettei ole syytä huoleen, nuoruuden synnit ovat keveimmät synnit. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi väistää kohtaloansa, vaikka tuhat kakkiaista siinä välillä tanssisi!

LEMPI: Jos niin on, niin minä ilmoitan (menee sisään).

JUULIA (tulee uudessa avoselkäisessä juhlapuvussaan): Veijo, rakas Veijo!

VEIJO: Kaunis puku.

JUULIA (näyttelee): Eikö ole. Sain tämän juuri ja olin koettelemassa. Onko se liian avonainen sinusta? Itsestäni tuntuu kuin kulkisin alasti.

VEIJO: Niinhän sen täytyy olla. Se on ihastuttava. Selkä näkyy niin hyvin. Tuo kaunis selkäviiva. Mikä runous on naisen selässä ja olkapäitten salatussa voimassa. Ja lantioissa, jotka ovat viekkaat kuin villin petokissan!

JUULIA: Onko villejä petokissoja?

VEIJO: On, koska nainen kuuluu siihen lahkoon.

JUULIA: Kai se on hyvin vanhanaikuinen jako. Ei nainen ole sinnepäinkään.

VEIJO: Tähti?

JUULIA: Ee-ehei. Ei mitään tähtiryhmään kuuluvaa, ei mitään iankaikkisuudelta haiskahtavaa. Nainen on — noo? Juuri sitä, mitä minä olen.

VEIJO: Oikein. Se on hyvä määritelmä.

JUULIA (tarjoaa poskeansa): No? Suukkonen toki.

VEIJO: Ei, joku voisi tulla.

JUULIA: Mitä siitä!

VEIJO (kiusaantuneena painaa nopeasti huulensa Juulian poskeen): Sehän on turhaa!

JUULIA: Pelkäätkö?

VEIJO: Ja sitten on sinulla tuo puku.

JUULIA: Elä pelkää, voit syleillä, jos tahdot —

VEIJO: En tahdo.

JUULIA: Miksi et?

VEIJO: En halua loukata miestäsi.

JUULIA: Olen varma, ettei hän tule.

VEIJO: Hän tuli silloinkin.

JUULIA: Ha-ha-haa, se oli hullua. Mitä se haittasi, ei mitään! Ei kerrassa mitään. (Lähestyy.) No?

VEIJO: Elä kiusaa minua. En tahdo. Ota pois kätesi. Ihan tulee hulluksi.

JUULIA: Mitä tämä merkitsee?

VEIJO: Me olemme narreja.

JUULIA: Nytkö vasta sen huomaat? Mikä sinulla on? Tämäkö puku? Tämä ei siis sinua miellytä? Jos tahdot, en pidä sitä koskaan.

VEIJO: Oh, samantekevää. Pidä mitä tahdot tahi elä pidä mitään. Te pukeudutte niinkuin pukeudutte, te tahdotte meitä viehättää. Mitä siitä. Pukunne on vaan selvää salakieltä.

JUULIA: No, sehän kuulostaa —

VEIJO: Onko hän edes kuollut?

JUULIA: Mitenkä niin?

VEIJO: Tuollainen puku!

JUULIA: Ei, ei hän ole kuollut, ikävä kyllä.

VEIJO: Siis virkoaa?

JUULIA: Siltä näyttää.

VEIJO: Miten siis ajattelit?

JUULIA: Siinä tapauksessa on parasta olla ajattelematta mitään. Miksi rakentaa tuulentupia, kun hän nousee vuoteeltaan ja hajoittaa ne.

VEIJO: En uskonutkaan.

JUULIA: Ettäkö hän kuolisi — tahi ettäkö ottaisin eron — tahi ettäkö naisin sinut?

VEIJO: En mitään niistä kolmesta uskonut.

JUULIA: Tottahan olisin nainut, kun olet pannut maineeni piloille.

VEIJO: Entäs minä?

JUULIA: Miehelle on huono maine eduksi, naiselle se on vahingoksi.

VEIJO: Nainut nainen ei tarvitse mainetta enää. Ja avioeron syy?

JUULIA: Avioeron syyn olisin saanut häneen.

