SISÄLLYS: (continued 5)

Sitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva de Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen läheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin määräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St. Denys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä, mietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten Sisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan oli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja kuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei ketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta yllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme olivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa, mutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että tunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.

Hän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan minulle aivan aavistamatonta.

"No, hyvä herra", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, "oletteko nyt tyytyväinen työhönne?"

Olin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, "En voi käsittää, arvoisa rouva", sanoin minä, "että minulla olisi syytä soimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon kuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa tarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se tuli päivänvaloon minun sanaini kautta."

"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?" vastasi hän vieden nenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla eleellä.

"Arvoisa rouva", sanoin minä maltillisesti: — tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, "ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne minulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä minä tein hänelle vuorostani."

"Hänelle!" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. "Minulle te sen teitte — minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla tavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne sääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä herra!"

Minä pudistin päätäni surullisena. "Siinä suhteessa myönnän olevani teille hyvityksen velassa", vastasin minä, "ja minä tahdon sitä antaa teille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa enemmänkin", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut sydämeeni. "Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne huonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun huostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan valtiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena."

Hänen silmänsä suurenivat. "Mitä?" huusi hän. "Sanokaa se vielä kerta!"

Tehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti kasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka hän oli muuttunut näinä muutamina päivinä — kuinka kalpeat ja riutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät hänen silmiään. "Voitteko vannoa sen?" sanoi hän vihdoin puhuen tavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä käsivarrelleni. "Voitteko vannoa sen?"

"Se on totta", vastasin minä vakavasti. Olisin voinut lisätä että tuon tapahtuman jälkeen hänen miehensä oli kohdellut neitiä tavalla mikä saattoi hänet pelkäämään pahinta. Mutta jätin sen sanomatta, tuntien ettei velvollisuuteeni kuulunut mennä kajoamaan puolisoitten välisiin suhteisiin.

Hän risti kätensä ja katsoi jonkun aikaa hartaasti ylöspäin, ikäänkuin kiittäen taivasta, samalla kuin se terveyden ja hempeyden väri, jota niin kovin olin ihaillut, palasi ja kirkasti hänen kasvojaan ihmeellisesti. Hän näytti todellakin sillä hetkellä kokonaan toiseksi muuttuneelta. Hänen sinisilmänsä täyttyivät kyynelillä, hänen huulensa liikkuivat; enkä ole milloinkaan nähnyt mitään, mikä siinä määrässä olisi muistuttanut katolilaisten palvomaa Neitsyt Mariaa, kuin rouva de Bruhl silloin.

Mutta muutos oli yhtä ohimenevä kuin ihanakin. Yhdessä tuokiossa hän näytti lysähtävän kokoon. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi, ja minä näin kyynelten, joita hän turhaan koetti pidättää, tippuvan hänen sormiensa lomitse. "Liian myöhäistä!" mutisi hän niin tuskallisella äänellä että se viilsi sydäntäni. "Voi, te ryöstitte minulta miehen ja annoitte minulle takaisin toisen. Minä tunnen hänet nyt sellaisena kuin hän on. Jollei hän rakastanut häntä silloin, niin rakastaa hän nyt. Se on liian myöhäistä!"

Hän näytti niin voipuneelta että minä autoin hänet muutamien askelien päähän muurin vieressä olevalle penkille; ja minun täytyy myöntää että minun oli hyvin vaikea pysyä sen kunnioittavan huomaavaisuuden rajoissa, mitä hänen tilansa ja minun velvollisuuteni vaativat. Puhua lohduttavasti hänen puolisonsa käytöksestä oli mahdotonta, ja kunniantuntoni, vaikkakin se oli kovalla koetuksella, ei sallinut minun koettaa lohduttaa häntä jättämällä puolison kokonaan syrjään.

Vihdoin hän toipui ja pannen naamion jälleen kasvoilleen virkkoi hätäisesti että hänellä oli vielä jotakin sanottavaa minulle. "Te olette kohdellut minua kunnianmiehen tavoin", jatkoi hän, "ja vaikka minulla ei olisi syytä muuhun kuin vihaan teitä kohtaan, niin sanon vuorostani: olkaa varuillanne! Te pelastuitte eilen illalla — minä tiedän kaikki, sillä se samettiruusuke, jota hän käytti syöttinä, oli minun tekemäni — minä olin aikonut käyttää sitä saadakseni toimeen tämän kohtauksen. Mutta hänen keinonsa eivät ole vielä lopussa. Olkaa sentähden varuillanne."

Mieleeni johtui huomispäiväksi Bruhlin kanssa tekemäni sopimus, mutta tyydyin vain kiittämään häntä, sanoen kumartuessani hänen kätensä ylitse, jonka hän ojensi minulle jäähyväisiksi: "Kiitän teitä, arvoisa rouva. Kiitän teitä sekä varotuksestanne että anteeksiantavaisuudestanne."

Taivuttaen kylmästi päätään hän veti kätensä pois. Samassa tuokiossa näin, kohottaessani jälleen katseeni, jotakin mikä hetkeksi naulitsi minut paikalleni. St. Denys-kadulle johtavan käytävän suulla seisoi kaksi ihmistä meitä katsellen. Toinen oli Simon Fleix ja toinen, naamioitu nainen, hiukan keskikokoa pienempi ja ratsastuspukuun puettu, oli neiti de la Vire!

Minä tunsin hänet paikalla. Mutta sitä kevennystä, jota tunsin nähdessäni hänen saapuneen turvallisesti Blois'han, himmensi paheksuminen siitä että Simon oli kyllin varomaton näytelläkseen häntä tarpeettomasti kaupungin kaduilla. Tunsin jonkun verran hämmennystä omastakin puolestani, sillä enhän voinut sanoa kuinka kauan hän ja hänen saattajansa olivat olleet minua katselemassa. Ja nämä tunteet lisääntyivät vielä, kun käännyttyäni kumartamaan lopulliset jäähyväiset rouva de Bruhlille katsahdin jälleen käytävään päin ja näin että neiti ja hänen saattajansa olivat poistuneet. Niin malttamaton kuin olinkin, en tahtonut aiheuttaa sellaista käsitystä että olisin jättänyt rouvan töykeästi tai tunteettomasti hänen osotettuaan minulle sellaista huomaavaisuutta omassa surussaan, ja siksi odotinkin paljastetuin päin kunnes hän oli hävinnyt "Pienten Sisarten" luostarin sisäpuolelle. Sitten lähdin innokkaana rientämään asuntoani kohti, arvellen voivani vielä saavuttaa neidin ennenkuin hän ehtisi sisälle. Minun oli kuitenkin kohdattava vielä yksi vaikkakin hyvin laatuisa viivyke. Astuessani St. Denys-kadulta omalle hiljaiselle kadulleni kuulin nimeäni huudettavan ja katsahtaessani taakseni näin herra de Rambouillet'n tallimestarin, joka nautti herransa puolelta suurta luottamusta, juoksevan jälessäni. Hän toi isännältään sanaa, jolle hän pyysi minun antamaan mitä suurimman painon.

"Markiisi ei tahtonut lähettää sitä kirjotettuna", jatkoi hän vetäen minut sivulle muutamaan nurkkaan, missä olimme tarpeeksi huomaamattomina, "vaan hän antoi minun opetella sen ulkoa. 'Sano herra de Marsacille', sanoi hän, 'että se, mitä varten hänet jätettiin Blois'han, on tehtävä pian tai sitten ei ollenkaan. Jotakin on tekeillä toisessa leirissä, en tiedä varmaan mitä. Mutta nyt on aika lyödä naulan päähän. Minä tunnen hänen intonsa ja luotan häneen.'"

Tuntia aikaisemmin olisin kuunnellut tätä viestiä vakavin epäilyksin ja pahoin aavistuksin. Nyt, kun tiesin neidin saapuneen, lähetin Rambouillet'lle vastaviestin samassa äänilajissa, ja eroten kohteliaasti Bertramista, jota pidin hyvin kunnioitusta ansaitsevana miehenä, kiiruhdin asuntooni tuntien riemua ajatellessani että hetki ja henkilö olivat vihdoinkin tulleet ja että ennen seuraavan päivän koittoa saatoin toivoa, jos kaikki hyvin kävi, voivani suorittaa Rosnyn minulle uskoman tehtävän itselleni kunniaksi ja toisille hyödyksi.

En voi kieltää että tähän tunteeseen sekottui joku määrä jännitystä, minkä aiheutti ajatus neidin pikaisesta jälleennäkemisestä. Noustessani ylös portaita koetin loihtia eteeni hänen kasvojensa ilmeen juuri sellaisena, kuin olin ne viimeksi nähnyt hänen kurottuessaan ikkunasta Rosnyssa, siinä tarkotuksessa että saisin siitä jotain johtonuoraa tulevaan käyttäytymiseeni ja joutuisin vähemmän alttiiksi tarttumaan nuoren tytön keimailun pauloihin. Mutta en päässyt nyt enempää kuin silloinkaan minkäänlaiseen tyydyttävään tai varmaan johtopäätökseen, vaan tunsin ainoastaan uudelleen hänen siinä tilaisuudessa minulle lahjottamansa samettisolmukkeen kadottamisen aiheuttamaa surua.

Koputin hänelle varaamieni huoneitten ovelle, jotka olivat kerrosta alempana kuin omani, mutta en saanut vastausta. Otaksuen että Simon oli vienyt hänet yläkertaan nousin kiiruusti sinne, epäilemättä lainkaan etten tapaisi häntä siellä. Mutta kuvitelkaa hämmästystäni ja pettymystäni, kun huomasin tämänkin huoneen tyhjäksi, lukuunottamatta Rambouillet'n minulle lainaamaa lakeijaa!

"Missä he ovat?" kysyin mieheltä puhuen terävästi ja seisoen käsi ovenkahvassa,

"Nainen ja hänen seuranaisensako?" kysyi hän astuen esiin.

"Niin, niin!" huusin kärsimättömästi, äkillisen pelon väräyttäessä sydäntäni.

"Hän meni ulos heti saavuttuaan Simon Fleix'n kanssa eikä ole vielä tullut takaisin", vastasi hän.

Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun kuulin useampia henkilöitä tulevan alhaalla olevaan käytävään ja alkavan nousta portaita ylös. Otaksuin varmasti että neiti ja poika olivat tulleet toista tietä ja viipyneet jollakin tavoin, ja helpotuksesta huoahtaen käännyin ottaakseni heidät vastaan, Mutta kun henkilöt, joitten askeleet olin kuullut, tulivat esiin, näinkin vain Rosnyn tallimestarin, yhtä varmana, tukevana ja pirteäkatseisena kuin ainakin, ynnä kaksi asestettua palvelijaa.

XXII. "Nainen säätää."

Heti kun tallimestari astui jalkansa ylimmälle pykälälle, menin häntä vastaan. "Missä on herrattarenne, mies?" sanoin minä. "Missä on neiti de la Vire? Sanokaa joutuin mitä olette hänelle tehnyt!"

Hänen naamansa piteni sanomattomasti. "Missäkö hän on?" vastasi hän, häilyen hämmästyksen ja levottomuuden vaiheilla äkillisen hyökkäykseni johdosta. "Täällä hänen pitäisi olla. Jätin hänet tänne ei täyttä tuntiakaan sitten. Hyvänen aika! Eikö hän sitten ole täällä nyt?"

Hänen levottomuutensa sai minun levottomuuteni kasvamaan kymmenkertaiseksi. "Ei!" huusin minä. "Hän ei ole! Hän on nyt poissa! Ja te — minkä lemmon takia teidän tarvitsi jättää hänet tänne yksinään ja suojattomana? Sanokaa minulle se!"

Hän nojasi suojakaiteeseen koettamattakaan puolustaa itseään ja oli äkillisen kauhunsa vallassa aivan toisennäköinen kuin se pirteä ja uljas mies, joka oli noussut ylös portaita kaksi minuuttia aikaisemmin. "Minä olin hullu", voihki hän. "Näin teidän Simoninne olevan täällä; ja Fanchette, joka on kyllä miehen veroinen hänkin, oli myöskin herrattarensa kanssa. Ja minä menin toimittamaan hevosia talliin. En aavistanut mitään pahaa. Ja nyt — herra Jumala!" lisäsi hän oikaisten itsensä suoraksi kasvonpiirteittensä käydessä jäykiksi ja synkiksi — "minä olen mennyt mies! Herrani ei ikinä anna minulle anteeksi!"

"Tulitteko suoraan tänne?" sanoin minä, muistaen että kun kaikki lukuun otettiin, ei hänen vikansa ollut suurempi kuin minun eräässä aikaisemmassa tilaisuudessa.

"Me menimme ensin herra de Rosnyn asunnolle", vastasi hän, "missä saimme teidän sananne, jonka mukaan meidän oli tultava tänne. Ja me tulimme heti laskeutumatta edes satulastakaan."

"Neiti on ehkä mennyt takaisin ja on siellä", sanoin minä.

"Se on mahdollista. Jääkää tänne ja pitäkää tarkkaa vaaria, niin minä menen katsomaan. Toinen miehistänne tulkoon mukaani."

Hän lausahti myöntävästi, ollen mies joka oli yhtä kernas ottamaan vastaan kuin antamaankin määräyksiä, ja tällä kertaa kiitollinen jokaisesta esityksestä mikä tarjosi toivoa neidin turvallisuudesta. Hänen valitsemansa palvelijan seuraamana juoksin alas portaita ja olin samassa tuokiossa rientämässä St. Denys-katua pitkin. Päivä alkoi hämärtää. Kapeilla kaduilla ja kujilla oli jo melkein pimeä, mutta kaupungin asukkaissa, joita oli suuri joukko maleksimassa ulkona tai haastelemassa talojen ovilla, saatoin huomata saman jännityksen ilmeen kuin aamullakin. Niin kuumeisen levottomuuden vallassa kuin olinkin, ei minulta jäänyt huomaamatta kaikkien kasvoilla asuva huolestunut vakavuus, mutta kun otaksuin sen johtuvan kuninkaan lähestyvästä poismuuttamisesta ja lisäksi olin huolella siitä etteivät ne, joita etsimme, huomaamattani menisi ohitsemme väen vilskeessä, niin en sitä paljon ajatellut. Viiden minuutin perästä olimme de Rosnyn asunnolla. Koputin ovelle malttamattomana ja tuntematta paljonkaan menestyksen toivoa. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun ovi melkein samassa aukeni ja minä näin edessäni Simon Fleix'n!

Huomatessaan kuka tulija oli hän horjahti taaksepäin kauhistunein kasvoin ja peräytyi seinään asti käsi kohotettuna.

"Sinä heittiö!" huudahdin minä voiden vaivoin hillitä itseäni. "Sano minulle heti paikalla missä neiti de la Vire on! Taikka, taivaan nimessä, minä unohdan mitä äitini oli sinulle velkaa ja hävitän sinut!"

Tuokion hän tuijotti minuun pahasisuisesti irvillä ikenin, ikäänkuin aikoisi kieltäytyä — ja tehdä vielä enemmänkin. Sitten hän malttoi mielensä ja kohottaen kättään viittasi ynseästi ylöspäin. "Mene edelläni ja koputa ovelle", sanoin minä, taputtaen tarkottavasti tikarini kahvaa.

