SISÄLLYS: (continued 3)

Istuin äitini luona toisen päivän iltana vähän jälkeen auringonlaskun, hoitaja vaimon ollessa ulkona jollakin asialla, kun huomasin että lamppu, joka oli äsken sytytetty ja seisoi jakkaralla keskellä huonetta, paloi himmeästi ja tarvitsi niistämistä. Menin hiljaa sen luokse, ja ollessani kumarruksissa koettaen kirkastaa liekkiä, kuulin portailta hitaita, raskaita askelia. Talossa vallitsi äänettömyys, ja huomioni kiintyi tarkkaavana ylöspäin kohoaviin askeliin. Suoristauduin ja seisoin kuunnellen, toivoen tulijan olevan tohtorin, joka ei ollut käynyt sinä päivänä.

Askeleet sivuuttivat alemman porrastasanteen, mutta seuraavan porrasjakson ensi pykälällä tulija kompastui ja sai aikaan melkoista melua. Samalla hetkellä, tai ehkä vähän myöhemmin, askelten noustessa yhä ylemmäksi, kuulin äkkiä kahinaa takaani, ja käännähtäen nopeasti ympäri näin äitini istuvassa asennossa vuoteellaan. Hänen silmänsä olivat auki ja hän näytti olevan täydessä tajussaan, mitä ei ollut tapahtunut useampaan päivään, niin, ei kertaakaan viimeksi kertomani keskustelun jälkeen. Mutta samalla kun hänen kasvoillaan oli järjen valo, olivat ne hätääntyneet ja kalpeat ja kuvastivat niin hirveätä kauhua, että luulin hänen tekevän kuolemaa ja syöksyin hänen luokseen, kykenemättä muulla tavalla selittämään hänen tuijottavan katseensa hätääntynyttä ilmettä.

"Äiti", sanoin minä, kiertäen käsivarteni hänen ympärilleen ja puhuen niin rohkaisevalla äänellä kuin taisin, "ole levollinen. Minä olen täällä. Poikasi."

"Vaiti!" kuiskasi hän vastaukseksi, pannen heikon kätensä ranteelleni ja tuijottaen yhä, ei minuun, vaan oveen. "Kuuntele, Gaston! Etkö kuule? Siellä se tulee taaskin. Taaskin!"

Arvelin tuokion, että hän houraili, ja minua puistatti, sillä sellaisen kuuleminen ei minusta ollut suinkaan miellyttävää. Sitten näin, että hän kuunteli jännittyneenä samaa, joka minunkin huomiotani oli kiinnittänyt. Askeleet olivat silloin saapuneet portaitten yläpäähän. Tulija, kuka se sitten lie ollutkin, seisahtui siihen hetkeksi, koska oli pimeä ja hän ehkä ei oikein tiennyt millä suunnalla ovi oli. Mutta pian kuulin hänen jälleen etenevän, ja äitini, jota minä yhä pitelin sylissäni, vavahti joka askeleella, minkä hän otti, ikäänkuin hänen painonsa olisi tärähyttänyt taloa. Hän koputti ovelle.

Kuunnellessani ja ihmetellessäni johtui mieleeni useampikin henkilö, joksi tulijan olisi voinut otaksua: tohtori, Simon Fleix, rouva de Bruhl, vieläpä Fresnoykin. Mutta kun koputus kuului ja minä tunsin äitini värisevän sylissäni, valkeni asia minulle samassa, enkä minä aprikoinut enempää. Tiesin yhtä varmasti kuin jos äitini olisi puhunut ja sanonut sen minulle. Saattoi olla olemassa vain yksi ihminen, jonka läsnäolo kykeni herättämään hänessä sellaista kauhua, jonka pelkkä askelen äänikin kykeni tunkemaan tiedottomuuden verhon läpi ja raastamaan hänet takaisin tajuntaan ja pelkoon! Ja se oli se mies, joka oli tehnyt hänestä keppikerjäläisen, joka oli niin kauan käyttänyt hyödykseen hänen pelkoaan.

Liikahdin vähän, aikoen mennä hiljaa lattian poikki, jotta hän avattuaan oven tulisi kanssani silmä silmää vasten. Mutta äitini huomasi liikahduksen, ja voimalla, jonka rakkaus hänelle antoi, tarttui hän ranteeseeni niin kiihkeästi, ettei minulla ollut sydäntä riistäytyä hänestä irti, tietäessäni kuinka heikko oli se side, joka häntä enää kiinnitti elämään, ja kuinka lähellä haudan parrasta hän hoippui. Pakotin itseni pysymään hiljaa, vaikka jokainen lihakseni jännittyi kuin viritetty jousi ja hurja raivon tunne kuristi kurkkuani odottaessani miestä astuvaksi huoneeseen.

Palanut puu romahti kasaan liedellä, hätkähdyttäen huoneen syvää äänettömyyttä. Mies koputti uudelleen, ja kun ei saanut mitään vastausta, sillä ei kumpikaan meistä puhunut, työnsi oven hiljaa auki, lausuen ennenkuin tuli näkyviin: "Jumalan siunaus kanssanne!" niin matalalla ja pehmeällä äänellä että sen sointu värisytti minua. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän astui sisään ja näki minut ja säpsähtäen pysähtyi tuijottamaan, pää hiukan eteenpäin kurotettuna, hartiat kumarassa, käsi yhä oven salvassa, hämmästyksen ja suuttumuksen vuorotellessa hänen laihoilla kasvoillaan. Hän oli odottanut tapaavansa heikon, suojattoman naisen, jota hän saattoi kiduttaa ja ryöstää mielin määrin; sen sijaan hän näkikin edessään voimakkaan, asestetun miehen, jonka oikeutettu vihastus oli niin ilmeinen, että hän olisi ollut sokea, jollei hän olisi lukenut sitä kasvoiltani.

Mutta mikä oli merkillisintä kaikesta, me olimme tavanneet toisemme ennenkin! Tunsin hänet heti — ja hän tunsi minut. Hän oli sama jakobiini munkki, jonka olin nähnyt Clainen majatalossa ja joka oli kertonut minulle uutisen Guisen kuolemasta! Huudahdin hämmästyksestä huomatessani tämän, ja äitini tuntui äkkiä vapautuvan siitä kauhun lumouksesta, joka oli antanut hänelle yliluonnolliset voimat, ja vaipui takaisin vuoteelle. Hänen otteensa ranteestani höltyi ja hänen hengityksensä kulki korahdellen, niin että irrotin katseeni munkista ja kumarruin hänen ylitseen levottomana ja huolestuneena. Katseemme kohtasivat toisensa. Hän koetti puhua ja sai viimein änkyttäen kuiskatuksi: "Ei nyt, Gaston! Anna hänen … anna hänen…"

Hänen huulensa liikkuivat lausuakseen sanan "mennä", mutta hän ei saanut ääntä. Ymmärsin kuitenkin hänen tarkotuksensa ja voimattomassa vihassa huiskautin kädelläni munkille, jotta hän poistuisi. Kun katsahdin ylös, oli hän jo seurannut kehotustani. Hän oli käyttänyt ensimäistä tilaisuutta paetakseen ulottuviltani. Ovi oli sulettu, lamppu paloi tasaisesti, me olimme yksin.

Annoin äidilleni vähän armagnac-viiniä, jota oli vuoteen vieressä sellaisen tapauksen varalta, ja hän virkosikin pian ja avasi silmänsä. Mutta huomasin hänessä suuren muutoksen. Kauhun ilme oli kokonaan hävinnyt hänen kasvoiltaan, niissä kuvastui nyt ainoastaan surua ja samalla tyydytystä. Hän laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun, ollen nähtävästi liian heikko puhuakseen. Mutta hetken perästä, kun väkevä juoma oli tehnyt tehtävänsä, hän viittasi minua kallistamaan korvani lähelle hänen suutaan.

"Oletko varma, Gaston", kuiskasi hän, "että Navarran kuningas — pitää sinut yhä — palveluksessaan?"

Hänen rukoilevat silmänsä katsoivat niin läheltä minun silmiini, etten tuntenut lainkaan sellaisia epäilyksiä, joita joku toinen olisi voinut tuntea nähdessään hänet niin lähellä kuolemaa, vaan vastasin lujasti ja iloisesti: "Olen varma siitä, äiti. Ei ole koko Europassa ainoatakaan valtiasta, joka olisi niin uskollinen ja hyvä palvelijoilleen."

Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä ja siunasi minua heikosti kuiskaten. "Ja jos elät", jatkoi hän sitten, "niin rakennat uudelleen vanhan linnan. Sen seinät ovat vielä ehyet. Ja hallin tammisisustus jäi palamatta. Gil'illä on arkku liinavaatteita ja lipas, jossa on isäsi kultanauhukset — mutta se onkin pantattu", lisäsi hän uneksivana. "Minä unohdin."

"Äiti", vastasin juhlallisesti, "minä olen sen tekevä — olen tekevä niinkuin haluat, mikäli se on minun vallassani."

Hän makasi sitten jonkun ajan mutisten rukouksia, nojaten päätään olkapäähäni. Odotin malttamattomana hoitajaa palaavaksi, jotta voisin lähettää hänet hakemaan lääkäriä; ei sillä, että olisin toivonut hänen saavan mitään aikaan, vaan omaksi huojennuksekseni ja voidakseni jälkeenpäin ajatella, ettei äitini jäänyt kuollessaan ilman asianmukaista hoitoa. Mutta talo pysyi äänettömänä, ollen täynnä mieleen vaikuttavaa juhlallisuutta, joka rauhoittaa sydäntä sellaisella hetkellä, enkä voinut täyttää tuota toivettani. Noin kello kuuden aikaan äitini avasi jälleen silmänsä.

"Tämä ei ole Marsac", kuiskasi hän katkonaisesti, katseensa harhaillessa katosta vuoteen jalkapäätä vastassa olevaan seinään. "Ei, äiti", vastasin minä kumartuen hänen ylitseen, "sinä olet Blois'ssa. Mutta minä olen täällä — Gaston, sinun poikasi."

Hän katsoi minuun, ja hänen riutuneille kasvoilleen hiipi heikko mielihyvän hymy. "Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa", kuiskasi hän pikemmin itsekseen kuin minulle, "ja talous tosin hiukan supistettu, mutta sentään arvokas, sangen arvokas." Hetkisen näytti siltä kuin olisi hän jo kuollut syliini, mutta hän avasi jälleen äkkiä silmänsä ja katsoi minuun. "Gastonko?" sanoi hän jyrkästi, vieraalla sävyllä. "Kuka mainitsi Gastonia? Hän on kuninkaan mukana — minä olen siunannut hänet, ja hän tulee kauan elämään maan päällä!" Sitten hän vielä viimeisellä voimainponnistuksella kohosi pystyyn käsivarsieni tukemana ja huusi kovalla äänellä: "Tietä! Tietä pojalleni, Marsacin herralle!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Kun hetkeä myöhemmin laskin hänet jälleen vuoteelle, hän oli kuollut, ja minä olin yksin.

Äitini oli kuollessaan seitsemänkymmenen vuoden iässä; hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta isäni jälkeen. Hänen oma nimensä oli Marie de Loche de Loheac, ja hän polveutui isoäitinsä kautta Rohan'in herttuallisesta suvusta, minkä sukulaisuuden Rohanin herttua Henrik myöhemmin, suuresti muuttuneissa olosuhteissa, alentui tunnustamaan, kunnioittaen minua ystävyydellään monissa tilaisuuksissa. Äitini kuolema, josta tässä olen kertonut, tapahtui tammikuun neljäntenä päivänä, ja seuraavana päivänä vähän jälkeen puolenpäivän kuoli Ranskan leskikuningatar, Katariina di Medici.

Kuten kaikissa muissakin kaupungeissa, itse Pariisissakin, oli hugenoteilla Blois'ssa siihen aikaan elinvoimainen järjestö, ja ennenmainitsemani lääkärin avulla, joka osotti minulle suurta huomaavaisuutta murheessani ja pani liikkeelle minun hyväkseni kaiken vaikutusvaltansa, joka hänellä kunnioitettavana ja ammatissaan taitavana miehenä oli, kykenin hautauttamaan äitini yksityiseen hautausmaahan noin peninkulman päähän kaupungista lähelle Chavernyn kylää. Hänen kuollessaan oli minulla rahaa vain kolmekymmentä kruunua, sillä Simon Fleix, jonka kohtalosta en ollut saanut mitään tietoa, oli kadotessaan vienyt sekä hevoset että kolmekymmentäviisi kruunua, mitkä olivat hänen hallussaan. Mutta kaikki varat mitä minulla oli, lukuunottamatta runsasta lahjaa hoitajalle ja ulkoasuni parantamiseen käyttämääni vähäistä erää, kulutin hautaustoimitukseen, sillä halusin ettei mitään halventavaa jäisi tahraamaan äitini syntyperää ja omaa rakkauttani häntä kohtaan. Näinollen, vaikka olikin välttämätöntä toimittaa hautausmenot salaisesti ja surusaattoon ei ottanut osaa monta henkeä, ei luullakseni kuitenkaan puuttunut mitään siitä arvokkuudesta, mistä äitini piti ja mikä oli hänestä, kuten usein olin kuullut hänen sanovan, mieluisempaa kuin se kaikkien nähtäväksi asetettu ulkonainen komeus, joka on yhtähyvin ylimyksen kuin vuokraviljelijän saatavissa.

Aina siksi kunnes hänet oli laskettu hiljaiseen leposijaansa, olin alituisessa pelossa, että asiain rauhallista kulkua keskeyttämään ilmestyisi joko Bruhl, jonka yhteyttä Fresnoyn kanssa ja osallisuutta neiti de la Viren poiskulettamiseen en epäillytkään, tahi sitten jakobiinimunkki. Mutta kumpaakaan ei kuulunut. Ja kun ei mitään neiti de la Viren kohtaloa valaisevaa ilmestynyt, näin velvollisuuteni selvänä edessäni. Möin äitini asunnosta huonekalut ja kaiken mitä saatoin myödä, ja sain sillä tavalla tarpeeksi rahaa ostaakseni uuden levätin, jota ilman en voinut matkustaa talvisessa säässä, sekä vuokratakseni hevosen. Vaikka elukka ei ollut kehuttava, vaati vuokraaja kuitenkin vakuuksia, ja sellaisia ei minulla ollut. Vasta viime hetkessä muistin neidin jättämän kultaketjun kappaleen, jonka, samoinkuin äitini sormuksen, olin erottanut myynnistä itselleni. Tämä minun nyt täytyi jättää hänelle pantiksi. Hankittuani näin, vaikka hiukan vaivalloisilla ja jotensakin nöyryyttävillä keinoilla, tarpeelliset matkustusvälineet, en lykännyt lähtöäni tunniksikaan. Tammikuun kahdeksantena päivänä aloin taivaltaa Rosny'hin viemään tietoa epäonnistumisestani ja neidin asemasta sinne, minne viikkoa aikaisemmin olin aikonut saattaa hänet itsensä.

XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.

Arvelin tekeväni matkan Rosny'hin kahdessa päivässä. Mutta teitten huonous ja ratsuni kehno tila viivyttivät minua niin paljon, että ehdin toiseksi yöksi vasta Dreux'hön, ja saadessani kuulla teitten olevan vielä kurjempia siitä eteenpäin, aloin ajatella, että saisin kiittää onneani jos ehtisin Rosny'hin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Asukkaat tuntuivat näillä seuduilla olevan innokkaita liigan puoluelaisia, sitä innokkaampia mitä lähemmäksi Seineä saavuin. Kaikkialla kuulin vain soimattavan Ranskan kuningasta ja ylisteltävän Guisejä, ja minun täytyi hillitä kieltäni ja käyttäytyä varoen, välttääkseni häiriöitä ja kyselyitä.

Lähestyessäni Rosnyta kolmannen päivän aamupuolella, ratsastaen rämeisen metsäseudun läpi, missä vilisi kaikennäköisiä riistaeläimiä, aloin kuvitella mielessäni sen vastaanoton laatua, joka matkani perillä tulisi osakseni ja jonka otaksuin kaikkea muuta kuin suosiolliseksi. Parooni de Rosnyn urhous ja tarmokkuus ja hänen yleisesti tunnettu tuttavallinen suhteensa Navarran kuninkaaseen antoivat minulle vähän syytä toivoa että hän kuuntelisi suvaitsevaisesti sellaista kertomusta kuin minulla oli esitettävänä. Mitä enemmän kertomukseni esittämisen hetki läheni, sitä epätodennäköisemmiltä tuntuivat siinä eräät kohdat ja sitä räikeämmältä oma huolettomuuteni, kun olin hukannut tunnusmerkin ja päästänyt neidin silmistäni sellaisessa paikassa kuin Blois'ssa. Tämän kaiken näin nyt niin selvästi, etten luule juuri milloinkaan ajatelleeni mitään suuremmalla pelolla kuin tätä selvitystä, tuntien samalla velvollisuudekseni olla lykkäämättä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi. Muistan, että aamu oli lämmin, pilvinen, mutta sentään valoisa; ilma oli miltei kyllästetty kosteudella ja hyvin kirkas; jonkun matkan päässä kohosi utukehä, täyttäen sinertävällä auterella etäisemmät metsän aukeamat. Tie oli upottava ja epätasainen, ja kun minun täytyi useinkin kaartaa syrjään välttääkseni pahimpia paikkoja, aloin jonkun ajan perästä pelätä eksyneeni väärälle polulle. Kuljin jonkun matkaa epätietoisena olisiko minun pidettävä sama suunta vai käännyttävä takaisin, kun ilokseni näin edessäni useitten metsäpolkujen yhtymäkohdassa pienen talon. Oven päällä riippuvasta töyhdöstä ja oven vieressä seisovasta vesialtaasta päätin sen majataloksi, ja arvellen tarpeelliseksi syöttää hevostani ennenkuin pitkitin taivaltani, ratsastin ovelle ja koputin sitä ratsastusraipallani. Talo oli niin syrjäisellä paikalla että minua kummastutti, kun kolme tai neljä päätä heti pisti näkyviin eräästä ikkunasta. Ajattelin jo että olisi ehkä ollut parempi mennä ohi, mutta kun isäntä tuli ulos hyvin kohteliaana ja näytti tietä talon sivulla olevaan hevossuojaan, arvelin ettei minulla ollut paljon menetettävänä ja seurasin häntä. Suojassa oli, kuten olin odottanutkin, neljä hevosta kiinni sidottuna, suitset kaulalla riippuen ja satulavyöt avattuna. Ja kummastustani lisäsi vielä kuudes ratsastaja, joka minun sitoessani hevostani kiinni saapui talolle ja nähdessään meidät vajassa ratsasti luoksemme ja tervehti minua laskeutuessaan hevosen selästä.

Hän oli kookas, roteva mies parhaassa iässään, yllään yksinkertainen, miltei halpa-arvoinen tummanharmaa nahkapuku eikä muuta asetta kuin metsästyspuukko, joka riippui tupessa hänen vyöllään. Hän ratsasti voimakkaalla hopeakimolla ja hänen korkeavartiset, parkitsemattomat saappaansa olivat suuta myöten loan tahraamat, kuin olisi hän tullut kaikkein pahimpia teitä.