VEIJO: Entä jos et olisi saanut häntä kiinni?

JUULIA: Olisin toiminut niin, että olisin saanut.

VEIJO: Minä en missään tapauksessa sekaannu sinun asioihisi.

JUULIA: Kuinka niin?

VEIJO: Mitä minä hyötyisin. Saisin vaan eronneen rouvan.

JUULIA: Eronneen rouvan! Eronneen rouvan! Ja millä äänenpainolla sen sanot. Eronneen rouvan!

VEIJO: En tahdo tehdä enää tyhmyyksiä.

JUULIA: Ennen vannoit aina, että olisit nainut minut, jos olisi varoja.

VEIJO: Niin, ennen.

JUULIA: Et nyt.

LEMPI (syöksyy sisään): Rouva, rouva —

JUULIA (vihaisesti): Mene, mene, häiritset.

LEMPI: Olisin vaan —

JUULIA: Mene, kun minä sanon mene, niin mene!

Lempi menee.

JUULIA: No?

VEIJO: Mistä oli kysymys?

JUULIA: Näen, että lopulta ei ole kysymys muusta kuin rahoista. En kysy siis mitään. Eronneen rouvan! Haa! Enkö ole enemmän! Olen lahjakas, minussa on paljon hyviä puolia. Oikea mies voi saada minusta hyvän toverin. Itseni kauppa-arvoa en voi sanoa rahassa. Ooh, ja mitä olen kokenut. En vaadi liikoja elämältä. En haaveksi kodista kuten nuoret pöllöpäät. Hautoa kotionnea on sama kuin hautoa tyhjiä munankuoria, joista ei mitään lähde. — Mutta ilman miestä en voi elää.

VEIJO: Sen ymmärrän.

JUULIA: Ja sinä olet se mies, olet itse sanonut olevasi. — Ja minä pidän sinusta kiinni. Olkoon, etten vielä voi erota miehestäni, mutta minä pidän sinusta kiinni, olet pyytänyt rakkauttani, saat sen, saat kukkuraisena, ota (lyö käsivartensa Veijon kaulaan, joka koettaa irroittautua, mutta ei pääse), he ota, ota!

VEIJO: Varo, tulen hulluksi, alan raivota!

JUULIA: En välitä. Saat kuin säätkin vaan — eronneen rouvan!

AADOLF (syöksähtää hengästyneenä sisään): Sehän on ss-sika —

JUULIA (kylmästi): Sika? Missä on sika?

AADOLF: Tä-tä-tä —

JUULIA: Kuulitko, mitä puhuimme?

AADOLF: Ee-ee-en minä ole mitään kuullut.

JUULIA: Mies, joka ei mitään kuule, ei voi mitään nähdä.

AADOLF: Mi-minä näin —

JUULIA: Kuule ensin, näe sitten. Se oli näytelmäkappaleesta, jota harjoittelimme!

AADOLF: Aa-a!

VEIJO: Minäkin näyttelin, tarkoitan, seisoin —

AADOLF: Aa-a!

JUULIA: Haa, ja sinä juokset siihen ja keskeytät kohtauksen. Juoksee hengästyneenä kuin hullu. Tule, tule toki puoliasi pitämään! On, on nyt loukattu sinun oikeuksiasi, on viety omasi! (Osoittaen Veijoa harmissaan.) Tämäkö olisi se naisen ryöstäjä? Koulupoika! Tyttökoululaisten valloittaja, piparkakkusydänten särkijä! Oo — ja sinä jätät minut hänen käsiinsä, voi voi. Viepi, viepi jo! Ha-ha-haa! (Taputtaa) Ole rauhassa, hyvi lindini, metsäkyyhkyseni, saalistasi ei kukaan vie! Saat pitää, saat! Ei hän kelpaisikaan muille.

VEIJO: Minä selitän.