Esiintymistapani pelottamana hän totteli ja johti meidät siihen huoneeseen, missä herra de Rambouillet oli yllättänyt meidät eräässä aikaisemmassa tilaisuudessa. Ovella hän pysähtyi ja koputti hiljaa, jolloin terävä ääni sisäpuolelta käski meidän astua sisään. Minä kohotin salvan ja noudatin kehotusta, sulkien oven jälkeeni.

Neiti istui, ratsastuspuku vielä yllään, tuolilla lieden edessä, missä vasta sytytetty valkea ratisi ja savusi. Hän istui selin minuun eikä kääntynyt sisäänastuessani, vaan leikki yhä välinpitämättömän näköisenä helmassaan viruvan naamion nauhoilla. Fanchette seisoi hänen takanaan suorana kuin tukki, kyynärpäät pontevasti sivuilla ja kädet ristissä, sellaisessa asennossa että saatoin arvata hänen juuri lausuneen ankaran tyytymättömyytensä herrattarensa viimeisen oikun johdosta ja erittäinkin siitä varomattomuudesta millä neiti liikkui julkisesti ulkosalla niin pätemättömän vartian kuin Simonin kanssa sellaisessa paikassa missä hän jo oli saanut niin paljon kärsiä. Tätä havaintoani vahvisti se, että naisen ankara ilme kirkastui kun hän näki minut, vaikkakin se ynseä päännyökkäys, minkä hän soi minulle tervehdykseksi, ei suinkaan näyttänyt osottavan suosiota tai hyväntahtoisuutta. Hän kosketti kuitenkin herratartaan olkapäähän ja sanoi: "Herra de Marsac on täällä."

Neiti käänsi päätään ja katsoi minuun välinpitämättömästi, siirtämättä tuoliaan tai liikuttamatta jalkaansa, jota hän lämmitteli. "Hyvää iltaa", virkkoi hän.

Tervehdys tuntui niin lyhyeltä ja jokapäiväiseltä, jättäen huomioonottamatta niin hyvin sen tuskan ja levottomuuden, minkä hän juuri oli minulle tuottanut, kuin sen tärkeän päämäärän jonka takia olimme täällä — puhumattakaan omituisesta eroamisestamme, jonka hän varmaan muisti yhtä hyvin kuin minäkin — että edeltäpäin valmistamani sanat kuolivat huulilleni ja minä tuijotin häneen vilpittömän hämmentyneenä. Hänen pienet kasvonsa olivat, huulia lukuunottamatta, kokonaan kalpeat. Otsa oli synkkä, katse oli tyly samalla kuin väsynyt. Eivätkä ainoastaan sanat jääneet minulta sanomatta, vaan suuttumuksenikin hävisi; noustuani portaita ylös valmiina torumaan, tunsin yhtäkkiä — huolimatta uudesta levätistäni ja huotrastani, virastani ja hovimaineestani — samaa vanhuuden, ränstyneisyyden ja köyhyyden tunnetta, jota hänen läsnäolonsa oli vaikuttanut minussa alunpitäen. Mutisin: "Hyvää iltaa, neiti", ja sen enempää en saanut sanotuksi — minä, joka olin säikäyttänyt vahvan Maignanin pahanpäiväiseksi juuri vähäistä ennen!

Hän nähtävästi huomasi minkä vaikutuksen hän minuun teki, sillä hän pitkitti vielä jonkun aikaa hämillesaattavaa äänettömyyttään. Viimein hän virkkoi jäykästi: "Ehkä herra de Marsac haluaa istua, Fanchette. Vie hänelle tuoli. Pelkään kuitenkin että hänen hovissa saavuttamansa menestyksen jälkeen vastaanottomme tuntuu hänestä hieman kylmältä. Mutta mehän olemme vain maalaisia", lisäsi hän heittäen syrjäkatseen minuun, harmin välähdys silmissään.

Minä kiitin häntä kurkku karheana, sanoen etten voinut istua, koska minulla ei ollut aikaa viipyä. "Simon Fleix", jatkoin sitten, saaden vaivoin ääneni kulkemaan, "näyttää tuottaneen teille turhaa vaivaa saattamalla teidät tänne, sen sijaan että olisi ilmottanut minun valmistaneen huoneen teitä varten omassa asunnossani."

"Ei se ollut Simon Fleix'n syy", vastasi hän lyhyesti. "Minä pidän enemmän näistä huoneista. Ne ovat mukavammat."

"Ne ovat ehkä mukavammat", pitkitin minä nöyrästi, "mutta minun on ajateltava turvallisuutta, niinkuin tiedätte, arvoisa neiti. Minun talossani on pätevä vartio, ja siellä voin vastata siitä ettei teille tapahdu mitään vahinkoa."

"Voitte lähettää varttanne tänne", sanoi hän kuninkaallisin ilmein.

"Mutta, neiti…"

"Eikö se riitä, kun minä olen sanonut pitäväni enemmän näistä huoneista?" vastasi hän terävästi antaen naamion pudota helmaansa ja kääntyen katsomaan minuun peittelemättömällä vastenmielisyydellä. "Oletteko kuuro, hyvä herra? Sallikaa minun sanoa etten minä ole väittelytuulella. Minä olen väsynyt ratsastamisesta. Minä pidän enemmän näistä huoneista ja sillä hyvä!"

Hän lausui nämä sanat mitä jyrkimmän päättäväisellä äänellä, mutta sen rinnalla saattoi hänen teennäisen välinpitämättömyytensä verhon alta huomata, että hän tunsi häijyä nautintoa voidessaan täten tehdä tyhjäksi toivomukseni. Tunsin että tässä oli kysymyksessä kosto, vieläpä mahdollisimman ärsyttävällä tavalla tarjottuna. Mutta samalla kun tuo lapsellinen ja pahankurinen uppiniskaisuus nostatti suuttumustani, karkotti se hänen läsnäolonsa aiheuttaman omituisen ujouden ja muistutti minulle velvollisuuksiani.

"Neiti", lausuin minä lujasti katsoen häneen vakavin kasvoin, "suokaa anteeksi jos puhun suoraan. Nyt ei ole aika lapsetella. Ne miehet, joitten käsistä kerran pelastuitte, ovat yhtä kiihkeitä nytkin ja vielä epätoivoisemman rohkeita. Heillä arvattavasti on tällä hetkellä jo tieto teidän tulostanne. Tehkää siis niinkuin pyydän, kehotan ja rukoilen teitä tekemään. Muuten voi käydä niin, että minulta tällä kertaa puuttuu voimaa pelastaa teitä, vaikka tahtoa ei koskaan tule puuttumaan."

Välittämättä vähääkään siitä mitä puhuin, hän katsoi minua silmiin — sillä olin nyt siirtynyt hänen viereensä — pahanjuonisesti hymyillen. "Te olette todellakin suuresti kehittynyt käytöstavoiltanne sitten viime näkemän", virkkoi hän.

"Mitä te tarkotatte?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sitä mitä sanonkin", vastasi hän nenäkkäästi. "Mutta olihan se odotettavissakin."

"Onneton ihminen!" huusin minä tuon ajattoman pilkanteon miltei sietämättömiin ärsyttämänä. "Ettekö tahdo ajatella vakavasti ennenkuin olette tuhonnut meidät ja itsenne? Minä sanon, ettei tämä talo ole teille turvallinen! Se ei ole turvallinen minullekaan! Minä en voi tuoda tänne miehiäni, sillä täällä ei ole niille tilaa. Jos teillä on hiukkasenkaan järkevyyttä, kiitollisuutta, niin…"

"Kiitollisuutta!" huudahti hän, huiskutellen naamiota verkalleen edestakaisin nauhasta ja katsoen minuun ikäänkuin minun kiihtymykseni huvittaisi häntä. "Kiitollisuutta — se on hyvin kaunis sana ja merkitsee paljon; mutta se on niitä varten, jotka palvelevat meitä uskollisesti, herra de Marsac, eikä muita varten. Minulle on kerrottu että te saatte niin paljon suosionosotuksia ja menestytte niin hyvin hovissa, etten minä ole oikeutettukaan vaatimaan itselleni jakamattomina teidän palveluksianne."

"Mutta, neiti…" sanoin minä matalalla äänellä. Ja siihen pysähdyin. En uskaltanut jatkaa.

"No niin", vastasi hän katsahtaen minuun hetken äänettömyyden jälkeen ja lakaten yhtäkkiä leikkimästä naamiollaan, "mitä tahdotte sanoa?"

"Te puhutte suosionosotuksista", jatkoin minä vaivalloisesti. "En ole saanut sellaisia naisen kädestä kuin yhden ainoan kerran. Sen sain Rosnyssa ja teidän kädestänne."

"Minunko kädestäni?" vastasi hän hämmästyneen näköisenä.

"Niin juuri, neiti."

"Teille on sattunut jokin kummallinen erehdys", vastasi hän kohentautuen ja katsoen minuun välinpitämättömästi. "En ole koskaan antanut teille suosionosotusta."

Minä kumarsin syvään. "Jos sanotte ettette ole antanut, niin se riittää", vastasin.

"Ei, mutta älkää antako minun tehdä teille vääryyttä, herra de Marsac", puhkesi hän puhumaan hiukan nopeammin ja muuttuneella äänellä. "Jos näytätte minulle sen suosionmerkin, jonka olen teille antanut, niin tulen luonnollisesti vakuutetuksi. Joka näkee, se uskoo, tiedättehän sen", lisäsi hän hermostuneesti naurahtaen, ja tehden eräänlaisen kainoutta muistuttavan eleen.

Jollen ollut sitä ennen tarpeeksi pahotellut huolettomuuttani ja samettisolmukkeen menettämistä, niin tein sen nyt. Katsoin häneen äänettömänä ja näin hänen kasvojensa, joilla juuri-ikään oli näkynyt tunteellisuuden ja miltei katumuksen oireita, käyvän vähitellen jälleen tylyiksi.

"No?" virkkoi hän kärsimättömästi. "Todistus on helppo."

"Joku otti sen minulta; luullakseni herra de Rosny", vastasin minä vaivalloisesti, ihmetellen mikä kova onni oli johtanut hänet ottamaan esille tämän kysymyksen ja pitämään siitä kiinni niin tiukasti.

"Joku otti sen teiltä!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan leimuavin silmin ja rutistaen pienellä kädellään naamion käyttökelvottomaksi. "Joku otti sen teiltä!" toisti hän, äänensä ja koko olentonsa vavistessa suuttumuksesta ja halveksimisesta. "Kiitoksia paljon sitten, oma selitykseni on minusta parempi. Teidän esittämänne on mahdoton. Sillä sallikaa minun sanoa teille, että kun neiti de la Vire antaa suosionosotuksen, niin antaa hän sen miehelle jolla on voimaa ja älyä — ja uskollisuutta säilyttämään sen, vaikkapa herra de Rosnyltakin!"

Hänen halveksimisensa viilsi minua, mutta ei suututtanut. Tunsin jossakin määrin ansainneeni sen ja olin raivoissani pikemmin itselleni kuin hänelle, Mutta ollen kaiken aikaa tietoinen siitä että hänen turvaamisensa oli nyt tärkeämpi kuin kaikki muut seikat, alistin tunteeni hetken vaatimusten alle ja vetosin todistuskappaleeseen, jonka luulin painavan sittenkin kun omat kehotukseni olivat osottautuneet voimattomiksi.

"Ottamatta lukuun minua itseäni", sanoin minä, puhuen virallisemmin kuin siihen saakka, "on olemassa vielä yksi vaikutin, jonka pitäisi olla teille tärkeä. Kuningas…"

"Kuningas!" huusi hän keskeyttäen minut kiivaasti, kiihtymyksestä hehkuvin kasvoin ja koko olemuksensa ilmaistessa uppiniskaista itsepäisyyttä. "Minä en tahdo tavata kuningasta!"

"Ette tahdo tavata kuningasta!" toistin minä ällistyneenä.

"En, minä en tahdo!" vastasi hän suuttumuksen, halveksimisen ja raivon puuskassa. "Kuulettehan, minä en tahdo! Minä olen ollut leikkikaluna ja välikappaleena jo kylliksi kauan", jatkoi hän, "enkä halua palvella enää toisten tarkotusperiä. Olen tehnyt päätökseni. Älkää puhuko minulle, siitä ei ole mitään hyötyä. Toivoisin sydämestäni", lisäsi hän katkerasti, "että olisin pysynyt Chizéssa enkä milloinkaan nähnyt tätä paikkaa!"

"Mutta, neiti", sanoin minä, "te ette ole ajatellut…"

"Ajatellut!" huudahti hän pusertaen pienet valkoiset hampaansa yhteen niin sisukkaasti että olin vähällä peräytyä taaksepäin. "Minä olen ajatellut ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt ajattelemiseen. Nyt tahdon toimia. En tahdo olla enää nukkena. Voitte viedä minut väkisin linnaan, jos tahdotte, mutta puhumaan ette minua saa."

Tuijotin häneen äärimäisen hämmästyneenä, kykenemättä ensi alussa uskomaan että nainen, joka oli kestänyt niin paljon, ollut niin monen vaaran alaisena, ratsastanut niin monta penikulmaa määrätyn tarkotuksen vuoksi, kieltäytyisikin panemasta täytäntöön suunnitelmaansa sitten kun kaikki oli tehty ja hetki käsissä. Niin, ensi alussa en voinut sitä uskoa ja aloin senvuoksi esittää kaikkia mahdollisia syitä ja kehotuksia, arvellen että hän kaipaisi vain pyyntöjä ja maanitteluja.

Mutta pian huomasin että rukoukset ja uhkauksetkin osottautuivat yhtä tehottomiksi, ja niitä pitemmälle en tahtonut mennä. Tiedän että jotkut ovat minua moittineet ja toiset nauraneet, kun en vienyt asiaa sen pitemmälle, mutta ne jotka ovat olleet silmä silmää vasten henkevän naisen kanssa — naisen, jonka hentous ja heikkous juuri ovat hänen vahvimpana voimanaan — ne ymmärtävät paremmin, mitkä vaikeudet olivat minua vastassa ja miten minun lopultakin täytyi tulla vakuutetuksi. En ollut milloinkaan tavannut tämän kaltaista itsepintaisuutta. Niinkuin neiti sanoi kerran toisensa jälkeen, saatoin viedä hänet väkisin hoviin, mutta puhumaan en voinut häntä pakottaa.

Koetettuani kaikkia houkutuskeinoja ja kykenemättä kuitenkaan horjuttamaan hänen päätöstään — Fanchetten katsoessa päältä värähtämättömin kasvoin, tekemättä mitään auttaakseen tai vastustaakseen minua — kadotin masennuksissani sen velvollisuuden tunnonkin, joka tähän saakka oli minua elähyttänyt, ja vaikka suhteeni neitiin olisi pitänyt saattaa minut huolehtimaan hänen turvallisuudestaan hänen itsensä uhallakin, lähdin vihdoin harmin vallassa hänen luotaan ja menin ulos virkkamatta enää sanaakaan hänen poissiirtämisestään — mikä seikka vielä oli minun vallassani. Luulen että jonkun hetken harkinta olisi saanut minut malttamaan mieleni ja muistamaan velvollisuuteni; mutta siihen ei minulle suotu tilaisuutta, sillä olin tuskin ehtinyt portaitten yläpäähän, kun Fanchette tuli jälkeeni ja kehotti minua kuiskaten pysähtymään.

