KOLMAS NÄYTÖS
Reading edition
Sama arkihuone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aamuyön epätodellinen valaistus.
PIIA: Meniköhän äiti kaupungille asti yöksi, kun ei kuulu takaisin?
VEIJO: Hän ajoi varmaan kaupunkiasuntoonsa ja jää sinne.
PIIA: Uskon kyllä, että hän aikoo erota isästä. Ei hän viihdy meillä. Minusta siinä ei ole mitään pahaa. Kaikkihan niin tekevät.
VEIJO: Se ei ole mikään syy. Ikävä, että hän sotkee minut vielä asiaan.
PIIA: Jos olet mies, pääset hyvin helposti erillesi.
VEIJO: Voitko sinä sitten naida niin nolon miehen?
PIIA: Mahtaisiko se valiten parata. Etteköhän te ole kaikki miehet vähä samantapaisia.
VEIJO: Jos sitten kadut?
PIIA: Avioliittoahan nuo käyttävät ihmiset, se on kai koeteltu muoto. Eikä minun asiani ole järjestää maailmaa lopulliseen muotoonsa. Kieltäydyn kunniasta.
VEIJO: Kun et säikähdä niitä ikävyyksiä, joita saamme minun tyhmyyksistäni.
PIIA: Alotamme siis ikävyyksistä. Alotamme kuitenkin. Katsokaamme, mitä muuta voit tarjota.
VEIJO: Avioliiton riuduttavassa yksinäisyydessä, niinkuin äitisi sanoo.
PIIA: Elä muistuta minulle aina hänestä. Muuten voin minä kysyä aina: niinkö hänellekin sanoit?
VEIJO: Ei, jätä se, ole kiltti, muuten olen onneton.
PIIA: Ei kannata, olenhan minä onnellinen.
VEIJO: Vaan miten järjestämme elämämme, tiedäthän, että olen köyhä.
PIIA: En tahdo rikkaaksi; kun tulee rikkaaksi, tulee vaan sydämettömäksi.
VEIJO: Niin puhuu se vuosikymmen.
PIIA: Tulemme kyllä toimeen, syömme vähä vähemmän aluksi. Sitten minä keksin sinulle tulolähteitä ja pakotan sinut ansaitsemaan. Meille tulee kai lapsia?
VEIJO: Arvattavasti.
PIIA: Se, näetkös, on hauska juttu. Lasten suhteen sitten tuumitaan, mitä tehdään. Minä, näetkös, rakastan lapsia hurjasti. Ja minä pidän lasten puolta. Niiden papan pitää olla sitten hyvin kiltti.
VEIJO: Koetan olla.
PIIA: No, jos ei olisi kiltti, olisi syytä kovistaa. Minä, näetkö, en aio antaa perään.
VEIJO: Varjelkoon. Minäpä en suostu naisen valtaan.
PIIA: Sitäpä ei sitten kysytä enää sinulta. Sitten käydäänkin sotaa.
VEIJO: Sehän on vaarallista.
PIIA: Se on hauskaa. Tarvitsen jonkun oman, jolle puran pahat tuuleni ja niin edespäin.
VEIJO: Ja minä saan seisoa maalitauluna.
PIIA: Koska olet omani, koska olen sinuun kovasti pihkassa, rakastunut. Jotakin hyötyä täytyy minulle siitä tulla.
VEIJO: Ja minä seison paikallani, koska olen rakastunut. Tiedän varmasti, ettemme eroa.
PIIA: Mistä tiedät, kerrohan.
VEIJO: Kun minä ostan kravatin esimerkiksi, valitsen ja valitsen, niin tulee sitten paras, enkä voi sitä jättääkään. Se on minun, näes, koska se on paras. Sillä tavalla, sisäisesti, tuntee omansa.
PIIA: Jahaa. Vaan mitenpä sinusta silloin tuntui, kun äitiä rakastit?
VEIJO (lyhyesti): Ei mitenkään.
PIIA: Olitteko hyvin helliä?
VEIJO: Elä kiusaa minua sillä.
PIIA: Ha-ha-haa. Uskon, että siitä saat kuulla. Sillä en voi sitä unohtaa.
VEIJO: Ansaitsen sen. Mutta koeta jättää se.
PIIA: Enkä jätä. Voit perääntyä, jos tahdot, mutta sitä en jätä, en. Olisinhan hullu. Se on minun valttini, ja sillä saan sinut talttumaan, jos kuria tarvitset.
VEIJO: Sinä tahdot siis kesyttää minut, tahdot, että minustakin tulee tohvelisankari.
PIIA: Ettäs sukuun tulisit. Ha-ha-haa, sitäpä en ollut ajatellut. Se olisi kyllä hauskaa. Ne ovat somia sellaiset — sankarit.
VEIJO: Miksi olet niin paha? Se ei ole kaunista.
PIIA: Mutta se on mukavaa minulle. Olen oikeassa aina, saan läpi tahtoni aina, mies on syyllinen aina.
VEIJO: Sehän kuuluu lupaavalta.
PIIA: Mies kantakoon ristinsä, kun on sen itse veistellytkin.
VEIJO: Sinähän olet jo hyvin oppinut.
PIIA: Enpä olekaan huonopäinen.
VEIJO: Ihaelen sinua.
PIIA: Se on hyvä aluksi.
VEIJO: Rakastan sinua, ah.
PIIA: Niinkö sanoit äidillekin, silläkö äänenpainolla?
VEIJO: Oh, en!
PIIA: Hän ei olisi tyytynyt huonommin lausuttuun.
VEIJO: Sinä loukkaat minua aina.
PIIA: Olkoon siis! — Kauanko luulet rakkauden kestävän?
VEIJO: Aina.
PIIA: Näin alussa. Mutta miten luulet, että sitä pitäisi pitää, että se kestäisi kauemmin kuin aina?
VEIJO: Varovaisesti.
PIIA: Säästeliäästi. On riideltävä alusta asti välillä, niin se kestää kauimmin.
VEIJO: Ahaa.
PIIA: Näetkös nyt.
VEIJO: Nyt minä ymmärrän.
PIIA: Luuletko, onko ollut maailmassa yhtään ehjää rakkautta, täydellistä, särötöntä, iankaikkista hehkua?
VEIJO: Eipä tietysti.
PIIA: Luuletko, että tulee olemaan?
VEIJO: Eipä tietysti.
PIIA: Miksi siis vannoisimme mekään siihen, mitä ei ole, eikä tule olemaan. Meille on paljon tärkeämpää oppia vetämään etuja toinen toisemme puutteista, siinä on avioliitto.
VEIJO: Elä sano, panen sen päähäni.
PIIA: Unohdat sen, kun seisot tulilinjalla.
VEIJO: Ha-ha-haa, pikku velho. (Ottaa hänet kiinni.) Rakas, rakas pikku velho.
PIIA: Tuhma — tuhma poika.
VEIJO: Sano rakas.
PIIA: Enpä sano.
VEIJO: Minä rusennan sinut, ellet sano. (Rusentaa.)
PIIA: Aah — rakas, rakas, no, jo riittää. — (Pääsee irti.) Mokoma!
VEIJO: Eipä riitä. (Ottaa kiinni.)
PIIA (repäistyy irti): Riittää. Olet tuhma, tuhma!
VEIJO (ajaa perästä): Enpä ole. Kostan.
PIIA (juoksee ikkunan luo, avaa sen, huutaa ulos). Isä, isä (katsoo voitonriemuisena Veijoon, sitten ulos). Mitä pappa siellä laittelee? (Kuuntelee vastausta.) Vietätte Justus-sedän muistojuhlaa. — Mitä, mitä, en kuullut? Ahaa, äidin erojuhlaa. Se on oikein. Pappa juhlii vaan. Mutta tulehan nyt sisään, minulla on sinulle täällä yllätys. (Kuuntelee.) — Mitä pappa sanoo? — ettäkö jalat eivät kanna? No, Riikka taluttaa toiselta ja Lempi toiselta puolen. Kas, sehän liikkuu jo yksinään kuin hyvä höyrykone. Ha-ha-haa. (Kuulostaa.) Mitä? Kuulenko oikein — onko sinulla hauta siellä valmis? Mutta sehän on farssimaista. Mitä? — Ellei ole kuin lapsi, ei pääse — mihin? Ha-ha-haa, kyllä, kyllä tänne voi koko paratiisi majansa muuttaa, eihän toki kukaan pahaa tykkää, tulkaa vaan, kaikki eläimet, strutsit, apinat, tervetuloa kaikki! (Kääntyy pois ikkunasta.) Ajatteles, he leikkivät paratiisia. Miten heillä on hauskaa. Isä on Aatami ja Riikka on Eeva. Yllätetään nyt isää. Ota minut lähellesi (kiertää käsivartensa Veijon kaulaan). Tekeydy nyt hyvin rakastuneen näköiseksi.
