SISÄLLYS: (continued 6)

Sää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi kirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo merkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli muistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli nyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä tuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi edellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän vaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi lohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta suorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea tuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja jäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä varustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat matkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin ihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt neidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse ja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä kauemmaksi Blois'sta — kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista kaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren verityön saastuttamalta teurastushuoneelta — kokemus oli hävittänyt tuon vaikutelman — säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen ja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta, hulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun kapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut muuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään. Kiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin katsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi pakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut avarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien, laajan, pilvilentoisen taivaan alla.

Mutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François d'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat muistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla olimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä olemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä, joita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli saattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle avuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi polttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää pidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia eteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös ja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut toivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei päiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia nummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja odotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen avaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät näyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen mieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen elämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia ja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi joutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin saattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta — mikä synnytti paljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi — saanut houkutelluksi suutani hymyyn.

Kello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän penikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme Cher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään hevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen jälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki Limousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen suojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran kuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä pakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina Valancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia päivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin olimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl oli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, — sillä en voinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia — olisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut mahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät minut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä olimme.

Siellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan Châteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon isäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja varsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat sen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden ja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian noustessamme ylös seuraavana aamuna.

Lähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa etenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään syytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi, näyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi palata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain suurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani raudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai pahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten jälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen vielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.

Ennen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä eräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin ensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa puksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä alkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua, jotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti kokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta säkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili lyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää, taikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa kuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja nauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan pakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä katkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan syvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko, keräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat pakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.

Nähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien, kuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän taitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin yksinäni.

"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?" lausuin minä ensimäiselle ryhmälle, jonka luokse saavuin. "Te näytätte lähteneen kesämajalle ennen aikojaan. Mistä te olette?"

"Châteauroux'sta", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä nyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.

"Minkätähden?" kysyin minä. "Eikö teillä ole koteja?"

"On, kyllä meillä kodit on", vastasi hän yhtä lyhyeen.

"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?" tiukkasin minä, katsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. "Onko teidät karkotettu?"

"On, rutto on karkottanut!" vastasi mies katkerasti. "Onko leillä tarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka kolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra — teillä on kelpo seurue — kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne."

"Ovatko asiat niin pahasti?" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon isännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.

"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?" jatkoi hän viitaten äkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi liikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. "Näettekö sitä? No niin, sen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja hevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä ihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka ovat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä elävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita viljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä jotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette kuole ruttoon, niin kuolette nälkään."

"Jumala varjelkoon!" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme olijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi meidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista. Hän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun jälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja miehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet menneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle hätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien ratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän saapumistamme.

"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?" sanoin minä.

"Luvallanne sanoen", vastasi hän vakavan merkitsevästi, "luulen teidän pikemmin tulevan heitä vastaan."

Kohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni oli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä olin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset, tarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä käännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän, vakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen, missä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin meitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä pitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin keskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla hartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet takaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat koneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä kerralta oli vaara ohi.

Mutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta kertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen heidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta toiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet lauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat vahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä tuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä, ratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen huonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa, jonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai poppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista uljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä. Ainoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä. Näistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon Fleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti eteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian, nimittäin valtiattarensa kasvot.

Tapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan merkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän kuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti hevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen kaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana valuva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi edessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin luikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien säikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen meitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten vaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta risti, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat yläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja hillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen tunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä ensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi muuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä kuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka pysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa yhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet kaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli sillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.

Sitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään, sillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin parhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin tarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä kaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja majatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta kaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain mukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa säädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta tästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista pysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan talon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti meille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja, niinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti hukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa liikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme sai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se esille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla, hiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat meitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä että olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin kuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.

Minä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten ratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni eteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin erääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt tammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni kulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse jättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin kanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin tarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta kiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen veroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme kaksi tuntia lepoon ja virkistykseen — mistä ajasta herra d'Agen ja minä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena — lähdimme jälleen matkaan reipastunein mielin.

Mutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin vaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää. Kammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta moninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin toisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He puhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja luonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista. Kohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen kamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat hautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi naisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen luokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme eräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti asuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan. Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet hänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli kuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että kohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita esitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään hänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen seurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja aikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta, joka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän ratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se täyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä jälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä pyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine palvelijoineen.

Häneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin säästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä toivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen vankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen kauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat samankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon vastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen kiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he hiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja viivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin kaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin — meistä tuntui kuin linnutkin olisivat olleet vaiti — saattoivat kylmät väreet käymään huolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja äänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä sipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja pysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.

Ottaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa Maignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin jälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina käsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei näyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä jotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä äänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt minun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen kuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos, etten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima sellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin koettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen ystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli ollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena — niinkuin nuoren miehen ystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle — niin vaivasin kovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti kysymys kilpailusta.

Päivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun hävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme yhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka, niin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan viimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin yllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme kulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli niin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä laskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla verrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken perästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä otaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi, sillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin Maignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä olimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.

Hän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain välisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden mukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä opastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne voisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että hänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.

"Annahan kuulua, moukka!" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo lankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. "Kerro hänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut elävältä, kääpiö!"

"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen auringonlaskua", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. "Minä näin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset tahtoivat mennä yli ja toiset ei."

"Oliko heillä naisia mukanaan?" kysyi herra d'Agen äkkiä.

"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne", vastasi mies, "ja ne ratsastivat niinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan kääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria kohti."

"St. Gaultieria!" huudahdin minä. "Missä se on? Ja mistä muualta sinne menee tie?"

Mutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei tuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata kysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran rantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.

"Mitä?" kysyin minä.

"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää yönsä!"

"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"

"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä, tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut hiljaisella tulella!"

Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että hän opastaisi meidät laaksoon.

XXVIII. Linna kukkulan laella.

Varmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja että me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin kuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen pelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme alaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina ratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa harha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin heidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut suuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida selvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä hyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia todennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä vahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa olisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea kahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta määritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat naiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä tapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.

Nämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin painavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt lykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen talon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun olimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni. Tie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen parrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin sitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli maininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen takana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin epäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni sinne saakka ennen aamunkoittoa.

Mutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä hänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia. Fanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta tulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi vastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen kiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen hurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun, milloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa masennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.

"Kuinka?" huusi hän rajusti. "Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja jäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai vielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden penikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne vaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte itseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette pelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta naista, niin…"

"Hiljaa, ihminen!" sanoi Maignan syvällä äänellään. "Saitte pitää päänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin toistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää, ennenkuin teille käy pahemmin!"

"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!" huudahti Fanchette. "Hankkikaa syötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata lämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia, juopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!" huusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. "Vieköön teidät rutto!"

"Vaiti!" karjaisi Maignan hurjasti. "Muuten saatte varoa itseänne! Yhdestä kuparilantista voisin lähettää teidät jäähdyttämään jalkojanne tuonne virtaan — tuosta viimeisestä sanastanne! Tiehenne, kuuletteko", jatkoi hän tarttuen häntä olkapäähän ja sysäten häntä taloa kohti, "tahi teille saattaa tapahtua pahempaa. Meidän kanssamme ei ole leikittelemistä, sen tulette näkemään, jollette nyt tuki suutanne!"

Kuulin Fanchetten etenevän vaikeroiden pimeyteen. Ja taivas tietää että tunsin tuskaa mielessäni, pakotteessani itseni pysymään toimettomana nähdessäni tätä hellää kiintymystä, joka näytti niin paljon suuremmalta kuin minun oma tunteeni. Miehet lähtivät yksi toisensa jälkeen ruokkimaan hevosiaan ja katsomaan makuusijoja yöksi, ja kohta jäimme herra d'Agen ja minä kahden seisomaan lyhdyn viereen, jonka mies oli ripustanut pensaaseen ovensa edustalle. Virran kohina äyräittensä välissä parinkymmenen askeleen päässä meistä ja musta pimeys, joka peitti kaikki tyyni sen pienen valopiirin ulkopuolella, missä seisoimme, tuntuivat eristävän meidät koko muusta maailmasta.

Minä katselin nuorta herra d'Agenia, joka ei ollut kertaakaan sipittänyt sinä päivänä, ja saatoin hänen ilmeestään selvästi lukea että hän ei hyväksynyt varovaisuuttani. Vaikka hän karttoi katsomasta minua silmiin, seisoi hän käsivarret ristissä ja pää taaksepäin heitettynä, koettamattakaan peittää sitä halveksimista ja pahantuulisuutta, jota hänen kasvonsa ilmaisivat. Fanchetten iva oli loukannut minua ja kukaties horjuttanut mielipidettäni; herra d'Agenin äänettömyys alkoi ärsyttää minua ja ajattelemattomasti kyllä annoin minä tunteitteni purkautua ilmi.

"Te ette näytä hyväksyvän päätöstäni, herra d'Agen?" virkoin minä.

"Teillä on valta määrätä", vastasi hän ylpeästi. On mitättömiä totuuksia, jotka saattavat loukata syvemmin kuin suorat soimaukset. Minun olisi tullut muistaa se jännitys ja levottomuus, joka häntä kalvoi ja joka oli muuttanut häntä niin että tuskin saatoin enää tuntea häntä siksi huolettomaksi keikariksi, jonka varpaalle olin astunut. Minun olisi tullut pitää mielessäni, että hän oli nuori ja minä vanha, ja että minun olisi ollut osotettava kärsivällisyyttä. Mutta minunkin puolellani oli levottomuutta ja samalla vastuunalaisuutta, ja ennen kaikkea kirvelevä katkeruus, jota en tahtoisi juuri nimittää mustasukkaisuudeksi, vaikka se olikin niin lähellä tätä tunnetta kuin ikämme ja henkilökohtaisten etujemme erotus salli — erotus, jossa ylijäämä oli kokonaan hänen puolellaan. Tämä oli epäilemättä se vaikutin, joka pani minut pitkittämään väittelyä.

"Tekö tahtoisitte mennä eteenpäin?" tiukkasin minä.

"Eihän maksa vaivaa sanoa mitä minä tahtoisin", vastasi hän harmin sävy äänessään.

"Minä kysyin vain mielipidettänne", virkoin minä jäykästi.

"Mitä varten?" vastasi hän sivellen ylpeästi pieniä viiksiään. "Me katsomme asiaa vastakkaisilta kannoilta. Te suoritatte vain tehtäväänne, jonka näyttää muodostavan noitten naisten vapauttaminen, naisten, jotka — uskaltaisinko sanoa? — onnettomuudekseen ovat uskoutuneet teidän huomaanne. Minulla taas, herra de Marsac, on syvemmät vaikuttimet. Syvemmät vaikuttimet", kertasi hän voimattomasti. "Minä, sanalla sanoen, olen valmis tekemään sen mistä toiset vain puhuvat — ja jollen voi seurata muuten, niin seuraisin vaikka jalan!"

"Ketä?" kysäisin minä, tuntien pistoa tästä omien sanojeni toistamisesta.

Hän naurahti katkerasti. "Mitäpä hyödyttää selittelyt tai kinastelut?" vastasi hän töykeästi, "Herra tietköön, jos minun kannattaisi riidellä kanssanne, niin olisin tehnyt sen jo kaksi vuorokautta sitten. Mutta minä tarvitsen apuanne; ja sen tarpeessa olen valmis siihenkin, mikä teidän tyynille tunteillenne ja kylmälle harkinnallenne varmaankin näyttää sekä hyödyttömältä että uskomattomalta — nimittäin maksamaan siitä täyden hinnan."

"Maksamaan täyden hinnan!" mutisin minä käsittämättä mitään — paitsi sitä etten mitään käsittänyt.

"Niin, täyden hinnan!" toisti hän. Ja puhuessaan hän katsoi minuun niin hurjan raivokkaasti että minä peräydyin askeleen. Tämä näytti saavan hänet malttamaan mielensä jossain määrin, sillä hän kääntyi kiireesti poispäin minusta ja antamatta minulle aikaa vastata poistui luotani kadoten pimeyteen.

Jäin seisomaan kokonaan tyrmistyneenä. Yhä uudelleen kertasin itsekseni hänen sanojaan "täydestä hinnasta", mutta aina vain jäivät sekä ne että hänen kiihkeytensä minulle selittämättömiksi. En lopultakaan voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin että hän halusi loukata minua, ja tietäessään köyhyyteni sekä epävarman suhteeni neitiin, valitsi sanansa sen mukaan. Tämä tuntui minusta arvottomalta sellaiselle, josta minulla ennen oli ollut hyvät ajatukset, mutta kun tyvenemmin ajatellessani olin näkevinäni hänen solvausryöpyssään jotain nuorekasta pöyhkeilyä, niin hymyilin surumielisesti päättäen olla ajattelematta asiaa sen enempi ja seurata lujasti sitä menettelytapaa mikä minusta näytti oikealta.

Päästyäni tästä selville olin juuri astumaisillani taloon, kun Maignan pysäytti minut, kertoen että rutto oli surmannut siitä viisi asukasta, jättäen ainoastaan miehen, jonka olimme nähneet ja joka myöskin oli ollut sairaana, mutta parantunut. Nämä kaameat tiedot olivat pelottaneet miehiäni siinä määrin että he olivat menneet niin kauas talosta kuin tasaista maaperää riitti ja sytyttäneet sinne nuotion, jonka ympärillä he aikoivat viettää yön. Fanchette oli sijottunut tallirakennukseen, ja Maignan ilmotti pidättäneensä heiniä täynnä olevan ladon herra d'Agenia ja minua varten. Hyväksyin tämän järjestelyn, ja syötyäni hätäisesti lientä ja karkeaa leipää, joka oli kaikki mitä voimme saada illalliseksi, käskin talonpojan herättää meidät kaksi tuntia ennen auringonnousua, minkä jälkeen, ollen liian väsynyt valvomaan ja miettimään, vaivuin uneen ja nukuin sikeästi aamuun saakka.

Ensimäinen tehtäväni ylös noustuani oli huolehtia siitä, että mieheni ennen ratsaille nousemista söivät aterian, siliä on vaikeata työtä tapella tyhjin vatsoin. Toimitin myöskin kiertotarkastuksen nähdäkseni että kaikilla oli aseensa ja että pistoolit, niillä joilla niitä oli, olivat valmiiksi ladatut. Herra François ei näyttäytynyt ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, ja kun hän sitten tuli, oli hän hyvin kalpea kasvoiltaan ja synkkä muodoltaan. En välittänyt hänestä sentään mitään, ja päivänvalon ensi juovan ilmestyessä lähdimme peräkkäisessä jonossa hitaasti taivaltamaan jokilaaksoa ylöspäin, Maignanin huostaan uskomani talonpoika edellä oppaana kulkien ja herra d'Agen ja minä viimeisinä ratsastaen. Kun aurinko nousi alkaen lämmittää vilun värisyttämiä ruumiitamme, olimme päässeet hankalimman maaperän ohi ja saatoimme edetä siedettävän joutuisasti tiheän tammimetsän läpi vievää tietä.

Olimme tosin jo nousseet ylös laaksosta, mutta tiheässä seisovat rungot ja niitä ympäröivä pensaskasvillisuus estivät meitä näkemästä mihinkään suuntaan. Virstan verran tai pitemmältikin ratsastimme umpimähkään eteenpäin, kunnes vihdoin yhtäkkiä huomasimme olevamme ylänteen reunalla, joka aleni laaksoon, minkä lähempi pää oli metsikön peittämä, mutta etäisempi osa leveni vihreiksi, loivasti viettäviksi kentiksi. Kenttien keskeltä kohosi kukkula tahi vuori, päättyen ylhäällä harmaakivisiin muureihin, joita etäältä tuskin saattoi erottaa alla olevasta luonnonkalliosta.

"Katsokaa!" huudahti oppaamme. "Tuolla on linna!"