Hänellä oli kynttilä kädessään, ja sen hän kohotti kasvojeni tasalle, hymyillen niissä kuvastuvalle hämmingille. "Sanotteko. ettei tämä talo ole turvallinen?" kysyi hän äkkiä, alentaen kynttilän puhuessaan.

"Eikö teillä ole entistä kokemusta Blois'n taloista?" vastasin minä yhtä suorasukaisesti. "Teidän pitäisi tietää yhtä hyvin kuin minäkin."

"Sitten hänet täytyy saada lähtemään täältä", vastasi hän nyökäten ovelasti. "Minä voin taivuttaa hänet. Lähettäkää hakemaan väkeänne ja olkaa täällä puolen tunnin perästä. Niin pitkän ajan saattaa hänen mairittelemisensa vetää. Mutta kyllä minä teen sen."

"Kuulkaa sitten", sanoin innokkaasti, käyttäen tilaisuutta hyväkseni ja vetäen hänet ulommaksi ovelta. "Jos voitte taivuttaa hänet siihen, niin voitte taivuttaa hänet kaikkeen mitä toivon. Kuulkaahan, ystäväni", jatkoin alentaen yhä ääntäni. "Jos hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa kymmenenkään minuuttia ja kertoa hänelle mitä hän tietää, niin annan teille…"

"Mitä?" kysyi nainen äkkiä ja jyrkästi, nykäisten samalla irti hihansa, josta olin pidellyt kiinni.

"Viisikymmentä kruunua", vastasin minä, mainiten epätoivoissani summan joka hänen asemassaan olevalle henkilölle oli kokonainen omaisuus. "Viisikymmentä kruunua käteen, heti kun tuo kohtaus on suoritettu."

"Ja te tahtoisitte että möisin hänet tuosta summasta!" huusi nainen niin kiihkeästi että minä tyrmistyin. "Hävetkää, hävetkää, mies! Te houkuttelette hänet jättämään kotinsa ja ystävänsä ja seudun jossa hän oli tunnettu, ja nyt te tahdotte minua myömään hänet! Hävetkää! Ja menkää matkaanne!" lisäsi hän halveksivasti. "Menkää heti paikalla ja tuokaa väkenne. Kuninkaasta te puhutte — kuninkaasta! Minä sanon teille että en soisi hänen pikkusormeaankaan särkevän, vaikka kaikki teidän kuninkaanne polvillaan sitä rukoilisivat!"

Sen sanottuaan hän pyörähti takaisin sisään ja minä poistuin masentuneena, ihmetellen syvästi sitä uskollisuutta, minkä Kaitselmus arvatenkin jalosyntyisten eduksi ja mahdollisesti kaikkienkin hyväksi on istuttanut halpoihin. Tavattuani Simonin odottamassa alhaalla portaissa, käskin hänen äkäisesti mennä Maignanin luo ja pyytää häntä tulemaan minun luokseni miehineen. Silläaikaa vartioitsin taloa itse heidän tuloonsa asti, ja kun sitten menin ylös, näin että Fanchette oli pitänyt minkä oli luvannut. Yrmeän näköisenä ja punainen täplä kummallakin poskellaan suostui neiti lähtemään alas, ja sitten saatoin hänet turvallisesti minun asuntooni, pari Maignanin hankkimaa soihtua edellämme kulkien. Johdin hänet oman asuntoni alla oleviin huoneisiin, jotka olin varustanut häntä varten.

Ovella hän kääntyi ja kumarsi minulle liekehtivin kasvoin.

"Tähän saakka olette saanut tahtonne läpi", lausui hän hengittäen kiivaasti. "Mutta älkää luulotelkokaan saavanne sitä pitemmälle — lahjomallakaan!"

XXIII. Viimeinen Valois.

Seisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä odottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin johdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä olisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa melkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut antautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin senvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä tarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle suoraan miten asiat olivat.

Maignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse asettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan tulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin Rambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon Fleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä vakavimpia epäilyksiä.

Kadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi räystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi, pakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin ripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa. Ollen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin kuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään pysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan tyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla salaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän pahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset. Mutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne kuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen, että levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän suuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani hänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti ansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja että naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että anteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa, minkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan oli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen pahantuulensa syynä olin minä itse.

Olisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen mieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi se äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä tavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista ei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja autiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden rikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän lyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin mitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja tuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin maltittomasti mistä tämä johtui.

"Ja missä markiisi on?" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle päästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.

"Ettekö ole kuullut?" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän oli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. "Siitä taitaa syntyä romahdus tällä kertaa, pelkään mä."

"Romahdus?" tiuskasin minä. "Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä vihaan salamyhkäilyjä."

"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin marsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine väkineen?"

"Eihän?" vastasin minä hiukan säpsähtäen. "Minne he ovat lähteneet?"

"Pariisiin, kuulemma — yhtyäkseen liigalaisiin."

"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?" kysyin minä.

"Niinpä maarin!" vastasi hän.

"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?" huudahdin minä. "Onhan hän kuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta."

"Mennyt hän vain on", vastasi vanhus varmasti. "Tieto siitä tuotiin markiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui väkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä palaamaan. Niin ainakin sanotaan."

Niin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen. Jos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset kuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja myöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut epäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin olla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi innokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan. Asiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen puheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei Turennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen itsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.

Käskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain vahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä hämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin herra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset vartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään, mutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti valaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana, missä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani huomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti valaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä, jotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai harmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin odottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja vakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä kasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita. Kaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni kumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut nauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen äänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä joku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut kuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.

Vastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla. Hänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista; ainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli kuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he katsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka tulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle. Neversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä kädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran sovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken, tietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän aikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein päätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän suosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.

"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä vastaanottoa?" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti Bironiin.

"Se on pyyntöni, herra de Crillon", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni aleni. "Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee saada tavata kuningasta ihan heti."

"No, se on suoraa puhetta", vastasi hän taputtaen minua olalle. "Ja teidän pitää tapaaman häntä. Tullessanne Crillonin luo olette tullut oikean miehen luo. Revol", jatkoi hän kääntyen sihteeriin päin, "tällä herralla on viesti herra de Rambouillet'lta kuninkaalle. Saattakaa hänet viipymättä yksityishuoneeseen, ystäväni, ja ilmottakaa hänet. Minä vastaan hänestä."

Mutta sihteeri kohautti olkapäitään aina korviin asti. "Se on mahdotonta, herra de Crillon", lausui hän vakavasti. "Aivan mahdotonta tällä kertaa."

"Mahdotonta! Mitä vielä! Minä en tunne sitä sanaa", tokaisi Crillon. "Saattakaa hänet vain heti sisään ja syyttäkää minua jos pahaa seuraa. Kuuletteko?"

"Mutta hänen majesteettinsa…"

"No mitä?"

"On hartaudenharjotuksissaan", sanoi sihteeri kankeasti.

"Hiiteen hänen majesteettinsa hartaudenharjotukset!" vastasi Crillon niin kovaa että se aiheutti yleisen naurunhihityksen. "Kuuletteko?" jatkoi hän, kasvojensa käydessä yhä punakammiksi ja äänensä kimakammaksi, "vai täytyykö minun vetää teitä korvista? Saattakaa tämä herra yksityishuoneeseen, sanon minä, ja jos hänen majesteettinsa vihastuu niin sanokaa että se tapahtui minun määräyksestäni. Minähän sanon teille, että hän tulee Rambouillet'n luota."

En tiedä uhkausko vai Rambouillet'n nimen mainitseminen vaikutti kirjuriin, mutta joka tapauksessa hän hetken emmittyään suostui.

Hän nyökkäsi yrmeästi minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään yksityishuoneen ovea peittävää verhoa kohti. Minä seurasin häntä virkettyäni jonkun kiitoksen sanan Crillonille. Olin jo ihan oven luona kun kuulin takaapäin ääniä jotka ilmaisivat uuden tulokkaan saapuneen huoneeseen. Minä ennätin juuri kääntyä ja nähdä että tulija oli Bruhl ja huomata sen harmistuneen ja hämmästyneen katseen, jonka hän loi minuun, ja sitten Revol oviverhoa kohottaen viittasi minua astumaan sisään.

Odotin tulevani heti kuninkaan eteen ja valmistuin kunnioittavasti tervehtimään. Mutta sensijaan huomasinkin olevani pienessä huoneessa tai pikemmin käytävässä, jossa oli verhot molemmissa päissä sekä kaksi vartiaa, jotka sisään astuessani nousivat ylös ja katsoivat minuun epäilevästi. Tämä punalasisen lampun heikosti valaisema vartiohuone tuntui minusta oviuutimistaan ja samettipenkeistään ja paksuista seinäverhoistaan huolimatta mahdollisimman synkältä ja mahdollisimman pahaenteiseltä. Mutta minulla ei ollut aikaa pitkiin huomioihin, sillä Revol riensi joutuin ohitseni ja kohottaen toisessa päässä olevaa oviverhoa antoi minulle sormi suullaan merkin astua sisään.

Minä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu lemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen päähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta — sillä kuninkaat pitävät alamaisistaan eniten matkan päästä — ja osaksi hämmästyksestä, sillä huone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä; ainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka korkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen juovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan nojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli jotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian turbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen majesteetillaan. Kuningas — sillä hän se oli — puheli itsekseen. Hän ei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän huomannut läsnäoloani.

Minä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä, mutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä. Seisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja korviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta ja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne lausuttiin. "Sanotaan että kolmetoista on onneton luku", mumisi hän. "Kolmastoista Valois ja viimeinen!" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa, ilotonta naurua. "Niin, — kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta kun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja Maugiron ja St. Mégrin ja minä — ja hän. Ah, niitä päiviä, niitä öitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt sitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin, ja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi kuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa ja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Ja hän — hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki kuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!"

Hän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa, huojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin kuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi siitä epätoivon ja tunnonvaivojen — ei, ei tunnonvaivojen, vaan kaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään. Minä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot syrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten katseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä vastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla kyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän jatkoi vielä yksinpuheluaan.

"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään? Leikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä? Tuleeko Mercoeur — kirous hänelle! — olemaan kaikkein kristillisin Bretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen ruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja kohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen suojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias. Minun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki edessään. Kun taas minä — minä — oh, Jumala, armahda minua! Armahda minua, taivaallinen Jumala!"

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan edessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja nyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan, kaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä enemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja kohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman äänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta. Molempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen mahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten, kolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla ääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin jälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi varotusta.

Mutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä hänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta voimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä, hän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten ojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat korviini kuin: "Haa! Guise!"

Seuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni siihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan. Ponnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään, hän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.

"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita", vastasin minä jääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.

Pitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun luokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat niin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se vihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti leviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun ihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan loisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia kankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen sullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty apina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle levitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että huoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja puuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen tohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta senkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä alakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä olevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli vinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden. Poskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen hansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli hän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi sitä takaisin.

"Kuka on lähettänyt teidät tänne?" kysyi hän tultuaan siksi paljon järkiinsä että tunsi minut.

"Olen täällä asettuakseni teidän majesteettinne palvelukseen", vastasin vältellen.

"Sellainen uskollisuus on harvinaista", vastasi hän katkerasti hymähtäen. "Mutta nouskaa ylös. Minun kai täytyy olla kiitollinen pikku armoista ja kadotettuani Mercoeurin tulla iloiseksi saadessani sijalle Marsacin."

"Teidän luvallanne sanoen", lausuin minä rohkeasti, "ei vaihdos aiheuta niinkään suurta tappiota. Teidän majesteettinne voi tehdä uuden herttuan milloin vain haluaa. Mutta rehellisiä miehiä ei saada niin helposti."

"Kas, kas!" vastasi hän katsoen minuun raju välkähdys silmissään. "Muistutuksenne tulee hyvään aikaan. Vielä on minulla valta päättää ja purkaa! Vielä olen minä Ranskan kuningas! Eikö niin ole, vai mitä?"

"Herra varjelkoon toisin olemasta!" vastasin vakavasti. "Olen täällä tarjoamassa teidän majesteetillenne eräitä keinoja, joitten avulla voitte antaa suurempaa pontta toivomuksillenne. Navarran kuningas pyytää ainoastaan…"

"Vaiti, vaiti!" huudahti hän kärsimättömästi ja hiukan vastenmielisesti, "Minä tiedän hänen halunsa paremmin kuin te. Mutta katsokaas", jatkoi hän rikkiviisaasti, unhottaen minun alemmuuteni yhtä nopeaan kuin oli sen muistanutkin, "Turenne antaa myös kauniita lupauksia. Ja Turenne — on kyllä totta että hänellä voi olla omat tarkotuksensa. Mutta jos luotan Navarran Henrikkiin ja hän näyttäytyy petolliseksi…"

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan asteli pari kertaa edestakaisin lattian poikki, etsien luonnostaan kiertoteihin taipuvassa mielessään keinoa, millä hän voisi saada nuo kaksi puoluetta tuhoamaan toinen toisensa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan onnistunut sellaista löytämään, taikka sitten johtui hänen mieleensä, kuinka huonolla onnella hän oli kannattanut liigaa hugenotteja vastaan. Sillä hetken perästä hän seisahtui huoaten ja ryhtyi jatkamaan keskustelua.

"Jos olisin varma siitä että Turenne valehtelee", mutisi hän, "niin sitten kyllä… Mutta Rosny lupasi siitä todistuksen, eikä hän ole sitä lähettänyt."

"Todistus on saatavilla, sire", vastasin minä, ja sydämeni alkoi tykyttää. "Teidän majesteettinne muistaa että herra de Rosny kunnioitti minua jättämällä minun tehtäväkseni esittää sen teille."

"Aivan oikein", vastasi hän ikäänkuin unesta heräten ja puhuen innokkaasti. "Tämänpäiväiset seikat ovat ajaneet kaiken pois päästäni. Missä on todistajanne? Jos saatte minut vakuutetuksi, niin ryhdymme ripeään toimintaan. Annamme heidän kokea Jarnacin ja Montcontourin toisen kerran. Onko hän täällä ulkopuolella?"

"Se on nainen, sire", vastasin minä hiukan tyrmistyneenä tuosta äkillisestä ja kuumeenomaisesta innosta.

"Nainenko? Onko hän täällä?"

"Ei, sire", vastasin minä, ihmetellen mitä hän sanoisi seuraavaan ilmotukseeni. "Hän on Blois'ssa, hän on saapunut, mutta seikka on sellainen — pyydän nöyrimmästi teidän majesteetiltanne anteeksi — että hän kieltäytyy tulemasta tänne tai puhumasta mitään. Minun ei ole hyvä tuoda häntä tänne väkisinkään, ja olen saapunut teidän luoksenne, sire, voidakseni toimia asiassa teidän määräystenne mukaan."

Hän tuijotti minuun rajattoman hämmästyneenä. "Onko hän nuori?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

"On, sire", vastasin minä. "Hän on Navarran prinsessan hovineiti ja samalla Turennen kreivin holhokki."