VEIJO: Enkös ole sitä tekeytymättäkin?
AADOLF (tulee paperihattu päässä, hoiperrellen ja autuaana): Mi-mi-mitä, tyttö? (Hieroo silmiään.) Kas, kun en oikein näe. Minun näköni on niin huonontunut. Äiti oli oikeassa. Oletko se sinä, Juulia, vai sinä, Piia? Mitä sinä teet, tyttöseni?
PIIA: Minä syleilen tätä miestä, isä.
AADOLF: Niin mi-mi-mitä?
PIIA: Minä syleilen tätä miestä.
AADOLF: Olen menettänyt kuulonikin.
PIIA: Tyttö syleilee sulhastansa.
AADOLF: Sukulaistansa.
PIIA: Sulhasta, sulhasta!
AADOLF: Ei, nyt olen menettänyt järkenikin. (Hieroo päätänsä.) On tullut kallistettua liikaa, sitä se on, lapsi kulta. Isä ei nyt näe, ei kuule, ei tajua oikein, autahan minua alkuun vähä.
PIIA: Isä näki, kuuli ja tajusi oikein. Tämä on minun sulhaseni.
AADOLF: No, mutta mitä sanoo hän itse (osoittaa Veijoa).
VEIJO: Niin ovat nyt asiat.
AADOLF: Mutta mitä sanoo mamma?
PIIA: Saammepa sen kuulla sitten.
AADOLF (jolle kirkastuu asia): Haa, te puhuitte pilaa, te näyttelitte taas jotakin näytöskappaletta. Ha-ha-haa, minä olen oikea tarhapöllö, aasi, elefantti, kilpikonna. Elkää suuttuko, ha-haa. Olinpa vähällä uskoa sen todeksi.
PIIA (syleilee ja suutelee Veijoa): Näkikö pappa?
AADOLF: Kuuluuko sekin kappaleeseen? Ei, mutta sinä näyttelet jo erinomaisesti (aplodeeraa). Niin menee maailma vähitellen eteenpäin. Mikä kappale se on? Jos se on näytöskappale toisista, on se komediia, jos se on itsestä, on se tragedia. Mutta lopettakaa nyt, lapset. Se muuttuu luonnoksi vähitellen.
VEIJO: Emme me näyttele lainkaan. Tämä on luontoa.
AADOLF: Sikäli kuin taide on luontoa.
PIIA: Ei, pappa, sikäli kuin luonto on taidetta, kun siinä ilmenee rakkautta perin luonnollisista syistä.
AADOLF: Mi-mi-mitä hem — te puhutte nyt (hieroo päätänsä), pääni on ihan sekaisin, se ei kestä enää mitään, ei mitään.
VEIJO (rohkeasti): Rakastan tytärtänne.
AADOLF: Entä äitiä?
VEIJO: Ei, vaan tytärtä.
AADOLF: Vaan mitä sanoo äiti, vaimoni, entinen vaimoni — nykyinen morsiamenne? Hänhän se määrää, mitä saatte tehdä ja mitä tekemättä jättää.
VEIJO: Käytän tilaisuutta hyväkseni ja pyydän tyttärenne kättä.
AADOLF: Ja tytär — mitä hän pyytää?
PIIA: Minä en pyydä muuta kuin rahaa kihlasormuksen ostoon ja tämän miehen sormustani kantamaan.
AADOLF: Pohjalta paranee. Kaipa minä nyt kuolen, kun olen niin sekaisin. Vanha miesparka, ei siedä enää elämää, se on liian väkevää (köpittää ikkunan luo). Noo, joutukaahan, Mölsä, tuokaa se arkkuni tänne, se hauta ja seppeleet, nyt niitä vasta tarvitaankin. Mitä? Tuokaa kaikki korit ja pullot, että saadaan oikeat hautajaiset pystyyn. (Sisässä oleville.) Asetun lepäämään arkkuuni ja kuuntelen, kun te harjoittelette näytöstänne, lapset, ja sitten kuolen, kun te rakkaudesta kauniisti puhutte.
PIIA: Pappa, minä rakastan häntä.
VEIJO: Ja minä rakastan häntä ja pyydän omakseni.
AADOLF (aplodeeraa): Hyvä, hyvä! Jumalainen pila. Vaan minun Piiatyttöni voi sellaisen keksiä. Tämä on tietysti farssi, koska siitä puuttuu punainen lanka ja syyt ja seuraukset ja syvempi elämänviisaus. Elämä on syvä ja murheellinen asia. Mutta kenellä on vaimo, hänellä on oma murhenäytelmä aina kotona. — No, miten se olikaan, herra?
VEIJO: Nain tyttären!
AADOLF: Ha, sattuvasti sanottu! Ytimekkäästi. Nain tyttären! Vailla vertaa! Voimmepa nyt siis viettää kihlajaisia samalla. Remuta, vähä. Täytyy ryyppiä. Kun näen ryyppiviä ihmisiä, uskon, että ihmisellä on sielu, kun näen ryyppimättömiä, pelkään, ettei sielua ole ollenkaan — siksi, ystäväni, suokaa anteeksi tyhmät tapani!
PIIA: Isä etsii sielua vaan!
Riikka, Lempi, Eljas ja Mölsä tulevat kantamuksineen. Mölsällä on suuri, avonainen ja pitkä vasu, kuin arkku ja seppele. Toisilla on kukkia, juomatavaroita, koreja. Eljasta koristaa jokin strutsinsulan tapainen. Mölsää on jollakin muodostettu apinaksi. Kaikki ovat juoneet koko yön.
AADOLF: Tervetuloa, hyvät paratiisilaiset. Saanko julkaista iloksenne tyttäreni-enkelin ja erään toisen (osoittaa Veijoa) herra-enkelin kihlauksen?
RIIKKA: Ei, mutta ehei!
LEMPI (kättelee nuoria): Pyydän onnitella.
PIIA: Kiitoksia.
VEIJO: Kiitoksia.
RIIKKA: Mutta mitä sanoo rouva?
LEMPI: Eihän hän kuulu taloon enää.
RIIKKA: Hän on eronnut tämän herran tähden.
AADOLF (supattaa Riikan korvaan) — niin!
RIIKKA: Hä-hä-hää! Se sopii. Onnittelen nuorta paria.
LEMPI: Minä arvasin sen.
RIIKKA: Menek, etkä arvannut, hä-hä-hää!
ELJAS (kättelee): Onnea.
Naiset laittavat pöytää.
MÖLSÄ: Jassoo, saiko rikkaankin miehen tämä neiti?
VEIJO: Ei.
MÖLSÄ: Jassoo? Jos ei ole rikas, onhan rakas, hää?
PIIA: On, on rakas.
MÖLSÄ: Tuleehan tytön mukana rahoja nyt. Siihen kai perustit? Jassoo! Eläinkin etsii laidunmaansa, saati sitten ihminen. (Taputtaa Veijoa.) Minua vaan ei onnesta vielä.
ELJAS: Mitäs menit minunkin papinkirjojani penkomaan.
MÖLSÄ: Käskyn mukaan.
ELJAS: Oikeastaan siitä oli minulle vaan hyötyä.
LEMPI: Mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman. En minä ystävyyttäni niin vaan ylössano.
RIIKKA: Elä, elä mitenkään, vaikka hän ei tiennyt, onko hän naimisissa vai ei.
AADOLF: On totuuksia, joita pitää tietää, vaan joista pitää vaieta.
RIIKKA: Ahaa, vai on niitä.
AADOLF: Minä tiedän. Minulla oli vaimo —
ELJAS: Lauha tuuli hän on vielä rajumyrskyn rinnalla. Onko sinulla lasit jo, Riikka?
RIIKKA: Tässä ovat (kaataa).
AADOLF: Pois nyt huolet arkipäiväiset (tahtia lyöden puoliksi laulaen sanelee):
"Kuulkaapa kun laulu soi, suokaatte murheen mennä, surra kun emme voi, sallikaamme ilahdella!"
Lempi ja Eljas yhtyvät Aadolfin lauluun, pyörähtävät: "Rallaa-a lallaa-a, niinkuin laulaa luonto hymyillen —" j.n.e.
Mölsä tarjoutuu pyöräyttämään Riikkaa, joka lyö häntä kädelle.