Käskettyäni miesteni laskeutua kiireesti hevosten selästä, jotteivät viholliset ehtisi meitä huomata, aloin tarkastaa asemaa. Ensimäinen tunteeni sitä tehdessäni oli kiitollisuus siitä, etten ollut ryhtynyt yölliseen hyökkäykseen, minkä ehdottomasti olisi täytynyt epäonnistua, tuottaen mahdollisesti häviön meille ja joka tapauksessa antaen viholliselle tiedon läsnäolostamme. Linna, jonka saatoimme nähdä jotensakin hyvin, oli pitkä ja kapea, käsittäen kaksi muureilla toisiinsa yhdistettyä tornia. Torneista meitä lähempänä oleva, jonka läpi kulki sisäänkäytävä, oli katoton ja näytti kaikin puolin olevan enemmän rappiolla kuin taempi torni, jonka molemmat kerrokset olivat nähtävästi aivan ehyet. Tästä rappeutuneisuudesta huolimatta oli paikka niin vahva, että mieleni painui yhä alemmaksi mitä kauemmin sitä katselin, ja Maignanin kasvoista näin että hänenkin monipuolinen kokemuksensa osottautui neuvottomaksi. Mitä taas herra d'Ageniin tulee, niin saatoin häneen päin kääntyessäni selvästi nähdä, ettei hän tähän hetkeen saakka ollut oivaltanut mitä meillä oli odotettavissa, vaan oli katsellut koko takaa-ajoamme metsästysretken valossa ja odottanut sen päättyvänkin yhtä huokeasti. Hänen tyrmistynyt ilmeensä, kun hän seisoi tukevia, harmaita muureja silmäillen, oli siitä kyllin selvänä todistuksena.

"Hitto soikoon", mutisi Maignan. "Jos minulla olisi kymmenen miestä, niin pitäisin tuolla puoleni sataakin vastaan!"

"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!" vastasin minä tietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin miltä tahdoin näyttää. "Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä pähkinää hieman lähempää."

Aloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät joksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin varovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein metsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun erään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon, joka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä ennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja syöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä ketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi puun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet huomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon eteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta joillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat Maignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita senlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.

Minä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse ukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti kykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein, etten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa jälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen ennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia heihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan heistä.

"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja", sanoin minä puhuen hitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti tajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. "Tuolla linnassahan on kymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?"

Mies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja vastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa, että nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät ruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet ulos taittaen hänen säärensä.

"Kuinka sitten pääsitte tänne?" kysyin minä.

"Eukko kantoi minut selässään", vastasi hän heikosti.

Epäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet kaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen kertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa eräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen vaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä voinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa tarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen lastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.

"Ovatko he vielä siellä?" kysyin minä. "Näin heidän hevosensa lieassa muurien alapuolella."

"Ovat, Jumala heille kostakoon!" vastasi hän väristen.

"Kertokaa minulle millainen linna on, hyvä vaimo", sanoin minä. "Montako tietä sinne on?"

"Ainoastaan yksi."

"Tännimmäisen tornin kauttako?"

"Niin", vastasi hän, ja huomatessani että hän ymmärsi minua eikä ollut niin hidas järjeltään kuin hänen kurja ulkonäkönsä oli saattanut minut odottamaan, tein hänelle joukon kysymyksiä joita kävisi pitkäveteiseksi tässä kerrata. Niin paljon sain tietää, että oli mahdotonta päästä linnaan tai sieltä pois muuten kuin lähemmän tornin kautta, että heikko, tilapäinen portti sulki sisäänkäytävän, ja että tuosta tornista, joka oli vain neljän seinän ympäröimä kehys, johti kapea, suorakamanainen, oveton aukko pihaan, jonka takana kohosi kaksikerroksinen asuttava torni.

"Tiedättekö, aikovatko he jäädä sinne?" kysyin minä.

"Kyllä kai; he käskivät minun tuoda risukimppuja valkeaansa tänä aamuna, niin saisin takaisin kourallisen omin jauhojani", vastasi hän katkerasti ja kuohahti sitten voimattomaan raivoon, pudistellen nyrkkejään linnaan päin ja kirkuen raivokkaita kirouksia vapisevalla ja särähtelevällä äänellään.

Silläaikaa minä mietin mitä hän oli sanonut, tuntien sangen vähän mielihyvää ajatellessani kapeaa, suorakamanaista oviaukkoa, jonka läpi meidän oli päästävä ennenkuin voimme mitään saada aikaan. Porttikin huolestutti minua. Se ei tosin kukaties ollut vahva, mutta meillä ei ollut ruutia eikä tykkejä eikä mitään piiritysvehkeitä, eikähän kivisiä muuleja voinut repiä rikki paljain käsin. Valtaamalla hevoset saatoimme kyllä katkaista Bruhlin peräytymisen, mutta sittenkin hän saattoi päästä pakoon yöllä, ja joka tapauksessa pahentaisivat ponnistuksemme naisten kohtaloa yllyttämällä hänen raivoaan. Jokin muu toimintatapa oli keksittävä.

Aurinko oli tähän aikaan jo korkealla. Metsän reuna oli tuskin sadan askeleen päässä meistä. Etenemällä joitakin syltiä puitten lomitse saatoin nähdä hevoset rauhallisina syömässä päivänpaisteisella rinteellä, vieläpä erottaa silmilläni puoleksi ruohottuneen tienkin, joka mutkitellen kulki kukkulan sivua ylös suljetulle portille. Ei ketään ollut näkyvissä — he arvatenkin nukkuivat pois matkan väsymystä — eikä linnan katseleminen antanut mitään neuvoa. Mutta kun käännyin neuvotellakseni Maignanin kanssa, sattui katseeni risukimppuihin, ja samassa välähti mieleeni että tässä tarjoutui tilaisuus käyttää sotajuonta, joka oli ikivanha ja sentään aina tuore ja onnistuikin sangen usein.

Ei ollut aikaa turhaan kursailuun. Mieheni alkoivat siirrehtiä eteenpäin uteliaisuudesta, ja millä hetkellä tahansa saattoi joku hevosistamme vainuta vihollisen hevoset ja hirnumalla antaa hälytysmerkin. Kutsuttuani kiireesti luokseni herra d'Agenin ja Maignanin esitin heille suunnitelmani, ja tyytyväisyydekseni sai se heidän hyväksymisensä; se seikka, että olin varannut ensinmainitulle erikoisen osan sen toimeenpanossa, auttoi sulattamaan sitä jäykkyyttä, joka oli seurannut edellisen illan mielenpurkausta. Jonkun aikaa väiteltyämme sai Maignan minut uskomaan ettei vanhalla eukolla ollut kyllin kylmäverisyyttä näyttelemään sitä osaa, jonka olin hänelle aikonut, ja mainitsi Fanchetten, joka neuvotteluun osaaottamaan kutsuttuna ei osottanutkaan vääräksi sitä ajatusta, minkä olimme saaneet hänen rohkeudestaan. Muutamissa tuokioissa olivat valmistuksemme suoritetut: minä olin pukenut päälleni vanhan hiilenpolttajan ulommaiset ryysyt, Fanchette oli verhoutunut eukon pukimiin, kun taas herra d'Agen, joka oli jonkun aikaa epätietoinen ja näytti pitävän tätä osaa suunnitelmasta kaikkein vastenmielisimpänä, veti lopulta ylleen oppaanamme olleen miehen mekon ja housut.

Kun kaikki oli valmiina, annoin miehistöni Maignanin johdettavaksi, ottaen häneltä lupauksen, että hän, siinä tapauksessa että meille jotain tapahtuisi, jatkaisi herpaantumatta kaikin voimin ponnistuksia neidin vapauttamiseksi eikä missään tapauksessa hylkäisi häntä. Saatuani häneltä tämän lupauksen ja ollen vakuutettu siitä että hän sen pitäisi, otimme kukin suuren risukimpun, joka pään ja hartioitten päällä kannettuna oivallisesti kätki kasvonpiirteemme, ja tällaisissa valepuvuissa astuimme urheasti esiin puitten suojasta. Fanchette ja minä kuljimme edellä, horjahdellen sangen luonnollisella tavalla taakkojemme painon alla, herra d'Agenin seuratessa satasen kyynärää jälempänä. Olin antanut Maignanille määräyksen karata porttia kohti heti kun hän näki viimemainitun alkavan juosta. Laakson täydellinen hiljaisuus, ilman selkeys ja minkään elonmerkin häiritsemätön liikkumattomuus edessämme kohoavassa linnassa — joka olisi voinut olla vaikka Prinsessa Ruususen linna, niin sadunomaiselta se näytti taivasta vasten — sekä lisäksi omien mieltemme jännitys ja kiihotus, jotka näitten erikoisten asianhaarojen vaikutuksesta tuntuivat kasvavan moninkertaisiksi, saattoivat tätä seuraavat hetket omituisimmiksi mitä olen kokenut. Kello läheni kymmentä, ja paahtava auringonpaiste, joka tulvehti ylitsemme, teki vaivalloisten taakkojemme lisänä nousun äärimmäisen rasittavaksi. Tuore, lyhyt ruoho, joka juuri oli päässyt kasvun alkuun, oli livettävää ja vaarallista. Me emme uskaltaneet kiirehtiä, sillä emmehän tienneet kenen silmät saattoivat olla meitä katselemassa, emmekä liioin uskaltaneet — puoli matkaa kuljettuamme — laskea risukimppujamme maahan, sillä silloin olisimme ehkä liiaksi paljastaneet kasvonpiirteitämme.

Kun olimme päässeet noin sadan askeleen päähän portista, joka yhä pysyi itsepintaisesti suljettuna, seisahduimme hengähtämään, ja risukimppua pääni päällä pidellen käännyin ympäri nähdäkseni oliko kaikki oikein takanamme. Huomasin, että herra d'Agen, pysyäkseen uskollisesti määrätyn välimatkan päässä, oli valinnut saman hetken levätäkseen ja istui hyvin luonnollisessa asennossa risukimpullaan, pyyhkien kasvojaan mekkonsa liepeellä. Tähystelin ruskeaan lehdettömään metsään, minne olin jättänyt Maignanin miehinemme, mutta en voinut keksiä välkettä puitten välistä enkä mitään muutakaan mikä olisi voinut antaa meidät ilmi. Tultuani tyydytetyksi siinä suhteessa lausuin puoliääneen joitakin rohkaisusanoja Fanchettelle, jonka kasvoilla hiki juoksi virtanaan; ja yhdessä käännyimme sitten jälleen jatkamaan tehtäväämme. Väsymys — sillä emme olleet kumpikaan tottuneet kantamaan kuormia päämme päällä — auttoi meitä jäljittelemään vanhuuden raihnautta miltei täysin luonnonmukaisesti.

Sama hiljaisuus vallitsi lähemmäksikin saapuessamme, synnyttäen mielessäni monenkinlaisia epäilyksiä ja aavisteluja. Lampaan määkinäkin olisi ollut tervetullut tuossa äänettömyydessä, joka tuntui pahaa ennustavalta. Mutta ei kuulunut lampaan määkinää, ei mikään merkki tervehtinyt meitä. Vinossa retkottava, halkeamia täynnä oleva portti pysyi sulettuna. Askel askeleelta taapersimme sitä kohti ja viimein pääsimmekin sen eteen. Peläten puhua, jottei murteeni ilmaisisi minua, tömistin sitä pääni päällä olevalla risukimpulla ja odotin, epäillen mielessäni, oliko ehkä koko sotajuonemme huomattu jo ihan alusta, missä tapauksessa pistoolinlaukaus saattaisi tulla vastaukseksi.

Ei mitään sen kaltaista kuitenkaan tapahtunut. Risukimpun tömistys kajahti ontosti läpi rakennuksen ja vaimeni jälleen, ja entinen hiljaisuus vallitsi taas. Kolkutimme uudelleen, mutta vasta täydelleen kahden minuutin kuluttua kuulimme epäselvää ääntä, ikäänkuin unesta herätetyn miehen mutinaa, ja raskaita hitaita askelia alkoi lähestyä. Portin luo tultuaan mies varmaankin tarkasteli meitä tähystysaukosta, sillä hän seisahtui siinä hetkeksi, ja mieleni yritti masentumaan. Mutta hän ei kai nähnyt mitään epäilyttävää, koska hän seuraavassa tuokiossa kohotti salvan pois äreästi kiroten ja työntäen portin auki käski meitä astumaan sisään ja tekemään sen vikkelästi.

Minä köntystin eteenpäin, tullen viileään, tummaan varjoon, ja Fanchette seurasi minua silläaikaa kuin mies haukotellen astui ulos ja seisoi porttiaukossa venytellen itseään päivänpaisteessa. Kostealta ja epäterveelliseltä haiseva katoton torni oli tyhjä, lukuunottamatta soraa ja kivikasoja, mutta, katsahtaessani sisemmästä ovesta näin pihalla savuavan nuotion ja puolikymmentä miestä juuri nukkumasta kohoilemassa. Seisoin sekunnin verran risukimppua kannatellen, ikäänkuin epätietoisena minne sen laskisin; sitten, vakuuttauttuen pikaisella silmäyksellä siitä että mies, joka oli laskenut meidät sisään, seisoi selin meihin, pudotin kimppuni sisemmän oven eteen poikittain. Fanchette teki niinkuin hänelle oli neuvottu ja pudotti omansa sen päälle; samassa syöksähdin minä ulko-ovelle ja yllättäen siinä seisovan miehen iskin häntä tuimasti hartiain väliin, jotta hän lensi suin päin rinnettä alas.

Takaani kuului huuto ja hämmästynyt kirous, jotka ilmottivat minulle että teko oli huomattu ja että vaikein oli nyt käsissä. Tuokiossa olin jälleen risukimppujen luona ja vetäen pistoolin mekkoni alta ehdin parahiksi ottamaan vastaan lähimmän miehen, joka, oivallettuaan mikä oli kysymyksessä, hyppäsi ylös ja hyökkäsi minua kohti paljastetuin miekoin. Ammuin häntä rintaan juuri kun hän sysäsi syrjään risukimput — jotka miehen vyötäreitten tasalle ulottuvina olivat melkoisena esteenä — ja hän suistui suulleen jalkojeni juureen.

Tämä pysähdytti hänen toverinsa, jotka peräytyivät. Mutta pahaksi onneksi täytyi minun kumartua saadakseni miekkani, joka oli piilotettu tuomaani risukimppuun. Etumaisin lurjuksista käytti tätä hyväkseen, hyökäten kimppuuni pitkä puukko pystyssä. Isketyksi ei hän saanut — sillä minä tartuin häntä ranteeseen — mutta hänen onnistui kaataa minut kumoon. Luulin olevani mennyttä miestä. Odotin toisten parvena rientävän kimppuumme. Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jollei Fanchette ihmeteltävän urhoollisesti olisi iskenyt ensimäisenä tulevaa vahvalla kepakolla, jonka oli siepannut maasta. Mies tuupertui risukimpuille, ja tämä viivytti toisia. Viivyke oli riittävä. Herra d'Agen ehti silläaikaa ylös. Syöksyen sisään portista hän ampui maahan ensimäisen, jonka hän näki edessään, ja sitten hän miekka kädessä ryntäsi ovelle tavattomalla raivolla ja hänelle ominaisella urhoollisuudella, puhdistaen sen yhdessä kädenkäänteessä. Kun mies, jonka kanssa kamppailin maassa, näki mitä oli tapahtunut, väänsi hän itsensä irti epätoivon voimalla ja syöksyen ulos portista oli vähällä joutua seuralaisteni hevosten jalkoihin, kun he laskettivat laukassa ylös rinnettä portille ja hyppäsivät alas ratsailta huudellen ja hälisten.