"No hitto! Silloin tuo pikku kapinoitsija on kuulemisen arvoinen!" vastasi hän. "Vai Turennen holhokki? Ha ha ha! Ja nyt hän ei tahdo puhua? Minun navarralainen serkkuni tietäisi nyt miten hänet olisi saatettava järkiinsä, mutta minä olen karttanut noita turhuuksia. Voisinhan lähettää noutamaan häntä, se on totta; mutta pienikin seikka saattaisi tänä iltana aiheuttaa katutaistelun."

"Ja sitäpaitsi, sire", uskalsin minä lisätä, "täällä on Turennen väkeä, jotka ovat kerran varastaneet hänet pois, ja he tuntevat hänet. Jos hänet tuotaisiin teidän majesteettinne luokse vähänkään julkisuuteen vivahtavalla tavalla, niin he saisivat siitä tiedon ja ymmärtäisivät pelin olevan hukassa."

"Mikä ei olisi minulle soveliasta", täydensi hän nyökäten ja katsellen minuun synkkänä. "He ehtisivät tehdä tyhjäksi Jarnacimme; ja niin kauan kuin emme ole järjestäneet asioita jommankumman kanssa, ei persoonamme ole liian hyvässä turvassa. Teidän on mentävä hakemaan hänet. Hän on teidän asunnossanne. Hänet on tuotava tänne, sanon minä."

"Olen tekevä niinkuin käskette, sire", vastasin minä. "Mutta minä pelkään pahoin ettei hän suostu tulemaan."

Tämän kuullessaan tuli kuningas kärsimättömäksi. "No miksi lemmon nimessä te sitten olette vaivannut minua tuolla asialla?" huusi hän rajusti. "Jumala tietää — minä en tiedä — minkä takia Rosny valitsi tuollaisen miehen ja tuollaisen naisen. Hänen olisi pitänyt nähdä teidän levätistänne, joka on kokonaista kuusi kuukautta jälessä muodista, ettei teissä ollut miestä ohjaamaan naista! Onko koskaan maailmassa kuultu tuollaista kirottua hulluutta? Mutta se on Navarran häviö eikä minun. Se on hänen häviönsä. Ja suokoon taivas että se olisi teidänkin!" lisäsi hän rajusti.

Hänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle ja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen puoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan voinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi kummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei olisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin itsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria sanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän päähänpiston takia.

Kuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän saattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi ja huusi kiukkuisesti: "No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta puolestanne? Ettekö voi esittää jotain?"

"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni olisi ainoa keino", sanoin minä nöyrästi.

"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!" vastasi hän — sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. "'Se no va el otero a Mahoma, vaya Mahoma al otero', kuten Mendoza sanoo. Onpas se sisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos vaimoni arvaisi — mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä menen!" lisäsi hän rajusti. "Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin! Missä on asuntonne?"

Minä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan päättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta takaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä ei lainkaan pitänyt yllä.

"Tiedättekö", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi, "missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää sen pimeässä?"

"Kyllä, sire", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.

"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä", lausui hän. "Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä miten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?" lisäsi hän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.

"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni", vastasin minä laskeutuen toiselle polvelleni.

"Minä uskon teitä", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä suudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. "Olkoon niin. Jättäkää nyt minut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan kenellekään, jos henkenne on teille kallis."

Annoin tähän asian mukaisen vastauksen ja käännyin lähteäkseni; mutta käteni ollessa jo oviverholla hän kutsui minut takaisin. "Hankkikaa taivaan nimessä uusi levätti", sanoi hän ärtyisästi silmäillen minua päästä jalkoihin naama rypyssä. "Hankkikaa uusi levätti ensi työksenne huomisaamuna. Sivulta se näyttää vielä pahemmalta kuin edestä. Tuollainenhan voi tuottaa perikadon sukkelapäisimmällekin hovimiehelle!"

XXIV. Kuningas vaarassa.

Ylpeä riemastus, jota tunsin kuullessani kuninkaan ilmottavan päätöksensä, väheni pian ajatellessani asemaa tyvenemmin. Erittäin alhaalla oli se varsinkin tuntia myöhemmin, odottaessani linnan pienellä pohjoisportilla. Kuuristuneena porttikaaren alle ollakseni suojassa tuulelta arvailin mielessäni, riittäisikö kuninkaalla tarmoa päätöksensä toteuttamiseen, vai lähettäisikö hän ehkä tuon turmiollisen horjuvaisuutensa puuskassa, jolla hän kerran toisensa jälkeen oli särkenyt omat suunnitelmansa, sijaisikseen tähän kohtaukseen sellaiset miehet, jotka tekisivät lopullisen tilin kanssani. Mitä kauemmin ajattelin hänen luonnettaan, sitä epäilevämmäksi tulin. Paikan yksinäisyys ja pimeys, linnan tämänpuoleisen sivustan musta jylhyys, josta ei valon tuikettakaan pilkottanut, ja kaupungin yllä lepäävä tavattoman synkkä äänettömyys, kaikki tämä lisäsi levottomuuttani. Tunsin samalla sekä kammoa että kevennystä, kun vihdoinkin kuulin askelia kivisiltä portailta ja siirtyessäni hiukan sivulle näin valojuovan ilmestyvän oven alapuolelle.

Kun ovi oli puoleksi avautunut, kuulin nimeäni lausuttavan. Astuin varovasti esiin ja näyttäydyin. Seurasi lyhyt keskustelu kahden tai kolmen sisäpuolella olevan henkilön välillä, ja lopuksi astui päättäväisesti ulos naamioitu olento, jonka helposti tunsin kuninkaaksi.

"Onko teillä aseita?" kysyi hän pysähtyen hetkiseksi eteeni.

Työnsin sivulle levättini ja näytin hänelle oven aukosta virtaavassa valossa, että minulla oli sekä pistoolit että miekka.

"Hyvä!" vastasi hän lyhyesti. "Lähtekäämme siis. Kävelkää te minun vasemmalla puolellani, ystäväni. Yöhän on pimeä, eikö niin?"

"Hyvin pimeä, sire", sanoin minä.

Hän ei vastannut tähän mitään ja me lähdimme matkaan, kulkien varovaisesti kunnes olimme päässeet kapean sillan yli ja edeten sitten vapaammin ja ripeämpää vauhtia. Hoviseurue oli sinä iltana ollut harvalukuinen, ja kylmä tuuli puhalsi kapeimmillakin kaduilla ajaen maleksijat huoneelle, joten ei ollut todennäköistä että tapaisimme ketään haitallisia vastaantulijoita, paitsi ammattirosvoja, ja niitten varalta olin valmistautunut. Kuningas ei näyttänyt haluavan puhella, ja kun minäkin olin vaiti kunnioituksesta, oli minulla aikaa laskea menestymisen mahdollisuuksia ja arvioida onnistuisiko kuninkaalle se mikä ei ollut onnistunut minulle.

Nämä laskelmat, jotka eivät estäneet minua noudattamasta mitä suurinta valppautta aina kun käännyimme kadunkulmissa tai sivuutimme jonkun kujan suun, keskeytyivät saapuessamme turvallisesti asunnolleni. Pyytäen lyhyesti kuninkaalta anteeksi porraskäytävän vaatimattomuutta ja pimeyttä riensin hänen luvallaan hänen edelleen ja nousin nopeasti portaita kunnes kohtasin Maignanin. Kuiskasin hänelle että kaikki oli hyvin enkä joutanut odottamaan hänen vastaustansa, vaan käskien hänen pysyä vahdissa osotin kuninkaalle tietä niin kunnioittavasti kuin mahdollista oli, kunnes saavuimme neidin asunnon ovelle, minkä asunnon muodosti kaksi huonetta, ulompi ja sisempi, niinkuin toisessa paikassa jo olen maininnut. Oven avasi Simon Fleix, ja hänet minä lähetin heti ulos. Sitten, astuen sivulle ja paljastaen pääni, pyysin kuningasta astumaan sisään.

Hän noudatti kehotustani naamio yhä kasvoillaan ja hattu päässään, ja minä seurasin häntä salvaten oven. Katosta riippuva lamppu valaisi vaillinaisesti huonetta, joka oli pienempi mutta hauskemman näköinen kuin yläpuolella oleva minun huoneeni. Huomasin että Fanchette, jonka karkeat kasvot näyttivät vieläkin äkäisemmiltä kuin tavallisesti, istui tuolilla, jonka hän oli omituisesti asettanut vasten sisemmän huoneen ovea; mutta en ajatellut sitä sen enempää sillä hetkellä, sillä huomioni kiintyi pian neitiin, joka istui kumarassa lieden ääressä väljään päällysviittaan kietoutuneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut kylmä. Hän oli selin meihin eikä vielä huomannut, tai ei ollut huomaavinaan meidän läsnäoloamme. Mutisten jonkun sanan osotin häntä kuninkaalle ja sitten lähestyimme häntä molemmat.

"Neiti", sanoin minä matalalla äänellä, "neiti de la Vire! Minulla on kunnia…"

Neiti ei kääntynyt, ja minä pysähdyin. Selvästi hän kuuli puheeni, vaikka hän ei osottanut niin tekevänsä muuten kuin vetämällä viitan tiukemmin ympärilleen, kunnioitukseni kuningasta kohtaan antaessa minulle päättäväisyyttä kosketin häntä kevyesti olkapäähän. "Neiti", sanoin kärsimättömästi, "te ette huomaa sitä, mutta…"

Hän nykäisi itsensä erilleen kädestäni niin jyrkällä liikkeellä että minä katkaisin lauseeni ja tuijotin hölmistyneenä häneen. Kuningas hymyili, ja nyökäten minua astumaan syrjään tarttui itse asiaan. "Neiti", lausui hän arvokkaasti, "minä en ole tottunut…"

Hänen äänensä vaikutti kuin taikavoima. Ennenkuin hän ehti lausua sen enempää, hypähti neiti ylös kuin iskun saaneena ja kääntyi meihin päin hämmästyksen huudahdus huulillaan. Yhtäaikaa huudahdimme mekin molemmat, sillä se ei ollutkaan neiti. Nainen, joka seisoi edessämme käsi naamiollaan ja silmät loistaen sen aukoista, oli kookkaampi ja täyteläisempi olennoltaan. Me tuijotimme häneen sanattomina. Sitten huomasimme hänen päähineensä alta esiinvalahtaneen kullankellertävän kiharan, ja se selitti arvotuksen. "Rouva de Bruhl!" huudahti kuningas.

"Rouva de Bruhl!" toistin minä kuin kaiku, vielä hämmästyneempänä kuin kuningas.

Nähdessään että hänet tunnettiin, alkoi rouva de Bruhl vapisevin sormin irrottaa naamionsa nauhoja; mutta kuningas, joka siihen saakka oli osottanut enemmän luottavaisuutta kuin olin osannut odottaakaan, tuli levottomaksi hänet nähdessään, ikäänkuin olisi kohdannut jonkun odottamattoman seikan, josta minä en ollut häntä varottanut.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän ankarasti, astuen askeleen taaksepäin ja tähdäten minuun harmin ja epäluulon sekaisen katseen. "Onko tämä joku teidän somia puuhianne? Olenko tullut kutsumattomana vieraana lemmenkohtaukseen, vai onko tämä ansa, jonka takana on herra de Bruhl? Vastatkaa, mies!" jatkoi hän kiihtyen nopeasti. "Kummalla tavalla minun on asia käsitettävä?"

"Ei kummallakaan, sire", vastasin minä niin arvokkaasti kuin saatoin rouva de Bruhlin läsnäolon aiheuttamalta hämmästykseltä ja neuvottomuudelta. "Teidän majesteettinne edellinen epäluulo on yhtä väärä rouva de Bruhliin nähden kuin jälkimäinen on loukkaava minuun nähden. Minä käsitän tätä yhtä vähän kuin tekin, sire, ja rouvan täälläolo on minulle yhtä odottamatonta."

"Minä en ole tullut, sire", lausui rouva de Bruhl ylpeästi kääntyen kuninkaaseen päin ja välittämättä minusta, "rakkaudesta herra de Marsaciin, vaan niinkuin saattaa tulla kuka hyvänsä jolla on tuotavana hänelle sana. Ettekä te, sire", lisäsi hän sukkelasti, "voi olla minut täällä tavatessanne puoleksikaan niin hämmästynyt kuin minä olen nähdessäni täällä teidän majesteettinne."

"Sen voin uskoa", vastasi kuningas kuivasti. "Olisin halunnut ettette olisi nähnyt minua."

"Ranskan kuningasta nähdään ainoastaan silloin kun hän niin haluaa", vastasi rouva de Bruhl niiaten maahan asti.

"Hyvä", vastasi kuningas. "Tapahtukoon niin, ja Ranskan kuningas on oleva teille kiitollinen. Mutta se sikseen", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni; "kun tämä ei ole se nainen jota tulin tapaamaan, herra de Marsac, niin missä hän on?"

"Sisemmässä huoneessa arvatenkin", sanoin minä lähestyen Fanchettea aavistelevammalla sydämellä kuin käytöksestäni olisi voinut luulla. "Herrattarenne on varmaankin täällä, vai kuinka?" virkoin tiukasti seuranaiselle.

"On kyllä, eikä hän tule ulos", vastasi hän pysyen itsepintaisesti paikallaan.

"Joutavia!" sanoin minä. "Sanokaa hänelle…"

"Te voitte sanoa hänelle mitä haluatte", vastasi hän vääjäämättä tuumaakaan. "Kyllä hän kuulee."

"Mutta ihminen!" huusin minä kärsimättömästi. "Te ette ymmärrä. Minun täytyy saada puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada puhua hänen kanssaan heti paikalla! Asia on mitä tärkein."

"Niinkuin haluatte", lausui hän ynseästi liikahtamatta vieläkään. "Olenhan sanonut teille että voitte puhua."

Lienenkö koskaan elämässäni tuntenut oloani nurinkurisemmaksi kuin tällöin; naurettavammassa asemassa ei kukaan ole varmasti koskaan ollut. Lukemattomia esteitä voitettuani ja yhtä monista vaaroista selviydyttyäni olin tuonut kuninkaan tänne — ja nyt raukesi tuumani ja minä jouduin häviölle pelkän seuranaisen takia! Seisoin neuvottomana, tolkuttomana ja hämmentyneenä, silläaikaa kun kuningas odotti puoleksi harmissaan ja puoleksi huvitettuna ja rouva de Bruhl seisoi paikallaan oven luona, minne hän oli siirtynyt.

Pulastani vapautti minut vihdoin uteliaisuus, joka ehkä viisaan sallimuksen tahdosta kuuluu naisen luonteeseen ja joka johti neidin sekaantumaan itse asiaan. Vartioidessaan valppaasti sisäpuolella hän oli kuullut osan välillämme tapahtuneesta sananvaihdosta ja tullut uteliaaksi huomatessaan oudon miehen äänen ja sen kunnioituksen jota hän saattoi havaita minun osottavan vierasta kohtaan. Hän huusi siis nyt ääneen, kysyen kuka siellä oli. Fanchette näytti käsittävän tämän määräykseksi ja nousi ylös siirtäen tuolinsa syrjään ja virkkoi äreästi osottamatta vähääkään enempää kunnioitusta: "Kas niin, enkös sanonut että hän kyllä kuulisi."

"Kuka siellä on?" kysyi neiti jälleen korottaen ääntään.

Olin vastaamaisillani, kun kuningas viittasi minua siirtymään sivulle ja astuen itse esiin koputti vienosti ovelle. "Avatkaa, minä pyydän", lausui hän kohteliaasti.