AADOLF (panee sormet korviinsa): Kun on pari kertaa ollut naimisissa, tietää, mihin selitykset vievät. Ei kiitos! Te näyttelitte ja oli vahinko, etten saanut seurata mukana. Rakastan teatteria ja etenkin näyttelijättäriä. Olen iloinen, että kotona harjoitetaan taidetta. Turkin sulttaani satoine uskollisine vaimoineen ei ole niin onnellinen kuin minä oman uskolliseni kanssa. — Ja jos onkin maailmassa ollut joskus joku onnellisempi — no niin — ollut on ollutta. Ja se on totta, että huonot korvat vaikuttavat haitallisesti näköön, niinkuin Juulia niin sattuvasti sanoi. Mutta näen, että hän on kaunis, eikö hän ole kuin ruusu?

VEIJO: Ainakin piikeistä päättäen.

AADOLF: Ha-ha-haa, sukkelasti sanottu ja uskaliaasti!

JUULIA (Veijolle): Kiitos!

AADOLF: Puku tekee puolet naista!

VEIJO: Hyvä taulu, hyvä kehys. Jos taulun ilmaiseksi saa, kehys ainakin maksaa.

JUULIA: Ahaa.

AADOLF: Hänelle on siinä niin paljon sopivaa ajatusta ja huvia ja meille niin vähä vaivaa.

VEIJO: Laskujen maksussa.

JUULIA: Ahaa!

AADOLF: Mutta mamma, kuule, kuule, unohtui pääasia. Nyt saadaan laskusi maksetuksi, lähettivät sanoman, että nyt —

PIIA (juoksee sisään): Hän kuolee!

JUULIA (Aadolfille): Miksi et sitä heti sanonut? Pöllökö sinä olet.

AADOLF: Olen hidas. Ja kävihän Lempikin sanomassa.

PIIA: Pyysivät heti tulemaan sinne.

JUULIA: Lähtekäämme. Oi, suuri hetki saapuu.

AADOLF: Suru, kun taittuu elämä?

JUULIA: Suru! Hänen elämänsä juoksu ei tule kauniimmaksi. Ei kannata muu kuin kauneus.

AADOLF: Mutta kuolema — on tärkeä kysymys —?

JUULIA: Oletko toki. Minulla on ollut aina paljon tärkeämpiä kysymyksiä, näitä elämän kysymyksiä. Anna viittani, Piia.

Piia ottaa viitan ja Veijo auttaa sen hänen hartioilleen.

JUULIA: Joudu, joudu, Aadolf.

AADOLF: Ehkä palaamme surusanoman kanssa.

JUULIA: Odottakaa meitä. Kuka tietää, miltä tuntuu, jos hyvinkin — surettaa, ja suru on raskas — kukaties, yksin kantaa.

PIIA: Me koetamme silloin keventää kuormaanne, mamma.

Aadolf ja Juulia menevät.

VEIJO: Kuljen kuin sadussa ja vuorenpeikkojen pauloissa. Mitä tehdä, neuvokaa te minua.

PIIA: Minkä suhteen?

VEIJO: Tämän kaiken. Kaikki olisi ollut niin samantekevää, mutta sitten tulitte te. Mikä hullu sattuma!

PIIA: Onko teillä usein noita sattumia?

VEIJO: Se ei ole ollut minun vikani yksin.

PIIA: Kenenkäs?

VEIJO: Naisten. Jos kaikki naiset olisivat niinkuin te, emme rakastuisi kuin yhden ainoan kerran miestä päälle.

PIIA: Te tahdotte puolustautua syyttämällä toisia.

VEIJO: En puolustaudu ollenkaan. Istun mustassa penkissä mielelläni, jos siitä on apua.

PIIA: Koska nyt satun tietämään pikku osan seikkailuistanne.

VEIJO: Ei siksi, vaan siksi, että luulen sen hyödyttävän.

PIIA: Ahaa. Hyötyjä siis.

VEIJO: Epäilemättä. Tahdon hyötyä tästä.

PIIA: Seikkailusta?

VEIJO: Sanokaamme niin.

PIIA: Ja leikistä —?

VEIJO: Sanokaamme niin. Me leikimme elämää aikaamme tappaaksemme, teemme sen keinotekoiseksi, se leikki on jonkunlainen elämän korvike —

PIIA: Mutta jos tyttökin vaan leikkii aikansa kuluksi?