Tuokiossa syöksyivät he sikin sokin meidän joukkoomme, ja niin pian kuin sain miekkani käsiini, hyökkäsin huutaen heidän edellään pihalle, toivoen ehtivämme toiseen torniin yhdessä vihollisen kanssa. Mutta nämä olivatkin pitäneet varansa ajoissa ja joka-ainoa. Piha oli tyhjä Ehdimme juuri nähdä, kuinka viimeinen heistä kiisi ylös ulkopuolella olevia portaita, jotka veivät ensi kerrokseen, ja hävisi, sulkien jykevän oven jälkeensä. Hyökkäsin portaitten juurelle ja olisin kiivennyt ylöskin, siinä toivottomassa toivossa että tapaisin oven telkeämättömänä, mutta eräästä tähystysaukosta ammuttu laukaus, joka vingahti korvani ohi, ja toinen, joka kaatoi yhden miehistäni, saivat minut pysähtymään. Oivaltaen että kaikki edut olivat Bruhlin puolella, hän kun saattoi ampua maahan meidät kaikki kätköstään, huusin miehilleni peräytymiskäskyn. Tulokseksi tästä kahakasta jäi se, että me olimme porttitornin herroina, kun vihollistemme hallussa taas oli sisempi ja vahvempi torni, niiden välisen kapean pihan ollessa puolueettomana alueena, jolle kummankin puolueen oli yhtä vaarallista edetä.

Kaksi heidän miehistään oli paennut ulkopuolelle, kadoten jäljettömiin, ja kaksi makasi kuolleena, kun meidän puolellamme tappiot sensijaan rajottuivat yhteen mieheen, joka oli ammuttu, ynnä Fanchetteen, joka oli kahakassa saanut iskun päähänsä ja jonka peräydyttyämme tapasimme puolipyörtyneenä makaamasta seinää vasten.

Minua hämmästytti kovasti, kun tulin sitä ajatelleeksi, etten ollut lainkaan nähnyt Bruhlia, vaikka kahakka oli kestänyt ainakin kaksi tai kolme minuuttia ensimäisestä hälyytyshuudosta lukien ja ollut hyvinkin meluisa. Fresnoytakin muistin nyt nähneeni ainoastaan vilaukselta. Nämä kaksi seikkaa tuntuivat minusta niin omituisilta että aloin aavistaa pahinta, vaikka tuskin tiesin miksi, kun luottamukseni ihmeellisesti elpyi ja pelkoni hupeni eräästä seikasta, jonka Maignan ensimäiseksi huomasi ja osotti minulle. Tämä seikka oli valkean liinan ilmestyminen erääseen yläkerran ikkunaan, missä sitä useampia kertoja liehutettiin meihin päin. Ikkuna ei ollut, paljon nuoliaukkoa parempi, ja niin kapea ja korkea että oli mahdoton erottaa kuka merkinantaja oli; mutta kokemukseni neiti de la Viren mielenmaltista ja neuvokkuudesta ei jättänyt minulle mitään epäilystä siinä suhteessa. Enentynein toivein ja keventynein mielin kannustin itseäni ottamaan huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet, ja ensi työksi käskin Maignanin valita kaksi miestä ja ratsastaa kukkulan ympäri päästäkseni varmuuteen siitä ettei viholliselle ollut mitään peräytymistietä avoinna.

XXIX, Nälkä ja ruttotauti.

Silläaikaa kun Maignan oli tällä asialla, lähetin kaksi miestä ottamaan kiinni hevosiamme, jotka juoksivat irrallaan laaksossa, sekä siirtämään Bruhlin seurueen hevoset turvallisen välimatkan päähän linnasta. Annoin myöskin tukkia umpeen pihaan johtavan oven alaosan ja määräsin neljä miestä asestettuina vartioimaan sitä, jottei meitä yllätettäisi — mitä mahdollisuutta en kuitenkaan paljon pelännyt, kun vihollisellamme oli enää vain kahdeksan miestä ja ainoana ulospääsytienä heillä, samoinkuin sisäänpääsytienä meillä, oli tämä oviaukko. Olin vielä näissä puuhissa, kun herra d'Agen lähestyi minua ja minä aloin kehua hänen urhoollisuuttaan, erityisesti kiittäen siitä palveluksesta, jonka hän oli tehnyt minulle mieskohtaisesti. Ottelun kuumuus oli sulattanut nuoren miehen jäykkyyden ja kohottanut ylpeyden punan hänen kasvoilleen; mutta minua kuunnellessaan hän vähitellen jäähtyi jälleen, ja kun olin lopettanut, katseli hän minua entisellä kylmällä vihamielisyydellä.

"Olen teille hyvin kiitollinen", vastasi hän kumartaen. "Mutta saanko luvan kysyä, mitä aiotte tehdä nyt, herra de Marsac?"

"Meillä ei ole valinnan varaa", vastasin minä. "Meidän täytyy pakottaa heidät antautumaan nälällä."

"Entä naiset?" lausui hän, säpsähtäen hieman. "Kuinka heidän käy?"

"He tulevat varmaankin kärsimään vähemmän kuin miehet", vastasin minä. "Uskokaa minua, miehet eivät siedä kauankaan nähdä nälkää."

Hän näytti kummastuneelta, mutta minä selitin että me emme vähälukuisella joukollamme voineet toivoa vallottavamme tornia rynnäköllä, vaan että meidän oli pidettävä itseämme onnellisina, kun olimme saaneet vihollisemme suletuksi paikkaan, mistä hän ei voinut päästä pakoon, vaan täytyi hänen joka tapauksessa lopuksi antautua.

"Kyllä niin, mutta mistä saatte varmuuden, etteivät naiset silläaikaa joudu kärsimään väkivaltaa?" kysyi hän, näyttäen kaikkea muuta kuin rauhottuneelta.

"Kun Maignan tulee takaisin, niin pidän huolen siitä", vastasin minä sangen luottavaisesti.

Maignan ilmestyikin hetken kuluttua tuoden vakuutuksen, että poispääsy tornin toiselta puolelta oli mahdoton. Käskin hänen siitä huolimatta pitää ratsumiehen liikkumassa kukkulan ympärillä, jotta saisimme tiedon mahdollisesta yrityksestäkin. Olin tuskin antanut tämän määräyksen, kun yksi ovelle jättämistäni vartioista tuli sanomaan että Fresnoy halusi puhua minun kanssani herra de Bruhlin puolesta.

"Missä hän on?" kysyin minä.

"Sisemmällä ovella, rauhanlippu kädessään", kuului vastaus.

"Sano sitten hänelle", lausuin minä liikahtamattakaan lähteäkseni, "että minä en tahdo ryhtyä keskusteluun kenenkään muun kuin hänen johtajansa, herra de Bruhlin kanssa. Ja lisää vielä", jatkoin minä, "ja sano se kovalla äänellä: että jos niitä naisia, jotka ovat hänen hallussaan, vahingoitetaan hiuskarvankaan verran, niin tulen hirttämään joka miehen näitten muurien sisäpuolella, herra de Bruhlista nuorimpaan käskyläiseen asti." Ja tämän lupaukseni vahvistin juhlallisella valalla.

Mies nyökkäsi ja meni toimittamaan asiaansa, minun, herra d'Agenin ja Maignanin jäädessä seisomaan portin ulkopuolelle, katsellen joutilaina yli laakson ja tummien metsien, joitten läpi olimme ratsastaneet varhain aamulla. Minä silmäilin etupäässä metsiä, Maignan taas näkyi katselevan laaksoon. Kullakin meistä lienee ollut omat ajatuksensa. Ainakin minulla oli, ja onnistuneen hyökkäyksemme ynnä Bruhlin saarrokseen sulkemisen aiheuttamassa tyytyväisyydessäni en kotvaan huomannut sitä totisuutta, joka vähitellen levisi tallimestarin kasvoille. Kun sen havaitsin, tulin levottomaksi ja kysyin häneltä terävästi, mikä oli asia.

"Tuo ei miellytä minua, teidän ylhäisyytenne", vastasi hän viitaten laaksoon päin.

Katsoin sinne levottomana, mutta vaikka kuinka olisin tähystänyt, en nähnyt mitään.

"Mikä?" virkoin minä ihmeissäni.

"Tuo sinertävä usva", mutisi hän, väristyksen puistattaessa hänen ruumistaan. "Olen katsellut sitä jo puoli tuntia, teidän ylhäisyytenne. Se kohoaa nopeasti."

Minä huudahdin että hän oli arka hupsu, ja herra d'Agen kirosi kärsimättömänä; mutta yhtäkaikki, ja huolimatta halveksimisesta, jota olin osottavinani, tunsin äkkiä kylmän väreen sydämessäni, kun huomasin alhaalla laaksossa saman sinisen autereen, joka oli seurannut meitä edellisen päivän matkalla ja jättänyt meidät vasta yön tullessa. Vasten tahtoammekin jäimme molemmat katselemaan sitä, kun se kohosi hitaasti kohoamistaan, kietoen ensin alemmat metsänliepeet ja leviten sitten laajalle päivänpaisteeseen. On vaikea nähdä rohkean miehen kauhua tuntematta itse samanlaista vaikutusta, ja minä myönnän että minua värisytti. Näennäisen menestyksemme hetkellä oli tässä jotakin, jota en ollut ottanut lukuun, jotakin, jolta en voinut suojella itseäni enkä toisia!

"Katsokaa!" kuiskasi Maignan käheästi, osottaen jälleen sormellaan. "Se on kuoleman enkeli, teidän ylhäisyytenne! Missä se surmaa yhden tai kaksi kerrallaan, on se näkymätön. Mutta kun se kaataa sadoin ja tuhansin, näkevät ihmiset hänen siipeinsä varjon!"

"Vaiti, mieletön!" tiuskasin minä suuttumuksella, joka oli salaisesti suhteessa hänen kaameitten sanojensa tekemään vaikutukseen. "Te olette ollut taisteluissa! Oletteko koskaan nähnyt sitä siellä? Taikka hävitysretkillä? Jättäkää nuo hullutukset", jatkoin. "Ja menkää ottamaan selvää minkä verran ruokaa meillä on mukanamme. Saattaa käydä tarpeelliseksi lähettää sitä noutamaan."

Katselin häntä, kun hän vastahakoisesti poistui, ja tietäen miehen uljaan luonteen ja hänen uskollisuutensa isännälleen en ollenkaan pelännyt että hän luopuisi meistä; mutta joukossamme oli muita meille melkein yhtä välttämättömiä, joihin en voinut luottaa yhtä ehdottomasti. Ja näihinkin oli jo säikähdys tarttunut. Kääntyessäni ympäri näin kalpeakasvoisia miehiä seisovan takanani ryhmissä kaksin ja kolmin, ja he viittoilivat ja mutisivat ja kertoivat toinen toiselleen mitä Maignan oli sanonut meille, ja katselivat sinne minne mekin olimme katselleet. Kun yksi puhui ja toinen kuunteli, näin entisen kauhun heräävän heidän silmissään. Miehet, jotka tunti pari sitten olivat rynnänneet pihan poikki laukausten paukkuessa häikäilemättömän rohkeasti ja uhmanneet ilmeistä kuolemaa vähääkään epäröimättä, kävivät kalpeiksi, ja luoden pelokkaita katseita milloin sille milloin tälle puolen laaksoa, näyttivät takaa-ajettujen eläinten tavoin etsivän paikkaa minne paeta. Pelko, kerran herätettynä, täytti koko ilman. Miehet puhuivat kuiskaillen luonnottomasta helteestä ja pilvettömälle taivaalle tuijotellen pakenivat päivänpaisteesta varjoon, taikka katsellen yli metsäisien maisemien toivottivat olevansa katon alla ja kaukana tästä korkealla olevasta kotkanpesästä, joka heidän sairaaloisissa silmissään näytti kaikkien kuolon vasamien maalitaululta.

En tarvinnut pitkää aikaa älytäkseni sitä vaaraa, millä tämä nopeasti leviävä pelko ja kauhu uhkasi suunnitelmiani. Koetin pitää miehiä toimessa ja kiinnittää heidän ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista vihollisiimme ja heidän puuhiinsa; mutta pian huomasin että siinäkin piili vaara, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Maignan luokseni totisin kasvoin, kertoen että eräs Bruhlin miehistä oli uskaltautunut ulos ja puheli meidän puolellamme pihaa olevan vartion kanssa. Läksin heti sinne ja lopetin jutun lyhyeen, uhaten ampua miehen, jollei hän ollut katon alla ennenkuin ehdin laskea kymmeneen. Mutta säikähtyneet, synkät kasvot, jotka hän jätti jälkeensä, ilmottivat minulle että turmio oli jo tehty, enkä voinut keksiä sille parempaa keinoa kuin antaa vihjauksen herra d'Agenille ja sijottaa hänet ulkoportille pistoolit valmiina.

Kysymys ruokavaroista uhkasi myöskin käydä vakavaksi; en uskaltanut poistua lähteäkseni itse niitä hankkimaan enkä luottanut keneenkään miehistäni niin paljon että olisin voinut lähettää jonkun heistä tuolle asialle. Piirittäjät alkoivat todenteolla olla pian itse piiritettyjä. Kaikki ajatukset vain kohoavassa usvassa ja omassa kauhussaan, he unhottivat kaiken muun. Valppaus ja varovaisuus olivat tipotiessään. Laakson äänettömyys ja autius ja kaukaiset metsät, jotka ympäröivät meitä väräjävinä siintäen helteisessä ilmassa, kaikki tämä lisäsi kammoa. Kaikista ponnistuksistani ja uhkauksistani huolimatta miehet vähitellen poistuivat paikoiltaan ja kokoontuen pieniin ryhmiin portin luokse kiihottivat kauhunsa sellaiseen asteeseen että pari tuntia puolenpäivän jälkeen he olivat valmiit mihin mielettömyyteen tahansa; ja jos joku olisi huutanut: "rutto!" olisivat he rynnänneet hevostensa luo ja hajaantuneet joka suunnalle.

Oli selvää, että tehokasta toimintaa kysyttäessä saatoin luottaa ainoastaan itseeni sekä kolmeen muuhun, joista — sanottakoon se hänen kunniakseen — Simon Fleix oli yksi. Tämän nähdessäni tunsin tavatonta kevennystä, kun jonkun ajan perästä kuulin että Fresnoy pyysi jälleen saada puhua kanssani. En ollut enää niin turhantarkka muodollisuuksiin nähden, kuten on käsitettävääkin, vaan hetkeäkään viipymättä, jottei hän ennättäisi huomata miehissäni vallitsevaa herpaantumista, riensin kohtaamaan häntä pihaan johtavalle ovelle, missä Maignan oli hänet pidättänyt.

Olisin kuitenkin voinut säästää vaivojani. Tuskin ehdin tervehtiä häntä ja vaihtaa pari alkusanaa, ennenkuin näin että hän oli vielä suuremman kauhun vallassa kuin minun seurueeni. Hänen karkeat kasvonsa, jotka eivät olleet koskaan olleet puoleensavetävät, olivat monenkarvaiset ja hiestä kosteat; hänen verestävissä silmissään, kun hän loi katseensa minuun, oli samanlainen hurja ja kauhistunut ilme kuin satimeen joutuneella eläimellä. Vaikka hänen ensi sanansa oli kirous, jolla hän koetti elvyttää rohkeuttaan, oli kerskurin pöyhkeys mennyttä. Hän puhui matalalla äänellä ja hänen kätensä vapisivat, ja minä näin ettei hän olisi paljoa tarvinnut syöksähtääkseen ohitseni ja antautuakseen suoraan pakoon.

Hänen ensi sanoistaan, joita hän, kuten mainitsin, säesti kirouksella, huomasin että hän käsitti tilansa. "Herra de Marsac", lausui hän vikisten kuin koira, "te tiedätte että minä olen rohkea mies."

En tarvinnut tämän enempää tullakseni vakuutetuksi siitä että hänellä oli jokin konnamaisuus mielessä, ja senvuoksi valitsin vastauksen huolellisesti. "Kyllä olen joskus huomannut teidät aika sisukkaaksi", vastasin kuivasti. "Ja toisinaan taas olen huomannut ettette ole kovinkaan sisukas, herra Fresnoy."

"Ainoastaan milloin te olette ollut kysymyksessä", mutisi hän uudelleen kiroten. "Mutta ihminen, joka on lihaa ja verta, ei voi kestää tällaista. Ette tekään voisi. Hänen ja noitten toisten välillä minä olen ihan hukassa. Antakaa minulle hyvät ehdot — hyvät ehdot, ymmärrättehän?" kuiskasi hän kiihkeästi vieläkin alentaen ääntään, — "niin saatte kaikki mitä tahdotte."