"Kuka siellä on?" huusi neiti jälleen vapisevalla äänellä.

"Se olen minä, kuningas", vastasi Henrik vienosti, mutta sellaisella majesteettiuden sävyllä mikä ei johdu miehestä vaan syntyperästä, näyttäen olevan tuloksena vuosisatojen käskijä-tottumuksesta.

Neiti de la Vire huudahti, ja hitaasti sekä ilmeisen vastahakoisesti väänsi avainta lukossa. Se rasahti ja ovi avautui. Näin vilaukselta hänen kalpeat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, sitten astui kuningas huoneeseen ottaen hatun päästään ja sulkien oven jälleen, ja minä siirryin huoneen toiseen päähän missä rouva de Bruhl yhä seisoi oven luona.

Muistan epäilleeni, enkä varsin aiheettakaan, että hän oli saapunut asuntooni miehensä vakoojana, mutta hänen ensimäiset sanansa häntä lähestyessäni poistivat tuon luulon. "Pian", virkkoi hän käskevällä eleellä. "Kuulkaa minua ja laskekaa minut menemään! Olen odottanut teitä kyllin kauan ja kärsinyt teidän kauttanne kyllin paljon. Mitä tulee naiseen tuolla toisessa huoneessa, niin hän on hullu ja hänen palvelijansa samoin! No niin, kuulkaa mitä sanon. Te puhuitte minulle rehellisesti päivällä ja minä olen tullut maksamaan sen teille. Tehän olette sopinut mieheni kanssa kohtauksen huomenna Chavernyssa. Ettekö ole?"

Minä vastasin myöntävästi.

"Teidän on mentävä sinne yhden ystävänne seuraamana", jatkoi hän, repien kiihtymyksessään riekaleiksi hansikkaan, jonka hän oli ottanut kädestään. "Hänen on tavattava teitä samoin yhden kumppanin kanssa, eikö niin?"

"Niin", myönsin minä vastahakoisesti, "Chavernyn sillalla."

"Älkää sitten menkö", lausui hän painokkaasti. "On häpeä minulle kavaltaa oma puolisoni, mutta pahempi vielä olisi lähettää viaton ihminen kuolemaan. Hän tulee tapaamaan teitä ainoastaan yhden kumppanin seuraamana haasteen mukaan, mutta sillan alla on joitakin, jotka tulevat tekemään varmaa työtä. No niin, nyt olen kavaltanut hänet!" jatkoi hän katkerasti. "Se on tehty. Laskekaa minut menemään!"

"Ei, mutta arvoisa rouva", sanoin minä, tuntien enemmän osanottoa häntä kohtaan, jolle aina ensimäisestä kohtaamisestamme saakka en ollut tuonut muuta kuin onnettomuutta, kuin hämmästystä hänen miehensä uuden kavaluuden johdosta, "eikö teidän ole hiukan vaarallista palata hänen luokseen? Eikö ole mitään millä voisin auttaa teitä — tehdä jotain suojelukseksenne?"

"Ei mitään", vastasi hän miltei tylysti, "paitsi jouduttaa minun lähtöäni."

"Mutta ette suinkaan aio kulkea yksin kaduilla?"

Hän naurahti niin katkerasti että sydäntäni viilsi hänen puolestaan. "Onnettomat ovat aina turvassa", sanoi hän.

Muistaessani kuinka vähän aikaa oli siitä kun olin kohdannut hänet aviollisen rakkauden ensimäisessä onnessa, tunsin häntä kohtaan mitä syvintä sääliä. Mutta se vastuunalaisuus, jonka hänen majesteettinsa läsnäolo ja huolenpito neidin turvallisuudesta laskivat päälleni, estivät minua osottamasta kiitollisuuttani niinkuin olisin tahtonut. Ilomielin olisin saattanut hänet kotiinsa — joskaan en voinut tehdä tuota kotia enää siksi mikä se oli ollut enkä korottaa hänen puolisoaan sille huipulle jolta olin syössyt hänet alas — mutta en uskaltanut sitä tehdä. Minun oli pakko tyytyä vähempään ja aioin juuri tarjota jonkun miehistäni häntä saattamaan, kun ulko-ovelta kuuluva hätäinen koputus pysäytti sanat huulilleni.

Viittasin häntä olemaan hiljaa ja kuuntelin. Koputus toistui tullen kerta kerralta hätäisemmäksi. Oven yläosassa oli lujasti raudotettu ristikkoluukku ja olin juuri ryhtymässä sitä avaamaan nähdäkseni mikä oli hätänä, kun Simonin ääni kuului ulkopuolelta pyytäen minua avaamaan joutuin oven. Epäillen pojan varovaisuutta, mutta peläten sentään kieltäytyäkään, jotten menettäisi jotakin varotusta mikä hänellä mahdollisesti oli annettavana, seisahduin hetkiseksi ja irrotin sitten salvat. Samassa kun ovi antoi perään, syöksyi hän suinpäin sisään huutaen minua salpaamaan sen heti jälleen. Oven aukeamasta näin vilahdukselta palavia soihtuja ja niitten valossa puolitusinaa punakoita naamoja kohoamassa porrastasanteen reunan yläpuolelle. Miehet, joille nuo kasvot kuuluivat, korottivat minut nähdessään riemuhuudon ja harpaten yli viimeisen pykälän syöksähtivät ovelle. Mutta turhaan. Me olimme juuri ehtineet sulkea sen ja pudottaa eteen molemmat paksut teljet. Yhdessä hetkessä, yhdessä silmänräpäyksessä vaihtuivat hurjat huudot synkäksi murinaksi, ja ollen siksi hetkeksi turvassa oli meillä aikaa katsoa toistemme kasvoihin ja nähdä niissä kuvastuvat erilaiset säikähdyksen ilmeet. Rouva de Bruhl oli kalmankalpea; Simonin silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat kauhusta.

Kysyessäni mitä tämä merkitsi ei hän ensin saanut sanaa suustaan. Mutta sellainen ei nyt kelvannut, ja minä olin juuri tarttumassa häntä kaulukseen pakottaakseni hänet vastaamaan, kun sisemmän huoneen ovi aukeni ja kuningas astui esiin kasvot niin iloisen näköisinä että saattoi havaita hänen olevan sekä tyytyväinen neidin kertomukseen että tietämätön siitä mitä täällä oli tekeillä. Sanalla sanoen hän ei ollut oivaltanut vielä mitään levottomuuden aihetta. Mutta nähdessään Simonin minun käsissäni ja rouva de Bruhlin kuolemankalpean muodon nojaamassa seinää vasten oven luona, hän seisahtui ja hämmästyksestä huudahtaen kysyi mikä oli hätänä.

"Pelkään että olemme piiritetyt, sire", vastasin minä epätoivoissani, tuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni — "mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen kuitenkin tietää", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, "ja hänen täytyy puhua. No, vapisija", sanoin hänelle, kerro tietosi."

"Linnavouti!" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta; Henrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. "Olin noussut muutamia askelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän tulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä."

Minä kirosin vahvasti, kysyen häneltä minkätähden hän ei ollut mennyt ylös ja varottanut Maignania, joka oli nyt miehineen meistä erotettuna ylhäällä olevissa huoneissa. "Sinä hullu", jatkoin minä melkein poissa suunniltani raivosta, "jollet olisi tullut tälle ovelle, olisivat he menneet minun huoneisiini ja miehittäneet ne! Ja mitä sinä hupsit linnanvoudista?"

"Hän on siellä", vastasi Simon kuuristuen kauemmaksi minusta kasvot värähdellen.

Arvelin hänen valehtelevan ja vain kuvittelevan noin peloissaan. Mutta sisällepyrkijät alkoivat silloin lyödä ovea käskien meitä aukaisemaan ja käyttäen sellaisia uhkausten purkauksia että ne tunkivat paksun tammenkin läpi, karkottaen veret naisten poskilta ja muuttaen kuninkaan käytöksen tavalla joka ei jäänyt minulta huomaamatta. Huutojen seasta saatoin selvästi erottaa sanat: "Kuninkaan nimessä!" jotka vahvistivat Simonin väitettä.

Sillä hetkellä tunsin noista sanoista kevennystä, sillä jos olimme tekemisissä vain lain kanssa, niin olihan meidän puolellamme sellainen joka oli lain yläpuolella. Ja nopeasti päätin mielessäni mitä oli tehtävä. "Luulen että poika puhuu totta, sire", lausuin tyynesti. "Siellä on ainoastaan teidän majesteettinne linnavouti. Pahin seikka mitä on syytä pelätä on se, että hän voi tulla tietämään teidän täälläolonne ennenkuin tahtoisitte sen tulevan tunnetuksi. Ei pitäisi kuitenkaan olla kovin vaikeata saada häntä vaikenemaan, ja jos te suvaitsette panna naamion kasvoillenne, niin minä avaan ristikkoluukun ja puhun hänen kanssaan."

Kuningas, joka oli seisahtunut keskelle huonetta ja näytti tyrmistyneen tästä äkillisestä hälinästä, ilmotti lyhyesti suostumuksensa. Minä aloin niinmuodoin avata luukkua, mutta silloin rouva de Bruhl tarttui käsivarteeni ja työnsi minut pois sen äärestä.

"Mitä te aiotte tehdä?" huusi hän kauhistunein kasvoin. "Ettekö kuule? Hän on siellä."

"Kuka on siellä?" kysyin minä hämmästyen enemmän hänen käytöstään kuin sanojaan.

"Kuka?" vastasi hän. "Kuka siellä voisi olla? Minun mieheni! Minä kuulen hänen äänensä, sanon minä! Hän on seurannut jälkiäni tänne! Hän on löytänyt minut ja hän tappaa minut!"

"Jumala varjelkoon!" sanoin minä, epäillen oliko hän todellakin kuullut miehensä äänen. Varmuuden vuoksi kysyin Simonilta oliko hän nähnyt häntä, ja masennuksekseni kuulin häneltäkin että Bruhl oli joukossa. Nyt vasta käsitin täydelleen millainen vaara meitä uhkasi. Nyt vasta, nähdessäni ympärilläni huonostivalaistussa huoneessa naisten kauhistuneet kasvot ja kuninkaan vaivoinpidätettyä hermostumista ilmaisevan naamioidun hahmon, oivalsin kuinka toivottomasti me olimme kiedotut ansaan. Onni oli suosinut Bruhlia niin hyvin että hän, tiesipä hän sitä taikka ei, oli saanut loukkuunsa meidät kaikki — sekä kuninkaan, jonka hän halusi saattaa huonoon valoon, että vaimonsa, jota hän vihasi, ynnä neidin, joka kerran oli päässyt hänen käsistään, ja minut, joka olin kahdesti tehnyt tyhjäksi hänen tuumansa. Ei ollut ihmeellistä siis että luottamukseni lannistui katsellessani vuoroin kutakin ja kuunnellessani oven kammottavaa rusketta, kun vahvat laudat parahtelivat niihin jysähtelevistä iskuista. Sillä ensimäinen velvollisuuteni, tärkeämpi kaikkia muita, oli kuninkaan turvaaminen — hänen pelastamisensa tästä seikkailusta ilman vahingollisia seurauksia. Kuinka saatoin silloin vastata neidistä, kuinka suojella rouva de Bruhlia? Kuinka, sanalla sanoen, saatoin täyttää kaikki nuo velvotukset, joista kunniani oli riippuvainen?

Linnavoutia muistaessani mieleni kuitenkin hetkeksi jälleen rohkaistui. Muistin että niin kauan kuin oli selvittämättä syy hänen täälläoloonsa Bruhlin seurassa, ei tarvinnut heittäytyä toivottomuuteen, ja kääntyen reippaasti kuninkaan puoleen pyysin häntä suosiollisesti seisomaan naisten kanssa eräässä nurkassa mihin ovelta ei voinut nähdä. Hän noudatti pyyntöäni koneellisesti ja tavalla joka ei minua miellyttänyt; mutta kun ei ollut aikaa pikkuseikkojen punnitsemiseen, käännyin ristikkoon päin ja avasin sen muitta mutkitta.

Kasvojeni ilmestyessä luukulle remahti ulkopuolelta hurja mielihyvän huuto, mikä yhtä nopeasti vaimeni hiljaisuudeksi. Sitä seurasi hetkinen tungeksivaa liikehtimistä odottavassa ryhmässä, ja linnavouti työntäytyi esiin. "Kuninkaan nimessä!" puuskutti hän.

"Mikä on kysymyksessä?" vastasin minä katsellen enemmän hänen takanaan mulkoilevia punottavia, kiihtyneitä naamoja kuin häntä itseään. Jotkut joukosta pitelivät kahta soihtua, jotka heittivät punertavan heijastuksen pertuskain piikkeihin ja leimahtaen silloin tällöin suurempaan liekkiin täyttivät koko ympäristön lepattavalla, savuavalla valolla. "Mitä olette vailla?" jatkoin minä. "Minkätähden tulette häiritsemään asuntoani tähän aikaan illasta?"

"Minulla on määräys vangita teidät", vastasi hän töykeästi. "Vastarinta on turhaa. Jollette antaudu hyvällä, lähetän noutamaan muuripässin ja murran ovenne."

"Missä on määräyksenne?" sanoin minä tiukasti, "Se, joka teillä oli tänä aamuna, peruutettiin itse kuninkaan käskystä."

"Ainoastaan lykättiin toistaiseksi", vastasi hän. "Ainoastaan lykättiin. Se annettiin minulle jälleen tänä iltana, paikalla toimeenpantavaksi. Ja sen johdosta olen nyt täällä ja vaadin teitä antautumaan."

"Kuka antoi sen?" kysyin minä.

"Herra de Villequier", vastasi hän riuskasti. "Ja tässä se on. Kuulkaa, hyvä herra", jatkoi hän, "te vain pahennatte asiaa. Avatkaa ovi."

"Ennenkuin avaan", virkoin minä kuivasti, "tahtoisin mielelläni tietää mitä osaa ystäväni, herra de Bruhl, jonka näen tuolla portailla, aikoo näytellä tässä näytelmässä. Ja tuolla on vanha veikkoni Fresnoy", lisäsin sitten. "Ja pari muutakin tuttua naamaa näen joukossa. Ennenkuin antaudun, täytyy minun muun muassa saada tietää mitä asiaa herra de Bruhlilla on täällä."

"Jokaisen kunniallisen miehen asia on avustaa kuninkaan määräysten täytäntöönpanemista", vastasi linnavouti vältellen. "Teidän asianne on antautua ja minun asiani sijottaa teidät linnaan. Mutta mellakoiminen on minusta vastenmielistä. Jos haluatte, niin annan teille harkitsemisaikaa siksi kunnes tämä soihtu on palanut loppuun. Jollette sen ajan kukittua antaudu, niin murran oven."

"Annatteko soihdun palaa rehellisesti?" kysyin minä katsastettuani sen tilaa.

Hän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä myönnytyksestä suljin luukun.

XXV. Antautumisehdot.

Käteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut kääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan, vaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin toivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois naamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään minulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt peljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto. Hänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat ylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti yhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa vavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin hampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien häntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen ympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja hänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli ollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli heikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen esiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran jännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa, näki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli kadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken itsehillintänsä.

"Avatkaa!" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi luukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni. "Avatkaa, sanon minä!"