VEIJO: Niin leikkiköön. Mutta jos tähtiin on kirjoitettu heidän nimensä vierekkäin, unohtuu leikki ja muuttuu todeksi —

PIIA: Heidän onneksensa tahi onnettomuudeksensa?

VEIJO: Hoo, mitä on onni ja onnettomuus! (Ottaa Piian käden.) Minä olin äsken hirveän onneton, nyt olen hirveän onnellinen.

PIIA (vetää pois kättänsä): Ee-i.

VEIJO: Minä en anna pois. (Silittelee kättä.)

PIIA: Jos joku tulisi. Mitä sanoisitte?

VEIJO: Sanoisin, että olemme kihloissa.

PIIA: Mutta sehän ei ole totta.

VEIJO: Se olisi silloin totta. Sen pitäisi olla totta.

PIIA: Mutta minun pitäisi toki saada miettiä, voisiko se olla totta.

VEIJO: Miettiminen olisi silloin jo liian myöhäistä.

PIIA: Kuinka sitten?

VEIJO: Pitäisi miettiä jo ennemmin.

PIIA: Eihän toki.

VEIJO: Miksi ei voisi. Tahdotteko? Olenko teistä vastenmielinen?

Piia vaikenee.

VEIJO: Voisitko? (Piia ei vastaa. Hän panee kätensä Piian vyötäisille.) Tahtoisitteko? Olenko teistä vastenmielinen?

PIIA (painaen päänsä alas): Ette, tietysti ette.

VEIJO: Sanokaa, että voisitte?

PIIA: En tiedä.

VEIJO: Uskaltaisitteko seista vierelläni, jos valita täytyisi?

PIIA: Uskaltaisin kyllä. Eihän minun tarvitse ketään pelätä.

VEIJO: Te voisitte siis olla minun turvani ja puoluelaiseni?

PIIA: Voisin.

VEIJO: Ettehän te tahdo nyt minua jättää?

PIIA: En.

VEIJO: Urhoollinen tyttöni. Miten te olette ihana. Saanhan suudella teitä kerran?

PIIA: Ei, ei, ette. Ei täällä.

VEIJO: Muualla sitten?

PIIA: Ei.

VEIJO: Mutta te sanoitte, että ei täällä, ettekö sanonut?

PIIA: Sanoin.

VEIJO: Siihen sisältyy lupaus, että muualla —

PIIA: Ei sisälly.

VEIJO: Katsokaa, kuinka katto yhtäkkiä nousee korkeammalle, näettekö, näettekö aurinkoa tuolla vuoren takana —?

PIIA (katsoo): En näe.

VEIJO: Minusta tuntuu kun olisimme vuoristossa, kaukana, kaukana täältä (suutelee Piiaa) — armas.

PIIA: Viekas poika. Sitä en olisi uskonut. (Nousee ylös.)

VEIJO: En minäkään. Elkää nyt vaan suuttuko!

PIIA: Vieläkös minä nyt tuollaisesta, niin vähäisestä!

VEIJO (tulee perästä): Vähäisestä? Ahaa!

PIIA (pakenee): Ei saa. Olkaa nyt toki järkevä. Olenko minä lapsi teidän mielestänne?

VEIJO: Ette suinkaan. Te olette jo täysi nainen.

PIIA: Sitä minäkin.

VEIJO: Saanko nyt kertoa teille itsestäni?

PIIA: Miksi itsestänne?

VEIJO: Tahdotteko tietää kaikki erehdykseni esimerkiksi kalenteriluvun mukaan?

PIIA: Ei kiitos. Ne eivät minua huvittaisi.

VEIJO: Mutta minulla ei ole mitään sankaritöitä kerrottavana.

PIIA: Jätämme siis sellaisen. Te olitte sentään kiltti, kun kysyitte.

VEIJO: Niin, enkö ollut? Ja mitä muuta kuin kiltti olen teistä?

PIIA: Naisten viettelijä.

VEIJO: Sepä ei ole totta.

PIIA: Miksi ei?

VEIJO: Koska en voisi vietellä sitä, jonka tahtoisin.

