ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Reading edition
Iso arkihuoneen tapainen. Takana lasiveranta maalaisine näköaloineen. Oikealla sohvaryhmä ja keinutuoli. Hiukan vasemmalla keskellä ruokapöytä tuoleineen. Takana vasemmalla ruokakaappi. Ovia oikealla keittiöön ja kamariin, vasemmalla sänkykamariin ja kamariin sekä perällä ovi ulos verannalle.
Aamu.
RIIKKA (järjestellen huonetta): Liiku hiljaa.
MATTI (paimenpojan ressukka auttaen siivoamisessa): Kyllä, mamma.
RIIKKA: Mitä, enhän minä ole sinun mammasi.
MATTI: Muuten vaan taas meni vahingossa. Ei olisi yhtään hullumpaa, jos minullakin olisi mamma.
RIIKKA: Mitäpä tuolla tekisit?
MATTI: Pääsisin ihmisten kirjoihin. Vaan kun ei ole mammaa eikä pappaa, saa olla paimenpoikana aina. Minä en tahdo enää olla paimenpoikana, minulle kasvaa kohta parta.
RIIKKA: Kyllä partaa saat vielä odottaa. No, miksikä tahdot tulla?
MATTI: Tahdon tulla herraksi niinkuin muutkin herrojen pojat.
RIIKKA: Vai herraksi.
MATTI: Niinkuin isäpappakin.
RIIKKA: Vai isäsi? Kuka se isäsi sitten on?
MATTI (viittaa peukalollaan sänkykamariin): Sanovat, että se on tämä meidän Aadolfi.
RIIKKA: Ole nyt jo vaiti. Ajavat sinut vielä pois, kun tuollaisia puhelet.
MATTI: Eivät ne uskalla. Joutuisivat minusta maksamaan ja häpeätä vaan tulisi — eikä niillä ole rahoja kaikkeen lystiin.
RIIKKA: Ole vaiti!
MATTI: Pappa kun on pantu pois viralta (on ryyppäävinään) — ja mamma, papan toinen rouva, ei kun kolmas rouva —
RIIKKA (uhkaa): Nyt minä annan tällä harjalla, niin että tuntuu.
MATTI: Elkää, minä huudan, ja ne kuulevat kaikki —. Niin, minun piti sanoa, että se kolmas rouva snajuupi toki sen verran, että minusta on maksettava, jos minä suuni oikein suureksi aukaisen ja maailmalle huutelen, niin että parempi heidän on olla hiljaa kuin hiiret — ja painaa minua vaan villaisella.
RIIKKA: Voi taivasten tekijä tuota poikaa. Et sinä ole sinne päinkään.
MATTI: Olenpas. Sinnepäin minä toki olen, ja jos ette kohta ala tunnustaa minua pojaksenne, niin voi sattua, että —
RIIKKA: Että mitä?
MATTI: Että minä en kohta tunnusta teitä äidikseni.
RIIKKA: Nyt lopeta jo hyvällä.
MATTI: Tämä, sanovat, (osoittaa itseään) on sen viralta erotetun metsäherran ja emäntäpiika Riikan poika, tehty sillä välillä, kun ensimmäinen rouva kuoli ja toisesta ei ollut tietoa — mitä?
RIIKKA: Hyst! Kiusanhenki, lopeta jo.
MATTI: Vaikka en ole vielä alkuunkaan päässyt.
RIIKKA: Keksi sinä ensin, miten herrasväet tulisivat rikkaammiksi, niin ehkä auttaisivat köyhää paimenpoikaakin.
MATTI: Vai köyhää. Tilan ainoa miespuoleinen perijä.
RIIKKA (uhkaa): Menetkö!
MATTI: Kauanko te, äiti, olette tässä tilalla palvellutkaan?
RIIKKA: En sano.
MATTI: Jo entisen rouvan aikana, kohta kaksikymmentä vuotta. Ja mitenkäs vanha minä olen, milloinpa synnyin?
RIIKKA (heittää harjalla): Nyt alatko mennä, vai sinä yhä minua äidittelet.
MATTI (mennessään): Äidin poika, äidin poika, äidin poika — vaan jos pappoja ei kaikille riitä, olkoon, kunhan on oma mammakin vaan.
RIIKKA (uhkaa): En mitään niin kadu kuin sitä, etten ole ennemmin kurittanut sinua. Paranna nyt elämisen tapasi ajoissa.
MATTI: Kyllä, jos elämä vaan tähän loppuu. Mutta koska olen poikasi, laitakin niin, että saan alkaa tulla herraksi, (oven raosta) pane kouluun, pane kouluun poikasi. (Vetää päänsä pois, menee.)
RIIKKA: Ha-ha-haa. Hän uhkaa. Pahuksen poika!
MATTI (kurkistaa taas ovesta): Täältä tuo poika hym-hymmille (karistaa kurkkuaan) sulhasia. (Iskee sisääntulijalle silmää.) Käykää vaan sisään, herra konstaapeli. (Matti vetäytyy pois pokkaellen.)
Poliisikonstaapeli Mölsä tulee sisään liikaten.
RIIKKA: Oikeinko sitä nyt sisähuoneisiin tullaan?
MÖLSÄ: Sanoi tuo Matti, että mene. Kyökissä on sitä väkeä niin paljon, ja arveli se Matti, ettei täällä vielä herrasväkilöitä liiku.
RIIKKA: Sanoo sitten pian asiansa.
MATTI (kurkistaa ovesta, ilvehtii ja tekee kieltävän liikkeen): Minun puolestani. Yhym.
RIIKKA (menee ovea kohti): Vai jo siinä taas. (Matti vetäytyy pois. Riikka koettaa, että ovi on kiinni.)
MÖLSÄ (istuutuu ja pyörittelee hattuaan): Ajattelin kysyä, eiköhän se Riikka nyt ottaisi ja olisi jo vähä intressattu minusta.
RIIKKA: Vai jo intressattu?
MÖLSÄ: Ajattelepa, että se vaimovainaa on kupsottanut, kupsottanut siellä kuopassaan tänäpäivänä justikiin kuusi kuukautta. Jos käväiseisin kosimassa hänen muistokseen, arvelin.
RIIKKA: Mainio muistomerkki.
MÖLSÄ: Se kun oudolta tuntuu tuo yksinäisen tupa. Myrtinkukat siinä kuihtuvat, kuihtuvat, porsas nälissänsä vinkuu, vinkuu ja pitkäksi se käy minunkin elämäni paljaalla kuivalla ruoalla. Seisot poliisipassissa päivän, tulet tupaasi, eipä höyryä perunat pöydällä, eipä haise läskinkäry nenääsi — poissa ovat paistajat, poissa. Ja vaikka pistät poskeesi kuivaa ruokaa minkä kerkiät, ei se tepsi. Katsopas tätä housunremmiä, katso, koeta mahaa, onko se virkamiehen maha, noo? Tyhjä rukkanen.
RIIKKA: Niinpä näkyy nyt olevan. Sietäisi ottaa siihen apulainen.
MÖLSÄ: Jassoo, vai apulainen. Nehän ovat niin vietävän kalliita ja laiskoja ne nykyajan piiat, ne vaan näpistelevät ja nylkevät taloa ja sitä pahan synnin harjoitusta pitävät. Ei se kävele. Minua ei petetä. Tämä vaimo, se on toista käytännön kannalta. Se säästää, ilmaiseksi työn tekee.
RIIKKA: Vaan kyllä se vaimokin puolensa pitää, jos on mistä pitää.
MÖLSÄ: Jassoo. Vaan ei kaikkea katti saa, mitä naukuu. Kun on virkamies, näin konstaapelismies, niin ei sitä ole tyhmä. Vaikka en kersku. Kun on nappia nutussa, niin on oppia otsassa.
RIIKKA: Näkyypä olevan.
MÖLSÄ: Ja onhan Riikalla säästöjä?
RIIKKA: Mitä lie.
MÖLSÄ: Ei ilkiäisi sekaantua ihan varattomaan virkamies. Onhan tyttöä monta, on komiaa. Mutta mitä siinä se maallinen kunnia, lankeemukseksi se on etenkin vaimoväelle.
RIIKKA (jota nikotuttaa): Thyi, kun rupesi nikotuttamaan.
MÖLSÄ: Annas, kun lyön hartioihin. (Takoo hartioita.)
RIIKKA: Antakaahan olla. Rupesi nikotuttamaan, pahus, huonoiksi kaupoiksi se on.
MÖLSÄ: Ei, ehei saa olla taikauskoinen. Noo, minä en näet ole niin varaton kuin näyttää, enkä niin tyhmä kuin näyttää. Näkö, näes, voi pettää.
RIIKKA: Niin että on tyhmempikin kuin miltä näyttää.
MÖLSÄ: Jassoo. Siksipä mieti, vaikkei siinä pitäisi olla virstoittain miettimistä.
RIIKKA: Taitaa tässä tämä leipä riittää, eikäpä tuota miehen puutetta ole vielä tuntenut.
MÖLSÄ: Jassoo. Se on selvää se.