"Saatte henkenne sekä vapauden mennä minne haluatte", vastasin kylmästi. "Molemmat naiset ovat ensin luovutettavat minulle vahingoittumattomina. Nämä ovat ehtoni."

"Entä minulle?" virkahti hän levottomana.

"Teillekö? Samat kuin muillekin", vastasin tuikeasti. "Taikka voin kyllä tehdä poikkeuksen vanhan tuttavuuden takia, herra Fresnoy; jos naisilla on jotain valittamista, niin hirtän teidät ensiksi."

Hän yritti röyhkeillä ja vaatia jotain rahasummaa tai ainakin hevostaan takaisin. Mutta minä olin mielessäni päättänyt lahjottaa omille seuralaisilleni hevosen mieheen, ja sitäpaitsi älysin hyvin, että tämä oli hänen puoleltaan vain jälkiajatus ja että hän oli täysin halukas suostumaan. Pysyin senvuoksi järkähtämättömänä. Tulos osotti jäykkyyteni oikeutetuksi, sillä hetken perästä hän suostui antautumaan noilla ehdoilla.

"Entä herra de Bruhl?" kysäisin minä, haluten selvää tietoa, oliko hän valtuutettu tekemään sopimusta kaikkien puolesta. "Mitä hän sanoo?"

Hän katsahti minuun levottomasti. "Tulkaa katsomaan! sanoi hän kolkosti virnistäen.

"Ei, ei, ystäväni", vastasin minä pudistaen päätäni varovasti. "Se ei olisi sääntöjen mukaista. Te olette antautuva puoli, ja teidän on osotettava luottamusta meille. Tuokaa naiset ulos, jotta voin puhua heidän kanssaan, niin sitten poistan mieheni."

"Taivas ja helvetti!" huusi hän käheästi, sellainen pelko ja raivo kasvoillaan, että minä peräydyin. "Sitäpä minä juuri en voi tehdä."

"Ettekö voi?" sanoin minä äkillisen kammon värisyttämänä. "Minkätähden ette? Minkätähden?" Ja hetken kiihtymyksessä, sen ajatuksen yllättämänä että naisille olisi voinut tapahtua pahinta, työnsin häntä takaperin niin rajusti että hän tarttui miekkansa kahvaan.

"Lempoako te!" änkytti hän. "Heittäkää irti! Ei se sitä ole, kuuletteko! Neiti on terve ja hyvässä turvassa, ja rouva olisi terve myös, jos hän olisi pysynyt järjillään. Jollei hän ole, niin se ei ole meidän syymme. Mutta minulla ei ole huoneitten avaimia. Ne ovat Bruhlin taskussa, kuuletteko!"

"Vai niin!" vastasin kuivasti. "Entä Bruhl?"

"Vaiti!" vastasi Fresnoy pyyhkien hikeä otsaltaan ja tuoden harmaankalpeat, ilettävät kasvonsa liki minua. "Hänessä on rutto!"

Minä tuijotin häneen tuokion äänettömänä. Hän puhkesi jälleen puhumaan. "Vaiti!" mutisi hän toistamiseen, laskien vapisevan kätensä käsivarrelleni. "Jos miehet saisivat sen tietää — ja he alkavat sitä jo epäillä, kun ei hän näyttäydy — niin he nousisivat meitä vastaan. Ei pirukaan voisi silloin pidättää heitä täällä. Hänen ja heidän välissään olen minä kuin miekanterällä. Rouva on hänen kanssaan, ja ovi on lukossa. Neiti on eräässä huoneessa yläkerrassa, ja ovi on lukossa. Ja avaimet ovat Bruhlilla. Mitä minä voin tehdä? Mitä, sanokaa?" huusi hän ääni käheänä kauhusta.

"Noutakaa avaimet", sanoin minä vaistomaisesti.

"Mitä? Häneltäkö?" mutisi hän, voimatta pidättää puistatusta, joka värisytti hänen turvonneita poskiaan. "Jumala varjelkoon minua menemästä hänen luokseen! Se vie vankat miehet poikkeuksetta. Minä saisin kuoleman yhdessä vuorokaudessa! Totisesti, niin saisin!" jatkoi hän surkeasti. "Mutta te ette ole niin vankka, herra de Marsac. Jos te tulette mukaani, niin minä poistan miehet siltä puolelta ja te voitte mennä sisään ja ottaa häneltä avaimet."

Hänen kauhunsa, joka ei voinut olla teeskenneltyä ja joka vakuutti minulle ilman epäilyksen sijaa, että hän oli tosissaan, oli niin valtava että se ei voinut olla tarttumatta minuunkin. Tunsin, että kasvoni hänen kasvoihinsa katsoessani saivat saman kalman karvan. Minä vapisin kuten hänkin ja tunsin pahoinvointia. Sillä jos on olemassa sanaa, joka kalventaa soturin poskia ja kouristaa hänen sydäntään enemmän kuin mikään muu, niin se on sen taudin nimi, joka vaeltaa helteisellä keskipäivällä, tarttuen voimakkaimpaan, kun hän ratsastaa ylpeydessään, ja muuttaen hänet muutamissa tunneissa mätäneväksi möhkäleeksi. Vankimmat ja häikäilemättömimmätkin sitä pelkäävät, enkä voinut minäkään, enempää kuin muutkaan, kerskua olevani siitä välinpitämätön taikka ajatella sen läsnäoloa ilman kammoa. Mutta se itsensäkunnioitus, joka jalosyntyiselle miehelle on ominaista, pelastaa hänet siitä mielettömästä pelosta, joka valtaa rahvaan, ja niin sain minäkin pian mielenmalttini takaisin ja valmistauduin tekemään mitä minun oli tehtävä.

"Odottakaa vähän", virkoin synkästi, "niin tulen mukaanne."

Hän teki niinkuin pyysin, vaikkakin ilmeisen malttamattomana, ja minä kutsutin silläaikaa herra d'Agenin ja ilmotin hänelle mitä aioin tehdä. En katsonut tarpeelliseksi kajota yksityiskohtiin taikka mainita Bruhlin tilastakaan, koska jotkut miehistäni olivat niin lähellä että saattoivat kuulla. Huomasin että nuori mies otti ohjeeni vastaan synkän ja tyytymättömän näköisenä. Mutta olin jo ehtinyt niin tottua hänen huonotuulisuuteensa ja nähnyt niin kovin erehtyneeni hänen luonteeseensa nähden, että tuskin viitsin asiaa sen enempi ajatella. Astuin pihan poikki Fresnoyn seurassa ja pian olin noussut ulkoportaat ja astunut sisään jykevästä oviaukosta.

Niin pian kuin olin päässyt sisään, oli minun Fresnoyn kunniaksi myöntäminen ettei hän ollut tullut minun luokseni ennenkuin suoranaisen pakon ajamana. Oven sisäpuolella vartioina olevat kolme miestä laskivat aseensa alas heti kun näkivät minut, ja neljäs, joka oli sijotettu läheisen ikkunan viereen, tervehti minua huudahtaen helpotuksesta. Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin astuin kynnyksen yli, oli puolustus itse asiassa päättynyt. Jos olisin halunnut ja jos kunniantuntoni olisi antanut myöten, olisin voinut kutsua mieheni ja vallata sisäänkäytävän. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan etenin pysähtymättä kolkkojen kiviportaitten juurelle, jotka näkyivät kiemurtelevan ylöspäin karkealiitteisten seinien välissä. Siinä Fresnoy astui sivulle ja pysähtyi. Hän viittasi ylöspäin kasvot kalpeina ja mutisi: "Vasemmanpuoleinen ovi." Jättäen hänet siihen katsomaan jälkeeni nousin ylös portaita seuraavalle tasanteelle asti, missä kapean nuoliaukon heittämässä himmeässä valossa löysin Fresnoyn mainitseman oven ja koetin sitä kädelläni. Se oli lukittu, mutta minä kuulin jonkun voihkaisevan huoneessa ja askelten lähestyvän lattian poikki, ikäänkuin joku olisi tullut ovelle ja kuunnellut. Minä koputin, kuullen äänettömyydessä oman sydämeni lyönnit.

Vihdoin huudahti ääni, joka tuntui minusta aivan vieraalta: "Kuka siellä on?"

"Ystävä", mutisin minä, koettaen vaimentaa ääntäni niin etteivät alhaalla olijat kuulisi sanojani.

"Ystäväkö!" kuului katkera vastaus. "Menkää pois! Olette erehtynyt! Meillä ei ole ystäviä."

"Täällä olen minä, de Marsac", vastasin minä, koputtaen vaativaisemmin. "Tahtoisin tavata herra de Bruhlia. Minun täytyy tavata häntä."

Sisälläolija päästi matalan huudahduksen ja tuntui vieläkin epäröivän. Mutta kun olin toistanut pyyntöni, kuulin ruosteisen salvan vedettävän syrjään, ovi avautui muutamia tuumia, ja aukeamasta näkyi rouva de Bruhlin kasvot. "Mitä tahdotte?" kuiskasi hän tuskastuneesti.

Vaikkakin olin valmistunut näkemään häntä, hämmästytti minua hänen ulkonäössään tapahtunut muutos, jota vaillinainen valaistuskaan ei kyennyt peittämään. Hänen siniset silmänsä olivat suurenneet ja käyneet kalseammiksi ja niitten alla oli tummat juovat. Ennen niin kukoistavat kasvot olivat harmaat ja riutuneet; hiukset olivat kadottaneet kultahohteensa. "Mitä tahdotte?" toisti hän, silmäillen minua vihaisesti.

"Tahdon tavata häntä", vastasin minä.

"Tiedättekö?" mutisi hän. "Tiedättekö että hän on…"

Minä nyökkäsin.

"Ja tahdotteko sittenkin tulla sisään? Hyvä Jumala! Vannokaa ettette tee hänelle pahaa!"

"Taivas varjelkoon!" sanoin minä, ja silloin hän avasi oven päästäen minut sisään. Mutta en ollut vielä keskilattiallakaan, ennenkuin hän oli kiiruhtanut ohitseni ja oli jälleen minun ja viheliäisen, hätätilaisen vuoteen välillä. Ja kun seisoin ja katsoin häntä, joka vaikeroi ja vääntelehti vuoteella tajuttomana tuskissaan, sinisenkelmein kasvoin ja vääristynein piirtein, jotka huoneen kylmänharmaa valaistus saattoi kaksinverroin kammottaviksi, kumartui nuori vaimo hänen ylitsensä ja suojeli häntä minulta, niin että katsellessani vuoroin kumpaakin ja muistaessani millätavoin tuo mies oli vaimoaan kohdellut ja minkävuoksi hän oli saapunut tähän paikkaan, tunsin miehuuttomien kyynelten nousevan silmiini. Huone oli vieläkin vankikoppi, missä muurisaven murska peitti lattiaa ja pienet aukot olivat ikkunoina, mutta vankia pidättivät nyt toisenlaiset kahleet kuin väkivallan pakko. Kun hän olisi päässyt vapaasti lähtemään, niin hänen puolisonrakkautensa miestä kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa tappaakseen sen, kahlehti hänet hänen sivulleen siteillä, joita eivät kärsityt vääryydet eikä nykyhetken vaara kyenneet katkaisemaan.

Näin omituista näkyä katsellessani en voinut olla tuntematta samalla sekä ihailua että sääliä enkä unhottamatta hetkeksi vaaraa, joka tänne tullessani oli näyttänyt minusta niin suurelta. Olin tullut kokonaan omissa tarkotuksissani ajattelematta ryhtyä mitenkään auttamaan häntä, joka makasi siinä tuskissaan. Mutta niin suuri on jalon esimerkin voima, että, ennenkuin tiesinkään, huomasin olevani miettimässä miten voisin auttaa tätä miestä ja millä tavoin voisin helpottaa rouva de Bruhlia niitten palvelusten suorittamisessa, joita hänen miehensä oli yhtä vähän oikeutettu odottamaan häneltä kuin minultakin. Tiesin, että pelkkä ruton mainitseminenkin olisi saattanut kaikki, tai melkein kaikki hylkäämään hänet tänne autioon erämaahan; tästä johtui mieleeni että minun olisi ensin siirrettävä neiti de la Vire kauemmaksi ja sitten mietittävä miten voisin olla täällä avuksi.

Olin juuri esittämäisilläni hänelle asian, jonka vuoksi olin tullut, kun sairaalle tuli tavallista rajumpi taudinkohtaus, joka ehkä aiheutui minun läsnäolostani — vaikka hän näyttikin olevan tiedotonna — ja joka kysyi äärimmäisiä ponnistuksia hänen vaimoltaan. En voinut seisoa toimettomana katsoen, kuinka hän turhaan jännitti voimiaan, ja melkein ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin tarttunut heittelehtivään potilaaseen ja lyhyen kamppailun jälkeen painoin hänet uupuneena takaisin vuoteelle.

Rouva de Bruhl katsoi minuun niin omituisesti että ikkunarei'istä tunkeutuvassa puolihämärässä koetin turhaan lukea hänen ajatuksiaan. "Miksi te tulitte?" huusi hän vihdoin, hengittäen kiivaasti. "Miksi juuri te? Hän ei ollut teidän ystäviänne, taivas sen tietää!"

"Ei, rouva, enkä minäkään hänen", vastasin katkerasti äkillisen vastenmielisyyden valtaamana.

"Miksi sitten olette täällä?" kysyi hän.

"En voinut lähettää ketään miehistäni", vastasin minä. "Ja minä tarvitsen yläkerrassa olevan huoneen avaimen."

Yläkerrassa olevaa huonetta mainitessani hän astahti takaperin ikäänkuin iskun saaneena ja katsoi yhtä omituisesti Bruhliin kuin oli äsken katsonut minuun. Viittaus neiti de la Vireen muistutti epäilemättä hänen mieleensä Bruhlin hurjan intohimon tuota tyttöä kohtaan, minkä hän oli sillä kertaa unohtanut. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaikka hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi. Äänettömänä hän kumartui vuoteen yli ja etsittyään miehensä vaatteista suoristautui hetken perästä ja ojensi avainta minulle. "Ottakaa ja päästäkää hänet ulos", lausui hän väkinäisesti hymyillen. "Viekää se itse ylös ja päästäkää hänet. Te olette tehnyt hänen tähtensä niin paljon, että on aivan oikein että teette senkin."

Otin avaimen, kiittäen häntä pikemmin hätäisesti kuin ajatuksella, ja käännyin ovea kohti aikoen mennä suoraan yläkertaan vapauttamaan neiti de la Vireä. Käteni tarttui jo oveen, jonka rouva de Bruhl kiihtymyksessään näkyi jättäneen raolleen minun tullessani, kun kuulin hänen askeleensa takaani. Samassa hän kosketti minua olkapäähän. "Mieletön!" huudahti hän salamoivin silmin, "tahdotteko tappaa hänet? Menisittekö suoraan täältä hänen luokseen ja veisitte ruton häneen? Jumala minua armahtakoon, aikomukseni oli kyllä lähettää teidät. Ja miehet ovat sellaisia lankanukkeja, että te olisitte mennyt!"

Minä vapisin, kauhistuen yhtä paljon omaa typeryyttäni kuin hänen juonensa kavaluutta. Sillä hän oli oikeassa: seuraavassa tuokiossa olisin mennyt, ja tajuaminen ynnä katumus olisivat tulleet liian myöhään. Minua halutti samalla sekä nuhdella häntä hänen jumalattomuudestaan että kiittää oikeaan aikaan tulleesta katumuksesta, enkä kyennyt löytämään sanoja, vaan käännyin vaieten pois ja menin ulos syvästi liikutettuna.