Minä tuijotin häneen tyrmistyneenä. "Mutta", uskalsin minä änkyttää, "Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä…"

"Avatkaa, sanon minä!" toisti hän kiihkeästi. "Kuulitteko? Minä tahdon että tämä ovi avataan!" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella, niin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen puhuessaan.

Minä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen yhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi tulemisesta saattoivat seurata — vaarat, joita siihen asti en ollut mielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä näyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa käsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta, ja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni salvalla ja koetin puhua hänelle.

"Ei, mutta, sire", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin kunnioittavasti kuin taisin, "minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen nähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi miestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja, jotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän majesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen…"

Tuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan kasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti valittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen vimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti ulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä tahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin tuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta ja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin lausuivat sanat, "vankeuteen?"

Onnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen hämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona olijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi tukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan mielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä vimmassa avaamaan oven — jonka luota minä vieläkään en ollut siirtynyt.

Mutta, joko sitten tein oikein tai väärin, minä olin päättänyt yhä olla avaamatta sitä, ja minä kohotin käteni aikoen vielä kerran koettaa saada häntä taipumaan. Hän käsitti eleeni väärin, peräytyi askeleen, ja vetäen uskomattoman nopeasti esiin miekkansa ojensi sen rintaani kohti, käsivarsi jännitettynä pistoon.

Uskoni on aina ollut se, ettei hän olisi antanut iskua, vaan että pelkkä miekankahvan kosketus olisi saanut hänet malttamaan mielensä, herättäen sen urhoollisuuden mikä epäilemättä kuului hänen luonteeseensa aina viime hetkeen asti. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä kun miekanterä vielä värisi ja minä seisoin liikkumattomana säilyttäen vaivoin mielenmalttini, polvi puoleksi notkistettuna ja katse tähdättynä kuninkaan silmiin, syöksähti neiti de la Vire hänen taaksensa ja äänekkäästi kirkaisten tarttui hänen kyynärpäähänsä. Säikähtyneenä, tietämättä kuka häneen oli tarttunut, kuningas huitaisi miekallaan rajusti ylöspäin, osuen lamppuun, joka särkyen romahti lattiaan ja jätti huoneen pimeäksi. Naisten kirkuminen ynnä tieto siitä, että keskellämme riehui mielipuoli, täyttivät pimeyden tuhansilla kauhuilla.

Tuntien pelkoa neidin puolesta ennen kaikkea muuta, riensin lieden luokse niin pian kuin olin päässyt järjilleni, ja välittämättä kuninkaan miekasta, jonka epämääräisesti tajusin huiskahtelevan pimeässä, etsin ja löysin puoleksipalaneen puunkappaleen ja puhalsin sen liekkiin. Ollen yhä selin huoneeseen sytytin sillä vahakynttilän, jonka olin huomannut lieden luona. Sitten, ja vasta sitten, käännyin katsomaan takanani vallitsevaa asiaintilaa.

Neiti de la Vire seisoi nurkassa puoleksi hurjana, puoleksi kauhistuneena ja kokonaan punastuneena. Hänen kätensä oli kääritty liinaan, jossa näkyi jo veritahra, ja siitä ymmärsin että kuningas oli mielettömyydenpuuskassaan haavottanut häntä lievästi. Fanchette seisoi herrattarensa edessä hiukset pystyssä kuin villikissan selkäkarvat, kädet puuskassa, karheilla kasvoillaan ja vantterassa olennossaan hurjan raivoisa ja uhkaava ilme. Rouva de Bruhl ja Simon kyyröttivät seinää vasten lähellä heitä, ja nojatuolissa istui, nähtävästi juuri-ikään siihen heittäytyneenä, kuningas, kokoonlyyhistyneenä ja tarmottomana; miekan kärki viisti maata hänen vieressään, hänen hermottoman kätensä tuskin jaksaessa pitää kiinni sen kahvasta.

Silmänräpäyksessä olin selvillä siitä mitä oli tehtävä, ja mennen hänen luoksensa äänettömänä laskin pistoolini, miekkani ja tikarini tuolille hänen viereensä. Sitten polvistuin.

"Sire", sanoin minä, "ovi on tuolla. Teidän majesteettinne voi avata sen milloin haluaa. Tässä, sire, ovat minun aseeni. Olen teidän vankinne, linnavouti on ulkopuolella, ja te voitte yhdellä sanalla luovuttaa minut hänelle. Sitä ainoastaan pyydän teiltä, sire", jatkoin vakavasti, "että teidän majesteettinne pitäisi harhakuvitteluna sitä ajatusta, että minä hetkeäkään olisin aikonut osottaa epäkunnioitusta tai käyttää väkivaltaa teidän persoonaanne kohtaan."

Hän katsahti minuun tylsästi kasvot kalpeina, silmät elottomina. "Hitto!" mumisi hän. "Miksi te sitten kohotitte kätenne?"

"Ainoastaan rukoillakseni teidän majesteettianne odottamaan hetkisen", vastasin minä katsellen kuinka älyn ilme vähitellen palasi hänen kasvoillensa. "Jos suvaitsette kuunnella, niin voin selittää sen muutamin sanoin, sire. Herra de Bruhlin miehiä on kuusi tai seitsemän, linnavoudilla on kahdeksan tai yhdeksän; mutta ensinmainitut ovat rajumpia miekankäyttäjiä, ja jos herra de Bruhl tapaa teidän majesteettinne minun asunnostani ja ymmärtää sen johdosta joutuneensa häviölle, niin kykenee hän mihin epätoivon tekoon hyvänsä. Teidän persoonanne voisi tuskin kulkea turvallisesti kadulla hänen seurassaan. Ja on vielä toinenkin arveluttava seikka", jatkoin sitten, huomaten ilostuneena että kuningas kuunteli ja toipui vähitellen ennalleen. "Nimittäin se salaperäisyys, jossa halusitte pitää tämän asian kunnes se olisi edistynyt hyvälle tolalle. Herra de Rosny terotti tätä seikkaa mieleeni mitä jyrkimmin, peläten että Blois'ssa nousisi katumellakoita jos teidän majesteettinne suunnitelmat tulisivat tunnetuiksi."

"Te puhutte seivästi", vastasi kuningas jo tarmokkaampana, vaikka hän karttoi katsomasta naisiin. "Bruhl kyliä sangen luultavasti panisi sellaisen toimeen. Mutta kuinka voin päästä ulos, hyvä herra?" jatkoi hän äreästi. "Enhän voi jäädä tänne. Minua aletaan kaivata! Minä en ole mikään rajakapteeni, jota ei etsitä eikä kysytä!"

"Luottaisiko teidän majesteettinne minuun?" lausuin minä hitaasti ja epäröiden.

"Luottaisinko teihin!" tiuskasi hän ärtyisästi, pitäen ylhäällä kättään ja katsellen tarkasti kynsiään, joitten siromuotoisuudesta ja valkoisuudesta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan kukaan nainen. "Enkö ole luottanut teihin? Jollen olisi luottanut teihin, olisinko silloin täällä? Jollette olisi hugenotti — antakoon Herra minulle anteeksi että sen sanon! — niin olisin lähettänyt teidät helvettiin ennenkuin olisin tullut tänne teidän kanssanne!"

Tunnustan kuunnelleeni tätä uskonnolleni annettua tunnustusta ylpeydellä, joka saattoi minut hetkeksi unohtamaan välittömän ympäristöni — meitä uhkaavan vaaran, yksinäisen kynttilän himmeästi valaiseman huoneen, taustalla näkyvät säikähtyneet kasvot ja kuninkaankin kokoonlyyhistyneen olennon, jossa masennus ja ylpeys taistelivat keskenään. Mutta ainoastaan hetkeksi; sitten kiiruhdin vastaamaan, sanoen etten epäillyt voivani vieläkin selvittää hänen majesteettinsa tästä seikkailusta ilmitulematta.

"Taivaan nimessä, tehkää se sitten!" vastasi hän tuimasti. "Tehkää mitä haluatte, kunhan vain toimitatte minut takaisin linnaan. Ja lupaan ettei mikään hugenotti tule toista kertaa houkuttelemaan minua sieltä ulos. Olen liian vanha tällaisiin seikkailuihin!"

Uusi hyökkäys ovea vastaan hänen tätä sanoessaan sai minut kiireimmän kautta selittämään hänelle suunnitelmani, jonka hän mielisuosiolla hyväksyikin, soimattuaan minua vielä kerran siitä että olin saattanut hänet tällaiseen pulmaan. Peläten oven antavan perään ennen aikaansa, huolimatta puomeista joilla olin sen varustanut, ja saaden kannustusta rouva de Bruhlin kasvoista, jotka ilmaisivat mitä suurinta kauhua, otin kynttilän ja johdin hänen majesteettinsa sisähuoneeseen, missä asetin pistoolini hänen viereensä, mutta miekkani ja tikarini pidätin hiljaisuudessa itselleni. Sitten palasin naisten luo ja viittauksilla kehottaen heitä astumaan sisään pidin ovea auki heille.

Neiti, jonka sidottua kättä en voinut katsella liikutuksetta, vaikkakin kuninkaan läsnäolo ja sen vaatima kunnioitus estivät minua virkkamasta mitään, astui heti esiin ja läheni vieressäni olevalle oviaukolle saakka. Siinä hän kuitenkin katsahti taaksensa, ja nähdessään rouva de Bruhlin seuraavan häntä, pysähtyi hän äkkiä ja mutisi luoden minuun ylpeän katseen: "Entä tämä rouva? Suljetaanko minut samaan huoneeseen hänen kanssaan?"

"Neiti", vastasin minä nopeasti samassa matalassa äänilajissa kuin hänkin oli puhunut, "olenko koskaan pyytänyt teiltä mitään alentavaa?"

Hän näytti kevyellä päänliikkeellä vastaavan kieltävästi.

"En pyydä sellaista nytkään", vastasin minä vakavasti. "Minä uskon huolenpitoonne naisen, joka on antautunut suureen vaaraan meidän tähtemme; lopun jätän teille."

Hän katsoi minua hetkisen hyvin tiukasti silmiin ja meni sitten mitään vastaamatta toiseen huoneeseen, rouvan ja Fanchetten seuratessa häntä. Minä suljin oven ja käännyin Simoniin päin, joka minun käskystäni oli puhaltanut hiilloksen tuleen, niin että se osittain valaisi huoneen, missä ei enää ollut muita kuin hän ja minä. Poika näytti pelkäävän katsettani ja osotti suurempaa levottomuutta kuin viime aikoina olin hänessä huomannut, mikä johtui joko äskeisestä kohtauksesta huoneessa tai oveen kohdistetusta rynnäköstä, joka hetki hetkeltä kävi yhä raivokkaammaksi. En kuitenkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan taikka kiintymystään neitiin, ja määräykset, joita minun oli hänelle annettava, olivat kylläkin yksinkertaiset.

"Sinun on tehtävä niinkuin minä nyt sanon", lausuin minä käsi jo valmiina oven salvalla. "Heti kun olen päässyt ulkopuolelle, suljet oven. Äläkä sitten avaa kenellekään muulle kuin Maignanille. Kun hän pyytää, päästä hänet varovasti sisään ja pyydä häntä, niin totta kuin hän rakastaa herra de Rosnyta, ottamaan miehensä niin pian kuin väylä on selvä ja saattamaan kuninkaan linnaansa. Kehota häntä olemaan urhoollinen ja varovainen, sillä hän on hengellään vastaava kuninkaan hengestä."

Toistin tämän kahteen kertaan ja riensin sitten avaamaan luukun, peljäten että linnavouti pysyisi sanassaan ja tekisi väkirynnäkön ovea vastaan. Kymmenkunta kiukkuista ääntä tervehti ilmestymistäni niin kiihkeästi ja malttamattomasti, että kului joku aika ennenkuin sain sananvuoroa; he lausuivat minulle uhkauksia, jollen avaisi heti paikalla, ja vaativat että tekisin sen pitemmittä puheitta. Heidän johtajansa sai heidät vihdoin rauhottumaan, mutta oli selvää että hänenkin kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun. "Antaudutteko vai ette?" sanoi hän. "Minä en aio jäädä pois sängystäni koko yöksi teidän tähtenne!"

"Minä varotan teitä", vastasin minä, "sillä kuningas on peruuttanut teillä olevan määräyksen!"

"Se ei ole minun asiani", lausui hän järkähtämättä.

"Ei kylläkään, mutta se tulee olemaan huomisaamuna, kun kuningas lähettää hakemaan teitä", vastasin minä, ja tämä näytti hiukan vaikuttavan häneen. "Suostun kuitenkin antautumaan teille kahdella ehdolla", jatkoin minä tarkastaen tiukasti hänen seuralaistensa karheita kasvoja. "Ensiksi, että annatte minun pitää aseeni kunnes saavumme vankilaan, ja minä lupaan kunniasanallani seurata teitä siivosti. Se on numero yksi."

"Hyvä", virkkoi linnavouti kohteliaammalla äänellä, "minulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Toiseksi, ettette te salli miestenne murtautua asuntooni. Minä tulen ulos siivosti ja sillä hyvä. Teidän määräykseenne ei sisälly tavaroitteni ryöstäminen."

"Kaikkea vielä!" vastasi hän. "Minä haluan että te tulette ulos. En halua mennä itse sisälle."

"Käskekää sitten miestenne peräytyä portaille", sanoin minä. "Ja jos te menettelette kunniallisesti minun kanssani, niin minä tahdon puolustaa teitä huomenna. Sillä määräyksenne tulee varmasti tuottamaan teille ikävyyksiä. Herra de Retz, joka hankki sen aamulla, on poissa, kuten tiedätte. Herra de Villequier voi mennä huomenna. Mutta markiisi de Rambouillet on kyllä täällä, siitä voitte olla varma!"

Huomautus oli paikallaan ja hyvin osattu. Se sai miehen säikähtämään niinkuin olin toivonut sen tekevänkin. Enemmittä vastalauseitta hän käski miestensä peräytyä ja vartioida portaita. Minä puolestani aloin irrottaa oven kiinnipitimiä.

Niin helposti ei juttu kuitenkaan päättynyt, siliä Bruhlin roistot, seuraten arvattavasti ylemmällä porrasjaksolla Fresnoyn seurassa seisovan johtajansa antamaa merkkiä, kieltäytyivät peräytymästä ja tuuppivat linnavoudin miehiäkin, kun nämä olisivat tahtoneet totella määräystä. Virkamies, joka viivytyksestä oli jo tullut kärsimättömäksi, vastasi alkaen huitoa ympärilleen sauvallaan, ja yks-kaks näytti siinä syntyvän soma kahakka, jonka loppua oli mahdoton arvata edeltäpäin.