RIIKKA: Jotta mitä se someni hypätä tästä jonkun konstaapelinkaan mökille, kun tämä vaan vinkkaa.
MÖLSÄ: Vinkkaa, vinkkaa? Minä en vinkkaakaan, kepuliste. Minä olenkin rehellinen mies, minä. Minä en pelaakaan mitään markkinapeliä. Minä kysyn suoraan ihan kristillisten tavalla, tuletko vai et?
RIIKKA: Ja minä kysyn, mitä hyötyä on naiselle naimisista teidänkin mökillä? Ei pennin palkkaa, ruoka huono ja työtä paljon.
MÖLSÄ: Jassoo, vai niinpäin kysymys kuuluu. Mutta naiminen, se onkin monipykäläinen juttu. Elättäähän mieskin vaimon, sattui mikä sattui, laiska, toraisa, pöllö, jos on kituva, niin kustanna pois vapaat ruoat, vaatteet, apteekit ja muut. Ei mitään jälkilaskuja. Ja kun kuolee, ei kunnan kelkalla hautaan viedä, kellot kauniisti soida keikuttavat, ruuna vetää minkä kerkiää, mies perässä kulkee ja itkee — jaa-a. Se on sellainen pykälä se aviopykälä. Eipä se herkkua monasti ole, lujille se ottaa. Luoja itse asetti sen niin, että paremmin aisoissa pysyisimme. Ja kehnolainen, jos oikea vaimo sattuu, saakin siinä mies niin, että sekä ruumiin että sielun selkä on sivelty.
RIIKKA: Taidatpa pelätä koko komentoa.
MÖLSÄ: En minä pelkää, vaikka se peloittaa. Ja sinulla on poika, noo, ilmaiseksi sitä opetan ja siinä papan virkaa toimitan, kun ruokansa vaan maksaa.
RIIKKA: Kuka sanoi, että Matti seuraa minua?
MÖLSÄ: Koko pitäjä ja kaupunginpuolelaisetkin. Sinne olit mennyt kaupunkiin poikaa löytämään, aina ne vaimoväet näistä asioista selon ottavat. Ja eivätkös herrasväetkin maksa Matista?
RIIKKA: Eivät maksa.
MÖLSÄ: Jassoo, mutta minä jos kovenen ja suuni aukaisen, maksavat. Kaikki ne tietävät, että se on tämän entisen metsäherran poika sen leskeyden ajalta.
RIIKKA: Jos on hänen, pitääkö sen olla silti minun?
MÖLSÄ: Jonkunhan sen olla täytyy.
RIIKKA: Olenko minä koko suuressa luomakunnassa ainoa, joka tähän pyhään tehtävään pystyn?
MÖLSÄ: Pahentaakos se sinua. Jos olet metsäherralle kelvannut, kelpaat minullekin.
RIIKKA: Ole vaiti.
MÖLSÄ: Jassoo. Mutta mitenkä vaiti?
RIIKKA: Että jätä jo. Ei tullut kaupoista mitään.
MÖLSÄ: Elähän, mieti nyt vähä.
RIIKKA: En minä nyt isäntää muuta.
MÖLSÄ: Jos olet järkevä, kauppaan suostut, jos et ole järkevä, parasta onkin, ettet suostu.
MATTI (tulee naisten esiliina edessä): Jassoo. Joko pykälät on pohdittu? Minulla on sianruoka sotkettu. Tulkaa, Riikka, porsasten luo. (Vinkkaa.)
RIIKKA: Tullaan.
MÖLSÄ: Komea poikahan sinä jo olet.
MATTI: Komea, komea, vaan en kopea, enkä mammasta nopea.
RIIKKA: Ole vaiti, Matti.
MATTI: Vaiti ollaan, toiste tullaan.
RIIKKA: Kyllä minä annan sulle äkkilähtöä. (Lähtee ajamaan.)
MATTI: Autuaampi on antaa kuin ottaa. (Juoksee pakoon.)
MÖLSÄ: Hä-hä-hää, sukkela poika.
MATTI: Elä naura, Mölsä, sillä laulussa sanotaan (puoliksi rallattaen): 'Parempi on olla piikana ja panna paloaitaa, kuin tuossa huonossa naimisessa ja viettää armonaikaa!'
RIIKKA: Ha-ha-haa tuota pojan pahusta kuitenkin.
MÖLSÄ (hyvästelee): Mietihän nyt sitten, ettei tarvitse katua.
MATTI: Kaikkea muuta katuu, mutt'ei nuorna naimistansa.
MÖLSÄ: Jassoo. Ähää! (Menee.)
RIIKKA (ottaa leikillä poikaa niskasta ja työntää pois): Senkin könssikkä.
MATTI (mennessään): Mammansa, mammansa könssikkä (ruopii korvallistaan) — missä vaan se mamma lie. (Menee.)
LEMPI (tulee vasemmalta ja alkaa kastella kukkia): Kaunis päivä tuli.
RIIKKA: Kaunis, vaan maalari ei ole vieläkään telineillään rakennusta jouduttamassa. Minne hän jäi?
LEMPI: En ole etsinyt.
RIIKKA: Jäi sinne sinun huoneeseesi.
LEMPI: Eikö saisi jäädä?
RIIKKA: Tyttöjen huoneessa ei saa aina olla miehiä.
LEMPI: Mitä se haittaa?
RIIKKA: Tuollainen maailman koulun käynyt kulkurisälli, ties, vaikka hänellä on morsian kaupungissa, tahi vaikka vaimo.
LEMPI: Kuka tässä niin vakavissaan miestä etsii!
RIIKKA: Niin kai ajatteli äitisikin, kun sinut sai.
LEMPI: Niin kai Riikkakin, kun pojan sai. (Suuttuu.) Vaikka taitaa olla tarjolla sulhasia, oikein ontuvia kyöpeleitä.
RIIKKA: Haittaako se. Vähemmän pois kotoa juoksee.
LEMPI: Eikä se lyhyt jalka syö enemmän kuin pitkäkään.
RIIKKA: Huokeampi housunlahekin on. Vaan annahan olla. Tulee se aika, että miehen ottaisit, vaikka molemmat jalat olisivat toinen toistaan lyhyemmät.
LEMPI: Kokenut kaikki tietää.
RIIKKA: Vaivainen kaikki kokee.
ELJAS (maalari, tulee venytellen): Joko te taas kinastelette?
LEMPI: Riikka on niin leikkisä.
RIIKKA: Niin, kuulkaas, Eljas. Antakaa tämän tytön olla nyt olojaan. Mikä se on oikein teidän mielessänne?
ELJAS: Tämä tyttöhän se on minun mielessäni.
LEMPI: Riikka pelkää, että sinä narraat minua!
ELJAS: Minäpä en narraa.
RIIKKA: Jätätte tytön.
LEMPI: Riikka toimittaisi meitä vihkipallille.
ELJAS: Mutta kun minä olin unissani seisovinani vihillä itsensä Riikan kanssa.
RIIKKA: Valhe!
ELJAS: Tosi. Mitähän se tietää?
RIIKKA: Minua ette petä, ette unissannekaan.
ELJAS: Mutta minä rakastin.
RIIKKA: Huonoja kauppoja se paljas rakkaus tietää. Järkeä siinä on tarvittu aina Aatamin ajoista asti.
ELJAS: Aatami pani sen pahan tavan alkuun, ettei vienyt Eevaa pappiloihin, vaan puun alla puhutteli.
RIIKKA: Aatami olikin pakana, ja silloin rehoitti se vapaa-rakkaus. Me olemme kristityitä toki, menkää vaan kihloihin.
LEMPI: Saa sitten katua.
ELJAS: Katua sitä aina saa. (Tekee lähtöä.) On kaunis päivä, maali purkissa kuivuu.
RIIKKA: Olkaa te uskollinen omallenne.
ELJAS: Niinhän olenkin.
RIIKKA: Aina ja iankaikkisesti.
ELJAS: Ai, ai, se on pitkä aika.
RIIKKA: Tahi edes kolme viikkoa, että saa kuuluutuksen otetuksi.
ELJAS: Se on toista, se.
LEMPI: Ei hätä ole vielä tämän näköinen.
ELJAS: Ollaan me vaan iloisia. Maali purkissa kuivuu. Hyvästi, Riikka, kultaseni. (Menee.)
LEMPI: Siinä sen näit.
RIIKKA: Soma poika. Mutta ei se sinua ajattelekaan kosia.
LEMPI: En pyydäkään.
RIIKKA: Viisas pitäisi naisen olla, ennenkuin tuollaisen miehen verkkoihinsa kiertää, niin ettei se pääsisi siitä pois pyristelemään. Eikä siinä edes paljas viisaus auta. Viekkautta siinä tarvitaan. Antaahan se Luoja siunauksen aina, jos nainen itse pystyy asiat järjestämään.
LEMPI: Mistä olet saanut päähäsi sen, että minä hänet ottaisin?
RIIKKA: Hullu olisitkin, jos et ottaisi. Mies komia ja raikas kuin pihlajanmarja. Jokainen tuollaiseen rakastuu. Ja hyvin näkyy sinuakin se synti vetävän.