PIIA: Te voitte kyllä, noo, jotenkuten narrata häntä.

VEIJO: Voinko?

PIIA: Niinkuin näette. Olette tehnyt sen jo.

VEIJO: Niin mielelläni kannan syytöksen, jos te olette syyttäjäni — ja puolustajani.

PIIA: Kuinka se on mahdollista?

VEIJO: Jos kuuntelette vaan sydämenne ääntä.

PIIA: Jos en kuule?

VEIJO: Teillä on hyvin tarkat korvat, kuunnelkaapa. (Istuutuu Piian viereen.) Tahi sallitteko, että minä kuuntelen. (Nojautuen hiukan häneen.) Se sanoo, sydämenne, että te ette saa jättää minua, se sanoo, että hän on kyllä paha, tuo poika, hän ei ansaitse teitä, mutta sitten neuvoo tuo hyvä sydän, että antaisitte armon käydä oikeudesta, hän koettaa kyllä ansaita teidät. — Eikös se niin sano?

PIIA (kiertää käsivartensa Veijon kaulaan): Oh, se sanoo, että poika on oma poikani, ansaitkoon tahi olkoon ansaitsematta!

VEIJO: Piia, rakkaani!

PIIA: Rakas, rakas poika.

VEIJO: Suloinen, suloinen tyttö!

PIIA (irtaantuen): Mutta voinko pettää äitiäni?

VEIJO: Et. Me selviydymme. Seiso vaan urhoollisesti minun turvanani, seisotko?

PIIA: Seison. Täytyyhän minun ryöstää tässä osani. Elämä kutsuu.

VEIJO: Elämä kutsuu. — Minun elämäni tuli äsken minua vastaan — tuli puistossa, nuoren tytön hahmossa, tytön, jolla oli valkea kukka kädessä. Ja elämä huiskutti kukallansa ja kutsui: Kiire, kiire. Ja minä nousin ja otin elämää kädestä eikä se juossut pakoon, koska se ei ollut tavallinen tyttö, vaan minun elämäni.

PIIA: Se voisi olla totta, jos teemme sen todeksi.

VEIJO: Se on totta. Näen sieluni silmien edessä puiston pitenevän ja nämä kaksi siinä vaan kulkevat.

PIIA: Eikö tule vieraita naisia sieltä syrjäpoluilta?

VEIJO: En näe.

PIIA: Eikös tule äiti luuta kädessä?

VEIJO: Ha-ha-haa!

PIIA: Ha-ha-haa!

Juulia, Aadolf ja Karoliina tulevat. Karoliina pyyhkii silmiään, samoin Juulia.

AADOLF: Se oli liian myöhäistä. Karoliina oli jo tänne tulossa.

JUULIA: Minulla on teille suuri uutinen sanottavana. Justus-setä on kuollut.

PIIA (Karoliinalle): Otan osaa suruunne.

KAROLIINA: Kiitos. Hän on nyt karistanut tämän maan pölyt jaloistansa.

AADOLF: Ja kulkee nyt siellä autuaitten asunnoilla, kukkaskenttiä pitkin —

KAROLIINA: Saapas jalassa ja slaafrokki päällä — (pysähtyy, selittää) niin hän nukkui. Minne menette siellä, Justus, minne — kauaksiko meistä?

JUULIA: Nyt tiedän, kuinka hirveän luonnollinen on kuolema ja välttämätön. Syntyminen ei ole välttämätön eikä luonnollinen. Mitä syntyy, sitä emme aina tiedä odottaa, mitä kuolee, sen tietää jokainen.

KAROLIINA: Tyhjästä ihminen syntyy, sillä ihmisen luonto turmeltu on Aatamista asti!

AADOLF: Mutta läksipäs poika mielellänsä, kun tuli tuoniherra, joka vaan vinkkasi. — Eipä siinä mitään naurettavaa oikeastaan ole.

JUULIA: Ei tässä kukaan naurakaan.