Hän katsahti vilkkaasti isäntään taluttaessaan hevostaan suojaan; ja hänen ahavoituneista kasvoistaan ja vilkkaista silmistään minä päätin, että hän oli liikkunut paljon ulkona niin sateessa kuin paisteessakin.

Hän katseli minua hiukan uteliaana sekottaessani apetta hevoselleni, ja kun menin sisään ja istahdin ensimäiseen huoneeseen, mihin tulin, syödäkseni vähän leipää ja juustoa, jota minulla oli laukussani, tuli hänkin sinne melkein heti. Vaatimaton evääni ei nähtävästi häntä miellyttänyt, koska hän, katseltuaan minua jonkun aikaa äänettömänä ratsupiiskallaan saapastaan vitsoen, kutsui isäntää ja kysyi häneltä käskevällä äänellä, mitä tuoretta lihaa hänellä oli, ja varsinkin oliko hänellä hiilipaistia tai lintua.

Mies vastasi ettei ollut mitään. Hänen kunnianarvoisuutensa voisi saada Lisieux'n juustoa, lisäsi hän, tahi haudottua virnaa.

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei halua juustoa eikä virnakeittoa", vastasi vieras harmistuneena. "Mutta mikäs haju minun nenääni tulee?" jatkoi hän alkaen nuuskia innokkaasti. "Niin totta kuin elän, se on keiton hajua."

"Se on pässinreisi, joka on kiehumassa neljää lakiherraa varten, ynnä pari palaa hiilipaistia lisäksi", selitti isäntä, pyytäen samalla nöyrästi anteeksi omasta puolestaan, sillä nämä herrat olivat ehdottomasti pidättäneet nämä omaksi syötäväkseen.

"Mitä? Kokonainen reisi! Ynnä pari palaa hiilipaistia lisäksi!" huudahti vieras huuliaan maiskutellen. "Keitä ne ovat?"

"Kaksi lakimiestä kirjureineen Pariisin parlamentista. He ovat olleet tarkastamassa jotakin rajaa täällä lähistöllä ja lähtevät paluumatkalle iltapäivällä", vastasi isäntä.

"Se ei kuitenkaan oikeuta heitä aiheuttamaan nälänhätää!" huudahti vieras pontevasti. "Menkää heidän luokseen ja sanokaa, että eräs herra, joka on tullut kaukaa ja paastonnut seitsemästä asti aamulla, pyytää lupaa istua heidän pöytäänsä. Kokonainen reisi ja kaksi hiilipaistia neljälle miehelle!" jatkoi hän syvällä innolla. "Se on sietämätöntä! Ja lakiherroille! Sen mukaanhan pitäisi Ranskan kuninkaan syödä kokonainen pässi, tulematta siitäkään vielä kylläiseksi! Ettekö tekin ole samaa mieltä?" kysyi hän, kääntyen äkkiä minun puoleeni.

Hän oli niin hullunkurisesti ja samalla vilpittömästi kuohuksissaan ja katsoi niin tiukasti minuun puhuessaan, että minä riensin ilmottamaan olevani täydellisesti samaa mieltä.

"Ja kuitenkin syötte juustoa!" vastasi hän ärtyneesti. Näin, että hän vaatimattomasta puvustaan huolimatta oli herrasmies, ja senvuoksi maltoin mieleni loukkautumasta ja selitin hänelle suoraan, että kukkaroni oli kevyt ja minun oli matkustettava niinkuin taisin eikä niinkuin tahdoin.

"Onko niin?" vastasi hän pikaisesti. "Jos olisin tiennyt sen, olisin tehnyt teille seuraa juuston syönnissä! Minusta on sittenkin mieluisempaa paastota kunnianmiehen kanssa kuin mässätä moukan kanssa. Mutta se on myöhäistä. Kun näin teidän sekottavan apetta hevosellenne, luulin että teillä oli täydet taskut."

"Elukka on väsynyt ja se on tehnyt parhaansa", vastasin minä. Hän katsoi minuun omituisesti, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa enemmän. Mutta kun isäntä samassa palasi, kääntyikin hän hänen puoleensa.

"No", sanoi hän reippaasti. "Onko kaikki selvää?"

"Olen pahoillani, teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi mies vastahakoisesti ja hyvin nolon näköisenä, "mutta herrat eivät sano voivansa ottaa vastaan tarjoustanne."

"Helkkari!" huusi toverini leveästi. "Vai niin, vai sanovat he niin?"

"He sanovat ettei heillä ole enempää kuin mitä he tarvitsevat itselleen ja pienelle koiralle, joka heillä on mukana", jatkoi isäntä pelokkaasti.

Samassa kuului toisesta huoneesta naurun remahdus, joka osotti että herrat pitivät hauskaa toverini pyynnöllä. Minä näin hänen poskiensa punastuvan ja odotin että hänen suuttumuksensa kuohahtaisi rajuna ilmi. Mutta sensijaan hän seisoi hetkisen mietteissään keskellä lattiaa ja sitten, majatalon isännälle suureksi huojennukseksi, veti tuolin minun luokseni ja käski hänen tuomaan pullon parasta viiniä. Hän pyysi miellyttävästi lupaa syödä hiukan juustostani, jonka hän sanoi näyttävän paremmalta kuin lisieuxiläisen, täytti lasini viinillä ja alkoi aterioida niin iloisena kuin ei olisi koskaan kuullutkaan viereisessä huoneessa olevasta seurueesta. Muistan, että olin koko lailla hämmästynyt, sillä olin saanut hänestä sen käsityksen, että hän oli kiivasluontoinen mies, joka ei pystyisi vaieten nielemään loukkausta. En kuitenkaan sanonut mitään, ja me keskustelimme rauhallisesti kuten ainakin. Huomasin sentään, että hän pysähtyi puhumasta useammin kuin kerran, ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta oivaltaen että hänen huomiotaan kiinnitti vain viereisessä huoneessa oleva seurue, joka hetki hetkeltä kävi yhä meluavammaksi, olin vaiti, ja kummastuin senvuoksi kovasti, kun hän ihan odottamatta hypähti ylös, meni avonaisen ikkunan luo ja kurottautui katsomaan ulos, varjostaen silmiään kädellään.

"Mikä on?" sanoin minä, valmiina seuraamaan häntä.

Hän nauraa kuhersi hiljaa vastaukseksi. "Saatte nähdä", lisäsi hän sitten.

Nousin ylös, ja mennen ikkunan luo katsoin ulos hänen olkansa ylitse. Majataloa läheni kolme miestä ratsain. Ensimäinen heistä oli suuri, vankkatekoinen, tummaverinen mies, mustissa silmissä peloton katse, ja hänellä oli päässään sulkalakki, satulakotelossaan pistoolit ja sivulla lyhyt miekka. Toiset kaksi, rotevia miehiä hekin, olivat ulkonäöltään palvelijoita, yllä viheriät nutut ja nahkahousut. Kaikilla oli hyvät hevoset, ja heidän jälessään tuli jalkamies taluttaen kahta koiraa kytkyessä. Meidät nähdessään he kiirehtivät hevosiaan, ja johtaja heilutti lakkiaan.

"Hoi, seis!" huusi toverini voimakkaalla äänellä, kun he olivat kivenheiton päässä meistä. "Maignan!"

"Mitä, herra?" vastasi sulkalakkinen, pysäyttäen heti ratsunsa.

"Tuolla vajassa on kuusi hevosta", huusi vieras käskevällä äänellä. "Laske ulos neljä vasemmanpuoleista, kun menet sisään. Läimäytä piiskalla jokaista, niin että ne löytävät tiensä pois täältä!"

Mies käänsi hevosensa ennenkuin sanat olivat kunnolleen lausutut, ja huutaen että "se oli tehty", viskasi ohjakset toiselle mukanaratsastavista ja katosi vajaan, ikäänkuin saamansa määräys olisi ollut jokapäiväisin asia maailmassa.

Mutta viereisessä huoneessa oleva seurue, joka kuuli joka sanan, nousi heti hälinään. He kohottivat vastalauseitten huudon, ja eräs heistä hyppäsi ulos ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisen näköisenä mitä lempoa me tarkotimme. Toiset kurottivat ulos viininjuonnista turvonneita ja punottavia kasvojaan ja vahvasti kiroillen säestivät hänen kysymystään. Minulla ei ollut halua sekaantua seikkailuun, valmistauduin vain näkemään hauskaa.

Seuralaiseni, jonka tyyneys hämmästytti minua, ei näyttänyt välittävän heidän huudoistaan enempää kuin minäkään. Hän ei ollut vähään aikaan huomaavinaankaan kiukustunutta lakimiestä eikä näyttänyt kuulevan toisten syytämiä uhkauksia ja solvauksia, vaan katseli rauhallisena näköalaa. Kun ikkunasta hypännyt mies, joka tuntui olevan toimekkain seurueestaan, näki ettei mikään voinut häntä liikuttaa, jätti hän meidät viimein ja juoksi talliin päin. Mutta kun molemmat palvelijat irvistäen alkoivat häntä lähestyä, ikäänkuin aikoen ratsastaa hänet kumoon, katsoi hän paremmaksi palata, ja raivosta kalpeana hän sitten katseli, kun viimeinenkin neljästä hevosesta tömisti ulos ja katsahdettuaan kummissaan ympärilleen ravasi metsään.

Tämän nähdessään mies tuli yhä kiukkuisemmaksi, kuten olen huomannut pelästyneiden ihmisten tekevän, ja silloin vieras vihdoinkin alentui huomaamaan hänet. "Hyvä herra", sanoi hän tyynesti, katsoen häneen ikkunasta ikäänkuin ei olisi ennen häntä huomannut, "te ikävystytätte minua. Mikä on hätänä?"

Mies vastasi röyhkeästi ja kysyi mikä piru meillä oli tarkotuksena ajaessamme ulos hänen hevosensa.

"Tahdoimme antaa teille ja seurassanne oleville herroille hiukan liikuntoa", vastasi toverini karhean leikillisesti ja ankaralla äänellä, mikä kuulosti oudolta niin nuorelle henkilölle, — "sillä mikään ei ole vankan aterian jälkeen sen terveellisempää. Ja lisäksi opetuksen hyvissä tavoissa. Maignan", jatkoi hän korottaen ääntään, "jos tällä henkilöllä on vielä jotain sanomista, niin vastaa hänelle. Hän on lähempänä sinun arvoastettasi kuin minun."

Ja jättäen miehen luikkimaan tiehensä kuin pieksetyn koiran — sillä halpamaiset henkilöt ovat aina ensimäiset matelemaan — kääntyi toverini pois ikkunasta. Kohdatessaan minun katseeni mennessään takaisin tuolilleen, nauroi hän. "No", sanoi hän, "mitäs arvelette?"

"Että aasi leijonan nahassa menettelee kyllä niin kauan, kunnes se kohtaa leijonan", vastasin minä.

Hän nauroi jälleen, näyttäen olevan mielissään, kuten hän epäilemättä olikin. "Pyh", sanoi hän. "Se oli somaa ajankuluksi, ja arvelen että minun ja noitten herrasmiesten välit ovat nyt selvät. Mutta minun on jatkettava matkaa. Ehkä teidän matkanne käy samaan suuntaan?" Ja hän katsoi minuun kysyvästi.

Minä vastasin varovasti, että olin menossa Rosnyn kaupunkiin.

"Oletteko ehkä Pariisista?" jatkoi hän, yhä katsoen minuun.

"En", vastasin minä.

"Tulen etelästä." "Blois'sta ehkä?" Minä nyökkäsin.

"Vai niin!" sanoi hän, tekemättä mitään huomautusta, mikä hieman kummastutti minua, sillä kaikki ihmiset siihen aikaan olivat kärkkäitä uutisille ja pitivät Blois'ta niitten lähtöpaikkana. "Minäkin ratsastan Rosny'hin päin. Lähtekäämme."

Mutta minä huomasin, että kun nousimme hevosen selkään, Maignaniksi kutsutun miehen hyvin kunnioittavasti pidellessä hänen jalustintaan, kääntyi hän katsomaan minuun useammin kuin kerran, silmissään ilme jota en voinut selittää; ja kun olin vihollisseudussa, jossa uteliaisuuden herättäminen oli kaikkea muuta kuin suotava seikka, aloin tuntea hiukan levottomuutta. Mutta kun hän samassa purskahti ääneen nauramaan, näyttäen muistelevan äskeistä huvitteluaan majatalossa, en ajatellut sitä sen enempää, sillä hän tuntui olevan erinomainen toveri ja hämmästyttävän tietorikas mies.

Siitä huolimatta alkoi mieleni painua apeaksi, kun lähestyimme Rosny'ta. Ja kun sellaisissa tiloissa ei mikään ole kärsivällisyyttä kysyvämpää kuin sellaisen toverin hyväätarkottava leikinlasku, joka ei tiedä huolistamme, tunsin pikemmin huojennusta kuin kaipausta, kun hän pysäytti hevosensa eräässä tienristeyksessä jonkun matkan päässä kaupungista ja ilmottaen tiensä siinä eroavan otti kohteliaat jäähyväiset minulta ja ratsasti tiehensä palvelijoineen.

Eräässä majatalossa kaupungin ulkoreunassa laskeuduin ratsailta, ja pysähtyen ainoastaan siistimään pukuani ja juomaan lasin viiniä, kysyin tietä linnaan, jonka kuulin olevan vain viiden minuutin matkan päässä siitä. Menin sinne jalan pitkin puistokujaa, joka johti portille, minkä edessä oli nostosilta. Silta oli alhaalla, mutta portti oli kiinni, ja kaikki sota-aikana linnotuksessa vallitsevat muodollisuudet otettiin huomioon minua sisään laskettaessa, vaikka varusväkenä näytti olevan ainoastaan pari kolme palvelijaa ja yhtä monta metsänvartiaa. Ilmotettuani nimeni oli minulla kyllin aikaa huomatakseni että rakennus oli vanha ja osaksi raunioitunut, mutta hyvin vahva, paikoittain murattiköynnösten peitossa ja joka puolelta metsän ympäröimä. Vakavan näköinen hovipoika tuli luokseni ja johti minut kapeita portaita vastaanottohuoneeseen, jota valaisi kaksi ikkunaa, joista toinen oli pihaan ja toinen kaupunkiin päin. Täällä oli minua odottamassa kookas mies, joka sisään astuessani nousi ylös ja tuli minua vastaan. Kuvailkaa hämmästystäni, kun tunsin hänet äskeiseksi tuttavakseni! "Oletteko parooni de Rosny?" huudahdin minä jääden seisomaan ja katsoen häneen hämmentyneenä.

"Juuri se olen", vastasi hän hymyillen levollisesti. "Te tulette varmaankin Navarran kuninkaan luota ja teillä on asiaa minulle. Te voitte puhua vapaasti. Kuninkaalla ei ole mitään salaisuuksia minuun nähden."

Hänen olentonsa vakavuudessa, kun hän odotti minun puhuvan, oli jotakin, mikä vaikutti minuun voimakkaasti, huolimatta siitä että hän oli kymmenen vuotta minua nuorempi ja että olin nähnyt hänet vähän aikaa sitten keveämmällä tuulella. Tunsin, että hän oli ansainnut maineensa — että edessäni oli suuri mies; ja ajatellen toivottomana hänelle esitettävänäni olevan kertomuksen riittämättömyyttä, seisahduin miettimään millä sanoilla minun olisi alettava. Hän lopetti mietteeni kuitenkin lyhyeen. "No", sanoi hän malttamattomana, "minähän kehotin teitä puhumaan vapaasti. Teidän olisi pitänyt olla täällä jo neljä päivää sitten, ymmärtääkseni. Nyt te olette täällä, mutta missä on nainen?"

"Neiti de la Virekö?" sopersin minä, enemmän aikaa voittaakseni kuin muussa tarkotuksessa.

"No, kas nyt!" virkkoi hän rypistäen otsaansa. "Kenestä muusta naisesta tässä voi olla kysymys? Puhukaa vain suoraan. Minne olette hänet jättänyt? Tämä asia ei kaipaa mitään hienosteluja", jatkoi hän, ja hänen käytöksensä jyrkkyys hämmästytti minua epämiellyttävällä tavalla, "teidän ei ole tarvis kierrellä kautta rantain. Kuningas uskoi haltuunne naisen, jolla, voin sen nyt empimättä sanoa teille, oli tiedossaan eräitä valtiosalaisuuksia. Tiedetään että hän pääsi turvallisesti Chizéstä ja saapui turvallisesti Blois'han. Missä hän on?"

"Taivas suokoon että sen tietäisin!" huudahdin minä epätoivoissani, tuntien hänen käytöstapansa tekevän asemani vielä moninkerroin tuskallisemmaksi.

"Mitä te tarkotatte?" huusi hän korottaen ääntään. "Ettekö te tiedä missä hän on? Te laskette leikkiä, herra de Marsac."

"Se olisi surkeata leikkiä", vastasin minä tuskallisesti hymyillen. Ja sitten aloin epätoivon rohkeudella ja avomielisyydellä esittää hänelle sitä kertomusta, jonka olen tässä pannut muistiin, kertoen hänelle mitä vaikeuksia minulla oli seurueen pestauksessa, kuinka minulta ryövättiin kultainen tunnusmerkki, kuinka neiti houkuteltiin ansaan, kuinka minä onnellisen sattuman avulla löysin hänet jälleen ja kuinka aikeeni kuitenkin lopulta menivät mitättömiin. Hän kuunteli, mutta ilman myötätunnon merkkiäkään — pikemmin kärsimättömänä ja lopulta pilkallisen epäuskoisena. Kun olin lopettanut, kysyi hän töykeästi mikä minä olin miehiäni.

Ymmärtämättä oikein mitä hän tarkotti, toistin hänelle nimeni.

Hän vastasi jyrkästi ja siekailematta, että se oli mahdotonta. "Minä en usko sitä!" toisti hän synkin katsein. "Te ette ole se mies. Teillä ei ole mukananne naista eikä tunnusmerkkiä eikä mitään muutakaan, mikä vakuuttaisi minulle kertomuksenne todenperäisyyttä. Ei, herra, älkää mulkoilko minuun", jatkoi hän tuikeasti. "Minä puhun Navarran kuninkaan nimessä, jolle tämä asia on erinomaisen tärkeä. En voi uskoa, että hän olisi valinnut miestä, joka menettelee sillä tavoin. Esimerkiksi tuo talo Blois'ssa, josta juttelette, ja huone, jossa on kaksi ovea? Mitä te teitte silläaikaa kun neiti vietiin pois?"

"Minä ottelin taloa vartioivien miesten kanssa", vastasin minä, koettaen niellä harmiani, joka oli minut tukahduttaa. "Minä tein minkä voin. Jos ovi olisi antanut perään, olisi kaikki ollut hyvin."

Hän katsoi minuun synkästi. "Onhan siitä helppo puhua!" sanoi hän virnistäen. Sitten hän käänsi katseensa maahan ja näytti vaipuvan äreään harkintaan, ja minä seisoin silläaikaa hänen edessään hämmennyksissäni tästä uudesta asiain käänteestä, raivoissani, tietämättä kuitenkaan miten purkaa raivoani, sydänjuuria myöten loukkautuneena hänen soimauksistaan, näkemättä kuitenkaan hyvityksen toivoa tai mahdollisuutta.