LEMPI: Luojahan meidät loi vaan ihmisiksi, vastaa kai hän teoistaan.
RIIKKA: Onko hän edes kertaakaan luvannut pitempää rakkautta tahi naimista?
LEMPI: Vieläkös. Silloinhan minä huomaisinkin, että hän valehtelee.
RIIKKA: Hyst. (Menee.)
PIIA (tulee samassa, istuutuu keinutuoliin): Vieläkös vanhemmat nukkuvat?
LEMPI: Kyllä sieltä jo riitaa kuului. (Viittaa vasemmalle.)
PIIA: Se on sitä heidän aamuvirkistystänsä — haukkua toisiansa.
LEMPI: Maksutonta huvia se on avioliitossa.
PIIA: Kaikkiko ne sillä tavalla, naineet?
LEMPI: Kaikki kai, kun ei suotta tarvitse kainostella, vaan saa vapaasti syyttää toinen toistansa.
PIIA: Äiti se aina alottaa.
LEMPI: Eihän isänne uskaltaisikaan. Jos hän vastustaisi, olisivat asiat toisin.
PIIA: Isä ei vallasta välitä. Mies, joka on kuin —
LEMPI: Lankavyyhti — keri sitä mitenpäin tahdot —
PIIA: Oikea villatukku.
LEMPI: Kun on niin vanha.
PIIA: Ja virheitä paljon tehnyt, joutunut pois viralta, menettänyt aina, sellaisen täytyy olla alla armoin.
LEMPI: No, teillä on tässä vielä hyvä tila, kaupungin laidassa ihan. Kun rouva hoitaa asiat, jää siitä vielä teillekin, kun teidät naitetaan.
PIIA: Velkoja vaan jää. Eivät tilan tulot meille riitä. Äidillä on aina puutetta. Jos olisi saatu Justus-sedältä perintö, mutta ei, toivo on turha.
LEMPI: Eikö hän anna teille? Sellainen tila ja hovi ja metsät.
PIIA: Ja rahoja! Vanhapoika, kohta kuolee, mutta se ei meitä hyödytä. Äiti on koettanut kaikki keinot, valtioviisaasti tietysti, mutta mikään ei ole auttanut. Setä teki testamentin emännöitsijälleen, se on tavallaan sen rouva —
LEMPI: Sen uskon.
PIIA: On sillä ollut montakin emännöitsijää, tämä Karoliina on hoitanut nyt setää kymmenen vuotta, ja hänestä hän pitää, se äitiä suututtaa. Isä sanoi, että sinunkin äitisi, Kaisa Junnutar, on ollut siellä palveluksessa.
LEMPI: Sanoi hän eläessään olleensa.
PIIA (hiljentää ääntään): Ajattelepas, jos sinä olisit Justus-sedän tyttö?
LEMPI: Olkaa nyt!
PIIA: Ajattelehan kuitenkin.
LEMPI: Mitä siinä on ajattelemista, oh, ei mitään! Lieneekö äiti itsekään tiennyt, kenen olin.
PIIA: Rakastitko sinä äitiäsi?
LEMPI: Armas niinkuin maa, joka kasvatti minut. Aina sitä on kiitollinen tekijälleen.
PIIA: Mutta jos hän ei olisi saanut mistään lainaksi isää, tekemättä olisit jäänyt.
LEMPI: Osattomaksi sitä olisi silloin jäänyt koko tästä olosta.
PIIA: Ha-ha-haa! Eikö tämä ole hauskaa, tämä olo, parempi kuitenkin kuin ettei ollenkaan olla!
LEMPI: Hyvä, hyvä. Kiitos siitä, isä. Olit kuka olit, kiltti olit. Pääasian annoit, sivuasiat unohdit.
PIIA: Oikeastaan kukaan ei voi kilpailla oikean ihmisen kanssa oikean ihmisen teossa. Sellainen mestari sitä tietämättään jokainen on.
LEMPI: Loihan Luoja ensin mallin.
PIIA: Mutta minkälainen se ihminen oli silloin! Karvainen ja apinamainen. Sitä on sen jälkeen paranneltu kovasti. Ja siitä on aikaa, kun paratiisista lähdettiin. Pitkä tie on takana. Ja matkan varrella maailmalla näkee paljon.
LEMPI: Paljon siellä näkee.
PIIA: Ovatko miehet sinusta hauskoja, mitä?
LEMPI: Ovat kyllä.
PIIA: Ovatko hauskempia kuin naiset?
LEMPI: Hauskempia ihmisiä kuin miehet, ei ole monta maan päällä.
PIIA: Onkohan somaa olla kihloissa niiden kanssa?
LEMPI: On kyllä.
PIIA: Onko somempaa olla naimisissa?
LEMPI: Se on kokonaan toinen asia.
PIIA: Jahaa. Naitatko itsesi?
LEMPI: Joskus voi olla välttämätön aikanansa.
PIIA: Entä rakkaus?
LEMPI: Sekin on välttämätön aikanansa.
PIIA: Ha-ha-haa, sinä tiedät kaikki. Mutta äiti sanoi, että rakkautta on monenlaista. — Mitähän luulet että se platooninen on —?
LEMPI: Tietenkin se on aika lailla arveluttavaa.
PIIA: Jahaa. Äiti ja Veijo rakastavat toisiaan sillä tavalla?
LEMPI: Olen siitä varma.
PIIA: Mutta jos tyttö rakastaa platoonisesti, ei kukaan häntä nai.
LEMPI: Sitä vartenhan hänellä on järki, että siitä huolimatta itsensä jollekulle naittaa. Onko sitä tyttökään huonompi siltä, jos elämää tuntee. Mukava minä vaan silti olen ja kiltti. Ja pakkoko miehille on sanoa kaikkea mitä tietää! Tekeytyy tyhmäksi vaikka.
PIIA: Tyhmästäkö he pitävät?
LEMPI: Tyhmänlaisesta.
PIIA: Kerrohan.
LEMPI: Lyö esimerkiksi silmänsä selälleen (kuvaa), ei silmää räpytä, katsoo, katsoo, töllöttää heitä silmiin ikäänkuin ajatteleisi: "kas siinä vasta mies, ihastuttava, ihaeltava, mahtava jehu, tuota voisi, jos niikseen tulisi, rakastaa!" Haa, heti se alkaa; näes, mies on sellainen.
PIIA: Naurettavaa!
LEMPI: Siksi, että mies on hyvin viaton. Usein pitää hän huonosta hameesta kiinni ja ajattelee, että ellei hän juuri tuota hametta saa, ei hän voi tulla onnelliseksi.
PIIA: Ha-ha-haa! Mitenkäs pääset eroon, jos tahdot?
LEMPI: Oo — sanoo: minussa on rintatauti, maksatauti, suolisolmu, keuhkot ihan —
PIIA (keskeyttää): Ha-ha-haa!
LEMPI: Tautia ne pelkäävät kuin kuolemaa. Ne lähtevät selityksittä ihan.
PIIA: No?
LEMPI: Aina voi vähä narratakin, kun on tuores, syntinen ihminen. Nuorta elämä kantaa kuin käsillä, soudattelee, soudattelee, virta väkisin vie, ei voi huutaa, jos hukkuu, noo, mitä siitä!
PIIA: Tahtoisin kokeilla jotakin, jos vaan alkuun pääsisin.
LEMPI: Alkuun ei pääse, muuta kuin leikillä. Narraa huviksensa vaikka jotakuta.
PIIA: Mistä sen jonkun löytää?
LEMPI: Voisi panna vaikka sanomalehteen ilmoituksen, jos ei muuten.
PIIA: Paneeko itsensä ostettaviin vai myytäviin?
LEMPI: Ha-ha-haa, elkää tehkö pilaa vakavassa asiassa. Minun huoneessani on lehti, jossa on ilmoitus. Siihen voisi piloillansa vastata.
PIIA: Elä, sehän somaa! Annahan lehti sitten minulle, kun sopii. Hyss, ne tulevat nyt sieltä, sammakot.
JUULIA (tulee vasemmalta aamuröijyssään. Hän on koketti ja eloisa, naiivi ja hemmoiteltu nainen, jolla mieli nopeasti läikehtii. Yli kolmenkymmenen.): Kahvia, Lempi, ole hyvä.
LEMPI: Kyllä, rouva. (Menee.)
PIIA: Huomenta, äiti. Kuinka äiti nukkui?
JUULIA: Olen niin hirveän hermostunut taas. Isäsi kuorsaa kuin sarvikuono. Ei, kuin sata sarvikuonoa köörissä kuorsaisi — ooh, minun hermoni, minun hermoni!
PIIA: Sehän on hirveätä! Mutta minkä hän sille taitaa, vanha kämpyrä!
JUULIA: Ha-ha-haa, vanha kämpyrä, sanoitko sinä isääsi vanhaksi kämpyräksi — ha-ha-haa. Se minua miellyttää! Kas, siinä tyttö! Ha-ha-haa, oikein hyvää tekee nauru sellaisen yön jälkeen. Kuule, kiirehdipäs kahvia, missä se viipyy, oo tätä elämää. (Synkkenee, kuin yksin.) Oikein hävettää, oikein ellottaa, naimisissa vanhan ukon (nauraa) vanhan kämpyrän kanssa, ha-ha-haa!