KAROLIINA: Päinvastoin tässä tehdään. Kuka hullu tässä nauramaan rupeaisi. Melkeinpä vaan itkettää. Ja vaikka polttaa sydäntäni, että tuntuu kuin sitä rasvassa käristettäisiin, sanon kauniilla äänellä näin, ja te kuulette sen kaikki (panee kätensä ristiin): Pyydän nöyrimmästi, lepää rauhassa, Justus-kulta. Ja kun hyvästelin lähtiessä, sanoin: Terve, terve nyt sitten, kaveri. Ja panin ruusupuketin käteen. Vaikka olisin voinut olla vihainen. Kyllä ehti tepposia tehdä monta. Ja tämä viimeinen oli — naurettavin. Ei omalle vaimolleen penniäkään, ei niin pennin kuutinata.

JUULIA (oman riemunsa vallassa): Otan osaa suhu-suruusi, ha-ha-haa! Tee työtä, onhan sinulla terve ruumis!

Juulia kuiskaa Piialle ja Veijolle että hakisivat jotakin tarjottavaa. Menevät.

AADOLF: Möisitkö itsesi miljoonasta, sanopas?

KAROLIINA: Mihinkä tarkoitukseen?

AADOLF: Ryssälle vaikka.

KAROLIINA: Hyi toki, enhän toki!

AADOLF: Sinulla on itsessäsi siis enemmän kuin miljoona. Ja mitä se liika rikkaus auttaa.

JUULIA: Ei Justuskaan saanut sitä mukaansa hautaan, tänne se toisille jää.

KAROLIINA: Sehän se minua suututtaakin. En varastanut, en myynyt mitään vieraille. Narrihan minä olin. Oli rahaa, vaan oliko rahan ottajaa!

JUULIA: Sanotaan: ajoipa piika kuomivaunuissa, nyt kiesit kaatui! Niin sitä nolataan ihmistä täällä.

KAROLIINA: Haa! Sinne meni kaikki. Ihan se naurattaa. Sanotaan sanassa, että elämä mitä lie hörönlöröä, vaan kuolema on minulle voitto. Vaan ei se nyt voitto minulle kuitenkaan ollut.

JUULIA: Elähän hätäile, minä maksan sinulle kuukausipalkkasi käräjöimättä.

KAROLIINA: Onko kuultu kummempaa, saada palkkaa omassa kodissaan. Kiitoksia paljon! (Vaivoin harmiaan hilliten.) Johan se minua naurattaa, makeasti naurattaa! Oo, sinä Juulia, tulee se vuoro vieraallekin! Käy se hullusti sinullekin, jos ei ennen, niin kuoltuasi. Eessä se on huttu huomennakin, sillä jokaiselle on vuoro varattu.

JUULIA: Oliko se sinun kotisi?

KAROLIINA: Eikö ole minun kotini?

JUULIA: Mitäpä, jos selvyyden vuoksi sanon sinut irti paikastasi! Ähää! Olet kahden viikon perästä vapaa palveluksestasi!

KAROLIINA: Jos vainaja tämän kuulisi, kepillä hän sinua päähän kopsauttaisi. Eikö muuta muka kuin pillit pussiin ja mars matkaan vaan! Ää-ä, se oli hieno keksintö.

Piia ja Veijo tuovat kahvivehkeitä ja alkavat kattaa pöytää.

PIIA: Ei Karoliina ilman jää, sanokaa minua valehtelijaksi.

KAROLIINA: Herranterttu tuota lasta.

VEIJO: Jos on naimisissa jonkun kanssa, saa joltakulta aina jotakin. Se on kaupanluontoinen asia.

KAROLIINA: Siinä se kuultiin.

JUULIA: Mutta jos on vaan rakkautta ollut, eikä naimisissa ollenkaan, jää ilman niin että paukahtaa.

KAROLIINA: Vielä siinä mitä rakkautta, olennon kunnollisuutta.

JUULIA: Väärennettyä. Sinulla on löysä lettikin, omasi ei ole noin paksu.

KAROLIINA: Ja se on valhe! Joka hius on äitini synnyttämä. Olen taattua tavaraa. Enkä väärää ilkiäisi pitääkään, että kuoltuani en tarvitseisi hävetä ja näyttää valehdelleeni. Väärennetyillä hyvyyksillä en ole etuja vetänyt, voin vastata siitä!