RIIKKA: Kyllä onkin nyt juhlittu. Ensin Justuksen muistojuhla, sitten rouvan erojuhla —
AADOLF: Sitten lasten kihlajaiset ja nyt papan hautajaiset. —
PIIA: Pappa, se taitaa mennä liian pitkälle.
VEIJO: Vietetään nyt kihlajaiset vaan.
AADOLF: Ei mikään ole niin kaunista kuin se, kun uusi oksa versoo ja kukkii vanhan puun rungosta. Puu on elänyt aikansa, kukka vaan kukkii. Riikka, pane päänalusta arkkuun, tahdon siihen nukahtaa. Harjoitelkaa te sillä aikaa omaa kappalettanne rakkaudesta.
RIIKKA (asettaa tyynyn arkkuun): Hyvä siinä on nyt köllötellä.
AADOLF: Aseta taakse seppeleeni (Riikka hakee silityslaudan taakse ja asettaa sille seppeleen. Aadolf antaa kaksi tyhjää pulloa, joihin on pistetty kynttilät, ja Riikka asettaa ne arkun molemmin puolin.) — hyvä on. (Asettuu pitkällensä.) Lue nyt muistovärssy.
RIIKKA (lukee nauhoista): "Tässä lepää Aadolf Lapatossu. Hän eli ennenkuin hän kuoli, hän kuoli ennenkuin hän eli vai — vai —" (tirkistää) —
AADOLF: — "ennenkuin hän eli vaimonsa vallan alla".
PIIA: Isä lepää, me jaloittelemme vähä puutarhassa.
AADOLF: Tehkää niin.
Veijo ja Piia menevät.
AADOLF: Laulapas nyt, Eljas, se laulu — kesäillasta —
ELJAS (puoliksi laulaen):
"Kun kuulet kuolleheksi, tee risti rantahan. Ja ne aallon tuomat luuni peitä ne santahan. Käy sitten kesä-illoin minua katsomaan, kuinka ruusut kaunihisti haudalla kukoistaa."
AADOLF: Jaa — jaa.
MÖLSÄ: Jassoo, ei tuo ole vielä mitään talonpoikaisen kuolema, mutta kun herrasväet kuolevat, se minua ihmetyttää. Miksi pitää heidän kuolla?
AADOLF: Riikka, anna tänne minun lasini. (Saa sen.) Ei mikään tuntemistani ole ollut niin ihana kuin elämä; kun se on ollut, on se paras ollut. (Kohottaa maljaansa, juovat.)
RIIKKA: Voi voi, tässä juhlahumakassa menettää ihan maineensa ja muut paremmat puolensa.
ELJAS: Mitä hyödyttää meitä maineen säilyttäminen. Ei mikään niin helposti katoa, ei mikään ole niin epäluotettava kuin se.
RIIKKA: Jos minä väitän, että hyvästä maineestani olen mitään hyötynyt, niin minä valehtelen, kuin valaskala valehtelen.
AADOLF: Riikka kulta, kun minä en tiedä, mitä olisi tehdä, kun yhä janottaa?
ELJAS: Pitää poistaa jano.
AADOLF: Miten se parhaiten lähtisi?
ELJAS: Kun juo kylliksensä.
RIIKKA (ojentaa Aadolfille lasin, juovat): Joko nyt helpottaa?
AADOLF: Jo taas.
LEMPI: Se vasta hyvää juomaa.
RIIKKA: Kaikki paha se hyvältä maistaa.
MÖLSÄ: Jassoo. Mikähän siinä?
RIIKKA: Mikäs kun synti.
LEMPI: Vaan ei elämä synninhumakassa hukkaan kulu.
RIIKKA (Aadolfille): Ottaako?
AADOLF: Joisinko ehkä? Aadolf sanoo: juo. Juulia sanoo: elä juo. Mutta nyt Juulia ei näe, mitä Aadolf tekee (ottaa lasin).
MÖLSÄ: Ruoka se on nälän rohto, juoma janon sammuttaja.
ELJAS: Missä viisas? Viinan luona. Missä hurskas? Humalassa.
AADOLF: Luo umpeen hauta, Mölsä. (Mölsä asettaa havunoksia peitoksi.)
MÖLSÄ: Leväten leuto elämä.
AADOLF: Hyvä on lapsen lasna olla, kultakehdoss' kellahdella. — Tule tänne sänkyyn sinäkin, Riikka. Täällä on hyvä köllötellä.
RIIKKA: Nukkukaa nyt jo pois.
ELJAS: Ja kun tulette tuomarin eteen, joka kysyy, minä sinä siellä kuljeksit — mitäs vastaat?
AADOLF: Aasina minä siellä kuljeksin, porsaana olisin tahtonut olla.
ELJAS: Porsaana elit ja porsaana kuolit.
AADOLF: "Aasi", sanoi minun vaimoni aina. Voisiko vaimo siis erehtyä? Vaimo? Nyt ei häntä ole. Riikka, minun armaani, tule, anna kätesi mulle.
RIIKKA (pitelee Aadolfin kättä): Hyst, hän nukkuu.
ELJAS: Nukkuiko hän?
RIIKKA: Hän nukkui. Oli aikaista hakea näin paljon juomatavaroita Justuksen kellarista.
LEMPI: Karoliina itse antoi.
RIIKKA: Minä en osaa uskoa vieläkään, että sinä olisit Justus-vainaan tytär.
LEMPI: En minä itsekään.
MÖLSÄ: Olisi siinä ollut mitä periä.
LEMPI: Ei noilla väliä.
ELJAS: Olisi ollut somaa vaihteen vuoksi tulla rikkaaksi.
MÖLSÄ: Olisi saanut herras-sulhasen.
ELJAS: Olisi ostettu entinen vaimo irti ja menty naimisiin.
RIIKKA: Usko miesten puheisiin!
ELJAS: Aina ne ovat vihaisia meille miehille, mutta paljon vähemmän ne meitä rakastaisivat, jos olisimme naisia.
LEMPI: Antaa Eljaksen olla!
RIIKKA: Etpä naimisiin pääse.
LEMPI: Kun on naimisissa, pian pohja näkyy.
ELJAS: Annahan, kun talon maalaus on tehty, lähdetään houkuttelemaan eroa, jos rahoitta onnistutaan.
RIIKKA: Ette onnistu rahoitta.
MÖLSÄ: Hulluhan nainen olisi, jos turvansa jättäisi.
LEMPI: Mitäpä noista! Ikäväänkin avioliitossa kuolisi.
RIIKKA: Jos osaat pitää pientä vilpinvirettä, pikkuliukasta petosta, jota mies vaatii, kyllä se ajan kuluttaa.
MÖLSÄ: Jassoo? Vai vilpinvirettä. Osaa ne naiset sen synnin sarvista kiinni ottaa. Eikä ne viitsi valehdella edes.
RIIKKA: Vielä tässä valheet ja muut pehmennökset — muka miehen tähden! Ei kannata!
KAROLIINA (tulee sisään): Mitkäs juhlat ne täällä vielä ovat?
RIIKKA: Samaa juhlaa vaan.
KAROLIINA: Ja mikäs pensas se tässä köllöttää?
RIIKKA: Hyst! Se on hän itse. Juuri nukkui.
KAROLIINA: Nukkuupa kuin henkihieverissä.
LEMPI: Oliko Karoliina kotonaan tänä yönä?
KAROLIINA: En uskaltanut mennä. Nukahdin vähä naapurissa, nyt olen sinne matkalla.
LEMPI: Mitä te pelkäsitte?
KAROLIINA: Ajattelin, että jos se heräisi siitä vielä, niin minäpä vasta säikähtäisin.
LEMPI: Olisinhan minä voinut tulla mukaan.
RIIKKA: Ei kai kuollut herää?
ELJAS: Ennenkuin viimeisellä tuomiolla.
MÖLSÄ: Herää se, kun sattuu. Jos oikein heittiö on, kummittelemaan käypi.
ELJAS: Jos on valekuollut, niin herää.
KAROLIINA: Elkää, ihan puistattaa.
RIIKKA: Ryyppää vähä, että kylmänväreet painuvat maahan, josta ovat tulleetkin.
KAROLIINA (puisteleiksen): Huu, se on sittenkin niin hirveä asia.
RIIKKA: Kuolemako?
KAROLIINA: Ei kuolema. Kuolemahan tappaa vaan, ja sitä sitten on, mikä on, vaan valekuolema ja kummittelu. Onko sitä sitten vai eikö ole ihminen?
RIIKKA: Ei nyt pelätä.
KAROLIINA: Kun on yö vielä ja kaikki pahat liikkeellä.
ELJAS: Ei se siitä nouse enää.