PIIA (menee nyökäyttäen päätään ymmärryksen merkiksi).
JUULIA (huutaa vasemmalle): Aadolf, Aadolf, (kuulostaa) etkö kuule! Vieläkö se nukkui, vanha ha-ha-haa!
AADOLF (elähtänyt, juopon näköinen, lempeä, yli viidenkymmenen, hiukan vähäkuuloinen välistä, välistä änkyttää, joskus täynnä nuorteaa elinvoimaa, kuten verevät, iloiset ihmiset — kurkistaa ovelta, niin että pää vaan näkyy): Hu-hu-huusitko minua, kultaseni?
JUULIA (matkii): Hu-hu-huusin, hopeiseni. Tule vetämään korsettini nauhat takaa kiinni, kun roikkuvat taas.
AADOLF: O-odotas vähä, pistän housut jalkaani.
JUULIA: Ooh —!
AADOLF: Mitä?
JUULIA: Ei mitään (hiljempaa), senkin muumio.
AADOLF: Jahaa. (Vetäytyy pois.)
Lempi tuo kahvia pöytään.
JUULIA: Sano, ettei Riikka taas paiskele siellä ovia. Olen niin hermostunut. Ja sano, etten syö aamiaista kotona, menen kaupunkiin.
LEMPI: Kyllä, rouva. (Menee.)
JUULIA (juo kahvia, Aadolfille): Noo?
AADOLF (tulee housunkannattimet takana roikkuen): Nä-nä-näetkös, kultani, miten minua tarvitset. Ja äsken sanoit tuolla, että joutaisin vaikka hiiden pisaan. Tietysti joutaisin, mutta kuka vetäisi korsettisi nauhat, kuka laittaisi käherrysvehkeet. (Panee spriitä lamppuun ja ottaa peililaatikosta käherrystarpeet, sytyttää lampun ja asettaa sakset tulelle.) Kas niin.
JUULIA: Mitä minä olen äsken sanonut? En mitään. (Nousee ylös.)
AADOLF (vetää korsetin nauhoja kiinni): Et mitään. Vaan si-si-sitä vartenhan ihmisellä on kieli, että jotakin puhuisi, ja sitä vartenhan naisella mies, että mies kuunteleisi. Kukas muuten? Kenelle puhuisi? Omalle kullallensa!
JUULIA: Ähää, omalle kämp — hä-hä-hää!
AADOLF: Sanoitko mitä? Ahaa, kengät. (Ottaa kengät sänkykamarin ovelta.) Istuhan, ole hyvä. (Nostaa tuolin, jolle Juulia istuutuu, polvistuu kenkiä panemaan.)
JUULIA: Piippisakset, piippisakset!
AADOLF (nousee, ottaa ne tulelta): Ai hem — (kastaa sormea suuhunsa, koettaa) tuliset.
JUULIA: Heiluta, heiluta!
AADOLF (heiluttaa): Ymmärrän, ymmärrän.
JUULIA: Koeta paperiin.
AADOLF (koettaa paperiin): Hyvät.
JUULIA (kastelee sormea suussaan, koettaa saksia, antaa ne takaisin): Ala.
AADOLF: Yksi vai kaksi kiharaa niskaan?
JUULIA: Kaksi.
AADOLF: Hyvä. (Kihartaa) Siinä on kuin kaksi kyyhkyläistä. Rakkaat niinkuin me. (Asettaa sakset pois ja polvistuu kenkiä panemaan.) Sievät, pikku jalat, minun uljaan vaimoni pikku töpsykät.
JUULIA: Oh, samoja sanoja! Kulutettu jo neljä vuotta!
AADOLF: Minusta ne eivät ole kuluneet.
JUULIA: Turhaa nuottia.
AADOLF: Iankaikkisesti sitä nuottia laulaisin, jos sinun korvasi vaan kestäisivät.
JUULIA: Sinun iankaikkisuutesi taitaisi olla hyvin lyhyt, jos koetukselle oikein pantaisiin.
AADOLF (on kumartuneena, ei kuule): Mi-mi-mitä?
JUULIA: Kyllä miehen tunnen, käännä sille selkäsi, niin toista kutkutellaan.
AADOLF: Mi-mi —?
JUULIA: Toista kutkutellaan!
AADOLF (ei kuullut oikein): En nyäissyt jalkapohjaa, en kutkutellut — pitelin kuin liljankukkaa. Aa, kun minulla oli kerta onni —
JUULIA (keskeyttää): Olipa sinulla onni!
AADOLF: Että ensimmäinen vaimoni kuoli ja sinut sain. (Nousee ylös.)
JUULIA: Mutta sinulla ei ole sitä onnea, että minä kuolisin ja uuden taas saisit!
AADOLF: Mi-ii-miten voisin!
JUULIA: Siten kuin viime kerrallakin. (Ojentaa Aadolfille kamman.) Suorista vähä kiharoita.
AADOLF (suoristaa): Hyvä on.
JUULIA (katsoo käsipeilillä profiiliansa): Mitä tukastani katsot. Katsotko, onko harmaita hiuksia jo?
AADOLF: Ee-eihän toki ole.
JUULIA: Jos olisi, ei olisi ihmekään, ihmiskunnan pahuuden tähden niitä olisi. Miehen typeryyden ja uskottomuuden tähden!
AADOLF: Miehen? Miksi miehen?
JUULIA: Miehen! Tämän häpeällisen vuosisadan, ihmishalpuuden, naisparan alennuksen tähden!
AADOLF: Ainahan nainen on yhtä korkealla ollut.
JUULIA: Ota ylös nenäliina. (Saa sen.) — Niin, tämän vuosisadan häpeä — mitä minun pitikään sanoa — tämän vuosisadan tuote on mies.
AADOLF: Entä nainen?
JUULIA: Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo, kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden, paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta! — Mitä tiesitte te tästä ihmisalennuksesta, te ihmisyyden viattomat, ihanat vuosisadat, ja mihin viette te ihmistä, te tuntemattomat, tulevat vuosisadat. Ota minun leninkini jo, kuuletko!
AADOLF: Minkä haluat?
JUULIA: Katsotaan punertavaa, käyköhän se tänään.
AADOLF: Kauniille on kaikki kaunista. (Tuo punertavan leningin.) Tässä on, ystäväni.
JUULIA: Ei, ei, se ei käy tässä valaistuksessa. Tuohan se kukikas.
AADOLF (tuo): Tässä, ystäväni. (Auttaa sitä Juulian päälle.) Olet kuin kukkanen itsekin.
JUULIA (katsoo peiliin): Se on kumma, että mikään leninki ei käy! (Puuteroipi itseään.) Ikävä, että ihminen muuttuu ja vanhenee. Vanhuus, ooh, kuinka kauheaa! Häpeän vanhuutta.
AADOLF: Mutta kukaan ei ole iankaikkinen. Miksi hävetä sitä, mikä on luonnollista?
JUULIA: Vanhuus tietää — kuolemaa.
AADOLF: Joka on syntynyt, hän kuolee.
JUULIA: Hävettää kuolema, ihminen on aivan voimaton sitä vastaan. Ja jos kuolisi — mutta vanheta, hirvittävä vanhuus, naisen se hävittää meissä, mitä jää heistä, hyi — vanha, haa, en tahdo! Kaikki meiltä on viety. Ei, mutta katsohan ihoani, eikö vihollinen ole kyntänyt siihen jo vakojansa, sehän on ryppyjä täynnä, ooh —
AADOLF: Rauhoitu, rauhoitu, en näe.
JUULIA: Ah, kuinka säikähdin, näin itseni toisena. Ooh! (Katsoo itseään sivusta käsipeilillä.) Mutta niska, katsohan, sen viivahan on muuttunut, mitä se on. Ooh, mikä tuska. Vanhuus! Oih, kuinka kauheaa!
AADOLF: Liioittelet.
JUULIA: Enkä liioittele. Niskassa on hirveä pokkula, se on tullut noin ruskeaksi ja ikäväksi. Mikä siinä on. Huono ilma, vetoa? Ei, ei. — Muistatko, minkälainen minun niskani oli vielä neljä vuotta sitten?
AADOLF: Ihan samanlainen, ihana, ihana se oli (nykäisee sormellaan niskaan) kiss, kiss.
JUULIA: Anna olla. Noo, siis pidät kuitenkin, että olen vielä kaunis?
AADOLF: Minua loukkaa, että kysyt sitä minun vaimostani. Minun vaimoni on aina kaunis, ei voi olla muuta kuin kaunis.
JUULIA: Ensimmäinenkinkö?
AADOLF: Ensimmäinen oli — noo, (ristien kätensä) sallikaa hänen antaa olla ollut. Mutta sinä olet kaunis, (työntää kätensä kaula-aukosta) kiss, kiss.
JUULIA (lyö kädellä): Elä tee tyhmyyksiä. Nooh.
AADOLF: Koetin, putosiko sinne hiusneuloja.
JUULIA: Vanha — ha-ha-haa.