"No niin!" sanoi hän tylysti parin kolmen minuutin perästä, minkä ajan hän oli seisonut synkissä mietteissä ja minä polttavassa nöyryytyksessä. "Onko täällä ketään, joka voisi todistaa teidät siksi, mikä väitätte olevanne, tai muulla tavoin varmentaa kertomustanne? Niin kauan kuin en tiedä miten asiat ovat, en voi tehdä mitään."

Pudistin päätäni synkän häpeän vallassa. Olisinhan voinut panna vastalauseeni hänen tunteettomuuttaan ja omaksumaansa käsitystä vastaan, mutta mitäpä se olisi merkinnyt, niin kauan kuin hän vetosi kaikessa esimieheensä?

"Odottakaas!" sanoi hän sitten äkkiä, tehden eleen kuin olisi muistanut jotakin. "Olin vähällä unohtaa. Täällä on joitakin, jotka ovat äskettäin olleet Navarran kuninkaan hovissa St. Jean d'Angely'ssä. Jos te yhä väitätte olevanne se herra de Marsac, jolle tämä tehtävä on uskottu, niin ei teillä arvattavasti ole mitään sitä vastaan, että vien teidät heidän nähtävilleen?"

Tunsin joutuneeni mitä julmimpaan pulaan. Jos kieltäytyisin alistumasta tähän koetukseen, tunnustaisin samalla itseni petturiksi. Jos suostuisin astumaan noitten vieraitten eteen, olisi luultavaa etteivät he minua tuntisi ja mahdollista että he ilmaisisivat kieltonsa sanoilla, jotka olisivat omiaan tekemään asemani yhä pahemmaksi, mikäli se vielä saattoi paheta. Olin kahden vaiheilla. Mutta parooni de Rosny seisoi järkähtämättömänä edessäni odottaen vastausta, ja viimein minä suostuin.

"Hyvä!" sanoi hän lyhyeen. "Tätä tietä, olkaa hyvä. He ovat täällä. Salpa on hiukan mutkikas. Ei, herra, tämä on minun taloni."

Totellen hänen kätensä jäykkää viittausta menin hänen ohitseen viereiseen huoneeseen, tuntien tästä vieraille tulevasta etusijasta suurempaa nöyryytystä kuin voin sanoa. Hetkeen en voinut nähdä huoneessa ketään. Päivä oli hämärtymässä, huone, johon tulin, oli pitkä ja kapea ja ainoastaan takkatulen valaisema.

Sen lisäksi olin itse ehkä melkoisesti hämmennyksissäni. Luulin että opastajani oli erehtynyt taikka että hänen vieraansa olivat lähteneet, ja käännyin häneen päin pyytääkseni selitystä. Hän viittasi kuitenkin vain eteenpäin, ja minä seurasin viittausta. Silloin nousi suuren uunin varjosta äkkiä nuori, kaunis nainen, ikäänkuin säikähtyneenä, ja seisoi minuun katsoen, palavien puitten hehkun valaistessa hänen kasvojensa toista puolta ja tehden hänen hiuksensa kullanhohtaviksi.

"No!" sanoi de Rosny äänellä, mikä sointui hiukan omituiselta korvissani. "Ette taida tuntea tätä naista?"

Näin, että nainen oli minulle vallan tuntematon, ja kumarsin hänelle mitään virkkamatta. Nainen vastasi tervehdykseeni vuorostaan juhlallisesti ja äänettömänä.

"Eikö täällä ole ketään muuta, joka tuntisi teidät?" jatkoi herra de Rosny miltei vallattomalla äänellä, vielä selvemmin muuttuneella kuin äsken. "Jollei, niin pelkään… Mutta katsokaahan ensin ympärillenne, katsokaa ympärillenne, hyvä herra; en tahtoisi tuomita ketään liian pikaisesti."

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän laski kätensä olkapäälleni niin tuttavallisesti ja edellisestä käytöksestään niin kokonaan poikkeavalla tavalla, että epäilin joko kuulevani tai tuntevani väärin. Katsoin kuitenkin koneellisesti naiseen ja nähdessäni että hänen silmänsä loistivat tulen hohteessa ja että hän katseli minuun sangen ystävällisesti, ihmettelin yhä enemmän, joutuen melkein pois suunniltani neuvottomuudesta. Eikä se vähentynyt, vaan päinvastoin lisääntyi moninkertaiseksi, kun kääntyessäni de Rosnyn käden painallusta seuraten näin vieressäni ikäänkuin maasta nousseena toisen naisen — joka ei ollut kukaan muu kuin neiti de la Vire ilmielävänä! Hän oli juuri astunut esiin suuren uunin varjosta, mikä oli häntä siihen saakka estänyt näkymästä, ja seisoi edessäni somasti niiaten, samanlainen ilme kasvoissaan ja silmissään kuin toisellakin naisella.

"Neiti!" mutisin minä, kykenemättä irrottamaan silmiäni hänestä.

"Niin juuri, hyvä herra, neiti", vastasi hän niiaten vielä syvempään, muistuttaen pikemmin lasta kuin naista.

"Täällä?" änkytin minä suu auki ja silmät pystyssä.

"Täällä — kiitos erään kelpo miehen urhoollisuuden", vastasi hän, puhuen niin matalalla äänellä että tuskin erotin hänen sanojaan. Sitten hän painoi katseensa maahan ja astui takaisin varjoon, ikäänkuin olisi hän joko sanonut jo liian paljon tahi pelännyt menettävänsä itsehillintänsä jos sanoisi enemmän. Hän oli niin loistavasti puettu, hän näytti tulenvalossa pienine, hentoine olentoineen enemmän keijukaiselta kuin ihmiseltä, ja hän näytti minun silmissäni varsinkin lempeitten kasvonpiirteittensä puolesta niin erilaiselta olennolta kuin se neiti de la Vire, jonka olin tuntenut ja nähnyt ratsastavan rapakoissa ja nojaavan satulaan uuvuksissaan, että epäilin vieläkin, olinko nähnyt oikein, ja olin yhtä ymmällä kuin ennenkin.

Herra de Rosny itse riensi vapauttamaan minua hämmingistäni. Hän syleili minua mitä ystävällisimmin, vieläpä useampaan kertaan, pyyteen anteeksi minua kohtaan harjottamaansa petosta, johon oli ollut aiheena osaksi omituinen tutustumisemme majatalossa, osaksi hänen halunsa vielä kohottaa sitä iloista yllätystä, joka hänellä oli minun varalleni. "Tulkaahan tänne", sanoi hän sitten, vetäen minut ikkunan luo, "tahdon näyttää teille useampiakin vanhoja ystäviänne."

Katsoin ulos ja näin pihalla alapuolellani kolme hevostani rivissä ja Cidin selässä Simon Fleix'n, joka minut nähdessään huiskutti riemukkaana lakkiaan tervehdykseksi. Tallirenki oli pitämässä jokaista hevosta, ja kummallakin puolella oli mies soihtu kädessä. Toverini nauroi iloisesti. "Sen on Maignan järjestänyt", sanoi hän. "Hänellä on hieno maku tällaisissa asioissa."

Tervehdittyäni Simon Fleix'tä moneen kertaan, käännyin takaisin huoneeseen ja sydän tulvillaan kiitollisuutta ja ihmettelyä pyysin herra de Rosnyta selittämään minulle neidin paon yksityiskohtia myöten.

"Se oli yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän, ottaen minua kädestä ja taluttaen minut jälleen lieden luo. "Silläaikaa kun te ottelitte noitten konnien kanssa, tuli vanha vaimo, joka määräaikoina toi neidille ruokaa, levottomaksi hälinästä ja lähti huoneeseen katsomaan mikä siellä oli. Kun neiti oli kykenemätön auttamaan teitä ja epävarma menestyksestänne, katsoi hän tilaisuuden liian hyväksi päästääkseen sen hukkaan. Hän pakotti eukon näyttämään hänelle ja seuranaiselle tien ulos puutarhan kautta. Tämän tehtyään he juoksivat alas kujaa ja tulivat suoraan hevosia pitelevän pojan luo, joka tunsi heidät ja auttoi heidät ratsaille. He odottivat jonkun aikaa teitä ja ratsastivat sitten pois."

"Mutta minä kyselin portilla", sanoin minä.

"Millä portilla?" kysyi de Rosny hymyillen.

"Tietysti pohjoisportilla", vastasin minä.

"Aivan niin", virkkoi hän nyökäten. "Mutta he menivät ulos länsiportista ja tekivät kaarroksen. Se on omituinen poika, tuo teidän apulaisenne. Hänellä on pää oikealla kohdallaan. No niin, kahden peninkulman päässä kaupungista he pysähtyivät, neuvottomina miten heidän oli meneteltävä. Mutta hyväksi onneksi sattui majatalossa olemaan eräs minulle tuttu hevoskauppias. Hän tunsi neiti de la Viren ja kuultuaan minne hän oli matkalla toi hänet tänne sen pitemmittä vastuksitta."

"Oliko hän normanni?" kysyin minä.

Herra de Rosny nyökkäsi, hymyillen minulle viekkaasti. "Oli", sanoi hän. "Hän kertoi minulle paljon teistä. Ja nyt, sallikaa minun esittää teidät vaimolleni."

Hän talutti minut naisen luo, joka oli noussut seisomaan sisään astuessani ja joka nyt lausui minut tervetulleeksi yhtä ystävällisesti kuin hän äsken oli katsellut minuun. Minä katsoin häneen uteliaana, sillä olin kuullut paljon hänen kauneudestaan ynnä siitä omituisesta tavasta, millä herra de Rosny, ollessaan rakastunut kahteen nuoreen naiseen ja tavattuaan sattumalta molemmat majatalossa, missä he asuivat eri huoneissa, oli ratkaissut kumpaa hänen oli mentävä tervehtimään ja pyytämään vaimokseen. Herra de Rosny näytti lukevan ajatukseni, sillä kun kumarsin rouvalle kiittäen häntä siitä kohteliaisuudesta mitä hän oli minulle osottanut ja mikä ainiaaksi velvotti minut häntä palvelemaan, nipisti hän tätä iloisesti korvasta ja sanoi: "Jos haluatte hyvän vaimon, herra de Marsac, niin muistakaa kääntyä oikealle."

Hän puhui leikillä ja ainoastaan omaa kohtaansa ajatellen. Mutta minä katsahdin vaistomaisesti hänen mainitsemaansa suuntaan ja näin neidin seisovan askeleen tai parin päässä oikealla suuren uunin varjossa. Hän punastui ja rypisti kulmiaan, enkä osaa sanoa kumpaa hän teki enemmän; mutta sen vain näin varmasti, että hän vastasi katseeseeni jyrkästi paheksuvalla silmäyksellä ja kääntäen minulle selkänsä poistui nopeasti huoneesta, eikä hänen käytöksessään ollut jälkeäkään siitä hellyydestä ja kiitollisuudesta, jonka vähää ennen olin pannut merkille.

XIII. Rosny'ssa.

Seuraava päivä toi vielä uusia todistuksia siitä ystävyydestä, jolla parooni de Rosny minua kohteli. Herätessäni varhain aamulla löysin tuolilta vaatteitteni vierestä kultakukkaron, joka sisälsi sata kruunua; ja palveluspoika, joka samassa astui sisään, kysyi, tarvitsinko minä mitään. Minun oli ensi alussa vaikea tuntea häntä Simon Fleix'ksi, niin siististi oli poika nyt puettu Maignanin pukua muistuttavaan asuun. Katsoin ylioppilaaseen useammin kuin kerran, ennenkuin mainitsin häntä nimeltä. Ja minua hämmästytti se omituinen muutos, jonka huomasin hänessä tapahtuneen — yhtä paljon kuin kaikki muukin mitä taloon saavuttuani oli tapahtunut. Minä hieroin silmiäni ja kysyin häneltä mitä hän oli tehnyt mustalle kauhtanalleen.

"Olen polttanut sen", vastasi hän lyhyesti.

Huomasin että hän oli polttanut paljon muutakin, vertauskuvallisesti puhuen, paitsi kauhtanaansa. Hän oli vähemmän kalpea, vähemmän hontelo, vähemmän untelo kuin ennen, ja kävelikin reippaammin. Hänessä ei ollut enää sitä sekapäisen välinpitämättömyyden leimaa, mikä ennen oli ollut silmäänpistävänä piirteenä, vaan hän oli pirteä, vakava ja pystypäisempi. Silmissä vain oli sama outo välke, joka todisti että hänen sisällään asui entinen arkahermoinen, kiihkeä sielu.

"Mihin aiot sitten ryhtyä, Simon?" kysyin minä uteliaana tarkastellen näitä muutoksia.

"Olen sotilas herra de Marsacin palveluksessa", vastasi hän.

Minä nauroin. "Olet valinnut laihan palveluksen, pelkään", sanoin minä alkaen nousta ylös. "Ja lisäksi sellaisen, jossa sinut voidaan tappaa. En luullut sellaisen olevan sinun mieleesi", jatkoin vielä nähdäkseni mitä hän sanoisi. Mutta hän ei vastannut mitään, ja minä katsoin häneen ihmeissäni. "Oletko siis vihdoinkin päässyt selvyyteen?" kysyin minä.

"Olen", vastasi hän.

"Ja ratkaissut kaikki epäilysi?"

"Minulla ei ole epäilyksiä."

"Oletko siis hugenotti?"

"Se on ainoa tosi ja puhdas uskonto", vastasi hän vakavasti. Ja ilmeisellä vilpittömyydellä ja hartaudella hän toisti Bezan uskontunnustuksen.

Tämä täytti minut syvimmällä ihmetyksellä, mutta en puhunut mitään sillä erää, vaikka minulla oli omat epäilyni. Odotin kunnes tulin kahdenkesken parooni de Rosnyn kanssa ja otin sitten asian puheeksi, ilmaisten ihmetykseni noin äkillisestä kääntymyksestä ja varsinkin siitä varmuudesta ja tyyneydestä, jolla tuo nuorukainen ilmotti vakaumuksensa ja jollaista en hänen kaltaisestaan luonteesta olisi mitenkään voinut odottaa. Nähdessäni parooni de Rosnyn hymyilevän vastaamatta mitään, selitin ajatustani tarkemmin.

"Minua ihmetyttää", sanoin minä, "koska olen aina kuullut väitettävän, että kun kirjamiehet eksyvät teologian sokkeloihin, löytävät he harvoin lujaa perustusta itselleen, ja ettei edes yksi sadasta palaa vanhaan uskoonsa tahi löydä armoa omaksuakseen uuden. Puhun tietysti ainoastaan sellaisista, jollaisena pidän tätä poikaa — innokkaista, herkistä sieluista, jotka ahmivat paljon oppia, mutta joilla ei ole arvostelukykyä tuon oppinsa sulattamiseen."

"Sellaisiin nähden luulen minäkin tuon väitteen pitävän paikkansa", vastasi de Rosny yhä hymyillen. "Mutta heissäkin voi pieni, sopivalla hetkellä tullut vaikutus saada paljon aikaan."

"Myönnän sen", sanoin minä. "Mutta äitini, josta olen teille kertonut, oli paljon tämän nuorukaisen kanssa. Pojan uskollisuus häntä kohtaan oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja kuitenkaan ei äitini uskolla, vaikka se oli kalliolle perustettu, ollut häneen mitään vaikutusta."

Herra de Rosny pudisti päätään, yhä hymyillen. "Eivät ne ole äidit, jotka saavat meitä kääntymään", sanoi hän.

"Mitä!" huudahdin minä avautuvin silmin. "Tarkotatteko — tarkotatteko että tämä on neidin työtä?"

"Niin luulen", vastasi hän nyökäten. "Luulen että neiti loihti hänet matkan varrella. Blois'sta lähtiessään oli poika, jos teidän puheeseenne saa luottaa, ilman uskoa maailmaan. Hän saapui minun luokseni kaksi päivää myöhemmin vahvimpana hugenottina. Arvotuksen selitys ei ole ylen vaikea."

"Sellaiset kääntymykset ovat harvoin kestäviä", sanoin minä.

Hän katsahti minuun omituisesti; sitten, hymyn yhä karehtiessa hänen huulillaan, hän vastasi: "So, so! Miksi sellainen totisuus? Itse Theodore Beza ei olisi voinut näyttää ankarammalta. Pojalla on tosi mielessä, eikähän siinä ole mitään pahaa."

Ja taivas tietää ettei minun tehnyt mieli epäillä pahaa eikä katsoa asioita mustimmalta puolelta juuri silloin. Onhan helppo käsittää kuinka suloiselta minusta tuntui olla yhdenarvoisena ja kunnioitettuna vieraana miehen luona, joka jo silloin oli kuuluisa ja jonka maine nyttemmin on kasvanut niin suureksi että se jättää varjoon kaikki paitsi valtiastaan, — kuinka miellyttävää oli nauttia kodin herttaisuudesta ja mukavuudesta, mistä olin niin kauan ollut vierotettuna, kertoa ystävälliselle talon rouvalle äitini tarinaa ja saada lohdutusta hänen myötätunnostaan, sanalla sanoen, tuntea itsensä jälleen mieheksi, jolla on tunnustettu paikkansa maailmassa. Päivämme kuluivat metsästelyssä tai muunlaisessa retkeilyssä, iltapuhteet pitkissä keskusteluissa, jotka saivat minut yhä enemmän kunnioittamaan isäntäni kykyä ja tarmoa.

Hänellä tuntui olevan loppumattomat tiedot Ranskan maasta ja lukemattomia suunnitelmia sen kehittämiseksi, jotka jo silloin täyttivät hänen mielensä ja jotka sittemmin ovat muuttaneet korpia hedelmällisiksi vainioiksi ja siivottomia talorykelmiä komeiksi kaupungeiksi. Vaikka hän oli vakava ja täsmällinen, saattoi hän sentään olla kevyt ja iloinenkin; ja vaikka hän oli valtiomiehistä terävä-älyisin, oli hän samalla soturi ja rakasti eristettyä olinpaikkaansa vain enemmän siksi että se oli alttiina vaaroille, läheiset kaupungit kun olivat liigan kannattajia ja hän saattoi ainoastaan yleisen sekasorron turvin nukkua rauhallisena omassa talossaan.