KAROLIINA: Mutta jos voisi, nousisi se Justus. Olen siitä varma. Ei se lepoon hyvällä suostu. Ja tekisi se sen toisten uhallakin, pelotteleisi, kummitteleisi ja järjenkin toisilta veisi.
RIIKKA: Hyi tuota, ihan puistattaa. Tarttuu pelko vielä minuunkin.
ELJAS: Sen uskon, että jos voisi, nousisi ja tulisi tänne ryyppäämään lähtiäisensä. Ja tulisivat ne monet muutkin.
RIIKKA: Elkää, elkää enää!
LEMPI: Nousisi tekemään meille testamentin, Karoliina.
KAROLIINA: Elä, hyvä lapsi! Jos tulisi!
LEMPI: Sitten se kuultaisiin, nyt ei kukaan Karoliinaa usko.
KAROLIINA: Ei tarvitse uskoakaan, ennen minä olen rahoitta kuin kummitukselta tahi haamulta niitä haluaisin — tahi kuolleen rauhaa toiveillani rikkoisin!
RIIKKA: Ennen toki. Olethan sinä nuori vielä ja voit saada toisen miehen.
MÖLSÄ: Jaa-a. Siellä kaupungissa on yksi leski, minun sukulaisiani, mitä, jos minä sinulle paikkaa kysäiseisin?
KAROLIINA: Elähän kiirehdi. Suru on vienyt minut niin kalvakaksi, kuka minua enää ottaa?
MÖLSÄ: Jassoo, kalvakaksi? Ottaa, ottaa ne silti. Parhaissa lihoissasi vielä olet.
KAROLIINA: No, no, elkäähän nyt, konstaapeli. Mietitään, mietitään ensin.
RIIKKA: Kelpaat sinä vielä!
KAROLIINA: Ettäkö kelpaan? No ei nyt sentään tiedä. Riippuu ottajastakin. Ei niin, etteikö ottajoita voisi jokunen olla, mutta sitä on ollut niin kiinni siinä Justuksessa.
MÖLSÄ: On, on ottajoita toki.
RIIKKA: Jassoo? Taitaisi Mölsä itsekin meinata?
MÖLSÄ: Mikä ettei, jos ei parempia ottajoita ole.
KAROLIINA: Ei nyt sentään. Minä, näetkös, olen herrasväkeä ja minulla on herrasvaatimukset.
MÖLSÄ: Konstaapelihan minäkin olen, ja virkamieshän se on sekin.
KAROLIINA: Voipi olla. Mutta minä olinkin oikean herran rouva ja monta rappua olisi astuttava alas meiltä teille.
MÖLSÄ: Pistetäänhän se entinen nyt ensin maan rakoon ja tuumitaan sitten!
RIIKKA: Se ei vetele, ei vetele.
MÖLSÄ: Helpommalla siinä leipänsä saa.
KAROLIINA: Ei se ole niin helppoa — talonpojan kanssa.
RIIKKA: Paksunahkaisempi siinä olla pitää. Työkseen siinä häpeillä saa.
MÖLSÄ: Mutta perille siinä vaan tulee siinäkin, niin että keikahtaa. Ajaa vaan huristaa syntikuormineen tietä, joka on lavia kuin Nissilän isännän sontarattaat — ajaa hurottaa päähän asti, ihan taivaan tanhuoille, vaikka onkin nainut talonpojan kanssa ja vähä useamman kerran.
RIIKKA: Puhuu kuin puuta heinää, tökertää tökerö. Tässä ei nyt ole kysymys autuuksista eikä sinun naimisistasi, taitaa se nyt maailman tärkein asia olla. Ehdit vielä puolesi pitää.
MÖLSÄ: Jaa-a, ettäkö puoleni? Saakin siinä nerokas olla, jos mieli puolensa pitää ja osansa ottaa, tämä pitkäkynsi. Vaan minä kun kaupat teen, teen tiiviit, enkä aio katua. Jos Karoliina olisi minusta intressattu —?
RIIKKA: Hää, tee kaupat, tee, petä toisia, loiski syntiä. Oh, kaiken muun anteeksi antaa, vaan ei pöllömäisyyttä. Sille ei Jumalakaan naura. Kosipas nyt Karoliinaa, vainaja ei vielä haudassa. Anna nyt hänen ensimmäistään ensiksi loppuun surra.
MÖLSÄ: Surkoon, surkoon toki.
ELJAS: Antaa heidän rauhassa sureksia.
RIIKKA (siirtyy Karoliinaa lähemmä): Kun tarkemmin ajattelen, oli syy sinun, et osannut olla kylliksi varovainen.
KAROLIINA: Hyvä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu. Minä olin varovaisempi vielä kuin varovainen, niin varovainen, etten uskaltanut olla varovainen. Mutta hän ei ollut ehtinyt tehdä testamenttia, niinpä vaan arvelen. Ei hän vihollisen leiriin olisi kaikkea viskannut. Testamentti on viimeinen linnoitus vihollista vastaan, kuka sitä ei varustaisi. Johan tänne sitten häpeäkseen syntyisi, täällä vaan häpeäkseen eläisi ja täältä häpeäkseen kuolisi.
RIIKKA: Et ole itkenyt oikein, se keventäisi tuskaasi.
KAROLIINA: En surkeuttani itke, en. Mutta onhan se sydämessä joku kolkka, jossa vainajata itkeä voisin. Itkeä? — Sillä sammuneet, sammuneet ovat silmät, jotka minua katselivat usein, ei tähyile saalista kotkan katse, ei vaaneksi vihollista, ei näe aurinkoa, ei rikkautta, minkä itse keräsi. — Ooh, vieras sen kaikki vei, kun loppuun lopahti elon juoksu, kun vaaneksi viekas kuolo ja saaliikseen miehen sai —.
RIIKKA: Kun vaaneksi viekas kuolo ja saaliikseen miehen sai — (Pyyhkivät silmiään.)
AADOLF (herää, eikä muista, missä hän on): Olenko minä vielä, vai enkö minä enää ole? Ah, olen tuonen mailla, nyt muistan. Ja kaikki te olette saattaneet minut tänne saakka. Elkää itkekö, vaimot. Täällä on hyvä olla. Montako minulla vaimoa olikaan? — Oletteko te kaikki minun omiani? Riikka, sinähän olit viimeinen? Vai oliko se Karoliina?
KAROLIINA: Enhän minä teillä ole ollut, veljellänne vaan olin.
AADOLF: Hän taisi kuolla ennen minua, mitenkä minä muistelen?
KAROLIINA: Kuollut on, kuollut.
AADOLF: Ja olitkos Lempi minun tyttöni?
LEMPI: Ei, hän erehtyy.
KAROLIINA: Hän oli Justuksen.
AADOLF: Ahaa, Mölsä, pitipäs sinun tulla tänne, pitipäs lähteä konstaapelismiehenkin matkalle. Mutta missä on muu saattueeni, minne se joutui.
RIIKKA: Ei täällä ole muita.
AADOLF: Näin unta — se oli kai elämä, se oli viehättävää kuin saippuakupla, tyhjää täynnä, se heijasti hiukan jotakin kaunista, pingoittui ja särkyi.
LEMPI: Unen kangastusta.
RIIKKA: Te joitte kuin porsas ja nukahditte hiukan.
AADOLF: Miksi täällä on niin hiljaista — kuin jokin ääni, maallinen, olisi hävinnyt ja haipunut. Ei enää kaiu korvissani se — mikä?
RIIKKA: Juulia-rouvan ääni.
AADOLF: Se, juuri se. Missäs hän nyt on? Ai, hän jäi sinne.
RIIKKA: Hänhän otti eron.
AADOLF: Hän otti eron, se on totta. Ja nythän sinä, Riikka, olet minun vaimoni?
RIIKKA: Mikä lienen.
AADOLF: Nyt on niin hyvin kaikki. Tämä rauha ja sopusointu — tekee hyvää sielulleni.
KAROLIINA: Olisi pitänyt osata hallita vaimoansa.
AADOLF: Minähän hallitsin vaimoani ja olisin hallinnut useampiakin. Mutta mitä hyödyttää hallita liiaksi vaimopahaista. Kenelle siitä on iloa. Ei minulle eikä hänelle. Johan hän ikävystyisi ihmispolo. — Kas kun järki juoksee kuten ennenkin. On kuin eläisin, eläisin ja rakastaisin elämää taas.
KAROLIINA: Tehän elätte!
RIIKKA: Te vaan nukuitte.
AADOLF: Annahan ryyppy, Riikka, että selviän taas.
RIIKKA (antaa): Kas tässä.