XXX. Tartunta.

Oven ulkopuolella hämärässä käytävässä tapasin herra d'Agenin. Jos tämä olisi tapahtunut milloin hyvänsä muulloin, olisin paikalla kysynyt häneltä, minkätähden hän oli poistunut paikalta, jonka olin hänelle määrännyt. Mutta nyt olin poissa tasapainostani, eikä hänen näkemisensä herättänyt mielessäni muuta ajatusta kuin että tässä juuri oli henkilö, joka voi parhaiten täyttää toivomukseni. Kurotetuin käsivarsin ojensin hänelle avaimen ja pyysin häntä vapauttamaan neiti de la Viren, joka oli yläpuolella olevassa huoneessa, ja saattamaan hänet ulos linnasta. "Älkää antako hänen viipyä täällä", jatkoin painokkaasti. "Viekää hänet siihen paikkaan, missä tapasimme sydenpolttajat. Teidän ei tarvitse pelätä vastarintaa."

"Entä Bruhl?" kysyi hän ottaessaan koneenomaisesti avaimen minulta.

"Hän ei tule kysymykseen", vastasin minä matalalla äänellä. "Häneen nähden on tehtävämme päättynyt. Hänessä on rutto."

Hän huudahti kiivaasti. "Entä rouva de Bruhl?" mutisi hän.

"Hän on miehensä luona", sanoin minä.

Hän huudahti äkkiä tämän kuullessaan ja vetäisi kiivaasti henkeänsä, kuten olen nähnyt ihmisten tekevän kovassa tuskassa. Ja jollen olisi peräytynyt, olisi hän tarttunut hihaani. "Miehensäkö luona?" änkytti hän. "Kuinka niin?"

"No missä hänen sitten pitäisi olla?" vastasin minä, unhottaen että nähdessäni heidät molemmat yhdessä olin itsekin hämmästynyt samalla kuin olin tullut liikutetuksi. "Tai kenen muun pitäisi olla Bruhlin luona? Onhan hän hänen miehensä."

Herra d'Agen tuijotti minuun hetken aikaa ja kääntyi sitten hitaasti, alkaen nousta yläkertaan. Katsoessani hänen jälkeensä alkoi hänen käytöksensä vähitellen selvetä minulle. Voisiko olla niin, ettei häntä vetänytkään puoleensa neiti de la Vire, vaan rouva de Bruhl?

Kun tämä ajatus oli välähtänyt mieleeni, ymmärsin kaikki. Tuokiossa älysin, mihin johtopäätökseen hän oli tullut kuultuaan rouva de Bruhlin olleen minun huoneessani. Minun huoneessani yöllä! Siitä hetkestä oli muutos alkuisin; huolettomasta, iloisesta keikarista hän oli yhtäkkiä tullut äreäksi ja jöröksi murjottajaksi, joka oli yhtä vaikea ohjata kuin kesyttämätön varsa. Ihka selvästi näin nyt tuon muutoksen merkityksen, ymmärtäen minkätakia hän oli karttanut minua ja minkätähden kaikki kanssakäyminen välillämme oli ollut niin vaikeata ja väkinäistä.

Minua nauratti ajatellessani kuinka hän oli pettänyt itseään ja kuinka vähällä minäkin olin ollut pettää itseni. Enkä tiedä mitä muuta vielä olisin ajatellut, sillä mietteeni katkaisi tähän alhaalta kuuluva kova huuto, joka alkoi parilla lyhyellä hämmästyksen ja varotuksen huudahduksella ja kiihtyi nopeasti suuttumuksen ja säikähdyksen karjunnaksi.

Ollen erottavinani Maignanin äänen juoksin alas portaita, etsien tähystysaukkoa, josta voisin nähdä mitä oli tekeillä; mutta kun en löytänyt sellaista ja levottomuuteni tuli yhä suuremmaksi, laskeuduin pihalle, jonka yllätyksekseni tapasin yhtä tyhjänä ja äänettömänä kuin vanha taistelukenttä. Ei vihollisen enempää kuin meidänkään puolelta ollut ainoatakaan miestä näkyvissä. Säikähtyen yhä enemmän juoksin pihan poikki ja kiisin läpi ulommaisen tornin, tavaten senkin ja samoin portin kokonaan vartioimattomana. Ja vasta kun olin, päässyt ulos portista ja seisoin rinteen partaalla, jota ylös olimme niin suurella vaivalla kiivenneet, sain tietää mikä oli hätänä.

Kaukana alhaalla kiisi jono miehiä hyppien ja juosten täyttä karkua kukkulan rinnettä alas hevosia kohti. Toiset huutelivat, toiset juoksivat äänettöminä kyynärpäät kylkiä vasten ja huotrat pohkeita pieksäen. Hevoset seisoivat liekaan sidottuina piirissä lähellä metsänlaitaa ja olivat jonkun huolimattomuuden takia jääneet ilman vartiaa. Juoksijoista etumaisen tunsin Fresnoyksi, mutta useat hänen miehistään olivat melkein hänen kintereillään, ja sitten jonkun matkan päässä tuli Maignan säiläänsä heiluttaen ja karjuen joka harppauksella raivokkaita uhkauksia. Älysin heti että Fresnoy ja hänen kumppaninsa olivat käyttäneet poissaoloani hyväkseen ja livahtaneet Maignanin käsistä, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin jäädä katsomaan ottelun tulosta.

Se ei kauan viipynytkään. Maignanin uhkaukset, jotka minusta tuntuivat pelkältä hengityksen väsyttämiseltä, eivät olleet tekemättä vaikutustaan pakenijoihin. Ei mikään vaikuta niin tuhoisasti luonteeseen kuin pako. Soturit, jotka ovat kestäneet hyökkäyksen toisensa jälkeen niin kauan kuin voitto oli mahdollinen, pakenevat kuin lampaat ja sallivat teurastaa itsensä kuin lampaat, kun kerran ovat kääntäneet selkänsä. Monet Fresnoyn miehistä olivat rohkeita poikia, mutta lähdettyään kerran käpälämäkeen ei heillä ollut rohkeutta ruveta tappelemaan. Heidän pelkonsa sai aikaan sen, että Maignan tuntui olevan lähellä, kun hevoset taas näyttivät olevan kaukana; ja yksi toisensa jälkeen he kääntyivät syrjään ja pyyhälsivät kuin jänikset metsää kohti. Ainoastaan Fresnoy, joka oli pitänyt huolta siitä että oli kaikkein etumaisena, jatkoi samaan suuntaan ja saavuttuaan hevosten luo sivalsi lähimmältä liekaköyden poikki ja hyppäsi sukkelasti sen selkään. Päästyään siinä vakavaan asemaan hän koetti säikäyttää toisia repimään itsensä irti: mutta kun se ei ensi yrityksellä onnistunut ja hän näki Maignanin tulevan yhä lähemmäksi kostoa puuskuen, kannusti hän hevostaan, vaaleata raudikkoa, ja kiisi nauraen pois pitkin metsänlaitaa.

Täysin tyytyväisenä tulokseen — sillä huolettomuutemme olisi voinut käydä meille hyvinkin kalliiksi — aioin kääntyä pois, kun näin että Maignan oli noussut hevosen selkään ja valmistui takaa-ajoon. Niin jäin odottamaan loppua, ja korkealta näköpaikaltani oli minulla mainio tilaisuus seurata alkanutta kilpa-ajoa. Molemmat miehet olivat raskaita, ja aluksi ei Maignan saavuttanut ollenkaan. Mutta kun he olivat päässeet pari sataa kyynärää, joutui Fresnoy huomaamattomuudessaan kovaksi onnekseen hankalalle maaperälle, ja kun hänen takaa-ajajansa, jolla oli aikaa kiertää se kohta, pääsi senkautta puolensadan askeleen päähän hänestä, alkoi ajo käydä niin jännittäväksi kuin suinkin saatoin toivoa. Hitaasti mutta varmasti Maignan, joka oli valinnut Cidin, lyhensi heidän välimatkansa pariinkymmeneen askeleeseen — viiteentoista — kymmeneen. Silloin Fresnoy levottomaksi tullen alkoi katsahdella taakseen ja ratsastaa tosissaan. Hänellä ei ollut piiskaa, ja minä näin hänen kohottavan huotrassa olevan miekkansa ja sivaltavan hevostaan pitkin kylkeä. Se syöksähti eteenpäin ja näytti muutamia laukkoja siltä kuin pääsisi se voitolle. Hän uudisti lyöntinsä jälleen — mutta tällä kertaa erilaisella tuloksella. Hänen kätensä vielä ollessa ilmassa hänen hevosensa kompastui, kuten minusta näytti, teki epätoivoisen yrityksen päästä tasapainoonsa, suistui maahan päistikkaa ja kieri useita kertoja ympäri.

Jokin seikka tuossa kaateessa, joka johti mieleeni Chizén matkalla minulle sattuneen onnettomuuden, saattoi minut tarkastamaan lähemmin hevosta, kun se vapisevana nousi jaloilleen ja seisoi pää riipuksissa. Eikä turhaankaan, sillä tarkasti silmäillessäni saatoin niinkin pitkän matkan päähän tuntea sen Matteuksen raudikoksi — temppuniekaksi. Varjostaen silmiäni ja tähystäen tapahtumapaikalle entistä suuremmalla mielenkiinnolla näin Maignanin, joka oli laskeutunut alas ratsailta, kumartuvan jonkin maassa makaavan esineen yli ja taas hetken perästä nousevan pystyyn.

Mutta Fresnoy ei noussut. Ja arvaten mitä oli tapahtunut, tunsin kammoa muistaessani kuinka hän oli käyttänyt juuri samaa hevosta minua huumatakseen, kuinka sydämettömästi hän oli heittänyt oman onnensa nojaan Matteuksen, sen omistajan, ja kuinka ihmeellisten tapahtumain avulla — joita ihmiset kutsuvat sattumiksi — sallimus oli tuonut sen tälle paikalle ja johtanut hänet valitsemaan juuri sen parinkymmenen muun saatavissa olevan joukosta!

En ollut erehtynyt. Mies oli taittanut niskansa. Hän oli ihan kuollut. Maignan antoi siitä tiedon lähinnäolevalle, tämä taas toiselle, ja niin se saapui minulle saakka kukkulalle. Se ei ollut herättämättä mielessäni monenlaisia muistoja, sekä vakavia että virkistäviä. Muistelin St. Jean d'Angelyta, Chizétä, Arcyn kujan varrella olevaa taloa; mutta kesken näitä mietteitäni kuulin ääniä ja kääntyessäni ympäri näin takanani neiti de la Viren herra d'Agenin seuraamana.

Neidin käsi oli yhä siteessä, ja hänen pukunsa, jota hän ei ollut muuttanut sitten Blois'sta lähdettyään, oli repeillyt ja mudan tahrima. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hän käveli onnahtaen. Väsymys ja huolet olivat riistäneet värin hänen poskiltaan. Sanalla sanoen, hän näytti niin riutuneelta ja surkealta että tuokion verran jo pelkäsin hänen saaneen ruton.

Mutta niin pian kuin hän huomasi minut, tulvahti heleä väriaalto hänen poskilleen, vieläpä otsalleen ja kaulaankin. Hiusten rajasta kaulukseen asti hän oli hehkuvan punainen. Parin silmänräpäyksen verran hän seisoi tuijottaen minuun, ja sitten, minun tervehtiessäni häntä, hän riennähti eteenpäin. Ja jollen olisi perääntynyt, olisi hän tarttunut käsiini.

Sydämeni tuli tulvilleen iloa nähdessäni tämän, ja siinä varmuudessa, jonka hänen punastumisensa minulle antoi, oli minulla kova halu antautua nauttimaan onnestani. Kaiken mustasukkaisuuden herra d'Agenia kohtaan olin unohtanut. Pidin kuitenkin parhaana olla saattamatta häntä levottomaksi kertomalla mitä tiesin Bruhlista. "Neiti", lausuin minä vakavasti, kumartaen mutta samalla etääntyen hänestä, "minä kiitän Jumalaa pelastumisestanne. Yksi vihollisistanne makaa avuttomana tässä ja toinen on kuolleena tuolla."

"En ajattele nyt vihollisiani", vastasi hän nopeasti, "vaan Jumalaa, josta te oikein kyllä minulle muistutatte, ja sitten ystäviäni."

"Kuitenkin", vastasin yhtä nopeasti, "pyydän, ettette pysähtyisi nyt heitä kiittämään, vaan menisitte alas metsään herra d'Agenin kanssa, joka on tekevä kaiken mikä on mahdollista, saattaakseen olonne miellyttäväksi."

"Entä te, herra?" sanoi hän, suloisesti hämillään.

"Minun täytyy jäädä tänne hetkiseksi", vastasin minä.

"Minkätähden?" kysyi hän rypistäen hiukan otsaansa.

En tiennyt kuinka sanoisin hänelle syyni, ja aloin kömpelösti. "Jonkun täytyy jäädä rouva de Bruhlin luokse", lausuin ajattelemattomasti.

"Rouva de Bruhlin!" huudahti hän. "Tarvitseeko hän apua? Minä jään."

"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

En tiedä miten hän ymmärsi nämä sanat, mutta hänen kasvonsa, oltuaan täynnä lempeyttä tähän asti, muuttuivat koviksi. Hän astahti nopeasti minua kohti, mutta muistaen vaaran, jota kuletin muassani, minä siirryin jälleen kauemmaksi. "Ei lähemmäksi, neiti, minä pyydän", sopersin minä.

Hän näytti kummastuneelta ja lopuksi suuttuneelta, ja hän kääntyi pois ivallisesti kumartaen. "Olkoon sitten niin, koska niin haluatte", lausui hän ylpeästi. "Herra d'Agen, jollette tekin pelkää minua, niin tahdotteko saattaa minut alas?"

Jäin seisomaan paikalleni katsoen heitä, kun he laskeutuivat kukkulan rinnettä alas, ja lohduttaen itseäni ajattelemalla että huomenna tai sitä seuraavana päivänä tai ainakin muutamien päivien perästä kaikki olisi hyvin. Tarkastellessani rinteellä etääntyvää nuorta naista olin huomaavinani hänen liikkuvan vähemmin reippaasti sitä mukaa kuin välimatkamme piteni, ja tämä havainto tuotti minulle mielihyvää. Muutamia päiviä, muutamia tunteja, ajattelin, niin kaikki olisi hyvin. Läntisellä taivaalla loimottava auringonlasku oli vain heikko heijastus siitä hehkusta, joka muutamiksi hetkiksi täytti mieleni, joka jo ammoin oli tottunut lämmöttömiin tulevaisuus-mietteisiin ja välinpitämättömyyden kylmyyteen.

Nämä mieluisat kuvitelmat keskeytti Maignan, joka huohottaen nousi kukkulan rinnettä ja ilmotti häpeillen että hevosten luku oli täysi, mutta että neljä omaa miestämme oli kadoksissa; nämä olivat arvatenkin karanneet pois pakenijain mukana. Karkurit olivat herra d'Agenin kaksi lakeijaa sekä herra de Rambouillet'n lainaamat miehet. Simon Fleix'tä lukuunottamatta oli siis jälellä vain kolme Rosnysta tullutta Maignanin miestä, mutta asiaimme nykyinen tila oli sellainen ettei meidän tarvinnut tuosta suuria huolehtia. Ilmotin tallimestarille — joka silminnähtävästi kalpeni uutisestani — että herra de Bruhl sairasti ruttoa ja nähtävästi tulisi siihen kuolemaan, ja minä pyysin häntä laittamaan leirin alhaalla olevaan metsään ja hankkimalla ruokaa talosta, missä olimme olleet edellisen yön, tekemään neidin olon niin suotuisaksi kuin olosuhteet sallivat.

Hän kuunteli hämmästyneenä, ja kun olin päässyt loppuun, kysyi hän huolekkaasti mitä minä itse aioin tehdä.

"Jonkun on jäätävä rouva de Bruhlin luokse", vastasin minä. "Olen jo käynyt sairaan vuoteen vieressä noutamassa neidin huoneen avaimen, ja suurempaa vaaraa ei siitä minulle enää ole. Ainoastaan sitä pyydän, että jäisitte lähiseudulle ja toimittaisitte meille mitä mahdollisesti tulemme tarvitsemaan."

Hän katsoi minuun liikutuksella, mikä, ollen ankarasti ristiriidassa hänen pelkonsa kanssa, koski minuun melkoisesti. "Mutta, tulimmainen", virkkoi hän, "te saatte ruton ja kuolette."