JUULIA: Kaikki oikeaa ja kuitenkin petetty! Siitä näet Piiakin, miten viisaan neitsyen on meneteltävä, ettei öljy lampussa loppuun pala.

PIIA: Minä menenkin naimisiin suoraan ensimmäisen miehen kanssa, minkä kohtaan.

JUULIA: Ja rakastut jälestäpäin?

PIIA: Omaan mieheeni.

AADOLF: Kuulkaapa nuorisoa. Nehän ovat viisaampia kuin me.

VEIJO: Ainahan nuoret ovat viisaampia, sillä he eivät ole ajatelleet liikaa vielä.

PIIA: Kun mies on oma, rakastaa sitä jo siksi, että se on oma, olkoonpa minkälainen tahansa!

KAROLIINA: Mutta sitä sanon minä järjeksi!

AADOLF: Kas, tyttöhän on filosofi kuten isänsäkin.

PIIA: Kun on tyhmä ja pitää aina ajatella, tulee pakostakin filosofiksi.

JUULIA: Entäpäs, jos mies on sellainen, jota et siedä?

PIIA: Pitää hyvänänsä, koska kerran on naimisissa sellaisen miehen kanssa.

JUULIA: Eihän naisen kanssa voi olla naimisissa.

AADOLF: Miksi ei, naisen kanssahan minäkin olen naimisissa.

Lempi tuopi kaakun ja Riikka kahvipannun.

JUULIA: Nyt täytyy saada jo jotakin suuhun, että tämä kalman maku suusta häviäisi. Kuka arvasi kaakun tehdä, kaunis kermakaakku!

LEMPI: Riikka teki, ihan niinkuin tilauksesta.

RIIKKA: Turhaankos ihmiselle on pantu järkeä päähän.

KAROLIINA: Olisi ne meilläkin kahvit saatu.

JUULIA: Mutta ne eivät olisi siellä maistuneet. (Avaa ikkunan, huutaa ulos.) Matti, Matti, taitapas kukkia puutarhasta, ota valkeita, kun on surujuhla. (Iloissaan.) Justus-herra on kuollut, juu, kuollut. (Kuuntelee Matin kysymystä.) Juu, suuret hautajaiset, oikein suuret. (Kääntyy huoneeseen päin.) Seppeleeseen minä kirjoitan: "Sille, joka oli, vaan jota nyt ei ole." Oli, vaan ei ole. No, Aadolf, tässä ei ole nyt enää kysymys: ollako vai ei olla.

RIIKKA (kaataa kuppeihin): Tehdäänpä tässä nyt sitten kunniaa urhoollisesti kaatuneelle. Ei ole hullumpi osa se, minkä hän valitsi.

JUULIA: Mutta se ei ole mitään vielä meidän osaamme verraten. Elämä on ainoa onni, sen rinnalla ei mikään pikkuonni saa onnen nimeä kantaa.

VEIJO: Entä rakkaus?

PIIA: Entä rakkauden menetys, onko se onnettomuus?

JUULIA: Ei ole muuta onnettomuutta kuin itse elämän menetys.

KAROLIINA: Ähää, sitä sanon minä silmänkääntötempuksi. Kun saa perinnön, ei toisen perinnöttä jääminenkään ole enää onnettomuus.

Matti tuo kukat, ja Piia antaa hänelle kimpaleen kermakakkua.

PIIA: Mikäs Matista on onni?

MATTI (kaakkua suu täynnä ja kermaa nenänpäässä): Toivon, että saan kerran nähdä luonnolliset vanhempani — unessa.

PIIA: Ha-ha-haa. Mitä sinä heistä?

MATTI: Että tietäisin, minkälaisessa tilassa he vaeltavat. Kun toiset sanovat, että he ovat kuolleet, toiset taas, että he elävät. —

PIIA: Mitä sinä uskot?

MATTI: Minä en usko kumpiakaan. Voivat olla valekuolleita —

RIIKKA: Menetkö! (Ajaa.)