AADOLF: Ja nyt pieni suosionosoitus kamaripalvelijalle (tarjoo suutansa).
JUULIA: Ole! En viitsi.
AADOLF: Kerta vaan.
JUULIA (närkästyy): Olkoon. (Suukkaisee kevyesti.)
AADOLF: Se oli kevyt kuin koiperhon siipi. Yksi kerta oikein talonpoikaiseen tapaan.
JUULIA: Ole höpsimättä, vanha — ha-haa — no, ei tule.
AADOLF: Jos vaihtaisin sen taas —?
JUULIA: Ryyppyyn? Arvasin.
AADOLF: Mihinkäs muuten. Enkö ansaitse, näin kiltti mies, katsohan. Ja eikö hyve aina saa palkkaansa?
JUULIA: Vanha virsi, vanha virsi. Mutta sinä rupeat ryyppimään taas.
AADOLF: Sehän on sula mahdottomuus. Mistä saisin? Kuusta? Marstähdestä? Minulla ei ole siellä luottoa. Ja täällä ovat sinulla rahat ja avaimet. Ja kun otan ryypyn, otan sen sitä varten juuri, että sitten ei enää mieli tee.
JUULIA (ottaa ruokakaapista pullon ja lasin): No, ota sitten yksi.
AADOLF (juo): Ja toinen pikkinen oman kultani kunniaksi.
JUULIA: Siinä se, enkös arvannut.
AADOLF: Siksi vaan, ettei toista sitten mieli tee.
JUULIA: Tekeehän sitten kolmatta.
AADOLF: Sinulla on älyä. Onni, kun valitsin sinut.
JUULIA: Minähän sinut valitsin.
AADOLF: Onni, kun tulin valituksi, piti sanoa.
JUULIA: Vaikka olit — sanonko?
AADOLF: Ee — elä sano (viekkaasti suukkaisee) hä-hä-hää, näin se kostaa tohvelisank — ähää. Kuka uskaltaa loukata minua, hän loukkaa minun vaimoani ja sen minä — ähää —
JUULIA: Noo?
AADOLF (rynnistää): Keihästän.
JUULIA: Tässä seison, senkin ähää —!
AADOLF (on keihästävinään Juulian ja tempaa hänen varattomana äkkiä syliinsä): Haa — ole sitten keihästetty, ole kuollut, petturi.
JUULIA (huvitettuna): Kun olen kuollut, otat uuden, sankarini.
AADOLF: Sinun jälkeesi, en koskaan.
JUULIA: Niin sanoit entisellesikin.
AADOLF: Sanoinhan, etten rakastanut häntä, sitä, joka oli, eikä nyt ole.
JUULIA: Niin sanot uudellekin tästä, joka nyt on, eikä sitten ole.
AADOLF: On epäkohteliasta väitellä, asia on, niinkuin sinä suvaitset sen olevan.
JUULIA: Suvaitsisinpa nytkin olevan hiukan hauskuutta ja vaihtelua elämässäni. Menen tästä kaupunkiin aamiaiselle, viivyn ehkä koko päivän.
AADOLF: Pitääkö minun olla taas yksin? Kuka hoitaa minua?
JUULIA: Riikka.
AADOLF: Mutta mitä ihmiset sanovat, kun sinä joka päivä — minä en epäile vaimoani, minä — vaan ihmiset voisivat arvella tiesipä mitä tuhmaa, pöllöpäät, kun sinä kuljet vieraan miehen kanssa joka päivä.
JUULIA: Minä olen sellaisten arvelujen yläpuolella.
AADOLF: Tietysti, yhm (rykii).
JUULIA: No mitä?
AADOLF: Kurkkuani kuivaa.
JUULIA: Pitäisikö minun hautautua tänne maalle palvelijaksesi. Iloa en saisi. Huolia olisi enemmän kuin hartioille mahtuu. Mistä saada rahaa? Millä maksaa laskut? Vastaapas siihen — Mikään ei riitä. Tila ei tuota elatustamme. — Oo, miten petyin!
AADOLF: Tiesithän sinä tullessasi.
JUULIA: Että oli velkoja, sitä en tiennyt.
AADOLF: Et kysynyt.
JUULIA: Sivistyneitten tapa ei ole kysellä sellaista. Olisit sanonut.
AADOLF: Se olisi säikyttänyt koko rakkauden pihalle. Minä luotin vähä rakkauteenkin.
JUULIA: Tsöö, sitä ei siinä ollut.
AADOLF: Oli. Olit minuun rakastunut. Sanoitkin.
JUULIA: Sitähän valehdellaan.
AADOLF: Eikä valehdella.
JUULIA: Ja sitten luotin siihen, että veljesi olisi testamentannut meille. Sitähän vannoit ja lupailit.
AADOLF: No, minä arvelin.
JUULIA: Miltä olisi tuntunut päästä kertakin puutteesta. Vaan ei, hänpä rynttäisee kaikki emännöitsijälleen. Se minua suututtaa vieläkin niin!
AADOLF: Karoliina on hänen vaimonsa.
JUULIA: Vihkimätön.
AADOLF: Vaimo kuitenkin. Se on heidän tapansa. Ja vielähän Justus elää, kuka tietää, jos he sattuisivat suuttumaan keskenänsä ja Justus repisi testamentin palasiksi. Elä sinä jätä asiaa niin vähällä. Olethan sinä nainen.
JUULIA: Oh, olen koettanut kaikki, kaikki, sieltä ei mitään heru. Ja täytyyhän minunkin olla ylpeä, olenhan nainen, oo, olkoon, olkoon!
RIIKKA (tulee sisään): Siellä on naapurin emäntä Karoliina, sanoo olevan asiaa.
JUULIA: Juuri kun puhutaan, niin jo hyppää siihen.
RIIKKA: Minäkö?
JUULIA: Ei, vaan sepä vihkimätön.
RIIKKA: Sanoi olevan tärkeätä asiaa.
JUULIA: Olkoon, en ota vastaan.
AADOLF: Antaa tulla sisään vaan. Johan siitä on aikaa, kun te suutuitte. Leppykää jo pois.
JUULIA: Ei lepytä. Minä olen hänelle vihainen. Kaikki on hänen syytänsä. Hän kahmii itselleen kaikki. Hän ei ajattele, että maailmassa on muitakin kuin hän. Minä halveksin sellaista syöjätärtä, häikäilemätöntä keinottelijaa. Hänen olisi sopinut sanoa Justukselle: sinulla on köyhiä sukulaisia, muista heitäkin. Mutta ei, ei! Minulle kaikki, muille ei mitään! Haa, sellainen piika!
RIIKKA: Onhan hän rouva kuten muutkin rouvat.
JUULIA: Vai rouva. Kyllä minä ne rouvuudet tiedän. Istuu siinä ja lihoo kuin hämähäkki ja odottaa toisen kuolemaa, riistääkseen toisten omaisuuden. Omaisuus on meidän. Justus on Aadolfin veli. Me, me olemme laillisia perijöitä.
RIIKKA: Kun Justus-herra on itse metsäkaupoillaan hankkinut omaisuuden, on hänellä oikeus testamentata se kenelle tahtoo.
AADOLF: Niin on.
JUULIA: Ja sitten testamenttaa! Pöllö! (Aadolfille.) Sellaista se on sinun sukusi; ilkeitä, juonikkaita, salakavalia, pirunriivaamia kaikki. Hyi!
RIIKKA: No, mitä minä sanon hänelle?
JUULIA: Sano, että menköön hiiden pisaan, miehensä viereen, vihkimättömän miehensä.
RIIKKA (nokastuen): Enkä sano.
JUULIA: Sinäkö tässä määräät vai minä?
RIIKKA: Kumpikin.
JUULIA: Vai kumpikin. Emäntänä ehkä?
RIIKKA: Emäntänäkin.
JUULIA: Ehkäpä oletkin enemmän emäntä kuin minä. Sanopas?
RIIKKA: Ei kukko käskien laula.
JUULIA: Ehkä olet vaimokin vielä?
RIIKKA: Terävästä kielestä sen vaimon tuntee. No, antaa soida, antaa soida vaan.
AADOLF: Elkää, hyvät ystävät, elkää antako soida taas.
JUULIA: Ystäväsi! Kiitän kunniasta! Jos Riikka olet vaimo ja ehkäpä tämän herran rouva vielä, niin kuka on sinun poikasi isä?
RIIKKA: Jos minulla olisi poika ja pojalla isä, niin isä olisi minun mieheni, tiettävästi. Vaan kun minulla ei ole miestä, ei pojalla ole isää, eikä minulla ole poikaa.
JUULIA: Kenenkäs poika Matti on?
RIIKKA: Sen, jonka se ei voi olla olematta.
AADOLF (tukkii korvansa): Ah, vaimokullat.
JUULIA: Vai kullat.
RIIKKA: Jos tätä jatkuu joka aamu, lähden minä talosta pois.
JUULIA: Mene, mutta vie poika mennessäsi.
AADOLF: Juulia!
RIIKKA: Toista oli ensimmäisen rouvan aikana.
JUULIA: Ja toista sinä väliaikana, jolloin haikara toi Riikalle pikku-pojan.