"Jos se on Jumalan tahto", vastasin minä kylläkin synkkänä, sillä tavallisissa oloissa niin pelottoman miehen kalpeneminen vaikutti mieleeni pakostakin masentavasti. "Mutta jollei, niin säästyn. Olipa kuinka hyvänsä", jatkoin sitten, "niin olen teille velkaa palvelustodistuksen. Simon Fleix'llä on mustetolppo ynnä paperia. Käskekää hänen tuoda ne tähän kivelle ja jättämään ne siihen, niin kirjotan että Maignan, parooni de Rosnyn tallimestari, palveli minua loppuun asti urhoollisena soturina ja kelpo ystävänä. Mitä, ystäväni?" jatkoin minä, sillä näin että tämä onnellisen mielijohteen aiheuttama esitykseni vaikutti häneen valtavasti. "Minkätähden ei? Sehän on totta, ja se on teille vapauttavana selvityksenä paroonin edessä. Tehkää kuin käskin, ja menkää. Ilmottakaa asia herra d'Agenille ja olkaa hänelle yhtä uskollinen kuin olette ollut minulle."

Hän päästi pari kolme voimakasta kirousta, kuten hänen kaltaisillaan miehillä on tapana tehdä peittääkseen ylenmääräistä liikutustaan, ja esitettyään vielä jonkun kehotuksen poistui täyttämään määräyksiäni, jättäen minut seisomaan kummun laelle erikoisen laatuiseen yksinäisyyteen ja katsomaan kuinka hevoset ja miehet poistuivat metsään, kunnes koko laakso näytti jäävän minun ja äänettömyyden ja illan harmauden haltuun. Hetken ajan seisoin mietteissäni. Sitten muistutin itselleni mieltäni rohkaistakseni, että olin ollut paljon yksinäisempi kuljeskellessani St. Jeanin katuja ventovieraana ja nukkavieruna, käännyin ympäri, ja läimäytellen huotraani saappaitani vasten seurakseni astuin pimeän, äänettömän pihan poikki ja nousin niin reippaasti kuin taisin rouva de Bruhlin huoneeseen.

Kävisi pitkäveteiseksi kertoa yksityiskohdittain kaikkia seuraavien viiden päivän tapahtumia, sillä vaikkakin ne palvelukset, joita terve voi tehdä sairaalle, mielestäni ansaitsevat jokaisen huomiota, joka aikoo tutustua soturin uraan, niin tuntuvat ne kuitenkin kunniakkaammilta niitä tehdessä kuin niistä kertoessa. Yksi huomattava tapahtuma niiltä päiviltä tuotti minulle kuitenkin silloin, kuten vielä nytkin, mitä vilpittömintä iloa, ja se oli Simon Fleix'n osottama odottamaton, harras uskollisuus. Saavuttuaan luokseni hän kieltäytyi poistumasta ja osotti näissä vaikeissa olosuhteissa omaavansa niin jaloja sydämen ominaisuuksia, että mielelläni annoin hänelle anteeksi sen vilpin, mitä hän aikaisemmin oli harjottanut minua kohtaan. Ne yrmeän äänettömyyden puuskat, joita hänellä silloin tällöin vielä oli, samoinkuin aika-ajoin esiintyvä tuittupäisyys, tuntuivat osottavan, ettei hän ollut aivan kokonaan voittanut epätervettä haavettaan, mutta yksistään se tosiseikka, että hän oli tullut luokseni niin vaaranalaisissa olosuhteissa ja vapaaehtoisesti poistunut neidin läheisyydestä, antoivat minulle hyvää toivoa tulevaisuuteen nähden.

Herra de Bruhl kuoli varhain seuraavana aamuna, ja Simon ja minä hautasimme hänet puolenpäivän aikaan. Hänessä oli kyllä urhoollisuutta ja kykyä, vain periaatteita häneltä puuttui. Huolimatta rouva de Bruhlin murheesta, joka oli yhtä suuri kuin jos hän olisi kadottanut maailman parhaimman puolison, muutimme ennen iltaa erityiseen leiriin metsään, jättäen sanomatonta helpotusta tuntien nuo kukkulalla olevat harmaat rauniot, missä — kuten minusta tuntui — olimme eläneet kokonaisen ikäkauden. Uudessa leirissämme vietimme sitten neljä päivää, ja kun riistaa oli runsaasti ja ilma oli lämmin, ei meiltä puuttunut mitään, paitsi ystäviemme seuraa. Viidennen päivän aamuna kohtasimme seurueemme muut jäsenet sopimuksen mukaan pohjoiseen johtavalla tiellä ja lähdimme paluumatkalle.

Olimme iloiset, kun olimme päässeet saamasta tartuntaa, mutta tahdoimme kuitenkin vielä jonkun aikaa noudattaa toisiin nähden sellaista varovaisuutta kuin näytti tarpeelliselta, ratsastaen jälempänä ja ryhtymättä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka he merkeillä osottivat olevansa iloiset nähdessään meidät. Siitä kuinka usein neiti käänsi päätään katsoakseen taakseen, päätin ettei hän kantanut kaunaa omituisesta käytöksestäni, jonka syyn toiset arvatenkin olivat hänelle selittäneet. Näinollen ratsastin eteenpäin erittäin kevein mielin, tyytyväisenä nykyhetkeen ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, vuoroin suunnitellen mitä tulisin tekemään ja vuoroin muistellen jo suoritettuja tekojani.

Päivän kirkkaus ja lämpö sekä paikoitellen jo lehteen puhkeavien metsien kauneus edistivät myöskin suuresti tällaisen mielentilan syntymistä. Inhottava usva, joka niin kovin oli meitä painostanut, oli hävinnyt, joten maisemat pääsivät näkymään kaikessa varhaisen kevään kirkkaudessaan. Hyvien enteiden ilahuttamina edellämme ratsastavat miehet nauroivat ja juttelivat ratsastaessaan tai koettelivat hevostensa kuntoa, milloin vain sattui aukeampaa maata. Heidän leikinlaskunsa ja naurunsa tuntuivat miellyttäviltä meidän jälessätulevien korvissa ja lämmittivät rouva de Bruhlinkin murheelliset kasvot jonkinlaiseen onnen kajastukseen.

Ratsastin näin eteenpäin tyytyväisin mielin, kunnes väsymyksen tunne, jota kulkemamme matkan pituus ei tuntunut oikeuttavan, sai minut kannustamaan Cidiä vilkkaampaan vauhtiin. Tunne jatkui kuitenkin tullen yhä painostavammaksi, niin että aloin arvella syöneeni ehkä liikaa viime aterialla. Sitten tämä seikka poistui mielestäni joksikin aikaa, kun erään jyrkän mäen laskeutuminen kiinnitti puoleensa kaiken huomioni.

Mutta joitakin minuutteja myöhemmin, sattumalta kääntyessäni satulassa, tunsin äkkiä omituista pyörrytystä, niin voimakasta että minun oli pakko tarttua kaksin käsin satulaan ja pitää siitä kiinni, puitten ja kukkuloitten näyttäessä tanssivan ympärilläni. Sitä seurasi pistävä kipu kyljessä, melkein ennen kuin olin ehtinyt saada takaisin ajatuskykyni, ja tämä kasvoi niin nopeasti ja oli heti alussa niin selvä, että kamalien aavistusten noustessa mieleeni työnsin käteni vaatteitteni alle ja tunsin kyljessäni tuon paiseen, joka on varmin ja vaarallisin ruton oire.

En tahdo koettaa kuvata tässä tuon hetken kauhua — hetken, jolloin näin kaiken sen, minkä omistaminen äsken oli täyttänyt mieleni ilolla, pakenevan toivottomasti luotani, jättäen minut synkkään pimeyteen. Riittäköön kun sanon, että maailma kadotti yhdessä tuokiossa iloisuutensa ja päivänpaiste lämpönsä. Ympärilläni säteilevä vehreys ja kauneus, joka muutamaa hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt mieleni ihastuksella, tuntui yhtäkkiä olevan vain minuun kohdistuvaa kamalaa ja julmaa pilaa, ja minä itse kenenkään huomaamatta ja välittämättä häviämään tuomittu hiukkanen. Niin, hiukkanen, tomun haiven; tuon tunteen katkeruus on elävänä muistossani. Mutta ei kestänyt kauankaan, ennenkuin karkaisin mieleni — olinhan soturi — ja säilyttäen malttini päätin mitä minun oli tehtävä.

XXXI. Metsän helmassa.

Ensi säikähdyksen hälvettyä kohdistuivat ajatukseni yksinomaan sellaisen tekosyyn keksimiseen, jonka nojalla voisin erota seuralaisistani saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan ja herättämättä heissä levottomuutta. Tämä ajatus vastasi arvattavasti sitä eläimissä ilmenevää vaistoa, joka saa ne vetäytymään yksinäisyyteen tultuaan haavotetuksi tai sairaaksi; ja minussa saattoi tuo ajatus muodostua erikoisen vaativaksi, kun kipuni esiintyi pikemmin puuskittain kuin yhtämittaisena, suoden minulle rauhallisia väliaikoja, jolloin kykenin ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, jopa istumaan vakavasti satulassakin.

Eräänä tällaisena väliaikana koetin miettiä minne voisin mennä tuottamatta vaaraa toisille, ja mieleeni johtui heti viimeksi sivuuttamamme paikka, joka sattui olemaan juuri se joen äyräällä oleva talo, missä olimme kuulleet Bruhlin tieltä poikkeamisesta. Miehessä, joka siinä yksinään asui, oli ollut rutto, ja sen vuoksi hän ei sitä pelännyt. Paikka itse oli yksinäinen, ja hiljalleen ratsastaen voin saapua sinne puolessa tunnissa. Heti paikalla ja enempää viivyttelemättä päätin suunnata kulkuni sinne. Palaisin takaisin ja jättäytyen tuon miehen hyväntahtoisuuden huomaan kieltäisin häntä ilmaisemasta minua muille, varsinkaan ystävilleni, jos he tulisivat minua hakemaan.

Oivaltaen ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos mieli panna aikomukseni täytäntöön ennenkuin tuskat palaisivat ja tyrehdyttäisivät rohkeuteni, kiristin heti ohjakset ja änkytin jonkun tekosyyn rouva de Bruhlille — jos oikein muistan, sanoin pudottaneeni käsineeni. Pelkäsin kovin hänen huomaavan jotain omituisuutta käytöksessäni, mutta olipa esittämäni syy mikä hyvänsä, otti hän sen täydestä; luulen että se aiheutui etupäässä murheesta, jonka vallassa hän oli. Hän antoi minun mennä, ja ennenkuin kukaan muu ehti huomata tai kaivata minua, olin jo kappaleen matkan päässä paluutiellä ja tienkäänteen suojassa poissa heidän näköpiiristään.

Pakoni synnyttämä kiihotus kannusti minua jonkun aikaa, ja sitten uusi kipujen puuska riisti minulta ajatuskyvyn joiksikin tuokioiksi. Mutta kun se oli mennyt ohi ja minä, vaikkakin heikkona ja menehtyneenä, kykenin jälleen selvästi ajattelemaan, valtasi mieleni mitä kurjin masentuminen ja alakuloisuus, joka seurasi minua kaiken matkaa, täyttäen metsäisen ympäristöni (mikä toisten silmissä varmaan oli kylläkin kaunis) epätoivon pimeydellä. Kaikkialla näin vain kuolemaa ja häviötä. Ei ollut kaikki siinä, että tartuntani ensimäisen havainnon kauhu palasi jälleen kaikessa voimassaan miltei herpauttaen minut; eikä siinäkään, että kaipaukset ja muistot, menneisyyden kuvat ja tulevaisuuden suunnitelmat joukoittain tunkeutuivat mieleeni, niin että olisin voinut itkeä ajatellessani kaiken päättyvän tähän. Vaan heikkoudessani olin näkevinäni neidin kasvojen häämöttävän metsän varjoisimmista tummennoista, houkutellen ja yllyttäen minua palaamaan — vaikkapa vain sanoakseni että rakastin häntä — ja kiusaus oli niin voimakas että se kävi melkein yli vastustuskykyni. Kaikki, mikä minussa oli arvotonta, nousi taisteluun, itsekkyyteni vaati saada tietää, minkätähden minun oli kuoltava ojaan, toisten ratsastaessa päiväpaisteessa — minkätähden minun oli mentävä hautaan, kun toiset elivät ja iloitsivat!

Ja niin ankara oli kiusaukseni, että olisin varmaankin taipunut siihen, jos matka olisi ollut pitempi tai ratsuni raskaskulkuisempi ja hitaampi. Mutta keskellä kurjuuttani, jota ruumiilliset tuskat alkoivat lisätä siinä määrin että tuskin kykenin näkemään ja minun täytyi ratsastaa molemmin käsin satulasta pidellen, saavuin virran rannalla olevalle talolle. Hevoseni seisahtui omasta tahdostaan. Ennen tapaamamme mies tuli ulos. Minulla oli juuri sen verran voimia jälellä, että kykenin sanomaan hänelle kuinka laitani oli ja mitä olin vailla; sitten tuli uusi tuskankohtaus pyörrytyksen seuraamana, ja tajuttomaksi mennen vaivuin maahan.

Minulla on vain hämärä käsitys siitä mitä senjälkeen tapahtui, kunnes huomasin olevani huoneessa miehen käsivarteen tarrautuneena. Hän osotti minulle eräässä huoneen nurkassa olevaa komerovuodetta, mikä ainakin minun sairaissa silmissäni näytti hirveän pimeältä ja synkältä, ja olisi pannut minut sinne makaamaan. Mutta jokin sisäinen vaisto sai minut kammoamaan tuota vuodetta, ja huolimatta hänen pakotuksestaan riistäydyin irti ja heittäydyin eräässä toisessa nurkassa näkemälleni olkikasalle.

"Eikö vuode ole teille kyllin hyvä?" murisi hän.

Koetin sanoa hänelle ettei se ollut syynä.

"Kyllä sen pitäisi kelvata kuolinvuoteeksi", jatkoi hän tunteettomasti. "Viisi henkeä on kuollut sille vuoteelle, tietäkää se! Ensin vaimoni ja sitten poikani ja sitten tyttäreni, ja sitten taas poikani ja sitten taas tyttäreni. Viisi kaikkiaan! Ja juuri tuolle vuoteelle!"

Puuhaillen jotain mustan padan kanssa hämärässä uuninnurkassa hän jatkoi mutinaansa heittäen aina väliin karsaan silmäyksen minuun; mutta jonkun hetken perästä minä menin tuskasta tajuttomaksi.

Kun jälleen aukaisin silmäni, oli huone pimeämpi. Mies istui vielä siinä missä viimeksi olin hänet nähnyt, mutta jokin ääni, mahdollisesti sama joka oli minut herättänyt, sai hänet juuri minun sinne päin katsahtaessani menemään lasittoman ikkunan luo. Ääni, jonka sointu tuntui minusta tutulta, kysyi ulkopuolelta oliko hän nähnyt minua; ja hetken jännitys valtasi minut niin että kohosin ryntäilleni kuullakseni vastauksen. Mutta mies oli luja. Minä kuulin hänen sanovan ettei hän tiennyt minusta mitään, ja pian vakuutti poistuvien kavioiden kopse ja etäisyyteen häipyvät ihmisäänet, että olin jäänyt yksin.

Mutta silloin, juuri sinä hetkenä, heräsi mielessäni epäluulo tuota miestä kohtaan, jonka huomaan olin jättänyt itseni. Niin ruttosairas ja toivoton kuin olinkin, hyydytti se veren sydämessäni, pysäyttäen silmänräpäyksessä heikkouden kyyneleet, jotka olivat juuri herahtamaisillaan, ja tyrehdyttäen pyörrytyksenkin, joka pakotti minut tarrautumaan vuoteellani oleviin olkiin. Syntyikö tuo ajatus sairaaloisesta oman mitättömyyden tunteesta vai perustuiko se miehen luihuun ulkonäköön ja niihin salavihkaisiin katseisiin, joita hän loi minuun, sitä en voi sanoa enempää kuin voin ratkaista sitäkään, oliko siihen todella syytä vai oliko se vain oman mielikuvitukseni tuote. Mahdollista on, että huoneen synkkyys ja miehen tyly puhe saattoivat minut epäluuloisuuteen taipuvaksi; mahdollista on myöskin, että hänen salaiset ajatuksensa heijastivat syyllisyyden ilmeen hänen kasvoilleen. Jälkeenpäin ilmeni, että hän oli maatessani riistänyt minulta kaikki millä oli jotain arvoa; mutta voihan olla että hän teki sen siinä uskossa että minä kuolisin.