MATTI: Ja kun heräävät, löytävät minut uudelleen. (Menee syöden kaakkuansa.)

KAROLIINA: Mitähän vainaja sanoisi, jos näkisi tämän juhlan kunniakseen.

AADOLF: Hän nauraisi. Hän on sielu. Kaikki sielut ovat hyviä, ja hyvä aina nauraa.

LEMPI (vie Karoliinalle kaakkua): Emäntä ottaa nyt vaan lisää.

KAROLIINA: Vaan eikö se ole synti? Syödä kaakkua, ja toinen on siellä vainaja?

AADOLF: Eihän tarvitse hävetä ruumistaan. Ruumis syö, sielu suree.

KAROLIINA: Jokaiselle, jokaiselle on vuoro varattu!

JUULIA: Pääasia, että meidän vuoromme ei ole nyt.

KAROLIINA: Tämäkö neiti se on nyt se uusi sisäkkö?

RIIKKA: Tämä on Lempi Junnutar.

KAROLIINA (nousee): Lempi Junnutar. Kaisa Junnuttaren tytär? Annas, kun katson sinua.

LEMPI: Se olen, papinkirjan mukaan.

KAROLIINA: Sehän on Justuksen tytär, ihan Justuksen näköinen. Niin ovat Justuksen silmät ja katsokaas, katsokaas, vasen korva on suurempi ja venynyt, niinkuin vainajallakin oli.

AADOLF: Aasinkorva!

KAROLIINA: Niin oikein, aasinkorva. (Pyyhkii silmiään.) Siinä on isänsä tytär.

JUULIA: Niinhän me kaikki olemme.

KAROLIINA: Ja isänsä oikea perijä.

JUULIA: Näytäpä toteen. Et voi näyttää toteen mitään. Et sitä, että olit Justuksen vaimo, että olitte yhdessä mitään eläneet, et sitä, että Lempi on hänen tyttärensä.

KAROLIINA: Hän sanoi aina itse, että hän jakaa tasan meidän kesken.

JUULIA: Olisi jakanut. Ollut on ollutta. Testamenttia ei ole. Nyt emme voi puistellakaan häntä enää.

AADOLF: Rauhaa, ystäväni, rauhaa. Pysykäämme sovussa. Kuolema on juhlallinen hetki — onhan se tavallaan ero —

JUULIA (suoristautuu): Ero. Ähää! Se on oikea sana. Se muistuttaa minulle syvemmistä, siveellisistä velvollisuuksistani. Teitä hämmästyttää ehkä se, mitä teille nyt sanon. Me emme juo nyt yksin Justuksen erokahvia, me juomme myös Aadolfin ja minun erokahvia. Minulla ei ole syytä moittia Aadolfia. Mutta katson parhaaksi samalla ilmoittaa, että jo tänään muutan pois tästä talosta, joka on ollut kotini, olematta kotini, muutan pois miehen luota, miehen, joka on ollut mieheni, olematta mieheni —

AADOLF (keskeyttää): Valhe, valhe!

JUULIA (ottaa Veijoa kädestä): Ystäväni, lähtekäämme.

VEIJO (tarttuen kiinni sohvaan): Ei, ei, en lähde. Te kuulette, vieraatmiehet kaikki, en lähde, en lähde!

JUULIA (muuttaa päätöstä): Kenties onkin niin parempi. Jää tänne, minä lähden yksin. (Riemuissaan.) Kaikki pitää, vaikka olen väärällä vekselillä lunastanut kaikki, vaikka väkinäinen oli onneni laitelma, kaikki pitää! Hoo, olen vetänyt onnea nenästä, olen nainen, olen viisas, olen kuolemaa kavalampi. Kun minä rakennuksen rakennan, kaikki pitää! Hyvästi siksi, ystäväni kaikki!

AADOLF: Ethän toki jätä minua — mihin minä joudun?

JUULIA: "Rakkautt' ei saa pyytämällä lainkaan!"

AADOLF (hädissään): Ei saa ilmaiseksi, ei, vaan nythän minä maksan. Voi, elä jätä, elä, omaa Tutankhameniasi!

Juulia lähdössä.

Esirippu.