AADOLF: Jos se menee sisään, olen. Jos se juoksee pitkin ruumistani, en ole. Peevelin hieno keksintö. Katsokaa kaikki. (Juo.) Se meni sinne, tunnen, tunnen sen. Olen, olen. Parempi olla kuin ei olla. Riikka, vaimoni. Missä on meidän poikamme Matti?
RIIKKA: Hyst, vielä höpsii, on unesta ihan sekaisin.
AADOLF: Me olimme kihloissa Riikan kanssa ennen, siitä on liki viisitoista vuotta. Mutta Riikka ei silloin tullut minulle.
RIIKKA: Piika — herralle! Hevosetkin sille nauraisivat.
AADOLF: Ja mulle kävi hullusti — ei, kun Riikalle kävi hullusti, tahi Matille kävi hullusti, kun hän tuli maailmaan omin lupinsa.
RIIKKA: Nyt olkaa jo vaiti.
AADOLF: Ei ole vaikenemisesta hyötyä enää. Juulia erosi, olen vapaa ja sinun omasi.
RIIKKA: Voi voi, kun nyt olisi hiljaa vaan.
AADOLF: Meitä sitovat ensiluokan yhdyssiteet, lujat kapalovyöt, kohta viidentoista talven takaiset. Nyt saa poika sanoa minua papaksi ja mammaa mammaksi.
RIIKKA (pyyhkii silmiään): Ah, kuitenkin!
AADOLF: Ohoijaa, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Elämä, ole nyt hyvä pojallesi. Elä rusikoi minua enää. Anna rauhaa oman Riikkani rinnalla. (Ottaa Riikan käden omaansa.)
KAROLIINA: Olisipa minullakin vielä mies, miten ihanaa elää sen rinnalla ja omana. Minä en vastusteleisi, minulle saisi tehdä mitä tahansa, minä miestä rakastaisin, en mitään pyyteleisi.
RIIKKA: Et rikkautta enää?
KAROLIINA: Kun on oma mies, muuta ei tarvitse, oli rikas tahi köyhä. Sitä minä en ennen ymmärtänyt. Miten minä miestä kaipaan ja rakastan, sen tietää Luoja yksin. Rakastan hänen koukkujansa ja konstejansa ja kuriansa!
LEMPI: Kyllähän mies on aina mies, huonoinkin mies, se uljas luonto, komia nähdä ja rakas tehdä tuttavuutta.
KAROLIINA: Ooh, jos minullakin mies olisi — se uljas luonto, se komia tehdä tuttavuutta!
AADOLF (nousee ylös Riikan tukemana): Se väkevä luonto, se uljas tehdä tuttavuutta! Urhokas, säikkymätön, oi minua jehua, peevelinmoinen urho! Tulkoonpa nyt riita, sanasota. Antaa sataa, antaa sataa tulta ja tulikiveä: pam, pam, pam! Takkasomykky (kumartaa). Ei partakarvakaan palanut. Haa, tämä vaimon mies, oman vaimonsa urhokas sankarismies. (Menee Riikan taluttamana istumaan.)
Juulia tulee ulkoa.
JUULIA: Mitäs siivoa tämä on? Oletteko juoneet koko yön? Aadolf, kyllä minä sinut opetan.
AADOLF: Elä, elä.
JUULIA: Aa, minä en voikaan enää sinua opettaa.
AADOLF: Niin ikävä, et voikaan enää minua opettaa. Käyhän istumaan, ole hyvä. Olemme juoneet koko yön — oikein peevelinmoisesti kerran!
JUULIA (suuttuu taas): Ja huone on tässä kunnossa. Elkää luulko, että maailma tähän loppuu. Pian siivoamaan, naiset!
Naiset alkavat siivota. Mölsä ja Eljas vievät pulloja pois.
JUULIA (muistaa): Anteeksi, enhän minä täällä saakaan enää komentaa. Sehän on teidän oma asianne. Juhlikaa, olkaa hyvät, elkää antako häiritä itseänne. Ei tahdo muistaa, ettei ole enää tässä pikku pesässä kiinni. Oh, olenhan minä nyt vapaa, vapaa ja rikas.
KAROLIINA: Joo, joo, sopii kehua. Nyt taidankin minä lähteä kotiin.
JUULIA: Ja pakkaa vaan siellä tavarasi, että olet muuttoon valmis.
KAROLIINA: Kiitoksia, paljon kiitoksia. Ähää, ei muuta kuin lähde ja soita suolla mennessäsi. Ähää!
Naiset lähtevät. Riikka ja Lempi vievät osan tavaroista pois.
AADOLF: Saanko tarjota pikku lasin?
JUULIA: Kiitos. (Ottaa.) Ja kiitos kaikesta! Tietysti eroehdoista sovimme.
AADOLF: Se on selvää. Ehdoista aina sovimme. Sinä saat tehdä, niinkuin tahdot.
JUULIA: Kuka sinulle tulee nyt taloutta pitämään?
AADOLF: Riikka — ähää, on minun nykyinen — yhym, ähäm, öhöm — morsiameni.
JUULIA (kiivastuu): Sen arvasin. (Lauhtuu.) Asia ei kuitenkaan kuulu enää minulle.
AADOLF: Näes, tuli hankituksi se poika vähä niinkuin ennenaikojaan.
JUULIA (kiivastuu): Valehtelit ja petit minua, väitit aina, ettei se ole sinun, niinkuin en olisi sitä tiennyt. Mikä häpeä!
AADOLF: Elä suutu, asiahan ei kuulu enää sinulle.
JUULIA: Ei, ei, Luojan kiitos, kunhan pääsen kunnialla eroon — osh, senkin aasi!
AADOLF: Mitä, sanoitko minua aasiksi, kuten ennenkin?
JUULIA: Aasi, aasi, aasi!
AADOLF: Vaikka minulla ei ole aasin korviakaan. Sovitaan nyt pois. Nythän sinä saat määrätä ehdot.
JUULIA (lauhtuu): Olkoon. Kun perintö on nostettu, otan minä sen haltuuni.
AADOLF: Kiitos vaivastasi!
JUULIA: Ja sinulle jää tämä talo ja kaikki mitä tässä on.
AADOLF: Ja velat?
JUULIA: Ja velat.
AADOLF: Kiitos hyvyydestäsi.
JUULIA: Toivon, että sinä elät kuten ennenkin.
AADOLF: Elän, toivotaan, pitkän elämän. Koetan elää viimeiseen tippaan asti. Koeta sinäkin.
JUULIA: Ja toimeen hyvin tulet. Onhan Riikka hyvä?
AADOLF: On hyvin hyvä vaimoihmiseksi.
JUULIA: Sinusta voi tuntua, että minä saan liikaa. Mutta muista, että minä en ole saanut mitään tähän asti elämältä.
AADOLF: Se on paha se. Jaa — mutta, — saithan sinä minut!
JUULIA: Jaa-a. Saaliinpa siinä sai, lahjan erinomaisen.
RIIKKA (tulee Karoliinaa saattamasta): Karoliina pelkäsi mennä sinne.
JUULIA: Oh, tuo oppimaton ihmisparka!
RIIKKA: Näin se nyt kävi.
JUULIA: Pidä sinä nyt huoli Aadolf-herrasta. Muille en häntä jättäisi.
RIIKKA (niiaa): Minä koetan, jos rouvalla ei ole mitään sitä vastaan.
JUULIA: En ole sinulle mustasukkainen, en.
RIIKKA (niiaa): Kiitos, rouva.
AADOLF: Hätäkös meidän on, talo jää meille ja velat ja kaikki, mikä ennenkin.
RIIKKA: Kyllä se rouva on hyvä.
JUULIA: Mutta sillä ehdolla, että kaikkeen, mitä tahdon, suostutaan.
RIIKKA: Se on selvä.
JUULIA: Puhuttelen tänään asianajajaa ja lähetän hänet selvittämään kaikki.
AADOLF: En tahdo muuta kuin että sinä saat toivosi toteutumaan. Että meillä kaikilla olisi hyvä olla täällä maan päällä ja eläisimme niin pitkään kuin mahdollista. (Pyyhkii silmiään.) En ketään, en ketään tahtoisi täältä pois.
JUULIA: No, elä itke, en siedä kyyneleitä. Surra ei saa, se on pakanallista. Haa, vaan mitä sanotte: Kolme miljoonaa.
RIIKKA: Niin, rouva.
JUULIA: Ihmiset kuolisivat kateudesta, jos sen tietäisivät ja tietäisivät, miten me nyt voimme hienosti järjestää asiamme. Onnea nyt sitten vaan (kättelee Riikkaa, joka niiaa), onnea (kättelee Aadolfia), parempaa kuin ensi kerralla, ei, kuin toisella kerralla.