Mihinkään varmuuteen en tästä tullut, sillä pelkoni hävisi melkein samassa kun se oli syntynytkin. Mies oli tuskin ehtinyt jälleen istuutua, kun ulkoa kuuluva uusi hälyytys sai hänet ponnahtamaan jaloilleen. Mulkoillen silmillään ja äkeästi mumisten hän kiiruhti ikkunan luo. Mutta, ennenkuin hän sinne ehti, sysättiin ovi rajusti auki ja Simon Fleix seisoi kynnyksellä.

Hänen mukanaan tuli sisään niin siunattu valon ja elämän tulvahdus että se silmänräpäyksessä karkotti huoneen kaameuden ja riisti minulta samalla kertaa sekä pelon että miehuuden. Sillä nähdessäni nuo tutut kasvot, joitten luota hiljan olin paennut, puhkesin vasten tahtoanikin kyyneliin, ja ojentaen käsiäni häntä kohti hätääntyneen lapsen tavoin kutsuin häntä nimeltä. Luulen että ruton leima oli tällöin niin selvästi kasvoillani että kuka hyvänsä saattoi sen nähdä, sillä hän seisoi tyrmistyneenä minuun tuijottaen; mutta hänen siinä vielä seisoessaan työnnettiin hänet syrjään ja hennompi, pienempi olento, huppupäähineen ympäröimin kalpein kasvoin, ilmestyi hetkeksi minun ja päiväpaisteen väliin. Se oli neiti!

Tämä sai minut, Jumalan kiitos, järkiini, tai muuten olisin saanut ikuisen häpeän. Huusin heille niin kovaa kuin heikkoudeltani saatoin, että he veisivät neidin pois, ja voihkien kerran toisensa jälkeen että minussa oli rutto ja että hän kuolisi, käskin miestä sulkemaan oven. Ja pelkoni hänen puolestaan antoi minulle voimiani takaisin niin paljon että kohosin jaloilleni, niin puolipukeissa kuin olinkin, ja olisin paennut johonkin soppeen häntä välttääkseni, yhä huudellen että he veisivät hänet pois — jollei uusi tuskankouristus olisi iskenyt minuun, niin että kaaduin sokeana ja avuttomana siihen paikkaan.

Vähään aikaan sen jälkeen en tiennyt mitään, kunnes joku toi vettä huulilleni ja minä join ahnaasti, minkä jälkeen pian huomasin oviaukon olevan täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat minuun siinä maatessani. Mutta neitiä en nähnyt, ja minulla oli sen verran tajua että käsitin sen ja olin kiitollinen siitä ettei hän enää ollut heidän joukossaan. Olisin kovasti halunnut käskeä Maignaniakin poistumaan, sillä näin hänen kasvoistaan että hän oli säikähtynyt. Mutta en jaksanut saada ääntä siihen, ja kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka minua piteli — ah voi! vieläkin koen sen joskus unissani — niin neidin hiukset sivelivät otsaani, ja käsi, joka minua hoivasi, oli hänen kätensä; ja kyyneleet, joita hän ei yrittänytkään peittää tai pyyhkiä pois, putoilivat kuumalle poskelleni. Olisin sittenkin työntänyt hänet pois, mutta tuskat palasivat taas, ja nyyhkytyksen tukahduttaessa ääneni minä kadotin tajuntani.

Minulle on sanottu että minä enemmän kuin kuukauden ajan häilyin elämän ja kuoleman välillä, milloin kuumeen poltteissa, milloin vilun puistatuksissa, ja että jollen olisi saanut sellaista hoitoa kuin sain, alati altista ja väsymätöntä, niin olisin kuollut montakin kertaa, niinkuin satoja kuoli ympärilläni viikko viikolta sinä vuonna. Heti ensiksi he muuttivat minut pois talosta (missä varmaankin pian olisin sortunut kuolemaan — niin ruton myrkyttämä se oli kauttaaltaan) ja asettivat minut puitten oksista kyhätyn katoksen alle metsään, ripustaen suuren joukon viittoja ja hevosloimia suojaksi tuulen puolelle. Täällä olin tosin alttiina kylmälle ja ilmanvedolle ja yökasteelle, mutta toisaalta taas pääsi taivaan puhdas ilma haihduttamaan myrkkynesteitä ja ajamaan kuumetta pois aivoistani.

Tästä johtui, että kun ensimäiset heikot tajunnan pilkkeet jälleen heräsivät minussa, hiipivät ne päivänvalon kanssa vihreitten lehtien, riippuvien oksien ja keväisen metsän tuoreuden ja vihannuuden lomitse. Vetisiä silmiäni kohtaava auringonpaiste oli vaimentunut kulkiessaan tuuheitten puitten lävitse, jotka kasvoivat ja laajenivat niitä katsellessani, kunnes jokaisesta niistä tuli vihanta, monimuotoisen elämän täyttämä maailma. Kun väsyin siihen, oli minulla vielä katseltavana pitkiä, varjokkaita, kukkamattoisia kujanteita taikka pieni, metsäruusupensaista punaisena hehkuva tiheikkö sillä puolen missä maa aleni. Niin, ja siitä johtui, että ensimäiset äänet, mitkä kuulin, sittenkun kuume vihdoinkin oli minut jättänyt, olivat kumppaneitaan kutsuvien lintujen viserrykset.

Neiti de la Vire ja rouva de Bruhl ynnä Fanchette ja Simon Fleix asuivat koko tämän ajan sellaisessa suojassa jollaisen saattoi pystyttää minun makuupaikalleni; herra François ja ne kolme vankkaa miestä, jotka Maignan oli jättänyt suojaksemme, oleskelivat omassa majassaan äänen kuulumilla. Viikon ajan valvottuaan sairauteni kulkua oli Maignanin itsensä ollut pakko palata isäntänsä luo, eikä mitään ollut senjälkeen hänestä kuulunut. Kiitos ajoissa tapahtuneen metsään muuttamisen, ei kukaan muu seurueesta sairastunut, ja niihin aikoihin kun minä kykenin seisomaan jaloillani ja puhelemaan, oli taudin raivoaminen niin paljon laimentunut, että pelko oli hävinnyt.

Olisi sanojen tuhlausta koettaa kuvata kuinka toipumisaikanani metsässä viettämämme elämän rauha ja tyyneys vaikuttivat sydämeeni, joka, paitsi äitini vuoteen vieressä, ei ollut paljonkaan tuntenut sellaista iloa. Herätä aamuisin sulosäveliin ja tuoksuihin, syödä elpyvin ruokahaluin ja tuntea voimien hiljalleen kasvavan, maata kaiken päivää varjossa tai päiväpaisteessa miten vain itse halusi, kuunnellen naisten ääniä ja helisevää naurua, ilman huolta tai tietoa maailmasta, niin että olisimme hyvin voineet uskoa olevamme toisella taivaankappaleella — kaikessa tässä olisi voinut olla kyllin onnea ilman sitäkin, mikä lisäsi jokaiseen erityiseen seikkaan vielä suloisemman, syvemmän ja pysyvämmän ilon. Mistä kohta tarkemmin.

En ollut kauankaan tehnyt havannoita, ennenkuin näin että herra François ja rouva de Bruhl olivat tulleet keskinäiseen ymmärtämykseen, ainakin sellaiseen, joka salli herra d'Agenin kaikin tavoin huolehtia rouvan mukavuudesta ja viihtymyksestä, velvottamatta häntä enempää kuin mikä oli soveliasta silloisissa olosuhteissa. Luonnollisesti neiti de la Vire tuli täten jäämään usein minun seuraani — seikka joka olisi varmaankin kypsyttänyt intohimoksi lämpimät tunteeni häntä kohtaan, jollei kiitollisuus ja läheisempi tutustuminen hänen ansioihinsa jo sitä ennen olisi kohottanut kunnioitustani hehkuvimmaksi jumaloimiseksi mitä nuorinkaan rakastaja koskaan on tuntenut rakastettuaan kohtaan.

Mutta mikäli minä voimistuin, yhtärintaa rakkauteni kanssa, ja neiti de la Viren läsnäolo tuli yhä välttämättömämmäksi onnelleni — niin että jos hän oli poissa tunninkaan ajan, tulin jo synkälle tuulelle — sikäli hän alkoi vetäytyä erilleen minusta ja poistuen yhä useammin pitkille kävelyille metsään saattoi minut ennen pitkää niin surkeaan mielentilaan, että se olisi voinut päättää sen työn, minkä kuume oli jättänyt kesken.

Jos tämä olisi tapahtunut ihmisten ilmoilla, olisin hyvin todennäköisesti kärsinyt äänettömänä. Mutta täällä metsän helmassa nauttiessamme yhdessä Jumalan ilmasta ja luonnosta, tunnuimme olevan lähempänä tasa-arvoisuutta. Hän oli tuskin paremmin puettu kuin kenttäkauppiaan vaimo, ja muisto hänen rikkaudestaan ja asemastaan, joskin se yöllä usein vaivasi minua, kadotti paljon kärkeään nähdessäni edessäni hänen nuoruutensa ja sen miellyttävän ja kärsivällisen lempeyden, jonka metsäelämä ja sairaanhoitajan velvollisuudet olivat hänessä kasvattaneet.

Niinpä tapahtui, että eräänä päivänä, kun hän oli ollut poissa tavallista kauemmin, minä tein rohkean päätöksen ja menin virralle asti, joka juoksi alangon halki metsäruusupensaitten luona. Jäin odottamaan häntä rannalle erääseen paikkaan, missä oli vedessä kolme porraskiveä, otettuani ensin pois nuo porraskivet, jotta hänen täytyisi pysähtyä ja avuttomaksi jouduttuaan tulisi iloiseksi minut nähdessään.

Pian hän tulikin käyden nuoren metsän läpi johtavaa lehtikujannetta, silmät maahan luotuina ja olennossaan lempeätä miettiväisyyttä, jonka näkeminen teki minulle hyvää. Käännyin selin virtaan ennenkuin hän näki minut ja olin katselevinani toiselle suunnalle. Epäilemättä hän huomasi minut pian, jo ennenkuin hän tuli aivan lähellekään, mutta ei ilmaissut sitä ennenkuin tuli rannalle ja huomasi porraskivien hävinneen.

Silloin, joko hän sitten epäili minua tai ei, hän huusi minulle, eikä ainoastaan kerran vaan useampia kertoja. Sillä minä en tahtonut kääntyä heti, osittain halusta kiusata häntä kuten rakastavien tapa on, osittain siksi että minusta oli suloista kuulla hänen lausuvan nimeäni.

Kun sitten käännyin ja näin hänen seisovan rannalla, toinen pikku jalka veden kanssa leikitellen, huudahdin teeskennellyn toimekkaana ja riensin kiireesti häntä kohti, piittaamatta hänen torumisistaan tai närkästyneen kopeasta puheensävystään.

"Porraskivet ovat kaikki teidän puolellanne", sanoi hän käskevästi. "Kuka on ne siirtänyt?"

Katselin ympärilleni vastaamatta, ollen vihdoin löytävinäni kivet, ja hän katseli minua sillä aikaa koputellen jalkaansa maahan. Välittämättä hänen malttamattomuudestaan pidin huolen siitä, että toin häntä lähinnä olevan kiven viimeksi, jottei hän vain pääsisi tulemaan yli ilman minun apuani. Mutta sittenkin hän astui yli niin kevyesti ja nopeasti että hänen kätensä tuntui viipyvän kädessäni tuskin silmänräpäyksen. Hänen yli päästyään pidätin hänen kättään kuitenkin vielä omassani, eikä hän estellyt, vaikkakin hänen poskensa, joilla ennestään jo oli heleä väri, kävivät tulipunaisiksi ja hänen katseensa painui alas. Niin seisoi hän vieressäni, hento kätensä minun kädessäni, alaspainunein päin.

"Neiti", lausuin vakavasti, kutsuen kaiken päättäväisyyteni avukseni, "voitteko arvata mitä tämä virta porraskivineen minulle muistuttaa?"

Hän pudisti päätään, mutta ei vastannut.

"Se muistuttaa sitä virtaa, joka on vierinyt meidän välillämme aina siitä päivästä, jolloin ensi kerran näin teidät St. Jeanissa", sanoin matalalla äänellä. "Se on virrannut välillämme ja virtaa vieläkin, erottaen meidät."

"Mikä virta?" kuiskasi hän silmät alasluotuina ja leikkien jalallaan sammalessa. "Te puhutte arvotuksilla."

"Te ymmärrätte tämän arvotuksen liiankin hyvin, neiti", vastasin minä. "Ettekö te ole nuori ja iloinen ja kaunis, kun minä sitävastoin olen vanha, tai melkein vanha, ja juro ja totinen? Te olette rikas ja hovin suosima, minä taas onnen armoilla oleva soturi, jolla ei ole ollut liiaksi menestystä. Mitä ajattelitte minusta kun ensi kerran näitte minut St. Jeanissa? Ja mitä silloin kun tulin Rosny'hin? Tämä", jatkoin minä kiihkeästi, "on se virta, joka on välillämme meitä erottamassa, ja minä tiedän vain yhden porraskiven, joka voi sen sillottaa."

Hän katsoi syrjään, hypistellen poimimaansa metsäruusun kukkaa. Eikä hänen poskiensa puna jäänyt jälkeen kukan punasta.

"Se porraskivi", lausuin minä odotettuani turhaan jotain merkkiä tai sanaa hänen puoleltaan, "on rakkaus. Monta viikkoa sitten, neiti, kun ei minulla ollut paljonkaan syytä pitää teistä, rakastin teitä; rakastin teitä vasten tahtoanikin, ajattelematta tai toivomatta vastarakkautta. Olisin ollut mieletön, jos olisin puhunut teille silloin. Enemmänkin kuin mieletön. Mutta nyt, nyt, kun olen teille velkaa elämäni, nyt, kun kuumeen kourissa olen juonut teidän kädestänne ja herätessäni varhain tai myöhään olen tavannut teidät vuoteeni vierestä — nyt, kun nähdessäni teidän liikkuvan keskellä kauhuja ja koettelemuksia olen oppinut kunnioittamaan teitä naisena, joka on yhtä lempeä ja jalo kuin oma äitini — nyt, kun rakastan teitä niin, että luonanne oleminen on ilo ja luotanne pois joutuminen on murhe, onko liian uskaliasta minun puoleltani ajatella, että virta voisi saada sillan?"

Minä pysähdyin hengästyneenä, ja näin että hän vapisi. Mutta pian hän puhkesi puhumaan. "Te puhutte yhdestä porraskivestä?" sanoi hän hiljaa.

"Niin", vastasin minä käheästi, koettaen turhaan katsoa häntä kasvoihin, jotka hän piti minusta poispäin käännettyinä.

"Niitä pitäisi olla kaksi", sanoi hän miltei kuiskaten. "Teidän rakkautenne ja — ja minun rakkauteni. Te olette puhunut paljon toisesta, mutta ette mitään toisesta. Siinä olette väärässä, sillä minä olen vieläkin ylpeä. Enkä minä suostu tulemaan tuon virran yli, josta puhutte, pelkästään teidän rakkautenne vuoksi!"

"Ah!" huudahdin minä viiltävässä tuskassa.

"Mutta", jatkoi hän luoden silmänsä äkkiä minuun katseella, joka kertoi minulle kaikki, "koska rakastan teitä, tahdon astua tuon virran yli — astua sen yli ainaiseksi ja elää sen toisella puolen koko elämäni — jos minun on suotu elää se teidän kanssanne."

Lankesin polvilleni ja suutelin hänen kättänsä kerran toisensa jälkeen ilon ja kiitollisuuden hurmauksessa. Mutta hetken perästä hän veti kätensä pois. "Jos tahdotte", lausui hän, "saatte suudella minua suulle. Jollette tahdo, niin ei kukaan tule sitä milloinkaan tekemään."