Mutta oivaltaen, että jos Bruhlin miehet pääsisivät voitolle vastustajistaan, tulisi meidän asemamme pikemmin pahemmaksi kuin paremmaksi, en jäänyt toimettomana katsomaan paikaltani jutun päätöstä, niinkuin ensimäinen mielijohteeni yllytti minua tekemään. Sensijaan käytin tilaisuutta pujahtaakseni ulos, silläaikaa kun Simon salpasi oven jälkeeni. Linnavouti oli sillä hetkellä sanarikkaassa kinastelussa Fresnoyn kanssa, jonka roistomaiset, intohimosta punottavat, Chizéssä antamastani iskusta jääneen suuren arven rumentamat kasvot näyttivät sanomattoman inhottavilta ainoan jälelläolevan soihdun hohteessa. Yhdessä suhteessa oli tuo konna hyötynyt nykyisessä palveluksessaan, sillä hän oli puettu räikeän loisteliaaseen asuun. Mutta pukujen suhteen olen aina pannut merkille sen, että samalla kuin rappeutunut ulkoasu ei voi kokonaan estää kunnianmiehen luonteenjaloutta tulemasta näkyviin, ei täydellisin muodinmukaisuuskaan kykene antamaan konnalle kunnianmiehen ulkonäköä.

Nähdessään minut yhtäkkiä linnavoudin vieressä peräytyi hän taaksepäin niin hullunkurisesti muuttunein kasvonilmein, että linnavoutikin säpsähti ja sai malttinsa takaisin vasta sitten kun minä tervehdin häntä kohteliaasti ja selitin olevani hänen vankinsa. Lisäsin vielä varotuksen, että hän pitäisi silmällä jälelläolevaa soihtua, sillä jos se sammuisi, niin voisimme kumpikin saada hämmingissä tikarin kurkkuumme.

Hän otti viittauksen huomioon viivyttelemättä ja kutsuen soihdunkantajan viereensä valmistautui laskeutumaan alas, käskien Fresnoyta ja hänen miehiään, jotka seisoivat yhtenä ryhmänä portaitten yläpäässä, tekemään meille tietä muitta mutkitta. He näyttivät kuitenkin hyvin halukkailta estämään meiltä pääsyn, ja vastaten hänen tuimiin sanoihinsa karkeilla kokkapuheilla osottivat niin vihamielistä käytöstä että linnavouti, häilyen kahden vaiheilla omanarvon-tuntonsa ja Bruhliin kohdistuvan kunnioituksen välillä, ei tuokioon tuntunut älyävän mitä tehdä ja näytti pikemmin ilahtuvan kuin närkästyvän, kun minä pyysin lupaa sanoa muutaman sanan herra de Bruhlille.

"Jos voitte saada hänen miehensä järkiinsä", vastasi hän äreästi, "niin puhukaa hänelle niin paljon kuin mielenne tekee!"

Astuen ylemmän porrasjakson juurelle, missä Bruhl yhä seisoi, tervehdin häntä kaavamaisesti. Hän vastasi tervehdykseeni ainoastaan äkäisellä, valppaalla katseella, ja kietoen levättinsä tiukemmin ympärilleen oli silmäilevinään minuun halveksivasti, mikä ei kuitenkaan voinut peittää näkymättömiin hänen tuntemaansa voitoniloa ja kostontoivoa. Minä olin erittäin halukas tietämään, oliko hän seurannut vaimonsa jälkiä tänne saakka vai oliko hän saapunut tänne vain ylimalkaisien minuun kohdistuvien tarkotusperiensä johdosta, ja siinä mielessä kysyin niin ivallisesti kuin taisin, mikä oli aiheuttanut hänen täälläolonsa. "pelkään etten voi jäädä osottamaan teille vieraanvaraisuutta", jatkoin sitten; "mutta siitä saatte kiittää ainoastaan ystäväänne Villequier'tä!"

"Olen teille suuresti kiitollinen", vastasi hän pirullisesti hymyillen, "mutta älkää siitä mitään välittäkö. Kun olette mennyt, aion ryhtyä omin neuvoini mihin minua vain haluttaa."

"Aiotteko?" vastasin minä levollisesti — ei sillä ettei noitten sanojen alla piilevä uhkaus ja konnamainen viittaus olisi minuun vaikuttanut, vaan siitä syystä että juuri sellaista odotettuani minulla oli vastauskin valmiina. "Sen saamme nähdä." Ja sen sanottuani vein sormet huulilleni, vihelsin kimakasti ja huusin kaikuvalla äänellä: "Maignan! Maignan!"

Minun ei tarvinnut huutaa nimeä kolmatta kertaa, sillä linnavouti ei ehtinyt muuta kuin säpsähtää tästä odottamattomasta toimenpiteestä, kun yläpuolellamme oleva porrastasanne kajahti jykevistä askelista ja mies, jota olin kutsunut, laskeutui nopeasti alas portaita ilmestyen yhtäkkiä kädenkantaman päähän Bruhlista, joka kiroten käännähti ympäri ja hänet nähdessään peräytyi tahdottomasti taaksepäin. Maignanin peloton ja itseensäluottava käytös oli tavallisestikin omiaan vaikuttamaan vastustajaan, mutta tässä tilaisuudessa oli siinä vielä tavallista silmäänpistävämpi häikäilemättömyyden piirre, joka ei ollut tekemättä vaikutustaan katsojiin. Kun hän seisoi siinä hymyillen synkästi Bruhlin pään ylitse, samalla kuin hänen kätensä leikitteli huolettomasti tikarilla ja soihtu heitti punertavan hohteen hänen tukevalle muodolleen, oli hän selvästi niin pelottava vastustaja, että vaikka olisin hakenut läpi koko kaupungin, en olisi löytänyt hänen vertaistaan mitä tulee voimaan ja kylmäverisyyteen. Hän antoi mustien silmiensä siirtyä toisesta toiseen, mutta ei osottanut mitään huomiota muille kuin minulle, tervehtien minua ylellisen kohteliaasti ja samalla kerskuvan rohkeasti, mikä oli hyvin paikallaan tässä tilaisuudessa.

Minä tiesin minkälaista käytöstapaa parooni de Rosny noudatti häneen nähden ja seurasin hänen malliaan mikäli osasin. "Maignan", lausuin lyhyesti, "olen ottanut ensi yöksi asunnon muualla. Kun olen mennyt, kutsutte miehenne ja vartioitte tätä ovea. Jos joku yrittää tunkeutua sisään, teette velvollisuutenne."

"Voitte pitää sen tehtynä", vastasi hän.

"Siinäkin tapauksessa että pyrkijä olisi herra de Bruhl, joka seisoo tässä", jatkoin vielä.

"Ymmärrän."

"Te pidätte vartiota", jatkoin edelleen, "aina huomisaamuun saakka, jos herra de Bruhl pysyy täällä. Mutta niin pian kuin hän lähtee, saatte määräykset sisällä olevilta henkilöiltä ja noudatatte niitä ehdottomasti."

"Teidän ylhäisyytenne voi olla levollinen", vastasi hän tikariaan käsitellen.

Nyökättyäni hänelle hyvästiksi käännyin hymysuin Bruhlin puoleen ja näin että tämän odottamattoman esteen aiheuttama kiukku ja häneen kohdistetun loukkauksen synnyttämä suuttumus tekivät hänen häviönsä niin täydelliseksi kuin saatoin toivoa. Mitä Fresnoy'han tulee, ei hänellä enää näyttänyt olevan halua yrittää estämään poispääsyämme, jos hän oli sitä vakavasti aikonutkaan. Hänen herraansa en kuitenkaan päästänyt antamatta hänelle vielä yhtä pistoa. "Koska tämä nyt on selvillä", sanoin leikkisästi, "niin voin toivottaa teille hyvää yötä. Saan arvattavasti kunnian kohdata teitä huomenna Chavernyssa. Mutta ensin annamme Maignanin silmätä sillan alle!"

XXVI. Mietteitä.

Joko Bruhlia kohtaan osottamani kunnioituksen puute taikka Villequier'n mahdollisesta katoamisesta lausumani sanat olivat tehneet linnavoudin mieleen niin ihailtavan vaikutuksen, että siitä hetkestä alkaen kun poistuimme asunnostani hän kohteli minua erinomaisen kohteliaasti, sallien minun pitää miekkanikin ja toimittaen minulle yösijan omissa huoneissaan vankilarakennuksessa.

Vaikka olikin myöhäinen, en voinut antaa niin suuren kohteliaisuuden mennä ohi ilman kiitollisuudenosotusta. Pyysin senvuoksi saada jakaa pienen lahjan hänen seuralaisilleen, ja sitten pyysin häntä itseään tekemään minulle kunnian juomalla kanssani pullon viiniä. Kun tämä oli hankittu, istuimme sen ääressä tunnin verran ja menimme lopuksi makuusijoillemme täysin tyytyväisinä toinen toiseemme.

Mutta päivän tapahtumat ja varsinkin yksi seikka, jossa en ole pitemmältä viipynyt, osottautuivat kykenevänsä estämään nukkumiseni yhtä tehokkaasti kuin jos minut olisi suljettu linnan kosteimpaan maanalaiseen komeroon. Niin paljon tapahtumia oli ahtautunut niin lyhyen aikamäärän sisään, että näytti siltä kuin ei minulla siihen saakka olisi ollut lainkaan tilaisuutta arvioida mihin minua kiidätettiin tai mikä onni minua odotti kaiken tämän hälinän lopussa. Siitä asti kun herra d'Agen aamulla ensiksi ilmestyi luokseni tuoden sen hämmästyttävän uutisen että linnavouti oli minua etsimässä, aina lopulliseen antautumiseeni saakka oli tapausten sarja juossut niin nopeasti, että minulla kussakin sen eri kohdassa oli tuskin ollut aikaa arvioida asemaani taikka viimeisen vastuksen tai voiton täyttä merkitystä. Nyt, kun minulla oli aikaa, elin kuluneen päivän uudelleen ja johdattaen mieleeni sen vaarat ja pettymykset tunsin kiitollisuutta siitä että kaikki oli päättynyt niin kauniisti.

Luotin täydellisesti Maignaniin enkä epäillytkään ettei Bruhl pian väsyisi, jollei jo ollut väsynyt hyödyttömään piiritykseen. Tunnin kuluessa viimeistäänkin — eikä ollut vielä puoliyökään — olisi kuningas vapaa lähtemään kotiin, ja siihen päättyi parooni de Rosnyn minulle uskoma tehtävä mikäli se häntä koski. Hänen majesteettinsa päätöksen saattaminen Navarran kuninkaan tietoon uskottaisiin varmaankin markiisi de Rambouillet'lle tai jollekin muulle asemaltaan ja vaikutukseltaan samanveroiselle henkilölle, ja samoihin käsiin joutuisi kunnia ja vastuu sen sopimuksen päättämisestä, joka, kuten kaikki tiedämme, lyhyen väliajan ja vähäisen verenvuodatuksen ynnä paljonmerkitsevän sallimuksen iskun jälkeen tuotti Ranskalle pysyvän rauhan. Mutta pysyväksi ylpeyden aiheeksi minulle jäisi kuitenkin se, että minä, jonka elämänura vielä äsken oli näyttänyt päättyvän haaksirikkoon, olin ollut välineenä hankkimassa tätä niin suurta onnea maalleni ja uskonnolleni.

Mutta muistaessani Navarran kuninkaan varotuksen, ettei minun olisi odotettava häneltä korvausta, olin hyvin epätietoinen siitä, mille suunnalle urani oli tämän jälkeen aukeava; ensi sijassa luotin siihen de Rosnyn antamaan lupaukseen, että hän ottaisi minun menestymiseni omaksi huolekseen. Olin kyllästynyt Blois'n hoviin ja sen juonien ja petollisuuden täyttämään ilmapiiriin, josta nyt toivoin päässeeni erilleni, mutta ratkaisematta jäi kysymys siitä, kuinka voin palata Loiren toiselle puolelle, jossa Turennen kreivin viha minua uhkasi. Olisin vaivannut itseäni paljon enemmänkin tätä seikkaa ajattelemalla, jollen olisi löytänyt toista sen kanssa läheisessä yhteydessä olevaa mutta paljon puoleensatempaavampaa ajatuksen aihetta neiti de la Viren oikullisesta käytöksestä.

Tuohon käytökseen luulin nyt löytäneeni selityksen. Sekä hämmästyen että hyvilleni tullen huomasin, että siitä voi tehdä ainoastaan yhden johtopäätöksen — johtopäätöksen, joka voimakkaana oli välähtänyt mieleeni nähdessäni hänen kasvonsa, kun hän syöksähti kuninkaan ja minun väliin.

Seuraten tapahtumia taaksepäin aina ensimäiseen kohtaukseemme St. Jean d'Angely'ssa Navarran kuninkaan odotushuoneessa, muistin sen pilapuheen, jonka hupsu Mathurine oli lausunut meidän molempien kustannuksella. Se oli arvattavasti jäänyt neidin mieleen ja kiihottaen hänessä katkeruutta minua kohtaan saattanut hänet kohtelemaan minua alentavasti, kun vastoin kaikkea todennäköisyyttä jälleen kohtasimme toisemme ja hän huomasi tulleensa jätetyksi tavallaan minun käsiini. Se oli ollut syynä hänen tuimiin sanoihinsa ja vielä tuimempiin katseisiinsa matkallamme pohjoiseen sekä yhdessä hänen luonteensa syntyperäisen ylpeyden kanssa aiheuttanut sen alentavan mielipiteen, minkä olin hänestä muodostanut verratessani häntä kunnianarvoisaan äitiini.

Mutta samalla aloin ajatella, että tuo pila oli mahdollisesti vaikuttanut toiseenkin suuntaan, nimittäin pitämällä hänen mieltään kiinnitettynä minuun ja synnyttämällä hänessä — varsinkin Chizé'hen ilmestymiseni jälkeen sen ajatuksen, että meidän kohtalomme olivat jollakin tavoin yhdistetyt. Näin olettaen ei ollut vaikea ymmärtää hänen käytöstään Rosnyssa, kun hän, tultuaan tietämään etten ollut petturi ja katuen aikaisempaa kohtelutapaansa, kuitenkin kavahti niitä tunteita, joita hän alkoi huomata omassa rinnassaan. Siitä lähtien ja tätä johtolankaa seuraten ei minun ollut lainkaan vaikeata selvittää hänen vaikuttimiaan, otaksuen nimittäin että tuo aavistus, joka täytti mieleni ihmetyksellä ja ihastuksella, kävi yhteen todellisuuden kanssa.

Ollen keski-ikäinen ja harmaantunut ja elämäni parhaan ajan ohitse ehtinyt, en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella hänestä tähän tapaan. Köyhänä ja verrattain vähäpätöisenä miehenä en ollut koskaan uskaltanut korottaa katsettani niihin suuriin rikkauksiin, joita hänellä kerrottiin olevan. Nytkin jäin häikäistyksi ja hämilleni, kun nuo suuret mahdollisuudet niin äkkiä paljastuivat. Tunsin miltei huimausta muistellessani häntä sellaisena kuin olin hänet viimeksi nähnyt, käsi haavotettuna minun puolustuksessani, ja toisaalta taas miltei tuskallisen voimakasta liikutusta kuvitellessani palanneeni takaisin nuoruuteen, jolle jo olin jättänyt hyvästit, ja niihin ruusuisiin toiveihin ja suunnitelmiin, jotka useimmille miehille ilmestyvät ainoastaan kerran, ja senkin nuoruusvuosina. Siihen saakka olin katsonut noita asioita vain toisten osuudeksi.