Yksi seikka teki viihtymykseni kuitenkin vajavaiseksi, ja se oli neiti de la Viren suhtautuminen minuun. Hänen kiitollisuudestaan asiain tuoreimpana ollessa ei minulla ollut epäilystäkään, sillä puhumattakaan siitä että hän tulo-iltanani oli ilmaissut sen sanoillakin sangen sievästi, vaikkakin pidätetysti, oli herra de Rosnyn lämmin ystävällisyys pettämättömänä merkkinä siitä, että neiti oli antanut hänelle liiotellun käsityksen ansioistani ja kunnostautumisestani. Ja enempää en pyytänytkään. Ikäni ja huono menestymiseni maailmassa asettivat minut siksi epäedulliseen asemaan, ettei edes päähäni pälkähtänyt toivoa välillemme mitään ystävyyttä tai tuttavallisuutta, enkä edes jokapäiväisessä seurustelussamme pyrkinyt siihen tasa-arvoisuuteen, mihin syntyperäni itsessään olisi minut oikeuttanut. Tietäen, että en voinut hänen silmissään näyttää muulta kuin vanhalta, köyhältä ja huonostipuetulta, ja tyytyen siihen että miehuuteni ja kunniallisuuteni saivat tunnustuksen, varoin vetoamasta liiaksi hänen kiitollisuuteensa, ja samalla kun olin kernas sellaiseen kohteliaisuuteen, mikä ei voinut olla hänestä kiusallista, vältin yhtä huolellisesti kaikkea minkä saattaisi selittää lähempään tuttavuuteen pyrkimiseksi ja seuraan tunkeilevaisuudeksi. Keskustelin hänen kanssaan sovinnaisesti ja ainoastaan sovinnaisista aiheista, nimittäin sellaisista, jotka olivat yhteisiä koko seurueellemme, ja muistutin itselleni tuhkatiheään, että vaikka olimme samassa talossa ja istuimme samassa pöydässä, niin oli hän kuitenkin sama neiti de la Vire, joka oli käyttäytynyt niin kopeasti Navarran kuninkaan esihuoneessa. En tehnyt tätä missään loukatun ylpeyden tunnossa, sillä sitä minulla ei enää ollut häntä kohtaan enempää kuin jotain pientä lintua kohtaan, vaan tein sen siksi, etten uudessa onnessani unohtaisi, missä valossa tuollaisen nuoren, hemmotellun kauniin naisen pakostakin oli minut näkeminen.

Pysyttäytyessäni tässä vaatimattomassa asemassa koski minuun sitä kipeämmin, kun huomasin hänen kiitollisuutensa ajan mittaan hälvenevän. Parina ensi päivänä hän oli hyvin hiljainen, puhui minulle harvoin eikä katsonut minuun usein, mutta sitten hänen käytökseensä tuli huomattava määrä entistä halveksumista. Siitä en paljoakaan välittänyt. Mutta hän meni vielä pitemmälle, alkaen kaivaa esiin seikkoja, jotka olivat tapahtuneet St. Jean d'Angelyssa ja joissa minä olin ollut osallisena. Lakkaamatta hän muistutti minun köyhyyttäni siellä oloni aikana, kuinka omituisen näköinen minä olin ollut ja mitä kaikkia pilapuheita hänen toverinsa olivat minusta lasketelleet. Tämä näytti suorastaan tuottavan hänelle hurjaa nautintoa, ja hän teki toisinaan minusta niin purevaa pilkkaa, että se hävetti ja viilsi minua ja sai punan nousemaan rouva de Rosnyn poskille.

Sitä aikaa taas, minkä me olimme yhdessä viettäneet, hän vain harvoin kosketti puheissaan. Mutta eräänä iltapäivänä viikon verran Rosny'hin tuloni jälkeen tapasin hänet yksinään istumassa vastaanottohuoneessa. En ollut tiennyt hänen olevan siellä ja aioin senvuoksi poistua samaa tietä, kumartaen ja mumisten jonkun anteeksipyynnön. Mutta hän pysäytti minut vihaisella eleellä. "En minä pure", sanoi hän nousten seisomaan ja katsoen silmiini poskillaan punaiset täplät. "Mitävarten katsotte minuun tuolla tavalla? Tietäkää, herra de Marsac, että minä en voi sietää teitä." Ja hän polkaisi jalkaa.

"Mutta, neiti", sopersin minä nöyrästi, ihmetellen mitä kummaa hän mahtoi tarkottaa, "mitä minä sitten olen tehnyt?"

"Tehnyt?" matki hän harmistuneena. "Tehnyt? Se ei johdu siitä mitä te olette tehnyt, vaan siitä millainen te olette. Minä en voi sietää teitä. Miksi te olette niin nahjusmainen? Miksi te olette niin tylsä? Miksi te kulette ympäri nuttu nurin ja tukka sileänä? Miksi puhuttelette Maignania ikäänkuin hän olisi teidän vertaisenne? Miksi olette aina niin juhlallisen ja säädyllisen näköinen kuin koko maailma olisi saarna? Miksi? Miksi? Miksi, sanon minä?"

Hän pysähtyi pelkästä hengästyksestä, ja minä olin niin hämmästynyt kuin ikinä saatoin olla. Lisäksi hän oli raivossaan ja kiihtymyksessään niin kaunis, etten voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja mykistyneenä ihmetellä mitä tämä kaikki merkitsi.

"No!" huusi hän kärsimättömänä, siedettyään tätä niin kauan kuin taisi. "Eikö teillä ole sanottavana sanaakaan puolustukseksenne? Eikö teillä ole kieltä? Eikö teillä ole ollenkaan omaa tahtoa, herra de Marsac?"

"Mutta, neiti", alotin minä, yrittäen selittää.

"Vaiti!" huudahti hän, tukkien suuni ennenkuin olin ehtinyt sen pitemmälle, niinkuin naisten tapa on. Ja sitten hän lisäsi muuttuneella sävyllä ja lyhyesti: "Teillä on minun samettisolmukkeeni. Antakaa se minulle."

"Se on huoneessani", vastasin minä, perin kummissani tästä äkillisestä puheenkäänteestä ja yhtä äkillisestä pyynnöstä.

"Noutakaa se sitten, olkaa hyvä", sanoi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat jälleen. "Noutakaa se. Noutakaa, sanon minä! Se on suorittanut tehtävänsä ja minä tahdon sen itselleni. Kuka tietää, vaikka te jonakin päivänä näyttelisitte sitä lemmensolmuna?"

"Neiti!" huudahdin minä kiivaasti. Ja luulen että olin sillä hetkellä yhtä suuttunut kuin hänkin.

"Joka tapauksessa minä tahdon sen itselleni", vastasi hän itsepintaisesti, painaen katseensa alas.

Olin niin raivoissani että menin sanaakaan puhumatta noutamaan sitä, ja tuoden sen hänelle, hänen seisoessaan yhä samassa paikassa, panin sen hänen käteensä. Luulen, että kun hän näki sen, johtui hänen vihastuneeseen mieleensä muisto siitä päivästä, jolloin hän oli ommellut siihen tuon avunhuudon, sillä hän muuttui koko olennoltaan ottaessaan sen vastaan. Hän vapisi ja piteli sitä hetken käsissään ikäänkuin tietämättä mitä tehdä sillä. Hän ajatteli epäilemättä Valois kadun varrella olevaa taloa Blois'ssa ja vaaraa mikä häntä siellä oli uhannut; ja kun minä varsin mielelläni soin että hän ajattelisi ja tuntisi kuinka pahasti hän oli menetellyt, seisoin hänen edessään säästämättä häntä vähääkään katseiltani.

"Sitä kultaketjua, jonka jätitte äitini päänalaisen viereen", sanoin minä kylmästi, nähdessäni että hän yhä vaikeni, "en voi palauttaa teille juuri nyt, sillä minä olen pantannut sen. Mutta teen sen niin pian kuin voin."

"Oletteko pantannut sen?" mutisi hän poiskäännetyin katsein.

"Olen, hankkiakseni hevosen, millä pääsin tänne", vastasin kuivasti. "Joka tapauksessa toimitan sen takaisin. Ja sitten tahtoisin vuorostani pyytää teiltä jotakin."

"Mitä?" kuiskasi hän, koettaen tahdonponnistuksella saada takaisin äskeisen ryhtinsä ja katsoen minuun silmillä, joissa välkähti hiukan entistä ylpeyttä ja halveksimista.

"Sitä taitettua rahaa, joka teillä on", sanoin minä. "Tunnusmerkkiä. Sillä ei ole teille mitään merkitystä, koska toinen puolikas on vihamiestenne hallussa. Minulle siitä voisi olla hyötyä."

"Millä tavalla?" kysyi hän lyhyesti.

"Koska saattaisin jonakin päivänä löytää sen vastapuolen."

"Entä sitten?" huusi hän. Hän katsoi minuun huulet puoliavoimina, salamoivin silmin. "Mitä sitten, jos löydätte sen vastapuolen?"

Minä kohautin olkapäitäni.

"Uh!" huudahti hän, puiden pientä nyrkkiään ja polkien jalkaansa minulle käsittämättömän kiihkon puuskassa. "Tuo on juuri teidän kaltaistanne! Se on herra de Marsacia alusta loppuun. Te ette puhu mitään ja ihmiset eivät ajattele teistä mitään. Te kuljette hattu kourassa ja he tallaavat teitä. He puhuvat ja te olette vaiti! Jos minä voisin käytellä miekkaa niinkuin te voitte, niin en vaikenisi kenenkään edessä enkä antaisi kenenkään paitsi Ranskan kuninkaan pöyhkeillä kukkona minun läsnäollessani! Mutta te! Menkää ja jättäkää minut. Tässä on rahanne. Ottakaa se ja menkää. Ja lähettäkää tänne se poikanne pitämään minua hereillä. Hänellä on ainakin älyä, hän on nuori, hän on ihminen, hänellä on sielu, hän voi tuntea — kun hän vain olisi jotain muuta kuin kirjatoukka."

Hän viittoi minua menemään sellaisessa intohimon kiihkossa että se olisi huvittanut minua jos joku toinen olisi sen tehnyt, mutta hänen menettelykseen siinä oli niin voimakas kiittämättömyyden tuntu että se kirveli mieltäni aika lailla. Tein kuitenkin niinkuin hän käski ja lähetin Simonin hänen luokseen, vaikka se ei suinkaan ollut minusta mieluista, varsinkaan sitten kun näin kuinka pojan kasvot kirkastuivat neitiä mainitessani. Mutta neiti ei ollut nähtävästi vielä ehtinyt tyyntyä Simonin saapuessa hänen luokseen, sillä hänen ei käynyt sen paremmin kuin minunkaan; marjakuusikäytävästä, minne olin mennyt käyskentelemään, näin hänen pian palaavan takaisin nolona kuin piiskattu koira.

Mutta kuitenkin otti neiti tämän jälkeen tavakseen puhella Simonin kanssa yhä enemmän ja enemmän, ja kun herra ja rouva de Rosny olivat hyvin paljon kiinni yhteisissä asioissaan, ei ollut ketään joka olisi asettunut ehkäisemään hänen päähänpistoaan tai puhunut hänelle neuvon sanaa. Neidin ylpeyden tunsin siksi hyvin, että hänen puolestaan en pelännyt, mutta minusta oli ikävää että pojan pää pantiin pyörälle. Montakin kertaa olin aikeissa puhua neidille pojan takia; mutta ensiksikään se ei ollut minun asiani ja toiseksi huomasin pian että hän näki kyllä minun paheksumiseni, mutta ei välittänyt siitä rahtuakaan. Kun eräänä aamuna hänen ollessaan paremmalla tuulella uskalsin viitata, että hän kohteli alempiarvoisiaan liian epäinhimillisesti, osottaen epäystävällisyyttä mikä oli jalosyntyiselle yhtä sopimatonta kuin tuttavallisuus, kysyi hän minulta pilkallisesti, eikö hän minun mielestäni kohdellut Simon Fleix'tä kyllin hyvin. Mihin minulla ei ollut mitään vastattavaa.

Minun sopisi tässä mainita siitä salaisesta tiedonantojärjestelmästä, jonka avulla parooni de Rosny tähänkin kaukaiseen paikkaan sai uutisia kaikesta mitä tapahtui Ranskassa. Mutta siitähän on paljon puhuttu. Se ei tapahtunut yhtämittaa tulevien ja menevien lähettien avulla, jotka pian olisivat herättäneet huomiota läheisessä kaupungissa, enkä minäkään voinut varmuudella sanoa mitä teitä myöten uutiset saapuivat. Mutta niitä saapui, ja kaikkina aikoina päivästä. Sillä tavoin saimme tiedon La Ganachea uhkaavasta vaarasta ja siitä yrityksestä, jota Navarran kuningas suunnitteli sen auttamiseksi. Herra de Rosny ei ainoastaan ilmoittanut minulle avomielisesti näitä asioita, vaan sai minut kiintymään itseensä muillakin luottamuksen osotuksilla, jotka olisivat hivelleet huomattavammassakin asemassa olevan miehen itsetuntoa.

Kuten sanoin, ei linnassa yleensä näkynyt tulevia ja meneviä lähettejä. Mutta eräänä iltana, palatessani metsältä erään metsänvartian kanssa, joka oli pyytänyt minua avuksi haavotetun naarashirven ajoon, huomasin hämmästyksekseni vieraan hevosen, jolla silminnähtävästi oli ratsastettu pitkästi ja kovasti, seisovan höyryävänä pihassa. Kysyessäni kenen se oli, sain kuulla tallirengeiltä että joku mies, jonka he luulivat tulleen Blois'sta, oli juuri saapunut ja parhaallaan paroonin puheilla, Noin kokonaan tavallisuudesta poikkeava tapaus herätti tietysti ihmetystäni; mutta tahtomatta millään tavoin näyttää uteliaalta — sillä uteliaisuus on vika, joka, jos sitä suvaitaan, saattaa helposti kehittyä mitä inhottavimmaksi paheeksi — olin menemättä sisään ja lähdin, sensijaan kävelemään marjakuusikujaan. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt saada ratsastuksessa jäähtyneet vereni hiukan lämpenemään, kun hovipoika tuli hakemaan minua isäntänsä luokse.

Tapasin herra de Rosnyn astelemasta edestakaisin huoneessaan, olennossaan sellainen hämmennys ja kasvot niin suurta huolta ja murhetta kuvastavina, että minä säpsähdin nähdessäni hänet, eikä minun tarvinnut katsoa rouva de Rosny'hin, joka istui tuolilla hiljaa itkien, oivaltaakseni että jotakin kauheata oli tapahtunut. Ilta oli pimenemässä ja huoneeseen oli tuotu lamppu. Herra de Rosny viittasi äkkiä pieneen paperipalaan, joka oli pöydällä sen vieressä, ja seuraten viittausta otin sen käteeni ja luin. Se sisälsi vain muutamia sanoja, kuuluen seuraavasti:

"Hän on sairaana ja kuoleman kielissä kaksikymmentä peninkulmaa La Ganachesta etelään. Tulkaa kaikella muotoa. P.M."

"Kuka?" sanoin minä typerästi, sillä aloin jo käsittää itsekin. "Kuka on sairaana ja kuoleman kielissä?"

Herra de Rosny kääntyi minuun päin, ja minä näin että kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. "Minulle on olemassa vain yksi hän", huusi hän. "Jumala säästäköön tuota yhtä! Jumala säästäköön hänet Ranskalle, joka tarvitsee häntä. Kirkolle, joka on kokonaan hänen varassaan, ja minulle, joka rakastan häntä! Jumala, älä salli hänen kaatua hedelmänkypsymisen hetkellä! Oi Herra, älä salli hänen kaatua!" Ja hän vaipui tuolille ja jäi siihen kasvot käsissään ja voimakkaat hartiat murheen murtamina.

"Herra de Rosny", sanoin minä hetken perästä, "sallikaa minun muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin."

"Toivoako?"

"Niin, herra de Rosny, toivoa", vastasin minä iloisempana. "Hänellä on tehtävä täytettävänä. Hän on kutsuttu ja valittu; hän on kansansa Joosua, kuten herra d'Amours hänestä oikein sanoi. Te saatte vielä nähdä hänet ja hän syleilee teitä, kuten jo on tapahtunut niin monta kertaa. Muistakaa, että Navarran kuningas on vahva, karaistunut ja nuori ja epäilemättä hyvissä käsissä."

"Mornayn käsissä", huudahti de Rosny, katsahtaen halveksivasti ylös.

Siitä hetkestä lähtien hän kuitenkin reipastui; luulen, että häntä kannusti ajatus siitä, että kuninkaan toipuminen riippui lähinnä Jumalaa herra du Mornaysta, jota hän oli aina taipuvainen pitämään kilpailijanaan. Hän alkoi tehdä viipymättä valmistuksia Rosnysta lähtöä varten ja pyysi minua tekemään samoin, sanoen jotensakin lyhyeen ja ilman selityksiä tarvitsevansa minua. Mieleeni johtui voimakkaana ajatus vaarasta, jolle joutuisin alttiiksi palaamalla näin pian etelään, missä kreivi de Turennen kosto kaikessa ankaruudessaan oli minua odottamassa, ja minä uskalsin, vaikka hieman häveten, mainita siitä. Mutta tuijotettuaan minuun hetken silminnähtävällä epäilyksellä kuittasi herra de Rosny vastaväitteeni muutamalla hänelle harvinaisen ärtyisellä sanalla ja jatkoi sitten valmistustensa jouduttamista niin toimekkaana kuin ei matkaan sisältyisikään ero yhtä rakastavasta kuin rakastetustakin vaimosta.

Kun omat valmistukseni eivät vaatineet monta hetkeä, oli minulla hyvä tilaisuus lähtöhetken tullen panna merkille sekä se uljuus, millä rouva de Rosny kantoi surunsa "Ranskan tähden", että se harvinainen hellyys, jota neiti de la Vire, kohoten kerran yläpuolelle itseään, hänelle osotti. Minä tunnuin olevan — onnellisesti kylläkin yhdessä suhteessa, vaikka tunteeseen liittyi samalla kirvelevää tuskaakin — heidän perhesuhteidensa ulkopuolella. Tein senvuoksi jäähyväiseni niin lyhyiksi ja muodollisiksi kuin suinkin, jotta en riistäisi alaa toisilta ja pyhemmiltä jäähyväisiltä. Mutta silloin sain juuri viime hetkellä nähdä, että jotain oli varattu minullekin. Kun ratsastin porttiholvin alle hiukan edellä toisista, hämmästyin huomatessani jonkin pienen, kevyen esineen putoavan eteeni satulankaarelle. Otin sen kiinni ennenkuin se ennätti solahtaa maahan, ja ihmetyksenä oli rajaton nähdessäni kädessäni pienen samettisolmukkeen.

Katsahdin paikalla vastaanottohuoneen ikkunaan, joka, kuten olen sanonut, oli porttikäytävän päällä, ja silloin kohtasin neidin katseen yhdeksi sekunniksi, mutta ainoastaan sekunniksi. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt. Herra de Rosny ratsasti holvin alitse minun jälestäni palvelijainsa seuraamana. Ja me olimme matkalla.

XIV. Markiisi de Rambouillet.

Jonkun aikaa ratsastimme alakuloisina ja äänettöminä. Viimeksi kertomani tapaus — jonka näytti saattavan selittää useammalla kuin yhdellä tavalla — saattoi mieleni levottomaan hämminkiin. Kotvan aikaa askartelivat ajatukseni yksinomaan siinä, kunnes satuin sitten näkemään omat kasvoni ikäänkuin peilistä. Huomasin näet sattumalta taakseni katsahtaessani Simon Fleix'n ratsastavan jälessäni hienosta sulkahatustaan ja uudesta miekastaan huolimatta niin hyljätyn ja surkean näköisenä että se heti pisti silmään. Se johti mieleeni ajatuksen, että isännällä ja palvelijalla oli sama asia mielessään — niin, vieläpä mahdollisesti oli hänellä povellaan samanlainen merkki kuin se mikä lämmitti minun rintaani —, ja silloin ravistin itseni vapaaksi kuin jostakin ala-arvoisesta unesta ja painaen kannukset Cidin kylkiin kiirehdin eteenpäin Rosnyn rinnalle; joka, verrattain apeana hänkin, ratsasti vakavasti eteenpäin silmiin saakka viittaansa kietoutuneena.