RIIKKA: Ei juossut se rouva jokaisen nuoren miehen perässä.
JUULIA: Kun ei kelvannut, kun oli ruma.
RIIKKA: Ei se levitellyt pyrstöänsä kuin mikä riikinkukko ja kaakattanut aina puutteestansa. Tekisi jotakin, että puute pakeneisi. Kyllä olisi rikkaita sukulaisia, koppaseisi edes osansa. (Voiton varmana.) Ei ole tyhjätasku se, joka nytkin makaa kuoleman kielissä. En antaisi minä hänen yksin kuolla, en, saparo soikoon, sitä vartenhan minulla on järki.
JUULIA: Mitä?
AADOLF: Kuka on kuoleman kielissä?
RIIKKA: Justus-herra.
JUULIA: Valhe!
RIIKKA: Katsotaanhan.
JUULIA: Ei sitten ennen sano, vaan riitelyttää minulla suotta.
RIIKKA: Eikö tässä jouda, ilmaista huvia tuo on. Sitähän se Karoliina kauhuissaan kertoi, kun ei testamenttia olekaan!
JUULIA: Eikö testamenttia ole?
AADOLF: Eikö testamenttia ole?
RIIKKA (kädet puuskassa): Testamenttia ei ole.
JUULIA (rientää Riikan luo): Riikka, rakas Riikka (syleilee Riikkaa). Sanoitko, että testamenttia ei ole?
AADOLF: Riikka, rakas Riikka (syleilee).
JUULIA (irroittaa Aadolfin): Ei nyt sentään kaikki. (Riikalle.) Oo, sinä herranterttu.
AADOLF: Ja kullannuppu.
JUULIA: Eihän Riikka mitään tuosta äskeisestä, joutavasta?
RIIKKA: Vieläkös! Talon puolta minä pidän, pidän. Vein Karoliinan kahville tyttöjen huoneeseen.
JUULIA (taputtelee häntä): Se on oikein.
AADOLF (taputtelee myös): Se on oikein.
JUULIA: Käske hänet siis tänne. Voih, jos unelmani toteutuisivat!
AADOLF: Emme me silloin unohda sinua, Riikka.
JUULIA: Emme unohda.
RIIKKA (niiaa): Kiitoksia, paljon kiitoksia. Totta puhuen, hyvä vaan on, jos herrasväkilöillä on omat virheensä. Toinen toistensa virheistä täällä vaan hyötyy. Ee-eh, en minä enkeleitä ympärilläni sietäisikään! Olenko minä mikä enkeli itsekään!
JUULIA (vapautuen): Se on oikeaa puhetta se. Elähän vielä mene. Varmastiko testamenttia ei ole?
RIIKKA: Ei, ei ole.
JUULIA: Jos se on totta, miehen sinulle vielä toimitan vaikka kuusta.
RIIKKA: Kiitoksia paljon. Sen ilon pyydän saada itse itselleni hankkia, jos miestä tarvitsen.
JUULIA: Etpä ole ollut tyhmä etkä ruma nuorempana varmaan, aa-a!
AADOLF: Hä-hä-hää!
RIIKKA: Mikä lienen ollut.
AADOLF: Hän oli vasta pulska, Juulia.
RIIKKA: Enhän ole ollut ihan variksenpelätin milloinkaan, se on totta.
AADOLF: Tukkakin sillä oli paksu kuin miehen käsivarsi. Ja tuo vartalo. Sinä et sitä nähnyt!
JUULIA (närkästyy): Näithän sen sinä.
AADOLF (ei ole kuulevinaan): Ai, koiperho. (Ajaa takaa.)
JUULIA: Tapa, tapa.
RIIKKA (ajaa myös): Missä, missä?
Riikka ja Aadolf ajavat perhoa ja töytäävät yhteen.
RIIKKA: Ha-ha-haa, sepä oli.
JUULIA: Kuoliko se?
AADOLF: Kuka? Justusko?
JUULIA: Ha-ha-haa.
AADOLF: He-he-hee.
RIIKKA: Kyllä hän kuolee, ei hätää, ei hän siitä enää nouse. Ja miljoonat sieltä tulee, niin että paukahtaa.
JUULIA: Montakohan?
RIIKKA: Sanoi Karoliina, että on tilan kanssa kolme.
JUULIA: Kolme miljoonaa!
AADOLF: Kolme miljoonaa! Eläköön — eläköön kuolema!
RIIKKA: Saakoon rauhallisen lopun. Sen verran palkkaa pitää jokaisen täällä käynnistänsä saada.
JUULIA: En ole koskaan rahaa kumartanut, mutta kolme miljoonaa!
RIIKKA: Kannattaa kumartaakin.
JUULIA: Nyt joudu, joudu.
AADOLF: Juulia, ethän sano nyt hänelle, että leipäsusi?
RIIKKA: Phä-hä-hää!
JUULIA: Ha-ha-haa!
Riikka menee.
AADOLF: Nyt et saa enää puhua huonoista naimisistasi.
JUULIA (hyvillään): Eihän tämä alussa niin loistava ollut.
AADOLF: Mutta nyt tulee olemaan. Hän on minun veljeni.
JUULIA: Se onkin tässä suurin ansiosi.
KAROLIINA (punainen vanha hattu päässä, vanhatyyliset kirjavat vaatteet päällä tulee kuin purjehtien sisään. Hän on naiivi ja hyvä, yli neljänkymmenen, mutta nuortea. Kättelee.): No, päivää nyt taas, päivää.
JUULIA: Päivää, päivää.
AADOLF: Ja tervetuloa.
JUULIA: Samat sanat.
KAROLIINA (viittaa kädellään): Hän kuolee. Sille ei nyt mitään taida.
JUULIA: Kuolisiko hän?
AADOLF: Olisiko hänessä sen tekijää?
KAROLIINA: Ne kellot ne nyt kaikaa. Voi, voi!
AADOLF: Veliparkani.
KAROLIINA: Mikäs parka hän nyt siltä on?
AADOLF: Kun hän nyt kuolee.
KAROLIINA: Olenhan minä hoitanut häntä parhaani mukaan, ei hän hoidon puutteeseen kuole. Mikäs parka hän nyt sitten on?
AADOLF: Senpätähden hän onkin parka.
KAROLIINA: Kunko olen hoitanut häntä?
AADOLF: Ei siksi, vaan siksi, kun täytyy hoitajansa jättää, siksipä vaan.
KAROLIINA: Jaa-a, vaan kyllä hän on mielissänsä, kun pääsee pois pujahtamaan, ne kolttoset kun teki lähtönsä päähän — aa, sitä ei uskoisi kukaan.
JUULIA: Surusi on nyt niin kovin suuri.
KAROLIINA: Onhan se suurenpuoleinen, mutta minkäs taisi. Ja konstikas se on, se kun repii sydänjuuria kuin tuhatpiikkinen karhi kiskoisi kuivaa maata. Ajatella, ei pennin perintöä! Hän ei tehnytkään testamenttia. Sellaista ei voisi keksiä muut kuin Justus.
JUULIA: Saathan sinä vuotuisen palkkasi ulos muutenkin.
KAROLIINA: Vuotuisen palkkani, minä, rouva! Olenko minä mikä palvelija? Vaimohan minä olen.
JUULIA: Sinun on näytettävä se toteen.
KAROLIINA: Millä sen näkymättömän toteen näytät. Arvasiko siihen vieraita miehiä aina kuljettaa. Vaan tiesihän jokainen —
JUULIA: Siinä ei kelpaa kuin papinkirja todistukseksi.
KAROLIINA: Pirskastako sillä papinkirjalla, kun meitä ei oltu vihitty.
JUULIA: Siis et ollut vaimo.
KAROLIINA: Olin, sepä juuri olin.
JUULIA: Näytä toteen!
KAROLIINA: Haukkuihan Juuliakin minua aina, että — vihkimätön vaimo, leipä — yhym —
JUULIA: Haukuin. Mutta sinäpä kielsit sen.
KAROLIINA: Kun se harmitti. Vaan kyllä Juulia tietää, että se oli totta.
JUULIA: Inhimillinen tieto on riittämätön — ja minä asetun vaan lain puustavin ja korkeamman oikeuden kannalle väittämättä mitään.
KAROLIINA: Vaan kieltääkö Juulia sen, mitä on ennen väittänyt?
JUULIA: Minä en vaivaudu mitenkään. Laki tekee lain tavalla. Jos testamenttia ei ole, lankeaa perintö luonnollisille perijöille.
KAROLIINA: Ei puhuta nyt siitä.
JUULIA: Puhutaan nyt vaan siitä.
AADOLF: Mutta jos hän virkoaa vielä?
KAROLIINA: Ei tule ne herkut. Hän on ollut tajuttomana jo monta tuntia. Näinkin pahan nenällä sellaista unta, että oli olevinaan vehnätaikinaa nurkat täynnä, ja minä sitä vellon ja vellon.
JUULIA: Häviöksi se vehnätaikina on. Kuka sanoi, että testamentti oli tehty?