AADOLF: Toinen oli Riikka.
JUULIA: Ei, kuin kolmannella, minähän olin kolmas —
RIIKKA: Minähän se olen —
AADOLF: Olet neljäs jo. Saanko nyt olla kihloissa Riikan kanssa?
JUULIA: Vaikka naimisissa.
RIIKKA: Kunhan ensin kihloissakin, vihittyä sitten naimisissa.
JUULIA: Vihitäänkö tällä kerralla?
RIIKKA: Kyllä se sillä tavalla — joskaan ei lujempi — niin muuten minusta komiampi tulisi, kun olen vaan piika.
JUULIA: Kyllä hänelle kelpaat.
AADOLF: Ethän sinä toru siitä — yhm?
JUULIA: En, kultaseni.
AADOLF: Sanoo "kultaseni", parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
JUULIA: Olen nyt onnellinen.
AADOLF: Näetkös, ei se mikään huono naiminen ollut.
JUULIA: Ei, ei, kultaseni.
AADOLF: Sinun äänesi soi kuin satakielen — nyt. Minä alan taas rakastua sinuun.
JUULIA: So-so-so! Se on nyt kiellettyä.
RIIKKA: Kiellettyä se nyt on. Saa sen nyt jo uskoa.
AADOLF: Oo nainen, suuren luojansa arvon mukainen, tekijälleen ei hän koskaan häpeätä tuota. En koskaan lakkaa ihaelemasta häntä kaikkina ikäkausinaan, kaikissa muodoissaan.
RIIKKA: No, no, nyt se menee jo liian pitkälle. Antakaa hänelle anteeksi.
JUULIA (nousee): Suokaa anteeksi, menen pakkaamaan vähä tavaroitani, sallittehan!
RIIKKA: Olkaa hyvä.
AADOLF: Olkaa hyvä.
Juulia menee vasemmalle. Kohta syöksyy Karoliina sisään kauhuissaan, silmät pyörien päässä.
KAROLIINA: Hän elää, hän elää!
AADOLF: Kuka?
KAROLIINA: Hän itse.
RIIKKA: Kuka itse?
KAROLIINA: Kukas muu kuin Justus.
AADOLF: Niin, katsos, sanassa sanotaan: hän elää, ehkä hän olisi kuollut. (Riikalle.) Hän tarkoittaa sitä kuvannollisesti. Me elämme, me emme kuole, näet, ymmärräthän?
KAROLIINA: Voi ei, ei sinne päinkään. Hän nousi ylös kuolleista.
AADOLF: Miten, miten?
RIIKKA: Miten nousi?
KAROLIINA: Nousi kummittelemaan. Nousi laudaltansa, venytti itsensä hirveän pitkäksi —
AADOLF: Sanoiko mitään?
KAROLIINA: Sanoi: juotavaa!
RIIKKA: Mitä sinä?
KAROLIINA: Minäkös sain jalat alleni.
AADOLF (keksii taas, osoittaa Riikalle otsaansa selittäen, ettei Karoliinalla nyt kaikki ruuvit ole päässä paikoillansa. Sitten puhuttelevat he Karoliinaa, niinkuin he uskoisivat kaikki, mitä hän sanoo): Vai niin, vai niin — ohhoh.
RIIKKA: Vai ei se vainaja ollutkaan kuollut, kun nousepas vielä ylös, hoo, sepä oli paha se.
KAROLIINA: Kyllä hän oli kuollut.
AADOLF: Kyllä hän oli. Sepä hyvä se.
RIIKKA: Se on tietty se.
KAROLIINA: Ei se hyvä ollut.
RIIKKA: Ei, ei se ollut hyvä, kun nousi ylös vielä — mitähän varten hän —?
KAROLIINA: Lystiksensä —
RIIKKA: Lystiksensä, se on tietty —
KAROLIINA: Arveli kai: lähden vaihteeksi kummittelemaan, pelottelemaan niitä onnellisia, jotka vielä elävät.
RIIKKA: Oi-joi-joi!
KAROLIINA: Luulen, että hän ajoi minua takaa. En uskaltanut katsoa taakseni.
AADOLF: Mutta tulkoonpahan tänne!
RIIKKA: En minäkään olisi uskaltanut katsoa. (Aadolfille.) Niin raukka vapisee.
AADOLF: Niin se on. Moni, jonka pitäisi maata arkussansa, kummittelee täällä pahimpina pakanoina.
KAROLIINA: Ei se ole sitä, ei se ole sitä.
AADOLF: Ei, tietysti ei.
RIIKKA: Ei se ole, ei.
KAROLIINA: Mutta jos se tulee tänne?
AADOLF: Pitää koettaa saada hänet laudallensa takaisin.
RIIKKA: Otetaan luudat ja ajetaan.
KAROLIINA: Kun olisi ollut oikea arkku.
RIIKKA: Pitää ensi tilassa käydä ostamassa.
KAROLIINA (istuu kädet ristissä): En uskalla en liikahtaa. Jos se tulee tänne — ihan hiki valuu selkäpiitä pitkin — tahi jos hän ei ole kuollut, koska hän sitten kuolee. Ja jos hän kuolee, kuka sitä sitten enää uskoo. Siitähän ei sillä tavalla koskaan loppua tule. Pitäköön rahansa ja rikkautensa, kunhan hänestä vaan pääsee ja hänet kunnialla maan alle saa. (Tekee ristin.) Siunaan itseni, teen ristin suojakseni, paha ei saa nykiä minua, ei saa eteeni enää tulla. (Ulkoa kuuluu saappaitten kolinaa.) Hän tulee, — hän — (painuu peloissaan sohvan taakse piiloon).
AADOLF (joka ei ole kuullut askeleita): Ei hän tule. Hän on hyvä sielu, kaikki sielut ovat hyviä. Eihän hyvä kummittele enää. Ei ole syytä. No, jos tulisi, katsopas, olisi vaan hauskaa saada puristaa hänen kättänsä vielä kerran.
JUSTUS (joka on kuullut Aadolfin viimeiset sanat, tulee huoneeseen yötakki päällä, saappaat jalassa, ilman hattua, lakana olkapäällä ja kukkia kädessä): Saahan tätä puristaa. (Ojentaa kätensä Aadolfille, joka säikähdyksestä putoaa istualleen eikä anna kättä.) No, päivää, veli.
RIIKKA (husaisee kädellään): Sus siunatkoon, menettekö! (Ottaa kepin.)
JUSTUS: Ha-ha-haa!
RIIKKA: Mene pois, mene pois! (Uhkaa kepillä.)
AADOLF (kuiskaa): Pyydä paremmin.
RIIKKA: Herra kulta, menkää, menkää laudalle lepäämään.
JUSTUS: Siinä oli niin peevelin paha maata, ikkunakin oli jätetty auki.
AADOLF: Mutta sinä et saa narrata meitä. Jos olet kuollut, pysy kuolleena. Elä ylös nouse! Sitä emme salli!
RIIKKA: Me olemme kristityitä.
AADOLF: Ja se on luonnonvastaista. Ihmisen pitää elää eläessänsä tarpeeksensa ja kuolla kuoltuansa. Ja piru vieköön, jos narraat meitä, me emme sitä salli, ei vaimot enkä minä!
RIIKKA: Ee-i, sitä ei sielu siedä.
JUSTUS: Mutta oletteko te hulluja, vai olenko minä hullu, vai olemmeko me kaikki hulluja?
RIIKKA: Minä pyydän nyt hyvällä: menkää, menkää rauhassa lepoonne!
JUSTUS: Karoliina-pahus oli pannut niin vähä alusta ja peittoa, että siinä tuli kylmä. Tännehän se Karoliina tuli?
RIIKKA (viekkaasti): Ei ole täällä. (Koettaa peittää sohvaa hameellaan.)
JUSTUS: Tännehän se juoksi, minä näin.
RIIKKA: Ei, ei ole täällä.
JUSTUS: Kenenkäs hame se sohvan takaa näkyy. Tule pois, Karoliina.
KAROLIINA (nousee pois kauhuissaan): Ee-elä kummittele, hyvä Justus!
JUSTUS: Tehän tuota kummittelette (koettaa ottaa Karoliinaa kädestä). Tule, lähdetäänpäs nyt kotiin.
KAROLIINA: Ei, en lähde vielä — tuonen tuville. Minähän olen nuori ja jaksan vielä elää ja työtä tehdä (väistyy kauemmas).
RIIKKA: Ei hän nyt lähde täältä.
JUSTUS: Sepä kummaa.