Uutinen Navarran kuninkaan sairaudesta oli nähtävästi ukkosen vaajana iskenyt keskelle hänen rohkeita ja valoisia suunnitelmiaan. Hän näki olevansa vaarassa kadottaa samalla sekä rakastamansa valtiaan että sen loistavan tulevaisuuden, jota hän odotti. Ja keskellä uhkaavaa toiveittensa murskautumista ja suunnitelmainsa hävitystä hänellä oli tuskin aikaa kaivata Rosny'hin jättämäänsä vaimoa taikka sitä rauhallista elämää, mistä hänet näin äkkiä temmattiin. Hänen sydämensä oli etelässä La Ganachen luona Henrikin vuoteen ääressä. Hänen pääajatuksensa oli päästä sinne nopeaan, maksoi mitä maksoi. Navarran kuninkaan henkilääkärin nimi oli yhtämittaa hänen huulillaan. "Dortoman on hyvä mies. Jos kukaan voi pelastaa hänet, niin Dortoman sen tekee." Tämä oli alituinen ponsi hänen puheissaan. Ja milloin vain hän kohtasi jonkun, jonka vähänkin saattoi otaksua tietävän uutisia, vaati hän minun pysähtymään ja kyselemään, päästämättä kulkijaa millään muotoa tiehensä ennenkuin tämä oli ilmottanut meille Blois'n viimeisimmät kulkupuheet — sillä Blois oli se kanava, jonka kautta kaikki etelästä tulevat uutiset saapuivat meille.

Eräs tapaus, joka sattui majatalossa samana iltana, ilahutti häntä jonkun verran; olen useinkin huomannut, että voimakkaat luonteet ovat taipuvaisia luottamaan enteisiin epävarmoina aikoina. Ulkonäöltään omituinen, kummallisesti puettu vanhanpuoleinen mies istui pöydän ääressä meidän saapuessamme. Vaikka minä astuin sisään ensimäisenä, sillä minun oli määräyksen mukaan esiinnyttävä matkueen johtajana, antoi hän minun mennä ohitseen mitään huomauttamatta, mutta nousi ylös ja tervehti juhlallisesti herra de Rosnyta, joka tuli minun jälessäni ja oli paljon vaatimattomammin puettu. Rosny vastasi hänen tervehdykseensä aikoen mennä hänen ohitseen, mutta tuntematon asettui eteen vielä syvempään kumartaen ja kehotti häntä ottamaan hänen paikkansa, joka oli lähellä tulta ja suojassa vedolta, hankkiutuen samalla siirtymään itse toiseen paikkaan.

"Ei", sanoi toverini kummissaan sellaisesta ylenmääräisestä kohteliaisuudesta, "en ymmärrä minkä takia minun tulisi ottaa paikkanne."

"Ei ainoastaan minun paikkaani", vastasi vanhus, katsoen häneen omituisella tavalla ja puhuen painokkaalla äänellä, mikä kiinnitti huomiotamme, "vaan monien muittenkin, jotka ennen pitkää — sen voin teille vakuuttaa — tulevat luovuttamaan ne teille joko myöten tai vasten tahtoaan."

Herra de Rosny kohautti olkapäitään ja astui edelleen, ollen otaksuvinaan että vanhus houraili. Mutta salassa hän ajatteli paljon hänen sanojaan, varsinkin sitten kun sai kuulla että hän oli pariisilainen tähdistälukija, jonka kerrottiin olleen Nostradamuksen oppilaana. Ja joko hän sitten sai tästä uutta toivoa tai kääntyi hänen huomionsa muuten Blois'ta lähestyessämme enemmän käsilläoleviin asioihin, joka tapauksessa tuli hän iloisemmaksi ja alkoi jälleen puhella tulevaisuudesta ikäänkuin ollen varma valtiaansa parantumisesta.

"Oletteko koskaan ollut kuninkaan hovissa?" sanoi hän äkkiä, nähtävästi jotakin oman mielensä ajatusjuoksua seuraten. "Blois'ssa nimittäin."

"En. Enkä ole erittäin harras sinne pyrkimäänkään", vastasin minä. "Totta puhuakseni, herra parooni", jatkoin hieman lämmeten, "mitä pikemmin pääsemme Blois'n ohi, sitä mieluisampi minulle. Arvelen, että siellä olo on meille hiukan vaarallista, ja sitäpaitsi minä en pidä teurastamoista. Luulen, etten voisi nähdä kuningasta ajattelematta Pärttylin yötä enkä hänen huonettaan ajattelematta Guiseä."

"No, no!" sanoi hän. "Kyllä kai tekin joskus olette tappanut miehen."

"Montakin", vastasin minä.

"Vaivaavatko ne mieltänne?"

"Eivät, mutta ne saivat surmansa rehellisessä taistelussa", vastasin minä. "Siinä on ero."

"Teille", sanoi hän kuivasti. "Mutta te ette olekaan Ranskan kuningas, jos joskus sattuisitte hänet kohtaamaan", jatkoi hän näpsäyttäen hevosensa korvia, hieno hymy huulillaan, "niin annan teille pienen vihjauksen. Puhukaa hänelle Jarnac'in ja Moncontour'in taisteluista ja ylistäkää Condénne isää! Kun Condé hävisi taistelussa ja hän voitti siinä, koituu ylistyksenne hänen kunniakseen. Mitä toivottomammin mies on valtansa menettänyt, sitä halukkaammin hän sitä muistelee ja sitä arvokkaampina hän pitää voittojaan, joita hän ei enää voi saavuttaa."

"Hyh!" mutisin minä.

"Molemmista hovissa kilvottelevista puolueista luottakaa d'Aumont'iin ja Biron'iin ja ranskalaiseen ryhmäkuntaan", jatkoi Rosny rauhallisesti välittämättä huonosta tuulestani. "He ovat ainakin uskollisia Ranskalle. Mutta kenen vain näette pitävän yhtä molempien Retz'ien kanssa — Espanjan kuninkaan shakaaleiksi ihmiset heitä sanovat — niin karttakaa häntä espanjalaisena ja kavaltajana."

"Mutta Retzihän ovat italialaisia", huomautin minä ärtyisesti.

"Samantekevä", vastasi hän lyhyesti. "He huutavat: 'Eläköön kuningas!' mutta salassa he kannattavat liigaa tai Espanjaa tai mikä vain enimmän voi vahingoittaa meitä, jotka olemme parempia ranskalaisia kuin he ja joitten johtaja tulee kerran, jos Jumala sallii hänen elää, olemaan Ranskan kuninkaana."

"No niin, mitä vähemmän tulen tekemisiin heidän kanssaan, niin yksien kuin toistenkin, muuten kuin miekkojen välityksellä, sitä mieluisempi minulle", virkoin minä.

Tämän kuullessaan hän katsoi minuun omituisesti hymyillen, kuten hänen tapansa oli silloin kun hänellä oli mielessään enemmän kuin näkyi ulospäin. Tämä seikka ynnä jokin erikoinen sävy hänen keskustelussaan, samoin kuin ehkä omat epäilyni tulevaisuudestani ja hänen aikomuksistaan minuun nähden, herättivät minussa epämieluisan tunteen, joka pysyi koko päivän eikä eronnut minusta ennenkuin välittömämpi vaara ilmestyi meitä uhkaamaan.

Se tapahtui seuraavasti. Olimme saapuneet Blois'n ulkolaiteille ja lähestyimme juuri porttia toivoen pääsevämme kaupunkiin huomiota herättämättä, kun kaksi kulkijaa ratsasti hiljaa esiin kujan suusta, jonka sivu olimme juuri menemässä. He katselivat meitä tutkivasti pysäyttäessään hevosensa päästääkseen meidät ohitse, ja herra de Rosny, jonka hevosen pää oli minun jalustimeni kohdalla, kuiskasi minulle että lisäisin vauhtia. Ennenkuin kuitenkaan ehdin sitä tehdä, karauttivat tuntemattomat ohitsemme ja päästyään sivuitsemme kääntyivät satulassaan katsoen meitä kasvoihin. Samassa huusi toinen heistä: "Se on hän!" ja molemmat ajoivat hevosensa tielle poikittain ja odottivat lähestymistämme.

Ymmärsin että jos herra de Rosny joutuisi ilmi, olisi hän onnellinen päästessään asiasta vankeudella, sillä kuningas oli liian arka katolilaisen-maineestaan uskaltaakseen suojella hugenottia, olipa tämä kuinka kuuluisa hyvänsä, ja käsitin että tilanne oli epätoivoinen. Sillä vaikkakin meitä oli viisi kahta vastaan, saattoi kaupungin läheisyys — portti oli tuskin nuolenkantaman päässä — pakenemisen tai vastarinnan yhtä toivottomiksi. En voinut keksiä muuta keinoa kuin katsoa rohkeasti asiaa silmiin; samoin teki herra de Rosny, ja niin lähestyimme tuntemattomia mahdollisimman viattoman näköisinä.

"Seis!" huusi toinen heistä tiukasti. "Suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että olette tunnettu."

"No entä sitten?" vastasin minä kärsimättömänä, hoputtaen hevostani vain eteenpäin. "Oletteko maantierosvoja, kun sulette matkustavilta tien?"

Vastassamme oleva puhuja katsoi minuun terävästi, mutta vastasi samassa: "Ei mitään saivartelua, hyvä herra! Kuka te olette, sitä en tiedä. Mutta jälessänne ratsastava mies on herra de Rosny. Hänet minä tunnen ja varotan häntä pysähtymään."

Arvelin että peli oli menetetty, mutta hämmästyksekseni vastasi seuralaiseni heti ja miltei samoilla sanoilla kuin minä äsken: "No, ja mitä sitten?"

"Mitäkö sitten?" huudahti tuntematon, kannustaen hevostaan niin että se sulki tien. "Ka, sitä vain, että te olette varmaankin hullu kun uskallatte näyttäytyä tällä puolen Loirea."

"Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt toista puolta", oli toverini järkähtämätön vastaus.

"Te olette herra de Rosny? Ettekö kiellä sitä?" huusi mies hämmästyneenä.

"En suinkaan sitä kiellä", tokaisi parooni de Rosny. "Ja onpa ollut aika", jatkoi hän kiihtyen äkkiä, "jolloin harva mies hänen majesteettinsa hovissa olisi uskaltanut soittaa suutaan Solomon de Bethunen edessä, vielä vähemmän pysäyttää häntä keskellä maantietä vähän matkan päässä palatsista. Mutta ajat näyttävät muuttuneen, koska jokainen vastaantulija katsoo olevansa oikeutettu pöyhkeilemään uskollisten miesten edessä, jotka rientävät hänen majesteettinsa luokse silloin kun hän on ahdingossa."

"Mitä! Oletteko Solomon de Bethune?" huusi mies epäuskoisena. Epäuskoisena, mutta kuitenkin hän menetti itsetietoisuutensa ja hänen äänessään kuvastui mielipahaa ja pettymystä.

"Kuka muu sitten?" vastasi de Rosny ylväästi. "Se olen, ja mikäli minä tiedän, on minulla yhtä suuri oikeus olla Loiren tällä puolen kuin kenellä muulla hyvänsä",

"Pyydän tuhannesti anteeksi."

"Jollette usko…"

"Ei, herra de Rosny, minä uskon täydellisesti."

Tuntematon toisti tämän hyvin masentuneen näköisenä, lisäten vielä: "Pyydän tuhannesti anteeksi", ja alkaen selitellä puolustelevasti, ottaen kunnioittavana hatun päästään: "Luulin teitä, jos sallitte minun sanoa, hugenottiveljeksenne, herra Maximilianiksi. Huhuillaan hänen olevan Rosnyssa."

"Voin vakuuttaa teille ettei siinä ole perää", vastasi herra de Rosny ponnekkaasti, "sillä tulen juuri itse sieltä ja voin vastata siitä, ettei hän ole ainakaan kymmentä peninkulmaa likempänä Rosnyta. Ja nyt, hyvä herra, koska haluamme päästä kaupunkiin ennenkuin portit suletaan, sallinette minun sanoa hyvästi." Näin sanoen hän kumarsi ja minä kumarsin ja he kumarsivat, ja me erosimme. He väistyivät syrjään tieltämme, ja herra de Rosny ratsasti eteenpäin mahtavan näköisenä. Niin tulimme portille ja pääsimme sen läpi ilman hankaluuksia.

Ensimäinen katu, jolle saavuimme, oli leveä, ja toverini käytti sitä hyväkseen ratsastaen rinnalleni. "Tällaiset seikkailut ovat pikku valtiaallemme erityisesti mieleen", puheli hän hiljaa. "Mutta minulle se nosti hien otsalle. Olen tehnyt tämän tempun ennenkin useammin kuin kerran, sillä veljeni ja minä olemme yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Ja kuitenkin olisi meidän käynyt huonosti, jos tuo hupsu olisi ollut hänen ystäviään."

"Kun loppu on hyvä, on kalkki hyvin", vastasin minä matalalla äänellä, pitäen hetkeä sopimattomana onnitteluihin. Tämäkin huomautus sattui huonoon kohtaan, sillä herra de Rosny ei ollut vielä ehtinyt asettua entiselle paikalleen minun jälessäni, kun Maignan huusi meille sanoen että meitä seurattiin.

Katsoin taakseni, mutta en voinut nähdä muuta kuin hämärää ja sadetta ja esiinpistäviä räystäitä ja joitakin oviaukoissa kuurottavia ihmisiä. Palvelijat väittivät kuitenkin yhä että joku seurasi jälessämme, ja me pidimme kulkuamme pysäyttämättä pienen sotaneuvottelun. Jos meidät oli saatu ilmi, niin olimme loukussa ilman pakoonpääsyn toivoa, ja olin varma että parooni de Rosny sillä hetkellä katui, että oli valinnut Blois'n kautta vievän tien — että oli tunkeutunut tuoreimpien uutisten halussaan avonaiseen ansaan. Kuninkaallinen linna katsoi meihin mahtavana, tummana ja synkkänä sen kadun päästä jolla olimme, ja siitä kuinka hyydyttävän vaikutuksen tuo näky teki itseeni, saatoin kuvitella kuinka paljon kammottavammalta sen täytyi näyttää hänestä, joka oli valtiaansa valittu neuvonantaja ja kaiken tuon linnan edustaman järkähtämätön vastustaja.

Neuvottelustamme ei ollut mitään tuloksia, sillä emme keksineet parempaa menettelytapaa kuin mennä, niinkuin olimme aikoneetkin, siihen asuntoon, jota seuralaiseni täällä ollessaan tavallisesti käytti. Sen teimmekin, katsoen tuon tuostakin taaksemme ja vakuutellen toisillemme että Maignan oli varmaan erehtynyt. Mutta niin pian kuin olimme laskeutuneet ratsailta ja menneet sisään, näytti hän meille ikkunasta lähistöllä seisoskelevan miehen. Tämä levottomuuttamme vahvistava seikka sai meidät jälleen pohtimaan turvakeinoja, ja silläaikaa kun Maignan piti vartiota ikkunan ääressä valaisematta jätetyssä huoneessa, esitin minä Rosnylle että hän antaisi minun koettaa esiintyä hänen persoonanaan, vaikka olinkin kymmenen vuotta vanhempi.

"Ei!" sanoi hän rummuttaen sormillaan pöytään. "Täällä on liian monia jotka tuntevat minut, se ei käy päinsä. Kiitän kuitenkin tarjouksestanne."

"Ettekö voisi päästä pakoon jalan? Tahi kiivetä jostakin muurin yli tai pujahtaa portista varhain aamulla?" esitin minä.

"'Vertavuotavassa sydämessä' voimme tiedustella", vastasi hän. "Mutta minä epäilen sitä. Olin hullu kun pistin pääni Mendozan silmukkaan, se on varma se. Mutta tässä tulee Maignan. No, mitä kuuluu?" kysyi hän innokkaasti.

"Tähystelijä on mennyt pois", vastasi tallimestari.

"Eikä ole jättänyt ketään sijaansa?"

"Ei ketään, mikäli minä voin nähdä."

Menimme molemmin viereiseen huoneeseen ja katsoimme ikkunasta. Miestä ei tosiaankaan ollut enää siinä missä hänet olimme nähneet äsken. Mutta sade jatkui rankkana, räystäistä tippui vettä, katu oli kuin pimeä holvi, jossa vain siellä täällä pilkotti valonsäde, ja mies saattoi olla piilossa jossakin muualla. Mutta kun kysyimme Maignanilta, arveli hän miehen menneen pois jossakin erityisessä tarkotuksessa.

"Jonka voi selittää monellakin tavalla", huomautin minä.

"Mutta mehän paastoomme", vastasi herra de Rosny. "Nälkäinen mies on huono tappelija. Istukaamme pöytään ja syökäämme. Ei kannata hypätä umpimähkään eikä mennä vastuksia vastaan puolitiehen."

Istuimme siis syömään, ja Simon Fleix palveli meitä kalpein kasvoin, mutta emme olleet vielä lopettaneet ateriaamme, kun Maignan tuli jälleen pimeästä huoneesta. "Kolme miestä on tullut näkyviin", ilmotti hän tyynesti. "Kaksi on pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän. Kolmas on tullut ovelle."

Hänen puhuessaan kuulimme varovaista kolkutusta alhaalta. Maignan aikoi mennä vastaan, mutta hänen isäntänsä käski hänen jäädä paikalleen. "Anna talon emännän mennä", sanoi hän.

Olen jälkeenpäin usein muistellut herra de Rosnyn kylmäverisyyttä tässä tilaisuudessa. Hän oli pannut pistoolinsa tuolille viereensä ja heittänyt levättinsä niitten ylitse, ja nyt, odottaessamme henkeä pidättäen ja korvia heristäen, näin hänen ojentavan suuren leipäkannikan ja lihaviipaleen tallimestarilleen, joka hänen tuolinsa takana seisoen alkoi syödä sitä yhtä levollisesti. Simon Fleix taas seisoi tuijottaen ovea kohti vapisevana ja koko olentonsa niin kiihtyneenä, että varovaisuuden vuoksi kehotin häntä matalalla äänellä olemaan tekemättä mitään ilman määräystä. Samalla johtui mieleeni sammuttaa neljästä sytytetystä kynttilästä kaksi, ja juuri kun herra de Rosny nyökkäsi hyväksymisensä tälle toimenpiteelleni, lakkasi alhaalta kuulunut mumiseva keskustelu ja miehen askelia alkoi kuulua portailta.

Sitä seurasi välittömästi koputus huoneemme ovelle. Seuralaiseni katsetta totellen huusin: "Sisään!"

Huoneeseen astui nopeasti solakka, keskikokoinen mies, saappaat jalassa ja levättiin kietoutuneena, kasvot melkein kokonaan levätin laskoksen peitossa. Sulkien oven jälkeensä hän astui pöytää kohti ja sanoi: "Kumpi on herra de Rosny?"

Rosny oli huolellisesti kääntänyt kasvonsa poispäin valosta, mutta kuullessaan tulijan äänen hypähti hän ylös huudahtaen keventyneenä.