KAROLIINA: Hän itse siitä puhui. Mutta kerranko hän valehteli! Tämäkin oli niitä hänen konnankoukkujaan.
JUULIA: Oletko etsinyt joka paikasta?
KAROLIINA: No ihan jokaisesta. Ei ole sitä kätköä, jota en olisi penkonut.
JUULIA: Oletko kysynyt itseltään?
KAROLIINA: Kysyinhän minä, kunhan sairastui.
JUULIA: No?
KAROLIINA: Otapas siitä selkoa. Hän vaan nauroi. Pahahenkikö häntä riivannee. Hän sanoi, että kuolemataniko odotat.
JUULIA: Niinkuin odotit. Et olisi odottanut!
AADOLF: Mutta jos testamentti vielä löytyy?
JUULIA: Ooh!
KAROLIINA: Eihän minua sitten peloittaisi — kuolema.
JUULIA: Vaan minua peloittaisi. Vaan ei, näkipä hän, että rahoja vahdit! Näki, ha-ha-haa!
KAROLIINA: Eihän naureta vielä!
JUULIA: Miksikä ei?
KAROLIINA: Se se nauraa, joka viimeksi nauraa. Ja minä luotan vielä tähän ihmisyyteen.
JUULIA: Luota sinä vaan.
KAROLIINA: Minua on aina onnestanut.
JUULIA: Niinpä näyttää.
KAROLIINA: En usko, että kohtalo ilkiäisi olla niin kova, että antaa olla minun vaimona kymmenen vuotta ilmaiseksi sellaisella pirunriivaamalla miehellä, koirankuonolaisella, mitäs järkeä siinä olisi — Aadolf antaa anteeksi, että hänen veljeään haukun.
AADOLF: Ole hyvä.
KAROLIINA: Ja sanon suoraan, että joku toinen ei olisi jaksanut. Oma kiitos haisee, mutta haiskoon! Ja sitten hän sanoo ja vannoo, että hän pitää minusta, senkin —!
JUULIA: Ha-ha-haa, niinpä näkyy! Usko nyt häntä!
KAROLIINA: Kyllä minä tiesin, että tepposet hän tekee kuoltuaan, vaan ajattelin, että teille hän ne tekee.
JUULIA: Ähää!
AADOLF: Ahaa, vai meille!
KAROLIINA: Niin ajattelin. Ajatukselle ei mitään taida. Mitäs te olisitte ajatelleet, kun hän iskee silmää niin viekkaasti ja vannoo, etten tätä hyvyyttä mukaani hautaan ota. Eihän se sinne sovikaan, sanoo ja nauraa. Niin minä pöllö, mitäpäs, minä uskon, että hän teidän vahingollenne nauraa.
JUULIA: Ja nauroit mukana, ha-ha-haa!
KAROLIINA: Nauroin.
JUULIA: Eipä nyt naurata, hö-hö-höö!
KAROLIINA: Ei. (Väkinäisesti nauraa.) Hehee.
AADOLF: Mutta mitä, jos häntä hieroisi ja puisteleisi ja kysyisi, mitä hän on ajatellut täällä kävellessänsä.
JUULIA: Ei, ei.
KAROLIINA: Sitähän minä tulin tänne neuvottelemaan, että jos olisi puistella ja virvoitella ja koetella saada testamentin tekoon vielä.
JUULIA: Ei, ei, ei. Se ei sovi. Antaa toki lähtevän lähteä rauhassa matkallensa.
KAROLIINA: Mutta jos jaettaisiin omaisuus kahtia?
JUULIA: Meille tulee asiain näin ollen kaikki.
KAROLIINA: Mutta jos testamentti löytyy, ei tule mitään. Minulle tulisi joka tapauksessa vaan puolet. Justus puhui jostakin Junnuttaren tyttärestä, jonka pitäisi jakaa minun kanssani.
AADOLF: Se on Lempi Junnutar, tämä meidän uusi sisäkkö.
JUULIA: Elkää nyt olko aivan hulluja. Justusko välittäisi lapsistaan. Olisi hänellä ollut aikaa ennenkin pitää heistä huolta. Eeh, elkää te kaikkia uskoko!
KAROLIINA: Sitä minäkin?
AADOLF: Mutta jos saisimme hänet tajuihinsa, pian se selviäisi.
JUULIA: Jos suostut, että meille tulee kaksikolmannesta, oli testamenttia tahi ei?
KAROLIINA: Ei kuin puolet.
JUULIA: Ei sitten puisteltu.
AADOLF: Meitä on näin monta. Ajattelehan tarkoin. Ja muista, että kuolema on suuri ja juhlallinen asia. Minä menen pukeutumaan. (Menee vasemmalle.)
KAROLIINA: Mutta minähän olen laillinen perijä, kun olen vaimo.
JUULIA: Tuskin te olette yhdessä eläneetkään kuten mies ja vaimo. Olisihan lapsia?
KAROLIINA: On eletty, hyväinen aika, on eletty jos kuin. Ja mitä lapsiin tulee, niin nehän ovat Luojan kädessä. Hän niitä antaa ja hän niitä ottaa, aina kuinka hyväksensä näkee, ja kenen harkitsee niitä hyvin kasvattavan. Ja sanoipa Justus vielä, että hän on ihan rakastunut minuun. Oma kiitos haisee, mutta haiskoon.
JUULIA: Rakastunut, vaikka olet noin ruma?
KAROLIINA: Minäkö ruma? Hän piti minua kauniina. Ja sanoi, että ennen hän minua katselee kuin veli-Aadolfin kalkkunaa, joka aina kaakottaa, niin sanoi.
JUULIA: Osh, tyhmeliini! Eipä kohta enää sano eikä tyhmyyksiään latele. Ja tiedätkö, mikä on yleismaailmallinen tapa, se on se, että rakkaus ilman vihkimistä taksoitetaan aivan toisten taksojen mukaan kuin rakkaus laillistettuna ja leimattuna ja kirjoihin vietynä, oletkos ajatellut sitä? Niin että kolmannessa osassa on liikaakin?
KAROLIINA: Ei kuin puolet. Olen vaimo, hyväinen aika, eikö vaimous maksa mitään.
Riikka tuo kahvitarjotinta oikealta. Aadolf tulee valmiina vasemmalta.
RIIKKA (tarjoaa Karoliinalle kahvia): On, on kuolema itsekullekin tarpeellinen aikanansa.
KAROLIINA (puhaltaa kahviinsa): Eihän mikään ole niin hyvä kuin kuolema, kun on ensin pulskasti mitattu elämä.
AADOLF: Eikähän elämää millään saisi loppuun, ellei olisi kuolemaa. Tarpeen se on siltäkin varalta.
JUULIA: Raitis tapaus se on aikanansa.
Juulia hakee päällensä kapan.
AADOLF: Oletko antanut veljelle konjakkia?
KAROLIINA: Ei hän ole muuta tehnytkään viime aikoina kuin juonut.
AADOLF: Ei hän sitten kuole. Annatko siellä vähä minulle, salaa meidän mammalta, ettei hän (tukistaa itseään).
RIIKKA: Ei saa antaa.
AADOLF: Saapas.
KAROLIINA: Johan nyt toki. Sinne tuli juuri kolme pakkilaatikkoa.
AADOLF: Ai, ai.
KAROLIINA: Ha-ha-haa.
AADOLF (sormi suulla): Hyst, mamma!
JUULIA (tulee): Valmis.
AADOLF: Ehkä tulomme antaa hänelle rohkeutta astua rajan yli.
KAROLIINA (nousee): Olenkohan sitten leski, kun tänne ensi kerran tulen?
JUULIA: Leski? Ehei, leskeksi et tule tästä naimisesta ainakaan. Mutta kun surusta muistutat, olisikohan minulla syytä panna tummempi leninki?
RIIKKA: Se olisi aina varmempaa.
JUULIA (toisille): Lähtekää te jo, minä tulen heti perässä.
Karoliina ja Aadolf lähtevät.
JUULIA: Käske Lempi tänne.
RIIKKA (ottaa tarjottimen): Kyllä, rouva. (Menee.)
JUULIA (riisuu päältään): Haa, haa!
Lempi tulee sisään.
JUULIA: Korjaapas, Lempi, minun jälkiäni täällä.
LEMPI: Kyllä rouva.
JUULIA: Sanopas, uskotko sinä, että olet se Junnuttaren tytär?
LEMPI: Uskon, koska kirjoissa niin on.
JUULIA: Tiedätkö, kuka isäsi on?
LEMPI: Se tieto ei minua hyödyttäisi ollenkaan.
JUULIA: Sitä minäkin. Se tieto ei sinua hyödyttäisi ollenkaan. Sinä olet sentään koko näppärä tyttö. (Menee vasemmalle.)
Lempi asettaa käherryskojeet peililaatikkoon. Piia tulee vasemmalta.
PIIA: Onko sinulla se lehti?
LEMPI (ottaa taskustaan sanomalehden, lukee): "Nuorenpuoleinen, sivistynyt mies haluaa sivistyneen naisen seuraa tositarkoituksessa. Vaitiolo luvataan, pila pois."
PIIA: Haa, lystikästä. Vastataan.