KAROLIINA: Elä pyydä, ee-en voi! En tahdo perintöjäsi, en mitään. Kiitän, kun pääsen kaikesta eroon ja säilytän terveen mielen.
JUSTUS: Te näytte olevan juovuksissa kaikki. Ha-ha-haa! Antakaa nyt ryyppy minullekin, että tajuan teitä. Karoliina on ottanut niin, ettei seisoallaan pysy. Ai, senkö tähden sinä olet pannut kukkia käteeni, oletpa ollut hutikassa, vekkuli!
KAROLIINA: Kun sinä kuolit. Voi, voi, nyt ei ole muistavinaankaan maallisia.
AADOLF: Sinä kuolit.
RIIKKA: Te kuolitte, raukka.
JUSTUS (muistelee): Mehän joimme niin riivatusti, miten minä siis kuolin?
KAROLIINA: Niinkuin kuollaan, sinä kylmenit, et vastannut, kun kysyttiin, et tiennyt tuon taivahallista, et tuntenut meitä ja kuolit!
AADOLF: Yritit kuolla jo ennemminkin ja me hieroimme eläväksi taas.
JUSTUS: Ahaa, sitä taas. Sanoinhan minä, että siinä virolaisessa oli niin riivatusti sitä peevelinmoista sotkua. — Juo litra, niin jo ampuu miehen kellelleen. Juupelinmoista, Aadolf.
AADOLF (jolle selviää asia): Juupelinmoista. No, siitäkö sinä kellistyit?
JUSTUS: Tottahan. Vähemmästäkin.
KAROLIINA: Niin kuolit, raukka.
JUSTUS: Niinpä nukahdin. Vaan oletpa tuossa sinäkin nukahtanut, veli, ha-haa, koska ovat noin mukavat nukkumapaikat.
AADOLF: Joimme tässä — vaimoni erojuhlia.
JUSTUS: Eroaako hän?
AADOLF: Se on niin, että tuota, — miten se nyt lie? Tuo Karoliina lainasi minulle sieltä teiltä juomatavaroita.
JUSTUS: Se on oikein. Ha-ha-haa.
KAROLIINA (jo rohkaistuneena): Kun sinä elit, eihän se ollut ihan hurskasta elämää — vai?
JUSTUS: Eihän se ihan sitä ollut.
KAROLIINA: Vaan minua kohtaan olit rehellinen, noin jotenkuten. —
JUSTUS: Jotenkuten.
KAROLIINA: Ja vaimoksesi karahteerasit.
JUSTUS: Tottahan, vaimoani, ketäs sitten.
KAROLIINA: Ja sitä muutakin oli meidän välillämme, sitä — rakkautta, niin että ihan —!
JUSTUS: No, niistä ei nyt täällä puhuta.
KAROLIINA: Vaan etpä muistanutkaan testamentilla. Aina sinä kehuit juotuasi, sanoit, että näytät pitkän nenän sukulaisillesi, vaan näytitkös! Sinussa ei ollut miestä sitä tekemään! Ei sillä, että pahaa heille tahtoisin, tahi että pahaa sinulle nyt toivoisin, ei, lepää rauhassa, eläkä huolehdi enää näistä maallisista. Mutta en malta olla muistuttamatta — elä nyt suutu — puhun kuin lapselle kieloitellen — eipäs ollut mies sanansa kokoinen. En nureksi, olkoon, mutta kysynpä: miksi minut hyljäsit, kultani?
JUSTUS: Enhän ole sinua hyljännyt.
KAROLIINA: Me etsimme testamenttia kaikkialta, ja sinä sanoit, että se on —
JUSTUS: Se on, onhan se — täällä saapasvarressani.
AADOLF: Se on hänen saapasvarressaan!
RIIKKA: Elkää uskoko, se on kummituspeliä. Mene pois, mene pois laudallesi lepäämään. Elä nyi häntä, Karoliina, kaadut kuolleena maahan.
KAROLIINA: Mene pois, minä tulen vierasmiesten kanssa sen saappaasta vetämään.
JUSTUS: Minä vaikka sen heti otan ja näytän.
KAROLIINA: Elä ota, elä ota, ei se kuolleille sovi.
JUSTUS: Oletkos niin päissäsi, ettet tajua, etten minä ole kuollut.
KAROLIINA: Kuulitteko, mitä hän sanoo? Mikäs sinä sitten olet?
JUSTUS (vetää Karoliinaa luoksensa): Tunnusteles nyt tarkemmin. (Karoliina tunnustaa ja saa rohkeutta —) — ee, elä nyi sillä tavalla, elä kutkuta, ei kainaloista, ha-ha-haa!
KAROLIINA (pannen Justuksen kaulaan kädet): Se on Justus, oma Justukseni, mies lihaa ja verta, ha-ha-haa. (Riikalle.) Tule nykäisemään, pääset pelosta.
RIIKKA (nykäisee): Se on Justus-herra ihan omassa persoonassaan. Ja me kun luulimme teitä kuolleeksi.
JUSTUS: Ilmankos minut oli pantu tähän munteerinkiin. Ha-ha-haa, ei ollut hullumpaa tehdä pieni, onnistunut pruuvireisu.
KAROLIINA (syleilee vielä): Voi, että se olet sinä, eikä sinun haamusi.
JUSTUS: Otapas nyt saappaan varresta, mitä siellä on.
KAROLIINA (vetää saappaanvarresta piipun, tupakkamassin, tulitikut, täyttää piipun, pistää sen Justuksen suuhun ja sytyttää sen): Kas niin, ihan kuten ennenkin.
JUSTUS: No, ota sieltä saapasvarren salataskusta nyt se —
KAROLIINA (vetää sieltä testamentin): Tämäkö?
JUSTUS: Aukaise se ja lue.
KAROLIINA: En minä ilkiä. (Antaa sen Aadolfille.)
AADOLF (lukee): — "ja määrään minä omaisuuteni vaimoni Karoliina Suurpään ja tyttäreni Lempi Junnuttaren kesken tasan jaettavaksi — —"
KAROLIINA (koettaa syleillä): Kiitos, kiitos, oma kulduni!
JUSTUS: Ei nyt täällä.
KAROLIINA: Se Lempi tyttäresi on nyt tässä talossa palvelijana.
JUSTUS: Onko Lempi Junnutar täällä?
RIIKKA: Tässä se on nyt ollut. (Huutaa viereiseen huoneeseen.) Lempi, Lempi.
Lempi tulee.
RIIKKA: Tässä on nyt isäsi. (Justukselle.) Tässä se on nyt tyttärenne!
KAROLIINA: Katso, ihan on sinun näköisesi.
JUSTUS: Ei ole partaa.
KAROLIINA: Vaan katsopa silmiä, vertaa.
JUSTUS: En näe omia silmiäni.
KAROLIINA: Ja katsopas tätä toista korvaa, litteä ja suuri nipukka. Koko luomakunnassa ei ole kahta tuon muotoista korvaa enempää. Isä ja tytär!
AADOLF (katselee): Sillä on sinun aasinkorvasi.
LEMPI: Elkäähän nyt — (piilottaa korvansa).
RIIKKA: Mutta se on tärkeä korva ja se on kallis korva.
JUSTUS: Mistä se on kotoisin — neiti?
KAROLIINA: Ihan sinusta ja siitä samaisesta Junnuttaresta, joka oli luonasi, kun tämän tytön aikaan saitte.
JUSTUS: Tarkoitan papinkirja —?
LEMPI: On Junnutar-nimellä vielä.
JUSTUS: No, oletkohan sitten tyttäreni?
LEMPI: Jos te vaan olette isäni.
JUSTUS: Mahdotonta minun niin varmasti tietää.
LEMPI: Vielä mahdottomampaa minun.
KAROLIINA: Tiettävästi ei ole ketään ilman isää.
LEMPI: Eipä kai. Aina sitä virkaa on joku jonkun hetken hoitanut.
JUSTUS: Ha-ha-haa, tyttö on minun (syleilee), minun tyttöni tämä on — jos hän vaan ottaa minut isäksensä?
LEMPI: En ole valinnut äitiä —
JUSTUS: Minä sen valitsin — huonostiko?
LEMPI: Hänellä oli ansioita — hän synnytti minut! En valitse isää —
JUSTUS: Joka on ilman ansioita —?
LEMPI: Hän antoi minulle elämän, se on hänen ansionsa.
JUSTUS: Ja vetäytyi pois —?
LEMPI: Hyvä työ ei odota kiitosta!
JUSTUS: Oh, rakas, rakas, sinä olet minun tyttöni.
AADOLF: Siitä ei voisi erehtyä.