Hän yritti puhua, mutta toinen kohotti käskevästi kätensä, jatkaen: "Pyydän olemaan mainitsematta nimiä. Teidän nimenne täällä luullakseni tunnetaan. Minun nimeäni ei, enkä haluakaan että sitä tiedettäisiin. Haluan puhua teidän kanssanne, siinä kaikki."

"Se tuottaa minulle suuren kunnian", vastasi herra de Rosny, katsoen häneen innokkaasti. "Mutta kuka on sanonut teille, että olen täällä?"

"Näin teidän ratsastavan kadulla lyhdyn sivuitse", vastasi vieras. "Tunsin ensin hevosenne ja sitten teidät ja pyysin tallimiestäni seuraamaan teitä. Uskokaa minua", lisäsi hän tehden eleen kädellään, "teillä ei ole mitään peljättävää minun puoleltani."

"Otan vastaan tuon vakuutuksen samassa mielessä kuin se annetaan", vastasi seuralaiseni sirosti kumartaen, "ja pidän itseni onnellisena saadessani olla tekemisissä" — tässä hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten: — "ranskalaisen ja kunnianmiehen kanssa."

Vieras kohautti olkapäitään. "Pyydän siis anteeksi, jos tunnun töykeältä", virkkoi hän. "Aikani on rajotettu. Haluan saada sen mahdollisimman tarkoin käytetyksi. Tahdotteko täyttää pyyntöni?"

Minä olin aikeissa vetäytyä pois, mutta Rosny käski Maignanin sytyttää kynttilät viereisessä huoneessa ja pyytäen minulta kohteliaasti anteeksi siirtyi vieraansa kanssa sinne, jättäen minut mielessäni ihmettelemään, kuka tämä vieras mahtoi olla ja mitä hänen käyntinsä merkitsi. Toisinaan olin taipuvainen otaksumaan vieraan herra de Rosnyn veljeksi, toisinaan taas Englannin lähettilääksi; toisinaan johtui mieleeni hurja ajatus, että hän voisi olla herra de Bruhl. Noin neljännestunnin olivat molemmat sulkeutuneina huoneeseen, sitten he tulivat ulos. Vieras kulki edellä, ja astuessaan huoneen poikki tervehti minua kohteliaasti. Ovella hän kääntyi ja virkkoi: "Siis kello yhdeksän?"

"Kello yhdeksän", vastasi herra de Rosny, pitäen ovea auki. "Suonette anteeksi, herra markiisi, etten tule alas?"

"Kyllä, menkää vain takaisin, ystäväni", vastasi vieras. Ja Maignanin valaistessa hänelle tietä hän astui alas portaita ja minä kuulin hänen menevän ulos.

Herra de Rosny kääntyi minuun päin silmät ilosta säihkyvinä ja elostunein ilmein. "Navarran kuningas voi paremmin", sanoi hän. "Sanotaan ettei vaaraa enää ole. Mitä arvelette siitä, ystäväni?"

"Se on paras uutinen mitä olen kuullut moneen aikaan", vastasin minä. Ja riensin lisäämään että Ranskalla ja uskollamme oli syytä kiittää Jumalaa hänen armostaan.

"Aamen siihen", vastasi suojelijani hartaasti. "Mutta siinä ei ole kaikki — siinä ei ole kaikki." Ja hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa hyräillen 118:tta virttä:

"Nyt onnen päivän tuta saamme, min Luoja laatei armossaan; siks intomielin iloitkaamme ja nauttikaamme lahjoistaan."

Hän jatkoi kävelyään edestakaisin lattialla niin kauan ja niin riemuisen näköisenä, että minä vihdoin uskalsin muistuttaa häntä läsnäolostani, jonka hän nähtävästi oli unohtanut. "Ahaa, aivan oikein!" sanoi hän pysähtyen eteeni ja katsoen minuun erinomaisen hyväntahtoisesti. "Mitäs kello nyt on? Seitsemän. No niin, kello yhdeksään asti pyydän teitä malttamaan mielenne. Toisin sanoin, siihen saakka täytyy minun noudattaa ehdotonta vaitioloa. Mutta minulla on vielä nälkä. Istukaamme jatkamaan; toivon että tällä kertaa saamme syödä häiritsemättä. Simon, toimita uusi pullo pöytään. Haa! Eläköön kuningas!" Ja jälleen hän alkoi hyräillä samaa virttä:

"Sua rukoelen, taivaan Luoja: armossa suojaa kuninkaas! Sua rukoelen, turvan tuoja: turvaa ja suojaa ruhtinaas!"

Ja hänen silmissään oli hohde ja koko olennossaan iloinen ilmeikkyys, mikä tuossa tavallisesti niin tyvenessä ja hillityssä miehessä tuntui kaksinkerroin vaikuttavalta. Näin, että oli tapahtunut jotakin erikoisen ilahuttavaa, ja uskoen hänen ilmotustaan, ettei ollut kyseessä ainoastaan La Ganachesta saapuneet hyvät uutiset, odotin suurella mielenkiinnolla ja malttamattomuudella mainittua hetkeä, mikä tuskin oli lyönyt, kun äskeinen vieraamme taas saapui yhtä salaperäisen näköisenä ja yhtä epäluuloisen varovaisena.

Herra de Rosny, joka oli noussut ylös kuullessaan hänen askeleensa ja tarttunut levättiinsä, pysähtyi saatuaan sen puoleksi ylleen, huudahtaen levottomana: "Kaikki hyvin, vai kuinka?"

"Täydelleen", vastasi vieras nyökäten.

"Ja ystäväni?"

"Kyllä, sillä ehdolla että te vastaatte hänen vaiteliaisuudestaan ja uskollisuudestaan." Ja vieras katsahti tahdottomasti minuun, joka seisoin epätietoisena, pysyäkö paikallani vai poistuako.

"Hyvä", huudahti de Rosny. Sitten hän kääntyi minun puoleeni samalla arvokkaan ja ystävällisen näköisenä ja jatkoi: "Tässä hän on. Herra de Marsac, minulle on sallittu kunnia esittää teidät markiisi de Rambouillet'lle, toivoen että osotatte ansaitsevanne hänen suosionsa ja suojeluksensa, sillä hän on totinen ranskalainen ja isänmaanystävä, jota minä kunnioitan."

Herra de Rambouillet tervehti minua kohteliaasti. "Bretagnelaista sukua varmaankin?" virkkoi hän.

Minä myönsin, ja hän vastasi jollakin kohteliaalla lauseella. Mutta jälkeenpäin hän katseli minua vielä äänettömänä niin terävästi ja uteliaasti, että se herätti minussa salaista ihmetystä. Vihdoinkin, kun de Rosnyn malttamattomuus oli kohonnut korkeimmilleen, näytti markiisi olevan pakotettu lisäämään jotakin. "Olette kai ymmärtänyt minut täydelleen, herra de Rosny?" sanoi hän. "Tahtomatta sanoa mitään alentavaa herra de Marsacista, joka epäilemättä on kunnianmies" — ja hän kumarsi minulle hyvin syvään — "on tämä arkaluontoinen asia, ettekä te tietysti tee siihen osalliseksi ketään, johon ette voi luottaa yhtä varmasti kuin itseenne."

"Ihan niin", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin yhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. "Olen valmis uskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani."

"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa", virkkoi markiisi kumartaen minulle jälleen. "Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen teille niin mairittelevaan selitykseen."

Vastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn puoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra de Rosny otti pistoolinsa.

"Noita te ette tule tarvitsemaan", sanoi markiisi ylpeällä silmänluonnilla.

"Ei siellä, minne aiomme mennä", vastasi toverini asetellen niitä levollisesti ylleen. "Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen turvalliset."

Herra de Rambouillet nauroi. "Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta", sanoi hän, "ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava epäluuloista."

Joukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin Pärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta seikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn vastaus oli sattuvin kaikista. "Pelkään, että se on totta", sanoi hän tyynesti. "Te katolilaiset taasen — viitatakseni esimerkiksi edesmenneeseen Guisen herttuaan — olette nähdäkseni taipuvaisia erehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus liian pitkälle."

Vastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä ulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari asestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki jalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta. Kadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui jalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme tuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten äänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että iäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön synkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät minut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan äänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin tehdä samalla tavalla.

Ajatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman virran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut sanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka aiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään päästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se erinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä tilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut omiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia siitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.

Saavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä matalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen kintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä rivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai ainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä hetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä rakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen valo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.

XV. Uusi Herodes.

Kaikki se inho ja vastenmielisyys, mitä aikaisemmin olin tuntenut Blois'n kuninkaallista hovia kohtaan, palasi uudella voimalla mieleeni yön pimeydessä ja synkkyydessä. Ja vaikka en käsittänytkään todennäköiseksi että meidät ratsastussaappaissamme ja matka-asussamme vietäisiin kuninkaan ympärillä olevaan piiriin, oli kuitenkin hartain haluni päästä läpi seikkailustamme ja pois noista huonoenteisistä rajoista, joitten sisäpuolelle nyt olin tullut. Pimeys esti minua näkemästä seuralaisteni kasvoja, mutta kun herra de Rosny, jonka en luullut itsensäkään olevan aivan vapaan ajan ja paikan vaikutuksesta, nykäisi hihaani kehottaakseen minua valppauteen, huomasin että palvelijat olivat lakanneet meitä seuraamasta ja että me aloimme kolmisin nousta ylös kallioon hakattuja karkeatekoisia portaita. Vaikka pimeys rajotti näköalani niin takana kuin edessänikin muutamiin tuikkiviin valoihin, pääsin kuitenkin selville, että olimme nousemassa vallihaudan ja linnan sivumuurin välistä rinnettä, enkä senvuoksi hämmästynyt kun markiisi kuiskaten käski meitä pysähtymään ja koputti hiljaa puiselle ovelle.

De Rosnyn ei olisi tarvinnut koskettaa hihaani, sillä tällä kertaa minä olin täysin ja tuskallisen tarkasti tietoinen asemamme vaarallisuudesta ja kavahdin ryhtymästä mihinkään varomattomuuteen. Toivoin ettei hän vain olisi jo antautunut sellaiseen! Hän oli kyllä — se välähti mieleeni odottaessamme — pitänyt huolta turvallisuudestaan. Mutta kuinka usein, ajattelin, olivatkaan nuo, joitten luokse hän nyt oli menossa, tehneet tyhjäksi kaikki varovaisuustoimenpiteet! Guise oli luullut olevansa turvassa juuri tässä samassa rakennuksessa, johon me nyt olimme astumaisillamme. Coligny oli saanut mitä varmimman turvakirjan samoilta henkilöiltä, joitten puheille me nähtävästi olimme nyt menossa. Loppu oli kummassakin tapauksessa ollut sama: toisen luottamus oli osottautunut yhtä mitättömäksi kuin toisen viisaus. Kuka takaisi vaikka Ranskan kuningas aikoisi lepyttää Guisen murhasta loukkautuneet katoliset alamaisensa murhauttamalla toisen miehen, joka oli yhtä haitallinen heidän tarkotuksilleen kuin suuriarvoinen heidän pääviholliselleen etelässä? Rosny oli kyllä terävä-älyinen, mutta huolestuneena muistin samalla että hän oli myöskin nuori, kunnianhimoinen ja rohkea.

Oven avautuminen sai nämä mietteet keskeytymään, vaikka ei loppumaan. Oviaukosta hohti himmeä valo, niin heikosti ettei se valaissut juuri muuta kuin jalkojemme juuressa olevat porrasaskeleet. Markiisi astui heti sisään, de Rosny seurasi häntä ja minä tulin viimeisenä; oven takana seisova mies sulki sen jälleen. Olimme ahtaalla alalla hyvin kapeitten porrasten juurella, ja ovenvartia — jäykkä, harmaa-univormuinen keihäsmies, pieni lyhty heiluen pertuskan poikkikappaleessa — viittasi meitä nousemaan ylös. Sanoin hänelle jotakin, mutta hän vain tuijotti vastaan, ja Rambouillet, katsahtaessaan taakseen ja nähdessään yritykseni, sanoi minulle että se oli hyödytöntä, sillä mies oli sveitsiläinen eikä osannut ranskaa.

Tämä seikka ei minua suinkaan rauhottanut, enempää kuin kapean käytävän kosteat seinätkään, joihin ylöspäin hamuillessani kädelläni kosketin, tai lepakkojen haju, joka tunki sieramiini ilmottaen että portaat olivat vähän käytetyt ja sijaitsivat sellaisessa linnan osassa, joka sopi pimeille ja salaisille töille.

Kompastelimme pimeässä ylös portaita, sivuuttaen oven ja vielä toisenkin, ennenkuin herra de Rambouillet kuiskaten kehotti meitä pysähtymään ja koputti hiljaa kolmannelle ovelle. Salaperäisyys, pimeys, ja ennen kaikkea vastaanottoamme varten tehdyt omituiset valmistelut täyttivät minut mitä hurjimmilla otaksumilla. Mutta kun ovi avautui ja me astuimme yksi kerrallaan alastomaan, kalustamattomaan, vetoiseen, nähtävästi ihan katon rajassa olevaan käytäväntapaiseen huoneeseen, ei todellisuus vastannut yhtäkään olettamustani. Se oli pelkkä ullakkohuone, siinä ei ollut tulisijaa eikä ainoatakaan tuolia. Yhdessä seinässä oli kolme ikkunaa, joista yksi oli varustettu lasilla, mutta toiset öljytyllä paperilla; toisissa seinissä paistoivat paijaat muurikivet ilman mitään peitettä tai koristeita. Oven vieressä, josta olimme astuneet sisään, seisoi liikkumaton olento samanlaisessa harmaassa univormussa kuin olin nähnyt alhaalla, lyhty maassa jalkojensa juuressa. Samalla tavalla vartioitu oli toinen ovi toisessa päässä huonetta, joka oli ainakin kaksikymmentä askelta pitkä. Pari lyhtyä seisoi keskellä lattiaa ja siinä olikin kaikki mitä oli näkyvissä.

Sisään astuttuamme herra de Rambouillet sormi huulillaan pysäytti meidät ja me seisoimme kolmimiehisenä ryhmänä lähellä vahtisotilasta, tyhjä huone edessämme. Minä katsoin herra de Rosny'hin, mutta hän katsoi Rambouillet'hen. Markiisi seisoi selkä minuun päin, vahti tuijotti tyhjyyteen, ja kun en niinmuodoin voinut saada mitään valaistusta toisten läsnäolevien katseista, turvauduin käyttämään kuuloani. Sade rapisi ulkona ja valittava tuuli äänteli ikkunanpielissä. Mutta minusta tuntui kuin noihin ääniin — joitten voimakkuutta, kuten aina tällaisissa tapauksissa, lisäsivät outo ympäristö ja oma äänettömyytemme — olisi sekottunut etäinen ihmisten äänten ja soiton ja naurun humina. Ja se toi, en tiedä minkä vuoksi, jälleen mieleeni Guisen herttuan.

Kertomus hänen kuolemastaan, sellaisena kuin olin sen kuullut tuolta kirotulta munkilta Clainen majatalossa, kohosi esiin kaikessa tuoreudessaan, kaikkine yksityiskohtineen. Minä säpsähdin, kun herra de Rambouillet rykäisi. Minua puistatti, kun de Rosny muutti jalkaansa. Hiljaisuus kävi painostavaksi. Ainoastaan jäykät, harmaapukuiset sotamiehet näyttivät järkähtämättömiltä, välinpitämättömiltä, niin että muistan ihmetelleeni, oliko ehkä heidän velvollisuutensa pitää yöllä vahtia tässä autiossa ullakkohuoneessa, jonka lattialla virui muurilaastin muruja ja tiilenpätkiä.

Kun tälle vihdoinkin tuli keskeytys, tuli se äkkiä. Huoneen perällä seisova vahti hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Samassa aukeni ovi hänen takanaan, ja sisään astui mies, Suljettuaan jälleen kiireesti oven astui hän keskemmäksi huonetta, olennossaan ylhäinen arvokkuus, jota hänen outo ulkonäkönsä ja pukunsakaan eivät kokonaan voineet hävittää.

Hänellä oli hyvä vartalo ja ryhti, iältään hän näytti noin nelikymmenvuotiaalta, puettu hän oli sinipunervaan, mustalla koristettuun samettiin viimeisen muodin mukaan. Hänellä oli miekka, mutta ei röyhelökaulusta, ja hänen ranteestaan riippui nauhassa pieni norsunluinen malja ja pallo — omituinen leikkikalu, joka oli hyvin suosittu joutilaitten ihmisten keskuudessa. Hän oli laiha ja hieman hintelä, mutta muuten en huomannut hänessä mitään erikoista. Vasta sitten kun satuin katsomaan hänen kasvoihinsa ja näin että ne olivat punavärillä maalatut kuin naisella sekä että hänellä oli päässä pieni turbaani, valtasi minut melkein käsittämätön vastenmielisyyden tunne ja minä sanoin itsekseni: "Tällaista maata ne ovat kuninkaitten suosikit!"

Mutta hämmästyksekseni astui herra de Rambouillet häntä vastaan äärimmäisen kunniottavasti, viistäen hatullaan likaista lattiaa ja kumartaen maahan saakka. Äskentullut vastasi hänen tervehdykseensä huolettoman ystävällisesti. Huomauttaen hyväntahtoisesti: "Olette tainnut tuoda ystävän, vai mitä?" hän katsoi meihin päin hymyillen.

"Olen, sire, hän on täällä", vastasi markiisi ja astui hiukan syrjään. Ja tuosta sanasta ymmärsin ettei edessäni ollut mikään suosikki, vaan itse kuningas: Henrik kolmas, viimeinen hallitsija suurta Valois'n sukua, joka oli hallinnut Ranskaa Jumalan armosta puoli kolmatta vuosisataa! Tuijotin häneen tuijottamistani, tuskin uskoen silmiäni. Ensi kertaa eläessäni olin Ranskan kuninkaan edessä!

Sillävälin oli parooni de Rosny, jolle hän luonnollisesti ei ollut mikään ihme, lähestynyt kuningasta ja laskeutunut toiselle polvelleen. Kuningas kehotti häntä suosiollisesti nousemaan ylös, tehden eleen, joka, kun ei ottanut huomioon hänen naismaisia kasvojaan ja typerää turbaaniaan, näytti kuninkaalliselta ja arvokkaalta. "Tämä on hyvin tehty teidän puoleltanne, Rosny", lausui hän. "Mutta muuta en teiltä odottanutkaan."

"Sire", vastasi seuralaiseni, "teidän majesteetillanne ei ole hartaampaa palvelijaa kuin minä, paitsi ehkä kuningasta, minun herraani."

"Uskoni kautta", vastasi Henrik ponnekkaasti, "— ja jollen minä ole hyvä kirkonmies, sanokoot pariisilais-lurjukset mitä tahansa, niin en ole mitään — uskoni kautta, minä luulen että minä uskon teitä!"