Aamunkoitto tapasi minut vielä huvittelemassa itseäni näillä suloisilla mietteillä, eikä ihmekään, sillä olihan näillä minulle kaikki uutuuden viehätys. Aurinko sattui sinä aamuna nousemaan selkeälle taivaalle ja vuodenaikaan nähden harvinaisen kirkkaana, ja minulta puuttuu sanoja muistellessani sitä ja koettaessani kuvata kuinka tuo yksinkertainen tosiseikka lisäsi iloni kerrassaan hurmaavaksi! Minä paistatin itseäni ristikkoikkunasta tulvivissa säteissä, ja nauttien aamuista raikkautta kiihkein ja kyltymättömin haluin, sain täysin tuntea sitä hyvyyden kaipuuta, jonka sallimus sellaisina hetkinä suo meissä herätä silloin kuin olemme nuoria, mutta harvoin, jos aika ja soturielämä ovat tylsyttäneet herkemmät tunteet.

En ollut vielä ehtinyt siihen kohtaan, jossa vaikeudet ovat arvioitavat, ja pääasiallisin varjo säihkyvässä ilossani oli surku siitä, ettei äitini enää ollut elossa kokemassa tämän hetken iloa ja saamassa osaansa siitä onnesta, jota hän oli niin usein ja hartaasti mielessään kuvitellut. Näinkin ollen tunsin sentään vetoa hänen puoleensa. Muistelin mitä hellimmin tuntein ja vapaammin mielin kuin ennen hänen viimeisiä päiviään ja sanojaan ja erittäinkin mitä hän oli lausunut neidin puolesta. Ja lupasin juhlallisesti, jos suinkin mahdollista, käydä hänen haudallaan ennenkuin poistuin seudulta, omistaakseni joitakin hetkiä sen hellän suhteen ajattelemiseen, joka oli pyhittänyt kaikki naiset silmissäni.

Nämät mietteet keskeytti seikka, joka lopulta osottautui aika hupaiseksi, vaikka se alussa tuntui kaikkea muuta kuin rauhottavalta. Kolkkoa kahleitten kalinaa kuului alakerran käytävässä ja huoneeseeni johtavilta portailta, jotka olivat, kuten koko rakennus, kivillä lasketut. Malttamattomana ja hiukan levottomanakin odotin mitä siitä tulisi, ja on helppo kuvitella hämmästystäni, kun oven avauduttua astui sisään mies, jonka paikalla tunsin kuuroksi Matteukseksi — samaksi roistoksi, jonka viimeksi olin nähnyt Fresnoyn seurassa Valois-kadun varrella olevassa talossa. Hämmästyneenä hänen tulostaan hyppäsin jaloilleni peläten petosta ja aavistaen että linnavouti oli halpamaisesti luovuttanut minut Bruhlin haltuun. Mutta kun lähempi silmäys osotti miehen olevan raudoissa — mistä kuulemani kalinakin oli johtunut — niin istuuduin jälleen nähdäkseni mitä tapahtuisi.

Kävi ilmi että hän ainoastaan toi minulle aamiaiseni ja oli itsekin vanki, ja vähemmin onnellisissa olosuhteissa kuin minä; mutta kun hän ei ollut minua tuntevinaan, vaan asetti tuomisensa eteeni itsepintaisesti vaieten, eikä minulla ollut voimaa saada häntä kuulemaan, niin en päässyt tietämään kuinka hän oli joutunut vankeuteen. Mutta pian sen jälkien tuli linnavouti minua tervehtimään ja osotukseksi siitä, että edellisen illan hyvä toveruussuhde vielä säilyi, toi minulle kukkarollisen tupakkaa, minkä otin vastaan enemmän kohteliaisuuden vuoksi kuin siinä mielessä että siitä jotain hyötyisin. Ja häneltä sain kuulla kuinka tuo lurjus oli joutunut hänen huostaansa.

Tuli selville, että Fresnoy, pitäen haavotettua miestä liian vastuksellisena taakkana, oli kahakkayönä jättänyt hänet erään samassa kaupunginosassa olevan sairaalan ovelle. Veljet olivat avanneet oven, mutta ennenkuin he ottivat hänet sisään, tekivät he muutamia kysymyksiä. Matteukselle oli opetettu oikeat vastaukset näihin kysymyksiin, jotka tavallisesti tehtiin totutun kaavan mukaan; mutta pahaksi onneksi hänelle teki esimies kysymyksensä joko sattumalta tahi erehdyksestä väärässä järjestyksessä.

"Ethän ole hugenotti, poikani?" sanoi hän.

"Olen, Jumalan nimessä!" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen kysyttävän oliko hän katolilainen.

"Mitä?" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin. "Etkö ole kirkon uskollinen poika?"

"En suinkaan!" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni hyvin.

"Siis kerettiläinen!" huusi munkki.

"Aamen siihen!" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään epäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti oli se, tarvitsiko hän apua.

Tästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti olevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka hän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta että hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha tyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä ollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan merkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta sillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla todistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat harvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria rajattomalla yksinvallalla.

Kun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten kalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi minut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin ennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: "Tekö menette jälleen pois?"

Nyökkäsin myöntävästi.

"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?" mutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.

Minä nyökkäsin jälleen.

"Minä tahtoisin myödä sen hevosen", sanoi hän. "Ei ole toista sen vertaista koko Blois'ssa, eikä Pariisissakaan! Jos kosketatte sitä piiskalla lautaselle, niin se suistuu maahan kuin ammuttu. Muuten voi vaikka lapsi sillä ratsastaa. Se on eräässä tallissa, kolmannessa talossa 'Kolmesta kyyhkysestä', Amancyn poikkikadulla. Fresnoy ei tiedä missä se on. Hän lähetti eilen sitä kysymään, mutta en ilmottanut hänelle."

Jokin inhimillisen tunteen kipinä, joka ilmestyi hänen synkkään, raakaan katsantoonsa, kun hän puhui hevosesta, saattoi minut haluamaan lähempiä tietoja. Onneksi ilmestyi ovelle juuri silloin pikku tyttönen etsimään leikkitoveriaan, ja hänen kauttaan sain kuulla, että miehen vaikuttimena hänen halutessaan myödä hevosensa oli pelko siitä, että kauppias, jonka hallussa se oli, saattaisi myödä sen itse saadakseen korvauksen sen ylläpidosta, ja hän, Matteus, menettäisi sen ilman korvausta.

En sittenkään vielä ymmärtänyt minkätakia hän kääntyi minun puoleeni, ja tulin sangen hyvilleni, kun sain tietää miten asia oli. Niin alhainen kuin tuo konna luonteeltaan olikin, oli hän hellästi kiintynyt tähän raudikkoon, joka oli ollut hänen ainoa omaisuutensa kuuden vuoden aikana. Tätä muistaen hän oli tullut siihen ajatukseen, että minä kohtelisin sitä hyvin enkä petkuttaisi häneltä hintaa siksi että hän oli vankeudessa ja avutonna.

Lopulta suostuin ostamaan hevosen kymmenestä kruunusta, maksaen myöskin sen mitä hoidosta oli menevä. Olin aikeissa tehdä jotain myöskin miehen hyväksi — osaksi sen ajatuksen kehottamana, että hänessä oli jotain hyvääkin, ja osaksi sen luottamuksen takia, jota hän oli minulle osottanut ja joka tuntui ansaitsevan jotain vastinetta. Mutta alhaalta kuuluva hälinä johti huomioni toisaalle. Kuulin mainittavan nimeäni ja unhotin asian sillä kertaa.

XXVII. Apuun, ystävät!

Halusin malttamattomana tietää keitä tulijat olivat ja mitä asiaa heillä oli minulle, ja ollen vielä tuollaisessa haltioitumisen tilassa, jossa tuntuu kuulevan ja näkevän enemmän kuin muulloin, olin huomaavinani lähestyvissä askelissa omituista empimistä ja eloisuuden puutetta, mikä nopeasti vaikutti mieleeni. Epämääräinen kammo valtasi minut seisoessani siinä kuuntelemassa. Ennenkuin ovi avautui, olin ehtinyt ajatella jo kymmeniäkin onnettomuuksia. Ihmettelin, minkätähden en ollut jo aikaisemmin tiedustellut kuninkaan turvallisuutta, ja tunsin sanalla sanoen yhtäkkiä tuollaista täydellistä masentumista joka liiankin usein seuraa ylenmääräistä ilon tulvaa.

Olin niinollen valmistunut näkemään synkkiä kasvoja, mutta en niitä henkilöitä, joitten nuo kasvot olivat, enkä sitä omituista käytöstä, jota he sisään astuessaan osottivat. Tulijat olivat François d'Agen ja Simon Fleix. Ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta sensijaan että ensinmainittu olisi astunut esiin tervehtiäkseen minua sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka aina oli hänelle ominainen ja jonka olin luullut kestävän kaikissa yllätyksissä ja vaaroissakin, kohtasi hän minua silmät alasluotuina ja kasvot niin synkkinä että pelkoni siitä lisääntyi moninkertaiseksi, koska se johti mieleeni kaikki ne epämääräiset ja hirvittävät tuskat, joitten markiisi de Rambouillet oli maininnut minua odottavan vankilassa. Pidin täysin todennäköisenä, että heidän perässään astuisi sisään vanginvartia käsi- ja jalkarautoja kantaen, ja tervehtiessäni herra François'ta kasvonilmein, joka tahtomattanikin muodostui hänen ilmeensä mukaiseksi, oli minulla tuskin riittävästi malttia kehottaakseni häntä käyttämään hyväkseen huoneeni puutteellisia mukavuuksia.

Hän kiitti, mutta teki sen niin synkästi ja väkinäisesti että malttamattomuuteni vain kasvoi joka tavulta minkä hän sai lausutuksi. Simon Fleix oli hiipinyt ikkunan luo ja seisoi selin meihin. Ei kummallakaan näyttänyt olevan mitään sanomista. Mutta tätä jännityksen tilaa saatoin minä kaikkein vähimmän sietää, ja tullen kärsimättömäksi tuosta väkinäisyydessä, joka ystäväni käytöksestä oli nopeasti tarttumassa minuunkin, kysyin häneltä äkkiä ja jyrkästi, oliko hänen setänsä palannut.

"Hän palasi puolenyön aikaan", vastasi hän, piirrellen kuvioita lattiaan ratsastuspiiskansa kärjellä.

Tämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu ja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia, jotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei hän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes huomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt seikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen ja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta ilman tuloksia."

"Entä kuningas?"

"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan", vastasi hän, yhä piirustellen.

Tämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös oli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle harkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi. Vilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin käännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin että hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta en voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla mahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?

Hypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä ajatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. "Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime yötä? Mitä!" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani vahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. "Murtautuiko hän?"

Herra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni kouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua täten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta käytöksessään. "Kyllä, valitettavasti", vastasi hän, "hän teki sen ja vei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi, ymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja muutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan takaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa puhua."

Hän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä, mutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran ajatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen kasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla hänen kanssaan tekemistä? "Mutta Bruhl", virkoin minä viimein ponnistautuen maltilliseksi, "kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän jätin sinne vartiat."

"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa", oli vastaus. "Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin miehet voittivat hänet ylivoimalla."

"Mitä tietä Bruhl on mennyt?" mutisin minä kurkku kuivana, sydän rajusti tykyttäen.

Hän pudisti päätään. "Muuta emme tiedä kuin että hän meni ulos eteläportin kautta yhdentoista ratsumiehen, kahden naisen ja kuuden varahevosen kanssa tänä aamuna päivän koittaessa", vastasi hän. "Maignan tuli setäni luo tuoden tämän uutisen, ja herra de Rambouillet lähti heti, niin varhainen kuin olikin, kuninkaan luokse hankkimaan teille vapautusmääräystä. Hänen pitäisi olla jo täällä."

Minä katsoin raudotettuun ikkunaan, kaamea pelko sydämessäni, ja siitä Simon Fleix'hin, joka seisoi sen vieressä äärimmäisen masentuneen näköisenä. Menin hänen luokseen. "Sinä koira!" lausuin matalalla äänellä. "Kuinka se tapahtui?"

Kummastuksekseni hän lankesi yhtäkkiä polvilleen ja kohotti kätensä ikäänkuin varjellakseen itseään lyönniltä. "He matkivat Maignanin ääntä", änkytti hän käheästi, "ja me avasimme."

"Ja sinä uskallat tulla tänne kertomaan sitä minulle!" huusin minä jaksaen tuskin pysyä raivostumatta. "Sinä, jonka huostaan uskoin hänet! Sinä, jonka luulin palvovan häntä! Sinä olet tuhonnut hänet, ihminen!"

Hän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen laihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne tulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kiihtymyksestä. "Minäkö — olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas nähköön, minä olen sen tehnyt!" huusi hän vasten kasvojani, säikkymättä tai karttamatta enää katsettani. "Voitte tappaa minut, jos tahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne samettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny oli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois! Minä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät rouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt te tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!"

Hän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin minä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin odottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja suuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä. "Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?"

"Minäkö?" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. "Ennemmin olisin kuollut!"

En tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa kuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata hänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä alakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi äänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten töminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat molemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän näköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen hänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n kasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota d'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti päinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja astuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen ystävällisesti ja suopeasti.

"Ahaa, ystäväni", sanoi hän iloisesti, "tapaan siis teidät sittenkin täältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden teidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut minulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja velalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan", jatkoi hän kääntyen kylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan vaatteissaan, "voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de Villequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin ennenkuin päivän tai parin perästä."

Niin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti ahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen ripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin sanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin suosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä minua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä, vaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki tuntui iankaikkisuudelta.

"Hyvä, hyvä", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, "panemme sitten syyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä melkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt tällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani loppuun", jatkoi hän iloisesti. "Hänen majesteettinsa lähettää teille tämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten."

Puhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt kuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle antanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi hän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä huomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari putosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta kiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää rahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku uteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan vähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla kivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis lahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa sitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen kidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa mielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin lähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.

"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?" sanoi hän. "Mitä tulee kuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä, ja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan kuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää käsitystä."

"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette", vastasin vaivalloisesti. "Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon nuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja yksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin ainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet."

"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan", sanoi hän hiukan kummastellen.

"Se ei vaikuta mitään", vastasin minä.

Hän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta tuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän katseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. "Mitä pikemmin siis olette matkassa, sitä parempi", virkkoi hän nyökäten. "Sen verran sain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen puoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa lähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan yhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa, sillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te lähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän saavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa."

Kiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä vakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut hänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja hän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä, käskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan minua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä — Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut — ja olin juuri kysymässä tarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän läpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen eteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat piirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat täplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat suruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa. Hänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli suuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja kurjuudesta.

Hän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin. "Viimeinkin olen teidät löytänyt!" huusi hän iloissaan. "Otattehan minut mukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!"

Vaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi sääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian järjellisen puolen mukaan. "Se on mahdotonta", lausuin ankarasti. "Tämä on miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen."

"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!" vastasi hän kiihkeästi kiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja herra de Rambouillet'hen. "Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun tapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!"

Minua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla kasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että meille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen järkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta kiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti. Lähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen raudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä saapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku omista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän oikullinen ratsu.

Näissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan iässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman viehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa. Olin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian pitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin myöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille petollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto kuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla kansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä, samalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani siinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen saattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen vaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han saapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin voittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena ja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta molemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja ennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.

Herra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin synkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni ja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka sirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran saaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki samoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka tappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä oli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden ratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi meille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme seurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin mahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä annoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten aloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.