KAROLIINA: Sanoinhan heti, ettei epäilystäkään.
JUSTUS: Nytpä lähdetään siis kotiin kaikki.
RIIKKA: Tulipas Lempistä rikas ja sellaisen kodin sai.
LEMPI: Tuliko minusta rikas?
JUSTUS: Et ole köyhä.
LEMPI: Onko siitä rikkaudesta mitään hyötyä? Saako niitä rahoja oikein käyttääkin?
JUSTUS: Käytettäväksi ne on luotu.
LEMPI (mennessään ulos): Odottakaahan.
AADOLF: Teräväpäinen tyttö.
JUSTUS: Ha-ha-haa, ei omena kauas puustansa putoa.
LEMPI (tulee taluttaen Eljasta): Saanko esittää sulhaseni.
JUSTUS: Kas vaan, kuinka nopea.
LEMPI (puukkaisee Eljasta kylkeen): No!
ELJAS (kumartaa): Saanko pyytää tyttärenne kättä.
JUSTUS: Kas, kas, eikö koko tyttöä, ha-ha-haa!
KAROLIINA: Ähää, siihen meni tyttösi, vieraalle miehelle.
RIIKKA: Se tyhmyys se vielä puuttui.
JUSTUS: No, mitä tahtoo tyttö, sitä tahtoo pappa. Käydään kotiin siis ja selvitellään asiat siellä.
LEMPI (Riikalle): Minä sanoin, luotetaan vaan onneen, se on sokea. Nyt ostetaan Eljas vapaaksi.
RIIKKA: Jos ette voi?
ELJAS: Voidaan, paremmasta onnesta ei siellä tiedetä. Ai, Riikka, kiitos vaan papinkirjan hankinnasta, ilman sitä olisin peloissani karannut.
JUSTUS: No, lähdemme nyt, Lempi.
AADOLF: Sitä on kysyttävä, tuota, miten se nyt on — on kysyttävä minun vaimoltani — tarkoitan, entiseltä vaimoltani ensin.
KAROLIINA (supattaa Justuksen korvaan): Niin se nyt on —
JUSTUS: Kysy, peijakas vie, häneltä sitten.
AADOLF (vasemmalle): Juulia, Juulia, ole hyvä, tule tänne!
JUULIA (tulee): Mitä nyt? (Huomaa Justuksen ja kauhistuu.) — Näettekö, aave, haamu, kummitus? Hän, hän, ihan selvään hän, Justus. (Pakenee Aadolfin turviin.) Suojele minua, suojele minua!
JUSTUS (ojentaa kättänsä): Minä se olen.
JUULIA: Elkää tulko, menkää, menkää laudallenne lepäämään.
JUSTUS: No elkää peljätkö.
JUULIA: Menkää rauhaanne, menkää, emme tahdo teidän omaisuuttanne, emme.
JUSTUS: Ettehän toki.
JUULIA (Aadolfille): Hän kaipaa maahan — ooh, kuinka minä pelkään, minä vapisen, olen ihan märkä (vaipuu istualleen).
AADOLF: Mutta, kultaseni, hän on elävä ja kulkee omassa ruumiissaan vielä.
JUULIA (turvautuu Aadolfiin): Omassa ruumiissaan, ooh, sitähän minä pelkään!
KAROLIINA: Hän on vaan hän!
RIIKKA: Justus-herra vaan.
LEMPI: Hän on ollut valekuollut.
JUULIA: Eikö hän ole kuollut?
KAROLIINA: Kun hän joi, nääs, oikein miehen tavalla sellaista — hörönlöröä — sehän kuuluu kellistävän miehen tainnoksiin, jos sitä litran vaan juo — niin tuli meille erehdys. Ja hän on nukkunut siinä sitten yksin tein ja on nyt herännyt.
JUULIA: Eikö hän ollutkaan kuollut? Ettekö te kuollutkaan?
JUSTUS: En, ikävä kyllä.
JUULIA: Sepä harmillista.
JUSTUS: Toiste sitten.
JUULIA: Vaan mitäpä iloa minulle siitä sitten enää?
KAROLIINA: Kun emme arvanneet etsiä sitä testamenttia tämän saappaan salataskusta.
JUULIA: Ooh!
KAROLIINA: Siellä se oli. Ja niinpäs oli kuin hän oli luvannutkin. Junnutar ja minä — ei sitä suotta luota ihmisyyteen!
JUULIA: Osh!
KAROLIINA: Että sanoinhan, että ei nyt naureta vielä. Se se nauraa, joka viimeksi nauraa.
JUULIA: Oh!
KAROLIINA: Että nyt me tämän tyttären kanssa pidämme taloa ja kotia, kun tämä vainaja niin tahtoo.
JUULIA: Oh, kuolen!
AADOLF: Elä, elä kuole, tulee liian monta vainajaa.
JUSTUS: Juulia ei nyt sure minun tähteni — eihän Juulia ole pitänyt minusta koskaan.
KAROLIINA: Piti hän silloin, kun laudalla lepäsit.
JUSTUS: Siinä sitä onkin moni miellyttävin. Aika kolttoset tuli tässä tehdyksi.
JUULIA (nousee): Haa, lyökää, lyökää puukkoja sydämeeni, lyökää kirveellä rintaani, tässä seison koko maailman pilkkana, tuskannuolen satuttamana, oman sukuni pettämänä!
JUSTUS: Se tuoniherra veitikka, hänelle käy kateeksi hyvät päivämme.
JUULIA (Karoliinalle katkerana): On sinulla nyt onnea!
KAROLIINA: Mitäs minä onnella nyt, kun on hyvinvointi.
JUULIA: Mutta missä, missä on minun kohtaloni?
AADOLF: Tässä se olisi.
KAROLIINA: Riikanhan piti hänet ottaa.
JUULIA: Vai ottaa minun mieheni! Ei minulta niin vaan miestä viedä, tarvitsen minä hänet nyt itsekin.
RIIKKA: Poikaa vartenhan minä vaan —
JUULIA: Maailma pitäköön pojasta huolen. (Aadolfille.) Pyyhi pois maito parrastasi, Aadolf.
AADOLF: Maito? Se on puhdasta viinaa. Oh, ollaanpa nyt iloisia!
JUSTUS: Ei oteta tätä niin vakavasti. Juhlanäytäntöjä ei tämä elämä kannata.
Piia ja Veijo tulevat ulkoa.
JUULIA (nuorille): Hän elää, emme ole perineet mitään. (Veijolle.) En ole enää rikas.
PIIA: Äiti, me olemme menneet kihloihin —
JUULIA: Kihloihin — te? Mutta tämähän on minun sulhaseni.
PIIA: Hän sanoo olevansa minun.
AADOLF: Kysytään häneltä itseltään.
JUULIA: Oletko — oletko —?
VEIJO: Ee-en ole.
JUULIA: Erosin sinun tähtesi miehestäni.
AADOLF: Mutta minä en ole eronnut sinusta. Kysytään tytöltä, mitä sanot, Piia — tahdotko?
PIIA: Jos äiti ei tahdo.
VEIJO: Pyydän — — anteeksi —
AADOLF: Äidinkö tahdot vai tytön?
VEIJO: En voi —
PIIA (tulistuen): Saa toki sanat suuhusi! Naitko äidin?
VEIJO: Ee-en voi.
PIIA: Hän ei voi.
JUULIA (lujasti): Naitko tytön?
VEIJO: Ee-ee, en voi.
JUULIA: Hän ei voi.
PIIA: Oh, — siinä mies! Sankari!
AADOLF: Tytönkö haluat?
VEIJO: Tytön.
JUULIA: Minä kostan, kostan!
AADOLF: Elä tee vaan pahaa itsellesi.
JUULIA: Haa, se vielä puuttuisi. Elä pelkää, en ammu kuulaa otsaani, siihen tulisi reikä, ja otsa on minun.
AADOLF: Ee-e, elä vaan itke!
JUULIA: Itkeä en aio. Tuskani on suuri ja kyynel on niin pieni. Ooh!
AADOLF: Tahtoisitko mitä nyt, kultaseni?
JUULIA: Tahtoisin taivaat siirtää radoiltansa, tähdet estää kulussansa. Maapallon syöstä meren syvimpään aallokkoon! Sinne heittäisin kaikki miehet, joiden rakkaus on kevyempi kuin ilma. Mutta haa, mitä voin muuta kuin nauraa, nauraa.
AADOLF: Naura, naura sinä vaan. Joka ei osaa nauraa, ei vielä osaa mitään.
JUULIA: Haa, (tiiviiden huulien välistä) minä nauran! Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.
Esirippu.