"Jos teidän majesteettinne uskoisi minua siinä ja jossakin muussakin", vastasi de Rosny, "niin se olisi hyvin hyvä Ranskalle." Vaikka hän puhui kunnioittavasti, pani hän sanoihinsa niin paljon painoa ja itsenäisyyttä, että minä ajattelin vanhaa sananlaskua: "Hyvällä isännällä on peloton palvelija."

"No, sitäpä olemme nyt tässä näkemässä", vastasi kuningas. "Mutta yksi sanoo minulle yhtä", jatkoi hän ärtyneesti, "ja toinen toista, ja mitä minun on silloin uskominen?"

"Minä en tiedä mitään muista, sire", vastasi Rosny yhtä rohkeasti kuin äskenkin. "Mutta minun herrani voi hyvällä syyllä vaatia uskoa sanoilleen. Ranskan kuningaskunnan asiat ovat hänelle niin läheiset, että ainoastaan teidän majesteetillenne ne ovat läheisemmät. Hän on myöskin kuningas ja teidän heimolaisenne, ja hänestä on kiusallista nähdä kapinoitsijain uhmailevan teitä, kuten viime aikoina on tapahtunut."

"Kyllä, mutta entä niiden päämies?" huudahti Henrik äkillisessä kiihtymyksen puuskassa, polkien rajusti jalkaansa. "Hän ei häiritse minua enää. Onko veljeni kuullut siitä? Sanokaa, onko hän saanut siitä tiedon?"

"Hän on kuullut sen, sire."

"Ja hyväksyikö hän? Kai hän hyväksyi sen?"

"Epäilemättä oli mies kavaltaja", vastasi de Rosny taitavasti. "Hän oli rikoksillaan pannut elämänsä pantiksi. Kenellä voi olla siitä epäilystä?"

"Ja hän on maksanut tuon pantin", virkkoi kuningas painaen katseensa maahan ja vaipuen synkkyyteen yhtä äkkiä kuin hän oli kiihtynyt. Hänen huulensa liikkuivat. Hän mumisi jotakin, mistä ei saanut selvää, ja alkoi hajamielisesti leikkiä maljallaan ja pallollaan, ajatukset nähtävästi synkissä muistelmissa. "Guise, Guise", mumisi hän viimein, kasvoillaan irvistys ja äänessään vihan väre, joka puhui pitkään muistuvista nöyryytyksistä. "No niin, hitto häneen, hän on kuollut nyt. Hän on kuollut. Mutta kuolleenakin hän vielä vaivaa meitä. Eikös se värsy sinnepäin ollut, isä? Haa?" säpsähti hän, "minä olin unohtaa. Mutta pahimman vääryyden on hän tehnyt minulle sillä", jatkoi hän nostaen katseensa ja kiihtyen jälleen, "että hän on erottanut minut Äiti Kirkon yhteydestä. Tuskin yksikään pappi enää tulee minun lähelleni, ja nyt he tahtovat panna minut pannaan. Ja kuitenkaan, niin totta kuin toivon sieluni pelastusta, ei Kirkolla ole uskollisempaa poikaa kuin minä."

Luulen että hän oli vähällä, unohtaen asiansa ja herra de Rosnyn läsnäolon, antautua vuodattamaan raukkamaisia kyyneliä, vaan silloin antoi herra de Rambouillet, ikäänkuin sattumalta, huotransa kärjen kolahtaa lattiaan. Kuningas säpsähti ja sivellen otsaansa pari kertaa kädellään näytti karkaisevan mielensä. "No niin", sanoi hän, "epäilemättä löydämme jonkun keinon, jolla selviydymme vaikeuksistamme."

"Jos teidän majesteettinne", vastasi Rosny kunnioittavasti, "tahtoisi ottaa vastaan minun herrani tarjoman avun, niin uskallan luulla että ne häviäisivät pikimmin."

"Niinkö arvelette?" virkkoi Henrik. "No niin, sallikaa minun nojata olkapäähänne. Kävelkäämme vähän." Ja viitaten Rambouillet'ta jättämään hänet alkoi hän kävellä edestakaisin Rosnyn kanssa, puhellen tuttavallisesti hänen kanssaan puoliääneen. Minä kuulin ainoastaan sellaisia katkelmia heidän keskustelustaan, joita he sattuivat lausumaan tullessaan kääntymään minun puoleiseen päähän huonetta. Niitä yhteen laitellen saatoin kuitenkin ymmärtää keskustelusta jonkunverran. Erään kerran kuulin kuninkaan sanovan: "Mutta sitten Turenne tarjoutuu…" Seuraavalla kerralla: "Luottaako häneen? No, enpä tiedä miksi en luottaisi. Hän lupaa…" Sitten: "Tasavaltako, Rosny? Sekö hänellä mielessä? Pyh! Hän ei uskalla, hän ei mitenkään voisi. Ranska on kuningaskunta Jumalan säännöstä, niinkuin sen kuninkuus Jumalan säännöstä on minun suvullani."

Näistä ja muista irrallisista sanoista, jotka sittemmin olen unohtanut, sain selville että parooni de Rosny koetti taivuttaa kuningasta ottamaan vastaan apua Navarran kuninkaalta ja varottaa häntä Turennen kreivin salakavalista tarjouksista. Mutta tasavallan mainitseminen tuntui kuitenkin kiihottavan hänen majesteettinsa vihastuksen pikemminkin Rosnyta vastaan siitä että tämä uskalsi sellaisesta puhua, kuin Turennea vastaan, josta hän ei tahtonut sellaista uskoa. Hän pysähtyi lähelle kävelyreittinsä minun puoleista päätekohtaa.

"Todistakaa se!" sanoi hän kiivaasti. "Mutta voitteko todistaa sen? Voitteko todistaa sen? Tietäkää, etten luota pelkkään kuulopuheeseen. Täällä on meillä Turennen asiamies — ette varmaankaan tiennyt, että hänellä on täällä asiamies?"

"Tarkotatte herra de Bruhlia, sire", vastasi Rosny empimättä. "Minä tunnen hänet, sire."

"Te olette hitonmoinen mies", virkkoi Henrik katsoen häneen uteliaasti. "Te näytätte tietävän melkein kaikki asiat. Mutta tietäkää, ystäväni, hän puhuu minulle suoraan ja selvästi, enkä usko sellaista pelkän kuulopuheen nojalla teidän herrannekaan sanomana. Vaikka", lisäsi hän oltuaan vaiti hetkisen, "vaikka minä rakastankin häntä."

"Niinkuin hänkin teidän majesteettianne. Hän haluaa ainoastaan todistaa sen."

"Niin, tiedän, tiedän", vastasi kuningas ärtyneesti. "Kyllä sen uskon. Uskon että hän toivoo minun hyvääni. Mutta kansani tulee nostamaan perhananmoisen huudon. Ja Turennekin antaa kauniita lupauksia. Ja minusta tuntuu melkein", jatkoi hän sormiellen maljaansa ja palloansa, "että minun olisi ehkä sopivampi tehdä sopimus hänen kanssaan, nähkääs."

Näin herra de Rosnyn vetävän syvään henkeään. "Uskallanko puhua teille suoraan, sire?" sanoi hän vähemmän kunnioittavasti ja ponnekkaammin kuin hän tähän asti oli puhunut. "Niinkuin puhuisin omalle herralleni?"

"Kyllä, sanokaa mitä haluatte", vastasi Henrik. Mutta hän puhui ynseästi ja minusta näytti että hän katsahti vähemmän suopeasti seuralaiseensa.

"Sitten rohkenen lausua sen mitä on teidän majesteettinne mielessä", vastasi suojelijani lujasti. "Te pelkäätte, sire, että jos ottaisitte vastaan herrani tarjouksen ja saisitte voiton vihollisistanne, niin teidän olisi sitten vaikea päästä hänestä eroon."

Henrik näytti tuntevan helpotusta. "Pidättekö tuollaista valtioviisautena?" sanoi hän hymyillen. "No niin, entäpä jos niin olisikin? Mitäpä siihen sanoisitte? Olen muistaakseni kuullut jutun hevosesta, joka tahtoi metsästää hirveä ja asetti siinä tarkoituksessa miehen selkäänsä."

"Tahdon sanoa teille ensinnäkin", vastasi Rosny hyvin vakavasti, "että Navarran kuningasta kannattaa vain kolmas osa valtakuntaa ja hän on voimakas ainoastaan toimiessaan teidän kanssanne yhdessä. Toiseksi, sire, on hänen etujensa mukaista kannattaa kuningasvaltaa, jonka perijä hän on. Ja kolmanneksi teidän majesteettinne kunnialle sopii paremmin ottaa vastaan apua läheiseltä sukulaiselta kuin tavalliselta alamaiselta ja lisäksi sellaiselta, väitän sitä vieläkin, jolla ei ole mitään hyviä tarkotuksia mielessä."

"Todistus?" sanoi Henrik tiukasti. "Antakaa minulle todistus!"

"Voin antaa sen teille viikon kuluessa tästä päivästä."

"Mutta muistakaa ettei se saa olla mitään tyhjää puhetta", jatkoi kuningas epäluuloisesti.

"Te saatte kuulla Turennen aikomukset sellaiselta henkilöltä, joka on kuullut ne hänen omasta suustaan."

Kuningas näytti hämmästyneeltä, mutta hetken vaitiolon perästä hän kääntyi ja alkoi jälleen kävellä. "Hyvä", sanoi hän, "jos teette sen, niin minä puolestani…"

Loppua en kuullut, sillä molemmat keskustelijat seisahtuivat saavuttuaan huoneen toiseen päähän, tuottaen pettymyksen niin minun kuin Rambouillet'nkin uteliaisuudelle. Markiisi alkoi jo osottaa kärsimättömyyttään, ja kun juuri yläpuolellamme oleva suuri kello samassa löi puoli-yksitoista, hän liikahti ja näytti aikovan lähestyä kuningasta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä, mutta liikahteli yhä levottomasti seisoessaan ja jonkun ajan perästä kuiskasi minulle malttamattomuudessaan, että kuningasta alettaisiin kaivata.

Tähän saakka olin ollut mykkänä ja toimettomana katselijana tässä kohtauksessa, joka mitä voimakkaimmin kiinnitti mieltäni ja kiihotti uteliaisuuttani. Yllätys oli seurannut yllätystä, niin että olin alkanut epäillä olinko edes oma itseni; niin vähän olin odottanut joutuvani "kaikkein kristillisimmän kuninkaan" eteen — ja lisäksi niin omituisissa olosuhteissa kuin suinkin kuvitella saattoi — ja sitten valtuutettuna todistajana neuvottelussa, josta riippui koko satoja penikulmia joka suunnalle ympärillemme ulottuvan suuren Ranskanmaan tulevaisuus. Saatoin tuskin uskoa että olin sama Gaston de Marsac, joka ränstyneenä ja köyhtyneenä oli hiiviskellyt St. Jean d'Angelyssa. Maistoin salatun mahtavuuden ensimäistä makeutta, minkä vallan sanotaan olevan kaikista suloisinta ja kauimmin säilyvää. Ja kuullessani yhä silloin tällöin kaukaista, epäselvää puheen ja naurun huminaa aloin ymmärtää minkätähden oli noudatettu sellaista varovaisuutta meitä linnaan saatettaessa ja käsittää herra de Rosnyn iloisuutta, kun lupaus tästä vastaanotosta sai hänet toivomaan voivansa saada niin paljon aikaan herransa ynnä Ranskan hyväksi.

Nyt oli minun jouduttava itse pyörteeseen. Olin vielä mielessäni käymässä läpi kaikkia sen seikkailun eri asteita, joka oli tuonut minut nyt tänne saakka, kun minut äkkiä herätti de Rosny, joka korotetulla äänellä kutsui minua nimeltä. Älyten hiukan myöhään, että hän viittasi minua lähestymään, astuin esiin hämmentyneenä ja kiireisesti, polvistuin kuninkaan eteen niinkuin olin nähnyt hänen tekevän ja nousin sitten ylös kuullakseni hänen majesteettinsa määräyksiä; vaikka ajatukseni eivät suinkaan olleet kaikkein valmiimmat niitä vastaanottamaan, sillä enhän ollut vähääkään osannut odottaa että minua kutsuttaisiin hänen puheilleen. Eikä ollut käyttäytymisenikään sellainen kuin olisin halunnut sen olevan.

"Herra de Rosny sanoo minulle että te haluaisitte jotain virkaa hovissa", sanoi kuningas nopeasti.

"Minäkö, sire?" sopersin minä, tuskin kyeten uskomaan korviani. Olin niin ällistynyt etten voinut sanoa enempää, vaan pysähdyin siihen suu auki.

"Ei ole monta asiaa mitä voisin kieltää herra de Rosnylta", jatkoi Henrik puhuen hyvin nopeasti, "ja olen kuullut että te olette arvokasta sukua sekä synnyltänne että kyvyltänne. Häntä kohtaan tuntemani ystävyyden takia tahdon siis myöntää teille oikeuden palkata kaksikymmentä miestä minun palvelukseeni. Rambouillet", jatkoi hän korottaen hiukan ääntään, "saatte esittää minulle tämän herran julkisesti huomenna, jotta voin panna täytäntöön aikomukseni häneen nähden. Voitte mennä nyt. Ei mitään kiittämistä. Ja, herra de Rosny", lisäsi hän kääntyen seuralaiseni puoleen ja puhuen painokkaasti, "varokaa huolellisesti minun tähteni, ettei teitä tunneta kun menette täältä. Rambouillet'n täytyy keksiä jokin neuvo, jotta voitte poistua turvallisesti. Minua surettaisi jos teille tapahtuisi jotakin, sillä minä en voisi suojella teitä. Vakuutan teille, että jos Mendoza taikka Retz löytäisivät teidät Blois'sta, en voisi pelastaa teitä heiltä muuten kuin siinä tapauksessa että luopuisitte uskostanne."

"En tahdo tuottaa ikävyyksiä teidän majesteetillenne enkä myöskään rikkoa omaatuntoani vastaan, jos vain oma älyni voi olla minulle avuksi", vastasi Rosny syvään kumartaen.

"No niin, pyhimykset varjelkoot teitä", vastasi kuningas hartaasti, käyden ovea kohti, josta hän oli tullut, "sillä sekä teidän herranne että minä tarvitsemme teitä. Rambouillet, pitäkää huolta hänestä, jos vain minua rakastatte. Ja tulkaa varhain aamulla huoneeseeni kertomaan minulle miten hänen kanssaan on käynyt." Seisoimme kaikki kumartaen hänen poistuessaan ja käännyimme lähteäksemme vasta sitten kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Vaikka tunsinkin harmia ja suuttumusta siitä että toiset ylläkerrotulla tavalla olivat ottaneet määräysvallan ylitseni ja työntäneet minut tahtoani kysymättä palvelukseen, jota en halunnut enkä toivonut, sain kuitenkin mieleni sillä hetkellä hillityksi ja antaen seuralaisteni mennä edelläni seurasin heitä äänettömänä, kuunnellen nyrpeänä heidän ilakoimistaan. Markiisi näytti tuskin olevan vähemmän hyvillään kuin Rosnykaan, ja kun viimemainittu osotti kovasti haluavansa poistaa kaiken kateuden, mitä markiisi ehkä saattoi tuntea, ja jalomielisesti lukevansa tämän ansioksi suuren osan voittamastaan luottamuksesta, jäin minä niin ollen ainoaksi henkilöksi joka oli tyytymätön illan tapahtumiin. Palasimme linnasta samoja varovaisuusmenettelyjä noudattaen kuin tullessammekin, ja eroten herra de Rambouillet'sta asuntomme ovelia — hänen vakuutettuaan monella tavoin kunnioitustaan ja Rosnyn toistettua kiitollisuuttaan — nousimme toiseen kerrokseen peräkkäin ja äänettömyyden vallitessa, mitä äänettömyyttä minä olin päättänyt olla ensimäisenä rikkomatta.

Luultavasti herra de Rosny arvasi ajatukseni, sillä hän lähetti pois Maignanin ja Simonin, jotka olivat meitä odottamassa, ja alkoi puhua minulle ilman alkulauseita. "Kuulkaa, ystäväni", sanoi hän laskien kätensä olkapäälleni ja katsoen minua silmiin tavalla joka melkein teki minut heti aseettomaksi, "älkäämme ymmärtäkö väärin toisiamme. Te arvelette että teillä on syytä olla suutuksissanne minulle. Minä en voi sietää sitä, sillä Navarran kuningas ei milloinkaan ole ollut enemmän palveluksenne tarpeessa kuin nyt."

"Te olette tehnyt minulle halpamaisen kepposen", vastasin minä, arvellen että hän aikoi pettää minua kauniilla sanoilla.

"No, no!" virkkoi hän. "Te ette ymmärrä."

"Ymmärrän hyvin kyllä", vastasin katkerasti, "että saatuani suoritetuksi Navarran kuninkaan antaman työn hän haluaa nyt päästä erilleen minusta."

"Enkö ole sanonut teille", vastasi de Rosny, osottaen nyt vasta hiukan ärtymystä, "että hän on nyt teidän palvelustenne tarpeessa enemmän kuin koskaan ennen? Olkaahan toki järkevä, taikka paremminkin, kuulkaa mitä sanon." Ja hän kääntyi pois minusta, alkaen kävellä edestakaisin lattialla kädet selän takana, ja jatkoi: "Ranskan kuningas — se minun täytyy tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista — ei voi pitää puoliaan liigaa vastaan ilman apua, ja hänen on pakko, tahtoipa tahi ei, ottaa sitä vastaan hugenoteilta, joita hän niin kauan on sortanut. Navarran kuningas, heidän yleisesti tunnettu johtajansa, on tarjonnut tuota apua; samoin on tehnyt, herralleni kiusaksi ja ehkäistäkseen Ranskalle niin onnekasta yhtymistä, Turennen kreivikin, joka tahtoisi mielellään korottaa johtamansa puolueen valta-asemaan ja tietää hyvin kuinka hän voi käyttää maan hajanaisia oloja omaksi hyödykseen. Onko tämä nyt teille selvänä?"

Minä myönsin. Asia alkoi kiinnittää mieltäni vasten tahtoanikin.

"No hyvä", jatkoi hän. "Tänä iltana — ei mikään ole koskaan sattunut onnellisemmin kuin Rambouillet'n ja minun kohtaus — hän on kelpo mies! — olen saanut kuninkaan suostumaan siihen, että jos hänelle esitetään todistus Turennen aikomusten itsekkäästä laadusta, niin ei hän enää epäröi. Tuo todistus on olemassa. Kaksi viikkoa sitten se oli täällä; mutta se ei ole täällä nyt."

"Sepä on kova onni!" huudahdin minä. Hänen kertomuksensa kiinnitti mieltäni ja hänen minulle osottamansa luottamus mairitteli minua niin, että paha tuuleni hävisi. Menin uunin luokse, ja seisoin nojaten olkapäätäni sen reunustaan, sillä aikaa kun hän minun ja valon välillä edestakaisin kävellen jatkoi puhettaan.

"Muutama sana tuosta todistuksesta", sanoi hän. "Se joutui Navarran kuninkaan käsiin ennenkuin sen täysi arvo oli meille tunnettu, sillä se arvo tuli sille vasta Guisen herttuan kuoleman kautta. Kuukausi sitten se — nimittäin tuo todistuskappale — oli Chizéssä. Noin kaksi viikkoa sitten se oli täällä Blois'ssa. Nyt, herra de Marsac", jatkoi hän, jääden yhtäkkiä katsomaan silmiini tullessaan minua vastapäätä, "se on talossani Rosnyssa."