LEMPI: Pila pois.
PIIA: Ajattelehan, jos siitä olisi vakavia seurauksia, kihlaus ja niin edespäin — tuntemattoman kanssa.
LEMPI: Yhtä tuntemattomia ne ovat olleet melkein kaikki, jotka ovat menneet kihloihin ja tulleet sukulaisiksi sitten.
PIIA (istuutuu kirjoittamaan): On hirveän jännittävää. Pistä se sitten postiin.
LEMPI: Se on selvä.
PIIA: Eikä puhuta kenellekään.
LEMPI: Ei tietysti.
PIIA: Tällainen jännittävä sopii hirveästi minun sieluntilaani.
LEMPI: Se on tarkoitettukin niille, joiden sieluntilaan se sopii. Kirjoittakaa siis: "Nuori, kokematon" — "kokematon" on siinä välttämätön.
PIIA: Tietysti, ha-ha-haa.
LEMPI: — "neiti haluaa sivistyneen herran tuttavuutta tositarkoituksella"! (Lempi säestää sanojaan kohotetulla sormella.)
PIIA: "tositarkoituksella".
LEMPI: "Herra odottakoon Kirkkopuiston pohjoispenkillä huomenillalla klo 6. Huom.! Herralla punainen nenäliina kädessä tuntomerkkinä. Pila pois."
PIIA: "Pila pois!" Ihan sydän pamppailee.
LEMPI: Pankaa vielä: "Neidillä on valkea kukka kädessä. Jos herra näyttää miellyttävältä, haistaa neiti kukkaa ja herra voi tulla tuttavuutta tekemään!"
PIIA: Ha-ha-haa — "haistaa neiti kukkaa" — mutta huomaa, jos herra ei miellytä.
LEMPI: Hän voi pitää kukan hihassaan, eikä herra tiedä edes, kuka neiti se oikea neiti oli.
PIIA: Se on totta. (Sulkee kirjeen ja antaa sen Lempille, joka työntää sen povelleen.)
LEMPI: Nyt se alkoi.
PIIA: Käykö tällainen päinsä tällä vuosisadalla?
LEMPI: Mutta emmehän voi odottaa toisia vuosisatoja.
PIIA: Näin jos nai, saa vaan tavallisen miehen.
LEMPI: Naikaa te vaan tavallinen mies. Häntä voi rakastaa, minkä rakastaa, kun koukut ensin tuntee. Hänet pitää onnellisena niin vähällä ja niin luonnollisin keinoin. Hän juuri tekee onnelliseksi naisen!
PIIA: Eläköön siis tavallinen mies, joka tavallista naista rakastaa.
LEMPI: Ja tavallista rakkautta tavoittaa ja tavalliseen onneen tyytyy. Eläköön!
MATTI (ovesta): Eläköön! Kauan eläköön — sekin herra näet, miksi häntä nyt sanoisi — tirehtööri, joka hakee rouvaa. Se ajoi juuri automobiililla portin eteen, hei, hei (vetäytyy pois).
PIIA: Minä ilmoitan.
Lempi menee oikealle.
PIIA (avaa vasemmalle oven): Äiti, herra Veijo on tullut.
Juulia tulee. Samassa herra Veijo, keikarin näköinen nuorenpuoleinen mies, astuu sisään.
VEIJO: Hyvää päivää, Juulia. (Kättelee.) Hyvää päivää, Piia-neiti. Tulenko liian aikaiseen? Sinähän lupasit syödä kanssani aamiaista kaupungilla.
JUULIA: Niinpä kyllä. Mutta täällä on sattunut vakavia esteitä. Aadolfin veli on sairastunut ja pelätään pahinta.
VEIJO: Sepä surullista.
JUULIA: Aadolf läksi sinne, ja he odottavat minua myös.
VEIJO: Elkää siinä tapauksessa antako minun mitenkään häiritä itseänne. Voimmehan sopia myöhemmin.
PIIA: Tahtooko äiti jotakin?
JUULIA: Ei kiitos, lapseni.
Piia poistuu.
VEIJO: Juulia, Juulia rakas. Ooh! (Suutelee Juuliaa.)
JUULIA: Ei saa.
VEIJO: Saa.
JUULIA: Minä suutun. Ei täällä.
VEIJO: Täälläkö annetaan vaan vanhuksille näitä suloisia lahjasia?
JUULIA: Oh, joudumme kiinni.
VEIJO: Luoja ei antane meidän joutua kiinni.
JUULIA: Ei ole luottamista hänen hyvään tahtoonsa aina.
VEIJO: Sinä olet hänen lempilapsensa.
JUULIA: Silloin olisi hän neljä vuotta sitten voinut viskata jonkun toisen miehen minun tielleni tahi asettaa vuoren minun ja mieheni väliin, ennenkuin tapasimme toisemme. Ei tarvitseisi nyt aina eroajatuksia hautoa. Eroaisin heti, kun rikastuisin, eroaisin.
VEIJO: Elä, tyhjää, armas. — Jos olisi viskannut toisen miehen, en se olisi ollut minä. Jos vuoren asettanut, olisin kenties jäänyt vuoren tuolle puolen. Mutta häneltä unohtui pistää suuret setelit laihaan lompakkooni.
JUULIA: Se olikin hyvä, sillä silloin et olisi minun.
VEIJO: Näetkö siis, että kaikki on hyvin. Oli Luojan lykky, vakuutit, että sait miehen jonkunlaisen.
JUULIA: Niin, tarvitsin miehen, tarvitsin elättäjän, kuten toisetkin naiset.
VEIJO: Ja nyt tarvitset vuoren. No salli, että minä olen se vuori.
JUULIA: Seisotko myös paikallasi?
VEIJO: Niinkuin juna.
JUULIA: Ja erotatko minut miehestäni?
VEIJO: Elä puhu sopimattomuuksia leikilläsikään.
JUULIA: Jos rakastat —.
VEIJO: Niin rakastan. Rakkaus ja avioliitto ovat kaksi aivan eri asiaa.
JUULIA: Myöntäkäämme.
VEIJO: Olen köyhä. En voi elättää sellaista kuin sinua. Se on onnettomuuteni.
JUULIA: Entäs jos olisin rikas ja vapaa?
VEIJO: Se muuttaisi asian.
JUULIA: Jos olisi suuri omaisuus?
VEIJO: Se muuttaisi asian.
JUULIA: Rakkautesi ei kylmeneisi?
VEIJO: Päinvastoin.
JUULIA: Ja menisit naimisiin kanssani?
VEIJO: Mikään ei olisi minusta sen luonnollisempaa.
JUULIA: Nyt siis tiedän, mitä teen.
VEIJO: Mitä?
JUULIA: Nyt emme tee mitään, nyt odotamme.
VEIJO: En suostu. Olet pettänyt miestäsi ennenkin.
JUULIA: Olen pettänyt, niinkuin lasta petetään, hänen omaksi hyväksensä. Elämmehän toki järjestyneessä yhteiskunnassa. Mutta nyt käytämme järkeä hiukan.
VEIJO: En tyydy, en välitä järjestä.
JUULIA: Tuntuu suloiselta, kun et tyydy. Tuntuu armaalta, kun rakas napisee. Mutta et ymmärrä vielä.
VEIJO: En tahdo, en!
JUULIA: Tuntuu ihanalta, ooh!
VEIJO (tempaa Juulian syliinsä): Hullua, kaikki hullua!
JUULIA: Et saa!
VEIJO: Vien sinut täältä pois.
JUULIA: Et saa, ellen itse tahdo!
VEIJO: Rakastathan minua.
JUULIA: Rakastan itseäni.
VEIJO: Se on selvää, kaikki naiset niin tekevät.
JUULIA: Mutta rakastavat sitäpaitsi sitä miestä, jonka rakkauttaan varten tarvitsevat.
VEIJO: Tahdon olla se mies.
JUULIA: Olet.
VEIJO: Armas. (Syleilee.)
JUULIA: Nain sinut.
VEIJO: Erehdyt, en suostu. (Suutelee.)
JUULIA: Nain.
VEIJO: Erehdyt, en voi. (Suutelee.) Rakastetaan vaan.
JUULIA: Nain sittenkin. Tahdon kaiken mahdollisen itselleni. Rakkauden, sinut, rahat.
VEIJO: Mutta miehesi?
JUULIA: Oma muumioni, Tutankhamen, annetaan hänen elää, ei tehdä hänelle pahaa.
Aadolf katsoo ovesta viimeisten vuorosanojen aikana. Kun toiset eivät huomaa, paukahuttaa hän oven kiinni ja katsoo uudelleen. Juulia ja Veijo eroavat toisistansa.
AADOLF: Anteeksi, jos häiritsen. No, Juulia kultani.
VEIJO: Minä — minä —
JUULIA: Me —
AADOLF: En nähnyt mitään. Mitä ajattelit, Juulia, menemmekö kuolevan luo. Tuoni-herra, vekkuli, viitsineekö odottaa?
JUULIA (vapautuen): Siinä herra, joka ei ole kohtelias, ei meille naisillekaan. Ha-ha-haa!
Ovat lähdössä.
Esirippu.