Sen jälkeen, niinkuin voi arvatakin, kävelimme joka päivä metsässä, retkeillen yhä kauemmaksi sen mukaan kuin voimani palasivat ja lähempi ympäristö tuli kovin tutuksi. Jokainen päivämme aamunkoitosta alkaen, jolloin toin lemmitylleni kukkakimpun, aina myöhäiseen iltaan, jolloin Fanchette riisti hänet luotani, oli yhtä pitkää ilon ja onnen karkeloa, kukkuroillaan kaikkea kaunista — rakkautta ja päivänpaistetta ja kimmeltäviä virtoja ja vihantia rantamia, joilla istuimme yhdessä tuoksuvien lehmusten alla, kertoillen toisillemme kaikkea mitä milloinkin olimme ajatelleet ja erittäinkin kaikkea mitä milloinkin olimme ajatelleet toinen toisestamme. Joskus, iltojen himmentyessä, puhuimme äidistäni; ja kerran — mutta se tapahtui päivänpaisteessa, kun mehiläiset surisivat ja veri oli alkanut voimakkaana virtailta suonissani — puhuin suuresta ja kaukaisesta sukulaisestani, Rohanin herttuasta. Mutta neiti de la Vire ei tahtonut kuulla hänestä, vaan kuiski korvaani yhä uudestaan: "Olen tullut yli, rakkaani, olen tullut yli."

Toden totta tuon tiimalasin hiekka oli kultaa. Mutta aikanaan sekin juoksi loppuun. Ensiksikin herra François läksi luotamme palaten maailmaan, nuoruutensa levottomuuden kannustamana ja vakuutettuna siitä että rouva de Bruhl ei toistaiseksi myöntyisi tulemaan sen pitemmälle. Sitten saapui tieto suurista tapahtumista, jotka eivät voineet olla meihin koskematta. Ranskan ja Navarran kuninkaat olivat kohdanneet toisensa Toursissa ja syleiltyään toisiaan suunnattomaan kansanjoukon nähden tuottaneet liigalaisille verisen häviön St. Symphorienin etukaupungissa. Pian tämän jälkeen seurasivat viestit heidän marssistaan pohjoiseen viidenkymmenentuhannen miehen suuruisen, molempiin uskontokuntiin kuuluvan armeijan kanssa, tarkotuksella rangaista Pariisia, kuten huhut väittivät.

Minä aloin — häpeä sanoa — yhä enemmän ajatella näitä asioita, kunnes neiti oireet oivallettuaan eräänä päivänä sanoi että meidän oli lähdettävä. "Vaikka emme koskaan enää", lisäsi hän huokaisten, "tule olemaan näin onnellisia."

"Miksi sitten menisimme?" kysyin minä järjettömästi.

"Siksi että te olette mies", vastasi hän viisaasti hymyillen, "kuten tahdon teidän olevankin, ja tarvitsette muutakin kuin rakkautta. Huomenna me lähdemme."

"Minne?" virkahdin minä hämmästyksissäni.

"Leiriin Pariisin edustalle", vastasi hän, "Palaamme takaisin päivänvaloon — emmehän ole tehneet mitään mitä tarvitsisi hävetä — ja antaudumme Navarran kuninkaan oikeudentunnon turviin. Te jätätte minut Catherine-rouvan seuraan, joka varmaan ei kieltäydy minua suojelemasta, ja niin ei teidän, rakkaani, tarvitse huolehtia muusta kuin itsestänne. Mitä", jatkoi hän, laskien pienen kätensä minun käteeni ja katsoen minua silmiin, "ettehän vain pelkää?"

"Pelkään enemmän kuin koskaan on ollut tapani peljätä", sanoin vavisten.

"Sitä minä tahdonkin", kuiskasi hän kätkien kasvonsa olkaani vasten. "Mutta kuitenkin meidän on lähdettävä."

Ja me lähdimme. Tällainen paluu Turennen kreivin eteen, joka epäilemättä oli Navarran kuninkaan seurueessa, oli niin uskallettu, että se melkein salpasi hengitykseni. Oivalsin kuitenkin, että sillä oli yksi etu, jota mikään muu menettelytapa ei voinut tarjota, nimittäin se, että se saattoi meidät oikeaan maailman silmissä ja teki minulle mahdolliseksi esiintyä suorasti ilkeämielisiä kohtaan. Jonkun verran aprikoituani annoin suostumukseni, pannen ehdoksi vain sen, että ratsastaisimme naamioituina aina siksi kunnes saapuisimme perille ja koettaisimme mikäli mahdollista välttää yhteensattumuksia matkalla.

XXXII. Kohtaus majatalossa.

Seuraavana päivänä siis lähdimme matkaan. Mutta uutinen molempien kuninkaitten menestyksestä ja varsinkin sen monen mielessä synnyttämä varmuus siitä ettei mikään muu kuin ihme voinut enää pelastaa Pariisia, oli saanut niin paljon väkeä liikkeelle, että majatalot olivat tungokseen asti täynnä ja me jouduimme usein pakostakin sellaisiin tilanteihin, jotka tekivät tuntemattomana pysyttelemisemme vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi kuin olin odottanut. Toisinaan ei suojaa ollut saatavissa millään ehdoilla, ja silloin meidän oli pakko viettää yömme taivasalla tai jossakin katoksessa missä se vain kävi päinsä. Lisäksi olivat sotajoukot läpikulkiessaan lakaisseet seudun niin paljaaksi ruuasta ja eläinten rehusta, että nämä olivat nousseet kerrassaan hämmästyttäviin hintoihin; ja useammin kuin kerran saavuimme pitkän päivän ratsastettuamme määräpaikkaamme saamatta ansaitsemaamme ja tarvitsemaamme runsasta ateriaa.

Olosuhteiden ollessa tällaiset ei iloni ollut paljon vailla hurmauksesta nähdessäni sen merkillisen muutoksen, joka oli tapahtunut valtiattaressani. Hän sieti kaikki napisematta, otsaansa rypistämättä ja lausumatta edes yhtä ainoata valituksen sanaa, ja käyttäytyi lukemattomissa tilaisuuksissa tavalla, joka saattoi minut uskomaan hänen puhuvan totta — joskin sitä oli vaikea käsittää — kun hän sanoi, ettei hänellä ollut kuin yksi huoli maailmassa, nimittäin ajatus meidän lähestyvästä erostamme.

Minä puolestani — huolimatta joistakin synkistä hetkistä, kun tulevaisuuden pelko ahdisti mieltäni — olin kuin paratiisissa ratsastaessani valtiattareni rinnalla. Hänen läsnäolonsa antoi ihanuuden aamun ensi raikkaudelle, jolloin koko päivän matka oli edessämme, samoin kuin pimenevän illan viileydellekin, jolloin ratsastimme käsi kädessä. Enkä voinut ilman tahdonponnistusta uskoa olevani sama Gaston de Marsac, jota hän kerran oli pilkannut ja halveksinut. Jumala tietää, että olin kiitollinen hänen rakkaudestaan. Harmaantuvia hiuksiani muistaen kysyin häneltä tuhatkin kertaa, eikö hän katunut; ja tuhat kertaa hän vastasi "ei", niin onnekas katse silmissään, etten voinut muuta kuin kiittää Jumalaa ja uskoa häntä.

Otimme säännöksi pitää naamiot kasvoillamme milloin vain esiinnyimme julkisesti, huolimatta tuon tavan käytännöllisistä epämukavuuksista; ja tätä sääntöä noudatimme sitä uskollisemmin mitä lähemmäksi Pariisia tulimme. Se herätti jonkun verran arveluja ja vielä enemmän uteliaisuutta, mutta ei aiheuttanut mitään vakavia häiriöitä ennenkuin saavuimme Etampesiin, kahdentoista penikulman päähän kaupungista, missä tapasimme suurimman majatalon niin täynnä hälinää ja tungosta ja yhtämittaa tulevien ja lähtevien hovilaisten aiheuttamaa levottomuutta, ettei tarvinnut suurtakaan kokemusta voidakseen päättää armeijan olevan läheisyydessä. Suuren pihan täytti sekava joukko miehiä ja hevosia, joitten välitse vain vaivoin pääsimme eteenpäin. Talon ikkunat olivat kaikki auki, ja niistä näkyi pöytien ympärillä istuvia miehiä, jotka söivät ja joivat kiireisesti, kuten matkustavien tapa on. Porttiholvia ja talon portaita reunustivat sotilaat ja palvelijat ja röyhkeät kuljeksijat, jotka tarkastelivat katseillaan kaikkia tulijoita ja menijöitä, saatellen heitä usein rivoilla kompalauseilla ja haukkumanimillä. Kaiken yli kaikui lauluja ja kirouksia, kinastelua ja naurua, hevosten hirnuntaa ja kerjäläisten ilohuutoja, joita he päästivät jokaisen uuden seurueen saapuessa, ja tämä kaikki lisäsi sitä vastenmielisyyttä, jota tunsin auttaessani rouva de Bruhlia ja neiti de la Vireä alas hevosen selästä.

Simon ei ollut luotu tällaisia tiloja varten, mutta Maignanin minulle jättämien kolmen miehen tuima näkö vaati kunnioitusta, ja kaksi heistä mukanani sain tehdyksi tietä jotta naiset pääsivät sisälle. Isäntä, jonka löysimme sisäpuolelta erääseen nurkkaan sortuneena, kokonaan avuttomana hänen talonsa vallanneen vierasten paljouden takia, vakuutti minulle ettei hänellä ollut pienintäkään komeroa jonka hän voisi jättää minun käytettäväkseni; mutta pian onnistui minun löytää ylhäältä katon rajasta pieni huone, jonka sain ostetuksi neljältä mieheltä, joitten hallussa se oli. Koska oli mahdotonta saada sinne ylös mitään syötävää, jätin miehen vahtiin ja laskeuduin itse naisten kanssa ruokasaliin, joka oli suuri, pitkillä pöydillä varustettu huone, täynnä kursailematonta, meluisaa väkeä. Huomautusten sadellessa joka puolelta astuimme sisään ja löysimme suurella vaivalla kolme tuolia huoneen perinurkassa.

Silmäilin huoneessa olevaa seuruetta ja näin sen joukossa, paitsi kymmenkuntaa meidän kaltaistamme matkustavaa joukkuetta, edustajia kaikista niistä ihmisluokista, joita tapaa armeijan kintereillä. Siellä oli muutamia upseereja ja useita hevoskauppiaita, puolikymmentä rehunvälittäjää ja joitakin pappeja, lisäksi kirjava sekotus seikkailijoita, maantieritareja ja joukottomia pikkupäälliköitä, ja siellä täällä kaksi tai kolme henkilöä, joitten puku ja naapuriensa heille osottama kunnioitus näyttivät merkitsevän korkeampaa arvoa. Viimemainituista pisti erityisesti silmään nelimiehinen seurue, joka istui pienen pöydän ympärillä lähellä ovea. Asettamalla korkeaselustainen penkki heidän ja muun huoneen välille oli koetettu sovittaa niin, että he saisivat olla häiritsemättä, ja heidän seuralaisensa, joita näytti olevan suuri joukko, tekivät voitavansa saman tarkotusperän saavuttamiseksi seisomalla toiselle sivulle jääneessä aukossa. Yksi noista neljästä, komeasti puettu ja komearyhtinen mies, joka istui kunniapaikalla, oli naamioitu niinkuin mekin. Hänen oikealla kädellään istuvaa en voinut nähdä. Toiset, jotka saatoin nähdä, olivat minulle vieraita.

Kului joku aika ennenkuin palvelijamme saivat hankituksi meille ruokaa, ja silläaikaa olimme me alttiina ympärilläolevien lukuisille huomautuksille, mikä ei lainkaan ollut minun mieleeni. Huoneessa ei ollut kaikkiaan kuin muutama harva nainen, ja tämä seikka ynnä naamiomme saattoivat seuralaiseni epämiellyttävän huomion esineiksi. Muistaen kuitenkin, kuinka tärkeätä oli välttää riitaa, mikä saattaisi meitä pidättää ja varmasti kääntäisi meihin yhä enemmän huomiota, pysyin tyynenä; ja pian siirtyikin seurueen huomio meistä pois, kun sisään astui kookas, tummaverinen mies, jolla oli omituinen kerskuva käytös, ikäänkuin hän olisi syystä tai toisesta erikoisessa maineessa.

Tulija muistutti olennoltaan suuresti Maignania. Hänellä oli rintahaarniska viheriän nutun yllä, oranssinvärinen sulka lakissaan ja oranssijuovainen levätti hartioillaan. Sisään tullessaan hän seisoi hetkisen ovella, antaen mustien silmiensä kiertää ympäri huonetta ja puhuen samalla röyhkeän kovaäänisesti tovereilleen. Miehen näössä ilmeni sivistyksen puutetta ja hänen katseessaan oli röyhkeää uhkaa, mikä heti synnytti väkinäisen äänettömyyden siellä minne se oli tähdättynä. Kun hän astui keskemmälle huonetta, näin, että hänellä oli vyöllään hyvin pitkä miekka, jonka kärki viisti lattiaa puoli kyynärää hänen jälessään.

Ensimäiseksi huomionsa esineeksi hän valitsi mainitsemani nelimiehisen seurueen, mennen sen luo ja lausuen jotakin ärsyttävän näköisenä, kääntyen etupäässä naamioituun mieheen päin. Viimemainittu kohotti kopeasti päätään huomatessaan vieraan puhuttelevan häntä, mutta ei suvainnut vastata. Joku muu teki sen kuitenkin, sillä selustapenkin takaa kuului äkkiä vihaista ärinää, joka muistutti raivostuneen härän mylvinää. Sanat hukkuivat ärjyntään, näkymättömän puhujan suuttumuksen ollessa nähtävästi niin hillitön, ettei hän kyennyt muodostamaan sanoja, mutta puhetapa ja ääni, jotka jollakin tavoin tuntuivat minusta tutuilta, näkyivät riittävän pöyhkeilijälle, joka, peittäen nolautumistaan syvällä kumarruksella, peräytyi nopeasti mumisten jotakin arvattavasti anteeksipyytäen. Asettaen hattunsa päähän entistä ylpeämmin tätä tappiotaan korvatakseen hän sitten jatkoi tarkastuskulkuaan huoneessa, mulkoillen käydessään kummallekin puolelle haluten ilmeisesti rakentaa riitaa jonkun vähemmän pelottavan vastustajan kanssa.

Kovan onnen ohjaamana sattui hänen katseensa, kun hän kääntyi takaisin, meidän naamioihimme. Hän virkkoi jotakin seuralaisilleen, ja arvattavasti rohkaistuneena istumapaikkamme vaatimattomuudesta, mikä sai hänet pitämään meitä vähäpätöisinä henkilöinä, hän tuli ja pysähtyi eteemme.

"Ohoh! Onpa täällä useampiakin herttuoita!" huusi hän pilkaten. "Kuulkaas, hyvä herra", jatkoi hän minulle puhuen, "ettekö tahtoisi riisua naamionne ja juoda lasin kanssani?"

Kiitin häntä kohteliaasti, mutta kieltäydyin.

Hänen hävyttömät silmänsä tarkastelivat puhuessani neidin vaaleata tukkaa ja kaunista muotoa, jota naamio ei voinut peittää. "Ehkä naisilla on enemmän makua", lausui hän töykeästi. "Eivätkö he suvaitsisi antaa meille kunnian nähdä heidän kauniita kasvojaan?"

Tietäen kuinka tärkeätä oli säilyttää malttini, hillitsin suuttumukseni ja vastasin yhäkin kohteliaasti, että he olivat kovasti väsyneet ja aikoivat kohta lähteä pois.

"Helkkari!" huusi hän. "Sitä ei voi sietää. Jos meidän on menetettävä heidät niin pian, sitä suuremmalla syyllä pitäisi meidän saada ihailla heidän kauniita silmiään silloin kun voimme. Lyhyt elämä, mutta iloinen. Tämä ei ole mikään luostari, ja voinpa vannoa etteivät kauniit ystävättärenne myöskään ole mitään nunnia."