Minä hätkähdin. "Tarkotatteko neiti de la Vireä?" huudahdin.

"Tarkotan neiti de la Vireä", vastasi hän, "joka noin kuukausi tai pari takaperin joutui sattumalta kuulemaan Turennen kreivin suunnitelmat ja etsi sitä varten pääsyä Navarran kuninkaan puheille. Ennenkuin viimemainittu kuitenkaan sai tilaisuutta yksityiseen keskusteluun, sai Turenne vihiä neiti de la Viren vaarallisista tiedoista ja kiidätti hänet Chizéhen. Lopun te, herra de Marsac, tiedätte, jos kukaan."

"Mutta mitä te aiotte tehdä?" kysyin minä. "Hän on Rosnyssa."

"Maignan, johon luotan ehdottomasti, niin pitkälle kuin hänen järkensä ulottuu, lähtee huomenna häntä noutamaan. Samaan aikaan lähden minä eteläänpäin. Te, herra de Marsac, jäätte tänne minun asiamiehekseni, valvoaksenne minun etujani, ottaaksenne vastaan neiti de la Viren hänen saapuessaan, hankkiaksenne hänelle salaisen keskustelun kuninkaan kanssa ja pitääksenne huolta hänen turvallisuudestaan niin kauan kuin hän on täällä. Ymmärrättekö?"

Ymmärsinkö? En voinut löytää sanoja häntä kiittääkseni. Omantuntoni soimaukset, kiitollisuuteni, tunteeni hänelle tekemästäni vääryydestä ja hänen minulle osottamastaan kunniasta olivat niin valtavat, että seisoin mykkänä hänen edessään kuten olin seisonut kuninkaan edessä.

"Suostutteko siis?" sanoi hän hymyillen. "Ettekö pidä seikkailua liian halpa-arvoisena, ystäväni?"

"Ansaitsen teidän luottamustanne niin vähän", vastasin minä kokonaan voitettuna, "että pyydän teitä puhumaan silläaikaa kun minä kuuntelen. Seuraamalla tarkalleen määräyksiänne toivon voivani näyttäytyä minulle osottamanne luottamuksen arvoiseksi. Ja ainoastaan siten."

Hän syleili minua moneen kertaan, osottaen sellaista ystävällisyyttä että se liikutti minua melkein kyyneliin. "Te olette mies minun mieleni mukaan", sanoi hän, "ja jos Jumala suo, tahdon auttaa teitä menestymään. Kuulkaa nyt, ystäväni. Huomenna tullessanne hoviin outona miehenä, jonka Rambouillet esittää, vedätte te puoleenne kaikkien katseet. Käyttäytykää kelpo tavalla. Osottakaa huomaavaisuutta naisille, mutta älkää kiintykö keneenkään erityisesti. Pysykää erillänne Retzistä ja espanjalaisesta puolueesta, mutta varsinkin varokaa Bruhlia. Hän yksin tuntee salaisuutenne ja voi epäillä aikomuksianne. Neidin pitäisi olla täällä ennen kuin viikko on kulunut. Niin kauan kuin hän on seurassanne ja ennenkuin hän on saanut tavata kuningasta, älkää luottako keneenkään, epäilkää jokaista, peljätkää kaikkea. Pitäkää voittoa varmana vasta silloin kun kuningas sanoo: 'Olen tyytyväinen.'"

Vielä paljon muutakin hän sanoi, mikä oli asialle hyödyksi, mutta minkä olen unohtanut. Lopuksi hän teki minulle kunnian tarjoamalla minulle makuupaikan vieressään, jotta voisimme puhella vapaasti ja että jos hänelle johtuisi yön kuluessa jotakin mieleen, hän voisi ilmottaa siitä minulle.

"Mutta eikö Bruhl tule antamaan minua ilmi hugenottina?" kysyin häneltä.

"Hän ei uskalla tehdä sitä", vastasi de Rosny, "ensiksikin siksi että hän on itse hugenotti ja herransa edustaja, ja toiseksi senvuoksi ettei se olisi kuninkaalle mieleen. Ei, mutta kaikkea pahaa mitä ihminen vain salaa voi toiselle tehdä, on teidän hänen puoleltaan pelättävä. Kun Maignan palaa neidin kanssa, jättää hän teille kaksi miestä; siihen asti minä lainaisin pari roimaa miestä Rambouillet'lta. Älkää menkö ulos yksinänne pimeän tultua ja varokaa väijymäpaikkoja, varsinkin omaa sisäänkäytäväänne."

Vähän myöhemmin, kun luulin hänen jo olevan unessa, kuulin hänen hiljaa nauraa hihittävän; nousin ryntäilleni kysyen mikä häntä huvitti. "Oh, se on tuo teidän tehtävänne", vastasi hän yhä nauraen. "Erästä osaa siinä minä en suinkaan teiltä kadehdi, ystäväiseni."

"Ja mikä se on?" virkoin minä epäluuloisena.

"Neiti", vastasi hän, vaivoin saaden tukahdutetuksi naurun puuskan. Ja senjälkeen ei hän sanonut enää sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa eikä siltä väliltä, vaikka tunsin vuoteen tutisevan useammin kuin kerran ja tiesin että hän piti yhä hauskaa itsekseen.

XVI. Kuninkaan luona.

Parooni de Rosny oli jo noussut viereltäni ja lähtenyt matkaan, kun minä aamulla avasin silmäni ja heräsin muistamaan tehtävää, joka niin merkillisellä tavalla oli pantu suoritettavakseni ja joka saattoi, sen mukaan millaisiksi tapahtumat parin lähinnäseuraavan viikon aikana muodostuisivat, kohottaa minut korkeaan asemaan taikka tuottaa jyrkän lopun menestykselleni. Hän ei ollut lähtenyt jättämättä jälkeensä muistoa, sillä päänalaiseni vierestä löysin soman hopeaisen pistoolin, johon oli kaiverrettu kirjain "R." ynnä aateliskruunu. Ja olin tuskin ehtinyt huomata tämän ystävyyden-merkin, kun Simon Fleix astui huoneeseen ilmottaen että de Rosny oli jättänyt hänelle kaksisataa kruunua minua varten.

"Eikö hän jättänyt mitään sanaa?" kysyin pojalta.

"Ei muuta kuin että hän oli ottanut teiltä vastineeksi muistoesineen", vastasi Simon avaten ikkunan puhuessaan.

Aloin hiukan ihmeissäni etsiä, mutta en huomannut mitään puuttuvan, ennenkuin rupesin panemaan päälleni nuttuani, jolloin huomasin että nauhasolmuke, jonka neiti de la Vire oli Rosnysta lähtiessäni minulle heittänyt, oli hävinnyt rintamuksen sisäpuolelta, jonne sen olin varmuudeksi kiinnittänyt pitkällä okapensaan piikillä. Se seikka, että de Rosny oli sen ottanut, oli minulle epämieluisa useammastakin syystä. Ensinnäkin, joko sitten neidin tarkotuksena oli ollut vain kiusata minua (mikä oli luultavinta) tahi ei, en olisi halunnut sitä kadottaa, koska naissuosion aika oli minun osaltani ollut ja mennyt; toiseksi oli minulla epäluuloja siitä, mitä hän oli tarkottanut lainatessaan tuon pienen muiston, ja minä kidutin itseäni ajattelemalla niitä eri selityksiä mitä hän saattoi siihen liittää ja sitä alentavaa käsitystä minun luotettavaisuudestani, mihin se saattoi hänet johtaa. Soimasin itseäni kovasti huolettomuudesta, kun olin jättänyt sen sellaiseen paikkaan missä syrjäisen katse saattoi siihen sattua, ja vielä enemmän sen jälkeen kun tarkempaan kyselemällä sain Simonilta kuulla, että de Rosny oli lisännyt noustessaan hevosen selkään: "Sano isännällesi, että kun tallettaa varmasti niin löytää varmasti, ja että huolimaton rakastaja tekee kevytmielisen vaimon."

Tunsin poskieni palavan tavalla, joka oli huonosti sopusoinnussa ikäni kanssa, kun Simon hiukan ilkamoivalla sävyllä kertoi tämän, ja minä vannoin paikalla mielessäni, etten koskaan enää antautuisi tekemisiin tuollaisten turhuuksien kanssa; minkä valan pidinkin aina siihen asti kunnes jouduin sen rikkomisen kiusaukseen. Toistaiseksi oli minun otettava asiat vastaan parhaalta kannalta, ja senvuoksi reipastutin mieleni, ja käskin Simoniakin, jonka paroonin lähtö näytti tehneen alakuloiseksi, reipastumaan, aloin varustella itseäni esiintyäkseni hovissa ulkonaisesti arvoni mukaisessa asussa: hankin mustasta sametista tehdyn puvun ynnä siihen mukautuvan hatun sulkineen sekä jalokivikoristeisen soljen sulan pidikkeeksi, ja lisäksi kyynärän tai pari pitsiä ja kaksi hienoa liinavaatekertaa.

Simon oli hioutunut Rosnyssa olonsa aikana, kadottaen koko paljon entistä kesyttömyyttään, joten hän de Rosnyn antamassa puvussaan teki sangen siistin vaikutuksen; lisäksi taisi hän olla koko Blois'n tallimestareista ainoa, joka oli kirjotustaitoinen. Tallimieheksi pestasin de Rambouillet'n tallimestarin suosittaman miehen, ja ilmotin myöskin tarvitsevani pari miespalvelijaa. Ja kun olin ollut tunnin ajan parturin käsiteltävänä ja hankkinut uudet koristeet Cidille, niin esiinnyinkin jo ulkoasultani aika komeana, antaen syrjäiselle sen käsityksen että minulla oli kymmenen tai kahdentoista tuhannen tulot vuodessa.

Tällä tavalla kulutin sataviisitoista kruunua. Arvellen että tämä oli jotensakin suuri summa ja että minulla täytyi olla jonkunverran käyttörahojakin, olin iloinen saadessani kuulla että täyteen ahtautuneessa kaupungissa korkea-arvoisetkin miehet usein asuivat vaatimattomissa asunnoissa. Päätin senvuoksi yhdistää säästäväisyys-näkökannan erääseen mielessäni hautomaani suunnitelmaan ottamalla asunnokseni ne huoneet, missä äitini oli kuollut, ynnä lisäksi yhden huoneen niitten alapuolelta. Niin teinkin, ja vuokrasin sen verran huonekaluja kuin tarvitsin, mikä ei ollutkaan paljon. Simon Fleix'lle, jonka apu näissä asioissa oli arvaamattoman tärkeä, ilmotin suuren osan herra de Rosnyn neuvoista, kehottaen häntä noudattamaan niitä omassa asemassaan parhaansa mukaan ja kannustaen häntä työskentelemään minun menestyksekseni lupaamalla auttaa häntä vakavaan ja hyvään asemaan heti kun itse olisin sellaiseen päässyt. Toivoin todellakin voivani saada paljonkin etua siitä hänen sukkelaälyisyydestään, joka oli herättänyt de Rosnynkin huomiota, vaikka otin kyllä samalla lukuun senkin, että poika oli omituinen ja oikullinen, vuoroin alakuloisuuteen, vuoroin kiihkoon taipuvainen ja kummassakin mielentilassa yhtä epävarma.

Markiisi de Rambouillet ei voinut saapua aamuvastaanottoon ja hän oli senvuoksi käskenyt minun tulla luokseen kuuden aikaan illalla. Simon Fleix'n saattamana tulinkin määrättynä hetkenä hänen asunnolleen. Tapasin hänet noin puolentusinan herrasmiehen ympäröimänä, joitten oli tapana seurata häntä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa; ja näitten hoviherrain uteliaat ja epäluuloiset silmäykset heidän minua tervehtiessään — samanlaisilla silmäyksillä olen nähnyt koirien ottavan vastaan heidän koppiinsa tuodun uuden tulokkaan — antoivat minun pian tietää, että toinen asia oli päästä hoviin ja toinen saada siellä hyvä vastaanotto.

Herra de Rambouillet ei tehnyt mitään hälventääkseen tätä vaikutusta, ja se minua hieman ihmetytti. Hän oli kaikissa tavallisissa tiloissa jäykkä ja kopea käytökseltään eikä lainkaan mielellään suvainnut, joskaan ei voinut ehkäistä, että kolmas tekijä tunkeutui asiaan, joka lupasi määrätöntä luottamusta, ja niin ollen otti hän minut vastaan niin kylmästi ja pidättyvästi että se sillä hetkellä masensi rohkeuteni ja heitti minut kokonaan itseni varaan.

Linnaan taivaltaessamme, minkä matkan suoritimme jalan, kuuden soihtuja kantavan asestetun palvelijan saattamana, oli minulla kuitenkin aikaa muistella de Rosnyn neuvoa ja johdattaa mieleeni tuon suuren miehen minulle osottamaa läheistä luottamusta; ja nämä ajatukset rohkaisivat mieltäni siinä määrin, että linnanpihan poikki mennessämme astuin, välittämättä toisten mutinasta, herra de Rambouillet'n rinnalle, arvellen että kun itse kuninkaan määräys oli kiinnittänyt minut häneen, oli tämä minun oikea paikkani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua riitaantua ja olin senvuoksi jonkun aikaa itsepäisesti piittaamatta niistä hienoista töytäyksistä ja mutisemalla lausutuista sanoista joita ympärilläni vaihdettiin, vieläpä niistä yrityksistä, joita portaita noustessamme tehtiin tarkotuksessa työntää minut pois asemastani. Mutta kun muuan nuori herrasmies, joka näissä yrityksissä osotti suurta intoa, taaskin ikäänkuin kompastuen tyrkkäsi minua, katsoin minä tarpeelliseksi luoda silmäni häneen.

"Hyvä herra", sanoi hän ohuella, sipittävällä äänellä, "te astuitte varpaalleni."

Vaikka en ollutkaan astunut, pyysin hyvin kohteliaasti häneltä anteeksi. Mutta kun ei hän vastannut tähän kohteliaisuuteeni muuten kuin yrittämällä saada polvensa minun polveni eteen — nousimme portaita hyvin hitaasti, sillä niihin oli ahtautunut joukko palvelijoita, jotka seisoivat kahden puolen — niin astuin hänen varpaalleen niin lujasti ja äkkiä että se sai hänet huudahtamaan.

"Mikä on?" kysyi Rambouillet katsoen kiireesti taakseen.

"Ei mitään, herra markiisi", vastasin minä pyrkien pysähtymättä edelleen.

"Herra", virkkoi nuori ystäväni jälleen samalla sipittävällä äänellä, "te astuitte varpaalleni."

"Taisinpa astua", vastasin minä.

"Te ette ole vielä pyytänyt anteeksi", kuiskasi hän hienosti korvaani.

"Ei, siinä olette väärässä", tokaisin minä, "sillä minulla on aina tapana pyytää anteeksi ensin ja astua vasta sitten."

Hän hymyili kuin hauskalle pilapuheelle; ja minun on sanominen että hänen käytöksensä oli niin ihailtava, että jos hän olisi ollut poikani, olisin voinut häntä syleillä. "Hyvä!" vastasi hän. "Epäilemättä on miekkanne yhtä terävä kuin älynne. Näen", jatkoi hän katsahtaen viattomasti vanhaan huotraani — hän oli itse oikea helmi hovimieheksi, solakka, puna-valko-kasvoinen nuorukainen, tumma viiva viiksien sijalla ja helmihely korvassaan — "että se haluaa päästä ulos. Ehkä pistäydytte tennispihalle huomenna?"

"Mielihyvällä", vastasin minä, "jos teillä on isä tai jos vanhempi veljenne on täysikasvuinen."

Minkä vastauksen hän olisi antanut tähän pilkkaan, jäi minulta tietämättä, sillä saavuimme samassa esihuoneen ovelle, ja kun tämä oli kapea ja sveitsiläisen henkivartion harmaaseen univormuun puettu vahti pakotti kaikki astumaan sisään yksitellen, täytyi nuoren ystäväni jättäytyä jälelle ja päästää minut astumaan ovesta yksinäni ja ihailemaan vapaasti edessäni avautuvaa samalla loistavaa ja synkkää näkyä.

Hovissa oli suru leskikuningattaren kuoleman johdosta ja senvuoksi oli läsnäolevien puvuissa vallitsevana värinä musta, jota vasten kuvastuivat hyvin hienosti arvokkaimpien henkilöitten kimaltelevat jalokivet ja hohtokivin koristetut miekankahvat. Huone oli avara ja korkea, seinät olivat verhotut kuvakudoksilla ja kynttilät paloivat seiniin kiinnitetyissä hopeisissa kynttiläjaloissa. Juuri sisään astuessamme täytti huoneen kimakalla kirkunallaan papukaija, jota kauempana lieden ympärillä seisova ryhmä ärsytti. Heidän lähellään olevan pöydän ääressä oli korttipeli käynnissä, ja toisen pöydän ääressä pelattiin primeroa. Nurkassa oli kolme tai neljä naista piirissä punakasvoisen, alhaisarvoiselta näyttävän miehen ympärillä, joka leikki panttileikkiä erään joukossa olevan naisen kanssa. Keskellä huonetta taas näytti olevan valtiaana keskikokoinen mies, joka istui pöydän ääressä ja omituisesti punottavin ja kiihtynein kasvoin sätti jotakin ankarasti, höystäen puhettaan kaikenlaisilla merkillisillä ja vahvoilla kirouksilla. Pari kolme miestä, jotka näyttivät olevan hänen seuralaisiaan, seisoi hänen vieressään kuunnellen puoleksi nöyrinä, puoleksi hämillään, silläaikaa kun lähempänä olevan lieden luona, mutta jonkun matkan päässä hänestä, seisoskeli hyvin rikkaasti puettu, Pyhänhengen ritarikunnan ristiä rinnassaan kantava mies, joka näytti olevan hänen solvaustensa esineenä, mutta tekeytyi välinpitämättömäksi, pitäen yllä keskustelua jonkun seuralaisen kanssa. Kuulin jonkun syrjässä seisojan kuiskaavan että Crillon oli juonut ja ymmärsin siitä suuresti hämmästyen että pöydän luona intoilija oli tuo kuuluisa soturi. Ja olin yhä kummissani häntä katselemassa — sillä olin koko ikäni tottunut pitämään urhoutta ja vaatimattomuutta yhteenkuuluvina käsitteinä — kun kuninkaan huoneen ovi äkkiä avautui, saaden aikaan yleisen liikehtimisen sitä kohti. Crillon, välittämättä mistään arvojärjestyksestä, hypähti ylös pöytänsä äärestä ja riensi ensimäisenä ovelle. Parooni de Biron sitävastoin — sillä lieden luona seisonut mies ei ollut kukaan muu — odotti, näennäisesti huomaamatta häneen kohdistuvaa loukkausta, kunnes markiisi de Rambouillet ehti hänen luokseen; ja sitten hän astui eteenpäin hänen kanssaan. Minä pysyttelin lähellä suojelijaani ja astuin huoneeseen aivan hänen jälessään.